Émile eli Kasvatuksesta - 42

tulee käyttäytyä sukupuolensa arvoisella tavalla. Liian lempeä mies voi
saattaa vaimonsa röyhkeäksi. Mutta ellei mies ole hirviö, niin hänen
vaimonsa lempeys on saattava hänet jälleen järkiinsä ja ennemmin tai
myöhemmin voittava hänet.
Tytärten tulee aina olla kuuliaisia, mutta äitien ei siltä pidä aina
olla leppymättömän ankaroita. Kun tehdään nuori tyttö tottelevaiseksi,
ei samalla tarvitse tehdä häntä onnettomaksi. Kun hänet tehdään
vaatimattomaksi, ei siltä tarvitse häntä saattaa typeräksi. Päinvastoin
minä puolestani en suuttuisi, jos tyttö käyttäisi hieman viekkautta,
jos ei suorastaan välttääkseen tottelemattomuutensa rangaistusta, niin
ainakin taitavasti välttääkseen itse tottelemispakkoa. Ei ole tarkoitus
saattaa hänelle hänen riippuvaisuustunnettaan tuskalliseksi; riittää,
että hän tuntee riippuvaisuutensa. Tuollainen taitava viekkaus on
luontainen naisille; ja kun olen varma siitä, että kaikki luontaiset
taipumukset itsessään ovat hyvät ja oikeutetut, luulen sopivaksi
viljellä tätä kuten kaikkia muitakin luontaisia taipumuksia. Tietysti
tulee varoa, ettei se kehity liialliseksi.
Tämän huomautuksen oikeuteen nähden vetoan jokaisen tunnollisen
havaitsijan arvostelukykyyn. Tosin tässä suhteessa täysikäiset naiset
eivät ole lukuun otettavat; sillä pakolliset yhteiskuntaolomme tekevät
heille välttämättömäksi älynsä terottamisen. Tarkattakoon sen sijaan
tyttöjä, pikkutyttöjä siinä iässä, jolloin he ikäänkuin vasta alkavat
elää. Jos heitä verrataan samanikäisiin poikiin, niin jälkimäiset
epäilemättä edellisten rinnalla näyttävät kömpelöiltä, saamattomilta,
jopa typeriltä. Sallittakoon minun tästä mainita vaan yksi ainoa
esimerkki, joka osottaa kokonaan teeskentelemätöntä lapsellista
menettelyä.
On yleistä, että kielletään lapsia ruokapöydässä mitään pyytämästä.
Luullaan näet parhaaksi kasvatustavaksi sitä, että lasten päähän
sullotaan koko joukko turhia käskyjä; ja kuitenkin kysymyksessä
olevassa tapauksessa helposti joko myönnetään tai kielletään se
ruokalaji, jota lapsi on pyytänyt.[163] Silloin ei tarvitsisi
kuolettavasti kiusata lasta, jonka halu tuohon ruokalajiin on toivon
kiihottama. Kaikki tuntevat miten taitavasti menetteli eräs nuori
poika, joka oli tuon ankaran lain alaisena ja joka sai päähänsä pyytää
suoloja, kun hänelle oli unhotettu antaa pöydässä ruokaa, j.n.e. En
tahdo väittää, että häntä olisi pitänyt torua siitä, että hän suoraan
pyysi suolaa ja epäsuorasti lihaa. Tuo vanhempien ihmisten
laiminlyöminen oli niin julma, etten luule että häntä olisi rangaistu,
vaikka hän olisi suorastaan rikkonut määräyksen ja peittelemättä
sanonut, että hänen oli nälkä. Mutta mainitsenpa myöskin, miten minun
läsnäollessani kuusivuotias tyttö menetteli paljoa vaikeammassa
tapauksessa. Hänet näet oli ankarasti kielletty koskaan suoraan tai
epäsuorasti mitään pyytämästä, eikä hänen tottelemattomuuttaan olisi
lieventänyt se seikka, että hän oli syönyt kaikkia muita ruokalajeja,
paitsi yhtä ainoata, jota oli unhotettu hänelle tarjota ja jota hän
suuresti halusi syödä.
Saadakseen siis tämän laiminlyömisen korjatuksi pikkutyttö menetteli
niin, ettei häntä voitu syyttää tottelemattomuudesta. Hän osotti
sormellaan kutakin ruokalajia, sanoen ääneen jokaista niistä
näyttäessään: "olen syönyt tuota, olen syönyt tuota." Mutta kun hänen
olisi pitänyt osottaa sitä ruokalajia, jota hän ei ollut syönyt, jätti
hän sen niin huomattavasti mainitsematta, että eräs pöydässäolijoista
tämän poisjättämisen huomasi ja kysyi häneltä: "entä oletko syönyt
tuota?" "En ollenkaan", virkkoi hiljaa pieni herkkusuu, luoden
katseensa alas. Minun on tarpeetonta lisätä mitään. Verratkaa: tämä
juoni on tytön viekkautta; edellä mainittu taas pojan viekkautta.
Kaikki olevainen on hyvää, eikä mikään yleinen laki ole huono. Tämä
erityinen naissukupuolelle annettu viekkaus on varsin kohtuullinen
korvaus hänen puuttuvista voimistaan, ja ilman sitä nainen ei voisi
olla miehen toveri, vaan vajoaisi hänen orjakseen. Tässä suhteessa
omistamansa etevämmyyden nojalla hän pysyy miehen vertaisena ja
hallitsee häntä samalla kun häntä tottelee. Naisella on kaikki
vastustamassa itseään: miesten viat, oma pelokkaisuutensa ja
heikkoutensa; hänen ainoat aseensa ovat hänen viekkautensa ja
kauneutensa. Onhan siis oikein ja kohtuullista, että hän niitä molempia
kehittää. Mutta kauneus ei ole yleinen lahja; se kuihtuu lukemattomien
syiden vaikutuksesta, häviää vuosien mukana, ja lisäksi tottumus
heikontaa sen vaikutuksia. Älykkäisyys on yksin tämän sukupuolen oikea
apukeino; ei tuo turhamainen älykkäisyys, johon maailmassa pannaan niin
paljon arvoa, ja joka ei kykene tekemään elämää onnelliseksi; vaan tuo
hänen sukupuolensa henkevä älykkäisyys, taito käyttää hyväkseen miesten
älykkäisyyttä ja etevyyksiä. Ei tiedetä kuinka hyödyllinen tämä naisten
taito on meille miehillekin, kuinka paljon viehkeyttä se luo eri
sukupuolten välisiin suhteisiin, kuinka suuressa määrin se on omansa
ehkäisemään lasten vallattomuutta, kuinka paljon se hillitsee raakoja
aviomiehiä, kuinka monta sellaista perhettä se pitää kunnossa, jotka
muuten hajaantuisivat eripuraisuudesta. Juonittelevat ja häijyt naiset
sitä taitoa väärinkäyttävät, sen tiedän; mutta mitä pahe oikeastaan ei
väärinkäyttäisi? Älkäämme siis hävittäkö onnen välikappaleita
sentähden, että häijyt ihmiset joskus käyttävät niitä vahingoittaakseen
muita.
Naiset voivat loistaa kauneilla puvuilla, mutta he voivat miellyttää
ainoastaan persoonallisilla ominaisuuksillaan. Kauneissa vaatteissa ei
vielä ilmene ihmisen oikea arvo. Usein ne rumentavat sitä henkilöä,
joka niihin on pannut liian paljon huolta, ja usein liian silmään
pistävät vaatteet saattavat niiden kantajan vähimmin huomatuksi.
Nuorten tyttöjen kasvatus on tässä suhteessa vallan nurinkurinen.
Heille luvataan korutavaraa palkinnoksi, heidät saatetaan rakastamaan
huomiota herättäviä pukimia. "Kuinka hän on kaunis!" näin heille
sanotaan heidän pukeuduttuaan. Päinvastoin tulisi huomauttaa heille,
että näin monet pukineet ja kaunistukset ovat tarpeelliset ainoastaan
puutteellisuuksien peittämiseksi, ja että kauneuden oikea voittoriemu
johtuu sen omasta, apukeinoista vapaasta säteilystä. Muotikiihko on
huonon maun tunnusmerkki; sillä eihän muoti voi muuttaa kasvoja, ja
vartalo pysyy aina samana, joten se, mikä sille kerran sopii, aina
sille sopii.
Jos näkisin nuoren tytön liiaksi koristelevan pukuaan, olisin
näyttävinäni levottomalta hänen näin ylenmäärin pyntätyn vartalonsa
suhteen ja siitä, mitä muut ihmiset hänestä saattaisivat ajatella.
Sanoisin: kaikki nämä korupuvut kaunistavat sinua liiaksi, se on
todella vahinko; tokkohan vartalosi sietäisikään yksinkertaisempaa
pukua? Tokko olet tarpeeksi kaunis, ollaksesi vapaa tuosta ja tuosta
pukineesta? Ehkäpä hän silloin on oleva ensimäinen pyytämään, että
häneltä riisuttaisiin nuo korupukineet, ja jos niin tapahtuu, luulen
olevan syytä hänen menettelyään kiitoksella mainita. Minä puolestani en
koskaan kiittäisi nuorta tyttöä niin, kuin silloin, kun hän olisi
pukeutunut mitä yksinkertaisimmin. Kun hän on pitävä pukukoruaan
ainoastaan miellyttäväisyytensä kohottimena ja ikäänkuin äänettömänä
tunnustuksena siitä, että hän miellyttääkseen tarvitsee apukeinoja, hän
ei ole oleva ylpeä puvustaan, vaan päinvastoin nöyrä. Ja jos hänellä on
tavallista kauniimpi puku ja hän kuulee sanottavan: "Kuinka hän on
kaunis!", on tämä arvostelu nostava paheksumisen punan hänen
poskilleen.
Muuten on olemassa vartaloja, jotka vaativat pukukorua, mutta sellaisia
vartaloja ei ole, jotka vaatisivat ylen upeita koristuksia. Sellaiset
komeat puvut, jotka tuottavat vararikon, ovat säädyn eivätkä yksityisen
henkilön turhamielisyydestä aiheutuneita ja ne johtuvat yksinomaan
ennakkoluuloista. Todellinen keikailu tosin joskus hakee harvinaisia
vaikuttavaisuuksia, mutta ei koskaan komeilua. Juno pukeutui paljoa
komeammin kuin Venus. "Kun et ole voinut kuvata häntä kauniiksi, olet
kuvannut hänet rikkaaksi", sanoi Apelles huonolle maalaajalle, joka oli
maalannut Helenan ylen upeapukuisena. Minäkin olen huomannut, että mitä
komeimmat puvut ovat usein verhonneet mitä rumimpia naisia; eipä
turhamielisyys siis voine löytää sen epäonnistuneempaa kaunistuskeinoa.
Antakaa nuorelle tytölle, jolla on makua ja joka halveksii muotia,
nauhoja, harsokangasta, musliinia ja kukkia, ja hän on ilman
hohtokiviä, koristimia ja pitsejä[164] valmistava itselleen pukineet,
jotka saattavat hänet sata kertaa miellyttävämmäksi kuin kaikki
muotikauppiaan loistavat koruvaatteet.
Koska se, mikä on hyvää, aina pysyttää arvonsa, ja koska aina tulee
olla puettuna niin hyvin kuin suinkin, ne naiset, jotka ymmärtävät
millaiset puvut heille sopivat, valitsevat itselleen tuollaiset sopivat
puvut eivätkä niitä hevin hylkää. Ja kun he eivät muuta vaatetustaan
joka päivä, eivät he alati sitä ajattele, kuten ne, jotka eivät tiedä,
minkälaiset vaatteet heidän tulee valita. Oikea huolenpito
vaatetuksesta vaatii varsin vähän pukuhuonetemppuja. Nuorilla
neitosilla onkin tavallisesti varsin vähän pukuhuone-vehkeitä. Työ ja
koulunkäynti täyttävät heidän päivänsä. Lukuunottamatta punaista
ihomaalia, jota eivät käytä, ovat he kuitenkin yleensä yhtä
huolellisesti, jopa usein aistikkaammin puetut kuin täysi-ikäiset
naiset. Pukeutumistaidon väärinkäyttämisestä on tavallisesti väärä
käsitys; se johtuu paljon useammin ikävästä kuin turhamielisyydestä.
Nainen, joka viettää kuusi tuntia peilinsä edessä, tietää varsin hyvin,
ettei hän ole paremmin puettu kuin se, joka siinä on hukannut
ainoastaan puoli tuntia. Mutta hän on siten saanut kulumaan melkoisen
osan ikävää aikaansa, ja on parempi hukata aikaa oman persoonansa
hoitamiseen kuin tuntea ikävää kaikesta muusta. Ellei olisi pukuhommia,
niin miten saataisiin kulumaan aika päivällisestä kello yhdeksään
illalla? Kokoamalla palvelijattaria ympärilleen pukeutumishommissa
häärivä nainen huvittelee itseään tuskaannuttamalla heitä; onhan se jo
jotakin. Siten hän myös pääsee näkemästä miestään, jota tapaa
ainoastaan tuona iltahetkenä, ja tämä on jo jotakin enempää. Tämän
lisäksi tulevat kauppiaat, harvinaisuuksien myyjät, ihailijat,
pikkukirjailijat, runot, laulut ja lentokirjaset. Ilman pukuhommia ei
koskaan näin taitavasti voisi yhdistää näitä kaikkia seikkoja. Ainoa
varsinainen hyöty tästä hommasta on se, että tuollainen nainen saa
tilaisuuden näyttää ruumistaan hieman enemmän kuin ollessaan puettuna.
Mutta tämä etu ei kuitenkaan ole niin suuri, kuin luullaan, ja peilinsä
edessä häärivä nainen ei esiinny niin edullisessa valossa kuin hän
tavallisesti luulee. Antakaa siis naisille epäröimättä naisen kasvatus;
antakaa heidän harrastaa sukupuolensa harrastuksia, mutta kasvattakaa
heidät myös siveiksi; oppikoot hoitamaan talouttaan ja olemaan
talossaan hyödyllisissä askareissa. Silloin ylellisen upeat puvut
itsestään joutuvat unhotuksiin, ja tällaiset naiset pukeutuvat muita
aistikkaammin.
Ensimäinen seikka, jonka nuoret tytöt suuremmiksi kasvaessaan huomaavat
on se, etteivät lainatut viehätyskeinot riitä, ellei heillä ole omia
viehätyskeinoja. Kauneutta ei kukaan voi itselleen hankkia, eikä nuori
ihminen heti kykene omistamaan miellyttävää käytöstapaa. Mutta hän
saattaa ainakin koettaa omistaa miellyttäväisyyttä ulkonaisissa
liikkeissään, panna ääneensä imartelevan kaiun, varoa ryhtiään, astua
kevyesti, asettua siroihin asentoihin ja kaikkialla esiintyä
edullisessa valossa. Ääni laajenee, varmistuu ja tulee sointuvaksi;
käsivarret käyvät täyteläiksi, käynti tulee varmemmaksi, ja huomaa,
että on olemassa taito tehdä itsensä huomatuksi, miten tahansa onkaan
puettuna. Tästä alkaen eivät neula ja taidokkaisuus riitä; uudenlainen
taito tulee esiin ja saattaa jo hyödyllisyytensä tuntuvaksi.
Tiedän, että ankarat opettajat eivät sallisi opettaa nuorille tytöille
laulua, tanssia eikä mitään muuta miellyttävää taitoa. Tämä tuntuu
minusta naurettavalta. Kelle he sitten tahtovat mainittuja seikkoja
opetettavan? Ehkäpä pojille? Kummallehan on sopivampaa, miehelle vai
naiselle, omaksua tällaista taitavuutta? Ei kummallekaan, näin he
tulevat vastaamaan: "Kaikki maalliset laulut ovat rikoksia; tanssi on
paholaisen keksintöä; nuorella tytöllä ei pidä olla muuta huvitusta
kuin työnsä ja rukouksensa." Omituista huvia kymmenvuotiaalle tytölle!
Minä puolestani suuresti pelkään, että kaikki nämä pienet pyhimykset,
joita pakotetaan viettämään nuoruutensa rukoilemalla Jumalaa, viettävät
nuoruutensa ajan tekemällä kaikkea muuta ja että naituina parhaimpansa
mukaan korvaavat sitä aikaa, jonka luulevat tyttöinä menettäneensä.
Luulenpa, että tulee ottaa huomioon yhtä hyvin se, mikä sopii kullekin
iälle, kuin se, mikä sopii kummallekin sukupuolelle, ja lisäksi ettei
nuori tyttö voi elää kuten hänen isoäitinsä, vaan että hänen tulee olla
vilkas, innostunut, vallaton, että hänen tulee laulaa, tanssia niin
paljon kuin haluaa ja nauttia kaikkia ikänsä viattomia iloja. Liiankin
pian on tuleva aika olla hillitty ja omaksua vakavampi ryhti.
Mutta onkohan edes tämä muutos todella välttämättömyyden vaatima?
Vai liekö sekin ennakkoluulojemme hedelmä? Pakottamalla kunniallisia
naisia täyttämään yksinomaan vakavia velvollisuuksia on karkotettu
avioelämästä kaikki, mikä saattaisi tehdä sen miehille miellyttäväksi.
Onko ihmeellistä, jos se hiljaisuus, jonka aviomiehet tuntevat
vallitsevan ympärillään, heidät karkottaa perheen keskuudesta tai jos
he osottavat varsin vähäistä halua astua niin ikävään säätyyn?
Luottelemalla kaikkia velvollisuuksia kristinusko saattaa ne
mahdottomiksi täyttää ja turhiksi. Kieltämällä naisilta laulun, tanssin
ja kaikki seuraelämän tarjoamat huvitukset se saattaa heidät nyrpeiksi
ja toraisiksi, jopa sietämättömiksi perheessään. Ei ole ainoatakaan
uskontoa, jonka tunnustajilla avioliitto olisi niin ankaroiden
velvollisuuksien alaisena ja tämä pyhä liitto niin ylenkatsottu kuin
kristinusko. On näet niin suuressa määrin estetty naisia tulemasta
rakastettaviksi, että on saatettu miehet välinpitämättömiksi. "Näin ei
pitäisi olla", kuulen vakuutettavan. Aivan oikein. Mutta minä
puolestani väitän, että niin pitää olla, koska kristitytkin ovat
ihmisiä. Minä tahtoisin, että nuori englannitar yhtä huolellisesti
viljelisi miellyttäviä taipumuksiaan voidakseen viehättää tulevaa
miestään, kuin nuori albanialaisnainen niitä viljelee Ispkhanin
haaremia varten. Miehet, näin huomauttanee joku, eivät suuresti välitä
kaikista näistä taipumuksista. Tämän todellakin uskon, jos näitä
taipumuksia ei ollenkaan käytetä aviomiehen miellyttämiseksi, vaan
viekoittelemiskeinona nuorille irstailijoille, jotka noita taipumuksia
häpäisevät. Mutta luuletteko todella, ettei rakastettava ja viisas
nainen, jota mainitunlaiset taipumukset kaunistavat ja joka niitä
käyttää miehensä huvittamiseksi, lisäisi hänen elämänsä onnea ja ettei
hän estäisi miestään, tämän astuttua ulos työhuoneestaan pää väsyneenä,
menemästä hakemaan huvituksia ulkopuolella kotiaan? Onko ketään, joka
ei olisi nähnyt täten koolla olevia onnellisia perheenjäseniä, joista
jokainen osaa kantaa oman kortensa yhteisen huvin kekoon? Jos sellaisia
ihmisiä on, sanokoot, eikö tuollaisiin perhehuviin yhdistynyt luottamus
ja kodikkaisuus, niiden tarjoama viaton ja tyyni ilo täydelleen korvaa
julkisten huvittelupaikkojen pauhaavinta huvinriehunaa!
On liiaksi muutettu taiteeksi miellyttäviä seurustelu-taipumuksia.
Niitä on liiaksi yleistytetty; kaikki on puettu periaatteiden ja
säädösten muotoon ja on nuorille tytöille tehty kovin ikäväksi kaikki
se, jonka pitäisi olla pelkkää huvitusta ja vilkasta leikkiä. En voi
kuvitella mitään naurettavampaa kuin vanhaa tanssin- tai
laulunopettajaa, joka tyytymättömänä rypistäen nenäänsä lähestyy nuoria
tyttöjä, jotka jo muutenkin ovat naurunhaluisia, ja koettaa opettaa
heille vähäpätöistä taitoaan, käyttämällä pedanttisempaa ja
koulumestarimaisempaa äänenpainoa kuin jos olisi kysymyksessä
katkismuksen opettaminen. Onko esim. laulutaito riippuvainen
kirjoitetusta musiikista? Eikö kenties voi tehdä ääntään taipuisaksi ja
tarkaksi, oppia laulamaan aistikkaasti, jopa itseään säestämäänkin
tuntematta ainoatakaan nuottia? Sopiiko kenties sama laulutapa kaikille
äänille? Soveltuuko sama metodi jokaiselle kyvylle? Minua ei koskaan
saada uskomaan, että samat asennot, samat askeleet, samat liikkeet,
ilmeet ja tanssit sopivat pienelle, vilkkaalle ja pirteälle
ruskeanverevälle naiselle ja pitkälle vaaleaveriselle kaunottarelle,
jolla on haaveksivan kaihomieliset silmät. Kun siis näen opettajan
näille molemmille antavan vallan samanlaista opetusta, sanon: tuo mies
harjottaa ammattiaan koneellisesti, mutta oikeasta taidosta hänellä ei
ole aavistusta.
Kysytään, tuleeko tytöillä olla mies- vai naisopettajia. Sitä en tiedä.
Minä puolestani en soisi että heillä olisi kumpaakaan, vaan soisin,
että he vapaasti oppisivat sen, mitä he niin halukkaasti tahtoisivat
oppia, ja ettei nähtäisi alati kaupungeissamme niin paljon harhailevia
korupukuisia tanssimestareita. Olen varma siitä että seurustelu näiden
ihmisten kanssa nuorille tytöille on oleva yhtä vahingollinen kuin
heidän antamansa opetus on hyödytön, ja että heidän kuluneet
puhetapansa, heidän äänenpainonsa ja käytöksensä ovat heidän
oppilaissaan herättävät ensi mieltymisen tuohon kevytmieliseen
turhamaisuuteen, joka noille opettajille on niin tärkeä ja johon nuoret
neitoset taas, noiden opettajiensa esimerkkiä noudattaen, ennen pitkää
yksinomaan kiinnittävät huomionsa ja harrastuksensa.
Siinä taidokkaisuudessa, jonka esineenä on pelkkä huvi, saattavat
kaikki olla nuorten tyttöjen opettajia: heidän isänsä, äitinsä,
veljensä, sisarensa, ystävättärensä, ohjaajattarensa, peilinsä ja ennen
kaikkea heidän oma aistinsa. Heille ei kuitenkaan pidä tarjota
opetustaan, heidän itsensä tulee sitä pyytää. Siitä, minkä tulee olla
palkintona, ei pidä tehdä säännöllistä ja velvollista tehtävää, ja
etenkin tämänkaltaisessa opiskelussa ensimäisen menestyksen tuottaa
itse menestymisen halu. Jos muuten välttämättömästi halutaan sääntöjen
muodossa annettua opetusta, en minä puolestani tahdo ratkaista, kumpaa
sukupuolta noiden sääntöjen antajan tulee olla. En tiedä tuleeko
tanssinopettajan tarttua oppilaansa, nuoren neitosen, valkeaan ja
hienoon käteen, pitääkö hänen käskeä häntä sirosti nostelemaan
hamettaan, kohottamaan katseitaan, ojentamaan käsivarsiaan ja panemaan
povensa aaltoilemaan; sen vaan tiedän, etten mistään hinnasta tahtoisi
olla tuo opettaja.
Uutteruudella ja taipumusten kehittämisellä aisti muodostuu; aistin
avulla henki huomaamattaan aukenee käsittämään kaunista kaikilla
aloilla sekä lopulta niitä siveellisiä käsitteitä, jotka ovat sen
yhteydessä. Tässä kenties piilee eräs syy siihen, että säädyllisyyden
ja siveyden käsitteet aikaisemmin juurtuvat tyttöihin kuin poikiin. Se
näet, joka luulee että nämä aikaisin syntyvät käsitteet ovat
kotiopettajattarien ansioksi luettavat, hyvin huonosti tuntisi heidän
opetustapaansa ja ihmishengen kehityskulkua. Puhumistaidolla on
etusijansa miellyttämistaidossa. Ainoastaan edellisen taidon avulla voi
lisätä sitä miellyttäväisyyttä, johon tottumus jo puoleksi on
kyllästyttänyt aistimme. Henki ei ainoastaan elähytä ruumista, vaan
myös jossakin määrin sitä uudistaa; toisiaan seuraavien tunteiden ja
ajatusten avulla se vilkastuttaa kasvot; ja puheen avulla, jota
kannattavia ajatuksia henki herättää, se kiinnittää tarkkaavaisuuden
pitkäksi ajaksi samaan esineeseen. Kaikki nämä syyt luullakseni
vaikuttavat, että nuoret tytöt varsin pian omistavat tuon miellyttävän
juttelemistaidon ja oppivat panemaan erityistä painoa puheeseensa,
ennenkuin vielä edes täysin käsittävät, mitä puhuvat, ja että
miehiä heti huvittaa heitä kuunnella, ennenkuin he edes kykenevät
miehiä ymmärtämään. Miehet sitten tarkkaavasti odottavat heidän
älykkäisyytensä heräämistä käyttääkseen sitä hyväkseen nuoren neitosen
tunne-elämään syventyessään.
Naisilla on notkea kieli, he puhuvat aikaisemmin ja miellyttävämmin
kuin miehet. Heitä moititaan siitä, että puhuvat enemmän kuin miehet;
niin pitääkin olla, ja minä puolestani kernaasti muuttaisin tämän
moitteen kiitokseksi. Naisilla näet suu ja silmät toimivat samaan
aikaan, ja tämä tapahtuu samasta syystä. Mies sanoo sen, minkä tietää,
nainen sen, mikä miellyttää; edellinen tarvitsee puhuakseen tietoja,
jälkimäinen aistia; edellisen päämääränä tulee olla hyödylliset seikat,
jälkimäisen taas miellyttävät seikat. Ainoa, minkä tulee olla yhteistä
heidän puheissaan, on totuus.
Ei siis tule hillitä tyttöjen, eikä liioin poikien lörpötystä tällä
ankaralla kysymyksellä: "mitä tuo hyödyttää?" vaan tällä, johon ei
suinkaan ole helpompi vastata: "minkä vaikutuksen tuo on tekevä?" Koska
tytöt tässä aikaisessa iässä eivät vielä osaa erottaa hyvää ja pahaa,
minkä vuoksi eivät kohoa kenenkään tuomareiksi, tulee heidän pitää
lakinaan sanoa ainoastaan miellyttäviä seikkoja niille henkilöille,
joiden kanssa puhuvat. Seikka, joka saattaa tämän säännön noudattamisen
sangen vaikeaksi, on se, että sen aina tulee alistua pääsäännön
alaiseksi, nimittäin sen säännön, ettei saa valehdella.
Huomaan muitakin vaikeuksia, mutta ne esiintyvät vasta varttuneemmassa
iässä. Mitä kysymyksessä olevaan ikään tulee, on pääasia, että tytöt
pitävät kiinni totuudesta olematta epäkohteliaita, ja kun on
luonnollista että epäkohteliaisuus heille on vastenmielinen, he oppivat
helposti kasvatuksen avulla sitä välttämään. Olen seurustelun suhteen
yleensä tehnyt sen huomion, että miesten kohteliaisuus on etupäässä
alttiutta palvelevaisuuteen, naisten taas hyväilevää laatua. Tämä ero
ei ole seuraus kasvatuksesta, vaan perustuu luontoon. Mies näyttää
parhaasta päästä koettavan tarjota palveluksiaan, nainen taas
miellyttää. Tästä seuraa, olkoon naisten luonteen laita miten tahansa,
että heidän kohteliaisuutensa on vähemmin viekas kuin miesten
kohteliaisuus. Naisten kohteliaisuus näet vaan laajentaa heidän
alkuperäistä vaistoaan. Mutta kun mies teeskentelee pitävänsä minun
etuani omaa etuansa parempana, niin verhotkoon hän valhettaan millä
väreillä tahansa, olen varma siitä, että hän valehtelee. Ei siis
naisille ole ollenkaan vaikeata olla kohteliaita eikä siis myöskään
tytöille oppia tulemaan kohteliaiksi. Ensimäisen opetuksen tarjoaa
luonto, taito sitä sitten vaan seuraa ja ratkaisee tapojemme mukaisesti
minkä muotoisena naisten kohteliaisuuden tulee ilmetä. Mitä tulee
siihen kohteliaisuuteen, jota tytöt seurustelussa toistensa kanssa
toisilleen osottavat, sen laita on vallan toinen. He näyttävät silloin
niin väkinäisiltä ja ovat niin kylmän kohteliaita; koska tämä on
kaikille toistensa seurassa oleville tytöille epämukavaa, he eivät edes
suuresti vaivaa itseään väkinäistä mielialaansa peittämällä. Heidän
teeskentelynsäkin tässä suhteessa vivahtaa vilpittömyyteen, he kun
eivät ollenkaan koeta sitä salata. Kuitenkin nuorten tyttöjen kesken
joskus syntyy aivan vilpittömiä ystävyyssuhteita. Heidän iässään mielen
hilpeys korvaa hyvää luonnonlaatua. Jos he ovat tyytyväisiä itseensä,
he ovat tyytyväisiä koko maailmaan. On myöskin yleisesti tunnettu asia,
että he miesten läsnäollessa suutelevat toisiaan sydämellisemmin ja
hyväilevät toisiaan miellyttävämmin, he kun tuntevat jonkunmoista
ylpeyttä siitä, että ilman rangaistusta voivat jaella hyväilyjä, joiden
tietävät kiihottavan miesten halua ja siis herättävän heidän
kateuttaan.
Koska ei tule sallia, että nuoret pojat tekevät sopimattomia
kysymyksiä, sitä suuremmalla syyllä tulee kieltää ne nuorilta tytöiltä.
Tyttöjen tyydytetyllä tai huonosti peitetyllä uteliaisuudella näet on
vallan toiset seuraukset, heillä kun on hyvin tarkka äly arvaamaan
heiltä kätkettyjä salaperäisyyksiä, jopa taito päästä niiden perille.
Vaikka siis ei pidä sallia heidän kyselyään, neuvoisin vanhempia
ihmisiä tekemään heille paljon kysymyksiä, antamaan heille paljon
aihetta keskustelemiseen, vaivaamaan heitä taivuttamalla heitä helposti
puhumaan, jotta he saavuttaisivat taidon antaa nopeita ja sattuvia
vastauksia, jotta he saisivat henkistä joustavuutta ja jotta heidän
kielensä kävisi taipuisaksi, niin kauan kuin tämä vaaratta voi
tapahtua. Tämäntapaiset keskustelut, jos ne parhaasta päästä ovat
hilpeäluontoisia ja jos ne taitavasti valitaan ja ohjataan, tarjoisivat
viehättävän huvin tälle iälle ja voisivat istuttaa näiden nuorten
henkilöiden viattomiin sydämiin ensimäiset ja ehkä hyödyllisimmät
siveelliset opetukset, joita elämä heille voi antaa. Tämä tapahtuisi,
jos hupaisuuden ja tyydytetyn miellyttämishalun muodossa heille
huomautettaisiin, mille ominaisuuksille miehet todella suovat
kunnioituksensa ja mihin perustuu siveän naisen kunnia ja onni.
On luonnollista, että koska jo poikalapset ovat kykenemättömät
muodostamaan itselleen oikeata käsitystä uskonnosta, tämä suuremmalla
syyllä on yläpuolella tyttöjen käsityskykyä. Juuri tästä syystä
tahtoisin aikaisemmin puhua tyttöjen kanssa uskonnosta. Sillä jos
pitäisi odottaa kunnes he kykenevät perusteellisesti keskustelemaan
näistä syvistä kysymyksistä, olisi se vaara tarjona, ettei heille
koskaan voisi niistä puhua. Naisten järki on käytännöllistä laatua, ja
se saattaa heidät hyvin helposti löytämään keinot saavuttaakseen
tunnetun päämäärän, mutta se ei saata heitä itseään tuota päämäärää
löytämään. Molempien sukupuolten yhteiskunnallinen suhde toisiinsa on
ihmeteltävä. Tästä suhteesta muodostuu siveellinen henkilö, jonka silmä
on nainen ja jonka käsivarsi on mies. Mutta molemmat ovat toisistaan
sillä tavoin riippuvaiset, että nainen oppii mieheltä, mitä tulee nähdä
ja että mies oppii naiselta, mitä tulee tehdä. Jos nainen yhtä hyvin
kuin mies voisi kohota alkuperuksiin ja jos miehellä olisi yhtä suuri
yksityisseikkojen älyäminen kuin naisella, olisivat he alati toisistaan
riippumattomat ja eläisivät ainaisessa epäsovussa, eikä mitään
yhteyssuhdetta heidän välillään voisi olla olemassa. Mutta nytpä
vallitseekin heidän välillään sopusointu, ja kaikki heissä pyrkii
yhteiseen päämäärään. Ei tiedä kumman vaikutus tässä kohdin on
tehoisampi. Kumpikin seuraa toisen mielivaikutteita; kumpikin tottelee,
ja kumpikin on hallitseva.
Yksistään sen nojalla, että naisen käytöstapa on yleisen mielipiteen
alainen, tulee hänen uskonsa olla auktoriteetista riippuvainen.
Jokaisella tytöllä tulee olla äitinsä ja jokaisella vaimolla miehensä
uskonto. Jos tämä uskonto huomattaisiin vääräksi, niin se
mukautuvaisuus, joka saattaa niin hyvin äidin kuin tyttären alistumaan
luonnon järjestykseen, on Jumalan edessä haihduttava tuon erehdyksen
synnin. Koska naiset eivät kykene itse näitä asioita arvostelemaan,
tulee heidän pitää isien ja puolisojen ratkaisua vallan kuin kirkon
ratkaisuna.
Koska naiset eivät kykene itsestään muodostamaan uskonsääntöjään, eivät
he myöskään osaa pysyä määrätyn selvyyden ja järjen rajoissa, vaan
antavat tuhansien vierasten vaikuttimien johtaa itseään, joten joko
eivät saavuta sitä, mikä on totta, tai menevät toden päämäärästä ohi.
Ollen aina liioittelevia he ovat joko vapaa-ajattelijoita tai ylen
hurskaita; eipä tapaa naisia, joissa viisaus yhtyisi jumalisuuteen. Syy
tähän epäkohtaan ei piile yksistään heidän sukupuolensa liioittelevassa
luonteessa, vaan myöskin miesten luonteen huonosti järjestetyssä
auktoriteetissa. Tapojen irstaisuus saattaa miehen auktoriteetin
halveksituksi, katumuksen aiheuttama pelko taas tekee sen
tyrannimaiseksi. Tämän vuoksi mies auktoriteetillaan aina vaikuttaa
joko liian paljon tai liian vähän. Koska naisten uskonnollisuuden tulee
nojata auktoriteettiin ei ole yhtä tärkeätä selvitellä heille uskon
perusteita, kuin tarkoin esittää heille uskon sisällys. Sillä usko
epäselviin ja himmeihin aatteisiin on fanatismin alkulähde, ja usko,
jota vaaditaan kokonaan järjettömiin seikkoihin, johtaa joko hulluuteen
tai epäuskoon. En tiedä kumpaa meidän katkismuksemme suuremmassa määrin
aiheuttavat, mutta tiedän varmasti, että ne välttämättömästi
aiheuttavat jommankumman.
Ensimäinen seikka, joka on huomioon otettava, kun nuorille tytöille
opetetaan uskontoa, on se, ettei tämä opetus heille ole surunvoittoista
ja pakollista henkistä työtä, ettei se koskaan esiinny heille
varsinaisena tehtävänä ja velvollisuutena. Älköön heitä siis koskaan
pantako mitään uskontoon kuuluvaa ulkoa lukemaan, älköön edes
rukouksia. Kasvattaja tyytyköön heidän läsnäollessaan säännöllisesti