Émile eli Kasvatuksesta - 49

tyytyväinen hän on ajatellessaan, että hänen, tehdäkseen Sophielle
mieliksi, tarvitsee tehdä aivan samaa, minkä hän tekisi, jos Sophieta
ei olisi olemassa, tai jos hän ei häntä rakastaisi. Sen, joka vaan on
oikein ymmärtänyt Émilen luonteen, on varsin helppo kuvitella, miten
hän tässä tapauksessa menettelee.
Näin olen siis päässyt molempien kelpo nuorten ihmisten uskotuksi ja
heidän rakkautensa välittäjäksi. Mikä kaunis tehtävä kasvattajalle!
niin kaunis, ettei minulla elämässäni ole ollut mitään muuta tehtävää,
joka niin suuresti olisi minua kohottanut omissa silmissäni ja joka
olisi tehnyt minut niin tyytyväiseksi itseeni. Muuten tämä tehtävä ei
ole vailla miellyttäviä puoliaan: olen aina tervetullut taloon; minuun
luotetaan täydellisesti, kun näet toivotaan, että minä järjestelen
rakastavien asiat. Émile ollen alati peloissaan siitä, että voisi minua
pahottaa, ei koskaan ole ollut niin nöyrä. Nuori, neitonen on minulle
ylen ystävällinen; minä vaan en anna tämän ystävällisyyden itseäni
pettää enkä siitä itselleni omaksu muuta kuin minkä tiedän minun
persoonaani tarkoittavan. Siten hän välillisesti hankkii itselleen
korvausta siitä pelonsekaisesta kunnioittavuudesta, jota hän Émilessä
ylläpitää. Minun persoonani muodossa hän antaa Émilelle tuhansia helliä
hyväilyjä; hän ennemmin kuolisi, kuin jakaisi niitä itse Émilelle. Ja
tämä, joka tietää, etten minä hänen asiaansa tahdo vahingottaa, on ilmi
ihastuksissaan siitä, että minun välini Sophiehen ovat niin hyvät.
Émile siis lohduttaa itseään kun Sophie kävelymatkalla kieltäytyy
antamasta hänelle käsivarttansa, kun tämä tapahtuu sen nojalla, että
hän mieluummin vastaanottaa minun tarjoamani käsivarren. Émile poistuu
napisematta ja puristaen kättäni, sanoen minulle matalalla äänellä ja
katseellaan: ystävä, puhukaa minun puolestani. Hartaasti hän katsein
meitä seuraa; hän koettaa kasvoistamme lukea tunteemme ja liikkeistämme
arvata puheemme sisällyksen. Hän tietää, ettei mikään siitä, mitä me
kaksi puhumme, ole hänelle yhdentekevää. Oi, hyvä Sophie! kuinka
vilpitön sydämesi iloitsee, kun voit Telemakhoksen kuulematta
keskustella hänen Mentorinsa kanssa! Kuinka rakastettavaa suoruutta
osottaen annat hänen lukea tuossa hellässä sydämessä kaiken mikä siinä
tapahtuu. Kuinka suurella mielihyvällä paljastat kaiken kunnioituksesi
hänen oppilastansa kohtaan! Kuinka liikuttavan luontevasti annat hänen
tarkoin tutustua kaikkein hellimpiin tunteisiisi! Kuinka teeskennellyn
vihaisena lähetät luotasi tuon tungettelevan nuoren miehen, kun
kärsimättömyys pakottaa hänet meitä keskeyttämään. Kuinka viehättävän
närkästyneenä sinä häntä soimaat hänen kömpelyydestään, kun hän tulee
estämään sinua sanomasta hänestä hyvää ja minua sitä kuulemasta sekä
sinua minun vastauksistani saamasta yhä uutta aihetta häntä
rakastaaksesi.
Émile, viimein päästyään niin pitkälle, että häntä siedetään ilmeisenä
kosijana, osaa myöskin panna voimaan kaikki oikeutensa tässä suhteessa;
hän puhuu, on kärsimätön, rukoilee, muuttuu rasittavan kehottelevaksi.
Vaikka Sophie puhuu hänelle ankarasti ja kohtelee häntä tylysti, hän ei
siitä välitä, kunhan hän vaan saa sanoa sanottavansa. Viimein hän
suurella vaivalla saa Sophien taipumaan siihen, että hän puolestaan
julkisesti asettuu Émileen nähden lemmityn hallitsevaan asemaan, että
määrää hänelle mitä hänen tulee tehdä, että käskee sen asemesta että
pyytäisi, että ottaa vastaan, sen sijaan että kiittäisi, että määrää
Émilen käyntien luvun ja ajan, että kieltää häntä tulemasta ennen
määräpäivää ja viipymästä määrähetkeä kauemmin. Tätä kaikkea hän ei tee
pilalla, vaan hyvin vakavasti. Vaikka hän hyvin vastahakoisesti otti
itselleen nämä oikeudet, hän sen sijaan niitä pannessaan käytännössä
täytäntöön osottaa ankaruutta, joka usein saattaa Émile paran katumaan,
että hän on ne hänelle myöntänyt. Mutta mitä tahansa Sophie käskeekin,
Émile ei pane vastaan, ja usein hän poistuessaan saamaansa käskyä
täyttämään luo minuun ilosta säteileviä katseita, jotka minulle
sanovat: huomaatte, että hän on ottanut minut valtoihinsa. Tällävälin
tuo ylpeä nuori nainen katsoo häneen salavihkaa ja nauraa itsekseen
orjansa ylpeyttä.
Albano ja Rafael, lainatkaa minulle siveltimenne kuvatakseni
lemmenhurmausta. Jumalallinen Milton, opeta minun karkealle kynälleni
taito kuvata lemmen ja viattomuuden tuottamaa iloa. Mutta ei niin;
peittäkää ennemmin valheellinen taitonne luonnon pyhän totuuden edessä!
Kunhan vaan sydämenne ovat tunteelliset ja sielunne vilpittömät, niin
antakaa mielikuvituksenne pakotta leijailla kahden nuoren rakastavan
lemmenonnen ympärillä, jotka vanhempiensa ja ohjaajiensa silmien edessä
häiritsemättä antautuvat tuon heitä hurmaavan suloisen harhaluulon
valtoihin ja jotka pyyteidensä huumauksessa hitaasti lähestyvät
päämäärää, palmikoiden kukista ja kiehkuroista ne onnelliset siteet,
jotka ovat yhdistäneet heidät kuolemaan asti. Niin monet viehkeät kuvat
huumaavat minutkin; minä kokoan ne ilman järjestystä ja yhtenäisyyttä,
sillä niiden minussa aiheuttama ihastus estää minua niitä yhtenäisesti
esittämästä. Oi, kukapa ihminen, jolla on sydäntä, ei mielessään osaisi
luoda eteensä kuvia niistä eri tiloista, joissa ovat isä, äiti, tytär,
kasvattaja, kasvatti, ja heidän kaikkien yhteisvaikutuksesta tuon parin
avion solmimiseksi, parin, joka on mitä suloisin ja joka rakkautensa ja
hyveensä vuoksi mitä parhaiten ansaitsee onnensa!
Nyt kun Émile ponnistaa kaikki voimansa miellyttääkseen, hän alkaa
tuntea niiden huvittavien taitojen arvoa, jotka on itselleen hankkinut.
Sophie laulaa mielellään; Émile laulaa hänen mukanaan. Hän tekee vielä
enemmän, hän opettaa hänelle soitantoa. Sophie on vilkas ja notkea ja
hyppelee mielellään. Émile tanssii hänen kanssaan. Hän muuttaa hänen
hyppelynsä tanssiaskeleiksi, hän kehittää hänen tanssitaitoaan. Nämä
oppitunnit ovat miellyttäviä; vallaton iloisuus niitä elähyttää ja
lieventää rakkauden pelokasta kunnioitusta. Rakastajan on sallittu
hurmaantuneena antaa tällaista opetusta; hänen on lupa esiintyä
valtijattarensa valtijaana.
Talossa on vanha vallan rappiolla oleva piano. Émile korjaa ja virittää
sen. Hän on yhtä taitava soitinten tekijä kuin puuseppä. Hän on aina
pitänyt periaatteenaan oppia olemaan vailla toisen apua kaikessa, minkä
itse suinkin voi tehdä. Talo sijaitsee kauniissa seudussa. Émile
piirtää paikkakunnalta monen näköalan, joiden piirustamiseen Sophie
joskus ottaa osaa ja joilla hän koristaa isänsä työhuoneen seiniä.
Nähdessään Émilen piirustavan, Sophie jäljittelee häntä ja kehittyy
täten hänen taidostaan. Näin hän viljelee kaikkia kykyjään, ja hänen
sulonsa kaunistaa niitä kaikkia. Hänen isänsä ja äitinsä muistavat
entisen varallisuutensa nähdessään jälleen ympärillänsä taiteiden
kukoistavan, jotka yksin saattoivat heille tuon varallisuuden
rakkaaksi. Lempi on kaunistava koko heidän talonsa; lempi yksin siinä
saattaa kuluitta ja vaivatta vallitsemaan samat huvit, joita ennen
olivat sinne koonneet ainoastaan rahoilla ja ikävyyksillä.
Samoin kuin epäjumalanpalvelija aarreantimilla kunnioittaa
palveluksensa esinettä ja koristaa ihailemansa jumaluuden alttaria,
rakastaja ei tyydy lemmittynsä etevyyksiin, vaan tahtoo lakkaamatta
hänelle lisätä uusia kaunistuksia. Tuo lemmitty tosin ei niitä tarvitse
häntä miellyttääkseen, mutta rakastajan on tarve häntä kaunistaa. Täten
hän luulee osottavansa hänelle uutta kunnioitusta; täten hänen
nautintonsa katsella lemmittyään saa uuden viehätyksen. Hänen
mielestään ei mikään kauneus ole paikallaan, ellei se korista ylintä
kauneutta. Se tarjoaa samalla liikuttavan ja naurettavan näyn, että
huomaa Émilen innokkaasti hommaavan opettaakseen Sophielle kaiken sen,
minkä itse tietää, kysymättä, tokko se, mitä aikoo opettaa, on hänen
mielensä mukaista tai hänelle sopivaa. Émile puhuu Sophielle kaikesta,
hän selittää hänelle kaikki lapsellisella innolla. Hän luulee, että
hänen vaan tarvitsee jotain sanoa, jotta Sophie sen heti ymmärtäisi. Jo
edeltäpäin hän kuvittelee sitä huvia, jonka hänelle on tuottava
järkeileminen, filosofeeraaminen Sophien kanssa. Hän pitää turhana
jokaista saavuttamaansa tietovarastoa, jota ei voi levittää Sophien
eteen. Hän melkein punastuu, kun tietää jotakin, jota Sophie ei tiedä.
Nyt siis Émile opettaa Sophielle filosofiaa, fysiikkaa, matematiikkaa,
historiaa, sanalla sanoen kaikkea. Sophie seuraa mielellään hänen
innokasta opetustaan ja koettaa siitä hyötyä. Kuinka tyytyväinen Émile
on, kun hänellä on tilaisuus polvistuneena Sophien edessä jaella
opetustaan. Hänen mielestään silloin taivas on auennut hänen eteensä.
Kuitenkin tämä asento, joka on oppilaalle vielä epämukavampi kuin
opettajalle, ei ole edullinen opetukselle. Silloin näet ei tiedä minne
on kääntäminen silmänsä, välttääkseen niitä seuraavia katseita, ja kun
molempien katseet kohtaavat toisensa, ei opetus silti luista paremmin.
Ajattelemisen taito ei ole vieras naisille, mutta heidän tulee
kosketella ainoastaan järkiperäisiä tieteitä. Sophie käsittää kyllä
kaiken, mutta vaan vähän painuu hänen mieleensä. Enimmin hän edistyy
moraalin ja aistia kysyvien aineiden alalla. Mitä fysiikkaan tulee, hän
siitä painaa mieleensä ainoastaan jonkunmoisen käsityksen yleisistä
luonnonlaeista ja maailmanjärjestelmästä. Joskus, kävelyillä
tarkastaessaan luonnonihmeitä, heidän viattomat ja puhtaat sydämensä
rohkenevat kohota sen luojaan asti. He eivät pelkää hänen läsnäoloaan,
vaan paljastavat yhdessä sydämensä hartauden hänen edessään.
Kuinka! tuhlaako kaksi rakastavaa kukoistavan ikänsä aikana
kahdenolonsa uskonnollisten kysymysten pohtimiseen? Viettävätkö he
aikaansa lausumalla katkismustaan? Mitäpä hyödyttäisi halventaa sitä,
mikä on ylevää! Epäilemättä he sitä tavallaan lausuvat siinä
harhaluulon hurmauksessa, joka viehättäen heidät valtaa; he näet
huomaavat toinen toisensa täydelliseksi, he rakastavat toisiaan, he
keskustelevat innostuneina siitä, mikä antaa hyveelle sen arvon. Se
uhraus, jonka he sille tekevät, saattaa sen heille rakkaaksi. Niissä
intohimon puuskauksissa, jotka heidän on voittaminen, he joskus yhdessä
vuodattavat kyyneleitä, jotka ovat puhtaammat kuin taivaan kaste, ja
nämä vienot kyynelet tarjoavat heidän elämälleen sen lumouksen. He ovat
ihanimman hurmaustilan alaiset, jota ihmissielut koskaan ovat kokeneet.
Heidän kieltämyksensäkin lisää heidän onneaan ja saattaa heitä itseänsä
kunnioittamaan uhrautumisensa takia. Te aistilliset ihmiset, te ruumiit
ilman sielua, kerran hekin tuntevat teidän nautintoanne, ja tulevat
koko ikänsä kaihoamaan sitä onnellista aikaa, jolloin tuon nautinnon
itseltään kielsivät.
Huolimatta tästä nuorten hyvästä sovusta ja toistensa ymmärtämyksestä,
esiintyy kuitenkin joskus erimielisyyttä, jopa kinaakin. Neitonen näet
ei ole vailla oikkuja eikä nuorukainen vailla kiivautta. Mutta nämä
pienet rajuilmat menevät pian ohi ja ovat omansa vielä enemmän
vahvistamaan heidän kiintymystään. Kokemus lisäksi opettaa Émilelle,
ettei hänen niitä enää tarvitse suuresti pelätä, kun näet sopiminen
hänelle aina on enemmän hyödyllinen kuin mitä itse epäsopu on
vahingollinen. Ensimäisen sovintokohtauksen hyvä menestys panee hänet
seuraavistakin samaa toivomaan. Siinä hän erehtyy, mutta jos ei
menestys aina olekaan yhtä tuntuva, tuottaa hänelle mielihyvää se
kokemus, että Sophien vilpitön harrastus hänen sydämensä suhteen yhä
vaan lisääntyy. Joku kysynee mikä varsinainen hyöty tästä siis on.
Kernaasti tähän vastaan, olletikkin sentähden, että tämä esimerkki
antaa minulle tilaisuuden esittää hyvin hyödyllisen perusohjeen ja
vastustaa toista hyvin turmiollista.
Émile rakastaa, hän ei siis ole huimapää; ja vielä paremmin käsitämme,
ettei tuo hallitseva Sophie ole nainen, joka hänelle myöntää vapauksia.
Mutta kun varovaisella viisaudella kaikissa seikoissa on rajansa, olisi
taipuvampi syyttämään häntä liiasta ankaruudesta kuin liiasta
lempeydestä; hänen isänsäkin joskus pelkää että hänen liiallinen
ylpeytensä voi muuttua kopeudeksi. Heidän salaisimmissa kohtauksissaan
Émile ei rohkenisi pyytää pienintäkään suosiota, ei edes sitä
toivoakaan; ja kun Sophie joskus heidän kävelyllään suvaitsee tarttua
kädellään hänen käsivarteensa, niin Émile tuskin joskus rohkenee
huoaten painaa hänen kättään poveansa vastaan. Kuitenkin hän kauan
epäröityään rohkenee salaa suudella hänen hamettaan, ja monasti hän on
niin onnellinen, ettei Sophie ole tätä huomaavinaan. Eräänä päivänä,
kun Émile hieman julkisemmin tahtoo harjottaa samaa vapautta, Sophie
siitä suuresti pahastuu. Émile on itsepäinen, Sophie ärtyy; närkästys
saattaa jälkimäisen lausumaan muutamia pisteleviä sanoja, joita Émile
ei siedä niihin vastaamatta. Lopun päivästä he kulkevat nyrpeinä huuli
lerpassa ja eroavat toisistaan hyvin tyytymättöminä.
Sophie on pahalla tuulella. Hänen äitinsä on hänen uskottunsa; mitenkä
Sophie voisikaan häneltä peittää suruaan? Tämähän on hänen ensimäinen
epäsopunsa ja kinastelunsa. Ja vaikka se on vaan tunnin kestävä, se on
silti niin vakavaa laatua. Hän katuu vikaansa. Äiti antaa hänelle luvan
sen hyvittää, isä häntä siihen suorastaan käskee.
Seuraavana päivänä Émile, ollen levoton, palaa tavallista aikaisemmin.
Sophie on auttamassa äitiään pukeutumaan; isäkin on samassa huoneessa.
Émile astuu sisään kunnioittavana, mutta surullisen näköisenä. Tuskin
isä ja äiti ovat häntä tervehtineet, kun Sophie kääntyy; ja ojentaen
hänelle kätensä hän kysyy hymyilevällä äänenpainolla, miten hän voi. On
selvää, ettei hän ojenna tätä sievää kättä täten muussa tarkoituksessa,
kuin että sitä suudeltaisiin. Émile tarttuu siihen, mutta ei sitä
suutele. Sophie, hieman hämillään, vetää kätensä pois, tehden sen niin
sulavasti kuin suinkin. Émile, joka ei ole perehtynyt naisten juoniin
ja joka ei käsitä mitä oikut hyödyttävät, ei niin pian unhota eikä
rauhoitu. Huomatessaan Sophien pulan hänen isänsä ivallaan saattaa
hänen pulmallisen tilansa kahta vaikeammaksi. Tyttö parka, ollen
häpeissään ja nöyryytetty, ei enää tiedä mitä tehdä ja antaisi mitä
tahansa, jos vaan voisi itkeä. Kuta enemmän hän koettaa itseään
hillitä, sitä raskaammaksi käy hänen sydämensä. Hänen silmästään valuu
viimein vastoin hänen tahtoaankin kyynel. Émile huomaa tämän kyynelen,
lankee polvilleen, tarttuu hänen käteensä ja suutelee sitä moneen
kertaan palavasti. "Hiisi vieköön, olettepa liian hyvä", sanoo isä
purskahtaen nauruun; "minä puolestani olisin ankarampi noille
hupakoille ja rankaisisin sitä suuta, joka olisi minua loukannut."
Émile, jota tämä puhe on rohkaissut, luo äitiin rukoilevan katseen; ja
luullen hänen antavan suostumuksen merkin, hän lähestyy vavisten
Sophien kasvoja, joka kääntää pois päänsä ja joka pelastaakseen suunsa,
kääntää ruusunpunaisen poskensa häntä kohti. Mutta nyt Émile käy
tungettelevaksi; Sophie tekee ainoastaan heikkoa vastarintaa. Mikä
suudelma, ellei se olisi ryöstetty äidin nähden! Ankara Sophie, ole
varuillasi. Hän on usein pyytävä saada suudella hamettasi toivoen, että
joskus kiellät tämän pyynnön.
Tämän perin ankaran rangaistuksen jälkeen isä lähtee huoneesta jollekin
asialle, äiti lähettää jollakin verukkeella Sophien pois; sitten hän
kääntyy Émilen puoleen ja sanoo hänelle jotenkin vakavalla
äänenpainolla: "Hyvä herra, minä luulisin, että nuori mies, joka on
niin hyvästä perheestä ja niin hyvin kasvatettu kuin te, joka on sekä
jalotunteinen että hyväntapainen, ei tahtoisi palkinnoksi syöstä
häpeään perhettä, joka on hänelle osottanut ystävyyttään. Minä en vaadi
liiallista jäykkyyttä ja pidättäytyväisyyttä; tiedänhän mitä tulee
antaa anteeksi vilkkaalle nuorisolle, ja se, minkä silmieni edessä olen
kärsinyt, teille sen tarpeeksi todistaa. Kysykää ystävänne mieltä
velvollisuuksienne suhteen, ja hän on teille sanova mikä ero on isän ja
äidin läsnäolon hyväksymän leikillisyyden ja sen vapauden välillä, joka
anastetaan kaukana heistä, väärinkäyttämällä heidän luottamustaan ja
tehden ansaksi sama suosio, joka heidän silmiensä edessä on kokonaan
viatonta laatua. Hän on sanova teille ettei tyttäreni ole menetellyt
väärin teitä kohtaan muussa kuin siinä, ettei ole heti ensi kerralla
huomannut mitä hänen ei olisi pitänyt koskaan kärsiä. Hän on sanova
teille että kaikki se mitä suosiona pidetään, todella siksi muuttuu ja
että on kunnon miehen arvolle alentavaa hyväkseen käyttää nuoren
neitosen yksinkertaisuutta ja salaisesti omaksua itselleen ne oikeudet,
joita hänen sitten täytyy kärsiä kaikkien nähden. Sillä vaikka
tiedetäänkin mitä säädyllisyys ja hyvä tapa voi julkisuudessa sietää,
niin ei tiedetä mihin salaperäisyyden varjossa pysähtyy se, joka yksin
on päähänpistojensa arvostelija ja tuomari."
Tämän oikeutetun nuhdesaarnan jälkeen, joka paljon enemmän on suunnattu
minuun kuin oppilaaseeni, tämä viisas äiti jättää meidät, ja minä jään
ihailemaan hänen harvinaisen viisasta varovaisuuttaan, joka katsoo
vähäpätöiseksi sitä, että hänen nähtensä painetaan suutelo hänen
tyttärensä huulille, mutta joka pelästyy sitä, että rohjetaan kahden
kesken ollen suudella hänen hamettaan. Kun tämän johdosta ajattelen
inhimillisten periaatteiden mielettömyyttä, käsitän, miksi kieli on
kahta siveämpi, kuta turmeltuneempi sydän on, ja kuinka ihmiset kahta
tarkemmin noudattavat ulkonaista säädyllisyyttä, kuta vilpillisemmät he
pohjaltaan ovat.
Tässä tilaisuudessani terottaessani Émilen mieleen velvollisuuksia,
joihin minun jo aikaisemmin olisi pitänyt häntä tutustuttaa, minussa
herää uusi miete, joka kenties tuottaa Sophielle enimmin kunniaa, mutta
jota kuitenkin varon ilmaisemasta häntä rakastavalle miehelle. Tämä
miete on se, että Sophien niin sanottu ylpeys ilmeisen selvästi ei ole
muuta kuin hyvin viisasta varovaisuutta, jonka muodossa hän turvaa
itsensä omilta pyyteiltään. Hänellä kun onnetonta kyllä on hyvin
herkästi leimahtava luonne, hän pelkää ensimäistä kipinää ja koettaa
kaikin voimin sitä itsestään poistaa. Sophie ei ole ylpeydestä ankara,
vaan nöyryydestä. Hän anastaa Émileen nähden vallan, jota ei toivo
voivansa ylläpitää itseensä nähden; hän siis ikäänkuin turvautuu
Émileen hillitäkseen itseään. Jos hänellä olisi enemmän luottamusta
itseensä, hän olisi paljon vähemmin ylpeä. Jos ei siis ota lukuun tätä
yhtä ainoata seikkaa, niin hän olisi mitä sovinnollisin ja lempein
nainen. Kukapa kärsivällisemmin sietää loukkausta? Kukapa enemmän
pelkää loukkaavansa muita? Kellä on joka suhteessa vähemmän
vaatimuksia, paitsi hyveeseen nähden? Eikä hän edes ole ylpeä itse
hyveestään, vaan on ylpeä ainoastaan sitä varjellakseen; ja kun hän
vaaratta voi antautua sydämensä tunteiden valtoihin, hän hyväilee
rakastajaansakin. Mutta hänen varovainen äitinsä ei edes miehelleen
ilmaise kaikkia näitä yksityisseikkoja; ei miesten pidä kaikkea tietää.
Kaukana siitä, että Sophie olisi ylpeä valloituksestaan, hän siitä on
päinvastoin tullut entistään ystävällisemmäksi ja vaatimattomammaksi
kaikkia kohtaan, lukuunottamatta ehkä yhtä ainoata, joka on tämän
muutoksen aiheuttanut. Riippumattomuuden tunne ei enää paisuta hänen
jaloa sydäntään. Hän riemuitsee vaatimattomana voitosta, joka häneltä
riistää vapauden. Hänen käytöksensä on pakollisempi ja hänen
puhetapansa pelokkaampi siitä perin kun hän ei enää punastumatta kuule
mainittavan rakastajan nimeä. Mutta tyytyväisyys pilkottaa esiin tämän
hänen pakollisuutensa alta, eikä edes hänen häpynsä ole tuskallinen
tunne. Etenkin silloin hänen käytöstapansa erilaisuus pistää silmään,
kun äkkiarvaamatta nuorta väkeä tulee vieraiksi. Nyt kun hän ei enää
heitä pelkää, se ylenmääräinen varovaisuus, jota hän heidän suhteensa
ennen noudatti, on suuressa määrin kadonnut. Kun hän nyt on tehnyt
ratkaisevan päätöksensä, hän epäröimättä osottautuu kohteliaaksi niille
miehille, jotka hänelle ovat yhdentekevät. Koska hän ei ole niin
vaativainen heidän avujensa suhteen, hänellä kun ei enää ole
harrastuksia heihin nähden, hän pitää heitä tarpeeksi rakastettavina
henkilöinä, jotka eivät koskaan tule hänelle olemaan mitään.
Jos todellinen rakkaus yleensä voi turvautua keikailuun, niin
luulisinpä näkeväni siitä merkkejä siinä tavassa, jolla Sophie
käyttäytyy heidän seurassaan lemmittynsä läsnäollessa. Luulisi ettei
hän tyydy siihen palavaan intohimoon, jonka hehkua hän hänessä
ylläpitää viehättävällä kylmäkiskoisuuden ja hyväilyn sekaisella
menettelyllä, vaan että hän lisäksi katsoo soveliaaksi kiihottaa tätä
samaa intohimoa herättämällä lemmityssään hieman levottomuutta. Olisi
taipuvainen luulemaan, että hän tahallaan saattaen nuoret vieraansa
iloisiksi tahtoisi kiusata Émileä antautumalla itseänsä niin pukevaan
hilpeydenpurkaukseen, johon hän ei rohkene antautua Émilen seurassa.
Mutta Sophie on liian tarkkaavainen, liian hyvä ja ymmärtäväinen
todella Émileä kiusatakseen. Tätä vaarallista kiihotuskeinoa kuitenkin
hänen rakkautensa ja kunniallisuutensa lieventävät, korvaten viisasta
varovaisuutta. Sophie osaa tehdä Émilen levottomaksi ja jälleen
rauhoittaa häntä silloin, kun tämä on paikallaan. Jos hän joskus
saattaakin hänet hieman levottomaksi, hän ei kuitenkaan koskaan tuota
hänelle surua. Antakaamme siis hänelle anteeksi se vähäinen huoli, jota
hän tuottaa lemmitylleen, kun otamme huomioon, että hän sen tekee
pelosta, ettei voisi tarpeeksi lujasti kiinnittää häntä itseensä.
Mutta minkä vaikutuksen on tämä pieni juonittelu tekevä Émileen? Onko
hän oleva mustasukkainen, vai ei? Tätä kysymystä meidän tulee
tarkastaa. Tällaiset poikkeemukset sisältyvät myöskin kirjani
tarkoitukseen ja vievät minua varsin vähän pois itse aineestani.
Olen aikaisemmin osottanut miten sellaisissa seikoissa, jotka riippuvat
yksinomaan yleisestä mielipiteestä, kateus valtaa ihmissydämen. Mutta
rakkauden laita on toinen; sen herättämä mustasukkaisuus näyttää niin
läheisesti perustuvan luontoon, että on hyvin vaikea olla uskomatta,
ettei se johtuisi siitä, ja eläintenkin tarjoama esimerkki, joista
monet ovat vallan raivokkaan mustasukkaiset, tuntuu kumoamatta sitä
todistavan. Ihmistenkö mielipide kenties opettaa kukkoja tappelussa
toisiaan raatelemaan ja härkiä puskemaan toisensa kuoliaaksi?
Vastenmielisyys kaikkea kohtaan, mikä häiritsee ja vastustaa meidän
mielihyväntunteitamme, on luonnollinen, sitä ei voitane kieltää.
Jossakin määrin halu yksinomaan omistaa sellaista, mikä meitä
miellyttää, niinikään perustuu luontoon. Mutta kun tämä halu
muuttuneena intohimoksi kiihtyy raivoksi tai epäluuloiseksi ja
riuduttavaksi päähänpistoksi, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi,
silloin on laita toisin. Tällä intohimolla voi olla perustansa
luonnossa, mikä kuitenkaan ei aina tapahdu; tässä suhteessa tulee siis
tehdä eroa.
Eläinmaailmasta noudettua esimerkkiä olen aikaisemmin tarkastanut
tutkistelussani "Discours sur l'inégalité". Ja kun nyt sitä uudestaan
punnitsen, näyttää tarkastukseni tulos tarpeeksi vankalta, jotta voin
kiinnittää siihen lukijan huomion. Siinä tekemiini erotuksiin lisään
tässä ainoastaan, että luontoon perustuva mustasukkaisuus suuressa
määrin aiheutuu sukuvietin voimakkaisuudesta, joten tämän vietin
ollessa tai näyttäessä olevan rajaton mustasukkaisuus on ylimmillään.
Silloin näet koiras mittaa oikeuksiaan tarpeidensa mukaan eikä koskaan
voi nähdä toista koirasta pitämättä sitä julkeana kilpailijana.
Tällaisissa eläinlajeissa naaraat antautuvat aina ensin eteen
sattuvalle koiraalle, joten ne kuuluvat niille ainoastaan valloituksen
oikeuden nojalla, aiheuttaen alituisia taisteluja koirasten välillä.
Niissä lajeissa taas, joissa koiras yhtyy yhteen ainoaan naarakseen,
joissa parittelu muodostaa jonkunmoisen moraalisen siteen, jonkunmoisen
avioliiton, naaras kuuluu oman valitsemuksensa nojalla sille koiraalle,
jolle se on antautunut, ja kieltäytyy kaikilta muilta. Ja koska
koiraalla on takeena naaraan uskollisuudesta se seikka, että se
kiintymyksestä on tehnyt valintansa, se on vähemmin levoton nähdessään
muita koiraita ja elää levollisemmin niiden kanssa. Tällaisiin
eläinlajeihin kuuluvat koiraat myöskin hoitelevat poikasia. Ja yhden
tuollaisen luonnonlain nojalla, jota emme voi havaita ilman heltymystä,
näyttää naaras koiraalle korvaavan sitä hellyyttä, jota se osottaa
poikasille.
Kaikki tehdyt havainnot siis yhdessä todistavat, ettei muutamien
eläinlajien koirasten raivokkaasta mustasukkaisuudesta voi tehdä sitä
johtopäätöstä, että se muka olisi luonnollinen ihmisiin nähden. Ja
vaikka ottaakin huomioon kuumat ilmanalat, joissa monivaimoisuus on
vallalla, tämä seikka vaan vahvistaa juuri lausumaani mielipidettä.
Monivaimoisuudesta näet johtuu noissa ilmanaloissa elävien aviomiesten
tyrannillinen varovaisuus, koska näet heidän oman heikkoutensa
tietoisuus saattaa heidät turvautumaan pakkokeinoihin, kiertääkseen
luonnonlakeja.
Meidän ajan ihmisissä, jotka tosin tässä suhteessa vähemmin
kiertävät näitä lakeja, mutta jotka sen tekevät päinvastaisessa ja
inhottavammassa suhteessa, saa mustasukkaisuus alkunsa enemmän
yhteiskunnassa vallitsevista intohimoista kuin alkuperäisestä
luonnonvaistosta. Useimmissa liehakoitsevissa lemmensuhteissa rakastaja
enemmän vihaa kilpailijoita kuin mitä rakastaa lemmittyään. Hän pelkää,
ettei saavuta yksinomaista suosiota; tämä on sen itserakkauden
vaikutusta, jonka synnyn olen osottanut ja hänen turhamielisyytensä
kärsii siitä enemmän kuin hänen rakkautensa. Muuten meidän nurinkuriset
yhteiskuntaolomme ovat saattaneet naiset niin teeskenteleviksi[181] ja
ovat niin suuressa määrin kiihottaneet heidän himojaan, että tuskin voi
luottaa mitä enimmin koeteltuun naiskiintymykseen ja että he tuskin
enää voivat antaa sellaista uskollisuudentodistetta, joka poistaisi
pelon kilpailijoiden suhteen.
Oikean rakkauden laita on toinen. Olen äsken mainitussa tutkistelussani
osottanut, ettei tämä tunne ole niin luonnollinen kuin luullaan. On
suuri ero miehen lemmittyänsä kohtaan tunteman tavaksi muuttuneen
viehkeän kiintymyksen ja tuon hillittömän intohimon välillä, joka
huumautuu esineensä luulotellusta suloudesta, niin ettei tämä esine
enää näyttäy sellaisena kuin se todellisuudessa on. Tällainen intohimo,
joka vaatii itselleen yksinomaista etusijaa ja suosiota, eroaa tässä
suhteessa turhamielisyydestä ainoastaan siinä, että jälkimäinen vaatien
kaikkea, itse mitään myöntämättä, aina on kohtuuton, kun sitävastoin
rakkaus, antaen yhtä paljon kuin vaatii, on itsessään kohtuutta täynnä
oleva tunne. Kuta enemmän rakkaus antaa, sitä herkkäluuloisempi se on.
Sama harhaluulo, joka sen aiheuttaa, saattaa sen myös helposti
herkkäuskoiseksi. Jos rakkaus onkin levoton, kunnioitus on täynnä
luottamusta, eikä kunniallisessa sydämessä koskaan ole ollut rakkautta
ilman kunnioitusta, sillä ei kukaan rakasta lemmityssään muita
ominaisuuksia kuin sellaisia, joihin panee arvoa.
Sittenkuin kaikki tämä on tarkoin selvillä, saattaa varmasti sanoa,
minkälaista mustasukkaisuutta Émile kykenee tuntemaan. Sillä koska
tällä intohimolla tuskin on ituja ihmissydämessä, määrää yksinomaan
kasvatus sen muodon. Kun Émile rakastaa ja jos silloin mustasukkaisuus
hänet valtaa, hän ei ole oleva äkkipikainen, äreä ja epäluuloinen, vaan
hiljainen, tunteellinen ja pelokas. Hän on tunteva itsensä enemmän
levottomaksi kuin kiihottuneeksi. Hän on paljon enemmän koettava
voittaa lemmittynsä kuin uhata kilpailijaansa. Hän on syrjäyttävä tämän
kilpailijansa, jos voi, kuten esteen ainakin, häntä kuitenkaan
vihamiehenään pitämättä. Jos hän häntä kuitenkin todella vihaisi, tämä
viha ei johdu kilpailijan rohkeudesta koettaa riistää häneltä sydäntä,
jota hän tavoittelee, vaan siitä todellisesta tuon sydämen menettämisen
vaarasta, johon tuo kilpailija hänet saattaa. Eipä hän ole niin
mieletön, että tuntisi epäoikeutetun ylpeyden itsessään loukatuksi
siitä, että joku rohkenee hänen kanssaan kilpailla. Hän näet ymmärtää,
että lemmityn yksinomaisen suosion saavuttaminen perustuu yksistään
ansioon ja että sen on kunnia, jonka onnistuu tuo suosio saavuttaa;
tämän vuoksi hän on paneva parastaan ollakseen rakastettava, ja
luultavasti hän on onnistuva. Vaikka tuo jalomielinen Sophie on
kiihottanut Émilen rakkautta saattamalla hänet hieman levottomaksi,
niin hän varsin taitavasti osaa asettaa niin, ettei tuo levottomuus
pääse yltymään ja että hän siitä saa korvausta. Ja kilpailijoille,
joita Sophie kärsi ainoastaan pannakseen Émilen koetukselle, ennen
pitkää toimitetaan läksijäiset.
Mutta minne olenkaan huomaamattani joutunut? Oi Émile! Mikä sinusta
onkaan tullut? Tunnenko sinua enää oppilaakseni? Kuinka syvälle