Émile eli Kasvatuksesta - 22

hänen ainoastaan tuntea niitä vaativat suhteet, joten häneltä siis vaan
puuttuu tietoja, joita hänen henkensä on vallan valmis vastaanottamaan.
Hän arvostelee itseään riippumattomana muista ja on tyytyväinen, jos
eivät muut sekaannu hänen asioihinsa. Hän ei vaadi keneltäkään mitään
eikä luule olevansa kenellekään mitään velkaa. Hän on yksin
inhimillisessä yhteiskunnassa ja luottaa yksinomaan itseensä. Hänellä
onkin enemmän kuin muilla oikeutta luottaa itseensä, sillä hänessä on
kaikki se, mitä hänen ikäiseltään voi odottaa. Hänellä ei ole
erehdyksiä, tai on ainoastaan sellaisia, jotka meille kaikille ovat
välttämättömät. Hänellä ei ole vikoja, tai ainakin on hänellä vaan
sellaisia, joista ei yksikään ihminen ole vapaa. Hänellä on terve
ruumis, notkeat jäsenet, tarkka ja ennakkoluuloista vapaa äly, sydän
vapaa ja vailla intohimoja. Itserakkaus, ensimäinen ja luonnollisin
niistä kaikista, tuskin vielä ollenkaan on herännyt. Häiritsemättä
kenenkään rauhaa hän on elänyt niin tyytyväisenä, onnellisena ja
vapaana kuin luonto on sallinut. Onko kenties mielestänne lapsi, joka
näin on saavuttanut viidennentoista ikävuotensa, menettänyt edelliset
vuotensa?


NELJÄS KIRJA.

Kuinka pian kuluukaan elämämme täällä maan päällä! Sen ensimäinen
neljännes, on kulunut, ennenkuin tunnemme sen oikeata käyttämistä, ja
sen viimeinen neljännes kuluu, sittenkuin olemme lakanneet siitä
nauttimasta. Alussa emme osaa elää; eikä aikaakaan, emme enää voi elää.
Ja siitä ajasta, joka on näiden kahden hyödyttömän äärikauden välillä,
kolme neljännestä kuluu uneen, työhön, pakonalaisuuteen ja
kaikenlaisiin vaivoihin ja kärsimyksiin. Elämä on lyhyt, vähemmin
senvuoksi, että sitä kestää verrattain lyhyen aikaa, kuin senvuoksi,
ettei tästä lyhyestä ajasta meille jää juuri mitään jäljelle elämästä
nauttiaksemme. Joskohta kuolinhetki onkin kaukana synnyinhetkestä,
elämä on kuitenkin aina liian lyhyt, kun tuota aikaa huonosti
täytetään.
Synnymme niin sanoakseni kaksi kertaa: ensin olemassaoloa ja toiseksi
elämää varten, s.o. ensin sukuamme, toiseksi sukupuoltamme varten. Ne,
jotka pitävät naista joka suhteessa kehittymättömänä ihmisenä,
epäilemättä erehtyvät. Tosin ulkonainen vertailu puoltaa heidän
mielipidettään. Mieskuntaisuuden ikään asti erisukupuolisissa lapsissa
ei ole mitään, joka ilmeisesti erottaisi ne toisistaan. Niillä on
samanlaiset kasvot, samanlainen vartalo, samanlainen ihonväri,
samanlainen ääni, sanalla sanoen, ne ovat kokonaan toistensa kaltaiset.
Tytöt ovat lapsia, pojat ovat lapsia; sama nimi siis riittää näille
molemmille niin suuressa määrin toistensa kaltaisille olennoille. Ne
mieshenkilöt, joiden sukupuolen täydellinen kehitys ehkäistään,
säilyttävät tuon yhtäläisyyden koko elinikänsä. He ovat aina suuria
lapsia. Naiset eivät sitä ollenkaan menetä eivätkä monessa suhteessa
koskaan näytä olevan muuta kuin lapsia.
Mutta mies ei yleensä ole luotu aina pysymään lapsena. Hän vapautuu
lapsuuden tilasta luonnon määräämänä aikana, ja tämä käänneaika, vaikka
onkin varsin lyhyt, jättää sangen pitkällisiä vaikutuksia seuraavaan
ikäkauteen.
Aivan kuin meren kohina jo kauan edeltäpäin ennustaa myrskyä, tätä
myrskyisää mullistusta ilmaisee heräävien intohimojen ääni: kumea
kuohunta ennustaa vaaran lähenemistä. Lapsen mielialassa tapahtuu
muutos; usein toistuvat kiivauden purkaukset ja alituinen
mielenkiihotus saattavat miltei mahdottomaksi hillitä lasta. Se on
kuuro sille äänelle, joka ennen saattoi sen tottelevaiseksi; siitä on
tullut raivoava jalopeura, joka ei enää tottele kesyttäjäänsä ja joka
ei enää tunnusta mitään ohjausta.
Näihin muuttuvan mielialan merkkeihin liittyy selvästi huomattavia
muutoksia lapsen kasvoissa. Nämä näet kehittyvät ja saavat omituisen
leimansa. Leuvan harvat ja pehmeät haivenet tummenevat ja jäykistyvät.
Laulunääni muuttuu tai oikeammin katoaa joksikin aikaa. Tällä
kehitysasteella oleva ei ole lapsi eikä mies, eikä se voi käyttäytyä
kummankaan tavoin. Hänen silmänsä, nuo sielun kuvastimet, joissa ei
tähän asti ole ollut mitään erityistä ilmettä, muuttuvat puhuviksi ja
tuntehikkaiksi. Heräävä hehku niitä vilkastuttaa; niiden katseet
muuttuvat eloisammiksi, säilyttäen pyhän viattomuutensa, mutta
menettäen aikaisemman typeryytensä. Hän tietää jo että ne voivat
ilmaista liian paljon, hän alkaa osata niitä luoda maahan ja punastua.
Hän muuttuu tunteikkaaksi, ennenkuin tietää mitä tuntee, hän on levoton
ilman syytä. Kaikki tämä saattaa käydä hitaasti ja jättää kasvattajalle
toimimisaikaa. Mutta jos hänen vilkkautensa käy liian kärsimättömäksi,
jos kiivastuminen muuttuu raivoksi, jos hän vuoroin ärtyy ja heltyy,
jos hän syyttä vuodattaa kyyneleitä, jos henkilöiden läheisyydessä,
jotka alkavat käydä hänelle vaarallisiksi, hänen valtasuonensa sykkii
kiivaammin ja hänen silmänsä säihkyy, jos naisen käsi, tarttuessaan
hänen käteensä, panee hänet värähtämään, jos hän on hämillään tai
pelokas naisen läheisyydessä, silloin Odysseus, viisas Odysseus, ole
varuillasi! Ne säkit, jotka niin huolellisesti suljit, ovat auki.
Tuulet ovat jo irtipäästetyt; älä enää hetkeksikään luovu peräsimestä,
muuten kaikki on hukassa.
Nyt tapahtuu se uudestasynty, josta olen puhunut. Nyt näet ihminen
todella syntyy elämää varten, ja silloin ei mikään inhimillinen seikka
ole hänelle vieras. Tähän asti kasvattajan huolenpito on ollut pelkkää
lastenleikkiä; nyt vasta se saa varsinaisen merkityksensä. Tämä
ajankohta, jolloin tavallinen kasvatus lakkaa, on varsinaisesti se,
jolloin meidän kasvattavan toimintamme tulee alkaa. Mutta hyvin
voidaksemme esittää tätä uutta suunnitelmaa, tulee meidän korkeammalta
näkökohdalta tarkastaa niitä seikkoja, jotka ovat sen yhteydessä.
Vaistot ja vietit ovat ihmisen itsensä säilyttämisen tärkeimpiä
ylläpitäjiä. On siis sekä tehotonta että naurettavaa koettaa niitä
perin pohjin hävittää; se olisi luonnon korjailemista, Jumalan
luomakunnan parantelemista. Jos Jumala käskisi ihmisen hävittää ne
vietit, jotka hän itse on ihmiselle antanut, Jumala tahtoisi eikä
tahtoisi; hänen tahtonsa olisi ristiriitainen. Hän ei koskaan ole
antanut niin mieletöntä käskyä, ei mitään sellaista ole kirjoitettu
ihmissydämeen. Sitä näet, minkä Jumala määrää ihmisen tehtäväksi, hän
ei ilmoita toisen ihmisen kautta, vaan sanoo sen itse, piirtää sen itse
sydämen pohjaan.
Minä puolestani pitäisin sitä, joka tahtoisi estää viettien ja niistä
johtuvien intohimojen kehittymistä yhtä mielettömänä kuin sitä, joka
tahtoisi ne tukahuttaa. Ne, jotka luulevat tähänastisen tarkoitukseni
olleen tämän, ovat minua kovin väärin käsittäneet.
Mutta menettelisikö se järkevästi, joka sen nojalla että ihmisellä
luonnostaan on intohimoja, tekisi sen johtopäätöksen, että kaikki
intohimot, joita itsessämme tunnemme, ja jotka havaitsemme muissa, ovat
luonnolliset? Niiden alkulähde tosin on luonnollinen, mutta tuhannet
oudot purot ovat sitä lisänneet. Siitä on paisunut suuri virta, joka
lakkaamatta kasvaa, ja josta vaivoin löytäisi muutaman pisaran sen
alkuperäistä vettä. Luonnolliset viettimme ovat sangen rajoitetut. Ne
ovat vapautemme välikappaleita ja niiden tarkoitus on ylläpitämisemme.
Kaikki ne vietit, jotka meitä orjuuttavat ja voimiamme riuduttavat,
ovat ulkoa tulleita. Luonto ei meille niitä anna, me omaksumme ne
luonnon vahingoksi.
Intohimojemme alkujuuri, joka samalla on kaikkien muiden intohimojen
alkusyy ja perustus, ollen ainoa ihmiselle synnynnäinen ja pysyen
hänessä koko elämän ajan, on rakkaus itseemme. Se yksin on
alkuperäinen, syntymästä peritty ja aikaisempi kaikkia muita
intohimoja, nämä kun näet kaikki tavallansa vaan ovat sen muunnelmia.
Tässä suhteessa siis kaikki intohimot ovat luonnolliset. Mutta
suurimmalla osalla näitä muunnelmia on vieraat ja oudot syyt, joita
ilman ne eivät koskaan esiintyisi. Mainitut muunnelmat eivät suinkaan
ole meille hyödylliset, vaan päinvastoin vahingolliset. Ne näet
menettävät alkuperäisen merkityksensä ja muuttuvat epäsuhtaisiksi.
Silloin ihminen poistuu luonnosta, ja joutuu ristiriitaan itsensä
kanssa.
Rakkaus itseemme on aina jotakin hyvää ja luonnon järjestyksen
mukaista. Koska jokaisen erityisesti on pitäminen huolta
itsensäsuojelemisesta, on ja tulee jokaisen tärkeimpänä huolena olla
sitä alati valvoa, ja miten sitä muuten näin voisi valvoa, ellei sitä
kaikista enimmin harrastaisi?
On siis välttämätöntä, että rakastamme itseämme, jotta itseämme
suojelisimme; on välttämätöntä, että rakastamme itseämme enempi kuin
mitään muuta. Välitön seuraus tästä samasta tunteesta on se, että
rakastamme sitä, joka meitä suojelee. Jokainen lapsi kiintyy
imettäjäänsä. Romulus varmaankin oli kiintynyt siihen naarassuteen,
joka häntä imetti. Alussa tämä kiintymys on vallan vaistomainen. Se,
mikä edistää jonkun yksilön mielihyvää, vetää sitä puoleensa, se taas
mikä yksilöä vahingoittaa, työntää sitä luotaan; tuo johtuu sokeasta
vaistosta. Se seikka, joka muuttaa tämän vaiston tunteeksi, nimittäin
kiintymyksen rakkaudeksi ja vastenmielisyyden vihaksi, on ilmeinen
tarkoitus meitä vahingoittaa tai hyödyttää. Emme kiinny lämpimästi
tunteettomiin olentoihin, jotka yksinomaan seuraavat muilta saamiaan
vaikutteita; mutta ne, joilta odotamme hyvää tai pahaa, riippuen heidän
sisäisestä mielenlaadustaan ja tahdostaan, ne, joiden näemme vapaasti
toimivan hyödyksemme tai vahingoksemme, herättävät meissä samanlaisia
tunteita kuin ne, joita itse meille osottavat. Sitä, joka on meille
hyödyllinen, haemme; mutta sitä, joka _tahtoo_ meitä hyödyttää,
rakastamme. Sitä, joka meitä vahingoittaa, pakenemme; mutta sitä, joka
meitä _tahtoo_ vahingoittaa, vihaamme.
Lapsen ensimäinen tunne on rakkaus itseensä; toinen tunne, joka johtuu
tuosta ensimäisestä, on rakkaus niihin, jotka sitä ympäröivät. Sillä
siinä heikkoudentilassa, jossa lapsi on, se ei tunne ketään muusta kuin
saamastaan huolenpidosta ja hoidosta. Ensin lapsen kiintymys
imettäjäänsä ja opettajattareensa johtuu pelkästä tottumuksesta. Hän
hakee heidän seuraansa sentähden, että tarvitsee heitä ja että heidän
huolenpitonsa hänelle tuottaa mielihyvää. Tätä suhdetta saattaa
pikemmin sanoa tuttavuudeksi kuin hyväntahtoisuudeksi. Kestää kauan,
ennenkuin lapsi ymmärtää, että nuo henkilöt ovat hänelle hyödylliset ja
että he tahtovat häntä hyödyttää. Silloin vasta hän alkaa heitä
rakastaa.
Lapsi on siis luonnostaan taipuvainen hyväntahtoisuuteen, se
kun huomaa että kaikki, jotka sitä lähestyvät ovat halukkaat sitä
auttamaan, ja kun se tämän kokemuksen nojalla tottuu saamaan edullisen
ajatuksen ihmisistä. Mutta mikäli sen suhteet, sen tarpeet ja
kaikenlainen riippuvaisuus laajenevat, siinä herää tietoisuus tästä
riippuvaisuussuhteesta muihin, ja siitä syntyy käsitys velvollisuuksista
ja oikeuksista. Silloin lapsi muuttuu vallanhimoiseksi, kateelliseksi,
vilpilliseksi ja kostonhimoiseksi. Jos se taivutetaan kuuliaisuuteen,
se ei huomaa annetun käskyn tuottamaa hyötyä, vaan arvelee sitä
oikullisuuden tai vahingoittamishalun aiheuttamaksi ja rupeaa
tenäilemään. Jos taaskin lasta tottelee, niin se, niin pian kuin joku
seikka sen tahtoa vastustaa, huomaa siinä aikeellista vastustusta; se
lyö tuolia tai pöytää siitä, että se on sitä vastustanut. Rakkaus
itseemme, joka kohdistuu ainoastaan omaan yksilöömme, tulee
tyydytetyksi, kun varsinaiset tarpeemme tyydytetään. Mutta itse
rakkaus, joka vertailee, ei koskaan tyydy eikä saata tyytyä; tämä tunne
näet, joka saattaa meitä pitämään itseämme muita parempana, vaatii että
myöskin muut pitäisivät meitä itseään parempina, ja tämä on mahdotonta.
Siis lempeät ja hellät tunteet syntyvät rakkaudesta itseensä,
jotavastoin vihamieliset ja ärtyisät tunteet saavat alkunsa
itserakkaudesta. Sentähden ihmisen saattaa olennaisesti hyväksi se
ominaisuus, että hänellä on vähä tarpeita ja että hän vähän vertaa
itseään muihin; olennaisesti pahaksi taas hänet saattaa se seikka, että
hänellä on paljo tarpeita ja että hän paljon ottaa huomioon muiden
mielipiteitä. Nojaten tähän periaatteeseen helposti huomaa, miten
saattaa ohjata hyvään tai pahaan kaikki lasten ja aikaihmisten
mielenliikutukset. On totta että lasten on vaikea elämässä aina pysyä
hyvinä, koska eivät voi aina elää yksin, ja tämä vaikeus lisääntyy
välttämättömästi mikäli heidän suhteensa laajenevat. Ja etenkin tässä
suhteessa yhteiskunnan tarjoamat vaarat saattavat kasvattajan taidon ja
huolenpidon kahta tärkeämmäksi, jotta voisi estää ihmissydämestä sen
turmeluksen, joka syntyy uusien tarpeiden vaikutuksesta.
Sopivin tutkimusala ihmiselle ovat hänen omat olosuhteensa. Niin kauan
kuin hän yksinomaan tuntee olemuksensa fyysillisen puolen, tulee hänen
tutkia itseänsä suhteissaan olioihin. Tämä on hänen lapsuutensa
tehtävä. Kun hän rupeaa tuntemaan siveellistä persoonallisuuttaan,
tulee hänen tutkia suhteitaan ihmisiin. Tämä on koko hänen elämänsä
tehtävä, joka alkaa sillä kehitysasteella, mihin tarkastuksemme nyt on
ennättänyt.
Niin pian kuin nuorukainen tuntee naistoverin tarvetta, hän ei enää ole
erillään elävä olento, eikä hänen sydämensä ole yksin. Kaikki hänen
suhteensa sukuunsa, kaikki hänen sielunsa hellät tunteet heräävät
tuosta tarpeesta. Hänen ensimäinen intohimonsa panee pian kaikki hänen
muut intohimonsa kuohuksiin.
Vaiston pyyteet ovat epämääräiset. Toinen sukupuoli tuntee vetovoimaa
toisen puoleen; siinä ilmenee luonnon vietti. Valitseminen, parempana
pitäminen, persoonallinen kiintyminen ovat tietojen, ennakkoluulojen ja
tottumuksen aiheuttamia. Tarvitsemme aikaa ja tuttavuuksia kyetäksemme
rakkautta tuntemaan. Saatamme rakastaa vasta silloin kun olemme
arvostelleet, ja pitää jotakin henkilöä muita parempana vasta silloin,
kun olemme vertailleet. Nämä arvostelmat suoritamme huomaamattamme,
mutta siltä me todella ne teemme. Todellista rakkautta ihmiset aina
tulevat kunnioittamaan, mitä tätä vastaan väitettäneenkin; sillä vaikka
sen liian kiihkeät ilmaukset vievät meitä harhaan, ja vaikka se ei
sulje pois rakkautta tuntevasta sydämestä pahoja ominaisuuksia, joita
se suorastaan voi synnyttääkin, se kuitenkin edellyttää myöskin
kunnioitusta ansaitsevia ominaisuuksia, joita ilman ihminen ei
ollenkaan voisi rakkautta tuntea. Se rakkauden esineen valitsemus, joka
näyttää olevan ristiriidassa järjen kanssa, johtuu kuitenkin järjen
toiminnasta. On sanottu rakkauden jumalaa sokeaksi, vaikka hänellä on
paremmat silmät kuin meillä ja vaikka hän näkee sellaisia
ominaisuuksia, joita me emme kykene erottamaan. Siitä, jolla ei olisi
mitään käsitystä etevyydestä ja kauneudesta, kaikki naiset olisivat
yhtä hyvät, ja ensimäinen vastaan tullut olisi aina kaikkein
miellyttävin. Kaukana siitä, että rakkaus olisi luonnon synnyttämä, se
päinvastoin on luonnollisten viettien ojennusnuora ja hillitsijä. Se
muun muassa vaikuttaa sen, että, lukuunottamatta rakastettua henkilöä,
toinen sukupuoli tulee vallan välinpitämättömäksi toiseen sukupuoleen
nähden.
Mutta kohdistaessamme erityisen suosiomme ja kiintymyksemme johonkin
henkilöön, tahdomme että hän samoin tekisi meille. Rakkauden tulee olla
molemmanpuoleinen. Jotta saavuttaisi rakkautta, tulee tehdä itsensä
rakastettavaksi. Jotta minua pidettäisiin muita parempana, tulee minun
saattaa itseni toista rakastettavammaksi, jopa rakastettavammaksi
kaikkia muita, ainakin rakkauteni esineen silmissä. Siitä johtuu se,
että rupeamme vertaamaan itseämme heihin; siitä johtuu kilpailu ja
mustasukkaisuus. Sydän, joka on täynnä uhkuvia tunteita, kernaasti
tahtoo jaella muille sydämensä yltäkylläisyyttä. Tarpeesta omistaa
lemmitty syntyy pian tarve omistaa ystävä; se, joka on kokenut, miten
viehkeätä on olla rakastettu, tahtoo että kaikki häntä rakastaisivat.
Mutta kun kaikki tavoittelevat tällaista etusijaa, on välttämätöntä,
että monen toiveet jäävät tyydyttämättä. Rakkauden ja ystävyyden mukana
syntyvät erimielisyydet, vihamielisyys ja viha. Näin monen intohimon
helmasta yleinen mielipide kohottaa järkähtämättömän valtaistuimensa,
ja sen vallan alle taipuneet typerät kuolevaiset perustavat oman
olemuksensa yksinomaan muiden mielipiteille.
Jos näitä näkökohtia laajennamme, huomaamme mistä johtuu se
itserakkauden muoto, jota luulemme luonnolliseksi, ja miten rakkaus
itseemme, kun se lakkaa olemasta ehdoton tunne, suurissa sieluissa
muuttuu ylpeydeksi ja pienissä turhamielisyydeksi ja miten se kaikissa
ihmisissä saavuttaa ravintonsa lähimmäisen kustannuksella.
Tämäntapaisilla intohimoilla ei ole alkujuurta lasten sydämessä eikä
voi siinä syntyä itsestään. Me yksin ne siihen istutamme, yksistään
meidän syymme on se, että ne siihen juurtuvat. Mutta näin ei enää ole
nuorukaisen sydämen laita; miten tahansa menettelemmekään, ne siinä
syntyvät meidän toimenpiteistämme huolimatta.
Aluksi mainitsemme muutamia tärkeitä mietteitä puheena olevasta
kriitillisestä tilasta. Siirtymistä lapsuuden iästä mieskuntoisuuden
ikään ei luonto ole niin tarkasti määrännyt, ettei se vaihtelisi eri
yksilöissä, riippuen eri luonnonlaadusta, ja eri kansoissa, riippuen
ilmanaloista. On yleisesti tunnettua, mitä eroavaisuuksia tässä
suhteessa on huomattu kuumien ja kylmien maiden asukkaiden välillä, ja
jokainen on huomannut, että hehkuvaluontoiset ihmiset kehittyvät
aikaisemmin kuin muut. Mutta saattaapa erehtyä tässä suhteessa
vaikuttaviin syihin nähden ja luulla fyysillisten seikkojen
aiheuttamaksi sellaista, minkä alkusyy onkin etsittävissä henkisen
elämän alalla. Tämä on meidän vuosisatamme filosofian tavallisimpia
erehdyksiä. Luonnon tarjoama opetus on myöhäinen ja hidas, ihmisten
antama taas on melkein aina ennenaikainen. Edellisessä tapauksessa
aistit herättävät mielikuvituksen, jälkimäisessä mielikuvitus herättää
aistit; se antaa niille liian aikaisen toiminnan, joka ehdottomasti
hermostuttaa ja heikontaa ensin yksilöitä ja sitten ajan pitkään koko
sukua. Yleisempi ja varmempi huomio, kuin että eri ilmanaloilla on eri
vaikutus, on se, että mieskuntoisuus ja sukupuolen kypsyminen aina
tapahtuu aikaisemmin sivistyneillä kansoilla kuin sivistymättömillä ja
raakalaisilla kansoilla.[97] Lapsilla on erityinen tarkka vaisto
huomaamaan ulkonaisen säädyllisyyden teeskentelyn takaa haamoittavia,
tuon säädyllisyyden verhoamia huonoja tapoja. Tuo hienosteltu kieli
jota niille opetetaan, niille annetut hyvän käytöstavan ohjeet, se
salaperäisyyden harso, jota koetetaan levittää niiden silmien eteen,
ovat pelkkiä yllykkeitä niiden uteliaisuudelle. Siitä tavasta, jolla
tässä kohdin menetellään, johtuu ilmeisen selvästi, että juuri sitä,
mitä tahdotaan lapsilta salata, niille opetetaan, ja tämän opetuksen ne
kaikista saamistaan opetuksista parhaiten painavat mieleensä.
Jos vetoaa kokemukseen, huomaa missä määrin tämä mieletön menettely
jouduttaa luonnon työtä ja tärvelee luonnonlaadun. Tämä on pääsyitä
siihen, että rotu kaupungissa huononee. Nuorukaiset, jotka ennen aikaa
uupuvat, jäävät pieniksi, heikoiksi ja huonokasvuisiksi ja vanhenevat
sen sijaan että varttuisivat, samoin kuin viiniköynnös, joka pannaan
kantamaan hedelmiä keväällä, surkastuu ja kuihtuu ennen syksyä.
On tarpeellista elää sivistymättömän ja tavoiltaan yksinkertaisen
kansan keskuudessa, jos mielii tietää mihin ikään asti onnellinen
tietämättömyys saattaa pidentää lasten viattomuudentilaa. On samalla
liikuttavaa ja naurettavaa nähdä miten eri sukupuoliset henkilöt siellä
antautuvat sydämensä huolettomuuteen ja jatkavat huolimatta ikänsä ja
kauneutensa kukoistusajasta lapsuuden yksinkertaisia leikkejä, sekä
miten heidän tuttavallinen seurustelunsa parhaiten todistaa heidän
yhteisten huviensa viattomuutta. Kun sitten nämä miellyttävät nuoret
ihmiset menevät naimisiin, tulevat he, antaessaan toinen toiselleen
turmelemattoman olentonsa, toisilleen kahta rakkaammiksi. Taaja joukko
terveitä ja rotevia lapsia yhä lujemmin tukee liittoa, jota ei mikään
häiritse, ja tarjoaa heille hedelmiä palkkana viisaasti vietetyistä
alkuvuosista.
Koska se ikämäärä, johon päästyään ihminen tulee tietoiseksi
sukupuolestaan, vaihtelee yhtä paljon kasvatuksen kuin luonnon
vaikutuksesta, seuraa siitä, että voimme sen saavuttamista jouduttaa
tai viivyttää noudattamalla vastaavaa lasten kasvatustapaa. Ja koska
ruumis voittaa tai menettää voimakkaisuuttaan riippuen siitä,
viivytetäänkö vai joudutetaanko tätä kehitystä, on luonnollista, että
kuta enempi sitä koetetaan viivyttää, sitä enemmän nuorukainen saa
virkeyttä ja voimaa. Tässä puhun ainoastaan puhtaasti ruumiillisista
vaikutuksista; mutta pian saamme nähdä, että ne ovat laajemmatkin.
Näistä mietteistä johdan vastauksen tuohon niin usein tehtyyn
kysymykseen, sopiiko lapsille aikaisin selvitellä niiden uteliaisuuden
esinettä, vai onko parempi viedä niitä tässä suhteessa harhaan
viattomien erehdyksien muodossa. Mielestäni ei pidä tehdä kumpaakaan.
Ensiksi on näet otettava huomioon, ettei tämä uteliaisuus niissä herää,
ellei siihen ole annettu aihetta. On siis meneteltävä niin, ettei se
herää. Toiseksi sellaiset kysymykset, joihin ei ole pakko vastata,
eivät vaadi pettämään kysymyksen tekijää; parempi on olla kokonaan
vastaamatta sellaisiin kysymyksiin, kuin vastata valehtelemalla. Lapsi
ei ole sanottavasti hämmästyvä tällaisesta menettelystä, jos sitä sen
suhteen on noudatettu välinpitämättömissä seikoissa. Jos taas päätetään
antaa lapselle vastaus, niin tapahtukoon tämä hyvin yksinkertaisesti,
ilman salaperäisyyttä, ilman pulmallista epäröimistä ja ilman hymyilyä.
On paljon vähemmän vaarallista tyydyttää lapsen jo herännyttä
uteliaisuutta kuin sitä herättää.
Olkoot lapselle annetut vastaukset aina vakavat, lyhyet ja täsmälliset,
älköönkä niissä ilmaantuko mitään epäröimistä. Tuskin tarvitsee minun
lisätä, että niiden tulee olla totuuden mukaiset. Emme saata
huomauttaessamme lapsille miten vaarallista on valhetella
aikaihmisille, olla tuntematta, että vaara on vielä suurempi jos
aikaihmiset valhettelevat lapsille. Yksi ainoa valhe, jonka oppilas
opettajassaan huomaisi, turmelisi ainaiseksi kasvatuksen hedelmät.
Täydellinen tietämättömyys muutamien seikkojen suhteen ehkä olisi
lapsille soveliainta. Mutta oppikoot aikaisin sen, mitä on mahdoton
niiltä aina salata. On välttämätöntä, ettei lasten uteliaisuus herää
missään suhteessa, tai että se tyydytetään ennen sitä ikää, jolloin se
käy vaaralliseksi. Kasvattajan menettely kasvattinsa suhteen riippuu
suuressa määrin hänen erityisestä asemastaan, häntä ympäröivästä
seurasta, niistä olosuhteista, joihin hänen luullaan joutuvan, j.n.e.
On tässä suhteessa tärkeätä, ettei jätetä mitään sattuman varaan, ja
jos ei luulla että hän kuudenteentoista ikävuoteensa asti voi olla
tuntematta sukupuolten eroa, opetettakoon se hänelle jo ennenkuin hän
on täyttänyt kymmenen vuotta.
Minä en pidä siitä, että lasten kanssa puhuttaessa käytetään liian
huolellista kieltä ja että käytetään pitkiä mukailevia lauseita, minkä
lapset huomaavat, tämä kun tapahtuu siinä tarkoituksessa, että
vältettäisiin mainitsemasta asioita niiden omalla nimellään.
Siveillä tavoilla niissä asioissa on aina tunnusmerkkinään suuri
yksinkertaisuus. Mutta mielikuvitus, joka on läpeensä paheen tahraama,
saattaa korvan herkäksi ja pakottaa lakkaamatta hienostelemaan
puhetapaa. Karkea ja teeskentelemätön puhetapa ei ole vahingollinen,
mutta rivoja ajatuksia tulee välttää.
Vaikka häveliäisyys on luonnonmukainen ihmisessä, ei se lapsissa
ole synnynnäinen. Sillä häveliäisyys syntyy yksinomaan pahan
tietoisuudesta. Ja kun lapsilla ei ole eikä saa olla tätä tietoisuutta,
miten voisi niillä olla se tunne, joka on sen aiheuttama? Jos rupeaa
niille opettamaan, mitä häveliäisyys ja säädyllisyys on, opettaa niille
samalla että on olemassa häpeällisiä ja säädyttömiä seikkoja ja antaa
niille salaisen halun saavuttaa nuo seikat. Ennemmin tai myöhemmin ne
tyydyttävät tuon halun, ja ensimäinen kipinä, joka iskee niiden
mielikuvitukseen, ehdottomasti jouduttaa aistillisuuden heräämistä. Se,
joka punastuu, on jo syyllinen. Todellinen viattomuus ei häpeä mitään.
Lapsilla ei ole samoja haluja kuin aikaihmisillä. Mutta ollen
aikaihmisten tavoin eräiden luonnontarpeiden alaiset, jotka
epäsiisteydellään loukkaavat puhtaudenaistia, voipi niissä jo tämän
riippuvaisuuden yhteydessä antaa ohjausta säädyllisyyteen. Seuratkaamme
luonnon viittausta, joka sijoittaen samaan ruumiin kohtaan salaisten
nautintojen ja inhottavan epäsiistien luonnontarpeiden elimet, meissä
eri ikäasteilla herättää samanlaista häveliäisyyden tunnetta,
kulloinkin eri käsitteiden muodossa, nimittäin miehessä kohtuullisuuden
ja lapsissa siisteyden muodossa.
Minun mielestäni on olemassa vaan yksi ainoa tehoisa keino säilyttää
lapsissa niiden viattomuus, nimittäin se, että kaikki lapsia ympäröivät
henkilöt sitä kunnioittavat ja rakastavat. Ellei niin ole laita, on
koko se pidättäytyminen, jota koetetaan ylläpitää niissä, ennemmin tai
myöhemmin raukeava. Hymyily, silmien räpäyttäminen ja kuvaava liike
saattaa lapsille ilmaista kaiken, mitä on tahdottu salata. Ei muuta
tarvita kuin että ne huomaavat, että sitä on tahdottu salata, jotta ne
sen oppivat. Ne hienostuneet puhetavat ja käänteet, joita sivistyneet
ihmiset keskinäisessä keskustelussa käyttävät, eivät ollenkaan sovi
keskustellessa lasten kanssa, ne kun edellyttävät arvostelukykyä ja
kehitystä, joita lapsilta ei saa vaatia. Mutta jos todella panee arvoa
lasten luonnolliseen yksinkertaisuuteen, oppii helposti sen puhetavan,
jota keskustellessa niiden kanssa sopii käyttää. Puhetavassa voi
noudattaa eräänlaista teeskentelemättömyyttä, joka sopii viattomuudelle
ja joka viattomia olentoja miellyttää. Tällainen puhetapa poistaa
lapsesta vaarallisen uteliaisuuden. Kun sille puhuu kaikki
yksinkertaisesti, ei se epäilekään, että on jäänyt jotakin sille
sanomatta. Jos karkeihin sanoihin yhdistämme lasten käsityspiiristä
noudettuja vastenmielisyyttä herättäviä käsitteitä, tukahutamme
mielikuvituksen ensi leimahduksen. Emme kiellä lasta lausumasta näitä
sanoja tai näitä käsitteitä omistamasta, mutta herätämme siinä sen
huomaamatta vastenmielisyyttä niiden palauttamista kohtaan. Ja kuinka
paljon päänvaivaa tämä luonteva vapaus säästäisi niiltä, jotka
sydämensä pakosta aina avoimesti sanovat sanottavansa ja sanovat sen
niinkuin todella ovat sen itsessään tunteneet.
_Miten lapset tulevat maailmaan?_ Tämä on sangen pulmallinen kysymys,
jonka lapset vallan luonnollisesti tulevat tehneiksi; siitä annetaanko
tähän kysymykseen varomaton vai varovainen vastaus, joskus
ratkaisevasti riippuvat niiden tavat ja terveys koko elämän aikana.
Mukavin tapa, minkä äiti huomaa soveliaaksi päästäkseen pulmastaan
poikaansa pettämättä, on se että hän panee hänet asiasta vaikenemaan.
Tämä olisi hyvä keino, jos lapsi jo pienestä pitäen olisi siihen
totutettu välinpitämättömien seikkojen suhteen, niin ettei se tässä
kohtelussa epäilisi mitään salaperäisyyttä piilevän. Mutta harvoin äiti
pysähtyy tähän. "Se on naineiden ihmisten salaisuus", näin hän esim.
sanoo; "pikku poikien ei pidä olla niin uteliaita." Täten äiti kyllä
itse hyvin pääsee pulmastaan; mutta tietäköön hän, että pienokainen
tuon ylenkatseellisen kohtelun loukkaamana ei ole hetkeäkään lepäävä
ennenkuin on saanut tietää naineiden ihmisten salaisuuden, ja että hän
pian on saava sen tietääkin.
Sallittakoon minun mainita eräs vallan toisenlainen vastaus, jonka
kuulin annettavan samaan kysymykseen ja joka kahta enemmän herätti
huomiotani, se kun oli naisen antama, joka oli yhtä kaino puheissaan
kuin tavoissaan, mutta joka tarvittaessa osasi polkea väärät arvelut
ilkkuvien ihmisten moitteiden ja turhien puheiden suhteen, kun tiesi
poikansa menestyksen sekä hyveen edistämisen olevan kysymyksessä. Hänen
pikku pojaltaan oli vähää ennen virtsaa heittäessä lähtenyt sen mukana
pieni kivi, joka oli haavoittanut virtsaputkea; mutta tämä kipu oli jo
unhottunut. "Äiti", sanoi tuo pieni kyseliäs veitikka, "miten lapset
tulevat maailmaan?" "Poikani", vastaa äiti epäröimättä, "äidit
päästävät ne virtsansa mukana ulos itsestään ja tuntevat samassa usein
kipuja, jotka maksavat heille hengen." Houkkiot tälle naurakoot ja
hölmöt tuntekoot siveellisyytensä loukatuksi. Mutta ymmärtäväiset
punnitkoot, keksinevätkö koskaan järkevämpää ja tarkoituksenmukaisempaa
vastausta.
Ensinnäkin luonnollisen ja lapselle tunnetun tarpeen käsite kääntää
pois ajatukset salaperäisistä asianhaaroista. Tähän tulee lisäksi, että