Émile eli Kasvatuksesta - 28

avataan ympärillämme äärettömyyden kuilut; läpsi ei niistä kauhistu,
sillä sen heikot katseet eivät voi tunkea niiden syvyyteen. Kaikki on
lapsille ääretöntä, ne eivät osaa asettaa ääriä millekään. Tämä ei
johdu siitä, että ne käyttäisivät liian pitkiä mittoja, vaan siitä,
että niiden ymmärrys on niin lyhyt. Olenpa huomannut, etteivät ne
kuvittele äärettömyyttä läheisemmäksi eivätkä etäisemmäksi tuntemiansa
ulottuvaisuusmittoja. Ne arvostelevat rajatonta alaa enemmän jalkojensa
kuin silmiensä avulla; niiden mielestä se ei ulotu kauemmaksi kuin
minne ne jaksavat kulkea. Jos niille puhuu Jumalan voimakkaisuudesta.
luulevat ne häntä jotenkin yhtä vahvaksi kuin isäänsä. Joka seikassa on
lapsilla niiden oma kokemus mahdollisuuden mittana ja senvuoksi ne
pitävät kaikkea, mistä kuulevat puhuttavan pienempänä kuin mitä omasta
kokemuksestaan tuntevat. Sellainen on tiedottomuuden ja henkisen
kehittymättömyyden langettama arvostelu. Aias pelkäsi ottelua
Akilleuksen kanssa, mutta vaati Jupiteria taisteluun, hän kun tunsi
Akilleuksen, mutta ei Jupiteria. Muuan sveitsiläinen talonpoika, joka
luuli olevansa rikkain kaikista ihmisistä ja jolle koetettiin selittää
mikä mies kuningas on, kysyi ylpeän näköisenä, olikohan kuninkaalla
sata lehmää vuorilaitumella.
Arvaan monen lukijoistani ihmettelevän, etten koko oppilaani alkuikänä
ole puhunut hänelle mitään uskonnosta. Viisitoistavuotiaana hän ei
tietänyt että hänellä yleensä on sielu, ja ehkei hänen vielä ole aika
oppia sitä edes kahdeksantoistavuotiaana. Jos hän näet saa tietää sen
liian aikaiseen, on se vaara tarjona, ettei hän sitä koskaan ole
käsittävä.
Jos minun tulisi kuvata mitä vastenmielisintä typeryyttä, niin tekisin
sen esittämällä pedanttimaisen opettajan, joka ahtaa lasten päähän
katkismusta. Jos tahtoisin tehdä lapsen hulluksi, pakottaisin sen
selittämään ulkoa lukemaansa katkismusläksyä. Minua vastaan kaiketi
väitetään, että useimmat kristinuskon dogmeista ovat mysterioita ja
että jos pitäisi odottaa kunnes ihmisäly kykenisi niitä käsittämään, ei
riittäisi odottaa kunnes lapsi varttuisi mieheksi, vaan pitäisi odottaa
kunnes mies jo olisi muuttanut manalle. Tähän vastaan ensiksi, että on
olemassa mysterioita, joita ihmisen on mahdoton sekä ymmärtää että
uskoa, enkä huomaa niiden opettamisesta lapsille muuta hyötyä kuin sen,
että aikaisin oppivat valhettelemaan. Lisäksi huomautan, että sen,
joka hyväksyy mysteriat, tulee ainakin käsittää, että ne ovat
käsittämättömiä; ja lapset eivät edes kykene tätä ajatusta omistamaan.
Siinä iässä jolloin kaikki on mysterioita, ei oikeastaan olekaan mitään
varsinaisia mysterioita.
"Täytyy uskoa Jumalaan tullakseen autuaaksi." Tämän dogmin
väärinkäsittäminen on syynä verenhimoiseen suvaitsemattomuuteen ja
kaikkiin noihin turhiin oppeihin, jotka antavat kuoliniskun
ihmisjärjelle totuttamalla sitä tyytymään tyhjiin sanoihin. Epäilemättä
ei tule hukata hetkeäkään ansaitakseen iankaikkista autuutta; mutta jos
sen saavuttamiseksi riittää, että toistetaan muutamia sanoja, en huomaa
mikä estäisi täyttämästä taivasta kottaraisilla ja harakoilla lapsien
asemesta.
Uskomisen velvollisuus edellyttää sen mahdollisuutta. Filosofi, joka ei
usko, tekee väärin, hän kun käyttää väärin viljelemäänsä järkeä, ollen
kykenevä tajuamaan hylkäämiänsä totuuksia. Mutta mitä uskoo lapsi, joka
tunnustaa kristinuskoa? Se uskoo minkä ymmärtää, ja se ymmärtää niin
vähän mitä se pannaan sanomaan, että se hyväksyy yhtä kernaasti vallan
päinvastaista, minkä sille sanotte. Lasten ja useiden aikaihmisten usko
on niin sanoakseni maantieteellinen kysymys. Onko luettava niiden
ansioksi että ovat syntyneet Roomassa eivätkä Mekassa? Jos toiselle
lapsista sanoo, että Muhammed on Jumala profeetta, niin hän on
toistava: Muhammed on Jumala profeetta, jos toiselle taas sanoo, että
Muhammed on petturi, se on toistava: Muhammed on petturi. Kumpikin
näistä lapsista olisi väittänyt sitä mitä toinen väitti, jos sen
asumapaikka olisi ollut siellä, missä toisen. Saattaako siis kahden
näin samankaltaisen taipumuksen nojalla olettaa toisen pääsevän
paratiisiin ja toisen joutuvan helvettiin? Kun lapsi sanoo uskovansa
Jumalaan, se ei itse teossa usko häneen, vaan Paavoon ja Pekkaan, jotka
sille sanovat että on olemassa olento, jota sanotaan Jumalaksi. Ja
lapsi uskoo sen Euripideksen tavoin, joka tunnustaa:
"Oi Zeus, min nimeltä mä tunnen vaan".[116]
Meidän vakaumuksemme on se, ettei yksikään ennen järki-ikää kuollut
lapsi jää vaille iankaikkista autuutta. Tätä samaa uskovat katolilaiset
kaikista lapsista, jotka ovat kastetut, vaikka ne eivät olisikaan
koskaan kuulleet puhuttavan Jumalasta. On siis tapauksia, jolloin voi
tulla autuaaksi uskomatta Jumalaan, ja nämä tapaukset esiintyvät joko
lapsuudessa tai hulluissa ihmisissä, kun ihmismieli on kykenemätön
sellaiseen toimintaan, joka kohoaa Jumalan tuntemukseen. Koko ero minkä
huomaan teidän ja minun mielipiteeni välillä on, että te väitätte
lapsilla jo seitsenvuotisina olevan tämän taipumuksen ja että minä en
luule heillä sitä olevan edes viidentoistavuotiaina. Olin minä väärässä
tai oikeassa, niin ei tässä ole kysymys mistään uskonkappaleesta, vaan
yksinkertaisesta luonnonhistoriallisesta havainnosta.
Samalla perusteella on selvää, että henkilö, joka on saavuttanut
vanhuudeniän uskomatta Jumalaan, ei siltä tule karkotetuksi hänen
kasvojensa edestä tulevassa elämässä, jos hänen sokeutensa ei ole
tahallinen, ja minä väitän ettei se aina ole tahallinen. Myönnättehän
tämän ainakin mielenvikaisiin nähden, joilta tauti riistää henkiset
kyvyt, riistämättä heiltä heidän ihmisominaisuuttaan; ei se siis
myöskään voi riistää heiltä heidän oikeuttaan nauttia Luojansa hyvistä
teoista. Miksi ei siis myönnetä samaa niiden suhteen, jotka,
erotettuina yhteiskunnasta lapsuudestaan alkaen, ovat viettäneet vallan
raakalaista elämää vailla kaikkia niitä tietoja ja sitä valistusta,
joka saavutetaan ainoastaan ihmisten parissa.[117] Sillä onhan
kokemus todistanut mahdottomaksi, että sellainen raakalainen koskaan
voisi ajatuksineen kohota tuntemaan oikeata Jumalaa. Järki sanoo
meille, ettei ihminen ole syyntakeinen muusta kuin tahallisista
hairahduksistaan, ja ettei hänelle siis voi lukea rikokseksi
auttamatonta tietämättömyyttä. Tästä seuraa, että iäisen oikeuden
edessä jokaista ihmistä, joka uskoisi, jos hänellä olisi uskoon
vaadittavat edellytykset, pidetään uskovaisena, ja että rangaistavaan
epäuskoon tekevät itsensä syypäiksi ainoastaan ne, jotka ummistavat
sydämensä totuudelta.
Varokaamme julistamasta totuutta niille, jotka eivät kykene sitä
ymmärtämään, sillä siten istuttaisimme erehdyksen totuuden sijaan.
Olisi parempi ettei olisi mitään käsitystä Jumaluudesta, kuin että
siitä olisi alhainen, sekava, sitä alentava ja sen ylevää arvoa
vastaamaton käsitys. On näet vähempi erehdys olla sitä kokonaan
tuntematta, kuin että siitä on arvoton käsitys. "Tahtoisin mieluummin",
sanoo kelpo Plutarkos,[118] "ettei luultaisi Plutarkosta olevankaan
maailmassa, kuin että sanottaisiin Plutarkoksen olevan väärämielisen,
kateellisen ja niin tyrannimaisen, että vaatii enempää, kuin mitä
ihmiskyky voi aikaansaada."
Suuri epäkohta johtuu siitä, että vääriä Jumaluuden kuvia painetaan
lasten mieleen, sillä ne pysyvät siinä koko elämäniän ja lapset eivät
enää aikaihmisinäkään voi kuvitella Jumalaa toisenlaiseksi, kuin mitä
lapsina kuvittelivat. Olen tavannut Sveitsissä hyvän ja hurskaan äidin,
joka oli niin varma tämän periaatteen oikeudesta, ettei hän ollenkaan
opettanut pojalleen uskontoa tämän lapsena ollessa, peläten että hänen
poikansa tyytymättömänä tähän saamaansa puutteelliseen tietoon
menettäisi halun järkevyyden ikään vartuttuaan hankkia itselleen siitä
parempaa tietoa. Tämä lapsi kuuli aina ympäristönsä puhuvan Jumalasta
hartaudella ja kunnioittavasti, ja niin pian kuin hän itse tahtoi
Jumalasta puhua, vaadittiin häntä vaikenemaan, ja huomautettiin, että
tämä aine oli liian ylhäinen ja suuri hänelle. Tämä varovaisuus
kiihotti hänen uteliaisuuttaan, ja hänen itserakkautensa saattoi hänet
hartaasti halajamaan sitä hetkeä, jolloin saisi tuntea tuon syvän
häneltä niin huolellisesti salatun mysterion. Kuta vähemmin hänelle
puhuttiin Jumalasta, sitä vähemmin sallittiin hänen itsensä Jumalasta
puhua, ja sitä enemmän hän Jumalaa ajatteli. Tämä lapsi näki Jumalaa
kaikkialla. Minä puolestani pelkään, että jos liioitellaan tällaisen
salaperäisyyden ylläpitämistä, siten nuorukaisen mielikuvitus liiaksi
kiihottuu, että hänen päänsä menee pyörälle ja että hänestä lopulta
uskovaisen asemesta voi tulla uskonkiihkoinen.
Mutta mitään tällaista ei meidän tarvitse pelätä Émileni suhteen, hän
kun alati kääntää pois tarkkaavaisuutensa kaikesta, mikä käy yli hänen
käsityskykynsä, kuunnellen mitä syvimmällä välinpitämättömyydellä
sellaista, mitä ei ymmärrä. Hän on kuullut niin paljon seikkoja, joiden
johdosta on tottunut sanomaan: tämä ei ollenkaan liikuta minua, että
yksi seikka lisää ei tuota hänelle mitään päänvaivaa. Ja kun hän
levottomana rupeaa pohtimaan näitä suuria kysymyksiä, ei tämä johdu
siitä, että hän olisi kuullut niitä esitettävän, vaan siitä, että hänen
oman järkensä edistyminen kääntää hänen tutkimushalunsa niihin.
Olemme nähneet mitä tietä varttunut ihmishenki lähestyy näitä
salaisuuksia ja myönnän kernaasti ettei se luonnon järjestystä seuraten
edes keskellä yhteiskuntaoloja pääse sen perille ennen kuin
varttuneessa iässä. Mutta koska samaisessa yhteiskunnassa
välttämättömäsi piilee syitä, jotka jouduttavat intohimojen kehitystä,
niin todella poikettaisiin luonnon järjestyksestä ja tasapainotila
häiriytyisi, ellei samanaikaisesti joudutettaisi niiden tietojen
kehkeytymistä, jotka ovat omansa hillitsemään intohimoja. Kun ei ole
meidän vallassamme hillitä liian nopeata kehitystä, tulee yhtä nopeasti
koettaa edistää kaikkea sellaista, joka on tuon kehityksen
luonnollisessa yhteydessä, jotta ei järjestys häiriytyisi ja jotta
sellaiset kehitysvirtaukset, joiden on määrä kulkea rinnan, eivät
eroaisi eri tahoille, ja jotta ihminen, joka jokaisena elämänsä hetkenä
on yksi ainoa jakamaton kokonaisuus, ei olisi yhteen kykyynsä nähden
toisella ja muihin nähden toisella kannalla.
Mutta mitä vaikeuksia näen tässä kohoavan eteeni! Ja nämä vaikeudet
ovat kahta suuremmat senvuoksi, että ne piilevät vähemmän itse olioissa
kuin niiden ihmisten raukkamaisuudessa, jotka eivät rohkene niitä
voittaa. Minä ainakin aluksi rohkenen esittää nuo vaikeudet. Lapsi on
kasvatettava isänsä uskontoon; sille todistetaan aina hyvin tarkasti
että tämä uskonto, oli se mikä tahansa, on aina oikea ja että kaikki
muut uskonnot ovat pelkkää hullutusta ja mielettömyyttä. Mutta
todistusperusteiden pätevyys on ehdottomasti riippuvainen siitä
maasta, missä todistelu tapahtuu. Lähteköön turkkilainen, joka
Konstantinopolissa asuen pitää kristinuskoa niin naurettavana,
Pariisiin, huomatakseen, mitä siellä arvellaan muhamettilaisuudesta.
Varsinkin uskonnon alalla ennakkoluulot rehottavat. Mutta me, jotka
pidämme silmämääränämme joka suhteessa ravistaa pois niiden ikeen, me,
jotka emme tahdo tehdä mitään myönnytyksiä piintyneelle yleiselle
arvovallalle, me, jotka emme tahdo opettaa Émilellemme mitään, mitä hän
ei itsestään voisi oppia missä maassa tahansa -- niin, mihin uskontoon
me kasvatamme hänet? Mihin uskonlahkoon päästämme tämän luonnonihmisen?
Vastaus on hyvin yksinkertainen, kuten luulen. Emme kiinnitä häntä
mihinkään erityiseen uskontoon tai lahkoon, vaan teemme hänet
kykeneväksi valitsemaan sen, jonka hänen järkensä paras käyttäminen
hänelle osottaa.
Incedo per ignes
Suppositos cineri doloso.[119]
Mutta vastuksista huolimatta, rohkeasti eteenpäin! Intoni ja hyvä
tarkoitukseni ovat tähän asti korvanneet varovaa viisautta. Toivon
etteivät nämä tukeni minua vastedeskään tarvittaessa petä. Lukijat,
älkää pelätkö, että minä tekisin itseni syypääksi varovaisuuteen,
joka on arvoton totuuden ystävälle. En koskaan ole unhottava
mielilausettani; mutta sallittakoon minun epäillen kohdella omia
arastelujani. Sen sijaan, että omasta puolestani tässä sanoisin
teille mitä ajattelen, mainitsen mitä asiasta ajatteli eräs mies,
joka oli minua etevämpi. Takaan niiden tapausten ja seikkojen
totuudenmukaisuuden, jotka nyt aion kertoa. Ne ovat todella sattuneet
sen selonteon kirjoittajalle, jonka tähän kopioituna liitän. Päättäkää,
lukijat, voiko niistä tehdä tutkimuksenalaiseen kysymykseemme nähden
hyödyllisiä johtopäätöksiä. En tahdo teille tyrkyttää toisen enkä omaa
mielipidettäni ojennusnuoraksi; tarjoan sen teidän arvosteltavaksenne.
"Siitä on kolmekymmentä vuotta, kun muuan maastaan karkotettu nuori
mies eräässä Italian kaupungissa huomasi joutuneensa äärimäiseen
kurjuuteen. Hän oli synnyltään kalvininuskoinen, mutta jouduttuaan
ajattelemattoman teon kautta avuttomana pakolaisena oleskelemaan
vieraassa maassa hän leipää saadakseen kääntyi toiseen uskoon. Siinä
kaupungissa oli vastakääntyneiden koti; hän otettiin siihen.
Opettamalla häntä tuntemaan erimielisyyksiä uskonnon asioissa hänessä
herätettiin epäilyksiä, joita hänellä ei ennen ollut ollut, ja
saatettiin hänet tuntemaan paha, jota hän sitä ennen ei ollut tuntenut.
Hän kuuli puhuttavan uusista dogmeista, hän näki tapoja, jotka
tuntuivat vielä oudommilta; hän näki ne ja oli joutua niiden uhriksi.
Hän koetti paeta, mutta teljettiin sisään; hän valitti, mutta
rangaistiin siitä. Ollen sortajiensa mielivallan alaisena hän huomasi
itseään kohdeltavan rikollisena siitä syystä, ettei ollut taipunut
rikollisuuteen. Ne, jotka tietävät kuinka ensimäistä kertaa koettu
väkivalta ja vääryys kiihottaa nuorta kokematonta sydäntä, kuvitelkoot
hänen sydämensä tilaa. Raivonkyyneleet vuotivat hänen silmistään,
paheksumisen tunteet tukehuttivat häntä. Hän rukoili apua taivaalta ja
ihmisiltä, hän uskoi itsensä kaikille, eikä kukaan häntä kuullut.
Hän näki ainoastaan halpamielisiä palvelijoita, jotka alistuivat
kärsimään sitä häpeällistä kohtelua, millä häntä loukattiin, tai tuohon
samaan rikollisuuteen osallisia, jotka tekivät pilkkaa hänen
vastustelemisestaan ja jotka yllyttivät häntä tekemään kuten he itse.
Hän olisi ollut hukassa ilman erästä kunnon pappia, joka jossakin
asiassa oli tullut vastakääntyneiden kotiin. Hän sai tilaisuuden kysyä
tältä salaa neuvoa. Tämä pappi oli köyhä ja tarvitsi itse kaikkien
apua; mutta sorrettu tarvitsi hänen apuansa vielä enemmän, eikä hän
siis epäröinyt auttaa häntä pakenemaan, vaikka pelkäsikin siten
voivansa hankkia itselleen vaarallisen vihamiehen."
"Päästyään rikosta pakoon, uudestaan joutuakseen köyhyyteen, nuori mies
taisteli menestyksettä kohtaloansa vastaan. Kerran hän kuitenkin jo
luuli sen voittaneensa. Ensimäinen onnenvälke sai hänet unhottamaan
sekä kärsimyksensä että suojelijansa. Pian hänet kohtasi rangaistus
tästä kiittämättömyydestä. Kaikki hänen toiveensa raukesivat. Hänen
nuoruutensa ei voinut häntä auttaa, sillä hänen haaveileva mielensä
pilasi kaiken. Omaamatta tarpeeksi lahjoja ja kykyä helposti tullakseen
toimeen, osaamatta olla tarpeeksi vaatimaton tai tarpeeksi häijy hän
kuitenkin ajatteli niin monenlaista, ettei voinut päästä mihinkään
tulokseen. Jouduttuaan taas yhtä kurjaan tilaan kuin ennen ja ollen
vailla leipää ja kotia ja nälkään kuolemaisillaan hän muisti
hyväntekijänsä."
"Hän palaa hänen luoksensa, löytää hänet ja otetaan hyvin vastaan.
Pappi muistaa hänet nähdessään hyvän tekonsa. Sellainen muisto tuottaa
aina iloa. Tämä mies oli luonnoltaan ihmisystävällinen ja sääliväinen;
hänen omat kärsimyksensä saattoivat hänet ymmärtämään toisten
kärsimyksiä, eivätkä hyvät olot vähääkään olleet koventaneet hänen
sydäntään. Sitäpaitsi viisaat opit ja valistunut hyveisyys olivat
lujentaneet hänen luontaista hyvyyttään. Hän ottaa turviinsa nuoren
miehen, toimittaa hänelle asunnon, antaa hänelle suosituksensa ja jakaa
hänen kanssaan vähät varansa, jotka tuskin riittävät kahdelle. Hän
tekee vielä enemmän: hän opettaa ja lohduttaa häntä ja neuvoo hänelle
tuon vaikean taidon kärsivällisesti kestää vastoinkäymisiä. Te
ennakkoluuloiset ihmiset, olisitteko odottaneet tätä kaikkea papilta ja
italialaiselta?"
"Tämä kunnon hengellinen mies oli köyhä savoijilainen apulaispappi,
joka nuoruuden-seikkailun tähden oli joutunut piispansa epäsuosioon ja
joka oli kulkenut vuorten yli hakemaan toimeentuloa, mikä häneltä
kotimaassaan puuttui. Hän ei ollut vailla henkevyyttä ja kirjallista
sivistystä. Nämä ominaisuudet sekä miellyttävä ulkomuoto olivat
tuottaneet hänelle suosijoita, jotka olivat hankkineet hänelle paikan
erään ministerin perheessä tämän pojan kasvattajana. Mutta hän piti
köyhyyttä riippuvaisuutta parempana, eikä tietänyt miten on
käyttäytyminen ylhäisten parissa. Hän ei pysynyt kauan mainitun
henkilön luona, mutta ei siltä lähtiessään pois hänen luotaan
menettänyt hänen kunnioitustaan. Ja kun hän vietti moitteetonta elämää
ja sai kaikki itseensä mieltymään, eli hän siinä toivossa, että vielä
uudelleen oli pääsevä piispansa suosioon ja että tältä oli saava
vuoristossa jonkun pienen pappilan, missä voisi viettää loppuikänsä. Se
oli hänen kunnianhimonsa viimeinen päämäärä."
"Luonnollinen vaisto veti häntä nuoren pakolaisen puoleen ja saattoi
hänet häntä tarkoin tutkistelemaan. Hän huomasi, että onnettomuus jo
oli kuihduttanut hänen sydämensä, että solvaukset ja ylenkatse olivat
masentaneet hänen mielensä ja että hänen ylpeytensä muuttuneena
katkeraksi harmiksi saattoi hänet pitämään ihmisten tekemää vääryyttä
ja heidän kovuuttaan luontaisena rikollisuutena ja hyveen valhekuvana.
Hän oli huomannut uskonnon olevan ainoastaan omanvoiton pyyntiä
kätkevän naamarin sekä jumalanpalveluksen ainoastaan tukevan
ulkokullaisuutta. Hän oli huomannut miten turhanpäiväisissä
viisastelevissa väittelyissä paratiisi ja helvetti joutuivat
sanasutkausten esineeksi. Hän oli huomannut alkuperäisen ja ylevän
jumaluus-käsitteen ihmisten outojen mielihaaveilujen vääristelemäksi.
Ja arvellen että täytyy, voidakseen uskoa Jumalaan, luopua käyttämästä
järkeä, jonka kuitenkin on häneltä saanut, hän piti naurettavia
haaveilujamme yhtä paljon ylenkatsetta ansaitsevina kuin sitä esinettä,
johon ne kohdistamme. Ollenkaan tuntematta olevia oloja ja voimatta
vähääkään kuvitella olioiden alkuperää, hän vajosi tyhmään
tietämättömyyteensä, syvästi halveksien kaikkia, jotka näistä seikoista
luulivat tietävänsä enemmän kuin hän."
"Kaiken uskonnon hylkääminen johtaa inhimillisten velvollisuuksien
unhottamiseen. Tällainen kehitys oli tämän vapaa-ajattelijan sydämessä
jo edistynyt puolitietä kauemmaksi. Ja kuitenkaan hän ei ollut
luonnostaan pahuuteen taipuva; mutta uskon puute ja kurjuus, jotka
vähitellen olivat tukahuttaneet hänen luontaiset taipumuksensa, vetivät
häntä nopeasti perikatoa kohti, niin että hän tavoiltaan vajosi
kerjäläiseksi ja siveellisiltä käsitteiltään jumalankieltäjäksi."
"Joskohta tämä paha melkein välttämättömästi näytti vievän onnettomaan
loppuun, ei se vielä ollut kehittynyt huippuunsa. Tuolla nuorella
miehellä oli tietoja, eikä hänen kasvatustaan oltu laiminlyöty. Hän
oli siinä onnellisessa iässä, jolloin veren kuohuminen alkaa kiihottaa
sielua, saattamatta sitä aistillisuuden orjaksi. Hänen sielunsa oli
vielä säilyttänyt kaiken joustavuutensa. Luontainen häveliäisyys ja ujo
luonne syrjäyttivät hänestä pakollisuuden tunteen ja pidensivät hänen
elämässään tuota aikaa, jossa te niin huolellisesti koetatte pidättää
oppilastanne. Raa'an turmeluksen ja vastenmielisen paheen esimerkki ei
suinkaan ollut vilkastuttanut hänen mielikuvitustaan, vaan oli
päinvastoin sitä tylsistyttänyt. Pitkät ajat inho hänessä korvasi
hyvettä, säilyttäen hänen viattomuutensa; tämän hän oli menettävä vasta
viehättävämpien viettelysten ilmaannuttua."
"Pappi huomasi vaaran sekä keinot sen poistamiseksi. Vaikeudet eivät
häntä pelästyttäneet; hänen tehtävänsä häntä miellytti, ja hän päätti
panna sen täytäntöön ja palauttaa hyveen tielle häpeällisestä
kohtalosta pois tempaamansa nuorukaisen. Hän menetteli varovaisesti
tuumaansa toteuttaessaan; tehtävän ylevyys kannusti hänen rohkeuttaan
ja innosti häntä keksimään jalon pyrkimyksensä arvoisia keinoja.
Menestyi asia miten tahansa, hän oli varma siitä, ettei hänen aikansa
ollut kulunut turhaan. Ken tahtoo tehdä vaan hyvää, onnistuu aina
yrityksissään."
"Aluksi hän hankki itselleen vastakääntyneen luottamuksen siten, ettei
vaatinut mitään palkkaa hyvistä teoistaan, ettei tehnyt itseään
kiusalliseksi, ettei pitänyt mitään saarnoja, vaan että aina asettui
toisen kannalle ja esiintyi nöyränä ja vähäarvoisena, ollakseen enemmän
hänen vertaisensa. Oli mielestäni sangen liikuttavaa nähdä, miten
vakava mies rupesi harhateille joutuneen nuorukaisen toveriksi ja miten
hyveisyys alentui käyttämään säädyttömyyteen vivahtavaa puhetapaa,
karkottaakseen sen kahta varmemmin. Kun tuo kevytmielinen nuori mies
tuli papille tekemään mielettömiä tunnustuksiaan ja purkamaan hänelle
sydäntään, pappi kuunteli häntä ja teki hänen tunnustuksensa helpoksi.
Hyväksymättä pahetta hän osotti harrastavansa kaiken selville saamista.
Sopimaton moite ei koskaan keskeyttänyt nuoren miehen sanatulvaa eikä
saattanut hänen sydäntään raskaaksi. Se mielihyvä, jolla hän luuli
itseään kuunneltavan, lisäsi hänen omaa nautintoansa saada sanoa
kaikki. Ja niin nuori mies teki täydellisen tunnustuksensa,
ajattelematta, että mitään tunnusti."
"Tarkoin tutkittuaan nuoren miehen tunteita ja luonnetta pappi huomasi
selvästi että hän, vaikka ei ollut tiedoton ikäänsä nähden, oli
unhottanut kaiken, mikä hänen oli tärkeätä tietää ja että se
häpeällinen tila, johon kohtalo oli hänet saattanut, hänessä tukahutti
kaiken oikean tiedon hyvästä ja pahasta. On olemassa sellainen
tylsistymisen aste, joka riistää sielulta koko sen eloisuuden; sisäinen
ääni ei voi päästä sen kuuluviin, joka yksinomaan ajattelee miten saisi
itsensä ravituksi. Turvatakseen tuon onnettoman nuorukaisen häntä niin
läheltä uhkaavalta siveelliseltä kuolemalta pappi aluksi herätti
hänessä itserakkautta ja -kunnioitusta. Hän osotti hänelle miten hänen
tulevaisuutensa oli tuleva nykyisyyttä onnellisemmaksi, jos hän hyvin
käytti lahjojaan. Hän elvytti hänen sydämessään jalomielistä intoa,
kertomalla muiden kauniita tekoja. Antamalla hänen ihailla noiden
tekojen toimeenpanijoita hän herätti hänessä halun tehdä samanlaisia
tekoja. Vierottaakseen hänet hänen huomaamattaan joutilaasta ja
kuljeskelevasta elämästään antoi hän hänen kopioida otteita arvokkaista
teoksista; ollen tarvitsevinaan näitä otteita hän piti vireillä hänessä
kiitollisuuden jaloa tunnetta. Hän opetti häntä välillisesti näiden
kirjojen avulla. Hän saattoi hänet taas kohoamaan omissa silmissään,
jotta hän ei olisi luullut olevansa kokonaan kykenemätön hyvää tekemään
ja ettei hän enää suorastaan olisi itseään halveksinut."
"Muuan pikkuseikka tarjoaa tilaisuuden arvostella miten taitavasti tuo
hyväntekevä mies vallan oppilaansa huomaamatta kohotti hänen sydämensä
alennuksen tilasta, ilman että hän ilmaisi tahallansa tahtovansa häntä
opettaa. Tuon papin rehellisyys oli niin yleisesti tunnettu ja hänen
arvostelukykynsä niin varma, että useat henkilöt kernaammin jakoivat
almunsa hänen kättensä kautta kuin kaupunkien rikkaiden pappien
välityksellä. Kun hänelle eräänä päivänä oli annettu vähän rahoja
köyhille jaettavaksi, nuori mies, lukien itsensä köyhiin kuuluvaksi,
oli kyllin heikko pyytämään niistä itselleen osan. 'Ei toki', sanoi
pappi, 'mehän olemme veljiä, te kuulutte talooni, enkä minä voi koskea
näihin minun huostaani uskottuihin rahoihin, kun on kysymys omista
tarpeistani.' Sitten hän antoi hänelle omista rahoistaan sen verran
kuin hän oli pyytänyt. Tämäntapaiset opetukset harvoin menevät hukkaan
nuorukaisten sydämiltä, jotka eivät vielä ole aivan turmeltuneet."
"Olenpa kyllästynyt puhumaan kolmannessa persoonassa, ja tämähän onkin
vallan turha vaiva; sillä epäilemättä olette arvannut, rakas
kansalainen, että tuo onneton pakolainen olen minä itse. Luulen olevani
tarpeeksi kaukana nuoruuteni säännöttömästä elämästä rohjetakseni sitä
tunnustaa. Ja se käsi, joka minut siitä pelasti, ansaitsee kyllin,
joskin hieman itse saan hävetä, että ainakin jossakin määrin kunnioitan
sen hyviä tekoja."
"Syvimmän vaikutuksen minuun teki se, että näin arvoisan opettajani
yksityiselämässä ulkokullaisuudesta vapaata hyvettä, heikkoudesta
vapaata inhimillisyyttä, että kuulin aina suoraa ja yksinkertaista
puhetta ja huomasin että elämä ja toiminta aina vastasi tätä puhetta.
En koskaan huomannut hänen ottavan lukuun sitä, menivätkö hänen
auttamansa henkilöt iltakirkkoon vai eivät, kävivätkö usein ripillä,
paastosivatko määräpäivinä ja pidättyivätkö liharuuista, enkä kuullut
hänen velvottavan heitä tuollaisiin ehtoihin, joita ilman, vaikka
kuolisi nälkään, ei voi toivoa mitään apua tekopyhiltä ihmisiltä."
"Nämä huomiot minua rohkaisivat, mutta en kuitenkaan millään muotoa
hänen edessään kopeillen näyttänyt vastakääntyneen teeskenneltyä intoa.
Päinvastoin en ollenkaan häneltä salannut mitä ajattelin, eikä hän
siitä näyttänyt ollenkaan loukkautuvan. Joskus olisin voinut ajatella
näin: hän antaa minulle anteeksi välinpitämättömyyteni sitä uskoa
kohtaan, johon olen kääntynyt, ottaen huomioon että olen yhtä
välinpitämätön sen uskon suhteen, jossa olen syntynyt; hän tietää ettei
nykyinen välinpitämättömyyteni ole puolueellinen. -- Mutta en oikein
tietänyt mitä minun piti ajatella, kun joskus kuulin hänen hyväksyvän
dogmeja, jotka olivat roomalais-katolisen kirkon opin vastaisia ja kun
hän näytti pitävän vähäarvoisina kaikkia tämän kirkon ulkonaisia
menoja."
"Olisin luullut häntä salaiseksi protestantiksi, ellen olisi huomannut
hänen uskollisesti noudattavan noita samoja menoja, joihin näytti
panevan jotenkin vähän arvoa; ja kun olin nähnyt hänen täyttävän
papinvelvollisuuksiaan yhtä täsmällisesti silloinkin, kun ei kukaan
häntä tarkannut, kuin seurakunnan edessä, en enää tietänyt mitä
ajatella näistä ristiriitaisuuksista. Lukuunottamatta sitä ainoata
hairahdusta, joka aikaisemmin oli aiheuttanut hänen epäsuosioon
joutumisensa ja jonka seurauksista hän yhä vielä sai kärsiä, oli hänen
elämänsä mallikelpoinen, hänen tapansa nuhteettomat, hänen puheensa
rehellistä ja älykästä. Eläen mitä tuttavallisimmin hänen luonaan opin
joka päivä kunnioittamaan häntä enemmän. Kun näin runsas minua kohtaan
osotettu hyvyys kokonaan oli vallannut sydämeni, odotin levottoman
uteliaasti sitä hetkeä, jolloin olin saava tietää mihin periaatteeseen
nojasi näin yhtenäinen mutta samalla omituinen elämä."
"Tämä hetki ei tullut aivan pian. Ennenkuin hän avasi sydämensä
oppilaalleen, hän koetti hänen mielessään saada itämään ne järkevyyden
ja hyvyyden siemenet, jotka siihen oli kylvänyt. Vaikeinta oli minusta
hävittää jonkunmoinen ylpeä ihmisviha, jonkunmoinen katkeruus maailman
rikkaita ja onnellisia kohtaan, ikäänkuin olisivat saaneet rikkautensa
ja onnensa minun kustannuksellani. Tuo nuoruuden mieletön turhamaisuus,
joka pakenee kaikkea nöyrtymistä, vielä kiihotti minussa tätä karsasta
mielialaa. Ja itserakkauteni, jota opettajani koetti minussa pitää
vireillä, saattoi minut ylpeäksi ja ihmiset vielä halpamaisemmiksi
minun silmissäni, täten lisäten heitä kohtaan tuntemaani vihaan
ylenkatsetta."
"Suoranaisesti vastustamatta tätä ylpeyttä opettajani esti sitä
muuttumasta kovasydämisyydeksi, ja riistämättä minulta itsekunnioitusta
hän lievensi siihen yhtynyttä lähimmäiseni halveksimista. Poistamalla
pettävän ulkokuoren ja näyttämällä minulle sen peittämät todelliset
kärsimykset hän opetti minut surkuttelemaan kanssaihmisteni erehdyksiä,
heltymään heidän kurjuudestaan ja enemmän heitä säälimään kuin
kadehtimaan. Häntä liikuttivat inhimilliset heikkoudet, hän kun näet
syvästi tunsi omat heikkoutensa, ja senvuoksi hän kaikkialla huomasi
ihmisten olevan omien ja muiden paheiden uhreja; hän näki köyhien
kituvan rikkaiden ikeen, ja rikkaiden omien ennakkoluulojensa ikeen
alla. Usko minua, sanoi hän, että harhaluulomme eivät suinkaan peitä
kärsimyksiämme, vaan päinvastoin niitä lisäävät, saattamalla meidät
pitämään itsessään arvottomia seikkoja suuriarvoisina ja pannen meitä
luulemaan että meillä on lukemattomia tarpeita, joita emme ilman noita
harhaluuloja huomaisikaan. Sielunrauha on siinä, että halveksimme
kaikkea, mikä voisi sielua häiritä. Se ihminen, joka enimmin panee