Émile eli Kasvatuksesta - 12

tuoda esiin parempia perusteita ja järkevämpiä osviittoja kuin ne,
jotka tapaa Locken teoksessa,[53] tyydyn viittaamaan siihen, omasta
puolestani lisättyäni muutamia näkökohtia hänen huomautuksiinsa.
Kasvavan ruumiin jäsenten tulee olla vapaina, avaroiden vaatteiden
peittäminä; ei mikään saa estää niiden liikettä ja kasvamista; älköön
yksikään vaatekappale olko liian ahdas, liiaksi ihomyötäinen, älköön
käytettäkö mitään puristavia vöitä. Ranskalainen puku, joka jo miehille
on epämukava ja epäterveellinen, on haitallinen varsinkin lapsille.
Ruumiinnesteet, jotka täten tukkeutuvat ja pysähtyvät kiertokulussaan,
turmeltuvat, varsinkin, jos tämän lisäksi tulee toimeton ja
paikallaan-istujan elämä, jopa ne mätänevät ja synnyttävät keripukkia;
tämä tauti käy päivä päivältä meillä yhä yleisemmäksi, jotavastoin
vanhat kansat sitä tuskin tunsivat, kun niiden vaatetus- ja elintavat
suojelivat niitä siltä. Käytännössä oleva husaarinpuku ei suinkaan
poista pahaa, vaan päinvastoin lisää sitä; se tosin säästää lapsilta
muutamia nauhoja ja vöitä, mutta rutistaa sen sijaan niiden koko
ruumista. Parasta on antaa niiden käydä lapsenhameessa, niin kauan kuin
mahdollista, ja sitten antaa niille hyvin avara puku panematta
ollenkaan painoa siihen, että niiden vartalon muoto tulisi näkyviin,
sillä tämä vaan saattaisi sen muodottomaksi. Lasten henkiset ja
ruumiilliset viat johtuvat melkein kaikki samasta syystä; tahdotaan
niistä tehdä aikaihmisiä ennen aikaa.
On olemassa iloisia värejä ja synkkiä värejä; edelliset miellyttävät
lapsia enemmän; ne pukevatkin niitä paremmin, enkä käsitä miksi ei
tässä suhteessa otettaisi huomioon niin luonnollista maun määrääjää;
mutta niin pian kuin ne suosivat jotakin kangasta vaan sentähden, että
se on komeata, on niiden sydän jo ylellisyyden ihailuun antautunut,
takertunut yleisen mielipiteen kaikkiin oikkuihin, eikä tuo maku
varmaankaan niissä ole herännyt niiden omasta taipumuksesta. Melkoinen
merkitys kasvatukseen nähden on vaatteiden valinnalla ja tämän valinnan
vaikuttimilla. Eivätpä ainoastaan sokeasti menettelevät äidit lupaa
lapsilleen palkinnoksi upeita vaatteita, näkee älyttömien
kasvattajienkin uhkaavan oppilaitaan, sanomalla heille rangaistukseksi
antavansa karkeamman ja yksinkertaisemman vaatetuksen. "Ellet lue
paremmin, ellet varo paremmin vaatteitasi, sinut vaatetetaan pian tuon
maalaispojan tavoin." Tämä tietää samaa kuin että sanottaisiin: "Tiedä,
ettei ihminen ole mitään ilman pukuaan, että sinun koko arvosi piilee
vaatteissasi." Onko ollenkaan ihmeellistä, että näin viisaat opetukset
nuorison mielessä löytävät kiitollisen maaperän, että nuoret niistä
oppivat panemaan arvoa ainoastaan puvun koreuteen ja punnitsemaan
ihmisarvoa yksistään ulkomuodon mukaan!
Jos minun tehtäväkseni tulisi oikaista täten pilatun lapsen mieli,
asettaisin niin, että sen upeimmat vaatteet olisivat epämukavimmat. Ne
häntä lakkaamatta vaivaisivat, pitäisivät pakollisena ja lukemattomilla
tavoilla häirittynä. Karkottaisin vapauden ja iloisuuden pienokaisen
upeuden takia. Jos se tahtoisi ottaa osaa toisten yksinkertaisemmin
puettujen lasten leikkeihin, täytyisi näiden heti lakata ja leikkivien
hajaantua. Sanalla sanoen, ikävystyttäisin sitä ja kyllästyttäisin sen
siihen määrin komeuteensa, saattaisin sen siihen määrin kultapäärmeisen
nuttunsa orjaksi, että siitä tekisin sille vitsauksen ja että se
katselisi vähemmin kauhistuneena pimeintä vankilakoppia kuin loistavaa
pukuansa. Niin kauan kuin lasta ei ole saatettu ennakkoluulojemme
orjaksi, sen hartain toivomus on aina elää mukavasti ja vapaana;
yksinkertaisin ja mukavin puku, sellainen, joka vähimmin rajoittaa sen
vapautta, on aina sen mielestä paras.
Ruumis tottuu liikuntoon ja harjotuksiin, mutta vielä helpommin
toimettomuuteen. Kun jälkimäinen tapahtuu, virtaavat ruumiinnesteet
tasaisesti ja yhdenmukaisesti, ja silloin tulee suojella ruumista
ilmanmuutoksilta; edellisessä tapauksessa taas ruumis siirtyy alinomaa
liikkeestä lepoon, lämmöstä kylmään, ja silloin tulee sitä totuttaa
kaikkiin eri ilmanvaihdoksiin. Siitä seuraa, että kaikkien henkilöiden,
jotka toimiensa vuoksi ovat asuinhuoneeseensa sidotut, tulee aina
pukeutua lämpimästi, pysyttääkseen kaikkina vuodenaikoina ja
päivänhetkinä ruumiinlämmön jotenkin samana. Niiden päinvastoin, jotka
menevät ulos ja taas palaavat sisälle, tehden sen tuulisäällä,
auringonpaisteella, sateella, joilla on paljo ruumiinliikettä ja jotka
viettävät suurimman osan aikaansa taivasalla, tulee aina pukeutua
kevyesti, jotta tottuisivat kaikkiin ilmanmuutoksiin, kaikkiin
ilmalämmön eri asteisiin, ilman että nämä seikat heihin vaikuttavat
haitallisesti. Neuvon kaikkia käyttämään samoja vaatteita eri
vuodenaikoina; niin on ainakin Émileni säännöllisesti tekevä. Tällä en
tarkota, että hänen kesällä tulisi käyttää talvivaatteitaan, kuten
paikallaan-istujan elämää viettävät henkilöt tekevät, vaan että hän
talvella käyttää kesävaatteitaan, kuten työmiehet tekevät. Tätä
jälkimäistä tapaa noudatti Newton koko elinaikansa, ja saavutti
kahdeksankymmenen vuoden iän.
Joka vuodenaikana tulee käyttää kevyttä päähinettä tai olla sitä
kokonaan käyttämättä. Muinaiset egyptiläiset olivat aina avopäin;
persialaiset peittivät päänsä suurilla hiippahatuilla ja käyttävät
vieläkin paksuja turbaaneja, joiden käyttämisen, Chardinin mukaan, maan
ilmanala tekee välttämättömäksi. Olen toisessa paikassa[54] kosketellut
sitä eroa, jonka Herodotos taistelukentällä huomasi persialaisten ja
egyptiläisten pääkallojen välillä. Koska siis on tärkeätä, että
päänluut kehittyvät kovemmiksi, tiviimmiksi ja lujemmiksi ja vähemmin
huokoisiksi, jotta ne paremmin suojelisivat aivoja vammoilta,
vilustumiselta, kuumenemiselta ja kaikilta ilmanvaihdon vaikutuksilta,
niin totuttakaa lapsianne olemaan kesät ja talvet, päivällä ja yöllä
avopäin. Jos taas pitääksenne lasten hiukset puhtaina ja järjestyksessä
tahdotte niille yöksi antaa päähineen, niin olkoon tämä ohut, hieno
myssy, sentapainen verkkopäähine, jolla baskit peittävät hiuksensa.
Tiedän kyllä, että useimmat äidit, joihin Chardinin huomautus tekee
syvemmän vaikutuksen kuin minun järkisyyni, luulevat kaikkialla
vallitsevan persian ilmanalan. Mutta minä en ole valinnut kasvatikseni
europpalaista, tehdäkseni hänestä aasialaisen. Yleensä annetaan
lapsille liian lämpimät puvut, varsinkin alkuiässä. Niitä pitäisi
pikemmin totuttaa kylmään kuin lämpimään; suuresta kylmästä ne eivät
koskaan kärsi haittaa, jos ne siihen totutetaan aikaisin. Niiden iho on
herkkähuokoinen ja ohut, ja sallii hyvin runsaan hikoilemisen, joten
liian suuri lämpimyys välttämättömästi vaikuttaa uuvuttavasti. Onpa
tunnettu asia, että lapsia kuolee enemmän elokuussa kuin missään muussa
kuussa. Muuten selviää ilmeisesti verrattaessa pohjoismaiden kansoja
etelämaiden kansoihin, että ylenmääräisen kylmän kestäminen saattaa
karkaista enemmän kuin liian lämmön kärsiminen. Mutta mikäli lapsi
kasvaa ja sen jäntereet vahvistuvat, tulee sitä vähitellen totuttaa
kestämään auringon säteitä. Jos tässä suhteessa menettelee asteittain,
saattaa lopulta vaaratta totuttaa lasta kuuman vyöhykkeen helteeseen.
Keskellä miehekkäitä ja järkeviä ohjeitaan Locke lankeaa
ristiriitaisuuksiin, joita ei odottaisi niin tarkkajärkiseltä
ajattelijalta. Tämä sama mies, joka neuvoo, että lapset kesällä uisivat
jääkylmässä vedessä, varoittaa antamasta niiden lämminneinä juoda
kylmää vettä ja panna pitkäkseen kosteaan paikkaan.[55] Mutta koska hän
tahtoo, että lasten jalkineet aina päästävät läpi vettä, niin eikö tämä
siis tapahdu, kun niiden on kuuma, ja eikö voi jalkojen vaikutuksesta
ruumiiseen tehdä samaa johtopäätöstä kuin hän tekee käsien suhteesta
jalkoihin ja ruumiin suhteesta kasvoihin. Jos vaaditte, huomautan
hänelle, että ihmisruumiin tulee olla aivan yhtä vähässä määrin arka
kuin kasvojen, miksi moititte minua siitä, jos vaadin, että sen tulee
olla yhtä vähän arka kuin jalat?
Estääkseen lapsia juomasta, kun niiden on kuuma, hän määrää, että pitää
totuttaa niitä syömään pala leipää ennen juomista. Tuntuu hyvin
kummalliselta, että tulee antaa lapsen syödä, kun sen on jano; pikemmin
tahtoisin antaa sen juoda, kun sen on nälkä. Minua ei koskaan saada
uskomaan, että luonnolliset tarpeemme ovat niin kohtuuttomat, ettei
niitä voisi tyydyttää joutumatta hengenvaaraan. Jos niin olisi laita,
ihmissuku olisi aikoja sitten kuollut sukupuuttoon, ennenkuin se olisi
oppinut, mitä sen elinehdot vaativat.
Aina kun Émilen on jano, tahdon antaa hänen juoda. Hänelle on annettava
puhdasta vettä, siihen mitään sekottamatta, jopa ollenkaan sitä
lämmittämättä, vaikka hänen olisi niin kuuma, että hiki valuisi ja
vaikka oltaisiin keskellä talvea. Ainoa seikka, joka on otettava
huomioon, on itse veden laatu. Jos hänelle annetaan jokivettä, hän
juokoon sitä heti sellaisenaan. Jos taas annetaan lähdevettä, tulee
antaa sen joku aika ennen juomista olla vapaan ilman vaikutuksen
alaisena. Lämpiminä vuodenaikoina jokivesi on lämmintä; mutta niin ei
ole lähdeveden laita, joka ei ole ollut vapaan ilman yhteydessä. Tulee
siis odottaa, kunnes sillä on ilman lämpömäärä. Talvella päinvastoin
lähdevesi tässä suhteessa on vähemmän vaarallista kuin jokivesi. Mutta
eipä ole luonnollista eikä tavallista, että talvella kuumenemme ja
hiestymme taivasalla. Kylmä ilma näet, joka lakkaamatta koskettelee
ihoa, tunkee hien sisälle ruumiiseen ja estää huokoset aukenemasta
tarpeeksi päästääkseen hien vapaasti valumaan ulos. En näet tahdo, että
Émile harjottelisi ruumistaan talvella huoneessa lämmittävän
takkavalkean ääressä, vaan ulkona kentällä keskellä lunta ja jäätä. Jos
ei hänen ruumiinsa lämpene muusta kuin lumipallojen tekemisestä ja
heittelemisestä, juokoon hän vettä milloin tahtoo, jatkakoon juotuaan
ruumiinliikettään, eikä siitä tarvitse pelätä mitään haittaa. Jos hän
jonkun toisenkin ruumiinliikkeen johdosta hiestyy ja tuntee janoa,
juokoon vaan kylmää vettä talvellakin. Pitäkää ainoastaan huolta siitä,
että hän matkan päästä ja hitaasti astuen noutaa vettä itselleen.
Arvattavasti on kylmä, joten hän tarpeeksi jäähtyy saapuessaan perille
ja voi juoda kylmää vettä vaaratta. Ryhtykää ennen kaikkea näihin
varokeinoihin hänen huomaamattansa. Parempi on, että hän joskus olisi
sairaana, kuin että aina tarkoin pitäisi silmällä terveyttään.
Lapset tarvitsevat paljon unta, ne kun harjottavat tavattoman paljon
ruumiinliikettä. Toinen näistä seikoista on toisen vastapainona;
kokemus osottaa että molemmat niille ovat yhtä tärkeät. Levon aika on
yö, se on luonnon järjestys. On yleisesti tunnettu asia, että uni on
levollisempi ja makeampi auringon ollessa taivaanrannan alapuolella ja
ettei auringonsäteiden lämmittämä ilma salli meidän nauttia yhtä
rauhallista ja virkistävää unta. Terveellisin tapa on epäilemättä
nousta ja panna maata auringon mukana. Siitä seuraa, että ihmisten ja
eläinten meidän ilmanalassamme tarvitsee nukkua kauemmin talvella kuin
kesällä. Mutta kansalaisen elämä ei ole tarpeeksi yksinkertainen ja
luonnollinen eikä tarpeeksi vapaa muutoksista ja satunnaisuuksista,
jotta voisi totuttaa ihmistä tuollaiseen yhdenmukaisuuteen siinä
määrässä, että se hänelle muuttuisi välttämättömäksi. Tietysti tulee
noudattaa määrättyjä sääntöjä; mutta ensimäinen sääntö on se, että
niistä voi poiketa kun tarve vaatii. Älkää siis ajattelemattomasti
hemmotelko oppilastanne totuttamalla sitä yhtämittaiseen levolliseen
uneen, joka ei koskaan keskeydy. Antakaa hänen ensin seurata luonnon
lakia, mutta älkää unhottako, että hänen eläessään keskellä
yhteiskuntaamme tulee kohota yläpuolelle tätä lakia, että hänen tulee
osata panna maata myöhään, nousta aikaisin, tulla äkkiä herätetyksi ja
valvoa yönsä siitä kärsimättä. Jos tämä alotetaan jo aikaisin ja jos
jatketaan hitaasti ja asteittain, totutetaan ruumis kestämään
sellaista, mikä tuottaisi sille perikadon, jos se täysin kehittyneenä
joutuisi sen alaiseksi.
Niinikään on tärkeätä alusta pitäen tottua kovaan vuoteeseen; täten
lopulta ei pidä mitään vuodetta epämukavana. Yleensä ankara elintapa,
kun se on muuttunut tavaksi, lisää mielihyvän aistimuksia; veltto
elintapa taas tuottaa lukemattomia mielipahantunteita. Liian
hemmotellut henkilöt eivät enää saa unta muuten kuin nukkuen untuvilla;
ne henkilöt, jotka ovat tottuneet nukkumaan laudoilla, saavat unta
missä tahansa. Sille, joka heti maata pantuaan vaipuu uneen, ei mikään
vuode ole kova.
Pehmeä vuode, jossa nukkuja vajoaa höyheniin ja untuviin, veltostuttaa
ja ikäänkuin hajottaa ruumiin. Liian lämpimän peitteen verhoomat
munuaiset kuumenevat. Siitä johtuu usein kivitauti ja toisenlaisia
kipuja ja välttämättömästi herkkä ruumiintila, joka tarjoaa
hedelmällisen maaperän kaikille taudeille.
Paras vuode on se, joka tuottaa parhaan unen. Sellaisen me, Émile ja
minä, hankimme itsellemme päivän kuluessa. Me emme tarvitse
persialaisia orjia vuodettamme kohentamaan; tekemällä maatyötä
parhaiten kohennamme makuusijamme.
Tiedän kokemuksesta, että kun lapsi on terve, sen voi mielensä mukaan
nukuttaa ja pitää valveilla. Kun lapsi on pantu vuoteeseen ja kun se
lörpötyksellään väsyttää hoitajaa, tämä sanoo sille: _nuku!_ Se
vaikuttaa yhtä vähän kuin jos hän lapsen ollessa sairaana sanoisi:
_tule terveeksi_. Paras keino saada lapsi nukkumaan on se, että sitä
itseä ikävystytetään. Jos puhuu siksi, kunnes sen on pakko vaieta, se
on nukkuva pian. Saarnat ovat aina jossakin suhteessa hyödylliset; on
parempi puheella nukuttaa lapsi kuin tuudittamisella. Mutta jos illalla
käytätte tätä nukutuskeinoa, varokaa sen käyttämistä päivällä.
Joskus herätän Émilen, en juuri peläten, että hän voisi tottua
nukkumaan liian kauan, vaan totuttaakseni hänet kaikkeen, siihenkin,
että hänet äkkiä herätetään. Minulla olisi varsin vähän kykyä tähän
tehtävääni, ellen osaisi totuttaa häntä heräämään itsestään ja
nousemaan niin sanoakseni minun mieleni mukaan, ilman että hänelle
sanon sanaakaan. Jos hän ei nuku tarpeeksi kauan, viittaan siihen, että
aamupäivä on oleva ikävä, joten hän itse pitää voittona kuta enemmän
tätä aamupäivää hän voi kuluttaa uneen. Jos hän taas nukkuu liian
kauan, osotan hänelle herätessään jotakin, joka häntä erityisesti
huvittaa. Jos tahdon, että hän herää määrähetkellä, sanon hänelle:
huomisaamuna kello kuusi lähdetään kalaan, tai tehdään huviretki siihen
tai siihen paikkaan; tahdotko tulla mukaan? Hän sanoo lähtevänsä ja
pyytää minua herättämään. Lupaan tahi olen lupaamatta, miten katson
asianhaarojen vaativan. Jos hän herää liian myöhään, olen jo lähtenyt.
Olisipa kummallista, ellei hän pian oppisi itsestään heräämään.
Jos muuten tapahtuisi niin, mikä on harvinaista, että veltto lapsi
näyttäisi taipumusta vajota laiskuuteen, ei pidä antaa sen seurata tätä
taipumustaan, josta se tuiki veltostuisi, vaan tulee hankkia sille
jotain kiihotinta, joka sen siitä herättää. Luonnollisesti tässä ei ole
kysymys sen pakottamisesta vilkkaaseen toimintaan, vaan tulee kiihottaa
sitä siihen jollakin sopivalla yllykkeellä, joka yllyke, jos se on
hyvin valittu ja luonnon järjestyksen mukainen, tuottaa meille yhtaikaa
kaksi etua.
En saata kuvitella mitään, johon ei voisi, taitavasti menetellen, saada
lapsia mielistymään, jopa intohimoisesti kiintymään, ilman että niiden
itserakkautta, kilpailuhalua tai kateutta kiihotetaan. Niiden vilkkaus
ja matkimishalu riittävät; varsinkin niiden luonnollinen iloisuus
tarjoaa hyvän keinon, jonka käyttäminen tuottaa varmat tulokset, mutta
jonka hyötyä ei vielä yksikään opettaja ole huomannut. Aina
leikkiessään, jos ne vaan varmasti tietävät, että leikki on
kysymyksessä, ne kärsivät valittamatta, jopa nauraen, tuskia, joita
eivät koskaan muulloin kestäisi vuodattamatta runsaita kyyneltulvia.
Pitkät paastoamiset, iskut, palohaavat ja kaikenlaiset väsyttävät
retket ovat nuorten raakalaisten mielestä huvituksia; tämä todistaa,
että kärsimykselläkin on höysteensä, joka voi poistaa siltä
katkeruuden. Mutta eivätpä kaikki opettajat kykene valmistamaan täten
höystettyä ruokaa eivätkä kaikki oppilaat sitä nauttimaan
irvistelemättä. Mutta eksynpä uudelleen poikkeuksiin, ellen ole
varuillani.
Poikkeuksetta kuitenkin ihminen on tuskien, sukunsa kärsimysten,
tapaturmien, hengenvaarojen ja vihdoin kuoleman alainen. Kuta enempi
hänet totutetaan näihin ajatuksiin, sitä enempi hänestä häädetään tuo
tuskallinen herkkätuntoisuus, joka kärsimättömyyttä synnyttäen lisää
tuskan kestämisen vaikeutta. Kuta enempi hänet tutustetaan niihin
kärsimyksiin, jotka saattavat häntä kohdata, sitä enempi, kuten
Montaigne olisi sanonut, niiltä katkaistaan tuo outouden kärki ja sitä
enempi hänen sielunsa karkaistaan. Hänen ruumiinsa on oleva se
panssari, josta kaikki henkeä uhkaavat nuolet kimpoavat pois. Koska
kuoleman lähestyminen ei vielä ole itse kuolema, on tämä menettävä
kauhunsa; hän ei niin sanoakseni kuole ollenkaan. Hän on oleva joko
elävä tai kuollut, eikä mitään muuta. Hänestä sama Montaigne olisi
voinut sanoa, kuten on sanonut eräästä Marokon kuninkaasta, ettei
kukaan ole elänyt niin täydesti viime hetkeen asti. Mielen jäntevyys ja
lujuus, kuten kaikki muut hyveet, ovat juurrutettavat lapsuudessa.
Mutta niitä ei opeteta lapsille terottamalla niiden nimet lasten
muistiin, vaan siten, että ne saatetaan niihin mieltymään, ennenkuin
tietävät, että ne ovat hyveitä.
Kuolemasta puhuessani kysyn, miten on menetteleminen oppilaamme suhteen
rokkotaudin vaaraan nähden. Onko rokko siihen istutettava aivan
alkuiässä, vai onko odotettava kunnes se saa luonnolliset rokot?
Edellinen tapa, joka nykyaikana on yleinen käytännössä, suojelee
vaarasta sen osan ihmisikää, jossa elämällä on suurin arvonsa. Sen
sijaan se panee alttiiksi vaaralle sen iän, jolla on vähin arvo, jos
hyvin toimitettu rokotus yleensä voi tuottaa mitään vaaraa.[56]
Jälkimäinen menettelytapa on enemmän sopusoinnussa yleisten
periaatteidemme kanssa, nimittäin, että annamme luonnon kaikessa
seurata omia ohjeitaan, jotka se heti hylkää, kun ihminen niihin
sekaantuu. Luonnonihminen on aina valmis: antakaamme siis luonnon, tuon
suuren lääkärin, itse toimeenpanna istutus; se on paremmin valitseva
sopivan hetken kuin me.
Älköön tästä tehtäkö sitä johtopäätöstä, että minä en hyväksy
rokottamista, sillä ne perusteet, joiden nojalla minä vapautan
kasvattini siitä, eivät olisi ollenkaan käytännölliset teidän
kasvatteihinne nähden. Teidän kasvatustapanne ei kehitä niitä kestämään
rokkoa, kun saavat tämän taudin; jos sen puhkeaminen jätetään sattuman
varaan, kasvattinne luultavasti siihen kuolevat. Olen huomannut, että
eri maissa vastustetaan rokotusta sitä enempi, kuta tärkeämmäksi se
käy, ja syy tähän on helposti huomattavissa. Tuskin katson tätä
kysymystä sen arvoiseksi, että Émileeni nähden rupeaisin sitä
punnitsemaan. Hänet rokotetaan tai jätetään rokottamatta, riippuen
ajasta, paikasta ja olosuhteista: häneen nähden tämä on melkein
yhdentekevää. Jos häneen istutetaan rokkoa, on siitä se etu, että
edeltäpäin huomataan ja tunnetaan hänen tautinsa; tällä on arvonsa.
Mutta jos hän saa luonnollisen rokon, on hän pelastunut lääkärin
käsistä, ja se on paljon tärkeämpää.
Erityiskasvatus, jonka yksinomaisena päämääränä on saattaa eroamaan
rahvaasta tämän kasvatuksen saaneet, valitsee aina etupäässä kalliimmat
oppialat ja hylkää tavallisimmat, jotka juuri ovat hyödyllisimmät.
Niinpä kaikki huolellisesti kasvatetut nuorukaiset oppivat
ratsastamaan, tämä opetus kun maksaa paljon rahaa. Mutta eipä melkein
yksikään heistä opi uimaan, se kun ei maksa mitään, ja kun työmies voi
oppia uimaan yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Ja kuitenkin matkustaja,
joka ei ole käynyt ratsastuskoulua, nousee hevosen selkään, pysyy siinä
ja ratsastaa sen verran kuin tarve vaatii; veteen joutunut taas hukkuu
uimatta, sillä uida ei osaa sitä erityisesti oppimatta. Muuten ei
kenenkään ole pakko harjottaa hengenvaarallista ratsastustaitoa,
jotavastoin ei kukaan ole varma siitä, eikö hänen pidä uimalla pelastua
hukkumisvaarasta, jolle ihminen niin usein on alttiina. Émile on
tunteva itsensä yhtä kotiutuneeksi vedessä kuin maalla. Jospa ihminen
voisi elää joka elementissä! Jos voisimme oppia lentämään, tekisin
hänestä kotkan, ja salamanterin, jos voisimme kestää tulta.
Pelätään, että lapsi hukkuu opetellessaan uimaan. Jos se hukkuu
opetellessaan uimaan tai uimataidon puutteessa, on syy kummassakin
tapauksessa kasvattajan. Ainoastaan turhamielisyys saattaa
uhkarohkeaksi; emme ole uhkarohkeita, kun ei kukaan meitä näe. Émile ei
tätä ominaisuutta osottaisi, vaikka koko maailma häntä katselisi.
Harjotus kun ei riipu vaarasta, on hän isänsä puutarhassa oppiva uimaan
Hellespontin yli. Mutta täytyypä valmistua vaarankin varalle, jotta ei
sen ilmaannuttua menetä malttiaan. Tämä on huomattava puoli
puheenaolevassa harjottelemisessa. Muuten tarkoin punniten vaaraa pojan
voimien mukaan ei minun tarvitse pelätä mitään varomattomuuden
aiheuttamaa vaaraa, kun aina sovitan niin, että hän pitää yhtä paljon
huolta turvallisuudestaan kuin minä omasta turvallisuudestani.
Lapsi ei tietysti vedä vertoja aikaihmiselle; sillä ei ole samoja
voimia eikä samaa ymmärrystä; mutta se näkee ja kuulee yhtä hyvin tai
melkein yhtä hyvin. Sillä on yhtä herkkä makuaisti, vaikka ei yhtä
hieno, ja se erottaa yhtä hyvin hajut, vaikka sen aistillinen halu ei
niistä kiihotu yhtä suuressa määrin. Ensimäiset kyvyt, jotka meissä
muodostuvat ja kehittyvät, ovat aistit. Niitä siis pitäisi ensiksi
viljellä, mutta ne ovat juuri ainoat, jotka unhotetaan ja joita enimmän
laiminlyödään.
Aistien harjottaminen ei ole niiden pelkkää käyttämistä, vaan se on
opettelemista niiden avulla oikein arvostelemaan, niin sanoakseni
havaitsemaan; emme näet osaa kosketella, nähdä emmekä kuulla muulla
tavoin, kuin miten olemme oppineet.
On olemassa puhtaasti luonnollista ja koneellista harjotusta, joka on
omansa tekemään ruumiin vahvaksi, vaikuttamatta mitään arvostelukykyyn.
Uinti, juoksu, hyppy, hyrrällä leikkiminen, kivien heitto -- kaikki
tämä on sangen hyvää. Mutta onko meillä ainoastaan käsivarret ja jalat?
Eikö meillä ehkä ole silmiä, korvia ja ovatko kenties nämä elimet
tarpeettomat edellämainittuja käyttäessämme? Älkää siis harjottako
ainoastaan voimianne, vaan harjottakaa myöskin kaikkia niitä ohjaavia
aisteja, koettakaa niistä jokaisesta saada niin paljo hyötyä kuin
suinkin ja verratkaa kunkin aistin välittämää aistimusta toiseen.
Mitatkaa, laskekaa, punnitkaa, verratkaa! Älkää käyttäkö voimaanne,
ennenkuin olette punninneet vastustusta. Menetelkää aina niin, että
vaikutuksen laskeminen käy keinojen käyttämisen edellä. Totuttakaa
lapsi siihen, ettei se koskaan tee riittämättömiä tai tarpeettomia
ponnistuksia. Jos täten totutatte sen arvaamaan kaikkien liikkeidensä
vaikutukset ja korjaamaan erehdyksensä kokemuksen avulla, niin on
vallan selvää, että se tulee sitä arvostelukykyisemmäksi, kuta enemmän
se toimii.
Olettakaamme, että pitäisi saada liikkeelle joku raskas esine. Jos
lapsi ottaa liian pitkän kangen, se tuhlaa liiaksi liikettä, jos se
taas ottaa liian lyhyen, ei sillä ole tarpeeksi voimaa. Kokemus saattaa
opettaa sitä valitsemaan juuri sellaisen kangen, joka on sopiva. Tämä
viisaus siis ei mene yli sen iän käsityskyvyn. Jos on kysymyksessä
taakan kantaminen ja jos lapsi aikoo kantaa niin suuren taakan kuin sen
voimat sallivat, ja jos se ei edeltä nostelemalla tunnustele sen
painoa, on sen kieltämättä silmämitalla edeltäpäin laskeminen tuon
taakan paino. Jos on valitseminen yhtä kookkaiden, mutta eriaineisten
esineiden välillä, niin tulee lapsen oppia erottamaan niiden
ominaispaino. Olen tavannut hyvin kasvatetun nuoren miehen, joka vasta
itse koeteltuaan uskoi, että tammilastuilla täytetty saavi oli kevyempi
kuin vedellä täytetty.
Kaikkien aistiemme käyttäminen ei ole yhtä suuressa määrin hallussamme.
Yhden niistä, nimittäin tuntoaistin, toiminta ei koskaan keskeydy
hereillä ollessamme; se on levinneenä yli koko ruumiimme ainaisen
vartijan tavoin ilmottaen meille kaiken, mikä voisi meitä vahingottaa.
Tunto on se aisti, joka meissä tahtomattammekin ensiksi kehittyy tuon
alituisen harjaantumisen kautta, ja jota meidän siis vähemmin tarvitsee
erityisesti viljellä. Kuitenkin huomaamme, että sokeilla on varmempi ja
hienompi tunto kuin meillä; heidän näet, kun eivät ole näön opastamia,
on pakko yksinomaan tuntoaistin nojalla muodostaa ne arvostelut, jotka
me muodostamme näköaistin välityksellä. Miksi ei siis meitä opeteta
heidän tavoin astumaan pimeässä ja pimeässä tuntemaan niitä esineitä,
jotka ovat käsiemme saavutettavissa ja oikein arvostelemaan meitä
ympäröiviä esineitä, sanalla sanoen tekemään yöllä ja ilman valoa
kaiken sen, minkä sokeat tekevät päivällä kaivaten näköä? Niin kauan
kuin aurinko paistaa, olemme heitä edullisemmassa asemassa; pimeässä he
vuorostaan ovat oppaanamme. Me olemme sokeat puolet ikäämme, ero on
vaan se, että varsinaisesti sokeat aina tulevat toimeen ja että me emme
rohkene astua askeltakaan sydänyöllä. Mutta onhan meillä tulta,
huomauttanee joku. -- Aina vaan turvauduttava koneisiin! Kuka takaa,
että nämä tarvittaessa seuraavat teitä kaikkialle? Minä puolestani suon
kernaammin, että Émilellä on silmät sormien päässä, kuin kynttilän
tekijän puodissa.
Jos olette suljettu huoneustoon keskellä yötä, lyökää kätenne yhteen,
niin huomaatte huoneen kaiusta, onko se suuri vai pieni, oletteko
keskellä huonetta vai nurkassa. Jos olette puolen jalan päässä
seinästä, niin edessänne oleva ohuempi, mutta samalla voimakkaammin
virtaava ilmapatsas on tekevä erilaisen vaikutuksen kasvoihinne.
Pysykää alallanne ja kääntykää vuoroin joka taholle; jos joku ovi on
auki, ilmanveto on sen ilmaiseva. Jos kuljette laivalla, voitte siitä,
millä tavoin ilma koskettelee kasvojanne, päättää sekä mihin suuntaan
kuljette että millä vauhdilla, hitaalla vai nopealla, rantavirta teitä
kuljettaa eteenpäin. Näitä ja tämänlaisia havaintoja voimme tehdä
ainoastaan yöllä; kuinka tarkkaavaisia koetammekin olla päivällä, eivät
ne meille onnistu, sillä silmämme yhtä paljon hajottavat kuin tukevat
huomiotamme. Kuitenkaan emme näitä havaintoja tehdessämme ole
käyttäneet käsiämme emmekä sauvaa. Kuinka monta tietoa, jotka muuten
ovat näköaistin välittämiä, voimme saavuttaa tuntoaistilla, ilman että
edes mitään koskettelemme.
Paljo leikkejä yön aikaan! Tämä neuvo on tärkeämpi kuin miltä puusta
katsoen näyttää. Yö luonnollisesti pelottaa ihmisiä, jopa välistä
eläimiäkin.[57] Järki, tiedot, nerokkaisuus ja rohkeus vapauttavat
ainoastaan harvoja tästä heikkoudesta. Olen nähnyt sivistyneiden
miesten, vapaa-ajattelijoiden, filosofien ja päiväsaikaan pelottomien
sotilaiden vapisevan yöllä naisten tavoin, kuullessaan lehden
kahisevan. Selitetään tämän pelon johtuvan imettäjien saduista, mutta
siinä erehdytään; sillä syy on vallan luonnollinen. Mikä on tämä syy?
Sama, joka tekee kuurot epäluuloisiksi ja rahvaan taikauskoiseksi,
nimittäin se, ettemme tunne meitä ympäröiviä seikkoja emmekä sitä, mikä
ympärillämme tapahtuu.[58] Tottunut kun olen jo kaukaa näkemään esineet
ja edeltäkäsin arvaamaan niiden tekemän vaikutuksen, on luonnollista
että pimeässä, missä en enää näe mitään siitä, mikä minua ympäröi,
oletan piilevän tuhansia olentoja ja tuhansia liikkeitä, jotka voivat
minua vahingoittaa ja joilta minun on mahdoton turvata itseäni. Turhaan
tiedän olevani turvissa siinä paikassa, missä olen; en kuitenkaan
koskaan tiedä olevani yhtä turvallinen, kuin jos sen silmilläni
näkisin. Minulla on siis aina pelon aihe, jota minulla ei ole
päivänvalon vallitessa. Tosin tiedän, ettei mikään vieras olento voi
ruumistani vahingoittaa, jonkin kahinan tai melun sen lähestymistä
ilmaisematta. Senpä vuoksi ovatkin korvani lakkaamatta erittäin
tarkkaavaiset. Kun kuulen vähintäkin kahinaa, jonka aiheuttajaa
en voi erottaa, itsenisuojelemisvaisto panee minut olettamaan
tuoksi aiheuttajaksi jotain kaikkein vaarallisinta, mikä vaatii
varovaisuuttani ja siis juuri sellaista, joka on enimmin omansa minua
pelästyttämään.
Jos en kuule yhtään mitään, en siltä ole vallan levollinen, sillä
voihan minut yllättää mitään melua synnyttämättä. Minun on pakko
kuvitella olosuhteita sellaisiksi kuin ne olivat sitä ennen,
sellaisiksi kuin niiden vielä tulee olla, minun on pakko asettaa
silmieni eteen sellaista, mitä en näe. Koska minun näin ollen täytyy
turvautua mielikuvitukseeni, en kohta enää voi sitä hillitä, ja se,