Émile eli Kasvatuksesta - 52

loppu, mutta oikeamielisen elämän alku."
Émile kuuntelee minua levottomuuden sekaisella tarkkaavaisuudella. Hän
pelkää, että tätä johdantoa on seuraava joku surullinen johtopäätös.
Hän aavistaa, että minä, huomauttamalla hänelle miten tärkeätä on
harjottaa sielun voimia, tahdon saattaa hänet tämän harjotuksen
alaiseksi; ja kuten haavottunut, joka vapisee nähdessään kirurgin
lähestyvän, hän jo luulee tuntevansa kipua tuottavan, mutta
terveellisen käden koskettelevan haavaansa ja estävän häntä turmioon
joutumasta.
Epätietoisena, levottomana ja kärsimättömänä kuulemaan mihin minä
tahdon päästä, hän ei vastaa, vaan tekee minulle pelokkaana kysymyksen:
"Mitä minun tulee tehdä?" Näin hän sanoo melkein vavisten ja
rohkenematta kohottaa katseitaan. "Mitäkö tulee tehdä", minä vastaan
lujasti, "tulee jättää Sophie." "Mitä sanottekaan?" hän huutaa
kiivastuneena, "jättää Sophie! Hylätä hänet, pettää hänet, olla
petturi, konna, valapatto!..." "Mitä!" minä virkan keskeyttäen häntä;
"minultako Émile pelkää oppivansa mokomia nimiä?" "En", hän jatkaa yhtä
rajusti; "ette te eikä kukaan muu voi minua siihen pakottaa. Vasten
tahtoannekin olen osaava työnne hedelmiä ylläpitää ja olen osaava olla
noita nimiä ansaitsematta."
Tätä ensimäistä raivonpurkausta olen odottanut: annan sen mennä ohi
joutumatta itse mielenkiihkon valtaan. Ellei minulla itselläni olisi
sitä malttia, jota hänelle saarnaan, turhaan näkisin vaivaa. Émile
tuntee minut liian hyvin, voidakseen luulla, että minä häneltä
saattaisin vaatia mitään, mikä on pahaa; ja hän hyvin tietää, että
olisi paha jättää Sophie, siinä merkityksessä kuin hän tämän sanan
käsittää. Hän odottaa siis että minä täydellisesti selitän asiani.
Silloin minä jatkan puhettani.
"Luuletko, rakas Émile, että yksikään ihminen, olkoon sitten missä
asemassa tahansa, voisi olla onnellisempi kuin mitä sinä olet ollut jo
kolmen kuukauden ajan? Jos luulet, niin haihduta tämä harhaluulosi.
Ennenkuin olet kokenut elämän nautintoa, olet täydelleen tuntenut sen
onnea. Ei ole olemassa mitään sen korkeampaa kuin mitä sinä olet
tuntenut. Aistillinen nautinto on ohimenevää. Sydämen olennainen tila
sen kautta aina häiriytyy. Olet enemmän nauttinut toivojesi muodossa,
kuin mitä koskaan tulet todellisuudessa nauttimaan. Mielikuvitus, joka
kaunistaa sitä, mitä haluamme, hylkää sen, kun sen omistamme.
Lukuunottamatta yhtä ainoata olentoa, joka on olemassa itsensä kautta,
ei mikään muu ole kaunista kuin olemattomuus. Jos nykyistä tilaasi
voisi ainaisesti jatkua, olisit sinä löytänyt ylimmän onnen. Mutta
kaikki mikä on inhimillistä, on katoavaista. Kaikki elämässä on
päättyvää ja ohimenevää, ja vaikka sitä tilaa, joka saattaa meidät
onnellisiksi, kestäisi alati, niin tottuminen siitä nauttimaan lopulta
heikentäisi tätä nauttimista. Ellei tapahdukaan mitään ulkonaista
muutosta, niin sydän kuitenkin muuttuu. Joko onni meidät hylkää tai me
hylkäämme onnen."
"Aika, jonka kulkua et mitannut, kului hurmaustilasi kestäessä. Nyt
kesä on lopussa, talvi lähestyy. Vaikka voisimmekin tänä kylmänä
vuodenaikana jatkaa jalkamatkojamme, eivät muut siihen suostuisi.
Vasten tahtoammekin meidän täytyy muuttaa elintapaamme; tätä nykyistä
emme voi jatkaa. Näen sinun kärsimättömistä silmistäsi, ettei tämä
vaikeus sinua ollenkaan huolestuta. Sophien tunnustus ja sinun omat
pyyteesi neuvovat sinulle helpon keinon välttää lumikinoksia ja matkaa
hänen luokseen. Keinosi on epäilemättä mukava; mutta kevään tultua
lumi sulaa, jotavastoin avio pysyy; täytyy kiintyä siihen joka
vuodenajaksi."
"Tahdot naida Sophien etkä vielä ole tuntenut häntä viittä kuukautta!
Tahdot naida hänet siksi, että hän sinua miellyttää, etkä siksi, että
hän sinulle sopii. Mutta et ota huomioon, että rakkaus varsin usein
erehtyy soveliaiden ominaisuuksien suhteen, ja usein ne, jotka alussa
ovat toisiaan rakastaneet, lopulta rupeavat toisiaan vihaamaan. Sophie
on hyveinen, sen tiedän; mutta riittääkö tämä? Riittääkö pelkkä
hyveisyys saattamaan aviopuolisot toisilleen sopusuhtaisiksi? Minäpä en
epäilekään Sophien hyveisyyttä, vaan hänen luonnettaan. Näyttäyykö
naisen luonne yhdessä päivässä? Tiedätkö kuinka monessa eri tilassa on
täytynyt nähdä naista, perinpohjin tunteakseen hänen mielenlaatuaan?
Takaako neljän kuukauden kiintymys sinulle koko elämänaikaa? Ehkäpä
parin kuukauden poissaolo saattaa hänet unhottamaan sinut; ehkäpä joku
toinen mies vaan odottaa sinun poistumistasi karkottaakseen sinut
hänen sydämestään. Ehkä palatessasi huomaat hänen olevan yhtä
välinpitämättömän kuin hän tähän asti on ollut harrastunteinen. Tunteet
eivät riipu periaatteista; Sophie saattaa pysyä hyvin kunniallisena,
mutta lakata sinua rakastamasta. Olen taipuvainen uskomaan, että hän on
oleva vakava ja uskollinen; mutta kuka sinulle takaa hänen puolestaan,
ja kuka hänelle takaa sinun puolestasi, niin kauan kuin tunteenne eivät
ole kestäneet koettelemusta? Odotatteko tätä koettelemusta siksi,
kunnes se käy tarpeettomaksi? Odotatteko oppaaksenne toisenne tuntemaan
siihen asti, kun ette enää voi erota?"
"Sophie ei vielä ole täyttänyt kahdeksaatoista vuotta, sinä olet tuskin
kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen; tämä ikä on kyllä lemmen ikä,
mutta ei vielä avion ikä. Mikä perheenisä ja -äiti! Voidaksenne
kasvattaa lapsia, tulee teidän ainakin itse olla lakanneet olemasta
lapsia. Tiedätkö kuinka monelta nuorelta naiselta aikaisen synnytyksen
aiheuttama rasitus on heikontanut ruumiin, turmellut terveyden ja
lyhentänyt ikää? Tiedätkö kuinka moni lapsi on tullut kivulloiseksi ja
heikoksi, kun se ei ole saanut ravintoa tarpeeksi kehitetystä äidin
ruumiista? Kun äiti ja lapsi kasvavat samalla kertaa, ja kun ne aineet,
jotka ovat välttämättömät kummankin ruumiilliselle kehitykselle, täten
jakaantuvat, ei kumpikaan saa sitä, minkä luonto niille on määrännyt.
Onhan silloin mahdotonta, etteivät molemmat siitä kärsisi. Ellen tunne
hyvin huonosti Émileä, niin hän on kernaammin haluava itselleen
voimakasta vaimoa ja vahvoja lapsia kuin tyydyttää kärsimättömyyttään
heidän elämänsä ja terveytensä kustannuksella."
"Puhukaamme sinusta. Kun ajattelet astua puolison ja isän säätyyn,
oletko tarkoin punninnut siihen yhtyviä velvollisuuksia? Kun sinusta
tulee perheen pää, tulee sinusta samalla valtion jäsen, ja tiedätkö
mitä merkitsee valtion jäsenenä oleminen? Tiedätkö mitä hallitus, lait
ja isänmaa merkitsevät? Tiedätkö mistä hinnasta sinun on sallittu elää,
ja kenen puolesta sinun tulee kuolla? Luulet jo kaiken oppineesi, etkä
vielä tiedä mitään. Ennenkuin valitset itsellesi paikan yhteiskunnassa,
tulee sinun oppia sitä tuntemaan ja tietämään, mikä asema sinulle siinä
sopii."
"Émile, täytyy jättää Sophie; en sano: hylätä. Jos tätä jälkimäistä
näet kykenisit tekemään, Sophie olisi ylen onnellinen, jos ei koskaan
olisi mennyt naimisiin kanssasi. Sinun tulee jättää hänet, palataksesi
häntä ansaitsevana. Älä ole niin turhamielinen, että luulet nyt jo hänet
ansaitsevasi. Ylen paljo on sinulla vielä tehtävää! Ryhdy täyttämään
tätä jaloa tehtävää: opi kestämään eroa hänestä. Opi ansaitsemaan
uskollisuuden palkkaa, jotta palatessasi sinulla olisi joku ansio hänen
suhteensa, ja jotta voisit pyytää hänen kättänsä palkintona etkä
armona."
Nuori mies, joka ei vielä ole harjaantunut taistelemaan itsensä kanssa,
joka ei vielä ole tottunut haluamaan toista ja tavoittelemaan toista,
ei myönny; hän vastustaa ja väittelee. "Miksipä hän kieltäytyisi siitä
onnesta, joka häntä odottaa? Eikö se olisi sen käden halveksimista,
joka on tarjonnut itsensä hänelle, jos hidastelee siihen tarttuakseen?
Mitä hyödyttää poistua hänen luotaan kokeakseen, mitä hänen tulee
tietää? Ja jos tämä olisikin välttämätöntä, niin miksi ei Émile
jättäisi Sophielle katkomattomien siteiden muodossa varmoja takeita
paluustaan? Kunhan hän vaan ensin olisi Sophien puoliso, hän olisi
valmis minua seuraamaan; olkoot he ensin avion siteillä yhdistyneet, ja
hän on pelotta eroava hänestä... Yhdistää teidät teitä erottaakseen --
rakas Émile, mikä ristiriitaisuus! On kaunista, jos rakastava voi elää
erillä lemmitystään, mutta aviomiehen ei koskaan pakotta tule jättää
vaimoaan. Poistaakseni sinun arvelusi pidän välttämättömänä että eronne
on väkinäinen. Sinun tulee voida sanoa Sophielle, että eroat hänestä
vasten tahtoasi. Ollos siis tyytyväinen, ja koska et tottele järkeäsi,
niin tunnusta toinen tahtosi ohjaaja. Ethän ole unhottanut minkä
sopimuksen olet tehnyt minun kanssani. Émile, sinun täytyy ajaksi erota
Sophiesta, minä niin tahdon."
Tämän kuultuaan hän luo katseensa maahan, vaikenee, miettii hetken;
sitten hän luottamuksella katsoo minuun ja sanoo: milloin lähdemme?
Viikon kuluttua, sanon hänelle; täytyy valmistaa Sophieta
vastaanottamaan tätä tietoa. Naiset ovat heikompia, heitä tulee
varovammin kohdella, ja koska tämä ero ei ole hänelle mikään
velvollisuus, kuten sinulle, on hänen lupa kestää sitä vähemmin
rohkeasti.
Minua tosin suuresti haluttaisi aina eronhetkeen asti jatkaa tätä
nuorten lemmen päiväkirjaa. Mutta, huomaan, että jo kauan olen pannut
lukijoiden kärsivällisyyden koetukselle. Kerron siis lyhyesti
pääseikan, päästäkseni loppuun. -- Onkohan Émile lemmittynsä jalkojen
juuressa oleva yhtä lujapäätöksinen kuin hän juuri on ollut ystävänsä
edessä? Minä puolestani sen uskon; sillä hän on itse rakkautensa
vakavuudesta saava tämän lujuuden. Hän olisi enemmän hämillään Sophien
edessä, jos hänen olisi helpompi hänet jättää; silloin hän lähtisi
hänen luotaan syyllisenä, ja tällaisen osan näytteleminen on aina
vastenmielinen rehelliselle sydämelle. Mutta kuta vaikeampi tämä uhraus
hänelle on, sitä suuriarvoisempi hän on sen silmissä, joka saattaa
hänelle tuon uhrauksen tuskalliseksi. Hän ei pelkää, että Sophie
erehtyy sen vaikuttimen suhteen, joka aiheuttaa hänen menettelynsä.
Émile näyttää sanovan Sophielle joka katseellaan: Oi Sophie, lue
sydämeni sisimmät tunteet ja ole minulle uskollinen; lemmittysi ei ole
hyvettä vailla.
Ylpeä Sophie puolestaan koettaa arvokkaasti kestää tuota odottamatonta
iskua. Hän ponnistelee näyttääkseen välinpitämättömältä. Mutta kun
hänellä ei ole, kuten Émilellä, taistelun ja voiton tuottamaa kunniaa
saavutettavissa, hänen lujuutensa on horjuva. Vasten tahtoaankin hän
itkee ja huokaa, ja se pelko, että Émile voi hänet unhottaa,
katkeroittaa eron tuottamaa surua. Mutta hän ei itke lemmittynsä edessä
eikä hänelle näytä kauhuntunteitaan. Ennemmin hän tukehtuisi, kuin
päästäisi hänen läsnäollessaan huokaustakaan ilmoille. Minä olen se,
joka kuulee hänen valituksensa ja näkee hänen kyyneleensä, minut hän
koettaa saada uskotukseen. Naiset ovat taitavia teeskentelemään. Kuta
enemmän Sophie salaa napisee minun tyranniuttani vastaan, sitä
tarkkaavaisempi hän on minua imartelemaan; sillä hän tuntee, että hänen
kohtalonsa on minun käsissäni.
Minä häntä lohdutan ja rauhoitan, takaan, että hänen sulhasensa, tai
oikeammin tuleva puolisonsa on oleva hänelle uskollinen. Jos Sophie
vaan voi hänelle olla yhtä uskollinen, vannon että hän kahden vuoden
kuluttua on oleva hänen puolisonsa. Sophie kunnioittaa minua tarpeeksi,
voidakseen luulla minun tahtovan häntä pettää. Minä olen kummankin
takaajana. Heidän sydämensä ja hyveensä, minun rehellisyyteni, heidän
vanhempiensa luottamus -- kaikki tämä heitä rauhoittaa. Mutta mitä
mahtaa järki heikkoudelle? He eroavat toisistaan sillä tavoin kuin
eivät enää koskaan saisi jälleen nähdä toisiaan.
Silloin Sophie muistelee Eukhariksen kaihoa ja kuvittelee todella
olevansa hänen asemassaan. Älkäämme heidän eronsa aikana antako
tällaisen haaveellisen rakkaussuhteen syntyä. "Sophie", sanon hänelle
eräänä päivänä, "vaihtakaa Émilen kanssa kirjoja. Antakaa hänelle
'Télémaque' kirjanne, jotta hän oppisi tulemaan sen sankarin
kaltaiseksi, ja antakoon hän teille Spectatorin,[184] jota te
mielellänne luette. Tutkikaa siitä kunniallisten naisten
velvollisuuksia ja ajatelkaa, että nämä velvollisuudet kahden vuoden
kuluttua ovat teidän." Tämä vaihto miellyttää kumpaakin ja lisää heidän
luottamustaan. Viimein tulee tuo surullinen päivä: heidän täytyy erota.
Sophien kunnon isä, jonka kanssa olen sopinut kaikesta tästä, syleilee
minua minun heittäessäni hänelle jäähyväiset. Sitten hän vie minut
syrjään ja sanoo minulle vakavasti ja painokkaasti: "Olen suostunut
kaikkeen tehdäkseni teille mieliksi, sillä tiesin, että olin
tekemisissä kunnon miehen kanssa. Minulla on vaan sananen teille
sanottavana: Muistakaa, että oppilaanne on vahvistanut aviosopimuksensa
tyttäreni huulilla."
Mikä ero molempien rakastavien käytöksessä! Émile on raju, tulinen,
levoton, suunniltaan; hän pauhaa ja vuodattaa kyyneltulvia isän, äidin,
tyttären käsille, syleilee nyyhkyttäen kaikkia talon ihmisiä ja toistaa
moneen kertaan samoja seikkoja, tehden sen niin sekavasti, että se
missä muussa tilaisuudessa tahansa herättäisi naurua. Sophie on synkkä,
kalpea, silmä on himmeä, katse kolkko; hän pysyy levollisena, ei sano
mitään, ei itke, ei katsele ketään, ei edes Émileä. Turhaan tämä
tarttuu hänen käsiinsä ja painaa häntä käsivarsiinsa. Sophie pysyy
liikkumattomana ja tunteettomana hänen kyynelilleen, hänen
hyväilyilleen, kaikelle, minkä hän tekee; Sophien mielestä Émile jo on
lähtenyt pois. Tämä neitosen käytös on paljoa liikuttavampi kuin hänen
lempijänsä tuskalliset valitukset ja meluavat tuskanpurkaukset. Émile
sen näkee, hän sen tuntee, ja on siitä masentunut. Vaivoin saan hänet
viedyksi talosta pois. Jos vielä hetkeksi jättäisin hänet sinne, hän ei
enää tahtoisikaan lähteä. Minä olen kovin tyytyväinen siihen, että hän
vie mukanaan tämän surullisen kuvan. Jos hän joskus joutuisi
kiusaukseen unhottaa, mitä hän on velkaa Sophielle, niin ei tarvitse
muuta kuin muistuttaa hänelle millainen Sophie oli eronhetkellä, ja
silloin hänellä todella pitäisi olla hyvin turmeltunut sydän, ellei
minun onnistuisi häntä palauttaa hänen luokseen.

_Matkoista_.
Kysytään onko hyvä, että nuoret miehet matkustavat, ja paljon
väitellään tästä asiasta. Jos tälle kysymykselle annettaisiin hieman
toinen muoto, jos nimittäin kysyttäisiin onko hyvä, että nuoret miehet
ovat matkustaneet, niin ei kenties väiteltäisi niin paljoa.
Kirjojen väärinkäyttäminen tappaa tieteen. Luullaan, että tiedetään se,
mikä on luettu, ja täten luullaan päästyn vapaaksi oppimisesta. Liika
lukeminen synnyttää usein vaan kopeilevaa tiedottomuutta. Ei yhtenäkään
vuosisatana, jolloin on viljelty kirjallista sivistystä, ole luettu
niin paljon kuin tällä meidän vuosisadallamme, eikä myöskään koskaan
olla oltu vähemmin oppineita. Ei ole ainoatakaan Euroopan maata, jossa
painatettaisiin niin paljo historiallisia teoksia ja matkakertomuksia
kuin Ranskassa, eikä myöskään yhtään maata, jossa vähemmin
tunnettaisiin muiden kansojen hengenominaisuuksia. Niin monet kirjat
saattavat meidät laiminlyömään maailman kirjaa, ja jos sitä vähin
luemmekin, niin kukin pysyttelee omassa luvussaan. Jos en tuntisikaan
puhetapaa "Saattaako olla persialainen", arvaisin, kuullessani sitä
mainittavan, että se on syntynyt maassa, jossa kansalliset
ennakkoluulot enimmin ovat vallalla ja että se on lähtenyt siitä
sukupuolesta, joka noita ennakkoluuloja enimmin levittelee.
Pariisilainen luulee tuntevansa ihmisiä eikä tunne muita kuin
ranskalaisia; synnyinkaupungissaan, joka aina on täynnä muukalaisia,
hän pitää jokaista muukalaista erinomaisena ilmiönä, jolla ei ole
mitään vastinetta koko maailmassa. On täytynyt läheltä nähdä tämän
suuren kaupungin porvareita, on täytynyt elää heidän parissaan,
voidakseen uskoa että he suuren älykkäisyytensä ja sukkeluutensa ohella
ovat niin typeriä. Varsin kummallista tässä on se, että jokainen heistä
on ehkä lukenut kymmenen kertaa kuvauksen siitä maasta, jonka asukas
herättää hänessä niin suurta ihmettelyä.
Siinä on jo liikaa, kun meidän samalla kertaa tulee selvitellä
itsellemme sekä kirjailijain että meidän omat ennakkoluulomme
päästäksemme totuuteen. Olen kaiken ikäni lukenut matkakertomuksia,
enkä ole koskaan tavannut kahta, jotka olisivat minulle antaneet saman
käsityksen samasta kansasta. Verrattuani sitä vähää, minkä itse olen
voinut havaita, siihen mitä olen lukenut, olen jättänyt sikseen kaikki
matkakertomukset ja olen pahotellut sitä aikaa, jonka olen hukannut
niiden lukemiseen, ollen varma siitä, että kaikessa, mikä koskee
huomion tekemistä, ei pidä lukea, vaan itse havaita. Tämä väitteeni
pitäisi paikkansa, vaikka kaikki matkakertomusten kirjoittajat olisivat
rehellisiä, vaikka he kertoisivat ainoastaan sitä, minkä ovat nähneet
ja minkä uskovat, ja vaikka verhoisivat totuutta ainoastaan niillä
väärillä väreillä, joihin se heidän silmissään pukeutuu. Mutta sitä
pätevämpi on väitteeni, kun täytyy etsiä totuutta heidän valheidensa ja
epäluotettavaisuutensa takaa.
Jättäkäämme siis kirjat, joita tässä suhteessa ylistellään erinomaisina
apukeinoina, niiden käytettäviksi, joiden henkiset kyvyt niistä saavat
tyydytystä. Ne ovat yhtä hyviä kuin Raimund Lulluksen taito, joka
opettaa lavertelemaan sellaista, mitä ei ollenkaan tunne. Ne voivat
korkeintaan kehittää viisitoistavuotiaita filosofeja, jotka pitävät
esitelmiä iltamissa ja opettaa jollekin seuralle Paul Lucaksen ja
Tavernierin[185] tiedonantojen nojalla Egyptin ja Intian tapoja.
Minä pidän kieltämättömänä tosiseikkana, että se, joka on nähnyt yhden
ainoan kansan, ei tunne ihmisiä yleensä, vaan ainoastaan ne henkilöt,
joiden kanssa on elänyt. Tässä siis vielä toinen muoto asettaa yllä
mainittu matkoja koskeva kysymys. Riittääkö, että hyvin kasvatettu
henkilö tuntee ainoastaan maamiehensä, vai onko hänelle tärkeätä tuntea
ihmisiä yleensä? Tämän johdosta ei tarvitse enää syntyä väittelyä eikä
olla epäilystä. Tästä huomaa kuinka vaikean kysymyksen ratkaisu joskus
suuresti riippuu siitä muodosta, jossa se tehdään.
Mutta tuleeko tutkiakseen ihmisiä samoilla yli maanpinnan? Tuleeko
mennä Japaniin havaitsemaan eurooppalaisia? Pitääkö, tunteakseen
ihmissuvun, tuntea kaikki yksilöt? Ei; on näet ihmisiä, jotka ovat niin
suuresti toistensa kaltaisia, ettei maksa vaivaa heitä tutkia erikseen.
Ken on nähnyt kymmenen ranskalaista, on nähnyt heidät kaikki. Joskohta
ei voi sanoa samaa englantilaisista ja muutamista muista kansoista, on
kuitenkin varmaa, että kullakin kansalla on oma omituinen luonteensa,
joka saadaan selville induktsionin kautta, ei havaitsemalla yhtä
ainoata sen jäsentä, vaan useampia. Se, joka on toisiinsa verrannut
kymmentä eri kansaa, tuntee ihmiset, kuten se, joka on nähnyt kymmenen
ranskalaista, tuntee heidät kaikki.
Ei riitä, jos tahtoo oppia, että samoilee maasta maahan. Tulee osata
matkustaa. Sillä, joka tahtoo havaita, tulee olla silmät, ja hänen
tulee osata kääntää ne siihen esineeseen, jota tahtoo oppia tuntemaan.
On paljo sellaisia ihmisiä, jotka matkoista oppivat vielä vähemmin kuin
kirjoista. Heillä näet ei ole ajattelemisen taitoa; lukiessaan he
saavat johtoa ainakin tekijän älyllä, mutta matkustaessaan he eivät
itsestään kykene mitään näkemään. Toiset taas eivät opi sentähden,
etteivät tahdo oppia. Heidän matkansa aihe on niin erilainen, että
oppiminen heiltä kokonaan jää syrjään. On suuri sattuma, jos he
tarkalleen tulevat huomanneiksi sellaista, mikä ei heitä huvita.
Kaikista maailman kansoista ranskalaiset matkustelevat enimmin; mutta
koska he niin suuresti ihailevat omia tapojaan, he sekoittavat kaiken
mikä eroaa noista tavoista. Ranskalaisia on joka maapallon sopukassa.
Ei missään maassa tapaa enemmän ihmisiä, jotka ovat matkustaneet, kuin
Ranskassa. Mutta siitä huolimatta se Euroopan kansoista, joka enimmin
näkee muita kansoja, tuntee niitä kaikkein vähimmin. Englantilainen
matkustelee myöskin, mutta toisella tavalla; näyttää siltä, kuin
näiden kahden kansan kaikessa pitäisi olla toisistaan erilaiset.
Englantilaiset ylimykset matkustavat, ranskalaiset ylimykset eivät
matkusta; Ranskan aatelittomat matkustelevat, Englannin aatelittomat
eivät matkustele. Tämä ero tuottaa mielestäni kunniaa jälkimäisille.
Ranskalaisten matkoilla on melkein aina joku etua tarkoittava aihe;
mutta englantilaiset eivät lähde kokoamaan rahoja muilta kansoilta,
paitsi silloin kun jo varakkaina kauppiaina liikkuvat ulkomailla. Kun
he matkustelevat, he täysin käsin sirottelevat rahojaan eivätkä
suinkaan kokoa niitä lisää. He ovat liian ylpeitä elääkseen ulkomailla
säästäväisesti. Tästä johtuu, että he ulkomailla oppivat enemmän kuin
ranskalaiset, joilla on vallan toinen tarkoitusperä matkustamisellaan.
Englantilaisilla on kuitenkin heilläkin kansalliset ennakkoluulonsa;
jopa heillä niitä on enemmän kuin kellään muulla; mutta nämä
ennakkoluulot perustuvat vähemmin tietämättömyyteen kuin jonkunmoiseen
kiihkoon. Englantilaisella on ylpeyden ennakkoluuloja, ranskalaisella
turhamielisyyden ennakkoluuloja.
Samoin kuin vähimmin sivistyneet kansat tavallisesti ovat järkevimpiä,
niin ne kansat, jotka matkustavat vähimmin, osaavat paraiten hyötyä
matkastaan. He kun eivät ole niin edistyneet meidän turhanpäiväisissä
tutkimuksissamme, heitä myös vähemmän vaivaa meidän turha
uteliaisuutemme, joten he kääntävät koko huomionsa sellaiseen, mikä on
todella hyödyllistä. Tunnen ainoastaan yhden kansan, nimittäin
espanjalaiset, jotka täten matkustavat. Ranskalainen juoksentelee
ulkomailla ollessaan kaikkien taiteilijoiden luona, englantilainen
antaa piirustaa itselleen jonkun muinaisen taide-esineen ja saksalainen
vie muistoalbuminsa jokaisen oppineen luo, jotta hän siihen jotakin
kirjoittaisi. Espanjalainen sitävastoin hiljaisuudessa tutkii
hallitusta, tapoja, poliisilaitosta, ja hän näistä neljästä
kansallisuuksista on ainoa, joka palatessaan tuo näkemästään jonkun
maalleen hyödyllisen kokemuksen mukanaan.
Muinaiskansat matkustivat vähän, lukivat vähän, kirjoittivat harvoja
kirjoja, ja kuitenkin heidän meille säilyneistä kirjoistaan näkee, että
he paremmin tekivät huomioita kuin mitä me teemme aikalaisistamme.
Ellemme kiinnitä huomiotamme Homeroksen teoksiin, joka on ainoa
runoilija, jonka teokset siirtävät meidät suorastaan siihen maahan,
jota hän meille kuvaa, niin emme voi kieltää Herodotokselta sitä
kunniaa, että hän on historiassaan kuvannut tapoja, vaikka tämä on
tapahtunut enemmän kertomusten kuin mietteiden muodossa, paremmin kuin
kaikki meidän historioitsijamme, joitten kirjat ovat täyteen sullotut
kuvauksia ja luonteenpiirteitä. Tacitus on paremmin kuvannut aikansa
germaaneja kuin kukaan kirjailija nykyajan saksalaisia. Kieltämättä ne,
jotka ovat perehtyneet vanhanajan historiaan, tuntevat paremmin
kreikkalaisia, kartagolaisia, roomalaisia, gallialaisia ja persialaisia
kuin mitä yksikään meidän aikamme kansoista tuntee naapurikansojaan.
On myös tunnustaminen, että kansojen alkuperäiset luontaiset
ominaisuudet päivä päivältä yhä enemmän katoavat, joten niitä on
vaikeampi ymmärtää. Mikäli eri rodut sekaantuvat ja kansat sulautuvat
toisiinsa, näkee noiden kansallisten erilaisuuksien vähitellen
häviävän, jotka muinoin ensi katseella pistivät silmään. Ennen muinoin,
jolloin kukin kansa pysyi itseensä sulkeutuneena, oli vähemmän
kulkuyhteyttä, vähemmän matkoja, vähemmän yhteisiä tai vastakkaisia
etuja, vähemmän poliittisia ja yhteiskunnallisia yhdyssiteitä eri
kansojen välillä. Silloin ei tiedetty mitään noista kuninkaallisista
kiihotuksista, joita sanotaan sopimuksenhieronnaksi, silloin ei ollut
tavallisia lähettiläitä eikä alituisia residenttejä. Laajoja
merimatkoja tehtiin harvoin, samoin kaupparetket ulotettiin harvoin
kaukaisille seuduille, ja se vähäinen kauppa, jota yleensä
harjotettiin, oli itse ruhtinaan huostassa, joka hoidatti sitä
muukalaisilla, tai myöskin sitä harjottivat halveksitut henkilöt, jotka
olivat vallan vailla vaikutusvaltaa ja jotka siis eivät ollenkaan
kyenneet lähentämään eri kansallisuuksia toisiinsa. Nykyään on sata
kertaa enemmän yhteyttä Euroopan ja Aasian välillä, kuin mitä ennen
muinoin oli Gallian ja Espanjan välillä. Yksistään Euroopan eri valtiot
olivat toisistaan enemmän erillään kuin koko maapallon valtakunnat tätä
nykyä.
Lisäksi on ottaminen huomion, että muinaisajan kansat enimmäkseen
pitivät itseään alkuasukkaina eli omasta maastaan polveutuvina, he kun
olivat tarpeeksi kauan pitäneet sitä hallussaan, unhottaakseen ne
kaukaiset vuosisadat, jolloin heidän esi-isänsä olivat heidän maahansa
asettuneet ja ehtiäkseen saada ajalta ja ilmanalalta pysyviä
vaikutuksia. Meillä taas roomalaisten maahantulo ja barbaarien
siirtymiset ovat sekoittaneet kaiken ja hävittäneet kaiken
alkuperäisyyden. Nykyajan ranskalaiset eivät enää ole noita kauniita
ihmisiä, jotka olivat luodut taideteosten malleiksi. Roomalaistenkin
ulkomuoto, kuten myös heidän luonteensa, on muuttunut. Persialaiset,
jotka ovat tataarien maan alkuasukkaita, menettävät menettämistään
alkuperäistä rumuuttaan tserkessiläisen veren vaikutuksesta.
Eurooppalaiset eivät enää ole gallialaisia, germaaneja, iberiläisiä
eivätkä allobrogeja; he ovat kaikki vaan eri lailla ulkomuodoltaan ja
vielä enemmän tavoiltaan huonontuneita skyyttilaisia.
Tämän vuoksi vanhat erot rotujen välillä ja ilman ja maanlaadun
erikoisluonne saattoivat selvemmin tuntuvaksi eri kansojen
luonnonlaadun, ulkomuodon, tavat, luonteet, kuin mitä on laita meidän
aikoinamme jolloin Euroopan epävakaisuus ei salli yhdenkään
luonnollisen syyn tehdä pysyvää vaikutustaan. Niinpä esim. metsiä
kaadetaan, suot kuivataan, maata viljellään yhdenmukaisemmin, joskin
huonommin, joten ei edes ulkonaiseen maanlaatuun ja muotoon painu eri
maissa eri leimaa.
Sen, joka ottaa huomioon nämä näkökohdat, ei luullakseni tee mieli
varsin hätäisesti ivata Herodotosta, Ktesiasta ja Pliniusta siitä, että
he ovat kuvanneet eri maiden asukkaita alkuperäisin piirtein sekä
niiden selvien erilaisuuksien valossa, joita me emme enää heissä
huomaa. Täytyisipä jälleen nähdä samat ihmiset, voidakseen heissä
huomata noiden kirjailijoiden esittämät piirteet; eikä mikään seikka
olisi saanut heitä muuttaa, jotta he olisivat pysyneet samoina. Jos
voisimme asettaa havaintomme esineeksi yhdellä haavaa kaikki ihmiset,
jotka ovat eläneet, niin onko epäilemistäkään että huomaisimme eri
vuosisatojen ihmisissä enemmän eroa kuin mitä nykyään huomaamme olevan
eri kansallisuuksien välillä?
Samalla kun huomioiden tekeminen käy vaikeammaksi, niitä tehdään
huolimattomammin ja huonommin. Tämä on toinen syy huonoon
menestykseemme ihmiskunnan luonnonhistorian tutkimisessa. Se opetus,
joka saadaan matkoista, liittyy siihen tarkoitusperään, joka on
aiheuttanut ne. Jos tämä tarkoitusperä on määrätyn filosofisen
järjestelmän rakentaminen, ei matkustaja koskaan näe mitään muuta kuin
sitä, mitä tahtoo nähdä. Jos tämä tarkoitus taas on edun saavuttaminen,
se kokonaan valtaa matkustajan tarkkaavaisuuden. Kauppa ja taiteet,
jotka sekoittavat ja sulattavat yhteen eri kansoja, estävät myös
ihmisiä toisiaan tutkimasta. Kun he tietävät, mitä hyötyä heillä voi
olla toisistaan, niin mitäpä muuta heidän enää tarvitsisi tietää!
Ihmiselle on hyödyllistä tuntea kaikki ne paikat, joissa voi elää,
jotta hän voisi valita sen paikan, missä voi mukavimmin elää. Jos kukin
tulisi toimeen yksin, ei hänen tarvitsisi tuntea muuta maata kuin sen,
joka voi häntä elättää. Villi-ihminen, joka ei tarvitse kenenkään apua
ja joka ei himoiten tavoittele mitään maailmassa, ei tunne eikä halua
tuntea mitään muuta kuin omaa maatansa. Jos hänen toimeentullakseen on
pakko laajentaa toiminta-alaansa, niin hän pakenee ihmisten asumia
seutuja; hän pyrkii ainoastaan tekemisiin eläinten kanssa ja tarvitsee
ainoastaan niitä ravinnokseen. Mutta meidän kaikkien, joille
yhteiskuntaelämä on välttämätön ja jotka emme enää voi olla tuhoamatta
kanssa-ihmisiämme, on perin tärkeätä käydä niissä maissa, joissa
ihmisiä asuu tiheimmässä. Sen vuoksi kaikki rientävät Roomaan,
Pariisiin, Lontooseen. Suurissa pääkaupungeissa ihmisveren hinta on
aina halvin. Täten opitaan tuntemaan ainoastaan suuret kansat, ja nämä
ovat aina kaikki toistensa kaltaisia.
Mutta onhan meillä oppineita, sanonee joku, jotka matkustavat oppiansa
kartuttaakseen; -- tämä on kuitenkin erehdys. Oppineetkin, kuten kaikki
muut, matkustavat edun vuoksi. Platon ja Pythagoraan kaltaisia miehiä
ei enää ole, tai jos sellaisia on, he asuvat hyvin kaukana meistä.
Meidän oppineet matkustavat yksinomaan hallituksen käskystä. Heidät
lähetetään kiireisesti matkaan, maksetaan heidän matkakulunkinsa ja