Émile eli Kasvatuksesta - 47

heidän henkevyytensä ja älykkäisyytensä tuntuu piilevän heidän
käsivarsissaan. Tämä tiedottomuus ei vahingoita rehellisyyttä eikä
siveellisyyttä, päinvastoin se usein niitä hyödyttääkin. Usein näet
tinkii velvollisuuksista, kun niitä liiaksi pohtii, ja lopulta panee
sovittelevia puheita itse velvollisuuden täyttämyksen sijaan. Omatunto
on kaikkein valistunein filosofeista. Ei ole tarpeellista tuntea
Ciceron kirjoittamaa velvollisuuksien tutkistelua voidakseen olla
kunnon mies. Ja maailman kunniallisin nainen tietää kenties itse
kaikkein vähimmin mitä kunniallisuus on. Mutta kuitenkin on yhtä totta,
että ainoastaan sivistynyt henkilö saattaa seurustelun miellyttäväksi;
ja surullista on perheenisälle, joka viihtyy kotonaan, jos hänen on
pakko sulkeutua itseensä ja jos häntä hänen kodissaan ei kukaan
ymmärrä.
Miten muuten nainen, jolla ei ole mitään kykyä ajatella, voisi
kasvattaa lapsiaan? Miten hän saattaa ratkaista, mikä heille on
soveliasta? Miten on hän valmistava heitä omistamaan hyveitä, joita hän
ei tunne, ja avuja, joista hänellä ei ole mitään käsitystä? Hän on
osaava käyttää kasvatuskeinoinaan ainoastaan imartelua tai uhkauksia ja
siten tehdä heidät joko julkean röyhkeiksi tai pelokkaiksi. Hän on
tekevä heistä joko koreilevia apinoita tai hurjia veitikoita, mutta ei
koskaan ole kasvattava heistä älykkäitä tai rakastettavia lapsia.
Ei siis sovi miehelle, jolla on hyvä kasvatus, ottaa vaimo, jolla ei
ole mitään kasvatusta, eikä siis myöskään hakea itselleen vaimoa
säädystä, jossa yleensä ei voi olla hyvää kasvatusta. Mutta minä
puolestani pitäisin sata kertaa parempana yksinkertaista ja tavallisen
kasvatuksen saanutta neitosta kuin oppinutta naista, kaunosielua, joka
kotiinsa asettaisi kirjallisen tuomioistuimen, minkä ylituomariksi hän
itse tekeytyisi. Tällainen kaunosieluinen nainen on miehensä, lastensa,
ystäviensä, palvelijoidensa, sanalla sanoen kaikkien vitsaus. Kauniin
neronsa ylevistä korkeuksista hän katsoo alas halveksien kaikkia naisen
velvollisuuksiaan ja pääseikka on hänelle aina tekeytyä miesmäiseksi
olennoksi, kuten neiti de Lenclos. Ulkopuolella taloaan hän on aina
naurettava ja syystä häntä ankarasti arvostellaan, eikä tätä voi
välttää niin pian kuin hylkää oman säätynsä eikä ole luotu sitä säätyä
varten, johon tahtoo astua. Kaikki nuo suurilahjaiset naiset saattavat
herättää ihailua ainoastaan houkkioissa. Tunnetaan aina se taiteilija
tai ystävä, joka on ohjannut kynää tai sivellintä, kun he ovat jonkun
taideteoksen valmistaneet. Tunnetaan, että joku hienotunteisen
hiljainen kynäilijä on heille sanellut heidän oraakkeliennustuksensa.
Koko tämä tyhjänkerskuruus on arvotonta kunnialliselle naiselle. Vaikka
hänellä olisikin oikeita taipumuksia, niin niiden esilletuominen ei
olisi hänen arvonsa mukainen. Hänen arvokkaisuutensa on olla
huomaamaton; hänen kunniansa piilee hänen miehensä kunnioituksessa;
hänen ilonsa perustuu perheensä onneen. Lukija, vetoan sinuun itseesi;
ollos vilpitön. Mikä antaa sinulle paremman ajatuksen naisesta ja
saattaa sinut lähestymään häntä kunnioittavammin; sekö, että astuessasi
hänen huoneeseensa näet hänen harrastavan sukupuolensa töitä ja
kaikenlaisia talousaskareita ja olevan lastensa vaatteiden ympäröimänä,
vai se, että huomaat hänen kirjoittavan runoja peilipöytänsä ääressä,
ollen kaikennäköisten lentokirjasten ja pienten eriväristen
paperilehtien ympäröimänä? Kukaan oppinut ja kirjallisuutta harrastava
nainen ei koskaan saisi miestä, jos maan päällä olisi pelkkiä järkeviä
miehiä:
Quaeris cur nolim te ducere, Galla? Diserta es.[176]
Näiden näkökohtien jälkeen seuraa kysymys ulkomuodosta. Tämä on
ensimäinen seikka, joka kiinittää huomion, ja sen pitäisi olla
viimeinen; mutta sitä ei myöskään tule pitää vallan mitättömänä. Suurta
kauneutta minun mielestäni pikemmin tulee aviota varten karttaa kuin
hakea. Kauneus kuluu pian omistuksesta; kuuden viikon kuluttua se ei
enää merkitse omistajalle mitään, mutta sen tuottamat vaarat kestävät
yhtä kauan kuin se itse. Ellei kaunis vaimo samalla ole enkeli, on
hänen puolisonsa maailman onnettomin mies. Ja vaikka hän olisikin
enkeli, niin miten hän voisi karkottaa ne vihamiehet, jotka alati
ympäröivät hänen miestään? Ellei äärettömän suuri rumuus herättäisi
inhoa, pitäisin sitä harvinaista kauneutta parempana. Sillä lyhyen ajan
kuluttua ei niistä kumpikaan merkitse aviomiehestä mitään, vaan kauneus
muuttuu hankaluudeksi, rumuus eduksi. Mutta rumuus, joka herättää
inhoa, on mitä suurin onnettomuus. Tämä tunne näet, kaukana siitä, että
haihtuisi, kiihtyy lakkaamatta ja muuttuu lopulta vihaksi. Moinen avio
on sula helvetti; parempi olisi kuolla kuin elää sellaista yhdyselämää.
Halutkaa kaikessa sitä, mikä on keskinkertaista, samoin kauneuteenkin
nähden. Miellyttävä ja puoleensa vetävä ulkomuoto, joka ei herätä
kiihkeätä rakkauden tunnetta, vaan tasaista kiintymystä, on asetettava
etusijaan. Siitä ei ole miehelle vahinkoa, päinvastoin etua, joka tulee
molempien aviopuolisojen hyväksi. Miellyttäväisyys ei kulu, kuten
kauneus; se uudistuu lakkaamatta, ja kolmekymmenvuotisen avion kuluttua
kunniallinen vaimo, joka samalla on miellyttävä, tekee mieheensä saman
vaikutuksen, kuin heidän avionsa alussa.
Tällaiset ovat ne näkökohdat, jotka ovat saattaneet minut valitsemaan
Émilen vaimoksi Sophien. Ollen luonnon oppilas, samoin kuin Émile, hän
on soveliaampi Émilelle kuin kukaan muu; hän on oleva oikean miehen
vaimo. Hän on Émilen vertainen syntyperäänsä ja avuihinsa nähden, mutta
on häntä varattomampi. Hän ei ensi katseella herätä mieltymystä, mutta
miellyttää päivä päivältä yhä enemmän. Hänen suurin suloutensa
vaikuttaa ainoastaan asteittain; se näyttäytyy vasta läheisessä
seurustelussa, ja hänen miehensä on sen huomaava enemmän kuin kukaan
muu. Hänen kasvatuksensa ei ole loistava, mutta ei myöskään
laiminlyöty. Hänellä on makua, ilman että on lukenut, taipumuksia,
ilman että on taiteilija, arvostelukykyä, ilman että omistaa tietoja.
Hänellä ei siis ole mitään oppineisuutta, mutta hänen älynsä on valmis
vastaanottamaan tietoja. Se on hyvin muokattu maaperä, joka vaan
odottaa siementä, kantaakseen runsasta satoa. Hän ei koskaan ole
lukenut muita kirjoja kuin Barrêmen lastenkirjan ja "Télémaque'n", joka
jälkimäinen sattumalta joutui hänen käsiinsä. Mutta koska hän on
neitonen, joka kykenee innostumaan "Télémaque'een", niin voiko hänen
sydämensä olla kuivatunteinen ja hänen älynsä kömpelö? Oi tätä
rakastettavaa tietämättömyyttä. Onnellinen se mies, jonka on määränä
häntä opettaa! Hän ei suinkaan ole oleva miehensä opettaja, vaan hänen
oppilaansa. Kaukana siitä, että tahtoisi pakottaa miestään alistumaan
hänen makuunsa, hän päinvastoin on omaksuva miehensä maun. Hän on oleva
miehelleen suurempiarvoinen, kuin jos olisi oppinut; sillä hänen
miehellään on oleva huvi opettaa hänelle kaikki. Onpa vihdoin aika,
että he tutustuvat toisiinsa. Koettakaamme lähentää heitä toisiinsa.
Lähdemme Pariisista surullisina ja haaveillen. Tämä alituisen
lavertelemisen kotipaikka ei ole meille mieluinen asuinsija. Émile luo
ylenkatseellisen silmäyksen tähän suureen kaupunkiin ja sanoo
närkästyneenä: kuinka monta päivää olemme siellä hukanneet turhaan
etsintään. Oi! siellä ei ole sydämeni puoliso; ystäväni, te sen hyvin
olette tietänyt; mutta minun hukkaamani aika ei teitä ollenkaan
liikuta, ja minun kärsimykseni teissä herättävät varsin vähän
kärsimystä. Katson häntä suoraan silmiin ja sanon kiivastumatta: Émile,
ajatteletko todella, mitä sanot? Heti paikalla hän vallan häpeissään
kavahtaa kaulaani ja sulkee minut syliinsä mitään vastaamatta.
Tällainen on aina hänen vastauksensa, kun hän on väärässä.
Nyt kuljemme siis maita mantereita kuin todelliset harhailevat ritarit.
Tosin emme heidän tavoin hae seikkailuja; päinvastoin niitä pakenemme
lähtiessämme Pariisista. Mutta matkustamistapamme vivahtaa heidän
harharetkiinsä; matkustelemisemme näet on epätasaista, milloin annamme
hevosen kulkea täyttä laukkaa, milloin taas käymäjalkaa. Ken on tarkoin
seurannut minun metodiani, on epäilemättä jo älynnyt sen hengen. Enkä
luule ainoankaan lukijoistani olevan niin suuresti voimassa olevien
tapojen kahlehtimana, että olettaisi meidän molempien torkkuvan hyvin
suljetuissa kyytivaunuissa, matkustavan mitään havaitsematta, kokonaan
jättävän huomioon ottamatta lähtöhetken ja saapumisen välisen ajan ja
nopeasti matkustaen luulevan ajan säästyvän, kun sen itse teossa
hukkaamme.
Ihmiset sanovat, että elämä on lyhyt, ja minä puolestani huomaan heidän
tekevän kaiken tehtävänsä saattaakseen sen lyhyeksi. Kun he eivät osaa
sitä oikein käyttää, he valittavat ajan nopeutta, ja kuitenkin se
heidän mielestään kuluu liian hitaasti. Alati kiihkeästi tavoitellen
pyrkimyksensä esinettä he mielipahakseen huomaavat sen välin, joka
heidät siitä erottaa. Toinen tahtoisi, että jo huomispäivä, toinen,
että tuleva kuu olisi käsissä, ja vielä toinen, että kymmenen vuotta jo
olisi kulunut.
Ei kukaan tahdo elää tänään; ei kukaan ole tyytyväinen nykyhetkeen,
jokaisesta se tuntuu kuluvan liian hitaasti. Kun ihmiset valittavat,
että aika kuluu liian nopeasti, he eivät puhu totta. He maksaisivat
kernaasti mitä tahansa, kunhan saisivat sen joutuisasti rientämään
eteenpäin. He tuhlaisivat koko omaisuutensa, jos voisivat näin
palotellen lyhentää elämäänsä, eikä kenties ole yhtään ihmistä, joka ei
olisi täten supistanut ikäänsä hyvin harvaan tuntiin, jos olisi ollut
hänen vallassaan poistaa iästään ikävät ja tuskalliset hetket tai ne,
jotka saattavat hänet kärsimättömänä odottamaan haluamaansa hetkeä.
Niinpä joku kuluttaa puolet iästään matkustaakseen Pariisista
Versailles'iin, ja Versailles'ista Pariisiin, kaupungista maalle,
maalta kaupunkiin ja toisesta kaupunginosasta toiseen. Tällainen
ihminen ei tietäisi, miten saisi aikansa kulumaan, ellei hänellä olisi
tuota suurta salaista taitoa sitä hukata tällä tavoin; ja hän poistuu
toimistaan vaan senvuoksi, että saisi ajan kulumaan niihin jälleen
palaamalla. Hän pitää ajanvoittona niitä hetkiä, jotka täten itse
teossa häneltä menevät hukkaan, hän kun ei tiedä miten muuten saisi ne
kulumaan. Tai sitten hän pitää kiirettä pelkästä kiirehtimisen halusta
ja saapuu kyydillä ajaen johonkin paikkaan, taas samalla tavoin
palatakseen. Kuolevaiset, ettekö koskaan lakkaa parjaamasta luontoa?
Miksi valitatte elämän lyhyyttä, kun se kuitenkaan mielestänne ei ole
tarpeeksi lyhyt? Jos teistä vaan yksikin osaisi hillitä halunsa niin,
ettei koskaan toivoisi ajan kuluvan nopeammin, niin hän ei suinkaan
pitäisi elämää liian lyhyenä. Eläminen ja elämästä nauttiminen on
hänestä oleva samaa; ja vaikka hän kuolisi nuorena, on hän ummistava
silmänsä tyytyväisenä elämänsä aikaan.
Vaikka minun metodistani olisi tämä ainoa etu, niin vaan tästäkin
syystä pidän sitä kaikkia muita metodeja parempana. Minä en ole
kasvattanut Émileäni haluamaan ja odottamaan, vaan nauttimaan. Ja kun
hänen halunsa tavoittelee jotakin tulevaa, ei se tapahdu niin
intohimoisen rajusti, että ajan hitaus häntä tuskaannuttaisi. Hän ei
ole yksistään tunteva mielihyvää jonkun seikan toivomisesta, vaan
myöskin etenemisestä sen saavuttamista kohti. Ja hänen intohimonsa ovat
siihen määrin maltilliset, että hän aina enemmän on kiintynyt
nykyhetkeen kuin tulevaisuuteen.
Me emme siis matkustele pikakyydillä, vaan tavallisina matkailijoina.
Emme ainoastaan kiinnitä huomiotamme matkamme molempiin äärikohtiin,
vaan myöskin siihen mikä on näiden kohtien välillä, itse matkustaminen
tuottaa meille huvia. Emme näet matkusta surullisina istuen vankien
tavoin pienissä häkintapaisissa suljetuissa vaunuissa. Emme myöskään
matkusta hemmotellun mukavasti kuten naiset. Emme suojele itseämme
vapaalta ilmalta emmekä ummista silmiämme ympäröiviltä esineiltä, vaan
katselemme niitä mieliksemme niin kauan kuin meitä suinkin haluttaa.
Émile ei koskaan nouse postikyytivaunuihin, eikä koskaan turvaudu tähän
matkustamistapaan, ellei hänellä ole kiirettä. Mutta mikä yleensä voisi
Émilelle tuottaa kiirettä? Yksi ainoa seikka, se nimittäin, että hän
tahtoo nauttia elämästä. Tähän voin lisätä vielä yhden seikan: hyvän
tekeminen, kun tilaisuus siihen tarjoutuu. Mutta tämän juuri onkin
nauttimista elämästä.
Minä voin kuvitella ainoastaan yhden matkustamistavan, joka on
miellyttävämpää kuin hevosella matkustaminen, nimittäin jalan
kulkeminen. Jalan matkustava lähtee milloin häntä haluttaa, pysähtyy
milloin tahtoo, kulkee niin kauas kuin haluaa. Hän havainnoi koko
seutua, hän kääntyy oikealle ja vasemmalle ja tutkii kaikkea, mikä
hänen mielenkiintoansa herättää; hän pysähtyy joka paikkaan, mistä vaan
avautuu näköalaa. Jos hän näkee joen, hän seuraa sen rantoja, jos
huomaa tuuhean metsän, hän vetäytyy sen siimekseen. Jos hän kohtaa
luolan, hän käy sitä tarkastamassa, jos taas kivilouhimo sattuu hänen
tielleen, hän tutkii siinä olevia kivennäisiä. Joka paikkaan, missä
viihtyy, hän pysähtyy. Niin pian kuin hänellä on ikävä, hän jatkaa
matkaansa. Hän ei ole riippuvainen hevosista eikä kyytimiehistä. Hänen
ei tarvitse valita valtateitä eikä mukavia maanteitä, vaan kulkee
kaikkialla, missä ihminen suinkin pääsee kulkemaan. Hän näkee kaiken,
minkä ihminen voi nähdä, ja koska hän on riippuvainen yksinomaan
itsestään, hän nauttii niin täydellistä vapautta, kuin mikä suinkin voi
ihmisen osaksi tulla. Jos huono sää häntä pidättää ja jos hänet silloin
ikävä valtaa, hän ottaa hevosen. Jos hän on väsynyt ... mutta Émile ei
ollenkaan väsy; hän on vahva. Ja miksipä hän väsyisi? Eihän hänellä ole
kiirettä. Vaikka hän keskeyttääkin vaelluksensa, ei hänelle tule ikävä.
Hänellä on kaikkialla keinonsa huvitella itseään. Hän menee esim.
jonkun mestarin luo ja ottaa häneltä työtä. Hän harjottaa käsivarsiaan,
antaessaan jalkojensa levätä.
Jalan matkustaminen on filosofien, sellaisten kuin Thaleksen, Platonin
ja Pythagoraksen matkustamistapa. Minä en voi käsittää miten filosofi
voisikaan suostua toisin matkustamaan ja riistää itseltään kaikkien
niiden rikkauksien näkemisen, joiden yli hän astuu ja joita maa
tuhlaillen levittää hänen eteensä. Kukahan ihminen, joka hiemankin
harrastaa maanviljelystä, ei tahtoisi tutustua niiden seutujen
ilmanalassa kasvaviin maantuotteisiin, joissa kulkee, sekä niiden
viljelemistapaan? Kukahan ihminen, jota luonnonhistoria vähänkin
huvittaa, malttaisi kulkea paikkakunnan kautta, tutkimatta sitä,
kiivetä kallioiden yli, niistä paloja lohkomatta, kulkea vuorien yli,
kasveja keräämättä, nähdä kiviä, tutkimatta onko niissä kivettymiä.
Pikkutieteilijät tutkivat luonnonhistoriaa työhuoneessaan; heillä on
kyllä kaikenmoisia pieniä kokoelmia, he tuntevat nimiä, mutta heillä ei
ole mitään käsitystä luonnosta. Mutta Émilen kokoelmahuone on rikkaampi
kuin kuninkailla; se on nimittäin koko maanpinta. Jokainen esine on
siinä oikealla paikallaan. Se luonnontieteilijä, joka sitä hoitaa, on
pannut siinä kaikki hyvin kauniiseen järjestykseen; d'Aubenton[177] ei
tässä suhteessa olisi taitavampi.
Kuinka monta erilaista hauskuutta saavuttaa tämän miellyttävän
matkustamistavan kautta! Lisäksi terveys vahvistuu ja mieli käy
hilpeäksi. Olen aina huomannut, että ne, jotka matkustavat hyvissä
ajoneuvoissa, ovat olleet hiljaisia, haaveksivia, surullisia,
riidanhaluisia tai sairaita; jalanastujat taas olen huomannut alati
hilpeiksi, huolettomiksi, kaikkeen tyytyväisiksi. Kuinka jalkamiehen
sydän ilosta vavahtelee, kun hän lähestyy yömajaansa! Kuinka
yksinkertainenkin ateria tuntuu maukkaalta! Kuinka suloista on asettua
lepäämään pöydän ääreen! Kuinka makeasti nukkuu huonossakin vuoteessa!
Ken tahtoo kiireesti päästä perille, matkustakoon kyytivaunuissa; mutta
ken tahtoo todella matkustella, kulkekoon jalan.
Jollei Émile, ennenkuin olemme kulkeneet viisikymmentä Ranskan
penikulmaa tällä kuvittelemallani tavalla, ole unhottanut Sophieta,
olen joko minä perin taitamaton, tai Émile varsin vähäisessä määrin
utelias. Koska hänellä on niin paljon alkeistietoja, on varsin
luultavaa, että hän haluaa kartuttaa tietojaan. Olemme tiedonhaluiset
siinä määrin, kuin meillä jo on tietoja; ja Émile tietää juuri niin
paljon, että oppimishalu hänessä on herännyt.
Tällävälin toinen seikka toisensa jälkeen vetää huomiomme puoleensa, ja
me jatkamme yhä matkaamme. Olen asettanut ensimäisen retkemme päämäärän
etäiseksi. Syy siihen on selvä. Kun lähtee pois Pariisista, tulee mennä
etsimään naista kaukaa.
Eräänä päivänä olemme eksyneet tavallista kauemmaksi laaksoihin ja
vuoristoon, missä ei ole nähtävissä yhtään tietä, emmekä enää tiedä
mitä tietä palata. Tämä ei meitä huolestuta, sillä kaikki tiet ovat
hyvät, kun ne vaan johtavat jonnekin perille. Mutta kun on nälkä, pitää
päästä jonnekin, missä on syötävää. Onneksi kohtaamme talonpojan, joka
vie meidät majaansa. Syömme hyvin halukkaasti hänen niukkaa ja
yksinkertaista ruokaansa. Nähdessään meidät niin väsyneinä ja
nälistyneinä, hän sanoo: "Jos hyvä Jumala olisi johdattanut teidät
toiselle puolelle kukkulaa, niin olisi teidät otettu paremmin
vastaan ... olisitte löytäneet niin ihmisystävällisiä ja hyviä
ihmisiä!... Tosin he eivät ole hyväsydämisempiä kuin minä, mutta he
ovat rikkaammat, joskohta sanotaan, että he ennen olivat vielä
rikkaammat... He eivät, Jumalan kiitos, kärsi puutetta; ja koko seutu
saa nauttia siitä, mikä heidän varoistaan ylettyy muille jaettavaksi."
Kuullessaan mainittavan näitä hyviä ihmisiä, Émile tuntee sydämensä
ilosta paisuvan. "Ystäväni", sanoo hän katsoen minuun, "menkäämme tähän
taloon, jonka isäntiä ympäristö siunaa. Minua suuresti ilahuttaisi
nähdä heidät; ehkäpä hekin mielellään tahtoisivat tutustua meihin. Olen
varma siitä, että he ottaisivat meidät hyvin vastaan. Jos he ovat
meidän aateveljiämme, me epäilemättä olemme liittyvät heihin."
Saatuamme selvät ohjeet siitä, missä tuo talo sijaitsee, lähdemme
liikkeelle ja rupeamme harhailemaan metsässä. Rankka sade yllättää
meidät tiellä ja hidastuttaa matkaamme, kuitenkaan pysäyttämättä meitä
Viimein huomaamme olevamme oikealla tolalla, ja illalla saavumme
osotettuun taloon. Siinä kylässä, jonka keskellä tämä talo kohoaa, se
yksin, joskohta onkin yksinkertainen, on ulkomuodoltaan jossain määrin
huomattava. Esitämme itsemme ja anomme vieraanvaraisuutta. Viedään
meidät puhumaan isännän kanssa. Hän tekee meille kysymyksiä, mutta
aivan kohteliaasti. Emme sano hänelle matkamme tarkoitusta, mutta
mainitsemme hänelle tämän polvekkeemme aiheen. Entisiltä varakkailta
päiviltään hän on säilyttänyt kyvyn helposti tuntea ihmisten säädyn
heidän esiintymisestään. Jokainen, joka on elänyt suuressa maailmassa,
harvoin tässä suhteessa erehtyy. Tämä passi päästää meidät sisälle.
Meille annetaan hyvin pieni, mutta puhdas huone; takkaan sytytetään
tuli; täällä on liinavaatteita ja tarpeelliset huonekalut, sanalla
sanoen kaikki, mitä tarvitsemme. "Mitä!" sanoo Émile, "luulisi että
meitä oli odotettu. Olipa talonpoika oikeassa! Mikä hyvyys,
huomaavaisuus ja kohteliaisuus! Ja kaikki tämä tuntemattomille!
Luulenpa siirtyneeni Homeroksen aikoihin." "Tunnusta kiitollisena
kaikki tämä", sanoin hänelle, "mutta älä sitä oudoksu; kaikkialla missä
vieraita käy harvoin, he ovat tervetulleet; ei mikään tee sen
vieraanvaraisemmaksi kuin se seikka, ettei tarvitse usein osottaa
vieraanvaraisuutta. Liika vierastulva tappaa vieraanvaraisuuden.
Homeroksen aikana ei paljoa matkusteltu, ja sentähden otettiin
matkamiehet kaikkialla hyvin vastaan. Me olemme ehkä ainoat
matkustajat, jotka tänä vuonna on nähty täällä." "Se on yhdentekevää",
virkkaa Émile, "sekin on isäntäväkemme ansioksi luettava, että he
tulevat toimeen ilman vieraita ja että kuitenkin ottavat tulijoita
hyvin vastaan."
Kuivattuamme vaatteemme ja saatettuamme ne joltiseen kuntoon ja
järjestykseen, palaamme talonisännän luo; hän esittää meille vaimonsa.
Tämä vastaanottaa meidät ei ainoastaan kohteliaasti, vaan
sydämellisesti. Päähuomionsa hän kiinnittää Émileen. Hänen oloissaan
oleva äiti harvoin näkee levottomuutta tai ainakin uteliaisuutta
tuntematta tämänikäisen nuoren miehen astuvan taloonsa.
Meidän tähtemme tarjotaan illallista aikaisemmin. Astuessamme sisään
ruokasaliin näemme viisi lautasta pöydällä. Istumme pöytään, yksi
lautasista jää tyhjäksi. Nuori neitonen astuu sisään, kumartaa syvään
ja istuutuu vaatimattomasti, mitään puhumatta. Émile, jonka huomio
kääntyy syömiseensä tai vastauksiinsa, tervehtii häntä, puhuu edelleen
ja syö. Hänen matkansa päätarkoitus on niin kaukana hänen mielestään,
että hän itse vielä luulee olevansa etäällä päämäärästä. Keskustelu
koskettelee meitä eksyneitä matkailijoita. "Hyvä herra", sanoo Émilelle
isäntä, "te näytätte minusta olevan miellyttävä ja älykäs nuori mies;
ja tämä panee minut ajattelemaan, että te olette saapunut tänne, te ja
teidän kasvattajanne, väsyneinä ja kastuneina, vallan kuin Telemakhos
ja Mentor Kalypson saareen." "On totta", virkkaa Émile, "että täällä
kohtaamme yhtä suurta kestiystävyyttä, kuin mitä Kalypso osotti."
Ja Émilen seuralainen huomautti: "Ja Eukhariksen suloa." Mutta Émile,
joka tuntee Odysseian, ei ole lukenut "Télémaque" kirjaa; hän ei tiedä
kuka Eukharis oli. Mitä nuoreen neitoseen tulee, huomaan hänen
punastuvan hiusrajaan asti, luovan katseensa lautaselleen ja tuskin
rohkenevan hengittää. Äiti, joka huomaa hänen pulansa, antaa isälle
merkin, ja jälkimäinen muuttaa puheaihetta. Puhuessaan nykyisestä
yksinäisyydestään hän huomaamattaan kertoo mitkä tapaukset ovat sen
aiheuttaneet, nimittäin hänen elämänsä onnettomuudet, hänen vaimonsa
järkähtämätön uskollisuus, heidän avioelämänsä tarjoamat lohdutukset,
syrjäisessä olopaikassa viettämänsä miellyttävä ja rauhallinen elämä.
Kaiken tämän hän kertoo, sanomatta sanaakaan nuoresta tyttärestään.
Kaikki tämä muodostaa miellyttävän ja liikuttavan kertomuksen, jota ei
voi kuunnella ilman mielenkiintoa. Émile, joka tulee liikutetuksi ja
heltyy, lakkaa syömästä kuunnellakseen. Lopuksi hän sinä hetkenä,
jolloin tuo miesten jaloin mitä suurinta mielihyvää osottaen kuvaa
vaimonsa, tuon naisten parhaimman, kiintymystä, nuori matkailija vallan
suunniltaan ihastuksesta tarttuu isännän toiseen käteen ja puristaa
sitä ja samoin hänen vaimonsa käteen, jota kohti hän kumartuu,
kastellen sitä kyynelillään. Nuoren miehen luonteva vilkkaus saa kaikki
ihastumaan. Mutta nuori neitonen on kaikista enimmin liikutettu tästä
hänen hyvän sydämensä ilmauksesta ja luulee näkevänsä edessään
Telemakhoksen, joka heltyy Filoktetoksen onnettomuudesta. Salaa
neitonen luo häneen katseensa tarkemmin tutkiakseen hänen kasvojaan;
hän ei niissä huomaa mitään, joka ei oikeuttaisi tuota vertailua.
Émilen pakollisuudesta vapaat kasvot ilmaisevat avomielisyyttä, mutta
eivät röyhkeyttä; hänen käytöstapansa on vilkasta, kuitenkaan olematta
ajattelemattoman kevytmielistä. Hänen tunteellisuutensa saattaa hänen
katseensa lempeäksi ja hänen kasvojenilmeensä liikuttaviksi. Kun tuo
nuori neitonen näkee hänen itkevän, hän on valmis niinikään
vuodattamaan kyyneleitä. Mutta salainen häpy saattaa hänet ne
pidättämään. Ja jo hän soimaa itseään siitä, että on ollut vähällä
puhjeta itkemään, ikäänkuin olisi väärin itkeä oman perheensä tähden.
Neitosen äiti, joka aterian alusta pitäen koko ajan on häntä pitänyt
silmällä, huomaa hänen pakollisen tilansa ja vapauttaa hänet siitä
lähettämällä hänet jollekin asialle. Hetken kuluttua neitonen palaa,
mutta on niin huonosti osannut hillitä itseään, että kaikki ilmeisen
selvästi huomaavat hänen hämmennystilansa. Äiti sanoo hänelle
lempeästi: Sophie, toinnuhan toki; etkö siis ollenkaan voi lakata
itkemästä vanhempiesi onnettomuutta? Sinä, joka heitä siitä lohdutat,
et saa antautua enemmän surun valtaan, kuin he itse.
Kuullessaan mainittavan Sophien nimeä, Émile ilmeisesti vavahtelee. Kun
näin rakas nimi tunkee hänen korvaansa, hän kavahtaa pystyyn ikäänkuin
unesta ja luo siihen henkilöön, joka uskaltaa tuota nimeä pitää,
uteliaan katseen. Sophie, oi Sophie! Sinuako sydämeni hakee, sinuako
sydämeni rakastaa? Émile katselee häntä ja tarkastelee häntä
jonkunmoisen pelon ja epäluulon valtaamana. Hän ei selvästi näe, ovatko
nuo kasvot sellaiset, joiksi hän niitä on kuvitellut. Hän ei tarkoin
tunne onko tämä todellisuudessa esiintyvä muoto hänen kuvittelemaansa
ylempi vai alempi. Hän tutkii jokaista piirrettä, hän tähystelee joka
liikettä, hän keksii kaikelle tuhat eri sekavaa selitystä. Hän antaisi
puolet elämäänsä, jos Sophie vaan puhuisi ainoan sanan. Hän katselee
minua levottomana ja hämmästyneenä. Hänen silmänsä tekevät minulle
samalla kertaa sata kysymystä, lausuvat sata soimausta. Hän näyttää
sanovan minulle joka katseellaan: "Ohjatkaa minua, niin kauan kuin
vielä on aikaa. Jos sydämeni antautuu ja jäljestäpäin huomaa
erehtyneensä, en saata koskaan tointua tästä onnettomuuden iskusta."
Émile on mies, joka kaikkein vähimmin osaa teeskennellä. Mitenkä hän
voisikaan peittää tunteitaan elämänsä suurimman hämmennyksen hetkenä,
ollen neljän havaitsijan välissä, jotka häntä tähystelevät ja joista
se, joka näyttää hajamielisimmältä, itse teossa häntä kaikkein
tarkkaavaisimmin havainnoi? Émilen pulmallinen hämmennys ei jää Sophien
tarkoilta katseilta huomaamatta; Émilen silmät muuten ilmaisevat, että
Sophie on niiden esineenä. Sophie huomaa, ettei tämä levottomuus vielä
ole rakkautta, mutta siitä ei ole väliä. Hän kiinnittää huomionsa
Sophiehen ja ja ajattelee häntä, tämä riittää. Sophie tuntisi itsensä
hyvin onnettomaksi, jos Émile rankaisematta näin kiinnittäisi huomionsa
häneen.
Äideillä on yhtä tarkat silmät kuin tyttärillä, ja lisäksi heillä on
kokemus. Sophien äiti hymyilee tyytyväisenä juonemme onnistumiselle.
Hän lukee molempien nuorten sydänten tunteet; hän tietää, että on aika
ainaiseksi voittaa tämän uuden Telemakhoksen sydän, minkä vuoksi hän
antaa tyttärelleen aihetta puhua. Tämä vastaa luonnollisen vienosti,
tehden sen pelokkaalla äänellä, joka vaan tekee paremman vaikutuksen.
Kuullessaan tämän äänen ensi kajahduksen Émile on ainaiseksi kiedottu.
Tuo neitonen on todella Sophie, sitä hän ei enää epäile. Vaikka niin ei
olisikaan laita, niin nyt olisi liian myöhäistä näistä kahleista
vapautua.
Silloin tämän hurmaavan nuoren naisen sulo tulvien valtaa hänen
sydämensä, ja hän alkaa pitkin siemauksin imeä sisäänsä tuota myrkkyä,
jolla hän hänet huumaa. Émile ei enää puhu, hän ei enää vastaa; hän
kuulee ainoastaan Sophien puhetta. Jos Sophie sanoo yhdenkin sanan,
hänkin aukaisee suunsa; jos Sophie luo katseensa alas, hänkin luo
silmänsä maahan. Jos hän näkee hänen huokaavan, hänkin huokailee.
Sophien sielu näyttää häntä elähyttävän. Kuinka suuresti hänen sielunsa
muutamassa hetkessä on muuttunut! Nyt ei enää ole Sophien vuoro
vavista, vaan nyt on Émilen vuoro. Hyvästi nyt vapaus, luonteva
yksinkertaisuus ja avomielisyys. Émile on hämillään, pulassa ja
peloissaan, hän ei enää rohkene katsoa ympärilleen, peläten että häntä
katsellaan. Häveten sitä, että hänen tunteitaan arvataan, hän tahtoisi
muuttua kaikille näkymättömäksi, voidakseen kylläkseen katsella
Sophieta, ilman että häntä itseään pidettäisiin silmällä. Sophie
puolestaan tulee varmemmaksi nähdessään Émilen pelokkuuden; hän näet on
tietoinen omasta voitostaan ja nauttii tästä tietoisuudesta.
Nol mostra gia, ben che in suo cor ne rida.[178]
Sophie ei ole muuttanut ryhtiään; mutta huolimatta hänen
vaatimattomasta ilmeestään ja maahan luoduista katseistaan, hänen hellä
sydämensä sykkii ilosta ja sanoo hänelle, että Telemakhos on löydetty.
Jos tässä lähemmin kuvaan heidän viattoman rakkautensa ehkä ylen
luontevaa ja yksinkertaista tarinaa, pidetään tätä yksityiskohtaista
selontekoa kenties turhanpäiväisenä laverteluna; mutta mielestäni siinä
ollaan väärässä. Silloin näet ei tarpeeksi oteta huomioon mikä vaikutus
miehen ensi suhteella naiseen tulee olla kummankin koko elämänjuoksuun.
Ei huomata, että ensimäinen syvä tunne, joka on yhtä voimakas kuin
rakkaus tai sitä korvaava kiintymys, ulotuttaa vaikutuksensa varsin
kauas, joskohta ei havaita sen vuosien karttuessa jatkuvaa ketjua, joka
ei kuitenkaan katkea ennen kuolemaa. Kasvatusopillisissa tutkielmissa
meille annetaan suuria, tehottomia ja turhantarkkoja selontekoja lasten
velvollisuuksista; eikä sanota sanaakaan koko kasvatuksen tärkeimmästä
ja vaikeimmasta osasta, nimittäin siitä tähdellisestä kehityskohdasta,
joka muodostaa sillan lapsuudeniästä miehuudenikään. Jos minun on