Émile eli Kasvatuksesta - 04

isän ystävä. Mutta ellei tällaista ystävää ole löydettävissä, ellei
tuollainen maallemuutto ole helppoa; ellei mitään siitä mitä olette
neuvonut meille ole toteutettavissa, mitä silloin on tehtävä sen
asemasta? -- näin kysyttäneen minulta. Olenhan sen jo teille sanonut:
tehkää, kuten itse parhaaksi näette; sitä varten ei tarvita neuvoja.
Ihmiset eivät ole luodut elämään sullottuina muurahaispesiin, vaan
elämään hajaantuneina ympäri maapalloa sitä viljelläkseen. Kuta enemmän
he sulloutuvat yhteen, sitä enemmän he turmeltuvat. Ruumiin heikkous
ja hengenvauriot ovat välttämättömiä seurauksia liiallisesta
kokoonkerääntymisestä. Ihminen on kaikista eläimistä vähimmin sovelias
elämään laumoissa. Lampaiden tavoin laumoittuneet ihmiset kuolisivat
sukupuuttoon ennen pitkää. Ihmisen hengitys on kuolettavan turmiollinen
hänen kaltaisilleen; tämä pitää, paikkansa niin alkuperäisessä kuin
kuvaannollisessa merkityksessä.
Kaupungit ovat ihmissukukunnan turmionkuiluja. Muutaman sukupolven
kuluttua rodut kuolevat tai huononevat; niitä täytyy uudistaa, ja
maaseutu toimittaa aina tämän uudistuksen. Lähettäkää siis lapsenne
niin sanoakseni itse uudistamaan itseään ja saavuttamaan keskellä
ketoja sitä elinvoimaa, joka menetetään liian tiheään asuttujen
seutujen epäterveellisessä ilmassa. Maalla oleskelevat raskaat vaimot
palaavat kiireisesti kaupunkiin synnyttämään; heidän pitäisi menetellä
juuri päinvastoin, varsinkin niiden jotka tahtovat hyvin ravita
lapsiaan. He katuisivat sitä paljon vähemmin kuin mitä luulevat; ja
ihmissuvulle luonnollisemmassa olopaikassa luonnon velvollisuuksiin
yhtyneet huvitukset pian karkottaisivat heistä halun sellaisiin
huvituksiin, jotka näille velvollisuuksille ovat vieraat.
Heti synnytyksen jälkeen lapsi pestään haalealla vedellä, johon
tavallisesti sekoitetaan viiniä. Tämä viinin lisääminen minusta tuntuu
jotenkin turhalta. Luonto kun ei tuota mitään käynyttä ainetta, on
sangen epätodenmukaista, että keinotekoinen neste olisi tärkeä sen
synnyttämille olennoille.
Samasta syystä se varokeino, että lämmitetään vesi haaleaksi, ei sekään
ole välttämätön; monet kansat pesevätkin vastasyntyneitä lapsiaan
puroissa tai suorastaan meressä. Mutta meidän lapsemme, jotka ovat
hemmoteltuja ennen syntymistään hemmoteltujen vanhempiensa vuoksi,
saavat kumppanikseen elämään tärvellyn terveyden, eikä sitä heti alussa
saa panna alttiiksi kaikille niille kokeiluille, joiden on määränä
parantaa se. Ainoastaan asteittain saattaa niille hankkia alkuperäisen
elinvoiman. Seuratkaa siis aluksi totuttua menettelytapaa ja poiketkaa
siitä vasta vähitellen. Peskää lapsia usein; niiden likaisuus osottaa,
että se kyllin on tarpeen. Kun lapsia vaan pyyhitään, kiihotetaan
niiden ihoa. Mutta mikäli ne vahvistuvat, niin sikäli vähentäkää veden
haaleutta, kunnes viimein kesät talvet pesette niitä kylmässä jopa
jääkylmässäkin vedessä. Jotta lapsi ei joutuisi vilustumisen vaaraan,
on tärkeää että tämä väheneminen tapahtuu hitaasti, asteittain ja
huomaamatta, ja veden lämpötilaa saattaa tarkalleen mitata
lämpömittarilla.
Niin pian kuin tämä kylvyn käyttäminen on tullut tavaksi, ei sitä enää
pidä keskeyttää, vaan päinvastoin jatkaa koko elinaikansa. Pidän sitä
tärkeänä sekä puhtauden ja nykyisen terveyden kannalta, että myös
hyödyllisenä varokeinona saattamaan notkeammiksi jäntereiden kudokset
ja tekemään ne taitavammiksi vaivatta ja vaaratta mukaantumaan lämmön
ja kylmän eri määriin. Tämän vuoksi neuvoisin, että kukin varttuessaan
vähitellen totuttaisi itsensä kylpemään milloin kuumassa vedessä, jolla
on kaikki eri kärsittävissä olevat astemäärät, milloin taas samalla
tavoin eri asteisessa kylmässä vedessä. Täten totuttuamme kärsimään
veden eri lämpötiloja, veden, joka ollen tiviimpää ainetta koskettelee
meitä useammassa pisteessä ja vaikuttaa meihin enemmän kuin ilma, tämän
vaikutukset menettäisivät melkein kaiken voiman meihin nähden.
Älköön sallittako että lapselle sinä hetkenä, kun se rupeaa
hengittämään ja pääsee vapaaksi äidin kohdun muodostamista kapaloista,
annetaan toisia kapaloita, jotka sitä puristavat entistään kireämmälle.
Pois kaikki myssyt, siteet ja kapalot ja niiden sijaan avarat ja
aallehtivat vaatteet, jotka jättävät lapsen kaikki jäsenet vapaiksi ja
jotka eivät saa olla liian raskaat estämään sen liikkeitä eivätkä liian
paksut, niin että lapsi voi tuntea ilman eri vaikutukset.[19] Pankaa
lapsi suureen kehtoon,[20] jonka laidat sisältäpäin on hyvin pehmeiksi
päällystetty, jotta lapsi siinä itseään loukkaamatta vapaasti voi
liikkua. Kun se alkaa vahvistua, niin antakaa sen ryömiä huoneessa;
antakaa sen kehittää ja ojennella pieniä jäseniään, ja tulette
huomaamaan, miten se voimistuu päivä päivältä. Verratkaa sitä
samanikäiseen ja huolellisesti kapaloittuun lapseen, ja olette
ihmetellen huomaava erotuksen niiden edistymisessä.[21]
Saattaa odottaa suurta vastustusta imettäjien puolelta, joille hyvin
kapaloitu lapsi tuottaa vähemmän vaivaa kuin kapaloimaton, jota alati
täytyy valvoa. Sitäpaitsi näkyy paremmin milloin lapsi on likainen, kun
sillä on yllä avoin kolttu; sitä täytyy useammin pestä. Lopuksi
tottumus on todistusperuste, jota muutamissa maissa ei koskaan saata
kumota kaikkien mieliksi.
Älkää ryhtykö selittämään imettäjille järkisyitä. Antakaa käskynne ja
pitäkää huolta siitä, että ne täytetään, älkääkä säästäkö vaivojanne
saattaaksenne antamanne määräykset helpoiksi käytännössä toteuttaa.
Miksi ette ottaisi osaa tämän tehtävän suorittamiseen? Tavallista
kasvatustapaa noudatettaessa, jolloin pidetään silmällä etupäässä
ruumiillista kehitystä, katsotaan pääseikaksi sitä, että lapsi elää
eikä riudu, ja kaikki muu on sivuseikkoja, mutta kysymyksessä olevassa
tapauksessa, kun kasvatus alkaa syntymästä, on lapsi tästä hetkestä
alkaen oppilas, ei kasvattajan, vaan luonnon oppilas. Kasvattajan
toimena on yksinomaan tutkia tämän ensimäisen opettajan tarkoituksia ja
estää vastustamasta sen huolenpitoa. Hän pitää silmällä hoidokastaan,
seuraa sitä, hän tähystelee valppaasti sen heikon ymmärryksen ensi
valonvälkettä, vallan kuin muhamettilaiset ensimäisen kuunneljänneksen
lähestyessä tähystelevät kuun nousemista taivaalle.
Synnymme omistaen oppimismahdollisuuden, mutta tietämättä mitään,
osaamatta mitään. Sielu ollen kahlehdittu epätäydellisiin ja puoleksi
kehittyneisiin elimiin ei ole itsetietoinen olemassaolostaan.
Vastasyntyneen lapsen liikunnot ja huudot ovat puhtaasti mekaanisia
ilmiöitä, vailla tietoisuutta ja tahtoa.
Olettakaamme että lapsi syntyessään olisi yhtä vahva kuin aikamies,
että se, niinsanoakseni, astuisi ulos äitinsä kohdusta täysiaseisena,
kuten Pallas Atene astui ulos Jupiterin päästä, niin tällainen
täysikasvuinen lapsi olisi täydellinen hölmö, automaatti, liikkumaton
ja melkein tunnoton kuvapatsas. Se ei näkisi mitään, ei kuulisi mitään,
ei tuntisi ketään ihmistä eikä osaisi kääntää silmiään siihen, mitä sen
olisi tarve katsoa. Se ei huomaisi mitään ulkoesinettä eikä sen
aistimet kykenisi siinä aistimuksia synnyttämään; sen silmät eivät
erottaisi värejä, sen korvat eivät kuulisi ääniä, se ei tuntisi
esineiden kosketusta, se ei edes tietäisi, että sillä itsellään on
ruumis; käsiensä kosketuksen se havaitsisi aivoissaan; kaikki sen
aistimukset kokoontuisivat yhteen ainoaan pisteeseen. Sen olemassaolo
ilmenisi vaan yhdessä yhteisessä aistimuskyvyssä (sensorium), sillä
olisi yksi ainoa mielle, nimittäin _minä_, johon se kohdistaisi kaikki
aistimuksensa, ja tämä mielle, eli oikeammin himmeä havaitsemus, olisi
ainoa seikka, mikä kohottaisi sen tavallista lasta ylemmäksi.
Tämä yhtäkkiä täysikasvuiseksi muodostunut ihminen ei myöskään osaisi
nousta pystyyn jaloilleen, se tarvitsisi paljon aikaa oppiakseen
pystyasennossa pysymään tasapainossa; ehkei se sitä edes yrittäisikään,
vaan nähtäisiin ehkä tämän suuren, vahvan ja rotevan ruumiin pysyvän
paikallaan kuin kiven tai ryömivän ja laahaavan itseään eteenpäin kuin
koiranpenikan.
Sillä olisi mielipahan tunne tarpeistaan, niitä tuntematta ja voimatta
keksiä mitään keinoa niitä tyydyttääkseen. Ei ole olemassa mitään
välitöntä yhteyttä vatsa-, käsivarsi- ja jalkalihasten välillä, niin
että nämä, jos olisikin yltympäri ravintoaineita, eivät saattaisi sitä
ottamaan askeltakaan niitä lähestyäkseen eivätkä ojentamaan kättä
niihin tarttuakseen; ja koska sen ruumis olisi täysikasvuinen ja kaikki
sen jäsenet kehittyneet, ei se siis olisi lasten tavoin levoton ja
alati liikkeessä, saattaisipa kuolla nälkään ennenkuin olisi
liikahtanut ravintoa hankkimaan. Ken vähänkin on harkinnut tietokykymme
asteittaista kehitystä, ei saata kieltää että jotenkin sellainen oli
ihmisen alkuperäinen tietämättömyyden ja saamattomuuden tila, ennenkuin
hän oli oppinut mitään kokemukselta tai vertaisiltaan.
Tunnetaan siis, tai voidaan tuntea se kohta, josta kukin lähtee
saapuakseen yleiseen ymmärtämismäärään; mutta kukapa tuntee sen
äärimäiset rajat? Kukin edistyy enemmän tai vähemmän lahjojensa,
makunsa, tarpeidensa, taipumustensa, intonsa ja toimintatilaisuuksiensa
mukaan. En tunne yhtään filosofia, joka olisi ollut kyllin rohkea
sanomaan: kas tuossa se raja, jolle ihminen voipi saapua, mutta jonka
yli hän ei voi astua. Me emme tiedä, kuinka laajan kehityksen luontomme
meille sallii; ei kukaan meistä ole mitannut sitä kehitys-etäisyyttä,
joka saattaa olla olemassa kahden ihmisen välillä. Tokko lienee niin
alhaista sielua, ettei tämä ajatus sitä innostaisi ja ettei se
ylpeydessään joskus itselleen sanoisi: kuinka monet olen jo jättänyt
taakseni, kuinka monen muun tasalle voin vielä päästä! miksi vertaiseni
menisi minusta edelle?
Toistan vielä kerran: ihmisen kasvatus alkaa hänen syntymästään;
ennenkuin hän puhuu ja ymmärtää, hän jo oppii. Kokemus käy opetuksen
edellä; sinä hetkenä jolloin lapsi tuntee imettäjänsä, se on jo oppinut
paljon. Ihmettelisimme mitä raaimmankin ihmisen tietoja, jos olisimme
seuranneet hänen kehitystään hänen syntymästään nykyhetkeen. Jos koko
inhimillinen tietämys jaettaisiin kahteen osaan, joista toinen olisi
yhteinen kaikille ihmisille ja toinen erityisesti oppineiden omistama,
olisi jälkimäinen hyvin vähäinen verrattuna edelliseen. Mutta me emme
ollenkaan ajattele yleistä tiedonsaavutusta, se kun tapahtuu ilman
erityistä punniskelua, jopa ennen järkevän iän tuloa, ja kun tieto
huomataan vaan sen erilaisuudesta, ja koska, kuten algebrallisissa
ekvatsioneissa, yhtäsuuria suureita ei oteta lukuun.
Eläimetkin oppivat paljon. Niillä on aistimet, niiden tulee siis oppia
niitä käyttämään, niillä on tarpeensa, niiden tulee siis oppia niitä
tyydyttämään: niiden tulee oppia syömään, astumaan, lentämään.
Nelijalkaiset eläimet, jotka seisovat jaloillaan syntymästään alkaen,
eivät siltä osaa kävellä; niiden ensi askeleista huomaa, että ne ovat
epävarmoja kokeiluja. Häkeistään päässeet kanarialinnut eivät osaa
lentää, ne kun eivät ole koskaan ennen lentäneet. Kaikki on oppia
elollisille ja tunteville olennoille. Jos kasveilla olisi kyky liikkua
paikaltaan, täytyisi niillä olla aistimet, ja niiden tulisi saavuttaa
tietoja, muuten suvut pian kuolisivat.
Lasten ensimäiset mielteet ovat tunnevaikutteita, ne eivät tajua muuta
kuin mielihyvää ja mielipahaa. Koska ne eivät osaa kävellä eivätkä
käsin tarttua kiinni, tarvitsevat ne paljon aikaa muodostaakseen
itselleen ne kuvittelevat aistimukset, jotka osottavat niille niiden
ulkopuolella olevat esineet; mutta sillä välin kuin nämä esineet heidän
mielessään saavat ulottuvaisuutta, ikäänkuin etenevät heidän silmistään
ja saavat eri kokonsa ja muotonsa, usein toistuvat ulkoaistimukset
alkavat alistaa niitä tottumuksen voiman alaiseksi. Näkee lasten
silmäin lakkaamatta kääntyvän valoa kohti, ja jos valo lankeaa sivulta,
vaistomaisesti kääntyvän sinnepäin. Tulee siis kääntää niiden kasvot
päivää kohti, muuten ne voivat tottua katsomaan kieroon. Lasten tulee
myös aikaisin tottua pimeään; muuten ne itkevät ja parkuvat niin pian
kuin siihen joutuvat. Jos niille annetaan ruokaa ja jos ne pannaan
nukkumaan liian säntillisesti, niin ruoka ja uni näiden määräaikojen
kuluttua käyvät niille välttämättömiksi, ja kohta ne eivät enää halua
niitä tarpeesta, vaan tottumuksesta, tai pikemmin: tottumus lisää uuden
tarpeen luonnon vaatimaan, ja sitä tulee välttää.
Ainoa tottumus, joka on lapseen istutettava, on se, ettei se saa mitään
tottumuksia; älköön sitä kannettako useammin toisella kuin toisella
käsivarrella, älköön sitä totutettako ojentamaan ennemmin toista kuin
toista kättä tai useammin käyttämään toista kättänsä, älköönkä siihen,
että se tahtoo syödä, nukkua ja olla hereillä samoina tunteina ja ettei
se voi olla yksin yöllä eikä päivällä. Valmistettakoon sitä aikaisin
oikein käyttämään vapauttaan ja voimiaan jättämällä sen ruumiille
luonnollinen ryhtinsä ja saattamalla se kykeneväksi aina hillitsemään
itseänsä ja kaikessa käyttämään tahtoansa, niin pian kuin se siinä on
herännyt.
Heti kun lapsi alkaa erottaa esineitä toisistaan, on tärkeätä valita ne
esineet, jotka sille näytetään. Luonnollisesti kaikki uudet esineet
herättävät ihmisessä mielenkiintoa. Hän tuntee itsensä niin heikoksi,
että pelkää kaikkea, mitä ei tunne: tottumus nähdä uusia esineitä,
ilman että ne herättävät epämieluisia tunteita, karkottaa tämän pelon.
Siisteissä taloissa kasvatetut lapset, missä ei kärsitä hämähäkkejä,
pelkäävät niitä, ja tämä pelko pysyy heissä usein vielä suureksi
tultuansa. En koskaan ole nähnyt talonpoikaisihmisen, -miehen, -vaimon
tai -lapsen pelkäävän hämähäkkejä.
Kuinka siis lapsen kasvatus ei alkaisi ennenkuin se puhuu ja ymmärtää,
kun yksistään ne esineet, joita sille näytetään, ovat omansa saattamaan
sen pelokkaaksi tai rohkeaksi? Minä neuvon totuttamaan lasta näkemään
uusia esineitä, rumia, inhottavia, eriskummaisia eläimiä; mutta
tapahtukoon se vähitellen ja kaukaa, kunnes lapsi on siihen tottunut ja
kunnes se usein nähtyään muiden niitä koskettelevan itse niitä rohkenee
kosketella. Jos se lapsuutensa aikana on tottunut pelotta näkemään
rupisammakkoja, käärmeitä ja krapuja, on se suurena ilman kauhua
katseleva mitä eläimiä tahansa. Ken joka päivä näkee kauhistuttavia
ilmiöitä, ei lopulta enään tunne sellaisia.
Kaikki lapset pelkäävät naamareita. Näytänpä siis aluksi Émilelle
miellyttävän näköistä naamaria. Sitten joku hänen nähden panee tämän
naamarin kasvoilleen; minä alan nauraa, kaikki muut nauravat mukana, ja
lapsi nauraa kuten muut. Vähitellen totutan sitä vähemmin miellyttäviin
naamareihin ja lopulta kamalannäköisiin. Jos olen taitavasti
toimittanut tämän asteittaisen muutoksen, niin ei lapsi ollenkaan
pelästy viimeisen naamarin ilmestyessä, vaan nauraa sille kuten
ensimäisellekin. Tämän jälkeen en enää pelkää, että sitä voidaan
pelottaa naamareilla.
Kun pikku Astyanax Hektorin ja Andromaken jäähyväishetkellä pelästyy
isänsä kypärissä liehuvaa höyhentöyhtöä, oudoksuu sitä ja heittäytyy
parkuen imettäjänsä povelle, saattaen äitinsä kyynelsilmin hymyilemään,
niin mitä tekee Hektor karkottaakseen tämän kauhun? Hän menettelee
vallan oikein, laskien kypärinsä maahan ja sitten hyväillen lasta.
Levollisempana hetkenä ei pitäisi tyytyä siihen; tulisi lähestyä
kypäriä, leikitellen kosketella höyheniä, antaisi lapsen kosketella
niitä ja lopuksi imettäjä ottaisi kypärin ja painaisi sen nauraen omaan
päähänsä, jos vaan naisen käsi uskaltaisi koskea Hektorin aseisiin.
Jos on kysymys Émilen totuttamisesta ampuma-aseen laukaukseen, niin
ensin laukaisen pelkällä nallihatulla ladatun pistoolin. Tämä äkillinen
ja haihtuva leimahdus, tämä pienoissalama häntä huvittaa; toistan saman
pannen pyssynpiippuun hieman ruutia; jonkun ajan kuluttua lataan
pistoolini heikosti ilman etupanosta, sitten vahvemmin; lopulta voin
totuttaa hänet pyssyn- ja kanuunanlaukauksiin, jopa mitä
hirvittävimpiin pamauksiin.
Olen huomannut että lapset harvoin pelkäävät ukkosta, elleivät sen
jyrähdykset ole kovin ankaroita ja koske korvakalvoihin; muuten ne
eivät pelkää sitä kuin silloin, kun ovat kuulleet, että salama
haavoittaa tai tappaa joskus. Jos lapsen saavuttama kokemus sille
tuottaa pelontunteita, niin meneteltäköön siten, että tottumus sitä
taas rauhoittaa. Asteittain ja hitaasti tapahtuvalla totuttamisella
saatetaan sekä täysikasvuinen ihminen että lapsi pelottomaksi joka
suhteessa.
Alkuiässä, jolloin muisti ja mielikuvitus vielä ovat toimimatta, lapsen
tarkkaavaisuus kiintyy ainoastaan siihen, mikä hetkellisesti vaikuttaa
sen aistimiin. Koska aistimukset ovat sen tiedon ensi aineksia, tulee
tarjota ne sille sopivassa järjestyksessä, jotta sen muisti kehittyisi
niitä samassa järjestyksessä kerran tarjoamaan sen ymmärrykselle; ja
koska lapsi tarkkaa ainoastaan aistimuksiaan, riittää että sille aluksi
selvästi osottaa yhteyden näiden aistimusten ja niitä aiheuttavien
esineiden välillä. Lapsi tahtoo tunnustella ja kosketella kaikkea;
älkää estäkö sitä tästä levottomasta pyrkimyksestä; se tuottaa sille
hyvin tärkeitä kokemuksia. Siten se oppii tuntemaan esineiden lämmön,
kylmyyden, kovuuden, pehmeyden, niiden painavuuden ja keveyden,
havaitsemaan niiden suuruuden, muodon ja kaikki ulkonaiset
ominaisuudet, kaiken tämän katselemalla, tunnustelemalla,[22]
kuuntelemalla, ennen kaikkea vertaamalla näköä kosketukseen ja silmällä
jo edeltäkäsin arvostellen aistimusta, minkä sormien kosketus
aikaansaisi.
Ainoastaan liikkeen kautta me opimme, että on olemassa ulkopuolella
itseämme olioita, ja ainoastaan oman liikuntomme kautta saavutamme
ulottuvaisuuden käsitteen. Juuri sen vuoksi, ettei lapsella ole tätä
käsitettä, se samalla tavoin umpimähkään ojentaa kättänsä tarttuakseen
vallan lähellä olevaan tai sadan askeleen päässä sijaitsevaan
esineeseen. Tämä ponnistus, jonka se tekee, saattaa näyttää vallanhimon
merkiltä tai annetulta käskyltä, että esine lähestyisi tai että toiset
sen lapselle noutaisivat; niin ei kuitenkaan ole laita; lapsen
menettely johtuu yksinkertaisesti siitä, että se näkee samojen
esineiden, jotka ensin havaitsi aivoissaan ja sitten silmiensä edessä,
olevan sormiensa päässä eikä saata mielessään kuvitella muuta
etäisyyttä kuin sellaista, joka on sen saavutettavissa. Pitäkää siis
huolta siitä, että se usein saa liikkua, että se siirtyy paikasta
toiseen, että se saa huomata paikan vaihdoksen, jotta se oppisi
arvostelemaan eri etäisyyksiä. Kun se alkaa niitä tuntea, tulee muuttaa
menettelyä, ja sitten panna se liikkumaan aikaihmisen tahdon mukaan,
eikä kuten se itse tahtoo; sillä niin pian kuin sen aistimet eivät enää
vie sitä harhaan, johtuu sen ponnistus toisesta syystä. Tämä muutos on
huomattava ja kaipaa selitystä.
Luonnollisten tarpeiden aiheuttama mielipaha näyttäytyy, lapsen
kaivatessa toisten apua, ulkonaisissa liikkeissä ja ilmeissä. Siitä
lasten parkuminen. Ne itkevät paljon, ja se on luonnollista. Kaikki
niiden aistimukset ovat mielenliikutuksia: kun nämä ovat mieluisia, ne
nauttivat niistä ääneti; kun ne taas ovat epämieluisia, ilmaisevat ne
sen omalla kielellään ja pyytävät huojennusta. Ollen hereillä ne eivät
juuri voi pysyä välinpitämättömyyden tilassa; joko ne nukkuvat tai ovat
mielenliikutusten valloissa.
Kaikki kielet ovat keinotekoisia tuotteita. On kauvan tutkittu olisiko
olemassa luonnollinen ja kaikille ihmisille yhteinen kieli. Epäilemättä
on olemassa yksi sellainen, nimittäin se kieli, jota lapset käyttävät,
ennenkuin osaavat puhua. Tämä kieli tosin on ääntämiseltään tolkutonta,
mutta korollista, soinnukasta ja helppoa ymmärtää. Perehtymisemme
täysikäisten kieliin on saattanut meidät siihen määrään sitä
laiminlyömään, että olemme sen kokonaan unhottaneet. Tarkatkaamme
lapsia ja pian taas olemme oppivat niiden kielen. Imettäjät ovat
opettajamme tässä kielessä, he ymmärtävät kaiken, minkä heidän
hoidokkaansa sanovat, he vastaavat niille ja pitävät niiden kanssa
hyvin yhtenäisiä vuoropuheluja; ja vaikka imettäjät lausuvatkin sanoja,
ne ovat vallan turhia, sillä lapsi ei ymmärrä sanan merkitystä, vaan
äänen painon jolla se on lausuttu.
Äänen välittämään kieleen yhtyy toinen, nimittäin ilmeiden välittämä,
joka ei suinkaan ole heikompi. Nämä ilmeet eivät näyttäy lasten
heikoissa käsissä, vaan niiden kasvoissa. On hämmästyttävää, kuinka
ilmehikkäät jo ovat nämä epätäydellisesti muodostuneet kasvot; niiden
ilmeet muuttuvat hetkestä toiseen käsittämättömän nopeasti. Näette
niissä hymyn, halun ja kauhistuksen syntyvän ja haihtuvan yhtä monen
salamanvälkkeen tavoin; joka kerta luulette näkevänne uudet kasvot.
Kieltämättä niiden kasvolihakset ovat liikkuvammat kuin aikaihmisillä.
Sitävastoin niiden himmeät silmät eivät sano juuri mitään. Sellaisten
tuleekin olla niiden ilmaisumerkkien, iässä, joka tuntee pelkkiä
ruumiillisia tarpeita; aistimukset näet kuvastuvat kasvojen ilmeissä,
tunteet katseissa.
Koska ihmisen alkutila on puute ja heikkous, sen ensi äänet ovat
valitus ja itku. Lapsi tuntee tarpeensa eikä voi niitä tyydyttää, se
rukoilee toisten apua huudoillaan; jos sillä on jano, se itkee, jos
sillä on liian kylmä tai kuuma, se itkee; jos se tarvitsee liikettä ja
sitä pidetään paikallaan, se itkee; jos se tahtoo nukkua ja sitä
pidetään liikkeellä, se itkee. Kuta epämukavampi sen on olla, sitä
useammin se pyrkii muuttamaan asentoaan. Sillä on vaan yksi ainoa
puhetapa, se kun ei juuri tunne muuta kuin yhdenlaista pahoinvointia,
nimittäin epätäydellisten elintensä aiheuttamaa, joiden eri vaikutuksia
se ei osaa erottaa; kaikki epämieluisat aistimukset muodostavat siinä
yhden ainoan mielipahan tunteen.
Tästä itkusta, jonka luulisi ansaitsevan niin vähän huomiota,
syntyy ihmisen ensimäinen suhde kaikkeen siihen, mikä sitä ympäröi;
siinä taotaan sen pitkän ketjun ensi rengas, joka muodostaa
yhteiskuntajärjestyksen.
Kun lapsi itkee, sen on paha olla, sillä on joku tarve, jota se ei voi
tyydyttää; tätä tarvetta haetaan, tutkitaan, se löydetään ja
tyydytetään. Kun sitä ei huomata, kun ei sitä siis tyydytetä, itku
jatkuu, ja tämä tuskastuttaa; hyväillään lasta, jotta se vaikenisi,
sitä tuuditetaan, sille lauletaan, että se nukkuisi. Jos se vaan yhä
itsepäisesti jatkaa, käydään kärsimättömäksi ja uhataan sitä;
sydämettömät imettäjät lyövät sitä joskus. Tämä on omituinen kokemus,
jonka se saa mukaansa elämään.
En koskaan ole unhottava kuinka kerran näin erään imettäjän lyövän
sellaista epämukavaa parkujaa. Pienokainen vaikeni heti, ja minä luulin
että se tapahtui pelosta. Ajattelin itsekseni: siitä on kehittyvä
orjallinen sielu, jota ei saada tekemään mitään ilman ankaruutta.
Erehdyin; tuo poloinen oli vähällä tukehtua kiukusta, se tavoitteli
hengitystään, näin sen muuttuvan punasinerväksi kasvoiltaan.
Seuraavassa tuokiossa kaikuivat korvia viiltävät huudot; kaikki tällä
iällä mahdolliset kostonhimon-, raivon- ja epätoivontunteet ilmenivät
sen äänessä. Pelkäsin, että se kuolisi tästä mielenkiihotuksesta. Jos
ennen olisin epäillyt sitä, että oikean ja väärän tietoisuus on
synnynnäinen ihmissydämessä, niin tämä ainoa esimerkki olisi tehnyt
vakaumukseni järkähtämättömäksi. Olen varma siitä, että lapsen kädelle
sattumalta pudonnut palava kekäle olisi siihen koskenut vähemmin kuin
tämä lyönti, joka tosin oli jotenkin vähäinen, mutta annettu selvästi
loukkaavassa tarkotuksessa.
Tämä lasten herkkä taipumus suuttumiseen, kiukustumiseen ja
vihastumiseen vaatii erityisen varovaista menettelyä. Boerhaave
arvelee, että lasten taudit enimmästi ovat kouristuksentapaisia; niiden
pää kun näet on verrattain suurempi ja hermosto laajempi kuin
aikaihmisillä, hermot helpommin kiihottuvat. Karkottakaa niiden luota
mitä huolellisimmin kaikki palvelijat, jotka niitä kiusaavat,
suututtavat ja saattavat kärsimättömiksi; he ovat niille sata kertaa
vaarallisemmat ja turmiollisemmat kuin ilman ja vuodenaikojen
aiheuttamat vahingot. Niin kauan kuin lapset kohtaavat vastustusta
ainoastaan esineissä, eivätkä ihmistahdoissa, ne eivät tule
uppiniskaisiksi eivätkä äkäisiksi ja ne pysyvät paremmin terveinä.
Tässä piilee yksi syy siihen, että kansan lapset, jotka kasvavat
vapaampina ja riippumattomampina, yleensä ovat vahvemmat, vähemmän arat
ja rotevammat kuin ne lapset, joita luullaan paremmin kasvatettavan
siten, että alituisesti vastustetaan niiden tahtoa. Mutta tulee aina
huomata, ettei siltä tarvitse lasta kaikessa totella, vaikka kohta ei
aina vastustella sen tahtoa.
Lapsen ensimäiset kyyneleet ovat pyyntöjä; jos emme ole varuillamme,
ne pian muuttuvat käskyiksi. Aluksi ne pyytävät apua, lopuksi ne
vaativat palvelusta. Täten niiden omasta heikkoudesta, josta ensin
johtuu niiden riippuvaisuudentunne, syntyy sittemmin käskemisen ja
hallitsemisen käsitteet. Mutta koska tämä käsite aiheutuu vähemmin
niiden tarpeista kuin meidän alttiista palveluksestamme, niin tästä
alkavat näyttäytyä siveelliset vaikuttimet, joiden välitön syy ei piile
luonnossa, ja on siis selvää, miksi on tärkeätä tästä ensi iästä alkaen
tutkistella lapsen liikkeiden, ilmeiden ja huutojen salaista
tarkoitusta.
Kun lapsi ojentaa kättänsä ponnistaen ja mitään sanomatta, se luulee
saavuttavansa esineen, se kun ei osaa arvostella etäisyyttä; se
erehtyy. Mutta kun se valittaa ja parkuu kättään ojentaessaan, silloin
se ei enää erehdy etäisyyden suhteen, se käskee esineen lähestyä tai
lähellä olevia henkilöitä sitä sille tuomaan. Viekää se edellisessä
tapauksessa hitaasti ja lyhyin askelin esineen luo; älkää jälkimäisessä
tapauksessa edes olko kuulevinanne sen huutamista; kuta enemmän se
parkuu, sitä vähemmän sitä tulee kuunnella. On tärkeätä aikaisin
totuttaa sitä luopumaan antamasta käskyjä ihmisille, se kun ei ole
heidän valtiaansa, ja esineille, jotka eivät sitä kuule. Siis kun lapsi
tahtoo saada jonkun esineen, jonka se näkee ja joka tahdotaan sille
antaa, on parempi viedä lapsi tuon esineen luo kuin tuoda se lapselle;
lapsi näet tekee tästä menettelystä johtopäätöksen, joka on sen iän
mukainen, eikä tätä vaikutusta voida millään muulla tavoin aikaansaada.
Abotti de Saint-Pierre sanoi ihmisiä suuriksi lapsiksi; saattaisi
päinvastaisesti sanoa lapsia pieniksi ihmisiksi. Ajatelmina ovat
tämänkaltaiset lauselmat päteviä; periaatteina ne kaipaavat selitystä.
Kun Hobbes sanoi häijyä ihmistä rotevaksi lapseksi, hän lausui vallan
ristiriitaisen seikan. Häijyys johtuu aina heikkoudesta; lapsi on häijy
ainoastaan sen vuoksi, että se on heikko; saattakaa se vahvaksi, niin
se tulee hyväksi; se joka voisi tehdä kaikkea, ei koskaan olisi häijy.
Kaikkivaltiaan jumaluuden kaikista ominaisuuksista hyvyys on se, jota
ilman sitä vähimmin saattaa käsittää. Kaikki kansat, jotka ovat
olettaneet kahta perusvoimaa, ovat aina pitäneet pahaa alhaisempana
voimana kuin hyvää, muuten heidän olettamuksensa olisi ollut vallan
ristiriitainen. Viittaan tämän johdosta kauempana tässä teoksessa
esiintyvään Savoijilaisen papin uskontunnustukseen.
Järki yksin opettaa meitä tuntemaan hyvää ja pahaa. Omatunto, joka
saattaa meidät rakastamaan hyvää ja vihaamaan pahaa, ei voi, vaikka se
onkin riippumaton järjestä, kehittyä ilman sitä. Ennenkuin olemme
saavuttaneet järjen iän, teemme hyvää ja pahaa sitä tuntematta; eikä
silloin teoissamme ole mitään siveellisyyttä, vaikka sitä tosin joskus
liittyy tietoisuuteen toisten teoista, joiden vaikutuksen alaisina
olemme olleet. Lapsi tahtoo saattaa epäjärjestykseen kaiken, minkä
näkee, se särkee ja pirstoo kaiken, minkä ikinä saa käsiinsä, se
puristaa kouraansa linnun samoin kuin puristaisi kiven, ja tukehduttaa
sen tietämättä mitä se tekee.
Miksi niin? Ensin filosofia koettaa selittää tämän ilmiön vetämällä
esiin synnynnäiset paheet, ylpeyden, vallanhimon, itserakkauden ja
inhimillisen pahuuden; se mainitsee kenties vielä, että heikkouden
tietoisuus saattaa lapsen halukkaaksi tekemään voimanponnistuksia ja
näyttämään itselleen omaa valtaansa. Mutta tarkastakaa heikkoa ja
raihnaista vanhusta, jonka inhimillisen elämän kiertokulku jälleen on
palauttanut lapsuuden heikkoudentilaan. Vanhus ei yksistään itse pysy
asemillaan ja levollisena, hän tahtoo myös, että kaikki muu hänen
ympärillään samoin pysyy alallansa; vähinkin muutos häntä häiritsee ja
saattaa hänet levottomaksi; hän tahtoisi, että yleinen levollisuus
vallitsisi maailmassa. Kuinka sama heikkous yhtyneenä samoihin vikoihin
ja taipumuksiin aiheuttaisi niin erilaisia vaikutuksia näinä eri
ikävuosina, ellei alkusyy olisi muuttunut? Ja mistä voisikaan hakea