Émile eli Kasvatuksesta - 20

harjottaa kymmentä eri työtä. Mutta kun nerokkaisuus ja kyky ovat
erilaiset, toinen jossakin näistä töistä onnistuu huonommin, toinen
taas jossakin toisessa. Koska kukin heistä erityisesti kykenee johonkin
niistä töistä ja kuitenkin kaikki ryhtyvät samoihin töihin, ovat
tulokset huonot. Jos nämä kymmenen henkilöä muodostavat yhteiskunnan ja
jos kukin heistä tekee työtä itseään ja yhdeksää muuta varten,
harjottaen juuri sellaista tointa, joka hänelle sopii paraiten, niin
jokainen hyötyy toisen taidosta, ikäänkuin hänellä itsellään olisi
kaikkien taito. Jokainen kehittää omaa taitoansa alituisen
harjotuksen kautta, ja lopulta käy niin, että nuo kymmenen henkilöä
täydellisesti tyydyttävät tarpeensa, jopa voivat muillekin tarjota
yltäkylläisyydestään. Tähän perusteeseen ilmeisesti nojaavat kaikki
yhteiskuntalaitoksemme. Käsillä olevaan tehtävääni ei kuulu tutkia sen
seurauksia. Sen olen jo tehnyt toisessa tutkimuksessani.[88]
Tämän perusteen mukaan ihminen, joka tahtoisi pitää itseään muista
erotettuna olentona, joka ei liittyisi mihinkään, vaan joka pitäisi
itseään itselleen riittävänä, olisi ehdottomasti onneton. Jopa hänen
olisi mahdoton tulla toimeen. Koska hän huomaisi maailman olevan täynnä
vierasta omaisuutta eikä itse varsinaisesti omistaisi mitään muuta kuin
ruumiinsa, niin mistä hän ottaisi välttämättömät tarpeensa?
Hylätessämme luonnontilan pakotamme vertaisemmekin hylkäämään sen, ei
kukaan näet siinä voi pysyä vastoin muiden tahtoa. Ja se todella
hylkäisi sen, joka tahtoisi siinä pysyä, voimatta kuitenkaan tulla
toimeen. Ensimäinen luonnonlaki näet on huolenpito itsensä
suojelemisesta.
Siten vähitellen muodostuvat lapsen mielessä yhteiskunta-suhteiden
käsitteet, ja tämä tapahtuu jo ennen, kuin se voi olla varsinainen
yhteiskunnan jäsen. Émile käsittää, että hänen, saadakseen sellaisia
työkaluja, joita tarvitsee, on hankkiminen toisiakin, joita muut
tarvitsevat, sillä niitä vaihtamalla hän voi saada välttämättömiä
esineitä, jotka ovat noiden muiden hallussa. Helposti saatan hänet
huomaamaan tuollaisen vaihtamisen tarpeellisuuden ja tekemään itsensä
kykeneväksi sitä hyödykseen käyttämään.
"Armollinen herra, minun täytyy elää", sanoi muudan onneton satiirinen
kirjailija eräälle ministerille, joka moitti häntä tuosta halpamaisesta
ammatista. "Minun ymmärtääkseni se ei ole välttämätöntä", vastasi
valtiomies kylmästi. Tämä vastaus kyllä sopi hyvin ministerin suuhun,
mutta se olisi ollut raaka ja väärä kenenkä muun suussa tahansa.
Jokaisen ihmisen täytyy elää. Tämä syy, johon kukin liittää enemmän tai
vähemmän pätevyyttä, riippuen siitä missä määrin hänessä on
inhimillisyyttä, on mielestäni kumoamaton sen esittäjään nähden,
katsoen häneen itseensä. Koska kaikista niistä kauhuntunteista, jotka
luonto meissä herättää, kuolemankauhu on voimakkain, seuraa siitä, että
luonto sallii meidän turvautua mihin keinoihin tahansa ylläpitääksemme
elämäämme. Ne periaatteet, joiden nojalla hyveinen ihminen lopulta
oppii halveksimaan elämäänsä, jopa uhraamaankin sen velvollisuudelleen,
ovat hyvin kaukana tuosta alkuperäisestä yksinkertaisuudesta.
Onnelliset ne kansat, jotka voivat olla hyviä ponnistuksetta ja
oikeutta harjottavia ilman hyvettä! Jos jossakin maailmassa olisi niin
kurja valtio, ettei kukaan siinä voisi elää pahaa tekemättä ja että
kaikki kansalaiset olisivat välttämättömyyden pakosta konnia, eivät
pahantekijät olisi hirtettävät, vaan ne jotka pakottavat heidät
pahantekijöiksi tulemaan.
Niin pian kuin Émile käsittää mitä elämä on, on ensimäinen huoleni
oleva opettaa häntä sitä ylläpitämään. Tähän asti en ole puhunut mitään
eri säädyistä, arvoluokista ja omaisuussuhteista, enkä ole niitä tuova
esille tästälähinkään, koska ihminen on sama joka säädyssä. Rikkaalla
näet ei ole suurempaa vatsaa kuin köyhällä, eikä hän sulata ruokaansa
paremmin kuin köyhä. Ei herralla ole pitempiä ja vahvempia käsivarsia
kuin orjalla. Ei ylhäinen ole pitempi kasvultaan kuin kansan mies.
Lopuksi luonnolliset tarpeet ovat kaikkialla samat, joten niiden
tyydyttämiskeinotkin välttämättömästi kaikkialla ovat samat. Saattakaa
kasvatus ihmisen olennaisten älkääkä hänelle vieraiden ominaisuuksien
mukaiseksi. Ettekö huomaa että koettaessanne kehittää häntä yksinomaan
yhtä elämän kutsumusta varten, saatatte hänet kelpaamattomaksi
jokaiseen muuhun kutsumukseen, ja että, jos kohtalo niin suo, vaan
olette työskennellyt tehdäksenne hänet onnettomaksi? Mitä
naurettavampaa onkaan kuin kerjäläiseksi vajonnut ylhäinen mies, joka
kurjuudessaan säilyttää syntymästään alkaen omistamansa ennakkoluulot?
Mikä onkaan halveksittavampaa kuin köyhtynyt pohatta, joka säilyttää
muiston siitä, että köyhyys on jotakin ylenkatsottavaa, ja joka siis
tuntee vajonneensa yhteiskunnan alimmalle portaalle! Edellisellä on
ainoana toimeentulon keinona ruveta ilmeisen veijarin ammattia
harjottamaan, jälkimäisellä taas antautua matelevaksi palvelijaksi,
joka nojaa tuohon kauniiseen lauseeseen: "Minun täytyy elää".
Luotetaan yhteiskunnan nykyiseen tilaan, ajattelematta että se on
alttiina välttämättömille vallankumouksille, ja ottamatta huomioon että
on mahdotonta arvata ja ehkäistä niitä kohtalon iskuja, jotka voivat
kohdata lapsiamme. Ylhäinen vajoaa alhaiseksi, rikas tulee köyhäksi,
hallitsija alamaiseksi; ovatko kohtalon kolhaukset niin harvinaisia,
että te luulette pääsevänne niistä vapaaksi? Me lähestymme
mullistuksien ja vallankumousten vuosisataa.[89] Kuka silloin varmasti
voi sanoa, minkä kohtaloiden alaiseksi kukin saattaa joutua? Kaiken,
minkä ihmiset ovat tehneet, ihmiset saattavat hävittääkin.
Kumoamattomia ovat ainoastaan ne arvoasemat, jotka luonto asettaa, eikä
se luo prinssejä, ei rikkaita eikä ylhäisiä. Mitä siis arvostansa
alenneena on tekevä tuo satraappi, joka on kasvatettu yksinomaan
ylhäistä asemaansa varten? Mitä on köyhäksi tultuaan tekevä tuo
publikaani, joka vaan osaa elää kullasta? Mitä on tekevä, menetettyään
kaiken omaisuutensa, tuo komeileva houkkio, joka ei ollenkaan osaa
tulla toimeen omin päin, vaan suuntaa olemuksensa kaikki voimat
sellaiseen, mikä on hänelle vierasta? Onnellinen se, joka osaa luopua
asemastaan, silloin kun tämä hänet hylkää, ja pysyä ihmisenä huolimatta
kohtalosta! Kiitettäköön kuinka paljo tahansa tuota voitettua
kuningasta, joka raivoten tahtoo haudata itsensä valtaistuimensa
pirstaleiden alle. Minä puolestani häntä halveksin, sillä huomaan että
hän elää yksistään kruunuansa varten, ja ettei hän ole mitään, ellei
ole kuningas. Mutta mies, joka menettää kruununsa ja osaa olla ilman
sitä, on sitä ylempänä. Kuninkaan arvosta, jonka omistaa pelkuri, ilkiö
tai hölmö yhtä hyvin kuin joku muu, hän siis on siirtynyt ihmisen
arvoon, jonka aniharvat osaavat täyttää. Silloin hän voittaa kohtalon,
osottaa sille uhkaa, eikä hän ole velkapää kiittämään ketään muuta kuin
itseään. Ja kun ei hänellä ole näytettävänä mitään muuta kuin itsensä,
ei tämä kuitenkaan ole mitätöntä, sillä hän on jotakin. Minäpä pidän
sata kertaa enemmän Syrakusan kuninkaasta, josta tuli koulunopettaja
Korintissa, ja Makedonian kuningasta, josta tuli kirjuri Roomassa,
kuin onnettomasta Tarkviniuksesta, joka ei tietänyt mihin ruveta, kun
ei enää ollut hallitsija, ja kuin kolmen valtakunnan omistajan
perijästä, joka oli kaikenlaisten kurjuutensa ilkkujoiden leikkikaluna,
ja joka harhaili hovista hoviin, kaikkialla etsien apua, mutta kohdaten
kaikkialla pelkkiä solvauksia, kun ei osannut harjottaa muuta ammattia
kuin sellaista, joka häneltä oli riistetty.[90]
Ihmisellä ja kansalaisella, olkoon hän kuka tahansa, ei ole
yhteiskunnalle annettavaa muuta kuin itsensä, sillä kaikki muu
yhteiskunnalla on ilman häntäkin. Ja kun joku ihminen on rikas, joko
hän on nauttimatta rikkauksistaan tai nauttii niistä muiden
kanssaihmistensä mukana. Edellisessä tapauksessa hän varastaa muilta
sen, minkä nauttimisen kieltää itseltään, jälkimäisessä tapauksessa hän
ei anna heille mitään. Näin hänen yhteiskunnallinen velkansa pysyy
maksamatta, niin kauan kuin hän sitä maksaa ainoastaan ulkonaisella
omaisuudellaan. "Mutta" -- huomauttanee joku -- "isäni on tuota
omaisuutta kootessaan hyödyttänyt yhteiskuntaa"... Se myönnetään; mutta
hän on maksanut oman velkansa, eikä sinun velkaasi. Sinä olet enemmän
velkaa toisille, kun olet syntynyt kohtalon suosimissa oloissa, kuin
jos olisit syntynyt köyhissä oloissa. Ei ole oikeuden mukaista, että
se, minkä joku ihminen on tehnyt yhteiskunnan hyväksi, vapauttaisi
toisen maksamasta velkaansa yhteiskunnalle. Sillä kun jokainen maksaa
vaan koko oman velkansa, ei siis voi maksaa muiden puolesta,
eikä yksikään isä voi antaa pojalleen oikeutta olla hyödytön
kanssaihmisilleen. Kuitenkin hän niin tekisi, jos hän, kuten ylempänä
on puhuttu, pojalleen jättää perinnöksi rikkautensa, jotka ovat hänen
työnsä palkintoja ja todisteita. Se, joka joutilaana syö sellaista,
mitä ei itse ole ansainnut, tekee varkauden. Ja henkilö, joka ei tee
mitään, mutta joka valtiolta kantaa korkoja palkkiona, ei minun
mielestäni ollenkaan eroa rosvosta, joka elää ryöstämiensä matkustajien
kustannuksella. Yhteiskunnasta erillään elävä ihminen ei ole
kenellekään mitään velkaa, ja hänellä on oikeus elää, niinkuin häntä
itseään haluttaa. Mutta yhteiskunnassa elävä ihminen, joka
välttämättömästi elää toisten kustannuksella, on velkapää heille työn
muodossa maksamaan toimeentulonsa. Tästä ei ole ainoatakaan poikkeusta.
Työ on siis yhteiskunnallisen ihmisen välttämätön velvollisuus.
Jokainen toimeton kansalainen, olkoon sitten rikas tai köyhä, mahtava
tai heikko, on pahantekijä.
Kaikista toimista, jotka saattavat tuottaa ihmiselle toimeentulon, se,
joka häntä enimmin lähentää luonnontilaan, on kätten työ. Kaikista
ammattilaisista käsityöläiset ovat riippumattomimmat kohtalon vaiheista
ja ihmisistä. Käsityöläinen on riippuvainen ainoastaan työstään. Hän on
yhtä suuressa määrin vapaa kuin maanviljelijä on orja. Sillä
tämä on sidottu turpeeseensa ja hänen viljelyksensä riippuu osaksi
toisten työstä. Vihollinen, hallitsija, voimakas naapuri tai
käräjäjuttu saattaa riistää häneltä hänen viljelysmaansa; tämän
maanviljelijänammatin nojalla voidaan hänelle tuottaa monta monituista
harmia. Mutta kaikkialla, missä käsityöläiselle tahdotaan tehdä harmia,
hän helposti pistää pillit pussiin, vie käsivartensa mukanaan ja menee
muille markkinoille. Kuitenkin maanviljelys on ihmisen ensimäinen
ammatti. Se on rehellisin, hyödyllisin ja siis jaloin ammatti, mitä hän
voi harjottaa. Minä en sano Émilelle: Opi maata viljelemään. Hän sitä
osaa. Kaikki maatyöt ovat hänelle tutut. Niillä hän on alkanut; niihin
hän lakkaamatta palaa. Sanon hänelle siis: Viljele isiesi perintöä.
Mutta jos menetät tämän perinnön tai jos sinulla sitä ei ollenkaan ole,
niin mitä tehdä? Opi joku ammatti.
"Minun pojalleni ammatti! Minun poikani rupeaisi käsityöläiseksi! Hyvä
herra, mitä ajattelettekaan?" -- Minäpä ajattelen oikeammin kuin te,
hyvä rouva, joka tahdotte kasvattaa hänet niin, ettei hänestä koskaan
voi tulla muuta kuin lordi, markiisi tai ruhtinas tai niin että hänestä
eräänä päivänä ei tule yhtään mitään. Minä tahdon antaa hänelle aseman,
jota hän ei voi menettää, aseman, joka kaikkina aikoina tuottaa hänelle
kunniaa. Minä tahdon kasvattaa hänet mieheksi, ja sanokaa mitä tahansa,
on hänellä siinä arvossaan oleva vähemmän kilpailijoita kuin kaikissa
niissä arvoissa, jotka hän teiltä saa perinnöksi.
Puustavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi. On vähemmän tärkeätä
oppia joku ammatti senvuoksi, että sen osaisi, kuin sentähden, että
voittaisi ne ennakkoluulot, jotka sitä halveksivat. Jos joku
huomauttaisi, ettei sinun koskaan tule olemaan pakko tehdä työtä
elääksesi, niin sen pahempi sinulle! Mutta vähät siitä; älä tee työtä
pakosta, vaan kunnian vuoksi. Alennu käsityöläisen ammattiin, jotta
kohoaisit yli oman ammattisi. Voittaaksesi kohtalon ja olot, tee itsesi
aluksi niistä riippumattomaksi. Voidaksesi kerran hallita yleisen
mielipiteen kautta, tulee sinun ensin hallita sitä.
Muistakaa etten vaadi mitään erityistä lahjakkaisuutta, vaan ammattia,
todellista ammattia, puhtaasti mekanista taitoa, jota harjotettaessa
kädet työskentelevät enemmän kuin pää, ja joka ei johda rikkauteen,
mutta jonka avulla voi olla sitä vailla. Olen tuntenut sellaisten
perheiden isiä, joilla ei ollut mitään vaaraa joutua leivän
puutteeseen; he ovat kuitenkin menneet niin pitkälle varovaisuudessa,
että ovat lapsilleen antamansa huolellisen kasvatuksen ohella antaneet
heille tietoja, joiden avulla tarpeen vaatiessa voisivat hankkia
itselleen toimeentulonsa. Nämä huoltapitävät isät luulevat tekevänsä
paljon; itse teossa eivät heidän toimenpiteensä hyödytä mitään. Sillä
ne varokeinot, jotka he luulevat tarjoavansa lapsilleen, riippuvat
samoista onnen vaihteista, joista tahtovat saattaa lapsensa
riippumattomiksi. Niinpä se, jolla on kaikki nuo kauniit lisäkeinot,
menehtyy kurjuuteensa, ellei hän ole niin suotuisissa oloissa, että voi
käyttää niitä hyväkseen, vallan kuin hänellä niitä ei olisikaan.
Jos kerran käyttää viekkautta ja juonia, ei ole ollenkaan eroa,
käyttääkö niitä pysyttääkseen yltäkylläisyyttään, vai turvautuuko
kurjuuteen vajonneena niihin kohotakseen edelliseen tilaansa. Jos
harjotatte taidetta, jonka menestys riippuu taiteilijan maineesta;
jos tavoittelette virkaa, joka ainoastaan suosion nojalla on
saavutettavissa, niin mitä kaikki tämä teitä hyödyttää, jos mielenne
täyttää oikeutettu paheksuminen maailmaa kohtaan, ja jos siis hylkäätte
ne keinot, joita ilman noita seikkoja ei voi saavuttaa? Olette ehkä
tutkinut politiikkaa ja ruhtinaiden etuja; sangen hyvä asia. Mutta mitä
teette näillä tiedoilla, ellette osaa päästä ministerien, hovinaisten,
virastopäällikköjen suosioon, ja ellei teillä ole salaisuutta
miellyttää heitä, ja elleivät kaikki huomaa teidän olevan sellaisen
konnan, jota tarvitsevat? Olette ehkä arkkitehti tai maalaaja; se on
kyllä hyvä. Mutta teidän tulee tehdä kykynne tunnetuksi. Luuletteko
että asia on ratkaistu sillä, että suoraa päätä panette taideteoksenne
julkisesti näytteille? Niin helposti se ei kuitenkaan käy. Tulee olla
Akatemian jäsen ja tulee olla suosijoita, jotta saisi jossakin
näyttelysalin pimeässä sopessa paikan. Pankaa syrjään viivoitin ja
sivellin, ottakaa ajuri ja ajakaa ovelta ovelle. Sillä tavoin
kuuluisuus saavutetaan. Tietäkää, että kaikkien näiden kuuluisien ovien
edessä on vartijoita tai kamaripalvelijoita, jotka kuulevat ainoastaan
silloin, kun heille puhutaan määrättyjen kädenliikkeiden muodossa, ja
joiden korvat piilevät käsissä. Jos tahdotte opettaa muille sitä,
mitä itse olette oppinut, jos tahdotte ruveta esim. maantiedon,
matematiikan, kielten, musiikin tai piirustuksen opettajaksi, niin sitä
varten teidän tulee hankkia oppilaita ja siis myöskin suosijoita.
Ottakaa huomioon, että on edullisempaa olla taitava kerskuri, ja että
aina tulette käymään tietämättömästä, ellei teillä ole muunlaista
taitoa kuin ammattitaitonne.
Huomatkaa siis kuinka löyhät kaikki nämä loistavat lisä-apukeinot ovat
ja että tarvitsette muita apukeinoja voidaksenne niitä käyttää
hyväksenne. Ja miten teidän kävisikään tässä halpamielisessä
alennuksentilassa? Vastoinkäymiset eivät teitä opettaisi vaan
turmelisivat. Ollen entistä enemmän yleisen mielipiteen leikkikaluna,
olisi teidän mahdoton kohota yläpuolelle ennakkoluuloja, noita
kohtalonne ehdottomia määrääjiä. Miten voisittekaan halveksia
halpamielisyyttä ja paheita, joita tarvitsisitte tullaksenne toimeen?
Ennen olitte riippuvainen rikkauksista, ja nyt olette riippuvainen
rikkaista; täten on orjuutenne vaan vahvistunut ja saanut
lisätaakakseen köyhyyden. Nyt olette köyhä, olematta vapaa; se on
kurjin tila, johon ihminen voi joutua.
Mutta jos sen sijaan, että toimeentuloanne varten turvautuisitte noihin
korkeisiin tietoihin, jotka ovat omansa ravitsemaan sielua eivätkä
ruumista, turvaudutte hädässänne kättenne taitavuuteen, kaikki
vaikeudet katoavat ja kaikki juonittelu käy turhaksi. Apukeino on
silloin aina tarvittaessa valmis. Rehellisyys ja kunniantunto eivät
enää ole toimeentulon esteenä. Teidän ei enää tarvitse olla pelkuri ja
valhettelija ylhäisten edessä, ei notkea ja mateleva konnien edessä, ei
halpamaisen kohtelias kaikille eikä lainanottaja tai varas, mikä on
jotenkin sama asia, jos ei omista mitään. Toisten mielipiteet eivät
teitä liikuta, teidän ei tarvitse saavuttaa kenenkään suosiota, ei
tarvitse imarrella houkkioita, ei taivuttaa mitään ovenvartijaa eikä
maksaa mitään rakastajatarta eikä tehdä, mikä on vielä pahempaa: häntä
ylistellä. Vähän teitä liikuttaa se, että konnat johtavat valtion
asioita. Se ei ole estävä teitä vaatimattomassa elämässänne olemasta
rehellinen mies ja ansaitsemasta leipäänne. Astutte vaan sisälle
ensimäiseen oppimaanne ammattia harjottavan mestarin verstaaseen ja
sanotte: Mestari, tarvitsen työtä. Hän on vastaava: Toveri, istu tuohon
ja tee työtä. Ennenkuin päivällishetki saapuu, olette ansainnut
päivällisenne. Jos olette ahkera ja kohtuullinen, olette ennenkuin
viikko on lopussa ansainnut niin paljon, että sillä voitte elää viikon
edelleen. Olette elänyt vapaana, terveenä, totuutta noudattavana,
ahkerana ja oikeamielisenä. Se, joka täten ansaitsee toimeentulonsa, ei
hukkaa aikaansa.
Tahdon välttämättömästi, että Émile oppii jonkun ammatin. Ainakin
jonkun kunniallisen ammatin, sanonette. Mitä tämä sana merkitsee? Eikö
ehkä jokainen yleisölle hyödyllinen ammatti ole kunniallinen? Minä en
tahdo että hänestä tulisi koruompelija, ei kultaaja eikä lakeeraaja,
kuten Locken aatelismies. En myöskään tahdo että hänestä tulisi
soittotaiteilija, näyttelijä eikä kynäilijä.[91] Lukuunottamatta
mainittuja ja niiden kaltaisia ammatteja hän saa valita minkä ammatin
tahtoo, minä en ollenkaan aio häntä estää. Näen mieluummin että hän on
suutari kuin runoilija ja että hän laskee kivillä teitä kuin että
tekisi porsliini-kukkia. Mutta, huomauttanee joku, ovathan poliisit,
urkkijat ja pyövelit hyödyllistä väkeä. Minä sanon että syy on
yksinomaan hallituksen, että niin on laita. Mutta jättäkäämme tämä
seikka, tunnustan olleeni väärässä. Ei riitä, että valitaan hyödyllinen
ammatti; on välttämätöntä ettei se vaadi harjottajiltaan halpamaisen
sielun ominaisuuksia eikä sellaista, mikä sotii inhimillisyyttä
vastaan. Palatkaamme siis ensiksi käyttämiini sanoihin: valitkaamme
kunniallinen ammatti. Mutta muistakaamme aina, ettei ole olemassa
kunniallisuutta, joka ei samalla ole hyödyllinen.
Eräs kuuluisa tämän vuosisadan kirjailija,[92] jonka teokset ovat
täynnä suuria tuumia ja pieniä näkökohtia, oli kuten kaikki muutkin
hänen uskontunnustukseensa kuuluvat papit, tehnyt lupauksen olla
ottamatta itselleen omaa vaimoa. Mutta ollen muita herkkätuntoisempi
aviorikoksen suhteen, hän, kuten kerrotaan, piti talossaan kauniita
palvelijattaria, joiden seurassa hän parhaimman taitonsa mukaan hyvitti
tuolla ajattelemattomalla päätöksellä solvaamaansa ihmissukukuntaa. Hän
piti kansalaisen velvollisuutena lahjoittaa isänmaalle toisia
kansalaisia, ja tämänlaisella verolla, jota sille maksoi, hän lisäsi
käsityöläisten säätyluokkaa. Niinpian kuin nämä lapset olivat tarpeeksi
vanhat, hän antoi niiden kaikkien oppia mieleisensä ammatin ja jätti
pois luvusta ainoastaan vähempää työtä kysyvät, hyödyttömät tai muodin
vaihtelusta riippuvat ammatit, kuten esim. parturin ammatin, joka ei
koskaan ole välttämätön ja joka milloin tahansa voi käydä
tarpeettomaksi, niin kauan kuin luonto ei lakkaa antamasta meille
hiuksia.
Tämmöisten näkökohtien tulee ohjata meitä valitessamme ammattia
Émilelle. Tai oikeastaan ei ole meidän tehtävä sitä valita, vaan hänen
itsensä. Sillä ne periaatteet, jotka häneen on istutettu, ylläpitävät
hänessä hyödyttömien seikkojen ylenkatsetta, niin ettei hän koskaan
tahdo hukata aikaansa työhön, jolla ei ole mitään arvoa, eikä hän tunne
mitään muuta arvon määrääjää kuin todellinen hyöty. Hän haluaa
sellaista ammattia, joka olisi voinut hyödyttää Robinsonia hänen
saaressaan.
Tutustuttaessamme lasta luonnon ja taidon tuotteisiin, nostaessamme sen
tiedonhalua ja seuratessamme minne tämä tiedonhalu sen vie, on meillä
tilaisuus tutkia sen harrastuksia, taipumuksia ja kykyä ja nähdä sen
älyn ensi säkenen välkähtävän, jos sillä nimittäin on erityisesti
huomattavaa älykkäisyyttä. Mutta yleinen erehdys, joka on vältettävä,
on se, että luullaan kyvyn ansioksi sellaista, mikä vaan on tilapäistä
aikaansaannosta, ja se, että luullaan selväksi taipumukseksi siihen tai
siihen ammattiin matkimisälyä, joka on yhteinen ihmiselle ja apinalle
ja joka saattaa nämä molemmat vaistomaisesti tekemään kaikki, mitä
näkevät tehtävän, oikein tietämättä mitä se hyödyttää. Maailma on
täynnä ammattilaisia ja etenkin taiteilijoita, joilla ei ole luontaista
taipumusta harjottamaansa taiteeseen; tämä on niille tyrkytetty
lapsuudeniästä alkaen, joko erityisistä syistä tai sen näennäisen innon
johdosta, jota lapset ovat osottaneet, ja joka olisi saattanut ne
kiintymään mihin toiseen taiteeseen tahansa, jos ne vaan olisivat
nähneet muiden sitä harjottavan. Niinpä moni kuullessaan rummun pärinää
luulee olevansa kenraali; toinen taas näkee rakennusta rakennettavan ja
tahtoo olla arkkitehti. Jokainen tuntee vetovoimaa siihen ammattiin,
jota näkee harjotettavan, kun luulee sitä arvossa pidetyksi. Tunsin
erään palvelijan, joka nähdessään herransa maalaavan ja piirustavan sai
päähänsä itse ruveta maalaajaksi ja piirustajaksi. Tehtyään tämän
päätöksen hän heti tarttui piirustimeen, josta luopui ainoastaan
tarttuakseen siveltimeen, mitä ei ole hylkäävä elinaikanaan.
Nauttimatta opetusta ja noudattamatta mitään sääntöjä hän rupesi
piirtämään kaikkea, mikä vaan sattui hänen eteensä. Kokonaista kolme
vuotta hän hukkasi, istuen nenä kiinni noissa tuhrauksissaan, ilman
että mikään muu kuin hänen palveluksensa voi häntä niiden äärestä saada
poistumaan, ja koskaan menettämättä harrastustaan, huolimatta siitä
vähäisestä edistyksestä, jonka hänen keskinkertainen kykynsä salli.
Näin hänen hyvin kuumana suviaikana kokonaista kuusi kuukautta
perätysten istuvan päiväkaudet kuin kiinninaulattuna tuolillaan
pienessä etelään päin olevassa huoneessa, missä oli tukehtua
kuumuuteen, kun vaan kulki sen läpi, ja siinä piirustavan ja yhä
uudelleen piirustavan edessään olevaa karttapalloa. Hän alkoi työnsä
yhä vaan uudelleen ja uudelleen voittamattoman itsepäisesti, kunnes oli
saanut piirustuksensa niin hyväksi, että saattoi olla siihen
tyytyväinen. Viimein hän herransa suosion ja erään taiteilijan
opastuksen kautta on päässyt niin pitkälle, että on voinut jättää
palvelijatoimensa ja elää siveltimensä tuotteilla. Järkähtämätön
ahkeruus korvaa johonkin määrään kykyä. Hän on tuon määrän saavuttanut,
mutta ei koskaan ole pääsevä sen pitemmälle. Tämän kunnon miehen sitkeä
uutteruus ja eteenpäinpyrkiminen on kiitosta ansaitseva. Hän on aina
saavuttava kunnioitusta uutteruudellaan, uskollisuudellaan ja hyvillä
tavoillaan. Mutta hän ei ole koskaan maalaava suurempia taideteoksia
kuin kylttejä. Kuinka moni muu on pettynyt intonsa takia, luullen sitä
todelliseksi kyvyksi! Vallan eri seikkoja ovat mieltymys johonkin
työhön ja todellinen kyky siihen. Tarvitsemme hienompaa huomiokykyä
kuin mitä ajatellaankaan, tarkoin huomataksemme lapsen oikean älyn ja
taipumuksen, lapsen, joka pikemmin näyttää mielihalujaan kuin
todellisia taipumuksiaan ja jota aina arvostellaan edellisten nojalla,
kun ei osata tutkia jälkimäisiä. Toivoisin että joku arvostelukykyinen
henkilö tekisi tutkimuksen taidosta havaita lapsia. Olisi hyvin
tärkeätä tuntea tämä taito. Isillä ja äideillä ei ole edes sen
alkeitakaan.
Mutta ehkä tässä panemme liiaksi painoa ammatin valitsemiseen. Koska on
kysymys ainoastaan käsityön harjottamisesta, tämä valitseminen menettää
merkityksensä Émilen suhteen. Hän on jo suorittanut enemmän kuin puolet
oppiajastaan niiden harjotusten muodossa, jotka olemme valinneet hänen
tehtäväkseen tähän asti. Mihin soisitte hänen ryhtyvän? Hän on valmis
kaikkeen. Hän osaa jo käyttää lapiota ja kuokkaa. Hän osaa käyttää
sorvituolia, vasaraa, höylää ja viilaa. Hän tuntee jo kaikkien
ammattien työkalut. On tarpeellista ainoastaan, että hän oppii
käyttämään jotakin näistä työkaluista niin taitavasti ja helposti, että
vetää vertoja eteville työmiehille, jotka sitä käyttävät. Tässä
suhteessa hänellä on paljon etuja muihin nähden, nimittäin että hänen
ruumiinsa on notkea, hänen jäsenensä ovat taipuvat, niin että hän
helposti saattaa asettua monenlaisiin eri asentoihin ja että hän
rasittumatta voi jatkuvasti harjottaa erilaista liikettä. Lisäksi hänen
elimensä ovat tarkat ja hyvin harjotetut. Koko ammattien koneisto on
hänelle jo tuttu. Voidakseen tehdä työtä kuin mestari ainakin, hän
tarvitsee ainoastaan tottumusta, ja tämä saavutetaan ainoastaan aikaa
myöten. Mille ammatille, jonka valinta on meidän tehtävämme, hän siis
on omistava tarpeeksi aikaa, siihen täysin perehtyäkseen? Ainoastaan
tästä on nyt enää kysymys.
Annettakoon ihmiselle sellainen ammatti, joka sopii hänen
sukupuolelleen, ja nuorukaiselle sellainen ammatti, joka sopii hänen
iälleen. Jokainen toimi, joka pakottaa istumaan ja joka kiinnittää
huoneeseen, veltostuttaen ja heikontaen ruumista, on hänelle sopimaton.
Eipä nuori poika koskaan itsestään ole halunnut ruveta räätäliksi.
Täytyy menetellä taidokkaasti taivuttaakseen tähän naisten ammattiin
sukupuolta, jolle se ei sovellu.[93] Neulaa ja miekkaa ei samojen
käsien pitäisi pidellä. Jos minä olisin hallitsija, en sallisi muiden
kuin naisten ja rampojen, joiden on pakko elättää itseään naisten
tavoin, harjottaa neulomis- ja ompeluammattia. Jos oletamme että
eunukit ovat tarpeellisia, on mielestäni aivan mieletöntä että
itämaalaiset sellaisiksi varta vasten muodostavat ihmisiä. Miksi eivät
he tyydy luonnon muodostamiin, noihin lukuisiin veltostuneisiin
miehiin, joiden sydämen luonto on surkastuttanut; näitä on niin paljo,
etteivät he edes voisi kaikkia käyttää. Jokainen heikko, herkkä ja
pelokas mies on luonnon tuomitsema paikallaan-istujan elämään; hän on
luotu elämään naisten parissa tai heidän tapaansa. Harjottakoon hän
jotakin naisten ammattia. Ja jos välttämättömästi tarvitaan todellisia
eunukkeja, niin tuomittakoon tähän tilaan miehiä, jotka häpäisevät
sukupuoltaan valitsemalla sille sopimattomia ammatteja. Heidän
valintansa tässä suhteessa todistaa luonnon erehdystä. Se, joka
jollakin tavalla korjaa tätä erehdystä, epäilemättä tekee hyvää.
Kiellän oppilaaltani epäterveelliset ammatit, mutta en vaivalloisia
enkä edes vaarallisia. Ne näet samalla harjottavat voimia ja rohkeutta.
Ne sopivat yksinomaan miehille; naiset eivät niitä valitse. Miksi eivät
miehet häpeä sekaantua naisten ammatteihin?
Luctantur paucae, comedunt colliphia paucae...
Vos lamam trahitis, calathisque peracta refertis
Vellera...[94]
Italiassa ei näe naisia puotien myyjättärinä. Eivät ne, jotka ovat
tottuneet Ranskan ja Englannin vilkkaaseen katuelämään, voi kuvitella
mitään surullisempaa näkyä kuin se, jonka Italian kadut tarjoavat.
Nähdessäni muotitavarain-kauppiaiden myyvän naisille nauhoja,
hiuskoristeita ja -verkkoja ja silkkinukka-punoksia, pidin kaikkea tätä
hienoa korutavaraa hyvin oudon näköisenä noin karkeissa suurissa
käsissä, jotka olivat luodut painamaan palkeita ja takomaan alasinta.
Ajattelin itsekseni: tässä maassa naisten puolestaan pitäisi avata
miekkaseppä- ja aseliikkeitä. Ei niin! Jokainen valmistakoon ja myyköön
oman sukupuolensa aseita. Mutta jotta niitä tuntisi, tulee niitä
käyttää.
Nuori mies, paina töihisi miehen käden leima! Opi voimakkaalla
käsivarrella liikuttelemaan kirvestä ja sahaa, veistelemään sileäksi
tukkia, nousemaan katon harjalle, kattamaan taloja ja kiinnittämään
kattoparret ja -palkit. Huuda sitten luoksesi sisaresi auttamaan sinua
työssäsi samoin kuin hän pyysi sinua auttamaan itseään kutomatyössään.
Huomaan vaativani liikoja arvoisilta aikalaisiltani. Mutta annanpa
johtopäätösten vastustamattoman voiman joskus temmata itseni mukaansa.
Jos kuka tahansa tuntisi häpeää siitä, että julkisessa paikassa tekisi
työtä kirves kädessä ja nahkainen vyöliina edessä, pitäisin häntä
yleisen mielipiteen orjana, joka olisi valmis häveten punastumaan
hyvästä teostaan, niin pian kuin kunnon ihmisiä ruvettaisiin ilkkumaan.
Kuitenkin sopii meidän tehdä myönnytyksiä isien ennakkoluuloille
kaikissa niissä seikoissa, jotka eivät voi vahingoittaa lasten