Émile eli Kasvatuksesta - 15

myöskin olivat hänelle terveellisimmät.
Tämän lisäksi Luoja ei ainoastaan tyydytä niitä tarpeita, jotka hän on
meille antanut, vaan myös niitä jotka itse itsellemme hankimme. Ja
antaakseen halumme aina käydä tarpeidemme rinnalla hän on säätänyt,
että makumme vaihtelee ja muuttuu elintapojemme mukana. Kuta enemmän
poistumme luonnontilasta, sitä enemmän menetämme luonnollista makuamme;
tai tottumus muuttuu meille toiseksi luonnoksi, joka meissä siihen
määrään astuu alkuperäisen sijaan, ettei yksikään meistä enää sitä
tunne.
Tästä seuraa että luonnollisin maku välttämättömästi myöskin on
yksinkertaisin; sillä se helpoimmiten muuttuu; jos se sitävastoin
hienostuu ja kiihottuu mielikuvituksemme vaikutuksesta, se kehittyy
muuttumattomaksi. Ihminen, joka ei pysyvästi asu missään maassa, tottuu
vaivatta minkä maan tapoihin tahansa; mutta yhteen maahan kiintynyt
ihminen ei enää voi tottua toisiin maihin.
Tämä näyttää minusta todelta joka suhteessa, mutta erittäinkin mitä
varsinaiseen makuun tulee. Ensimäinen ravintoaineemme on maito; vasta
vähitellen totumme karkeampimakuisiin ruokiin, jotka alussa ovat meille
vastenmieliset. Hedelmät, vihannekset, yrtit ja lopuksi vähän
höysteetöntä, paistettua lihaa muodostivat ensimäisten ihmisten
juhla-ateriat.[69] Kun villi ihminen ensi kerran juo viiniä, hän
vetää suunsa väärään ja työntää viinilasin luotaan; meidänkään parissa
ei kukaan, joka on elänyt kahdenkymmenen vuotiaaksi maistamatta
käyneitä juomia, voi niihin tottua; olisimme kaikki ehdottomasti
raittiita, ellei meille nuoruudessamme olisi annettu viiniä. Kuta
yksinkertaisempi makumme on, sitä yleisempi se on; yleisimmin tunnetaan
vastenmielisyyttä eri aineista sekoitettuja ruokalajeja kohtaan. Onko
koskaan nähty kenenkään ihmisen inhoavan leipää ja vettä? Siinä on
luonnon viittaus, se on myös meidän ojennusnuoramme. Säilyttäkäämme
lapsessa sen alkuperäinen maku mikäli mahdollista; olkoon lapsen
ravinto tavallista ja yksinkertaista, ja tottukoon sen kitalaki
ainoastaan vähäisessä määrin höystettyihin ruokiin, älköönkä se
muodostako itselleen omaa omituista makua.
En tässä tutki onko tämä elintapa terveellisempi vai ei; sillä tämä
seikka ei yhdy tässä noudattamaani tarkoitusperään. Minulle riittää
pitääkseni sitä muita parempana että se on enimmin luonnon mukainen ja
että se helpoimmin saattaa mukautua toiseen elintapaan. Ne, jotka
väittävät että tulee totuttaa lapset sellaisiin ruokiin, joita ne
suurina tulevat nauttimaan, eivät mielestäni puhu järkevästi. Miksi
pitäisi niiden ravinnon olla sama, kun niiden elintapa on niin
erilainen? Mies, joka on väsynyt työstä, huolista ja vaivoista,
tarvitsee voimakasta ruokaa, joka antaa hänen aivoilleen uutta
elinvoimaa. Lapsi, joka on iloisesti temmeltänyt ja jonka ruumis yhä
vielä kasvaa, tarvitsee ainoastaan runsaasti ruokaa, mistä siihen
syntyy paljo ravinto-mehua. Muuten täysi-ikäisellä miehellä on jo
asemansa, virkansa ja kotinsa; mutta kuka voi varmasti sanoa mitä
kohtalo tarjoaa lapselle? Älkäämme missään suhteessa totuttako sitä
niin määrättyihin muotoihin, että sen on ylen vaikeata tarpeen
vaatiessa niistä vapautua. Älkäämme menetelkö niin, että lapsi kuolee
nälkään toisissa maissa, ellei se laahaa mukanaan ranskalaista
keittiömestaria ja että se jonakin päivänä sanoo ainoastaan Ranskassa
osattavan syödä hyvää ruokaa. Ohimennen sanoen, mikä epäilyttävä
ylistely! Minä päinvastoin sanoisin, että ranskalaiset yksin eivät osaa
syödä, he kun tarvitsevat erityistä keittiötaitoa, jotta ruoat heille
kelpaisivat.
Kaikista eri aistimuksistamme maku yleensä vaikuttaa meihin
välittömimmin. Meille onkin paljon tärkeämpää hyvin tuntea ja
arvostella niitä aineita, joiden tulee muodostaa osa omasta
ruumiistamme, kuin niitä aineita, jotka ainoastaan sitä ympäröivät.
Tuhannet seikat ovat yhdentekevät kosketukselle, kuulolle ja näölle;
mutta ei ole juuri mitään välinpitämätöntä maulle. Lisäksi tämän aistin
toiminta on vallan fyysillinen ja aineellinen, se on ainoa aisti, joka
ei pane mielikuvitusta toimimaan tai johon mielikuvitus ainakin
vähimmin yhtyy, jotavastoin jäljittely ja mielikuvitus usein
sekoittavat henkisyyttä kaikkien muiden aistien toimintaan. Yleensä
herkkäsydämiset ja hekumalliset ja intohimoiset ja todella tunteelliset
luonteet, joita muut aistit helposti kiihottavat, ovat jotenkin kylmät
maun vaikutuksille. Mutta juuri sen kokemuksen nojalla, joka näyttää
asettavan makuaistin muita alemmaksi ja tekevän sen orjuuteen
joutumisen niin halveksittavaksi, minä puolestani teen sen
johtopäätöksen, että sopivin keino hallita lapsia on ohjata niitä sen
avulla, mikä niille maistuu hyvin. Jos tahdomme käyttää ulkonaista
vaikutinta, on parempi antaa valtaa niiden herkuttelevaisuudelle kuin
turhamielisyydelle, sillä edellinen on luonnollinen vietti, joka
välittömästi johtuu makuaistista, jotavastoin jälkimäinen johtuu
mielikuvituksesta ja on ihmisoikkujen ja kaikenlaisten väärinkäytösten
alainen. Hetkuttelevaisuus on lapsuuden intohimo; mutta se ei voi
vastustaa ainoatakaan toista intohimoa, vaan haihtuu niin pian kuin
muita kiihottimia ilmaantuu. Ja uskokaa minua: lapsi on varsin pian
lakkaava ajattelemasta sitä, mitä se syö, ja kun sen sydän kiintyy
muuhun, ei se enää ajattele sellaista, mikä hivelee sen kitalakea. Kun
se varttuu suureksi, tuhannet raivokkaat tunteet syrjäyttävät
herkuttelevaisuuden ja kiihottavat turhamielistä itserakkautta: sillä
viimemainittu intohimo kehittyy kaikkien muiden intohimojen
kustannuksella ja valtaa lopulta ne kaikki. Olen joskus tarkannut
sellaisia ihmisiä, jotka panevat hyvin suurta arvoa herkullisiin
ruokiin ja jotka aamulla herätessään ajattelivat mitä tulisivat syömään
päivän kuluessa ja kuvailivat ateriaa tarkemmin kuin Polybius on
kuvannut taistelua. Minusta kaikki nämä niin sanotut miehet eivät ole
olleet muuta kuin neljänkymmenvuotiaita lapsia, vailla voimaa ja
lujuutta, _fruges consumere nati_.[70] Herkuttelevaisuus on sellaisten
sydänten pahe, joilla ei ole mitään ryhdikästä vakavuutta. Herkkusuun
sielu piilee kokonaan hänen kitalaessaan, eikä hän ole luotu muuta
varten kuin syömään. Ollen typerä ja kyvytön on hän oikealla paikallaan
ainoastaan ruokapöydässä, eikä hän osaa arvostella muuta kuin
ruokalajeja. Suokaamme hänelle kadehtimatta tämä virka; se näet on
hänelle sopivin kaikista, onneksi meille ja hänelle itselleen.
Se osottaa suurta kokemattomuutta, joka pelkää herkuttelevaisuuden
voivan juurtua kyvykkääseen lapseen. Lapsena emme tosin ajattele muuta
kuin syömistä; nuoruuden iässä emme sitä enää ajattele, kaikki meille
kelpaa ja meillä on paljo muuta tehtävää. En kuitenkaan neuvo
varomattomasti käyttämään niin alhaista kiihotinta enkä herkkupalojen
muodossa kehottamaan lapsia kauniin teon tuottamaa kunniaa
tavoittelemaan. Mutta en huomaa miksi ei puhtaasti ruumiillisia
harjotuksia voisi rohkaista aineellisilla ja makua hivelevillä
palkinnoilla, koska lapsuus ei ole tai koska sen ainakaan ei pitäisi
olla muuta kuin leikkiä ja reipasta huvia. Kun joku Mallorca-saaren
poikasista näkee puun latvassa riippuvan korin ja lingollaan heittää
sen siitä alas, on kaiketi vallan oikein, että hän taitavuudestaan saa
palkan ja että hyvä aamiainen korvaa ne voimat, jotka hän on käyttänyt
sitä hankkiakseen.[71] Kun spartalainen nuorukainen alttiina vaaralle
saada sata raipanlyöntiä, taitavasti hiipii kyökkiin, mistä varastaa
elävän revonpoikasen, kun hän kätkee sen nuttuunsa viedäkseen sen pois
ja kun se häntä raapii ja puree verille, ja kun tuo poika, peläten
yllätyksen tuottamaa häpeää, silmiä räpäyttämättä antaa repiä
sisälmyksiään päästämättä ainoatakaan tuskan ääntä, on vallan oikein ja
kohtuullista, että hän lopuksi hyötyy saaliistaan ja saa syödä sen,
sittenkuin se melkein on syönyt hänet. Älköön hyvää ateriaa koskaan
tarjottako palkkana, mutta miksi se ei voisi olla niiden vaivojen
tulos, joita on nähty sitä hankittaessa; Émile ei suinkaan ole pitävä
kivelle panemaani kakkua palkkana siitä, että hän on hyvin juossut; hän
ainoastaan tietää, että ainoa keino saada tuo leivos on se, että hän
saa sen käteensä ennen toisia.
Tämä ei ollenkaan vastusta niitä mielipiteitä, jotka äsken lausuin
ruokalajien yksinkertaisuuden puolesta. Ei näet vedotessaan lasten
ruokahaluun tarvitse kiihottaa niiden aistillisuutta, vaan tulee
ainoastaan tyydyttää luonnontarvetta. Ja tämä saavutetaan mitä
yksinkertaisimmilla keinoilla, ellei tahallansa koeteta hienostaa
lasten makua. Niiden alituinen ruokahalu, jonka niissä nostaa
varttumisen tarve, on varma höyste, joka korvaa monen muun. Hedelmät,
maitoruuat, joku leivos, joka on tavallista leipää maukkaampi, ja
etenkin taito sopivan suuruisina annoksina jaella tätä kaikkea -- siinä
on meille keino johtaa kokonaisia lapsijoukkoja maailman ääriin, ilman
että on tarpeellista niissä herättää makua kitalakea hiveleviin ruokiin
tai turmella niiden makuaistia.
Seikka, joka todistaa, ettei mieltymys lihaan ole ihmiselle
luonnollinen, on se, että lapset ovat välinpitämättömät tämän
ruokalajin suhteen ja että ne kaikki enemmän pitävät kasviruuista,
maitoliemistä, leivoksista, hedelmistä, j.n.e. On hyvin tärkeätä, ettei
tätä alkuperäistä makua johdeta harhaan ja ettei lapsia tehdä
liharuokia himoitseviksi. Ellei niiden terveys tästä kärsikään, niiden
luonne siitä kärsii. Miten tahansa tätä kokemusta selitettäneenkin, on
varma, että suuret lihansyöjät yleensä ovat julmemmat ja raaemmat kuin
kaikki muut ihmiset. Tämä huomio on tehty kaikilla seuduilla ja
kaikkina aikoina. Englantilaisten raakuus on tunnettu.[72] Persialaiset
tulenpalvelijat ovat mitä lempeimpiä ihmisiä.[73] Kaikki villit ovat
julmia; mutta heidän tapansa eivät tätä julmuutta aiheuta, vaan heidän
ravintonsa. He menevät sotaan samoin kuin menisivät metsästysretkelle
ja kohtelevat ihmisiä kuin karhuja. Englannissa eivät teurastajat
kelpaa todistajiksi,[74] eivätkä edes kirurgit. Suuret pahantekijät
karkaisevat itseään murhatekojaan varten juomalla verta. Homeros kuvaa
kyklooppeja, jotka olivat lihansyöjiä, kauheiksi ihmisiksi ja
lotofaageja niin ystävälliseksi ja rakastettavaksi kansaksi, että
jokainen, joka oli tullut kosketukseen heidän kanssaan, unhotti oman
isänmaansa ja jäi asumaan heidän pariinsa.
"Kysyt minulta", sanoi Plutarkos, "miksi Pytagoras pidättäytyi syömästä
eläinten lihaa, mutta minä päinvastoin kysyn sinulta: miten rohkea oli
se ihminen, joka ensiksi pani suuhunsa teurastetun eläimen lihaa, joka
hampaillaan musersi äsken tapetun elukan luita, joka antoi kantaa
eteensä pöytään kuolleita ruumiita ja upotti vatsaansa niiden eläinten
jäseniä ja elimiä, jotka muutama hetki sitä ennen määkivät, mylvivät,
astuivat ja näkivät? Miten hänen kätensä saattoi pistää rauta-asetta
tuntevan olennon sydämeen? Miten hänen silmänsä saattoivat kestää
murhan näkyä? Miten hän saattoi nähdä tuota eläinparkaa teurastettavan,
nyljettävän ja kappaleiksi leikeltävän? Miten saattoi hän katsella
vielä vavahtelevia lihapalasia? Kuinka niiden haju ei pannut häntä
voimaan pahoin? Eikö hän tuntenut inhoa, vastenmielisyyttä ja kauhua
kosketellessaan näiden haavojen likaa ja pestessään pois mustaa
hyytynyttä verta joka niitä peitti."
"Nyljetty vuota se matavi maassa,
Liha jo mylvivi vartahassa.
Syödä sit' ei voi ihminen vapisematta,
Eikä sen valitushuutoa kuuntelematta."
"Tuollaiset epäilemättä olivat hänen tunteensa kun hän ensi kerran
voitti luonnon syödäkseen tämän kamalan aterian, kun hän tahtoi
tyydyttää nälkäänsä elävän eläimen lihalla, eläimen, joka vielä kävi
laitumella, ja kun hän epäröi, miten piti teurastaa, leikellä palasiksi
ja paistaa karitsa, joka nuoleskeli hänen käsiään. On syytä oudoksua
niitä, jotka panivat alkuun tällaiset ateriat, eikä niitä, jotka niistä
pidättäytyvät. Edelliset voisivat vielä puolustaa raakalaisuuttaan
syiden avulla, jotka puuttuvat meiltä, joten me olemme sata kertaa
suurempia raakalaisia kuin he."
"Te onnelliset kuolevaiset, jumalien lemmikit -- voisivat meille sanoa
nuo ensimäiset ihmiset -- verratkaa aikoja toisiinsa ja huomatkaa
kuinka onnellisessa asemassa te olette, ja kuinka kurjassa tilassa me
olimme! Täyttä kehitystään saavuttamaton maa ja sumujen täyttämä ilma
eivät vielä olleet vuodenaikojen vaikutuksen alaisina. Jokien säännötön
virtaus uursi rantoja joka taholta. Lammet, järvet, syvät suot
peittivät tulvien kolme neljännestä maan pinnasta; jäljellä oleva
neljännes oli pienten metsikköjen tai hedelmättömien metsien
peittämänä. Maa ei tuottanut mitään hyviä hedelmiä. Meillä ei ollut
mitään kyntöaseita, emme tunteneet sellaisten käyttämistä, ja kun emme
olleet mitään kylväneet, ei meillä ollut odotettavissa mitään
elonkorjuuta. Nälkä ei siis ollenkaan hellittänyt. Talvella sammal ja
puiden kaarna olivat tavallisia ravintoaineitamme. Jotkut vihreät
juolasheinän ja kanervan juuret tarjosivat meille juhla-aterian,
ja kun ihmiset olivat löytäneet pähkinöitä, tammen tai pyökinterhoja,
he tanssivat riemuiten tammen tai pyökin ympärillä laulaen
maalaissävelmää, mainiten maata imettäjäkseen ja äidikseen. Tämä oli
heidän ainoa juhlansa ja ainoa huvinsa. Kaikki muu heidän elämässään
oli pelkkää surua, vaivaa ja kurjuutta."
"Kun viimein hävitetty ja alaston maa ei enää tarjonnut meille mitään,
oli meidän pakko solvaista luontoa, ylläpitääksemme henkeämme, ja me
söimme onnettomuustovereitamme ennemmin kuin itse kuolimme heidän
kanssaan. Mutta kuka pakottaa teitä, julmat ihmiset, vuodattamaan
verta? Katsokaa mikä onnellisuuden yltäkylläisyys teitä ympäröi! Kuinka
paljon hedelmiä maa teille tuottaa! Kuinka paljon rikkauksia pellot ja
viinitarhat teille antavat! Kuinka monet eläimet tarjoavat teille
maitonsa ravinnoksenne, villansa pukimiksenne! Mitä enempää te niiltä
vaaditte, Ja mikä raivo saattaa teidät tekemään niin monta murhaa,
vaikka teillä on yllin kyllin omaisuutta ja ravintoaineita! Miksi
valehtelette maaemollemme syyttäen sitä siitä, ettei se muka voi teitä
elättää? Miksi teette syntiä Cerestä, pyhien lakien keksijää ja
suopeata Bakhosta, ihmisten lohduttajaa kohtaan, ikäänkuin heidän
tuhlailevat lahjansa eivät riittäisi ylläpitämään ihmissukua? Miten on
teillä sydäntä kantaa heidän makeiden hedelmiensä sekaan pöydälle
eläinten luita ja juoda maitoa ja samalla niiden eläinten verta, jotka
ovat teille tuon maidon antaneet? Pantterit ja jalopeurat, joita
sanotte raateleviksi pedoiksi, seuraavat vaistoaan pakosta, tappaen
toisia eläimiä elääkseen. Mutta te olette sata kertaa niitä julmemmat,
poljette pakotta oikean vaistonne antautuaksenne veriseen
herkullisuuteenne. Ne eläimet, joita te syötte, eivät ole sellaisia,
jotka syövät muita eläimiä. Raatelevia eläimiä ette syö, vaan matkitte
niitä. Te himotsette ainoastaan viattomien ja lempeiden eläinten lihaa,
jotka eivät tee pahaa kellekään, jotka kiintyvät teihin ja palvelevat
teitä, ja jotka te ahmitte suuhunne palkaksi niiden palveluksesta."
"Oi sinä luonnoton murhaaja, jos itsepäisesti väität luonnon tehneen
sinut ahmien syömään kaltaisiasi, olentoja, jotka ovat lihaa ja luuta,
tunteellisia, ja elolliset kuten sinä itse, niin tukahuta ainakin se
kauhu, jonka se sinussa herättää näitä kamaloita aterioita kohtaan.
Tapa nuo eläimet itse omin käsin, ilman rauta-asetta; leikkele ne
kappaleiksi kynsilläsi, kuten jalopeurat ja karhut tekevät. Pure tuota
härkää ja raatele se kappaleiksi, paina kyntesi sen nahkaan. Syö tuo
karitsa elävältä, syö sen liha vallan lämpimänä ja juo sen sielu sen
veren mukana. Vapiset, et rohkene tuntea hampaittesi välissä vielä
elävän lihan vavahdusta. Mikä kurja olento oletkaan! Ensin tapat
eläimen ja sitten syöt sen, ikäänkuin kuolettaaksesi sen kaksi kertaa.
Mutta tämäkään ei vielä riitä; kuollut liha on sinulle vastenmielistä,
sisälmyksesi eivät sitä kestä, se on muutettava tulen avulla, se on
keitettävä, paistettava ja valmistettava höysteillä, jotka salaavat sen
alkuperäisen maun. Sinä tarvitset makkarakauppiaita, keittäjiä ja
paistajia, sanalla sanoen henkilöitä, jotka poistavat murhan kauhun ja
verhoavat kuolleet ruumiit, jotta ei näiden muuttelujen pettämä
makuaisti pitäisi vastenmielisenä sitä, mikä sille on outoa, ja jotta
se pitäisi hyvänmakuisina kuolleita ruumiita, joiden näkyä silmä
vaivoin kestäisi."
Joskohta tämä pala on vieras aineelleni, en ole voinut vastustaa
haluani julkaista sitä tässä, ja luulen että harvat lukijoistani minua
siitä ovat moittivat.
Muuten, minkä elintavan määrännettekin lapsillenne, kunhan vaan
totutatte ne yleisiin ja yksinkertaisiin ruokiin, niin antakaa niiden
syödä, juosta ja leikkiä niin paljo kuin niitä haluttaa. Voitte olla
varmat siitä, etteivät ne koskaan syö liiaksi ja etteivät ne saa
vatsakipuja. Mutta jos puolet päivästä annatte niiden kärsiä nälkää, ja
jos ne sitten pääsevät välttämään valvontaanne, hankkivat ne itselleen
tarmon takaa korvausta ja syövät vatsansa piloille, jopa niinkin
paljon, että halkeavat. Ruokahalumme muuttuu kohtuuttoman suureksi
ainoastaan sentähden, että tahdomme antaa sille muita sääntöjä kuin
mitkä luonto on määrännyt. Kun alati sovittelemme, määräämme, lisäämme
ja vähennämme, emme toisin sanoin hellitä vaakaa kädestämme. Mutta
tämän vaa'an mittana ei ole vatsamme, vaan mielijohteemme. Mutta palaan
esimerkkeihini. Talonpojilla on leipäkaappi ja hedelmä-aitta alati
auki. Eivätkä heidän lapsensa ja aikaihmisensä tunne vatsakipuja.
Jos kuitenkin sattuisi niin, että joku lapsi söisi liiaksi, mitä en
luule mahdolliseksi, jos seurataan minun metodiani, niin on helppo
huvittaa sitä sille mieluisilla seikoilla siihen määrin, että se
huomaamattaan voisi nälästä uupua. Kuinka monet tällaiset varmat ja
helpot keinot jäävät kaikilta kasvattajilta käyttämättä; Herodotos
kertoo että lydialaiset äärimäisen nälänhädän ahdistamina saivat
päähänsä panna toimeen leikkejä ja muita huvituksia, jotka saattoivat
heidät unhottamaan nälkänsä, joten viettivät päiväkausia ajattelematta
syömistä.[75] Oppineet kasvattajanne ovat ehkä lukeneet sata kertaa
tämän kertomuksen, huomaamatta millä tavoin sitä voi käyttää lasten
kasvattamisessa. Joku heistä kenties huomauttaa minulle ettei lapsi
kernaasti hylkää päivällistään mennäkseen lukemaan läksyänsä. Arvoisa
opettaja! siinä olet oikeassa; minä en ajatellutkaan moista huvia.
Hajuaisti suhtautuu makuun samoin kuin näkö kosketukseen. Haju
ilmoittaa maulle edeltäpäin millä tavoin se tai se aine on siihen
vaikuttava ja panee joko sitä pakenemaan tai tavoittelemaan, riippuen
tuosta edeltäpäin saadusta vaikutuksesta. Olen kuullut sanottavan, että
villeillä on vallan toisin toimiva hajuaisti kuin meillä ja että heidän
mielipiteensä hyvästä ja huonosta hajusta on vallan erilainen kuin
meillä. Minä puolestani sen hyvin uskon. Hajuaistimukset ovat itsessään
heikkoja aistimuksia. Ne kiihottavat enemmän mielikuvitusta kuin
aisteja, eivätkä vaikuta niin paljoa sillä, minkä ne todella tarjoavat,
kuin sillä, mitä panevat odottamaan. Jos tämä on totta, on selvää, että
toisten ihmisten maku, joka heidän elintapansa kautta on muuttunut
paljoa erilaisemmaksi kuin toisin elävien ihmisten, saattaa heidät
tuntemaan vallan toisin maun edelläkävijää, hajua. Tattari varmaankin
yhtä halukkaasti haistelee hevosraadon reittä, kuin joku meidän
metsästäjistä puoleksi mädännyttä peltopyytä.
Puhtaasti ulkonaiset aistimukset, kuten esim. se, että sieraimissa
tuntuu kukkalavan tuoksu, varmaankin jäävät kokematta sellaisilta
ihmisiltä, jotka astuvat liiaksi, pitääkseen kävelemistä hauskana, tai
sellaisilta, jotka eivät tee tarpeeksi työtä, jotta lepo tuntuisi
heistä suloiselta. Alati nälkäiset ihmiset eivät luultavasti suuresti
nauttisi tuoksuista, jotka eivät ilmaise mitään syötävää. Haju on
mielikuvituksen aisti. Koska se saattaa hermot kovempaan ponnistukseen,
se varmaankin hyvin tuntuvasti vaikuttaa aivoihin. Tämän vuoksi se
hetkeksi elähyttää, mutta väsyttää ajan pitkään. Sen vaikutukset lemmen
alalla ovat jotenkin tunnetut. Naisen pukuhuoneen hieno tuoksu ei ole
mikään heikko ansa. Enkä tiedä, pitääkö onnitella vai surkutella sitä
viisasta miestä, joka on niin vähässä määrin hyvien tuoksujen
vaikutukselle altis, etteivät hänen lemmittynsä povelle kiinnitetyt
kukat koskaan ole saaneet hänen sydäntään nopeammin sykkimään.
Hajuaisti ei liene alkuiässä varsin vahva; silloin näet mielikuvitus,
jota vasta harvat intohimot ovat vilkastuttaneet, tuskin vielä on
kiihotuksille altis, ja silloin ei vielä ole tarpeeksi kokemusta arvata
toisen aistin nojalla, mitä toinen lupaa. Tämän johtopäätöksen osottaa
kokemus vallan oikeaksi; ja on varma että tämä aisti vielä on epäselvä
ja melkein tylsä useimmilla lapsilla. Tosin lasten aistimuskyky on yhtä
hieno, ehkäpä hienompikin kuin aikaihmisillä. Mutta ne kun eivät siihen
yhdistä mitään muuta käsitystä, eivät ne helposti siitä tunne
mielihyvää eivätkä mielipahaa, joten haju ei vaikuta niihin
miellyttävästi eikä vastenmielisesti, kuten meihin. Luulen että
pitämättä kiinni tästä järjestelmästä ja tarvitsematta turvautua eri
sukupuolien vertailevaan anatomiaan, voi helposti löytää syyn siihen,
miksi naiset yleensä tuntevat vahvempaa vaikutusta hajuista kuin
miehet.
Sanotaan Kanadan villien nuoruudestaan alkaen kehittävän hajunsa niin
tarkaksi, että he, vaikka heillä onkin metsäkoirat, eivät huoli niitä
käyttää metsästäessään, vaan tekevät itse metsäkoiran virkaa.
Mielestäni on selvää, että voisi kehittää lasten hajuaistia yhtä
tarkaksi, jos totuttaisi ne vainuten löytämään ateriansa, samoin kuin
koira vainullaan löytää saaliinsa. Mutta en huomaa, mitä hyötyä niillä
itse teossa olisi siitä, paitsi että oppisivat tuntemaan haju- ja
makuaistin keskinäistä suhdetta. Luonto on pitänyt huolta siitä, että
meidän on pakko tuntea tämä suhde. Se on saattanut viimemainitun aistin
toiminnan melkein erottamattomaksi edellisen toiminnasta asettamalla
niiden elimet vieretysten ja sijoittamalla niille suuhun suoranaisen
välittäjän, niin ettemme tunne minkään aineen makua samalla tuntematta
sen hajua. Soisin vaan, ettei sekoitettaisi tätä luonnollista suhdetta
siten, että lapselle annetaan lääkettä jonka pahaa makua on koetettu
lieventää jollakin hyvänhajuisella aineella, sillä molempien eri
aistimusten ristiriita on liian suuri, jotta lasta voisi pettää. Kun
näet toiminnaltaan vahvempi aisti hävittää toisen aistin vaikutuksen,
lapsi nielee lääkkeen yhtä vastenmielisesti. Tämä vastenmielisyys
ulottuu kaikkiin samanaikuisiin aistimuksiin. Niin pian kuin heikoinkin
niistä jälleen herää, mielikuvitus palauttaa toisenkin niistä. Täten
tuollainen itsessään sangen hyvä haju on hänestä peräti vastenmielinen,
ja näin varomaton huolenpitomme vaan lisää epämieluisten aistimusten
lukua miellyttävien kustannuksella.
Seuraavissa kirjoissa aion puhua kuudennen aistin, niin sanotun
yleisaistin (sens commun) kehityksestä, vähemmän sentähden, että se on
yhteinen kaikille ihmisille kuin sentähden, että se on tulos muiden
aistien hyvin järjestetystä kehittymisestä ja että se ilmaisee meille
olioiden luonnon, yhdistämällä niiden kaikki ulkonaiset ominaisuudet.
Tällä kuudennella aistilla ei siis ole mitään erityistä elintä. Se
sijaitsee vaan aivoissa ja sen puhtaasti älyperäisiä aistimuksia
sanotaan mielteiksi tai mielikuviksi. Näiden mielikuviemme lukuisuuden
mukaan mitataan tietojemme laajuus. Niiden selvyys ja tarkkuus
muodostaa ymmärryksen terävyyden. Taitoa verrata niitä toisiinsa
sanotaan inhimilliseksi järjeksi. Siis se, mitä olen sanonut
aistimukselliseksi tai lapselliseksi järjeksi, on siinä, että
muodostetaan yksinkertaisia mielikuvia useiden aistimusten avulla, ja
se mitä sanon älylliseksi eli inhimilliseksi järjeksi on siinä, että
muodostetaan kokoonpantuja mielikuvia useiden yksinkertaisten
mielteiden avulla.
Jos oletamme, että minun metodini on luonnonmukainen ja etten ole
erehtynyt sen käyttämisen suhteen, olemme siis johtaneet oppilastamme
aistimusten maailman läpi aina nuoruuden iän järkevyyden rajoille.
Ensimäinen askel, minkä tästä astumme eteenpäin, on oleva miehen askel.
Mutta ennenkuin siirrymme tähän uuteen kehitysjakoon, luokaamme vielä
lyhyt katse jättämäämme kauteen. Kullakin iällä ja säädyllä elämässä on
oma omituinen kehitystäydellisyytensä ja kypsymistilansa. Olemme usein
kuulleet puhuttavan täysin kehittyneestä miehestä, mutta tarkastakaamme
myöskin täysin kehittynyttä lasta. Tämä tarkastus on tarjoava meille
jotakin uutta, ja ehkei ollenkaan vähemmin mieltäkiinnittävää.
Äärellisten olentojen olemassaolo on niin köyhä ja rajoitettu, ettei
mielemme koskaan helly, jos havaitsemme ainoastaan olevata.
Mielikuvitus kaunistaa olioita, ja ellei se luo viehätystä
havaitsemaamme, supistuu tämän tarjoama tehoton mielihyvä pelkkään
aistimukseen ja jättää aina sydämen kylmäksi. Syksyn aarteiden
koristama maa levittää eteemme rikkauksia, joita silmä ihailee, mutta
tämä ihailu ei saata meitä heltymään. Se johtuu enemmän harkinnasta
kuin tunteesta. Keväällä melkein alaston maaseutu kaipaa kaikkea
koristusta; metsät eivät levitä siimestä ja ruoho vasta alkaa puhjeta
maille; kuitenkin sydän heltyy tätä nähdessämme. Nähdessämme luonnon
näin uudelleen elpyvän, tunnemme oman mielemmekin virkoavan; ilon leima
meitä ympäröi kaikkialla. Nuo viehkeiden tunteiden seuralaiset,
ilokyyneleet, jotka ovat valmiit liittymään jokaiseen hellään
mielenliikutukseen, ilmestyvät jo silmäripsillemme. Vaikka sitävastoin
elonkorjuun aika onkin vilkas, eloisa ja hupaisa, katselemme sitä
kuitenkin aina kuivin silmin.
Mistä johtuu tämä ero? Siitä, että mielikuvitus yhdistää kevään kuvaan
sitä seuraavien vuodenaikojen kuvan. Noihin hentoihin nuppuihin silmä
lisää kukkia, hedelmiä, varjoja ja joskus näiden verhoamia
salaperäisyyksiä. Se yhdistää yhteen kohtaan tulevia aikoja, eikä näe
esineitä sellaisina kuin ne todella tulevat esiintymään, vaan
sellaisina, joiksi itse ne toivoo, sillä riippuu mielikuvituksesta
itsestään valita ne. Syksyllä taas emme voi nähdä muuta kuin
tosi-oloja. Jos ajatuksissa tahdomme siirtyä kevääseen, talvi meidät
pysäyttää, ja jähmettynyt mielikuvitus kuolee hallaan ja lumikinoksiin.
Tästä johtuu se viehätys, jota tunnemme tarkastaessamme kaunista
lapsuudenikää, viehätys, joka on paljon suurempi kuin mitä varttuneen
iän kehityskypsyyden tarkastaminen tarjoaa. Milloinka tunnemme
todellista mielihyvää nähdessämme edessämme varttuneen miehen?
Epäilemättä silloin, kun hänen elämäntyönsä antaa aihetta luomaan
silmäyksen hänen aikaisempaan elämäänsä ja kun tämän silmäyksen
luominen ikäänkuin nuorentaa hänet meidän silmissämme. Jos meidän tulee
tarkastaa häntä sellaisena kuin hän on tai kuvailla häntä sellaiseksi
kuin hän tulee olemaan vanhuudessaan, on riutumisen ajatus karkottava
kaiken mielihyväntunteen. Ei näet ole mitään iloa siitä, että
ajattelemme ihmisen suurin askelin rientävän hautaansa kohti; kuolon
kuva rumentaa kaikki.
Mutta kun kuvittelen kymmen- tai kaksitoista vuotiasta lasta, joka on
voimakas ja ikäisekseen hyvin kehittynyt, niin ei se minussa herätä
yhtään epämieluista ajatusta, ei nykyajan eikä tulevaisuuden suhteen.
Näen sen edessäni telmivänä, vilkkaana, iloisena, ilman kalvavia huolia
ja pitkällistä ja vaivalloista varokeinojen noudattamista. Se elää
kokonaan hetkeä varten ja nauttii elämän täyteläisyyttä, joka näyttää
pyrkivän laajenemaan ulkopuolelle itseään. Kuvittelen mielessäni
millainen se on oleva varttuneemmassa iässä, kun se saavuttaa
arvostelukykyä ja älykkäisyyttä, kun sen voimat päivä päivältä
lisääntyvät ja kun siinä hetki hetkeltä ilmenee tästä merkkejä. Näen
sen edessäni pienokaisena, ja se minua miellyttää; näen sen edessäni
miehenä, ja se miellyttää minua vielä enemmän. Sen hehkuva veri tuntuu
lämmittävän minun vertani. Luulen eläväni sen elämää, ja sen vilkkaus
nuorentaa minua.
Kello lyö; mikä muutos! Heti paikalla pienokaisen silmä himmenee, sen
hilpeys haihtuu. Hyvästi ilo, hyvästi vallattomat leikit! Ankara ja
äkäinen mies tarttuu hänen käteensä, sanoo hänelle: menkäämme,
poikaseni, ja vie hänet pois. Siinä huoneessa, johon he astuvat, näen
kirjojen häämöttävän. Kirjoja! Mikä surullinen huoneenkoristus hänen
ikäiselleen. Lapsi parka antaa johtaa itsensä lukuhuoneeseensa,
katselee surullisena kaikkea, mikä sitä ympäröi, vaikenee, ja lähtee
työhönsä, silmät täynnä kyyneleitä, joita se ei uskalla vuodattaa ja
sydän täynnä huokauksia, joita ei uskalla ilmoille päästää.