Émile eli Kasvatuksesta - 19

vyöllä suunnaton miekka, sanalla sanoen että on kirjan sankarin
eriskummaisissa tamineissa, lukuunottamatta päivänvarjostinta, jota hän
ei tarvitse. Tahdon että hän on levoton niiden toimenpiteiden suhteen,
joihin on ryhdyttävä, jos tämä tai tuo sattuisi puuttumaan häneltä, ja
että hän arvostelee sankarinsa menettelyä. Hän tutkikoon, eikö hän ole
laiminlyönyt mitään, eikö jotain voisi tehdä paremmin. Pankoon hän
tarkoin merkille hänen erehdyksensä, jotta ei itse samanlaisessa
tilassa niihin joutuisi. Sillä aivan varmaan hän päättää itse lähteä
samanlaiselle seikkailuretkelle. Tämä on ainoa oikea tuulentupa tuossa
onnellisessa iässä, jossa ei tunneta muuta onnea kuin se, minkä
välttämättömien tarpeiden tyydyttäminen ja vapaus tuottaa.
Minkä oivallisen apulähteen tarjoaa tämä lapsen into taitavalle
miehelle, joka on herättänyt sen juuri kasvatustarkoituksiaan varten!
Lapsi näet, joka palaa halusta hankkia itselleen täyden varaston
saartansa varten, on oleva innokkaampi oppimaan kuin opettaja
opettamaan. Se tahtoo tietää kaikki, mikä on hyödyllistä, eikä
tahdokaan muuta tietää. Sitä ei enää tarvitse kehottaa, päinvastoin
tulee sitä pidättää. Muuten tulee meidän joutuin saattaa se
kotiutuneeksi tässä saaressa, niinkauan kuin se siellä löytää onnensa.
Sillä se päivä lähestyy, jolloin se, jos tahtookin elää siinä, ei
ainakaan tahdo elää yksin, ja jolloin _Perjantai_, jota se nyt ei
ollenkaan ajattele, ei sille enää tarjoa riittävää seuraa.
Luonnontarpeiden vaatima taidokkaisuus, johon yhden ihmisen työ voi
riittää, johtaa etsimään ja harjottamaan teollisuuden vaatimaa taitoa
ja siihen tarvitaan useiden käsien yhteistyötä. Edellistä saattavat
harjottaa erakot ja villi-ihmiset; jälkimäinen taas saattaa syntyä
ainoastaan yhteiskunnassa ja tekee tämän välttämättömäksi. Niin kauan
kuin tunnetaan ainoastaan fyysillisiä tarpeita, kukin ihminen riittää
itselleen. Ylimääräisten varojen ja apukeinojen ilmaantuminen tekee
välttämättömäksi työn jaon. Sillä vaikka yksi ihminen yksin työtä
tehdessään ansaitsee yhden ainoan ihmisen toimeentulon, ansaitsee sata
yhdessä työtä tekevää ihmistä kahdensadan hengen toimeentulon. Niin
pian kuin osa ihmisiä lepää, täytyy työtä tekevien käsivartten korvata
joutilasten työttömyyttä.
Kasvattajan suurimpana huolena tulee olla pitää kaukana oppilaastaan
kaikki tiedot niistä yhteiskuntasuhteista, joita hän ei kykene
käsittämään. Mutta kun tietojen keskinäinen yhteys pakottaa kasvattajaa
hänelle osottamaan ihmisten keskinäistä riippuvaisuutta, älköön hänelle
niitä osotettako siveelliseltä kannalta, vaan käännettäköön hänen
tarkkaavaisuutensa aluksi teollisuuteen ja mekaaniseen taitoon, jotka
saattavat ihmiset toisilleen hyödyllisiksi. Kun viette oppilaanne
verstaasta verstaaseen, älkää koskaan salliko hänen nähdä mitään työtä
tehtävän, itse omin käsin siihen ryhtymättä, älkääkä antako hänen
lähteä pois verstaasta ilman että hän täydelleen käsittää siinä
esiintyvän menettelytavan syyt tai ainakin niiden työtapojen syyt,
joita hän on tarkastanut. Tätä varten on kasvattajan itsensä tekeminen
työtä ja kaikkialla antaminen oppilaalleen esimerkkiä; jotta hänestä
tulisi mestari, tulee kasvattajan kaikkialla olla oppipoika. Tulee näet
ottaa huomioon että tunnin työnteko on lapselle opettava enemmän kuin
koko päivän kestänyt selittely.
Se arvo, joka yleisesti pannaan eri ammattitaitoihin ja taiteisiin, on
päinvastaisessa suhteessa niiden hyötyyn. Tämän arvon määrää suorastaan
niiden hyödyttömyys, ja niin pitääkin olla. Hyödyllinen taidokkaisuus
on se, jolla ansaitsee vähimmin, kun näet työntekijöiden luku on
suhteessa ihmisten tarpeisiin ja kun sellaisten työn tulosten, joita
kaikki tarvitsevat, täytyy olla sen hintaiset, että köyhäkin jaksaa
niitä itselleen hankkia. Sitävastoin nuo tärkeät henkilöt, joita ei
sanota käsityöläisiksi tai taitureiksi, vaan taiteilijoiksi, tekevät
työtä yksinomaan joutilaita ja rikkaita varten ja panevat vallan
mielivaltaiset hinnat tekemilleen leluille. Ja kun näiden turhien
aikaansaannosten arvo perustuu yksinomaan mielipiteeseen, muodostaa
niiden hintakin osan niiden arvoa, eikä niitä arvostella muun kuin
niiden hinnan mukaan. Se arvo, jonka rikas niihin panee ei johdu niiden
hyödyllisyydestä, vaan siitä ettei köyhä voi niitä itselleen hankkia.
_Nolo habere bona, nisi quibus populus inviderit_.[85]
Mitä tulisikaan oppilaistanne, jos annatte heihin juurtua tämän
mielettömän ennakkoluulon, jos itse sitä suositte ja jos he esim.
näkevät teidän astuvan kultasepän puotiin suurempaa kunnioitusta
osottaen kuin rautapuotiin? Mikä on oleva heidän arvostelunsa taidon ja
esineiden oikeasta arvosta, kun kaikkialla näkevät mielivallan
määräämän hinnan olevan ristiriidassa todellisen hyödyn määräämän
hinnan kanssa ja kun huomaavat että kuta enemmän esine maksaa, sitä
vähempiarvoinen se on? Jos vaan päästätte nämä väärät käsitteet heidän
päähänsä, voitte luopua heitä enempää kasvattamasta; huolimatta
kaikista ponnistuksistanne he tulevat saamaan samanlaisen kasvatuksen
kuin kaikki muut. Silloin on teiltä neljäntoista vuoden työ mennyt
hukkaan.
Émile, joka ajattelee saarensa varustamista, on katseleva asioita
toisin silmin. Robinson olisi pannut paljon enemmän arvoa rautapuotiin
kuin kaikkiin Saiden korutavaroihin. Edellinen olisi hänen mielestään
ollut hyvin kunnioitettava mies, jälkimäinen viheliäinen keinottelija.
"Poikani on luotu elämään maailmassa. Hän ei elä viisaiden, vaan
houkkioiden parissa. Hänen tulee siis tuntea heidän hulluutensa, he kun
tahtovat, että heitä sen avulla on johdettava. Oikea tieto asioista ja
oloista on hyvä, mutta ihmisten ja heidän mielipiteidensä tuntemus on
tärkeämpi; yhteiskunnassa näet ihmisen paras välikappale on ihminen, ja
viisain on se, joka parhaiten osaa käyttää tätä välikappaletta.
Mitä hyödyttää terottaa lapsiin käsitystä kuvitellusta olojen
järjestyksestä, joka on vallan päinvastainen kuin olevat olot, joiden
mukaan sen kuitenkin täytyy asettaa toimintansa? Opettakaa ne ensin
tulemaan viisaiksi ja sitten voitte opettaa niitä arvostelemaan missä
suhteessa muut ovat hulluja."
Sellaisia ovat ne harhasyyt, joihin nojaten isät väärässä
varovaisuudessaan koettavat saattaa lapsensa niiden ennakkoluulojen
orjiksi, joilla heitä ravitsevat, sekä sen mielettömän joukon
leikkipalloiksi, josta tahtovat tehdä intohimojensa välikappaleita.
Kuinka paljo seikkoja on opittava ensin, ennenkuin voi oppia tuntemaan
ihmistä! Ihminen on viisaan viimeisen tutkimisen esine, ja kuitenkin
tahdotaan hänet tehdä lapsen ensimäisen opiskelun esineeksi! Ennenkuin
lapselle selvitellään aikaihmisten tunteita, tulee opettaa sitä
panemaan niihin arvoa. Oppiiko ehkä tuntemaan mielettömyyttä, jos sitä
luulee järkevyydeksi! Sen, joka tahtoo olla viisas, tulee erottaa, mikä
ei ole viisasta. Miten lapsenne oppisi tuntemaan ihmisiä, ellei se opi
arvostelemaan heidän mielipiteitään ja erehdyksiään? On varsin
vahingollista tietää mitä ihmiset ajattelevat, jos ei tiedä onko se,
mitä he ajattelevat, oikeata vai väärää. Opettakaa siis lapselle ensin
mitä asiat ja olot ovat itsessään; jäljestäpäin opetatte sille mitä ne
ovat meidän silmissämme. Siten lapsi on oppiva vertaamaan ihmisten
mielipiteitä totuuteen ja kohoamaan rahvaan mielipiteitä korkeammalle;
se näet ei huomaa ennakkoluuloja, joka ne omaksuu, eikä se voi johtaa
kansaa, joka on sen kaltainen. Mutta jos oppilaallenne ensin terotatte
yleistä mielipidettä, ennenkuin opetatte häntä sitä arvostelemaan, niin
voitte olla varma siitä, että mitä tehnettekään, tuo mielipide on
tuleva hänen omakseen ettekä enää voi sitä karkottaa. Lopputuloksena
mainitsen että sen, joka tahtoo tehdä nuorukaisen arvostelukykyiseksi,
tulee kehittää hänen omaa arvostelukykyään eikä tyrkyttää hänelle
toisen mielipiteitä.
Kuten lukija huomaa, en ole oppilaalleni ollenkaan puhunut ihmisistä;
hänellä olisi ollut liiaksi tervettä järkeä kuunnellakseen minua. Hänen
suhteensa sukuunsa ei vielä ole tarpeeksi selvä, jotta hän voisi
arvostella muita itsensä mukaan. Hän ei tunne muuta ihmisolentoa kuin
itsensä, ja itseäänkin hän tuntee varsin puutteellisesti. Mutta jos hän
itsestään lausuukin ainoastaan harvoja arvosteluja, ne ainakin ovat
oikeita. Hän ei tunne toisten asemaa, mutta hän tietää oman asemansa ja
pysyy siinä. Emme ole sitoneet häntä yhteiskunnallisilla siteillä,
joita hän ei voi tuntea, vaan välttämättömyyden siteillä. Hän on
melkein pelkkä fyysillinen olento; kohtelemme häntä edelleen
sellaisena.
Hänen tulee arvostella kaikkia luonnossa esiintyviä esineitä ja
ihmisten töitä niiden hänelle tuottaman, selvästi havaittavan hyödyn,
turvallisuuden ja hyvinvoinnin mukaan. Siten on hänen pitäminen
rautaa paljon kallisarvoisempana kuin kultaa, ja lasia timanttia
arvokkaampana. Samoin hän kunnioittaa paljoa enemmän suutaria ja
muuraria kuin Lempereuria, Le Blancia ja kaikkia Europan kultaseppiä.
Sokerileipuri on ennen kaikkea hänen mielestään hyvin tärkeä
henkilö, ja hän vaihtaisi koko tiedeakatemian Rue des Lombards'in
vähäpätöisimpään sokerileipuriin. Kultasepät, kaivertajat ja kultaajat
eivät hänen mielestään ole muita kuin tyhjäntoimittajia, jotka
huvittelevat itseään vallan joutavalla ammatilla; hän ei edes pane
suurta arvoa kellosepän ammattiin. Onnellinen lapsi nauttii ajastaan,
olematta sen orja; hän käyttää sitä hyödyllisesti, vaikka ei tunne sen
arvoa. Se seikka, että intohimot vielä lepäävät, saattaa ajan
tasaisesti kulumaan ja saattaa tarpeettomaksi erityisen aikaa mittaavan
koneen.[86] Kun puhuin Émilen kellosta ja kun oletin että hän itki,
kuvittelin häntä tavalliseksi lapseksi, antaakseni täten hyödyllisen ja
valaisevan esimerkin. Mitä oikeaan Émileen tulee, ei tällainen muista
niin suuresti eroava lapsi kelpaisi mainittavaksi tavallisissa
esimerkeissä.
On olemassa yhtä luonnollinen ja vielä järjellisempi järjestys, jonka
mukaan arvostellaan kätevyyttä ja ammatteja niitä yhdistävien
välttämättömyyssuhteiden nojalla, jolloin asetetaan ensi sijalle
kaikkein riippumattomimmat ja viimeiseen sijaan ne, jotka riippuvat
useammista muista ammateista. Tämä järjestys, joka tarjoaa tärkeitä
näkökohtia koko yhteiskunnan arvostelemista varten, on edellisen
kaltainen ja on saman väärentämisen alaisena ihmisten arvosteluissa.
Niinpä raaka-aineiden valmistamista suorittavat ammattikunnat, jotka
eivät nauti mitään kunniaa, ja joiden raha-ansiokin on varsin vähäinen.
Sitävastoin jokainen käsityö saavuttaa sitä suurempaa kunnioitusta,
kuta useampi käsi on ollut sitä suorittamassa. En tässä aio tutkia onko
teollisuus suurempi ja ansaitseeko se suurempaa palkkaa hienon
kätevyyden alalla, joka antaa viimeisen hiotun muodon raaka-aineille,
vai sen alku-työn alalla, joka muokkaa nuo aineet sellaisiksi, että
ihmiset voivat niitä käyttää. Sanon vaan että joka alalla se
ammattitaito, jonka merkitys on yleisin ja jonka hyöty on
välttämätön, kieltämättä ansaitsee enimmin kunnioitusta, ja että se
ammattitaitavuus, joka vähimmin kaipaa muiden ammattien apua, kaikkein
suurimmassa määrin sitä ansaitsee, se kun on vapaampi ja lähempänä
riippumattomuutta. Siinä oikeat näkökohdat ammattitaidon ja
teollisuuden arvostelemiseksi. Kaikki muu on mielivaltaista ja riippuu
ennakkoluuloista.
Ensimäinen ja kunnioitettavin kaikista ammateista on maanviljelys.
Toiseen sijaan asetan puolestani sepän ammatin, kolmanteen puusepän
j.n.e. Lapsi, jota eivät vielä yleiset ennakkoluulot ole kietoneet,
olisi vallan samaa mieltä. Kuinka paljon tärkeitä mietteitä tässä
suhteessa Émilemme on saava Robinsonista! Mitä hän on ajatteleva
nähdessään että eri ammattitaidot kehittyvät ainoastaan jakautuessaan
alaosiin ja luomalla äärettömän monta työasetta? Hän on virkkava:
Kaikkien noiden ihmisten taitavuudessa ilmenee suuri järjettömyys; he
pelkäävät etteivät heidän käsivartensa ja sormensa kelpaa mihinkään,
kun keksivät niin paljon työaseita ja koneita, voidakseen olla niitä
käyttämättä. Voidakseen harjottaa yhtä ammattia on heidän pakko
turvautua lukemattomiin muihin; jokainen yksityinen käsityöläinen
tarvitsee koko kaupungin työalakseen. Mitä minuun ja toveriini tulee,
käytämme kaiken kekseliäisyytemme enentääksemme omaa kätevyyttämme.
Valmistamme itsellemme sellaiset työkalut, jotka voimme ottaa mukaamme
kaikkialle. Kaikki nuo henkilöt, jotka niin suuresti ylpeilevät
taidostaan Pariisissa, eivät saisi mitään aikaan meidän saaressamme,
vaan olisivat vuorostaan meidän oppipoikiamme.
Älköön lukija kiintykö tarkastamaan tässä ilmenevää oppilaamme ruumiin
harjotusta ja kätevyyttä, vaan tarkastakoon minkä suunnan annamme hänen
lapselliselle uteliaisuudelleen; pitäkää silmällä hänen älyänsä,
kekseliäisyyttään, arvaamiskykyään ja pankaa merkille, miten aiomme
kehittää hänen päätänsä. Kaikesta, minkä hän näkee ja tekee, hän on
tahtova tuntea kaikki ja tietää kaiken alkusyyt. Hän on johtuva
työkalusta toiseen, kunnes on päässyt ensimäiseen työkaluun. Hän ei ole
hyväksyvä mitään olettamusta. Hän kieltäytyisi oppimasta jotakin, joka
edellyttäisi sellaisia tietoja, joita hänellä ei ole. Jos hän näkee
joustimen, hän tahtoo tietää miten teräs on noudettu kaivoksesta; jos
hän näkee kyhättävän kokoon kirstua, hän tahtoo tietää miten puu on
metsässä kaadettu. Tehdessään itse veistotyötä, on hän sanova kutakin
työkalua käyttäessään: jos minulla ei olisi tätä asetta, niin miten
minun tulisi menetellä tehdäkseni itselleni sellaisen tai tullakseni
ilman sitä toimeen?
Muuten on vaikea välttää erästä erehdystä, johon opettaja joutuu itse
innostuessaan lapselle valitsemaansa käsityöhön, nimittäin sitä, että
aina olettaa lapsen olevan siihen yhtä innostuneen. Varokoon hän siis
ettei, kun työinto valtaa hänet itsensä, lapsi ole tuohon työhön
kyllästynyt, kehtaamatta kyllästymistään osottaa. Lapsen tulee
täydellisesti olla kiintynyt käsillä olevaan askareeseen, mutta
opettajan tulee myös täydelleen kiinnittää huomionsa lapseen, pitää
häntä lakkaamatta silmällä, sitä kuitenkaan lapselle näyttämättä,
edeltäpäin arvata sen ajatukset ja ehkäistä tarpeettomien ajatusten
syntyminen, hänen tulee sanalla sanoen pitää lasta työssä ja toimessa
sillä tavoin, että se pitää työtään hyödyllisenä, mutta että se samalla
sitä miellyttää, koska se hyvin käsittää työnsä hyödyllisyyden.
Ammattien yhdyssiteenä on teollisuustuotteiden vaihtaminen, kauppiaiden
yhdysside on tavarain vaihto ja pankkien on arvopapereiden ja rahan
vaihetus. Kaikki nämä seikat ovat yhteydessä keskenään, ja alkeistiedot
niistä on jo oppilaamme mieleen kylvetty. Perustuksen tähän kaikkeen
Émilen mielessä olemme laskeneet jo hänen alkuiällään puutarhuri
Robertin avulla. Nyt on meidän vaan yleistäminen nämä käsitteet ja
ulotuttaminen ne useampiin esimerkkeihin, selvittääksemme
hänelle kaupan merkityksen. Jos hänelle vielä selvitetään ne
luonnonhistorialliset yksityisseikat, jotka koskevat kullekin
maalle omituisia tuotteita, ne taitavuutta ja tiedettä koskevat
yksityisseikat, jotka tulevat kysymykseen merenkulussa ja lopuksi
tavarain kuljetuksen eri vaikeudet, jotka johtuvat maiden, merten ja
jokien j.n.e. asemasta, on hän saava havainnollisen kuvan siitä.
Ei mikään yhteiskunta voi olla olemassa ilman vaihtoa, ei mikään vaihto
voi syntyä ilman niittoja eikä mikään yleinen mitta voi tulla
kysymykseen ilman yhtäläisyyttä. Niinpä kunkin yhteiskunnan ensimäisenä
lakina on joku sovinnainen yhtäläisyys joko ihmisissä tai oloissa.
Ihmisten sovinnainen yhtäläisyys, joka suuresti eroaa luonnollisesta
yhtäläisyydestä, saattaa välttämättömäksi säätöisen oikeuden, nimittäin
hallituksen ja lait. Lapsen valtiota koskevien tietojen tulee olla
selvät ja rajoitetut. Sen ei tarvitse tietää hallituksesta yleensä
muuta kuin mikä koskee omistusoikeutta, josta sillä jo on vähä
käsitystä.
Sovinnainen yhtäläisyys oloissa on ollut syynä rahan keksimiseen. Raha
näet vaan on erilaisten tavaroiden arvon mittaaja, ja tässä suhteessa
se on yhteiskunnan todellinen yhdysside. Saattaapa rahana käyttää mitä
hyvänsä. Muinoin sinä käytettiin karjaa, monet heimot vielä tänäkin
päivänä käyttävät rahana simpukankuoria; Spartassa lyötiin rahaa
raudasta, Ruotsissa tähän tarkoitukseen on käytetty kuparia, ja meillä
Ranskassa käytetään kultaa ja hopeaa.
Metalleja, ollen helpommat kuljettaa kuin muut aineet, on yleensä
valittu kaikkien vaihtojen välittäjäksi, ja niistä on tehty rahaa,
jotta kutakin erityistä vaihtoa tehdessä säästyisi mittaaminen. Rahan
leima näet on vain merkintä siitä, että leimattu metallipala on sen ja
sen painoinen, ja hallitsijalla yksin on oikeus lyödä rahaa, koska
hänellä yksin on oikeus vaatia, että kansa hyväksyy hänen
vahvistuksensa.
Tyhminkin ihminen epäilemättä on käsittävä tämän keksinnön merkityksen,
jos se tällä tavoin selitetään. On vaikeata heti paikalla verrata
toisiinsa erilaatuisia tavaroita, kuten esim. verkaa ja viljaa. Mutta
kun niille keksitään yhteinen arvonmitta, nimittäin raha, on
tehtailijan ja maanviljelijän helppo tämän yhteisen mittaajan avulla
laskea niiden tavaroiden arvo, joita tahtovat vaihtaa. Jos joku määrä
verkaa maksaa määrätyn rahasumman ja joku määrä viljaa on saman
hintainen, seuraa tästä että kauppias, joka tuosta verasta saa mainitun
viljamäärän, on suorittanut oikeata arvoa vastaavan vaihtokaupan. Siten
erilaatuiset tavarat tulevat yhteismitallisiksi, ja niitä voi arvoltaan
verrata toisiinsa.
Tätä pitemmälle ei pidä mennä eikä selittää tämän järjestelmän
siveellisiä vaikutuksia. Mitä seikkaa tahansa käsitellessämme tulee
meidän ensin selittää mikä hyöty siitä on, ja sitten vasta näyttää
miten sitä väärinkäytetään. Jos tahtoo selittää lapsille miten
leimamerkit saattavat unhottamaan esineiden oikean arvon, miten raha on
aiheuttanut kaikki yleisen mielipiteen harhaluulot, miten raharikkaat
maat kaiketi ovat köyhät kaikesta muusta, niin kohtelisi lapsia ei
ainoastaan filosofeina, vaan myös viisaina ihmisinä, ja kuvittelisi
voivansa niille selittää sellaista, mitä harvat filosofitkaan ovat
käsittäneet.
Kuinka monta mieltäkiinnittävää seikkaa siis voi ottaa puheeksi ja
niiden avulla herättää oppilaansa uteliaisuutta, ilman että koskaan
tarvitsee poiketa niistä todellisista ja aineellisista olosuhteista,
joita hän voi käsittää ja ilman että päästää hänen mieleensä
ainoatakaan väärää käsitystä. Opettajan taito on siinä, ettei hän
koskaan anna huomautuksiensa kiintyä arvottomiin yksityisseikkoihin,
vaan että hän tutustuttaa oppilaansa niihin suuriin olosuhteisiin,
jotka hänen kerta tulee tuntea, voidakseen oikein arvostella
yhteiskunnan hyvää ja huonoa järjestystä. Opettajan tulee osata asettaa
se keskustelu, jonka muodossa hän opettaa ja huvittaa oppilastaan,
tälle antamansa mielensuunnan mukaiseksi. Moni kysymys, joka ei
nimeksikään nostaisi toisen mielenkiintoa, voi vaivata Émileä puolen
vuotta.
Lähdemme päivällisille rikkaaseen taloon; tapaamme siinä
juhlavalmistuksia, paljon väkeä, paljon palvelijoita, paljon
lautasia ja komeita ja hienoja pöytäastioita. Kaikessa tässä huvi- ja
juhla-asussa on jotakin huumaavaa, joka nousee päähän, kun ei siihen
ole tottunut. Arvaan jo minkä vaikutuksen tämä kaikki on tekevä nuoreen
oppilaaseeni. Aterian jatkuessa, eri ruokalajeja tarjottaessa ja
meluavan puheen vallitessa pöytävieraiden piirissä lähestyn oppilastani
ja kuiskaan hänelle korvaan: Monenko käden kautta luulet kaiken tämän
kulkeneen, minkä näet tässä pöydällä, ennenkuin se on tähän joutunut?
Minkä joukon ajatuksia herätän hänen aivoissaan näillä muutamilla
sanoilla! Heti paikalla hänen ilonhuumauksensa on haihtunut. Hän rupeaa
miettimään, punnitsemaan, laskemaan ja tulemaan levottomaksi.
Sillävälin kuin filosofit viinistä hilpeinä, ehkäpä myös innostuneina
vieressään istuvien naistensa seurasta, lörpöttelevät ja käyttäytyvät
lapsellisesti, oppilaani vallan yksinään sopessaan filosofeeraa. Hän
tekee minulle huomautukseni johdosta kysymyksiä; minä kieltäydyn
vastaamasta ja sanon lykkääväni vastaukseni toiseen aikaan. Hän
tuskaantuu, unhottaa syödä ja juoda ja palaa halusta päästä pois
pöydästä, saadakseen rauhassa jutella kanssani. Mikä erinomainen esine
hänen uteliaisuudelleen! Mikä hyvä tilaisuus oppimiseen ja
kehittymiseen! Hänellä kun on tervejärkinen arvostelukyky, jota ei
mikään ole voinut turmella, niin mitä onkaan hän ajatteleva tästä
ylellisyydestä, huomatessaan että kaikki maailman seudut ovat olleet
avullisina sitä aikaansaamaan, että kenties kaksikymmentä miljoonaa
kättä kauan on tehnyt työtä, että tämä työ ehkä on maksanut hengen
monelle tuhannelle, ja että kaikki tämä on tapahtunut sitä varten, että
hänelle päivälliseksi komeasti tarjottaisiin sitä, mistä hän sitten
illalla luopuu ulkohuoneessa?
Koettakaa huolellisesti saada selville, mitä salaisia johtopäätöksiä
hän mielessään tekee kaikista näistä huomioista. Jos hänen kehitystään
esim. on valvottu huolimattomasti, saattaa hän olla taipuvainen
suuntaamaan arvostelunsa toisaalle ja pitämään itseään hyvin tärkeänä
henkilönä, kun huomaa niin paljo vaivaa pantavan hänen päivällisensä
valmistamiseen. Jos arvaa että hän on tekevä moisia johtopäätöksiä,
saattaa helposti ehkäistä ne, ennenkuin hän tulee niitä tehneeksi tai
ainakin heti karkottaa niiden jättämän vaikutuksen. Ollen tähän asti
oppinut hyväkseen käyttämään oloja ainoastaan mikäli ne tuottavat
aineellista nautintoa, hän ei voi arvostella niiden edullisuutta tai
epäedullisuutta itseensä nähden muusta, kuin niiden havainnollisista
suhteista. Jos hän vertaa toiselta puolen yksinkertaista
maalaisateriaa, jonka edellä on harjotettu ruumiinliikettä ja jota
höystää nälkä, vapaus ja ilo, tuollaiseen komeaan ja jäykkään
juhla-ateriaan, on hän siitä riittävästi huomaava etteivät kaikki nämä
juhlavarustukset ole tuottaneet hänelle mitään erityistä huvia. Ja kun
hän käsittää että hän yhtä kylläisenä nousee talonpojan kuin pohatan
pöydästä, huomaa hän myös ettei kummankaan pöydässä ollut mitään, jota
hän voisi sanoa todella omakseen.
Kuvitelkaamme mitä kasvattaja tuollaisessa tilaisuudessa sanoisi.
"Muistele hyvin näitä kahta ateriaa ja ratkaise, kumpi on tuottanut
sinulle suurempaa mielihyvää. Kummassa huomasit suuremman ilon
vallitsevan? Kummassa syötiin suuremmalla ruokahalulla, juotiin
iloisemmin ja naurettiin sydämellisemmin? Kumpaa kesti kauemmin ilman
että vieraat ikävystyivät ja ilman että ateria oli uusien ruokalajien
avulla ikäänkuin aina uudestaan alettava. Otappa huomioon seuraava ero:
Ruisleipä, jota pidät kovin maukkaana, on tehty tuon talonpojan
korjaamasta viljasta; hänen tumma ja karkea viininsä, joka kuitenkin on
virkistävää ja terveellistä, on saatu hänen viinisadostaan. Pöytäliina
on tehty hänen kasvattamastaan hampusta, jonka talvella ovat kehränneet
hänen vaimonsa, tyttärensä ja palvelijattarensa. Eivät mitkään muut
kuin hänen oman perheensä jäsenten kädet ole tätä ateriaa valmistaneet.
Lähin mylly ja toripaikka muodostavat hänen mielestään maailman äären.
Mitä huvia sinulla siis itse teossa on ollut kaikista niistä
ylellisistä ruuista, joita kaukaisista maista on hankittu tuohon
toiseen pöytään? Koska tämä kaikki ei ole sinulle hankkinut parempaa
ateriaa, niin mitä hyötyä sinulla on ollut tästä ylellisyydestä? Mitä
siinä oikeastaan erityisesti oli tehty sinua varten? Jos olisit ollut
tuon rikkaan talon isäntä -- saattaisi hän vielä lisätä -- olisi kaikki
tuo ollut sinulle vielä vieraampaa. Sillä pyrkimys muiden edessä oikein
komeilemaan tuolla herkuttelemisella, lopulta olisi vienyt itseltäsi
kaiken nautinnon. Sinulla vaan olisi ollut vaivaa ja muilla huvia."
Tällainen puhe saattaa kylläkin olla hyvä, mutta Émilen suhteen sillä
ei ole mitään merkitystä, se kun käy yli hänen ymmärryksensä, ja koska
hänelle ei ole helppo tyrkyttää vieraita mielipiteitä. Hänelle tulee
puhua yksinkertaisemmin. Sittenkuin hän on punninnut molempien
aterioiden arvoa, voi hänelle sanoa joku aamu: Missä syömme päivällistä
tänään? Tuollaisenko pöydän ääressä, jonka pinnasta kolmeneljännestä
peittää hopeavuori, noidenko paperikukka-kasojen keskellä, joita
jälkiruuan aikana tarjotaan säteilevillä lautasilla? Noidenko
jäykkähameisten naisten parissa, jotka kohtelevat sinua nukkena ja
jotka tahtovat että puhuisit sellaista, mitä et ymmärrä. Vai
tahtoisitko syödä tuossa kylässä, joka on parin peninkulman päässä
täältä, noiden hyvien ihmisten luona, jotka niin iloisina
vastaanottavat meidät ja joilta saamme niin hyvää kermaa? Émilen
valinta ei ole epätietoinen. Hän ei ole lörpöttelevä eikä
turhamielinen. Pieninkin pakollisuus on hänelle vastenmielinen, eikä
hän pidä hienoista ruokalajeistamme. Mutta hän on aina valmis
juoksentelemaan maalla ja pitää paljon hedelmistä, hyvistä
vihanneksista, hyvästä kermasta, hyvistä ihmisistä.[87] Matkalla on
seuraava ajatus itsestään heräävä hänessä: Huomaa että nuo monet
ihmiset, jotka puuhaavat suurien kemuaterioiden valmistuksissa, vaan
hankkivat itselleen turhan vaivan, tai eivät ainakaan ajattele meidän
huviamme.
Esimerkkini, jotka toiseen yksilöön nähden kenties ovat hyvät,
saattavat lukemattomiin muihin nähden olla huonot. Mutta jos on
oivaltanut niiden syvimmän tarkoituksen, saattaa niitä tarpeen mukaan
muunnella. Niiden valitseminen riippuu kunkin lapsen eri luonteen
tuntemuksesta ja tämä taas perustuu niihin tilaisuuksiin, jotka
tarjotaan lapsille erityisluonteensa näyttämiseen. Älköön luultako että
sillä kolmen tai neljän vuoden ajalla, josta tässä on kysymys,
voitaisiin mitä lahjakkaimmallekaan lapselle antaa riittävää käsitystä
kaikista taiteista ja luonnontieteistä, niin että se sitten itse voisi
ne oppia. Mutta kun annamme kaikkien sellaisten seikkojen, joita on
tärkeä tuntea, kulkea hänen silmiensä editse, saatamme hänet
kykeneväksi kehittämään makuansa, taitoansa, astumaan ensi askeleensa
sitä päämäärää kohti, jota hänen neronsa tavoittelee, ja osottamaan
meille sen tien, joka sille on aukaistava, jotta sen kehitys jatkuisi
luonnon määräämään suuntaan.
Toinen etu tällaisten rajoitettujen, mutta oikeiden tietojen sarjasta
on se, että lapsille voidaan osottaa niiden yhtenäisyys, keskinäiset
suhteet ja että voi saattaa lapset antamaan niille kullekin niille
tulevaa kunnioitusta ja täten karkottaa niistä ne ennakkoluulot, jotka
useimmilla ihmisillä on niitä kykyjä kohtaan, joita laiminlyövät,
antaen kaiken arvon viljelemilleen kyvyille. Se, joka huomaa hyvin
kokonaisuuden järjestyksen, käsittää mille paikalle kukin erityisosa on
asetettava. Se taas, joka hyvin käsittää yksityisosan ja tuntee sen
perinpohjin, saattaa olla oppinut mies. Mutta edellinen on
arvostelukykyinen mies, ja lukija muistanee että päämääränämme on
vähemmin oppineisuuden kuin hyvän arvostelukyvyn hankkiminen.
Oli miten oli, niin minun metodini on riippumaton esimerkeistäni. Se
perustuu ihmisen eri iällä esiintyviin erimääräisiin kykyihin ja näitä
kykyjä vastaavan toiminnan valitsemiseen. Luulen että helposti
keksittäisiin toinen metodi, joka näyttäisi tuottavan parempia
tuloksia. Mutta jos se vähemmin vastaisi yksilön ominaisuuksia, ikää ja
sukupuolta, epäilen, tokko se tuottaisi yhtä hyviä tuloksia.
Tämän toisen ikäkauden alussa olemme käyttäneet hyväksemme tarpeistamme
yli jäänyttä voimavarastoamme suunnataksemme toimintamme ulkopuolelle
itseämme. Olemme kohonneet taivaisiin, olemme mitanneet maanpinnan,
tutustuneet luonnonlakeihin. Sanalla sanoen: olemme tutkistellen
samoilleet yli koko saaremme. Nyt palaamme itseemme. Lähestymme
huomaamattamme omaa asuntoamme. Olemme onnelliset siihen palatessamme,
kun huomaamme ettei se vielä ole vihollisen valloissa, joka meitä uhkaa
ja joka valmistautuu sitä anastamaan.
Mitä on meidän nyt tekeminen tarkasteltuamme kaikkea, mikä meitä
ympäröi? Käyttää hyödyksemme kaikkea, mikä vaan on käytettävissämme ja
suunnata tiedonhalumme vaurastumisemme palvelukseen. Tähän asti olemme
koonneet kaikenlaisia työaseita, tietämättä mitä niistä tulemme
tarvitsemaan. Jos ne kenties ovat meille hyödyttömät, saattavat ne olla
muille hyödylliset. Ja ehkä me vuorostamme tulemme tarvitsemaan heidän
työkalujaan. Täten olisi meille kaikille hyötyä tästä vaihdosta. Mutta
voidaksemme sitä suorittaa, tulee meidän tuntea molemminpuoliset
tarpeet. Jokaisen tulee tietää mitä kelvollista muilla on hänelle
annettavaa, ja mitä hän puolestaan voi muille tarjota. Olettakaamme
että kymmenellä eri henkilöllä jokaisella on kymmenen erilaista
tarvetta. Jokaisen tulee siis, tyydyttääkseen nämä tärkeät tarpeensa,