Émile eli Kasvatuksesta - 10

joka epäilemättä sen on ansainnutkin. Opettaja, muuten hyvin ansiokas
mies, lausui Aleksanterin pelottomuudesta sangen monta mietettä, jotka
eivät minua ollenkaan miellyttäneet. En kuitenkaan ruvennut niitä
vastustelemaan, jotta en olisi heikontanut opettajan arvoa oppilaansa
silmissä. Ruokapöydässä annettiin ranskalaisen tavan mukaan pienokaisen
mielin määrin lörpötellä. Sen iän luonnollinen vilkkaus, ja
suosionosoitusten niittämisvarmuus kiihottivat sitä laskettelemaan
lukemattomia tyhmyyksiä, joiden ohella silloin tällöin tuli esiin
joku sukkela sutkaus, joka pani unhottamaan nuo tyhmyydet. Lopuksi se
kertoi jutun lääkäri Filippoksesta, tehden sen aivan tarkasti ja
miellyttävästi. Kun oli jaettu tavanmukaista ylistelyä, jota äiti
näytti vaativan ja poika odottavan, puheltiin sen johdosta, mitä tämä
oli sanonut. Useimmat moittivat Aleksanterin huimaa rohkeutta;
muutamat, noudattaen opettajan esimerkkiä, ihailivat hänen lujuuttaan
ja uskaliaisuuttaan, mikä pani minut ajattelemaan, ettei yksikään
läsnäolijoista tajunnut, missä piili tuon piirteen todellinen kauneus.
Minun mielestäni, minä sanoin, Aleksanterin teko, jos siinä on vähänkin
rohkeutta ja jäntevyyttä, on pelkkää vallatonta liiottelua. Silloin
kaikki yhtyivät siihen mielipiteeseen, että se oli vallatonta
liiottelua. Olin vastustamaisillani ja kiivastumaisillani, kun
muudan nainen, joka istui vieressäni ja joka ei ollut lausunut
sanaakaan, kumartui korvani juureen ja virkkoi vallan hiljaa: vaikene,
Jean-Jacques; he eivät kuitenkaan sinua ymmärrä. Katsoin häneen,
säpsähdin ja vaikenin.
Epäillen useista seikoista päättäen, ettei tuo oppinut pienokainen
ollut ymmärtänyt mitään niin hyvin esittämästään kertomuksesta, tartuin
päivällisen jälkeen hänen käteensä ja läksin hänen kanssaan kävelemään
puutarhaan; ja kun omalla tavallani olin häneltä kysellyt, huomasin
että hän enemmän kuin kukaan muu ihaili Aleksanterin uskaliaisuutta.
Mutta tiedättekö, missä hänen mielestään tämä uskaliaisuus piili?
Yksinomaan siinä, että hän yhdellä siemauksella nielaisi pahanmakuisen
juoman, epäröimättä ja osottamatta vähintäkään vastenmielisyyttä! Lapsi
paralla, jolle tuskin kaksi viikkoa sitten oli annettu lääkettä, jonka
se oli niellyt hyvin vastenmielisesti, oli vielä karvas jälkimaku
suussa. Kuolema ja myrkytys häämöttivät pojan mielessä ainoastaan
epämiellyttävinä aistimuksina, eikä hän voinut kuvitella muuta myrkkyä
kuin sennaa.[44] Kuitenkin on myöntäminen, että sankarin mielenlujuus
oli tehnyt syvän vaikutuksen hänen nuoreen sydämeensä ja että hän oli
vahvasti päättänyt seuraavalla kerralla lääkettä nauttiessaan olla
Aleksanteri. En ryhtynyt hänelle antamaan selityksiä, jotka ilmeisesti
olisivat käyneet yli hänen käsityskykynsä; kannatin täydellisesti hänen
kiitettävää päätöstään ja palasin kävelyltä nauraen itsekseni isien ja
opettajien korkeata viisautta, he kun luulevat voivansa opettaa
historiaa lapsille.
On helppoa panna lasten suuhun sellaisia sanoja kuin kuninkaat,
valtakunnat, sodat, valloitukset ja lait. Mutta kun pitää näihin
sanoihin yhdistää selviä käsitteitä, käy asia paljoa hankalammaksi kuin
keskustelumme puutarhuri Robertin kanssa.
Muutamat lukijoistani, ollen tyytymättömät tuohon: _vaikene,
Jean-Jacques_, kysynevät varmaankin, mikä minun mielestäni oikeastaan
on niin kaunista Aleksanterin teossa. Te poloiset, jos se ensin on
teille sanottava, miten sen sitten ymmärrätte! Katsokaas, Aleksanteri
uskoi hyveeseen; tämän uskonsa edestä hän pani alttiiksi oman henkensä,
sillä hänen suuri henkensä oli luotu sellaista uskoa varten. Mikä
kaunis uskontunnustus oli tuo lääkkeen nauttiminen! Eipä kukaan
kuolevainen ole niin ylevätä tehnyt. Jos on olemassa uudenaikuista
Aleksanteria, niin osutettakoon minulle hänessä tämän vertainen piirre.
Koska ei ole olemassa tiedettä, jonka muodostaisivat pelkät sanat, ei
myöskään ole olemassa erityistä lapsille soveltuvaa tiedettä. Koska
niillä ei ole oikeita käsitteitä, ei niillä ole varsinaista muistia;
sillä en sano muistiksi sellaista sielun kykyä, joka palauttaa mieleen
pelkkiä aistimuksia. Mitä hyödyttää kasata niiden päähän luettelo
merkeistä, jotka eivät niiden tajunnassa edusta mitään käsitteitä? Kun
ne oppivat ymmärtämään itse seikat, oppivat ne samalla niiden merkit.
Mitä hyödyttää panna lapset oppimaan ne kaksi kertaa? Mitä vaarallisia
ennakkoluuloja niihin aletaankaan istuttaa opettamalla niitä pitämään
tieteenä sisällykseltään käsittämättömiä sanoja! Niin pian kun lapsi
tyytyy ensimäiseen sanaan sitä ymmärtämättä, ja kun se oppii ensimäisen
seikan kuulemalla sen toiselta ja itse ymmärtämättä sen hyödyllisyyttä,
sen arvostelukyky on hukassa. Se on kauan loistava houkkioiden
silmissä, ennenkuin se kykenee korjaamaan sellaisen tappion.[45]
Jos luonto onkin antanut lapsen aivoille tuollaisen joustavuuden, joka
saattaa ne kykeneviksi vastaanottamaan kaikenlaisia vaikutteita, ei sen
tarkotus voi olla se, että niihin sullotaan sanoja sellaisia kuin
kuninkaat, päivämäärät sekä vaakunatieteellisiä, avaruustieteellisiä,
maantieteellisiä ja kaikkia noita muita nimiä, joilla ei ole mitään
merkitystä sen ikään nähden, jotka eivät hyödytä minkään ikäisiä, ja
jommoisilla rasitetaan lapsuutta, tehdään se ilottomaksi ja
voimattomaksi. Päinvastoin luonnon tarkotus on se, että kaikki ne
käsitteet ja aatteet, jotka lapselle ovat hyödylliset ja jotka
edistävät sen onnea ja kerran selvittävät sille sen velvollisuuksia,
aikaisin painuvat sen mieleen häviämättömin piirtein ja opettavat sitä
elämänsä aikana käyttäytymään sen olemukselle ja kyvylle soveliaalla
tavalla.
Vaikka lapsi ei tutkikaan kirjoja, ei se muistin laatu ja määrä, joka
sillä yleensä voi olla, silti jää toimettomaksi. Kaikki, minkä se näkee
ja kuulee, tekee siihen tuntuvan vaikutuksen ja se muistaa sen. Se
muodostaa itselleen ikäänkuin luettelon ihmisten teoista ja puheista,
ja kaikki, mikä sitä ympäröi, on se kirja, jota lukemalla se
huomaamattaan rikastuttaa muistiaan, kunnes herännyt arvostelukyky voi
sitä käyttää hyväkseen. Tällaisten kokemusesineiden valinnassa,
alituisessa huolenpidossa, millä osoitetaan sille sellaisia seikkoja,
joita se voi tajuta, ja peitetään sellaiset, joita sen ei pidä tuntea,
piilee todellinen taito viljellä sen alkuiän kykyjä. Siten on
koetettava sille muodostaa tietovarasto, joka edistäisi sen nuoruuden
kasvatusta ja sen toimintatapaa kaikkina aikoina. Tämä metodi tosin ei
kasvata ihmelapsia eikä anna opettajattarille ja kasvattajille
tilaisuutta loistamaan kyvyllään. Mutta se kasvattaa arvostelukykyisiä,
rotevia, ruumiiltaan ja ymmärrykseltään terveitä ihmisiä, joita ei ole
ihailtu heidän nuoruudessaan, mutta joita aikaihmisinä kunnioitetaan.
Émile ei saa oppia mitään ulkoa, ei satuja, eipä edes La Fontainen
eläinsatuja, niin luontevia ja miellyttäviä kuin ne ovatkin; sillä
sadun sanat ovat yhtä vähän itse satua kuin historian sanat ovat itse
historiaa. Kuinka saatetaankaan arvostella niin sokeasti, että sanotaan
satuja lasten siveysopiksi! Ei oteta huomioon että siveellistä opetusta
sisältävä satu lapsia vie harhaan samalla kuin se niitä huvittaa, että
lapset mieltyvät siinä esitettyyn valheeseen, joten totuus jää huomioon
ottamatta ja että se seikka, jonka avulla koetetaan tehdä niiden opetus
huvittavaksi, estää niitä siitä hyötymästä. Sadut saattavat olla
opettavaisia ihmisille, mutta lapsille on sanottava totuus paljaanaan;
jos se peitetään verholla, ne eivät vaivaa itseään tätä verhoa
nostamalla.
Luetetaan La Fontainen eläinsatuja kaikille lapsille, eikä yksikään
niitä ymmärrä. Jos ne niitä ymmärtäisivät, olisi laita vielä
arveluttavampi; sillä näissä saduissa siveellisyys on niin sekoitettua
muuhun sisällykseen ja niin outoa niiden iälle, että se johtaisi niitä
pikemmin paheeseen kuin hyveeseen. Nämäkin väitteet ovat paradokseja --
näin joku huomauttanee -- olkoon niin; mutta katsokaamme, sisältävätkö
ne totuuksia.
Sanon ettei lapsi ymmärrä mitään eläinsaduista, joita annetaan sen
opittaviksi; sillä, vaikka opettaja panee parastaan saattaakseen
ne yksinkertaisiksi, se opetus, joka tahdotaan niistä saada,
välttämättömästi vaatii turvautumaan käsitteisiin, joita lapsi ei voi
ymmärtää, ja itse runomuoto ja runolliset käänteet, jotka helpottavat
ulkoaoppimista, saattavat ne vaikeammiksi ymmärtää; näin hankitaan
hupaisuutta selvyyden kustannuksella. Jättäen huomioon ottamatta
nuo lukuisat sadut, jotka eivät missään suhteessa ole lapsille
ymmärrettäviä ja hyödyllisiä, ja jotka niille ajattelemattomasti
annetaan ulkoa luettavaksi muiden mukana, ne kun ovat painettuna
samassa nidoksessa, koskettelemme ainoastaan niitä, jotka tekijä
näyttää erityisesti kirjoittaneen lapsille.
Tunnen koko La Fontainen kokoelmassa ainoastaan viisi tai kuusi satua,
joista erityisen suuressa määrässä loistaa esiin lapsellinen
luonnollisuus; näistä otan esimerkiksi kaikkein ensimäisen,[46] sillä
sen sisältämä moraali soveltuu kullekin iälle, sen lapset käsittävät
parhaiten ja sen ne oppivat halukkaimmin, minkä vuoksi tekijä onkin
pannut sen kirjansa alkuun. Jos edellyttää hänen tarkotuksensa olleen,
että lapset häntä ymmärtäisivät, että hän heitä huvittaisi ja
opettaisi, tämä satu epäilemättä on hänen mestariteoksensa.
Sallittakoon minun siis säe säkeeltä läpikäydä se ja tarkastaa sitä
lyhyesti.
_Korppi ja Kettu_.[47]
(_Le corbeau et le renard_.)
Satu.
Mestari korppi, puun oksalla istuen.
(Maître Corbeau, sur un arbre perché.)
Mestari! Mitä tämä sana itsessään merkitsee? Mitä se merkitsee
ominaisnimen edellä? Mikä merkitys sillä on tässä tapauksessa?
Mikä on korppi?
Mitä tietää: _puun oksalla istuen_? Näin ei sanota suorasanaisessa
kielessä, vaan: _istuen puun oksalla_. Tulee siis puhua runokielen
poikkeavasta sanajärjestyksestä; tulee selittää mitä tarkotetaan
proosalla ja mitä runoilla.
Piti nokassaan juustoa.
(Tenait dans son bec un fromage.)
Minkälaista juustoa? Sveitsiläistä, Brie-juustoa, vai hollantilaista
juustoa? Jos ei lapsi ole nähnyt korppia, ei sen mainitseminen hyödytä
mitään. Jos se taas on nähnyt korpin, miten on se ymmärtävä että nämä
linnut pitävät juustoa nokassaan? Valitkaamme aina kuvamme luonnon
mukaisesti.
Mestari kettu, hajun houkuttelemana.
(Maître Renard, par l'odeur alléché.)
Vieläkin mestari! Mutta tässä se sopii hyvin: sillä kettu on todella
ammattinsa kaikkiin juoniin perehtynyt mestari. Tulee selittää mikä
kettu on ja tehdä eroa sen oikean luonnon ja sen sovinnaisen luonteen
välillä, joka sille omistetaan eläinsaduissa.
_Alléché_ (houkuttelema). Tämä ranskalainen sana on harvinainen
käytännössä. Se on selitettävä, ja on huomautettava, ettei sitä enää
käytetä muualla kuin runoissa. Lapsi varmaankin kysyy miksi puhutaan
toisin runoissa kuin proosassa. Mitähän sille vastaatte? _Hajun
houkuttelemana!_ Tämä puussa istuvan korpin nokassaan pitämä juusto
epäilemättä haisi hyvin vahvasti, kun repo metsän tiheiköstä tai
pesästään sen voi tuntea! Silläkö tavoin harjotetaan oppilasta tuohon
punniskelevaan arvostelutaitoon, joka ei hevillä anna itseään
häikäistä, ja joka auttaa erottamaan toisten puheissa valheen todesta?
Puhui sille jotenkin tähän tapaan:
(Lui tint à peu près ce langage:)
_Puhui!_ Puhuvatko siis ketut? Puhuvatko ne siis samaa kieltä kuin
korpit? Jos opettaja on viisas, hän hyvin punnitsee vastauksensa
ennenkuin sen lausuu. Se on tärkeämpi kuin mitä ajatellaankaan.
Kas! päivää, herra korppi!
(Hé! bonjour, Monsieur le Corbeau!)
_Herra!_ Tämä on arvonimi, jota lapsi huomaa käytetyn ivallisessa
merkityksessä, ennenkuin se tietää, että se on kunnioitusta osottava
puhuttelu-sana. Niiden, jotka toisten painosten mukaisesti sanoisivat:
_jalosukuinen herra (Monsieur du Corbeau)_ tulisi vielä enempi vaivata
päätään selittämällä merkitystä ja ranskalaisen _du_ sanan käyttämistä.
Kuinka olette viehättävä! Kuinka olette mielestäni kaunis!
(Que vous êtes charmant! que vous me semblez beau!)
Turhaa liikasanaisuutta! Kuullessaan samaa seikkaa toistettavan toisin
sanoin, lapsi tottuu puhumaan huolimattomasti. Jos sanotte, että tämä
sanarikkaus on tekijän varta vasten valitsemaa keinotekoisuutta, ja
että se edistää ketun tarkotuksia, se kun tahtoo luulotella
runsassanaisuudella lisäävänsä ylistelyjään, niin huomautan että tämä
selitys kelpaa minulle, mutta ei oppilaalleni.
Valehtelematta, jos äänenne
(Sans mentir, si votre ramage)
_Valehtelematta_. Tapahtuu siis niin, että joskus valehdellaan. Minkä
haitallisen käsityksen onkaan lapsi saava, jos sille selitetään, että
kettu sanoo: _valehtelematta_ juuri sentähden, että se valehtelee.
On höyhenpukunne kaltainen.
(Répondait à votre plumage.)
_On kaltainen_. Mitä tämä merkitsee? Jos panette lapsen vertailemaan
niin erilaisia seikkoja kuin ääntä ja höyhenpukua, saatte nähdä kuinka
paljon se niitä ymmärtää.
Olisitte tämän metsän vieraiden joukossa feenikslintu.
(Vous seriez le Phénix des hôtes de ces bois.)
_Feenikslintu!_ Mikä on feenikslintu? Täten suistumme äkkiä suin päin
harhakuvaiseen muinaistarustoon, melkein mytologiaan.
_Tämän metsän vieraiden joukossa!_ Mikä kuvallinen lausetapa!
Imartelija kaunistelee puhettaan tehden sen arvokkaammaksi,
saattaakseen sen lumoavammaksi. Ymmärtääkö lapsi tällaista hienostelua?
Tokko se tietää ja edes voi tietää, mitä ylevä ja mitä alhainen tyyli
merkitsee?
Nämä sanat kuullessaan, korppi on ilmi-ihastuksissaan.
(A ces mots, le Corbeau ne se sent pas de joie.)
On täytynyt tuntea jo hyvin vilkkaita mielenliikutuksia ymmärtääkseen
tällaista sananlaskun tapaista lausepartta.
Ja saattaakseen kuultaviin kauniin äänensä.
(Et pour montrer sa belle voix.)
Älkää unhottako että lapsen, ymmärtääkseen tämän säkeen ja koko sadun,
tulee tietää, miten korpin kauniin äänen laita oikeastaan on.
Se aukaisee leveän nokkansa ja pudottaa saaliinsa.
(Il ouvre un large bec, laisse tomber sa proie.)
Tämä säe on ihmeellisen onnistunut. Pelkkä sanojen sointuisuus antaa
havainnollisen kuvan. Näen suuren ruman nokan avoinna; kuulen juuston
putoavan oksien lomitse. Mutta tämänkaltaiset kauneudet menevät
lapsilta hukkaan.
Kettu sieppaa sen ja sanoo: hyvä herraseni,
(Le Renard s'en saisit et dit: mon bon Monsieur,)
Tässä tietysti _hyvä_ merkitsee samaa kuin _tyhmä_; tietysti ei pidä
hukata aikaa selittämällä sitä lapsille.
Tietäkää että jokainen imartelija
(Apprenez que tout flatteur)
Yleinen totuus, joka ei herätä mielenkiintoa.
Elää sen kustannuksella, joka sitä kuuntelee.
(Vit aux dépens de celui qui l'écoute.)
Eipä koskaan kymmenvuotinen lapsi ole tätä säettä ymmärtänyt.
Tämä opetus on epäilemättä juuston arvoinen.
(Cette leçon vaut bien un fromage, sans doute.)
Tämä on selvää, ja siinä piilevä ajatus on varsin hyvä. Kuitenkin on
sangen harvoja lapsia, jotka osaavat verrata opetusta juustoon ja jotka
eivät pitäisi juustoa opetusta parempana. Niille tulee siis selittää,
että tämä puhe on pelkkää ivaa. Todella paljo sukkeluutta lapsen
käsityskykyyn nähden.
Korppi, häveten ja hämillään,
(Le Corbeau, honteux et confus,)
Taas liikasanaisuutta ja lisäksi puolustamatonta.
Vannoi, vaikka liian myöhään, ettei sitä enää petettäisi.
(Jura, mais un peu tard, qu'on ne l'y prendrait plus.)
_Vannoi!! Kuka opettaja olisi niin mieletön, että koettaisi selittää
lapselle mitä vala merkitsee?
Siinä on paljo yksityisseikkoja; mutta paljon vähempi kuitenkin kuin
mitä tarvittaisiin selittämään kaikki tämän sadun käsitteet ja
palauttamaan ne yksinkertaisiin ja alkuperäisiin käsitteisiin, joista
jokainen on kokoonpantu. Mutta kukapa luulee tarvitsevansa tällaista
analyseerausta selittääkseen nuorisolle asioita? Ei yksikään meistä ole
tarpeeksi filosofi, voidakseen asettua lasten kannalle. Siirtykäämme
nyt sadun moraaliin.
Kysyn onko kuusivuotiaille lapsille opetettava että on olemassa
ihmisiä, jotka imartelevat ja valehtelevat oman etunsa vuoksi. Enintään
voisi niille opettaa, että on olemassa veijareita, jotka ivaavat pikku
poikia ja jotka salaa nauravat niiden tyhmää turhamielisyyttä. Mutta
juusto pilaa kaiken. Lapsia opetetaan vähemmän välttämään juuston
pudottamista omasta nokasta kuin pudotuttamaan sitä toisen nokasta.
Tämä on toinen paradoksini, joka ei suinkaan ole merkitykseltään
mitättömin.
Jos tarkkaa lapsia niiden lukiessa ulkoa satuja, huomaa että ne
kyetessään saduista tekemään johtopäätöksiä, aina tekevät tämän
päinvastaisesti kuin tekijä ja että ne sen sijaan että välttäisivät
sitä vikaa, josta niitä varoitetaan, pikemmin kallistuvat rakastamaan
sitä pahetta, jonka muodossa käytetään hyväkseen toisten heikkouksia.
Edellä tarkastettua satua lukiessaan lapset pilkkaavat korppia, mutta
mieltyvät kaikki kettuun. Kun luetatte seuraavaa satua, luulette lasten
saavan varoittavan esimerkin heinäsirkasta, mutta siinä erehdytte; ne
valitsevat esikuvakseen muurahaisen. Ei kukaan mielellään nöyrry; ne
valitsevat sentähden aina kauniimman osan itselleen; tämä valinta
aiheutuu itserakkaudesta, ja se on hyvin luonnollinen valinta. Mutta
mikä hirvittävä opetus lapsille! Kaikista vihattavin hirviö olisi saita
ja kovasydäminen lapsi, joka hyvin tuntisi apua anovan tarpeen, mutta
joka kuitenkin kieltäisi avunannon. Muurahainen menee vielä pitemmälle,
se opettaa lasta kieltämään ivaten.
Lukiessaan kaikkia niitä satuja, joissa jalopeura esiintyy, lapsi
säännöllisesti noudattaa sen esimerkkiä, se kun on kaikista eläimistä
muhkein. Jos sitten on kysymyksessä joku jakaminen, lapsi esikuvansa
mukaisesti tekee minkä voi, anastaakseen koko saaliin. Mutta kun
hyttynen saattaa jalopeuran turmioon, ei lapsi enää tahdo näytellä
jalopeuraa, vaan hyttystä. Sitten se kerran vielä oppii neulanpistoilla
tappamaan ne, joita se ei uskalla ilmeisesti hätyyttää.
Lukiessaan satua laihasta sudesta ja lihavasta koirasta[48] lapsi ei
opi kohtuutta, jota luullaan siihen sen avulla voitavan terottaa, vaan
hillittömyyttä. En koskaan unhota, miten näin erään pikku tytön
katkerasti itkevän tämän sadun johdosta, kun sille sen ohella
saarnattiin nöyrää oppivaisuutta. Ihmeteltiin suuresti, miksi hän niin
itki, ja vihdoin se saatiin selville. Lapsi parka kuvitteli olevansa
koira ja kyllästyi olemaan kahlehdittuna; se tunsi kaulansa hankautuvan
verille ja itki sitä, ettei ollut susi.
Siis ensimäisen sadun sisältämä moraali opettaa lapselle mitä
alhaisinta imartelua, toisen kovasydämisyyttä, kolmannen
vääryydentekoa, neljännen ivaa ja viidennen riippumattomuutta. Tämä
viimemainittu opetus on yhtä tarpeeton minun oppilaalleni kuin se on
sopimaton teidän oppilaallenne. Kun lapsille annatte ristiriitaisia
ohjeita, niin mitä hedelmiä toivotte huolenpidostanne? Mutta ehkäpä
juuri tämä moraali, jonka tähden pidän noita satuja arveluttavina,
toisten mielestä on yhtä suuressa määrin pätevä ja siis säilytettävä.
Yhteiskunnassa tarvitaan erityistä moraalia toimintaa varten, ja nämä
molemmat moraalit ovat vallan erilaiset. Edellinen on löydettävissä
katkismuksesta, johon se jätetään rauhallisesti paikoilleen;
jälkimäinen La Fontainen lapsille kirjoittamista saduista ja äideille
kirjoittamista kertomuksista. Sama kirjailija kelpaa kaikkeen.
Sopikaamme keskenämme, herra La Fontaine. Mitä minuun itseeni tulee,
lupaan lukea teoksianne valikoiden, lupaan pitää niistä ja ottaa oppia
saduistanne; sillä toivon etten erehdy niiden tarkoitusten suhteen.
Mutta sallikaa etten anna oppilaani oppia niistä ainoatakaan, ennenkuin
olette todistanut minulle että hänelle on hyödyllistä oppia seikkoja,
joista ei ymmärrä neljännestäkään, että hän niitä satuja, jotka ovat
hänen käsityskykynsä mukaiset, todella aina ymmärtää oikealla tavalla
ja ettei hän, sen sijaan että ottaisi petetystä varoittavaa opetusta,
ota esikuvakseen petturia.
Vapauttamalla siis lapset kaikesta läksyjen luvusta, poistan samalla
niiden suurimman kärsimyksen välikappaleet, nimittäin kirjat. Lukeminen
on lasten vitsaus, ja se on melkein ainoa askaroitseminen joka niille
osataan antaa. Tuskin Émile kaksitoistavuotiaanakaan saa tietää mikä
kirja on. Mutta täytyyhän hänen ainakin -- sanottaneen -- osata lukea.
Tietysti hänen täytyy osata lukea, silloin kuin lukeminen on hänelle
hyödyllistä; siihen asti sillä ei ole muuta merkitystä kuin että se
häntä ikävystyttää.
Jos hyväksyn sen menettelytavan, ettei lapsilta vaadita mitään pelkän
kuuliaisuuden vuoksi, johtuu siitä, ettei niiden pidä oppia mitään,
jonka todellista ja nykyhetkellistä hyötyä eivät huomaa, olkoon se
sitten huvia tai hyötyä; mikä seikka muuten voisi herättää niiden
opinharrastusta? Taito vaihtaa ajatuksia poissaolevien kanssa ja
ymmärtää heitä, taito kaukana olevalle henkilölle ilman välittäjää
ilmaista tunteitamme, tahdonilmauksiamme ja toivomuksiamme, on sitä
laatua, että sen hyödyllisyys voidaan tehdä selväksi jokaikäiselle
henkilölle. Minkä ihmeen kautta siis tämä niin hyödyllinen taito on
muuttunut lasten kiusanhengeksi? Sen tähden, että niitä pakotetaan sitä
harjottamaan vasten tahtoansa ja että sitä käytetään tarkoitukseen,
joita lapset eivät vähintäkään ymmärrä. Lapsi ei ollenkaan ahkeroitse
sellaisen välikappaleen täydentämistä, jonka avulla sitä rasitetaan.
Mutta jos asetatte niin, että joku välikappale tuottaa sille huvia,
niin se pian kehottamattannekin on sitä ahkerasti käyttävä.
Ihmiset vaivaavat suuresti päätään hakemalla parhaita lukemisen
opetuksen metodeja; keksitään lukemiskoneita, seinätauluja;
lastenkamari muutetaan kirjapainoksi. Locke ehdottaa, että lapsi oppisi
lukemaan noppakuutioiden avulla. Tämä on muka oiva keksintö! Herra
varjelkoon mokomasta! Keino, joka on kaikkia näitä varmempi ja joka
aina unhotetaan, on lapsen lukuhalu. Herättäkää lapsessa tämä halu ja
hylätkää kaikki lukemiskoneet ja nopat; silloin joka metodi on oleva
hyvä.
Nykyhetkellinen harrastus on se suuri ja ainoa yllytin, joka johtaa
varmasti ja kauas. Niinpä Émile joskus saa isältään, äidiltään ja
sukulaisiltaan kutsukirjeen tulemaan päivällisille, kävelylle,
veneretkelle tai johonkin julkiseen juhlaan. Nämä kirjeet ovat lyhyet,
selvät, täsmälliset ja hyvin kirjoitetut. Hänen on löytäminen joku,
joka ne hänelle lukee. Tuo joku ei aina ole ajoissa tavattavissa tai on
yhtä vähän palvelukseen altis kuin lapsi itse oli hänelle edellisenä
päivänä. Täten tilaisuus ja oikea hetki menee käsistä. Viimein hänelle
luetaan kirje, mutta aika on jo ohitse. Oi, jospa hän itse olisi
osannut lukea! Hänelle tulee toisia kirjeitä; ne ovat aivan lyhyet!
Niiden sisällys on niin mieltäkiinnittävä! Hän tahtoisi ottaa siitä
selkoa; milloin hän saa apua, milloin taas ei saa. Hän panee kaiken
kykynsä liikkeelle ja saa lopulta selvän puolesta kirjeen
sisällyksestä. Siinä pyydetään huomenna syömään kermakiisseliä ...
mutta hän ei saa selvää minne ja kenen luo ... kuinka suuresti hän
ponnisteleekaan osatakseen lukea kirjeen loppupuolenkin! En luule
Émilen tarvitsevan lukemiskonetta. Onko minun nyt puhuminen
kirjoitustaidosta? Ei suinkaan; häpeisin kuluttaa aikaani niin
joutaviin seikkoihin kasvatusopillista tutkistelua kirjoittaessani.
Lisään ainoastaan sanasen, joka sisältää tärkeän periaatteen,
nimittäin, että tavallisesti saavutetaan hyvin varmasti ja nopeasti se,
mitä ei hätiköiden tavoitella. Olen melkein varma siitä, että Émile
osaa täydellisesti lukea ja kirjoittaa ennen kymmenettä ikävuottaan
juuri siitä syystä, ettei minusta ole ollenkaan tärkeätä, että hän sitä
osaa ennenkuin on viisitoistavuotias. Mutta mieluummin tahtoisin ettei
hän sitä koskaan oppisi kuin että ostaisi tämän taidon kaiken sen
kustannuksella, mikä voi saattaa sen hänelle hyödylliseksi.
Mitä häntä hyödyttää lukutaito, jos se ainaiseksi on tehty hänelle
vastenmieliseksi! _Id in primis cavere oportebit, ne studia, qui amare
nondum potest, oderit, et amaritudinem semel perceptam etiam ultra
rudes annos reformidet_.[49]
Kuta enemmän puolustan toimettomuutta vaativaa metodiani, sitä enemmän
huomaan sitä vastustavien väitteiden lisääntyvän. "Jos oppilaanne ei
opi mitään teiltä, hän on oppiva toisilta. Ellette ehkäise erehdystä
totuuden avulla, hän on oppiva valheita; ne ennakkoluulot, joita
pelkäätte häneen istuttavanne, hän on saava kaikesta, mikä häntä
ympäröi; ne tunkevat sisälle kaikista aistimista; joko ne turmelevat
hänen järkensä ennenkuin se vielä on kehittynyt, tai hänen
pitkällisestä toimettomuudesta veltostunut henkensä on vajoava
aineellisuuteen. Ajatusvoiman laiminlyöminen lapsuudeniässä herpaisee
tämän voiman jälki-ikänäkin."
Luulen helposti voivani vastata tähän. Mutta mitä hyödyttävät alituiset
vastaukset? Jos metodini itsestään kumoaa vastaväitteet, se on hyvä.
Jos ei se kykene sitä tekemään, se ei ole minkäänarvoinen; minä siis
jatkan.
Jos edellä osottamani suunnitelman mukaisesti noudatatte käytännössä
vakaantuneille vallan vastakkaisia sääntöjä, jos sen sijaan että
kiinnitätte oppilaanne huomion etäisiin seikkoihin, toisiin
ilmanaloihin, toisiin vuosisatoihin, maailman ääriin, jopa taivaaseen
asti, koetatte aina pysytellä häntä omalla alallaan ja tarkkaamaan
sellaista, mikä häntä välittömästi koskee, niin huomaatte hänet
kykeneväksi havaitsemaan, muistamaan, jopa asioita arvostelemaankin.
Tämä on luonnon järjestys. Mikäli tunnevoittoinen olento muuttuu
toimivaksi, sikäli se saa voimiinsa suhtautuvan arvostelukyvyn; ja
vasta siitä ylimääräisestä voimasta, joka ei ole tarpeellinen sen
ylläpysymiseen, siinä kehittyy se spekulatiivinen kyky, joka on omansa
käyttämään tuota ylimääräistä voimaa muihin tarkoituksiin. Jos siis
tahdotte viljellä lapsen henkisiä kykyjä, niin viljelkää niitä voimia,
joita näiden kykyjen tulee hallita. Harjottakaa alati sen ruumista,
saattakaa se rotevaksi ja terveeksi, jotta se tulisi viisaaksi ja
järkeväksi. Tehköön se työtä, olkoon se toimessa, juoskoon, huutakoon
ja olkoon alati liikkeellä; tulkoon siitä ensin mies ruumiinvoimien
puolesta, ja pian siitä tulee mies järjenkin puolesta.
Tosin tylsistyttäisitte sen tällä metodilla, jos sitä alati ohjaisitte,
sanoen sille lakkaamatta: mene, tule, jää tänne, tee sitä, älä tee
tätä. Jos teidän päänne alati ohjaa sen käsivarsia, käy sen oma pää
sille hyödyttömäksi. Mutta muistakaa sopimustamme; jos olette pelkkä
pedantti, ei maksa vaivaa lukea teostani.
On hyvin surkuteltava erehdys luulla, että ruumiinharjoittaminen
vahingoittaa henkistä toimintaa; ikäänkuin näitä kahta toiminnanlajia
voisi harjottaa samanaikuisesti ja ikäänkuin toisen niistä ei aina
pitäisi ohjata toista!
On olemassa kahdenlaisia ihmisiä, joiden ruumis on alituisen
harjotuksen alaisena, ja joista toiset yhtä vähän kuin toisetkaan
ajattelevat sielunsa viljelemistä, nimittäin talonpojat ja
raakalaiskansat. Edelliset ovat raakoja, törkeitä, taitamattomia;
jälkimäiset taas ovat tunnetut aistimiensa terävyydestä ja vielä
suuremmassa määrin viekkaudestaan. Yleensä ei ole kömpelömpää ihmistä
kuin talonpoika eikä vilkasälyisempää kuin villi-ihminen. Mistä johtuu
tämä ero? Siitä että edellinen tekee aina sen, mikä sille käsketään,
tai sen, minkä on nähnyt isänsä tekevän, tai minkä on tehnyt
nuoruudestaan, eikä siis koskaan toimi muuten kuin tottumuksesta; ja
hänen melkein koneellisessa elämässään, jonka alati täyttävät samat
askareet, tottumus ja kuuliaisuus ovat astuneet järjen sijalle.
Villi-ihmisen laita on toisin; hän kun ei ole kiintynyt mihinkään
paikkaan, eikä ole velvollinen täyttämään mitään päivätyötä, hän kun ei
tottele ketään, tunnustaen oman tahtonsa ainoaksi laikseen, huomaa
välttämättömäksi edeltäkäsin tarkoin punnita jokaista tekoaan; hän ei
liikahda, ei astu askeltakaan laskematta sen seurauksia. Kuta enemmän
hän harjoittaa ruumistaan, sitä enemmän hänen ymmärryksensä kehittyy.
Hänen voimansa ja järkensä kasvavat samanaikuisesti ja kehittävät
toinen toistansa.
Viisas opettaja! Ottakaamme selville, kumpi meidän oppilaistamme on
villi-ihmisen ja kumpi talonpojan kaltainen. Ollen kaikessa alituisen
opastelevan mahtiarvon alaisena teidän oppilaanne ei tee mitään muuten
kuin käskystä. Hän ei rohkene syödä silloin kun hänen on nälkä, ei