Émile eli Kasvatuksesta - 26

Mainitsen tässä niistä vaan yhden, jonka olen saanut luotettavasta
lähteestä ja jota Plutarkos ei suinkaan olisi jättänyt mainitsematta,
mutta jonka Ramsai epäilemättä olisi sivuuttanut teoksessaan, jos olisi
saanut sen tietää.
Eräänä hyvin kuumana kesäpäivänä vikomtti Turenne, lyhyet valkoiset
liivit yllä ja yömyssy päässä, nojasi ulos eteisensä ikkunasta. Eräs
hänen palvelijoistaan astuu sisään ja luulee, puvun erehdyttämänä,
häntä kyökkipalvelijaksi, joka oli hänen hyvä toverinsa. Sisään astunut
palvelija lähestyy hiljaa ja antaa herralleen takapuoleen lyönnin
kädellä, joka ei suinkaan ollut kevyt. Lyönnin esine kääntyy heti
ympäri. Palvelija huomaa pelosta vavisten herransa kasvot. Hän
heittäytyy vallan masentuneena polvilleen: "Armollinen herra, luulin
teitä Yrjöksi"... "Vaikkapa olisinkin ollut Yrjö", huudahtaa
Turenne, hieroen takapuoltaan, "et olisi saanut lyödä niin kovasti."
Tällaista eivät nykyajan kirjailijat rohkene kertoa. Te kurjat
ihmiset! olkaa alati vailla luonnollisuutta ja sydäntä; paaduttakaa
mielenne arvottomassa säädyllisyydentunteessanne ja saattakaa
itsenne ylenkatsotuiksi jäykässä arvokkaisuudessanne! Mutta
sinä, kelpo nuorukainen, joka luet kertomuksen tästä piirteestä, ja
joka heltyen tunnet tuota lempeyttä, mitä Turenne osotti ensi
vihankuohahduksessakin, lue edelleen miten tuossa suuressa miehessä oli
pieniä heikkouksiakin, niin pian kuin oli kysymys hänen syntyperästään
ja nimestään. Huomaa, että tämä sama Turenne aina alttiisti itse astui
syrjään veljensäpojan edestä, jotta selvästi olisi nähty, että tämä
lapsi oli hallitsevan suvun pää. Vertaa toisiinsa näitä vastakohtia,
rakasta luontoa, halveksi yleistä mielipidettä ja opi tuntemaan
ihminen.
Hyvin harvat ihmiset kykenevät käsittämään minkä vaikutuksen täten
ohjattu lukeminen voi tehdä nuorukaisen kokemattomaan mieleen. Oltuamme
kumartuneina kirjojen yli lapsuudesta alkaen ja tottuneina lukemaan
ajattelematta, lukemamme tekee meihin varsin vähän vaikutusta, etenkin
sentähden, että meillä itsellämme jo on samat intohimot ja
ennakkoluulot kuin historian ja elämäkertojen kuvaamilla ihmisillä.
Kaikki, minkä he tekevät, tuntuu meistä luonnolliselta, me kun olemme
poikenneet luonnollisuuden tilasta ja kun arvostelemme muita itsemme
mukaan. Mutta kuvitelkaapas minun periaatteideni mukaan kasvatettua
nuorukaista, esimerkiksi minun Émileäni, jonka kahdeksantoista vuotta
kestänyt tunnollisen huolellinen kasvatus on pitänyt pääsilmämääränään
kehittää hänen arvostelukykynsä tervejärkiseksi ja säilyttää hänen
sydämensä turmeltumattomana. Kuvitelkaa häntä, esiripun noustessa ensi
kertaa, luomassa katseensa maailman näyttämölle tai ennemmin seisovana
näyttämön takana ja nähden näyttelijöiden pukeutuvan ja riisuutuvan
sekä laskien ne köydet ja väkipyörät, joiden liikuttama karkea koneisto
häikäisee katsojien silmiä. Pian on hän ensi hämmästyksestä
toinnuttuaan tunteva häpeää ja ylenkatsetta sukuansa kohtaan. Hän on
närkästyen huomaava koko ihmiskunnan pettävän itseään ja alentuvan
tällaisiin lasten leikkeihin. Hän on sureva sitä, että veljet
raatelevat toisiaan turhien haaveiden vuoksi ja että he muuttuvat
villipedoiksi, kun eivät ole tyytyneet olemaan ihmisiä.
Jos oppilaalla vaan on luonnollista taipumusta, jos opettaja varovasti
valitsee hänelle aiottua kirjallisuutta ja jos hän ohjaa häntä siihen
suuntaan kuin hänen ajatuksenjuoksunsa tulee käydä, on varmaa, että
tämäntapainen lukeminen on tarjoava oppilaalle oppijakson
käytännöllistä filosofiaa, joka epäilemättä on parempi ja helpommin
tajuttavissa kuin kaikki ne turhanpäiväiset filosofeeraukset, joilla
nuorukaisten päät sekotetaan kouluissamme. Seurattuaan Pyrrhuksen
seikkailunomaisia tuumia Kineas kysyy häneltä, minkä sellaisen
todellisen edun hänelle voipi tuottaa maailman valloitus, jota etua hän
ei jo nykyhetkestä nauttisi ilman niin suurta vaivannäköä. Meistä tämä
kysymys tuntuu sukkeluudelta, joka pian haihtuu mielestämme. Mutta
Émile on pitävä sitä hyvin viisaana huomautuksena, jonka hänkin heti
olisi tehnyt ja joka ei koskaan ole haihtuva hänen mielestään, siinä
kun ei ole mitään vastaista ennakkoluuloa, joka voisi estää sen
vaikutusta. Kun Émile sitten lukee tämän huimapäisen miehen elämää, on
hän huomaava miten kaikki hänen suuret tuumansa lopulta johtivat hänet
siihen, että hän sai surmansa naisen kädestä, eikä hän ole ihaileva
tuota näennäistä sankarillisuutta, vaan on tuon suuren sotapäällikön
kaikissa urotöissä ja tuon suuren valtiomiehen kaikissa juonissa
ainoastaan huomaava toimenpiteitä ja askeleita, jotka saattoivat hänet
tuon tuhoatuottavan tiilikiven alle, joka halvan kuoleman muodossa teki
lopun hänen päivistään ja tuumistaan.[108]
Tosin eivät kaikki valloittajat ole suistuneet surman suuhun, eivätkä
kaikkien vallananastajien yritykset ole rauenneet mitättömiin.
Monet heistä saattavat näyttää onnellisiltakin niiden mielestä,
jotka ovat takertuneet yleisiin ennakkoluuloihin. Mutta se, joka
kiintymättä ulkokuoreen, arvostelee ihmisten onnea ainoastaan heidän
sydämensä tilan mukaan, on pitävä heidän menestymistäänkin heidän
onnettomuutenaan, sillä hän huomaa miten heidän halunsa ja kalvavat
huolensa laajenevat ja kasvavat heidän onnensa mukana, hän huomaa miten
he hengästyvät yhä pyrkiessään eteenpäin, ilman että kuitenkaan koskaan
saavuttavat päämääräänsä. Hän on pitävä heitä noiden kokemattomien
matkailijoiden kaltaisina, jotka ensi kerran kulkevat alpeilla ja
luulevat joka rinnettä kiivetessään pääsevänsä alppien yli, mutta jotka
saavuttuaan huipulle näkevätkin edessään vielä korkeampia
alppihuippuja.
Sittenkuin Augustus oli masentanut omat kansalaisensa ja kukistanut
kilpailijansa, hän hallitsi neljäkymmentä vuotta suurinta valtakuntaa,
mikä koskaan on ollut olemassa. Mutta estikö koko tämä ääretön valta
häntä survaisemasta päätään palatsinsa muuriin ja täyttämästä avarata
linnaansa huudoillaan, kun hän Varukselta vaati takaisin hävitettyjä
legioniansa? Vaikka hän olisikin voittanut kaikki vihollisensa, niin
mitä nämä turhat voitot olisivat häntä hyödyttäneet, kun kaikenlaiset
vastukset lakkaamatta versoivat hänen ympärillään, kun hänen rakkaimmat
ystävänsä väijyivät hänen henkeänsä ja kun hän sai itkeä kaikkien
omaistensa häpeää tai kuolemaa? Tuo poloinen tahtoi hallita maailmaa
eikä osannut hallita omaa huonettaan. Mikä oli seuraus tästä
laiminlyömisestä? Hän näki veljenpoikansa, ottopoikansa ja vävynsä
kuolevan näiden parhaassa iässä. Hänen tyttärenpoikansa joutui niin
ahtaalle, että hänen täytyi syödä patjansa täytettä pitkittääkseen
muutamaksi tunniksi kurjaa elämäänsä; hänen tyttärensä ja
tyttärentyttärensä kuolivat peitettyään hänet häpeällään, toinen
kurjuuteen ja nälkään autiolla saarella, toinen vankilassa mestaajan
kädestä. Hän itse, onnettoman perheensä viimeksi elävä jäsen, antoi
oman vaimonsa taivuttaa hänet jälkeläisekseen määräämään ihmishirviön.
Tämä oli tuon maailmanhallitsijan kohtalo, jota niin suuresti on
ylistelty maineensa eikä onnensa vuoksi. Tokkohan yksikään hänen
maineensa ja onnensa ylistäjistä tahtoisi sitä saavuttaa samasta
hinnasta?
Olen tässä ottanut esimerkiksi kunnianhimon. Mutta kaikkien
inhimillisten intohimojen temmellys tarjoaa samanlaista opetusta sille,
joka tahtoo tutkia historiaa oppiakseen itseään tuntemaan sekä tulla
viisaaksi vainajien kustannuksella. Nyt lähenee se aika, jolloin
Antoniuksen elämä on tarjoava nuorukaiselle paljon lähemmältä
omaksuttavaa opetusta kuin Augustuksen elämä. Émile on tuskin osaava
selvittää itselleen kaikkia noita vieraita seikkoja, jotka kohtaavat
hänen huomiotaan tällä hänen uudella tutkimusalallaan. Mutta hän on
osaava karkottaa intohimojen harhakuvat, jo ennenkuin ne syntyvät. Ja
kun hän huomaa, että ne kaikkina aikoina ovat soaisseet ihmisiä, hän
käsittää jo edeltäpäin millä tavoin ne tulisivat häntä sokaisemaan, jos
hän antautuisi niiden valtoihin. Nämä opetukset eivät tosin ole hänelle
soveliaat, sen hyvin tiedän; ehkä ne tarvittaessa ovat liian myöhäiset
ja riittämättömät; mutta muistakaa, ettei tarkoitukseni ole ollutkaan
niitä johtaa tästä historian lukemisesta. Sitä alettaessa asetinkin
toisen päämäärän; ja jos se ei ole täydelleen saavutettu, on syy
opettajan.
Ottakaa huomioon että itserakkauden kehityttyä vertailunalainen _minä_
alati toimii ja ettei nuorukainen koskaan tarkkaa muita palaamatta
omaan itseensä ja vertaamatta itseään muihin. Tulee siis tietää mille
sijalle hän asettuu vertaistensa parissa, heitä tutkittuaan. Olen
huomannut siitä tavasta, jolla nuoriso pannaan lukemaan historiaa,
että annetaan nuorten itsensä ikäänkuin muuttua kaikiksi niiksi
henkilöiksi, joista lukevat, että annetaan heidän vuoroin olla
Cicerona, Trajanuksena, Aleksanterina; täten heidät estetään tunkemasta
itseensä ja kukin huomaa haikeudekseen, ettei olekaan muuta kuin mitä
itse on. Tällä menettelytavalla on kieltämättä edulliset puolensa.
Mutta jos Émileni vaan kerrankin tuollaista vertailua tehdessään
tahtoisi olla toinen kuin mikä hän itse on, olkoonpa tuo hänen
ihannekuvansa sitten vaikka Sokrates tai Cato, niin kaikki on hukassa.
Se, joka rupeaa tulemaan vieraaksi itselleen, lopulta unhottaa itsensä
kokonaan.
Filosofit eivät suinkaan tunne ihmisiä parhaiten; sillä he näkevät
heitä ainoastaan filosofian ennakkoluulojen valossa, enkä minä tunne
ainoatakaan tiedettä, jolla niitä olisi niin paljo. Villi-ihminen
arvostelee meitä paljon tervejärkisemmin kuin mikään filosofi. Tämä
näet tuntee omat vikansa, paheksuu meidän vikojamme ja sanoo itsekseen:
"me olemme kaikki häijyjä." Villi taas tarkastaa meitä ollen vapaa
mielenliikutuksesta ja sanoo: "te olette mielettömiä." Hän on oikeassa,
sillä ei kukaan tee pahaa itse pahan vuoksi. Minun oppilaani on tuon
villin kaltainen, ero on vaan se, että Émile, joka on enemmän ajatellut
ja verrannut toisiinsa käsitteitä sekä nähnyt lähempää erehdyksiämme,
on enemmän varuillaan itsensä suhteen ja tekee johtopäätöksiään
ainoastaan siitä minkä tuntee.
Meidän omat intohimomme ovat syynä siihen, että paheksumme toisten
ihmisten intohimoja; oma etumme panee meitä vihaamaan häijyjä. Jos he
eivät tekisi meille mitään pahaa, tuntisimme heitä kohtaan enemmän
sääliä kuin vihaa. Se paha, minkä häijyt ihmiset meille tekevät,
saattaa meidät unhottamaan sen pahan, jonka he tekevät itselleen.
Antaisimme heille helpommin anteeksi heidän paheensa, jos voisimme
tietää kuinka suuresti heidän oma sydämensä heitä rankaisee. Heidän
syyllisyytensä me kyllä huomaamme, mutta heidän rangaistustaan emme
näe; edut ovat ilmeiset, mutta rangaistus toteutuu sisällisesti. Se,
joka luulee nauttivansa paheidensa hedelmistä, on itse teossa yhtä
suuren sisäisen levottomuuden ahdistama kuin jos hän ei olisi
aikeissaan onnistunut. Levottomuuden esine tosin on muuttunut, mutta
itse levottomuus on yhtä suuri. Turhaan sellainen ihminen kerskaa
onnestaan ja salaa sydämensä tilan; hänen käytöksensä paljastaa sen
hänen tahtomattansakin. Mutta jotta sitä voisi huomata, tulee itse olla
vapaa tästä tilasta.
Ne intohimot, jotka meillä ovat yhteiset muiden kanssa, miellyttävät
meitä; ne taas, jotka ovat ristiriidassa omien taipumustemme kanssa,
herättävät paheksumistamme. Ja niistä johtuvalla epäjohdonmukaisuudella
moitimme sellaista, jota kernaasti jäljittelisimme, jos olisimme
toisten asemassa. Vastenmielisyys ja harhaluulo ovat välttämättömät,
jos meidän on pakko toisen puolelta kärsiä sellaista pahaa, minkä itse
tekisimme, jos olisimme hänen sijassaan.
Mitä siis on tarpeen jotta voisi oikein arvostella ihmisiä?
Suuri harrastus oppia heitä tuntemaan ja suuri puolueettomuus
arvostelemisessa, kyllin tunteellinen sydän käsittämään kaikki
inhimilliset intohimot ja tarpeeksi tyyneyttä niitä välttämään. Jos
elämässä yleensä on tähän tutkimukseen soveltuvaa ajankohtaa, se on
tämä, jonka olen valinnut Émilelle. Aikaisemmin ihmiset olisivat olleet
hänelle vieraat, myöhemmin hän olisi ollut heidän kaltaisensa. Yleinen
mielipide, jonka vallan hän näkee edessään, ei vielä ole saanut valtaa
häneen nähden, ne intohimot, joiden vaikutuksen hän huomaa, eivät vielä
ole päässeet riehumaan hänen sydämessään. Hän on ihminen, hän harrastaa
veljiensä menestystä; hän on oikeamielinen, hän arvostelee vertaisiaan.
Mutta jos hän arvostelee heitä oikein, ei hän suinkaan tahtoisi olla
kenenkään sijassa; sillä kun kaikkien heidän itsensä aiheuttamien
kärsimysten tarkoitus perustuu sellaisiin ennakkoluuloihin, joita
hänellä ei ole, tuntuu tuo tarkoitus hänestä joutavalta ja tyhjältä.
Kaikki, mitä _hän_ haluaa, on hänen saavutettavissaan. Kenestä hän
olisikaan riippuvainen, hän kun riittää itselleen ja on vapaa
ennakkoluuloista? Hänellä on vahvat käsivarret ja hyvä terveys;[109]
hän on kohtuuden ystävä, hänellä on vähän tarpeita ja kyky niitä
tyydyttää. Ollen ehdottoman vapauden ravitsema hän kuvittelee orjuutta
suurimmaksi onnettomuudeksi. Hän surkuttelee noita poloisia kuninkaita,
jotka ovat alamaistensa orjia; hän surkuttelee noita raukkoja, jotka
kuvittelevat olevansa viisaita, mutta jotka kuitenkin laahaavat
arvottoman maineensa kahleita; hän surkuttelee noita houkkiomaisia
rikkaita, jotka ovat ylellisyytensä marttyyreitä; hän surkuttelee noita
kerskailevia irstailijoita, jotka teeskentelevät tuntevansa mielihyvää,
vaikka koko elinaikansa ikävästyvätkin. Hän surkuttelisi sellaista
vihamiestäkin, joka tekisi hänelle pahaa, sillä hän huomaisi hänen
häijyydestään, että hän olisi onneton. Hän ajattelisi näin: koska tuo
mies on katsonut tarpeelliseksi vahingoittaa minua, hän on saattanut
kohtalonsa riippuvaiseksi minun kohtalostani.
Vielä askel eteenpäin, niin olemme saavuttaneet päämäärän. Itserakkaus
on hyödyllinen, mutta samalla vaarallinen ase; usein se haavoittaa
kättä, joka sitä käyttää, ja harvoin se tekee hyvää samalla tekemättä
pahaa. Kun Émile ajattelee asemaansa ihmiskunnassa ja huomaa sen niin
onnelliseksi, saattaa hänelle tulla se kiusaus, että lukee oman
järkensä kunniaksi sen, minkä kasvattajan järkevä huolenpito on
aikaansaanut, ja että lukee onnensa omaksi ansiokseen. Hän on sanova
itsekseen: "minä olen viisas, ja ihmiset ovat hulluja." Samalla
kun hän heitä säälii, hän heitä halveksii; pitäen itseään onnellisena
on hän arvaava onnensa liian korkeaksi, ja luullen itseään muita
onnellisemmaksi luulee hän sitä paremmin ansainneensa. Tämä erehdys
on enimmin pelättävissä, se kun on vaikein syrjäyttää. Jos hän
säilyttäisi tällaisen vakaumuksen, olisi hän varsin vähän hyötynyt
kasvatuksestamme; ja jos pitäisi valita kahden pahan välillä, luulen
melkein, että valitsisin ennakkoluulot harhakuvineen kuin tämäntapaisen
ylpeyden.
Suuret miehet eivät erehdy etevämmyytensä suhteen; he sen huomaavat ja
tuntevat ja ovat siitä huolimatta vaatimattomia. Kuta suuremmat
henkiset lahjat heillä on, sitä enemmän he tuntevat kuinka paljo heiltä
puuttuu. He eivät ylpeile siitä, että ovat meitä etevämmät, vaan ovat
pikemmin nöyrät siitä, mikä heiltä puuttuu, ja mitä tulee heidän
yksinomaisiin luonnonlahjoihinsa, ovat he liian järkevät kopeillakseen
lahjoista, joita eivät itse ole itselleen antaneet. Rehellinen mies
voipi olla ylpeä hyveestään, se kun on jotakin hänestä itsestään
aiheutunutta; mutta mistä lahjakas mies oikeastaan olisi ylpeä? Oliko
kenties Racinen ansio, ettei hän ollut Pradon'in kaltainen ja Boileaun
ansio, ettei hän ollut Cotin'in[110] kaltainen.
Tässä on vielä otettava huomioon vallan toinen seikka. Pysykäämme alati
tavallisuuksien alalla. En ole edellyttänyt oppilaassani harvinaista
neroa enkä myöskään täydellistä lahjattomuutta. Olen valinnut hänet
keskinkertaisesti lahjakkaiden joukosta, osottaakseni mitä kasvatus voi
vaikuttaa ihmiseen. Kaikki harvinaiset tapaukset ovat poikkeuksia
säännöistä. Kun siis Émile, johtuen kasvatustavastani, pitää omaa
katsantotapaansa, käytöstään ja tunne-elämäänsä muiden vastaavia
ominaisuuksia parempina, hän on oikeassa. Mutta jos hän tämän vuoksi
luulee olevansa luonnonlahjoiltaan etevämpi sekä enemmän luonnon
suosima kuin muut, hän on väärässä. Hän erehtyy, hänen erehdyksensä on
poistettava tai edeltäpäin ehkäistävä, muuten on syytä pelätä, että on
liian myöhäistä sitä karkottaa.
Ei ole ainoatakaan mielettömyyttä, josta ei voisi parantaa ihmistä,
ellei hän ole täysi hullu, paitsi turhamielisyyttä. Tästä näet voi
parantaa ainoastaan kokemus, jos yleensä mikään keino siitä parantaa;
ainakin saattaa sen syntyessä estää sitä kasvamasta. Älkää siis
yrittäkökään tuhlailla nuorukaiselle kauniita järkeviä puheita,
todistaaksenne hänelle, että hän on ihminen kuin muutkin ja samojen
heikkouksien alainen. Antakaa hänen itsensä sitä kokea, muuten hän ei
koskaan ole sitä huomaava. Tässä on taas sellainen tapaus, että minun
on poikkeaminen omista säännöistäni, nimittäin se tapaus, että
tahallisesti panen oppilaani alttiiksi sellaisille tapahtumille, jotka
ovat omansa todistamaan hänelle, ettei hän ole meitä viisaampi.
Edellämainitun silmänkääntäjän seikkailuja voisi monella tavoin
toistaa. Antaisin imartelijoiden häneen nähden käyttää koko taitoaan;
jos huimapäät viekottelisivat hänet johonkin ajattelemattomaan tekoon,
antaisin hänen kärsiä sen tuottamat ikävät seuraukset; jos veijarit
houkuttelisivat hänet pelaamaan, jättäisin hänet heidän käsiinsä ja
antaisin heidän pettää häntä.[111] Antaisin heidän suitsuttaa hänelle
ylistysuhria, vetää häntä nenästä ja peijata häneltä hänen rahansa. Ja
kun he olisivat ryöstäneet hänet puti puhtaaksi ja lopuksi nauraisivat
hänelle, minä vielä päälle päätteeksi hänen läsnäollessaan kiittäisin
heitä siitä opetuksesta, jonka ovat suvainneet hänelle antaa. Ainoa
ansa, johon joutumasta häntä tarkoin suojelisin, olisi portot. Ainoa
huojennus, jonka hänelle myöntäisin olisi se, että hänen kanssaan
jakaisin kaikki ne vaarat, joiden alaiseksi antaisin hänen joutua, sekä
kaikki solvaukset, jotka tulisivat hänen osakseen. Kärsisin kaikkea
tätä vaieten, valittamatta ja soimaamatta, koskaan hänelle sanomatta
sanaakaan. Saattaa olla varma siitä, että tämä johdonmukainen
hienotunteisuus ja kaikki ne kärsimykset, joita hän on nähnyt minun
kestävän hänen tähtensä, tekevät suuremman vaikutuksen hänen sydämeensä
kuin hänen omat kärsimyksensä.
En malta olla tässä huomauttamatta kasvattajien väärästä arvokkuudesta,
he kun turhanpäiten näyttelevät oppineen osaa, alentaen oppilaitaan ja
kohdellen heitä aina lapsina ja koettaen aina olla yläpuolella heitä
kaikessa, minkä antavat heidän tehdä. Sen sijaan, että näin masennetaan
heidän nuorta rohkeuttaan, ei pitäisi säästää mitään kohottaakseen
heidän itseluottamustaan. Kasvattajan tulee kohdella heitä
vertaisinaan, jotta heistä todella tulisi hänen vertaisensa; ja jos he
eivät vielä kykene kohoamaan hänen tasalleen, tulee kasvattajan
häpeättä ja empimättä alentua heidän tasalleen. Hänen tulee ajatella,
ettei hänen kunniansa enää ole hänessä itsessään, vaan hänen
oppilaassaan; hänen tulee jakaa hänen vikansa, poistaakseen ne. Hänen
tulee noudattaa tuon uljaan roomalaisen esimerkkiä, joka nähdessään
sotajoukkonsa pakenevan ja voimatta jälleen koota sitä, asettui
soturiensa etunenään ja huusi: "he eivät pakene, vaan seuraavat
päällikköänsä." Menettikö hän tämän kautta kunniaansa? Kaikkea muuta.
Täten uhraten kunniansa hän sitä vaan lisäsi. Velvollisuudentunnon
voima ja hyveen kauneus nostavat tahtomattammekin hyväksymisemme ja
ihailumme ja kumoavat mielettömät ennakkoluulomme. Jos minä saisin
korvapuustin täyttäessäni niitä velvollisuuksia, jotka Émilen kasvatus
minulle asettaa, niin en suinkaan kostaisi tuota korvapuustia, vaan
olisin siitä kaikkialla ylpeä, ja epäilen suuresti, voisiko missään
maailmassa olla niin halpamielistä ihmistä, ettei hän minua siitä
entistä enemmin kunnioittaisi.[112]
Kuitenkaan ei oppilas saa olettaa opettajansa arvostelukykyä ja
kokemusta yhtä rajoitetuksi kuin hänen omansa on eikä luulla että
opettaja on yhtä helposti petettävissä kuin hän itse. Sellainen käsitys
on luonnollinen lapsessa, joka ei osaa havaita ja vertailla ja joka
luulee kaikkien ihmisten olevan hänen kannallaan ja joka ei anna
luottamustaan kellekään, joka ei osaa asettua sen kannalle. Mutta
Émilen ikäinen nuorukainen, joka jo on melkoisen järkevä, ei enää ole
niin hölmö, että noin suuresti erehtyisi, ja varsin paha olisi, jos
niin olisi laita. Se luottamus, jota hänen tulee tuntea kasvattajaansa,
on toisenlainen. Sen tulee perustua järjen vaikutus voimaan, tietojen
etevämmyyteen, sanalla sanoen etevyyksiin, joita nuorukainen kykenee
tuntemaan ja joiden hyödyn häneen itseensä nähden hän käsittää. Pitkä
kokemus on tuottanut hänelle sen vakaumuksen, että hänen kasvattajansa
häntä rakastaa, että tämä kasvattaja on viisas ja valistunut mies, joka
tahtoo hänen onneaan ja tekee sellaista, mikä voi tuottaa hänelle tuon
onnen. Hän siis epäilemättä tietää, että hänen oman etunsa vuoksi tulee
kuunnella hänen neuvojansa. Jos siis opettaja antaisi pettää itseään
kuten oppilas, hän menettäisi oikeuden oppilaaltaan vaatia
kuuliaisuutta ja hänelle jaella opetusta. Vielä vähemmin oppilas saa
olettaa, että opettaja tahallaan antaa hänen langeta ansoihin tai että
hän itse virittää ansoja hänen yksinkertaisuudelleen. Mitä siis tulee
tehdä, jotta samalla vältettäisiin nämä kaksi vaikeutta? Parasta ja
luonnollisinta on olla teeskentelemätön ja totuutta harrastava kuten
oppilaskin, huomauttaa hänelle häntä uhkaavia vaaroja, ja lisäksi
näyttää ne hänelle selvästi, havainnollisesti, mutta liiottelematta,
ilman äreyttä ja turhantarkkaa pitkäveteisyyttä, ennen kaikkea
antamatta neuvoja käskyjen muodossa, ainakaan ei ennen kuin neuvonne
ovat käskyiksi muuttuneet ja käskevä äänenpaino on tullut
välttämättömäksi. Jos hän sitten itsepäisesti pitää kiinni omasta
tahdostaan, kuten hyvin usein saattaa tapahtua, niin älkää enää sanoko
hänelle mitään. Jättäkää hänet vapaaksi, seuratkaa häntä ja menetelkää
samoin kuin hän, vieläpä päälle päätteeksi iloisesti, teeskentelemättä,
antautukaa huvin valtoihin jos suinkin mahdollista yhtä
hilpeämielisesti kuin hän. Jos tämän menettelytavan seuraukset käyvät
arveluttaviksi, niin olettehan te läsnä niitä ehkäisemässä; kieltämättä
nuorukainen, nähdessään sekä kokemukseen perustuvan arvostelukykynne
että ystävällisyytenne, on tunteva kunnioitusta edellistä ja
kiitollisuutta jälkimäistä kohtaan. Kaikki hänen vikansa ovat siteitä,
jotka hän itse tarjoaa teille, voidaksenne tarvittaessa häntä niiden
avulla pidättää. Tässä kohdin on opettajan suurin taito siinä, että
osaa aiheuttaa opettavia tilaisuuksia ja ohjata kehotuksiaan niin, että
edeltäpäin tietää milloin nuorukainen myöntyy ja milloin hän tekee
vastarintaa, jotta voi alati tarjota hänelle kokemuksen antamaa
ohjausta, koskaan panematta häntä alttiiksi liian suurille vaaroille.
Huomauttakaa hänelle niitä vikoja, joihin hän osottaa taipumusta,
ennenkuin hän joutuu niiden valtoihin. Jos hän jo on niiden alaiseksi
joutunut, niin älkää moittiko häntä niistä, siten näet vaan
kiihottaisitte ja paaduttaisitte hänen itserakkauttaan. Opetus, joka
herättää närkästystä, ei tuota hyötyä. En tiedä mitään sopimattomampaa
soimausta kuin tämä: "Olinhan sen sinulle sanonut." Paras keino
muistuttaa oppilaallenne mitä olette hänelle sanonut on se, että
näytätte unhottaneenne sen. Päinvastoin, kun huomaatte hänen olevan
häpeissään siitä, ettei ole teitä uskonut, haihduttakaa lempeästi nuo
hänen häpeäntunteensa sydämellisillä sanoilla. Hän on epäilemättä
hellästi kiintyvä teihin, huomatessaan että te unhotatte itsenne hänen
tähtensä, ettette häntä mahtipontisesti vielä lisäksi nolaa, vaan että
häntä lohdutatte. Mutta jos hänen oman mielipahansa lisäksi vielä häntä
soimaatte, rupeaa hän teitä vihaamaan ja on pitävä sääntönään olla
kuuntelematta neuvojanne, ikäänkuin näyttääkseen, ettei hän pidä niitä
yhtä tärkeinä kuin te.
Sitäpaitsi lohdutuksenne muoto saattaa häntä hyödyttää, ja sen se tekee
vielä suuremmassa määrin, jos hän ei sen vilpittömyyttä epäile. Jos
esimerkiksi sanotte hänelle, että lukemattomat muut ovat syypäät
samoihin vikoihin kuin hän, panette hänen aikeilleen aika salvan ja
oikaisette häntä, vaikka näytätte häntä ainoastaan säälivän. Siihen
näet, joka luulee olevansa muita ihmisiä parempi, kehotus hakea
lohdutusta heidän esimerkistään epäilemättä vaikuttaa hyvin
masentavasti, sillä se johtaa siihen ajatukseen, että hän enintään voi
väittää, että he eivät ole häntä paremmat.
Tähän vikojen aikaan soveltuvat hyvin tarut ja sadut. Arvostelemalla
syyllistä vieraan naamarin muodossa oikaisemme häntä loukkaamatta. Ja
hän ymmärtää silloin, ettei tuo satu ole valhetta, huomatessaan minkä
totuuden se sisältää häneen itseensä nähden. Lapsi, jota ei koskaan ole
petetty imartelevalla ylistelyllä, ei ymmärrä mitään ylempänä
tutkistelemastani eläinsadusta. Mutta se ajattelematon nuorukainen,
joka juuri on joutunut imartelijan petoksen uhriksi, käsittää ihmeen
hyvästi, että korppi oli suuri hölmö. Täten hän yksityistapauksesta
johtaa yleisen ohjesäännön; ja hänen saavuttamansa kokemus, jonka
muuten pian unhottaisi, painuu sadun avulla hänen mieleensä. Ei ole
ainoatakaan moraalista tietoa, jota ei voisi saavuttaa muiden tai oman
kokemuksen nojalla. Niissä tapauksissa, jolloin on vaarallista itse
saavuttaa tällainen kokemus, johdettakoon se historiasta. Mutta jos
omalla kokeilulla ei ole vahingollisia seurauksia, on parasta että
nuori mies siihen antautuu; sitten saattaa satujen avulla muodostaa
hänen tuntemistaan yksityistapauksista yleisiä ohjesääntöjä.
En kuitenkaan tarkoita, että näiden ohjesääntöjen tulee olla täysin
kehitettyjä tai edes sanoin lausuttuja. Ei mikään ole niin turhaa ja
nurinkurista kuin se moraalinen opetus, joka asetetaan useimpien
eläinsatujen loppuun, ikäänkuin tämä moraali ei selviäisi tai ikäänkuin
sen ei ainakin pitäisi selvitä itse sadusta, niin että lukija sen
huomaa. Miksi siis liittämällä tämä moraali loppuun riistetään häneltä
huvi itse löytää se. Opettamistaito piilee siinä, että oppilas tuntee
huvia opetuksesta. Jotta se siis häntä huvittaisi, ei hänen oma
järkensä saa jäädä siihen määrään toimettomaksi puheenne suhteen, ettei
hänellä ole mitään tekemistä ymmärtääkseen teitä. On tärkeätä että
opettajan itserakkaus aina antaa sijaa oppilaankin itserakkaudelle; on
tärkeätä, että oppilas voi itsekseen sanoa: minä käsitän, tajuan,
toimin ja opin. Syynä siihen, että italialaisen komedian ilveilijä
tekee ikävystyttävän vaikutuksen on muun muassa se että hän yhä
selittelee katsojille kömpelöitä sukkeluuksia jotka kaikki ilman
sitäkin liian hyvin ymmärtävät. Minä puolestani en ollenkaan tahdo,
että opettaja ja vielä vähemmin kirjailija, olisi tuollainen ilveilijä
Tulee aina saattaa itsensä ymmärrettäväksi; mutta ei pidä sanoa
kaikkea: se näet, joka sanoo kaiken, sanoo itse teossa sangen vähän,
sillä lopulta ei kukaan häntä kuuntele. Mitä merkitsevät nuo neljä
säettä jotka La Fontaine liittää sen satunsa loppuun joka kertoo
pöyhistelevästä sammakosta? Pelkääkö hän ettei häntä olla ymmärretty?
Tarvitseeko tämän suuren maalaajan kirjoittaa nimet niiden esineiden
alle joita kuvaa? Kaukana siitä, että hän täten yleistäisi moraaliansa,
hän yksityistää sitä ja ikäänkuin rajoittaa sen mainitsemiinsa
esimerkkeihin ja estää ulotuttamasta sitä muihin. Minä neuvoisin
ennenkuin lasketaan tämän verrattoman tekijän sadut nuorukaisen käteen,
jättämään niistä pois nuo johtopäätökset, joiden avulla tekijä vaivaa
itseään selittämällä sellaista, minkä jo on sanonut yhtä selvästi kuin
miellyttävästi. Jos ei oppilaanne ymmärrä noita satuja ilman
loppuselitystä, voitte olla varma siitä, ettei hän niitä ymmärrä edes
tämän avulla.
Olisi varsin tärkeätä, että mainitun kirjailijan sadut luettaisiin
järjestyksessä, joka enemmän vastaisi kasvattavaa tarkoitusta ja
nuorukaisen tunne-elämän ja tietojen kehitysmäärää. Saattaako kuvitella
mitään järjettömämpää kuin se, että seurataan satukokoelman
numerojärjestystä, ottamatta huomioon tarpeen ja tilaisuuden
vaatimusta! Ensin siinä on satu korpista, sitten heinäsirkasta,[113]
sitten sammakosta, sitten kahdesta muulista j.n.e. Mieleeni johtuu
etenkin satu muuleista, muistellessani nuorukaista, joka oli kasvatettu
pankkialaa varten ja jonka päähän oli ahdettu mitä kummallisimpia
ajatuksia tämän uran erinomaisuudesta. Tämä nuorukainen luki, oppi
ulkoa, lausui ja lausui toistamiseen tätä satua lukemattomat kerrat,
siitä koskaan saamatta epäedullista käsitystä urasta, jolle hän oli