Émile eli Kasvatuksesta - 43

lukemaan rukouksensa, heitä pakottamatta niihin osaa ottamaan. Olkoot
rukoukset lyhyet, kuten Jeesus Kristus itse säätää. Suoritettakoon ne
aina sopivalla hartaudella ja kunnioituksella. Otettakoon huomioon,
että, kun pyydämme korkeimmalta olennolta tarkkaavaisuutta kuuntelemaan
meitä, hän voi sitä suuremmalla syyllä vaatia, että me kiinnitämme
täyden tarkkaavaisuutemme siihen, mitä aiomme hänelle sanoa.
On vähemmän tärkeätä, että nuoret tytöt pian oppivat tuntemaan
uskonnon; paljon tärkeämpää on, että he oppivat sen hyvin tuntemaan ja
että sitä rakastavat. Jos teette uskonnon opetuksen heille
rasittavaksi, jos kuvittelette heille Jumalaa olennoksi, joka alati on
heille vihainen, jos hänen nimessään velvotatte heitä lukemattomiin
vaivalloisiin velvollisuuksiin, joita eivät näe teidän itsenne koskaan
täyttävän, niin mitä muuta he voivat ajatella, kuin että katkismuksen
osaaminen ja rukoileminen ovat pikkutyttöjen velvollisuuksia, ja mitä
muuta he voivat toivoa kuin että kasvaisivat suuriksi, päästäkseen
vapaiksi kaikesta tästä pakollisuudesta! käyttäkää ennen kaikkea hyvää
esimerkkiä. Ilman sitä ei koskaan saavuta mitään lapsiin nähden.
Uskonkappaleita selittäessänne antakaa selityksenne suoranaisen
opetuksen muodossa älkääkä suorittako opetustanne kysymysten ja
vastausten muodossa. Tyttöjen tulee aina vastata ainoastaan sitä, mitä
ajattelevat, eikä sitä, mitä heille on saneltu. Katkismuksen kysyvä
muoto on järjetön, sillä vastauksillaan oppilas itse teossa opettaa
opettajaa. Jopa nämä ovat valheita lasten suussa, he kun selittävät
sellaista, mitä eivät ymmärrä, ja vakuuttavat sellaista, jota eivät
kykene uskomaan. Näytettäköön minulle kaikkein viisaimmista miehistä
vaan yksikin, joka ei valhettelisi lausuessaan katkismustaan!
Meidän katkismuksemme ensimäinen kysymys kuuluu: "Kuka sinut on
maailmaan synnyttänyt?" Tähän pieni tyttö, joka varsin hyvin tietää,
että se on hänen äitinsä, kuitenkin epäröimättä vastaa: Jumala. Ainoa,
mikä pienokaiselle tässä kohdin on selvää, on se, että hän kysymykseen,
joka hänelle on tuiki käsittämätön, antaa vastauksen, jota hän vielä
vähemmin ymmärtää.
Minä toivoisin, että mies, joka hyvin tuntisi lapsen henkisen
kehityskulun, kirjoittaisi katkismuksen lapsia varten. Tämä olisi
kenties hyödyllisin kirja, joka koskaan on kirjoitettu, eikä se,
luullakseni, tuottaisi kaikkein vähintä kunniaa tekijälleen. Aivan
varmaa on, että jos tuollainen kirja olisi hyvä, se ei ollenkaan olisi
meidän nykyisten katkismuksiemme kaltainen.
Sellainen katkismus olisi hyvä ainoastaan sillä ehdolla, että lapsi
siinä asetettuihin kysymyksiin itsestään osaisi vastata, ilman että
olisi oppinut ulkoa vastauksia. Luonnollisesti tulisi lapsella olla
tilaisuus itsellään joskus tehdä vuorostaan kysymyksiä. Saattaakseni
ymmärrettäväksi mitä tässä tarkoitan, tulisi minun kirjoittaa
mallikatkismus. Mutta tiedän varsin hyvin mitä minulta sitä tehdäkseni
puuttuu. Koetan kuitenkin antaa siitä likimääräisen käsityksen.
Kuvittelen siis, että tekijän, tullakseen meidän katkismuksemme
ensimäiseen kysymykseen, olisi alkaminen jotenkin tähän tapaan:
_Kasvattajatar_. Muistatko vielä sitä aikaa, jolloin äitisi oli tyttö?
_Tyttö_. En muista.
_Kasvattajatar_. Miksi et? Onhan sinulla niin hyvä muisti.
_Tyttö_. Eihän minua silloin vielä ollut olemassa.
_Kasvattajatar_. Et siis aina ole elänyt?
_Tyttö_. En.
_Kasvattajatar_. Tuletko aina elämään?
_Tyttö_. Tulen.
_Kasvattajatar_. Oletko nuori vai vanha?
_Tyttö_. Olen nuori.
_Kasvattajatar_. Entä isoäitisi, onko hän nuori vai vanha?
_Tyttö_. Hän on vanha.
_Kasvattajatar_. Onko hän ollut nuori?
_Tyttö_. On.
_Kasvattajatar_. Minkätähden hän ei enää ole nuori?
_Tyttö_. Sentähden, että hän on vanhentunut.
_Kasvattajatar_. Oletko sinäkin tuleva vanhaksi, kuten hän?
_Tyttö_. En tiedä.[165]
_Kasvattajatar_. Missä ovat viimevuotiset hameesi?
_Tyttö_. Ne on ratkottu rikki.
_Kasvattajatar_. Ja miksi ne on ratkottu rikki?
_Tyttö_. Sillä ne olivat minulle liian pienet.
_Kasvattajatar_. Ja miksi ne olivat sinulle liian pienet?
_Tyttö_. Siksi, että olen kasvanut.
_Kasvattajatar_. Oletko vieläkin kasvava?
_Tyttö_. Tietysti!
_Kasvattajatar_. Mitä tulee suurista tytöistä?
_Tyttö_. Heistä tulee rouvia.
_Kasvattajatar_. Ja mitä tulee rouvista?
_Tyttö_. Heistä tulee äitejä.
_Kasvattajatar_. Millaisiksi äidit lopulta tulevat?
_Tyttö_. He tulevat vanhoiksi.
_Kasvattajatar_. Tuletko sinäkin siis vanhaksi?
_Tyttö_. Tulen, kun minusta tulee äiti.
_Kasvattajatar_. Ja miksi tulevat vanhat ihmiset?
_Tyttö_. En tiedä.
_Kasvattajatar_. Miten on käynyt isoisäsi?
_Tyttö_. Hän on kuollut.[166]
_Kasvattajatar_. Minkätähden hän on kuollut?
_Tyttö_. Sentähden, että hän oli vanha.
_Kasvattajatar_. Miten siis käy vanhojen ihmisten?
_Tyttö_. He kuolevat.
_Kasvattajatar_. Entä sinä itse, kun olet tullut vanhaksi, miten si...
_Tyttö_ (keskeyttäen). Oh! Minä en tahdo kuolla!
_Kasvattajatar_. Lapseni, ei kukaan tahdo kuolla, ja kuitenkin kaikki
ihmiset kuolevat.
_Tyttö_. Kuinka? Onko äitikin kuoleva?
_Kasvattajatar_. On, kuten kaikki muutkin. Naiset tulevat vanhoiksi,
samoin kuin miehetkin, ja vanhuus johtaa kuolemaan.
_Tyttö_. Mitä tulee tehdä, että tulisi hyvin myöhään vanhaksi?
_Kasvattajatar_. Elää ymmärtäväisesti niin kauan kun on nuori.
_Tyttö_. Minä olen aina oleva ymmärtäväinen.
_Kasvattajatar_. Sen parempi sinulle. Mutta luuletko silti voivasi elää
aina?
_Tyttö_. Kun tulen hyvin, hyvin vanhaksi...
_Kasvattajatar_. No siis?
_Tyttö_. Kun on niin vanha, niin täytyy, kuten sanotte, kuolla.
_Kasvattajatar_. Sinäkin olet siis kerran kuoleva?
_Tyttö_. Oi sentään, olen kerran kuoleva!
_Kasvattajatar_. Kuka eli siis ennen sinua?
_Tyttö_. Isäni ja äitini.
_Kasvattajatar_. Kuka eli ennen heitä.
_Tyttö_. Ennen heitä elivät heidän vanhempansa.
_Kasvattajatar_. Kuka on elävä sinun jälkeesi?
_Tyttö_. Lapseni ovat elävät minun jälkeeni.
_Kasvattajatar_. Ja kuka heidän jälkeensä?
_Tyttö_. Heidän lapsensa, j.n.e.
Jatkamalla tätä menettelytapaa, tulee huomaamaan, jos tekee selviä
johtopäätöksiä, että ihmissuvulla, kuten kaikilla muilla olioilla, on
alkunsa ja loppunsa, s.o. että sillä on isä ja äiti, joilla ei ollut
isää ja äitiä, ja että lopulta tulee olemaan lapsia, joilla ei ole
lapsia.[167] Ainoastaan esittämällä pitkän sarjan tämäntapaisia
kysymyksiä voi tarpeeksi valmistaa katkismuksen ensimäistä kysymystä.
Vasta silloin voi tehdä tämän kysymyksen ja silloin vasta lapsi kykenee
sitä ymmärtämään. Mutta mikä ääretön harppaus siitä toiseen
vastaukseen, joka, niin sanoakseni, antaa määritelmän Jumalan
olemuksesta! Milloin tämä kuilu on täytettävä? Jumala on henki? Pitääkö
minun upottaa lapsen ymmärrys tuohon himmeän metafysiikan mereen,
joista miestenkin on niin vaikea upottuaan pelastua? Pikkutytön tehtävä
ei ole ratkaista näitä kysymyksiä; hänen tehtävänänsä on korkeintaan
asettaa ne. Jos tämä tapahtuu, olen vastaava hänelle yksinkertaisesti:
"Kysyt minulta, mikä Jumala on, mutta sitä ei ole helppo sanoa. Jumalaa
ei voi kuulla, ei nähdä eikä koskettaa; hänet tunnetaan ainoastaan
hänen teoistaan. Voidaksesi kuvitella millainen hän on, sinun tulee
ensin tietää, mitä hän on tehnyt."
Vaikka meidän dogmimme kaikki sisältävät yhtä paljon totuutta, eivät
kuitenkaan kaikki siltä ole yhtä tärkeitä. Jumalalle on aivan
yhdentekevää, tunnemmeko hänen kunniansa joka suhteessa, mutta
inhimilliselle yhteiskunnalle ja kaikille sen jäsenille on tärkeätä,
että jokainen ihminen tuntee ja täyttää ne velvollisuudet,
lähimmäistään ja itseään kohtaan, jotka Jumalan laki hänelle säätää.
Tätä meidän tulee lakkaamatta toisillemme opettaa, ja etupäässä
vanhemmat ovat velvolliset tätä opettamaan lapsilleen. Se, että muuan
neitsyt on luojansa äiti, että tämä neitsyt on synnyttänyt Jumalan tai
ainoastaan ihmisen, johon Jumala on yhtynyt, se että Isällä on sama tai
erilainen luonne, että Pyhä henki vuotaa ulos heistä jommastakummasta,
jotka ovat toistensa kaltaiset, tai molemmista yhteisesti -- tämä
kaikki on sellaista, joka tosin on näennäisesti olennaista, mutta jonka
ratkaisu ei ole tärkeämpää ihmiskunnalle kuin mitä on tietää minä
päivänä tulee viettää pääsiäistä, onko rukoiltava rukousnauhaa
käyttämällä, tuleeko paastota, olla lihaa syömättä, puhua latinaa vai
ranskaa kirkossa, koristaa seiniä kuvilla, lukea vai kuulla messua, ja
saavatko katolilaiset papit naida. Ajatelkoon kukin näistä asioista
mitä tahtoo, se ei mielestäni liikuta muita. Mitä minuun tulee, se on
minulle vallan yhdentekevää. Mutta se, mikä minulle ja kaikille
kanssaihmisilleni on tärkeätä, on, että jokaisen tulee tietää olevan
olemassa inhimillisten kohtaloiden Ohjaajan, jonka lapsia me kaikki
olemme ja joka käskee meidän kaikkien olla oikeamielisiä, rakastaa
toinen toistamme, olla avuliaita ja armeliaita, täyttää lupauksemme
kaikille, omille ja hänen vihollisilleenkin. Lisäksi on tärkeätä
tietää, että tämän elämän näennäinen onni ei ole minkäänarvoinen, että
tätä elämää seuraa toinen elämä, jossa tämä ylin Olento on palkitseva
hyviä ja tuomitseva pahoja. Nämä ja tämäntapaiset opinkappaleet ovat
tärkeät opettaa nuorisolle ja juurrutettavat kansalaisten vakaumukseen.
Jokainen, joka niitä vastustaa, ansaitsee rangaistuksen, se on
kieltämätöntä. Sillä hän on järjestyksen häiritsijä ja yhteiskunnan
vihollinen. Se, joka sivuuttaa ne ja tahtoo istuttaa meihin omia
yksityisiä mielipiteitään, joutuu samaan lopputulokseen, joskin
seuraten päinvastaista tietä. Hän kun tahtoo omalla tavallaan ylläpitää
järjestystä, hän itse teossa häiritsee rauhaa. Uhkamielisessä
ylpeydessään hän esiintyy Jumaluuden tulkitsijana ja vaatii itselleen
Jumalan nimessä ihmisten ylistystä ja kunnioitusta, täten itse
tekeytyen Jumalaksi, mikäli hänen asemansa sallii.
Sivuuttakaa siis kaikki nuo salaperäiset dogmit, jotka meille ovat
pelkkiä sanoja, ilman aatesisällystä, kaikki nuo omituiset opit, joiden
turha tarkastaminen niiden harjottajissa korvaa hyvettä, saattaen
heidät pikemmin mielettömiksi kuin hyviksi. Pysytelkää aina lapsianne
siinä ahtaassa dogmien piirissä, joka on moraalin yhteydessä. Koettakaa
heissä synnyttää se vakaumus, ettei meille mikään muu ole hyödyllistä
kuin se, mikä opettaa meitä oikein ja hyvin toimimaan. Älkää suinkaan
kasvattako tyttäriänne teologeiksi ja filosofeiksi. Opettakaa heille
taivaallisista asioista ainoastaan sellaista, mikä edistää inhimillistä
viisautta. Totuttakaa heitä tuntemaan alati olevansa Jumalan silmien
edessä, pitämään häntä tekojensa, ajatustensa, hyveensä ja
huvituksiensa todistajana. Opettakaa heitä lisäksi tekemään hyvää ilman
huomionherättämisen halua ja yksistään siitä syystä, että Jumala hyvää
rakastaa. Opettakaa heitä vielä napisematta kestämään kärsimystä
ajatellen, että hän siitä on antava korvausta, sanalla sanoen aina
elämässään käyttäymään tavalla, josta voivat iloita kun kerran astuvat
hänen eteensä. Tämä on oikea uskonto; se on myös ainoa uskonnon muoto,
joka ei siedä väärinkäytöstä ja joka ei aiheuta jumalattomuutta ja
uskonkiihkoa. Saarnattakoon kuinka monta ylevämpää uskontoa tahansa,
minä puolestani en kuitenkaan tule tunnustamaan mitään muuta uskontoa.
Muuten on hyvä ottaa huomioon, että, siihen ikään asti, jolloin järki
valistuu ja heräävä tunne-elämä panee omantunnon puhumaan, hyvä ja paha
on nuorisolle se, mitä sitä ympäröivät henkilöt hyväksi ja pahaksi
arvostelevat. Se, mikä nuorille tytöille käsketään, on hyvää, se, mikä
heiltä kielletään, on pahaa; sen enempää heidän ei tarvitse tietää.
Tästä huomaa, kuinka tärkeätä on -- tytöille vielä tärkeämpää kuin
pojille -- millaisia ihmisiä valitaan heidän kanssaan seurustelemaan ja
heihin vaikuttamaan. Lopulta saapuu se hetki, jolloin tytöt itsestään
alkavat arvostella asioita, ja silloin on aika muuttaa heidän
kasvatussuunnitelmaansa.
Olen kenties tästä tähän asti jo puhunut liiaksi. Millaisiksi
kehittäisimmekään naiset, jos asettaisimme heidän laikseen yksinomaan
yleiset ennakkoluulot! Älkäämme suinkaan siihen määrin alentako sitä
sukupuolta, joka meitä hallitsee ja joka meille tuottaa kunniaa,
ellemme ole sitä halventaneet. On olemassa koko ihmissukua koskeva
laki, joka on aikaisempi yleistä mielipidettä. Tämän lain
järkähtämättömään johtoon tulee kaikkien muiden lakien alistua. Se näet
tuomitsee ennakkoluulotkin, ja ainoastaan siinä määrin kuin ihmisten
kunnioitus on sopusoinnussa sen kanssa, tämä kunnioitus voi olla
auktoriteettinamme.
Tämä laki on sisäinen tunteemme. En tässä toista mitä siitä aikaisemmin
olen sanonut. Mainitsenhan vaan, että jos eivät nämä kaksi puheena
olevaa lakia ole ohjaavina naisten kasvatuksessa, se on aina oleva
puutteellinen. Tunne ilman yleistä mielipidettä ei ole heille antava
tuota hengen herkkää hienoutta, joka hyville tavoille tuottaa maailman
kunnioituksen, ja yleinen mielipide ilman tunnetta on saattava naiset
petollisiksi ja siveettömiksi ja on paneva ulkokuoren todellisen hyveen
sijaan.
On siis tärkeätä heissä viljellä henkistä kykyä, joka kelpaa
ratkaisijaksi noiden molempien ohjaajien välillä, kykyä joka ei päästä
omaatuntoa eksymään ja joka oikaisee ennakkoluulojen väärät päätelmät.
Tämä kyky on järki. Mutta kuinka moni kysymys tunkee esiin tätä
sanaa mainittaessa! Kykenevätköhän naiset vankkoja järkipäätelmiä
tekemään? Onko siis todella tärkeätä, että he koettavat kehittää
arvostelukykyään? Onko tämä kehittäminen todella saavuttava toivottua
menestystä? Onko se hyödyllinen naiselle olennaisille tehtäville,
soveltuuko se yhteen sen yksinkertaisuuden kanssa, joka hänelle sopii?
Näitä kysymyksiä pohditaan ja ratkaistaan eri tavoin, ja siinä
joudutaan päinvastaisiin äärimäisyyksiin. Niinpä toiset säätävät, että
naisen yksinomaan tulee perheessään ommella ja kehrätä palvelijattarien
kanssa, ja täten he hänestä tekevät talonisännän ensimäisen
palvelijattaren. Toiset eivät taas tyydy lujentamaan naisen oikeuksia,
vaan tahtovat, että he anastaisivat miestenkin oikeudet. Sillä jos
heidän sukunsa olennaisissa oikeuksissa asetamme heidät yläpuolelle
miehiä ja kaikessa muussa teemme naisen miehen vertaiseksi, niin mitä
tämä muuta on kuin siirtää naiselle se ylemmyyden ja etevämmyyden
asema, jonka luonto on aviomiehelle antanut?
Se järkevyys, jota mies tarvitsee tunteakseen velvollisuutensa, ei ole
monimutkainen. Se järkevyys, joka johtaa naista tuntemaan omia
velvollisuuksiaan, on vielä yksinkertaisempi. Se kuuliaisuus ja
uskollisuus, jota hän on velkapää osottamaan miehelleen, se hellyys ja
huolenpito, jota hän on velvollinen omistamaan lapsilleen, ovat niin
luonnollisia ja ilmeisen selviä seurauksia hänen asemastaan, ettei hän,
jos vaan on vilpitön, voi vastustaa sitä sisäistä tunnetta, joka häntä
ohjaa, eikä olla tuntematta velvollisuuttaan, jos hänen kiintymyksensä
vielä on turmeltumaton.
Minä puolestani en erotuksetta moittisi sitä, että vaimo yksinomaan
harrastaisi sukupuolensa töitä ja että hänet kaiken muun suhteen
annettaisiin olla mitä suurimmassa tietämättömyydessä. Mutta tätä
varten vaadittaisiin hyvin yksinkertaisia ja puhtaita julkisia tapoja
ja hyvin syrjäisiä elintapoja. Suurissa kaupungeissa ja turmeltuneiden
miesten seurassa tällainen nainen olisi liian helposti vieteltävissä.
Usein hänen hyveensä jäisi pelkän sattuman varaan. Tällä filosofisella
vuosisadalla naisella tulee olla hyve, joka kestää koettelemuksia.
Hänen tulee edeltäpäin tietää sekä mitä hänelle voidaan sanoa, että
mitä hänen siitä tulee ajatella.
Onhan nainen riippuvainen miesten arvosteluista, ja hänen tulee siis
ansaita heidän kunnioituksensa. Hänen tulee ennen kaikkea saavuttaa
miehensä kunnioitus. Hänen ei tule ainoastaan saattaa miestään
rakastamaan hänen persoonaansa, vaan myös saamaan hänet hyväksymään
hänen käytöksensä. Hän tulee muiden silmissä saattaa tunnustetuksi
miehensä valinta ja saattaa miehensä kunnioitetuksi sen kunnioituksen
nojalla, jota osotetaan hänen vaimolleen. Mutta miten hän kaikessa
tässä voi onnistua, jos ei tunne meidän laitoksiamme, ellei hän tiedä
mitään tavoistamme, seurustelusäännöistämme, ellei hän tunne
inhimillisten arvostelmien aiheuttajia eikä niitä intohimoja, jotka
määräävät noita arvostelmia? Juuri senvuoksi, että nainen on samalla
kertaa riippuvainen omastatunnostaan ja toisten mielipiteistä, hänen
tulee oppia toisiinsa vertaamaan näitä kahta ohjaajaa, niitä yhteen
sovittamaan ja antamaan etusija edelliselle ainoastaan silloin, kun ne
molemmat ovat keskenään ristiriidassa. Täten hänestä tulee omien
tuomariensa tuomari, ja hän ratkaisee itse, milloin hänen tulee alistua
niiden tuomioihin, milloin ne hylätä. Ennenkuin hän hylkää tai hyväksyy
niiden ennakkoluulot, hän niitä punnitsee. Hän oppii hakemaan niiden
alkujuuren, niiden pahoja vaikutuksia välttämään ja antamaan niille
edullisen käänteen. Hän pitää huolta siitä, ettei koskaan joudu
moitteen alaiseksi, jos hänen velvollisuutensa sallii hänen sitä
välttää. Mutta ei mitään kaikesta tästä voi tehdä, ellei kehitä hänen
älyänsä ja järkeänsä.
Palaan aina perusaatteeseeni, ja se tarjoaa minulle kaikkien
vaikeuksieni ratkaisun. Tutkin olevaista, etsin sen syitä ja huomaan
lopulta, että kaikki, mikä on olemassa, myöskin on hyvin. Astun
vieraanvaraiseen taloon, jonka isäntä ja emäntä yhdessä täyttävät
kestiystävyyden velvollisuuksia. Kummallakin on ollut samanlainen
kasvatus, kumpikin on yhtä kohtelias, molemmilla on yhtä paljon aistia
ja henkevyyttä, kumpaakin elähyttää sama halu hyvin vastaanottaa
vieraitaan ja päästää heidät luotaan menemään tyytyväisinä
isäntäväkeen. Mies ei laiminlyö ainoatakaan huolenpitoa, vaan tarkkaa
kaikkea: hän kulkee edestakaisin, kiertelee huoneissa ja vaivaa itseään
lukemattomilla tavoin. Hän tahtoisi olla pelkkää tarkkaavaisuutta.
Vaimo pysyy paikallaan; pieni seurapiiri kokoontuu hänen ympärilleen ja
näyttää häneltä peittävän muut vieraat. Kuitenkaan ei vierashuoneessa
tapahdu mitään, jota hän ei huomaisi, sieltä ei lähde pois kukaan,
jonka kanssa hän ei olisi puhunut. Hän ei ole laiminlyönyt mitään
sellaista, joka on voinut huvittaa kaikkia, hän ei ole kellekään
sanonut mitään sellaista, joka ei häntä olisi miellyttänyt. Ja
ollenkaan häiritsemättä seuraelämän järjestystä hän muistaa yhtä hyvin
huomaamattomimman vieraista kuin kaikkein huomatuimman. Pöytä on
katettu, käydään ruualle. Isäntä, joka tietää mitkä vieraat hyvin
soveltuvat yhteen, asettaa heidät istumaan pöydän ääreen, sen mukaan
kuin katsoo sopivaksi. Emäntä, vaikka ei ollenkaan tuntisi noita
seikkoja, ei erehdy vieraiden vieruskumppanien valinnassa. Hän näet jo
on heidän silmistään ja koko esiintymisestään huomannut, kuka sopii
kunkin pöytäkumppaniksi, ja kukin on saava sen paikan, jota haluaa. En
väitä, että joku vieraista ruokia tarjottaessa unhotettaisiin. Onhan
isäntä kiertänyt ympäri, eikä hän siis unhota ketään. Mutta emäntä
arvaa mitä ruokalajia kukin mielihyvällä katselee ja tarjoaa kullekin
sitä. Vaikka hän puhuu naapuriensa kanssa, luo hän katseensa pöydän
päähän asti. Hän näkee, kuka ei syö siitä syystä, ettei hänellä ole
nälkä ja kuka ei rohkene ottaa eteensä tai pyytää senvuoksi, että on
kömpelö tai ujo. Noustessaan pöydästä jokainen luulee, että emäntä on
ajatellut yksistään häntä. Ja kaikki luulevat, ettei hän ole itse
ehtinyt syödä ainoatakaan palaa. Mutta itse teossa hän on syönyt
enemmän kuin kukaan muu.
Kun kaikki vieraat ovat menneet, isäntäväki puhuu pitojen
yksityiskohdista. Mies kertoo mitä hänelle on sanottu, mitä ovat
sanoneet ja tehneet ne, joiden kanssa hän on keskustellut. Vaimo tosin
ei tässä suhteessa aina tee tarkinta selkoa, mutta sen sijaan häneltä
ei ole jäänyt huomaamatta mitä hiljaa on kuiskattu salin toisessa
päässä. Hän tietää mitä se ja se ajatteli, mistä se tai se puhe tai
kädenliike johtui. Tuskin on ollut ainoatakaan kuvaavaa ilmettä, jonka
merkitystä hän ei heti osaisi selittää, melkein aina osuen oikeaan.
Sama älykäs taitavuus, joka saattaa hienon maailman naisen niin
huomattavan etevällä tavalla emännän tehtäviä suorittamaan, saattaa
myös keikailevan naisen ylen eteväksi taidossa huvittaa useita
ihailijoita. Se viekkaus, johon keikailun on turvautuminen, vaatii
vielä hienompaa taitoa kuin kohteliaisuus. Kun näet kohtelias nainen
vaan on kohtelias kaikille, niin hän on täyttänyt kaikkien vaatimukset;
mutta keikaileva nainen tällaisella taitamattomalla yksitoikkoisuudella
pian menettäisi kaiken valtansa. Jos hän osottautuisi yhtä
ystävälliseksi kaikille ihailijoilleen, hän pian vierottaisi ne kaikki
pois luotaan. Seuraelämässä se kohtelutapa, jota kaikille osotetaan,
luonnollisesti miellyttää ja tyydyttää kaikkia. Kunhan vaan saa
osakseen hyvän kohtelun, ei juuri välitä siitä, että muutamia asetetaan
etusijaan. Mutta rakkausasioissa suosio, joka ei ole yksinomainen, on
solvaus. Arvonsa tunteva mies tahtoisi sata kertaa ennemmin että häntä
yksinään pahoin kohdellaan, kuin että hänen osakseen tulevat samat
hyväilyt kuin useille muille. Pahinta, mikä hänelle voi tapahtua on se,
ettei hänelle osoteta yksinomaista huomiota. Naisen, joka tahtoo
pysyttää useampia ihailijoita, tulee siis luulotella jokaiselle heistä,
että hän hänet asettaa etusijaan, ja tulee luulotella hänelle sitä
toisten läsnäollessa, joille hän taas hänen läsnäollessaan uskottelee
heitä yksinomaan suosivansa.
Jos tahdotte nähdä pahassa pulassa olevaa miestä, niin asettakaa kahden
naisen seuraan mies, jolla on salainen suhde kumpaankin, ja tarkatkaa
miten nolon näköinen hän on. Asettakaa samoissa olosuhteissa oleva
nainen kahden miehen seuraan (ja epäilemättä tällaiset tapaukset eivät
ole harvinaisemmat). Silloin ihmettelette sitä taitavuutta, jolla hän
vetää kumpaakin nenästä ja menettelee niin, että kumpikin asettaa
toisen ivansa esineeksi. Jos tämä nainen osottaisi kummallekin
rakastajalleen samaa luottamusta ja olisi kumpaakin kohtaan yhtä
tuttavallinen, niin nämä eivät hetkeäkään antaisi itseään pettää. Jos
hän kohtelisi heitä molempia yhtä hyvin, hän epäilemättä täten
ilmaisisi, että heillä molemmilla on samat oikeudet hänen suhteensa.
Mutta hänpä osaa tässä kohdin menetellä paljoa taitavammin. Kaukana
siitä, että kohtelisi heitä samalla tavoin, hän teeskentelee tekevänsä
eroa heidän välillään; hän tietää varsin hyvin, että se, jota hän
imartelee, luulee tämän tapahtuvan hellyydestä ja että se, jota hän
kohtelee kylmäkiskoisesti, luulee tämän kohtelun johtuvan loukatusta
rakkaudesta. Täten kumpikin tyytyväisenä osaansa huomaa tuon naisen
alati kääntävän huomionsa häneen, vaikka hän itse teossa koko ajan vaan
ajattelee itseään.
Yleisessä miellyttämishalussaan keikailu keksii vielä muita samanlaisia
keinoja. Oikut herättäisivät pelkkää vastenmielisyyttä, ellei niitä
osattaisi taitavasti käyttää. Mutta juuri senkautta, että keikaileva
nainen niitä taitavasti käyttää tarkoituksiinsa, hän niistä tekee mitä
vahvimmat kahleet orjilleen.
Usa ogn' arte la donna, onde sia colto
Nella sua rete alcun novello amante;
Ne con tutti, ne sempre un stesso volto
Serba, ma cangia a tempo atto e sembiante.[168]
Mihin muuhun perustuisikaan tämä taito kuin hienoon ja alituiseen
havaitsemiseen, joka saattaa naisen joka hetki huomaamaan, mitä
liikkuu miesten sydämissä ja joka saattaa hänet jokaista salaista
mielenliikutusta huomatessaan käyttämään tarvittavaa voimaa tuota
mielenliikutusta ehkäistäkseen tai kiillottaakseen. Voidaanko tämä
taito oppia? Ei; se on naisilla synnynnäinen; se on heillä kaikilla,
eivätkä miehet koskaan voi sitä hankkia itselleen yhtä suuressa määrin.
Se on naissukupuolen olennaisia ominaisuuksia. Mielenmaltti, tarkka,
terävä tajuaminen ja hieno huomiokyky -- siinä naisen tiedot. Siinä,
miten taitavasti he osaavat käyttää näitä tietojaan, ilmaantuu heidän
kykynsä.
Näin on laita, ja olemme nähneet, miksi niin pitää olla. Naiset ovat
viekkaita ja vilpillisiä, näin sanotaan; niin ei ole laita. Alunpitäen
he eivät sellaisia ole, vaan muuttuvat sellaisiksi lopulta. Heille
olennainen kyky on taitavuus eikä vilpillisyys. Seuratessaan
sukupuolensa todellisia taipumuksia he eivät edes valehdellessaan ole
vilpillisiä. Miksi vaaditte vastausta heidän suultaan, kun sen ei
olekaan määrä tätä vastausta antaa? Kysykää heidän katseiltaan,
heidän kasvoväriltään, heidän hengitykseltään, heidän heikolta
vastustukseltaan -- siinä se kieli, jonka luonto on antanut heille
heidän vastatakseen miehille. Heidän suunsa sanoo aina: ei; ja niin sen
tulee sanoa. Mutta siihen yhtynyt äänenpaino ei osaa valehdella. Eikö
kenties naisella ole samoja tarpeita kuin miehellä, vaikka hänellä ei
ole samoja oikeuksia niitä ilmaista? Hänen kohtalonsa olisi liian kova,
ellei hän, halutessaan jotakin oikeutta, voisi toisella tavoin korvata
sitä kieltä, jota ei rohkene käyttää. Pitääkö hänen kainoutensa saattaa
hänet onnettomaksi? Eikö hän tarvitse taitoa ilmaista pyyteitään, niitä
paljastamatta? Kuinka taitavasti hänen täytyykään menetellä jotta
miehen olisi pakko häneltä ryöstäen ottaa sellaista, minkä hän itse
teossa palavasti myöntäisi! Kuinka tärkeätä hänelle onkaan oppia
liikuttamaan miehen sydäntä, ilman että näyttää häntä ajattelevan!
Kuinka viehättävä on taru Galatean omenasta ja taitamattomasta paosta!
Mitäpä Galatealla olisi ollut lisättävää? Olisiko hänen pitänyt sanoa
paimenelle, joka seurasi häntä pajujen suojaan, että hän pakeni sinne
ainoastaan siinä tarkoituksessa, että tahtoi houkutella häntä tulemaan
perässä? Silloin hän oikeastaan olisi valehdellut, sillä silloin hän ei
enää olisikaan houkutellut paimenta häntä seuraamaan. Kuta
pidättyväisempi nainen on, sitä taitavampi hänen tulee olla, jopa
suhteissaan mieheensäkin. Minä puolestani väitän, että pitämällä
keikailua sopivien rajojen sisällä, saatamme sen siveäksi ja toden
luonnolliseksi, jopa luomme siitä kunniallisuuden lain.
"Hyve muodostaa jakamattoman ykseyden", sanoi sattuvasti eräs
vastustajistani. Eikä sitä saata jakaa, niin että hyväksyy toisen
puolen ja hylkää toisen. Kun sitä rakastamme, rakastamme sitä
kokonaisena ja eheänä. Tunteilta, joita emme saa tuntea, suljemme
sydämemme, kun voimme, mutta aina suumme. Moraalinen totuus ei ole
kaikki se, mikä on olevaista, vaan se, mikä on hyvää. Pahaa ei pitäisi
olla olemassa, ainakaan sitä ei pidä tunnustaa, varsinkin kun se tämän
tunnustuksen kautta saavuttaisi merkityksen, jota sillä muuten ei
olisi. Jos joutuisin kiusaukseen varastaa, ja jos ilmaisemalla tämän
kiusaukseni viekottelisin jotakin toista henkilöä rupeamaan
rikostoverikseni, niin eikö kiusaukseni ilmaiseminen olisi samaa kuin
joutuminen sen alaiseksi? Miksi sanotte, että häveliäisyys saattaa
naiset vilpillisiksi? Ovatko ne naiset, jotka enimmin menettävät
häveliäisyytensä, muita vilpittömämmät? Päinvastoin; he ovat tuhat
kertaa vilpillisemmät. Tuollaiseen suureen turmeluksentilaan nainen
vajoaa ainoastaan harjottamalla paheita, jotka kaikki luopumatta häneen
juurtuvat ja jotka saattavat hallita ainoastaan juonien ja valheen
avulla.[169] Päinvastoin ne naiset, joilla vielä on hävyntunnetta,
jotka eivät ylpeile vioistaan, jotka osaavat peittää pyyteensä niiltä
miehiltä, mitkä heissä ovat herättäneet nuo pyyteet, jotka ainoastaan
vaivoin ilmaisevat sydämensä salaisuudet, ovat muissakin suhteissa
vilpittömimmät, suorimmat, kaikissa sitoumuksissaan uskollisimmat ja
sellaisia, joihin yleensä voi enimmin luottaa.
Minun tietääkseni on tässä suhteessa mainittu poikkeuksena ainoastaan
neiti Lenclos. Häntä onkin pidetty ihmeenä. Hänen sanotaan vallan
miesten tavoin halveksineen sukupuolensa hyveitä. Kehutaan hänen
avomielisyyttään, suoruuttaan, varmaa seurustelutapaansa, hänen
uskollisuuttaan ystävyydessä. Hänen ylistelynsä taulu maalataan
täydelliseksi sanomalla, että hän lopulta muuttui mieheksi. Olkoon
menneeksi. Mutta minäpä vaan en olisi huolinut tuota miesmäistä olentoa
ystäväkseni enkä rakastajattarekseni.
Kaikki tämä ei ole ollenkaan niin vierasta aineelleni, kuin miltä
saattaa näyttää. Näen hyvin minne tähtäävät nykyajan filosofian
periaatteet, jotka ivaavat naissukupuolen häveliäisyyttä ja kuviteltua