Émile eli Kasvatuksesta - 08

voisi tietää mikä siveellinen johto kullekin niistä sopii. Kukin luonne
vaatii että se on erityisellä tavalla ohjattava; ja jos kasvatuksesta
toivoo hyviä tuloksia, on kukin luonne kasvatettava juuri tuolla omalla
omituisella tavalla. Jos siis tahdotte olla varovainen, tarkastakaa
ensin kauan luontoa ja pitäkää kauan oppilastanne huomionne esineenä,
ennenkuin sanotte sille ensimäisen sanan. Antakaa ensin sen luonteen
iduille täysi vapaus näyttäytyä, älkää saattako niitä missään suhteessa
pakonalaisiksi, oppiaksenne tuntemaan ne perinpohjin. Luuletteko että
tämä vapauden aika on lapselta hukkaan mennyttä? Eipä suinkaan;
päinvastoin se on mitä parhaiten käytettyä; siitä näet saatte sen
opetuksen, ettette hukkaa ainoatakaan hetkeä kasvatusaikana, joka on
merkitykseltään paljon tärkeämpi. Jos taas alatte kasvatustoimenne
ennenkuin tiedätte miten on meneteltävä, toimitte umpimähkään; ollen
alttiina erehdyksille on teidän alkaminen alusta ja olette kauempana
päämäärästä kuin jos olisitte koettanut saavuttaa sen vähemmin
hätäisesti. Älkää siis menetelkö kuten saituri, joka menettää paljon
valvoessaan sitä, ettei mitään menettäisi. Uhratkaa lapsen
alaikäisyydestä aika, jonka korkoineen voitatte takaisin sen
varttuneemmassa iässä. Viisas lääkäri ei anna umpimähkään määräyksiään
niin pian kuin vaan on nähnyt sairaan, vaan tutkii ensin sairaan
ruumiin tilaa, ennenkuin määrää mitään lääkkeitä; hän lykkää itse
parantamisen tuonnemmaksi, mutta hän parantaa todella potilaansa; liian
hätäinen lääkäri sitävastoin hänet tappaa.
Mutta minne asetamme tämän lapsen kasvattaaksemme sitä tunteettomana
olentona, koneena? Siirrämmekö sen kuuhun tai autioon saareen?
Poistammeko sen kaikkien ihmisten parista? Eikö se kohtaa kaikkialla
maailmassa toisten intohimojen näkyä ja esimerkkiä? Eikö se koskaan ole
näkevä ikäisiään lapsia? Eikö se ole näkevä vanhempiaan, naapureitaan,
imettäjäänsä, kotiopettajatartaan, palvelijataan ja itse
kasvattajataan, joka ei missään tapauksessa ole mikään enkeli?
Tämä vastahuomautus on varsin painava. Mutta olenko sitten väittänyt
että luonnollinen kasvatus on jotakin helppoa? Oi ihmiset, onko minun
syyni, että te olette tehneet vaikeaksi kaiken, mikä on hyvää? Myönnän
että huomaan nämä vaikeudet; ne ovat kenties voittamattomat. Mutta joka
tapauksessa on varmaa että, jos alati koettaa niitä syrjäyttää, ne saa
jossakin määrin syrjäytetyiksi. Minä näytän sen päämäärän, johon on
pyrittävä; en väitä että se todella olisi saavutettavissa. Sanon vaan
että se, joka on päässyt sitä lähimmäksi, on saavuttanut parhaan
tuloksen.
Muistakaa että ennenkuin rohkenee ryhtyä kehittämään lapsesta ihmistä,
on välttämätöntä että itse on kehittynyt ihmiseksi; tulee omasta
itsestään löytää esikuva, joka kelpaa lapselle malliksi. Niin kauan
kuin lapsi vielä on vailla itsetietoisuutta, on aika valmistaa kaikki,
minkä kanssa se tulee kosketuksiin ja pitää huolta siitä että sen ensi
katseet kohtaavat ainoastaan sellaisia esineitä, jotka ovat soveliaat
sen nähdä. Hankkikaa itsellenne kaikkien silmissä kunnioitusta ja
koettakaa aluksi saavuttaa kaikkien rakkaus, niin että kukin koettaa
tehdä teille mieliksi. Ette koskaan saata hallita lasta, ellette
hallitse kaikkea mikä sitä ympäröi, eikä tämä vaikutusvalta koskaan ole
tehoisa, ellei se perustu kunnioitukseen hyvettä kohtaan. Tässä ei ole
kysymys kukkaron tyhjentymisestä eikä rahojen tuhlailemisesta täysin
käsin. En ole koskaan nähnyt rahan saattavan ketään rakastetuksi. Ei
myöskään sovi olla saita eikä kovasydäminen eikä tyytyä vaan
valittamaan kärsimystä, jota voi lieventää. Mutta turhaan avaatte
rahakirstunne, ellette samalla avaa sydäntänne, sillä muutoin
toistenkin sydämet pysyvät suljettuina.
Teidän tulee uhrata aikanne, huolenpitonne, kiintymyksenne, koko
olentonne; sillä mitä tahansa voinettekin rahallanne aikaansaada,
huomataan kuitenkin aina, ettei lahjanne lähde sydämestä. On olemassa
todisteita sellaisesta osanotosta ja hyväntahtoisuudesta, joka
vaikuttaa paljon enemmän ja todella on palhon hyödyllisempi kuin kaikki
lahjat. Kuinka moni onneton ja sairas on enemmän lohdutuksen kuin
almujen tarpeessa! Kuinka monta sorrettua suojeleminen hyödyttää
enemmän kuin raha! Sovittakaa keskenään eripuraisia, ehkäiskää
riitajuttuja, terottakaa lasten mieliin velvollisuuden täyttämistä,
kehottakaa isiä lempeyteen, edistäkää onnellisten avioiden solmimista,
estäkää vainoa, käyttäkää runsaasti oppilaiden vanhempien tykönä
saavuttamaanne suosiota auttaaksenne sitä heikkoa lähimmäistä, jolta
kielletään oikeus ja jota mahtava sortaa. Ilmottakaa julkisesti
olevanne onnettomien suojelijoita. Olkaa oikeamieliset, inhimilliset,
hyväntekevät. Älkää yksistään antako almuja, vaan tehkää myös
rakkaudentekoja; armeliaisuudenteot lieventävät enemmän kärsimyksiä
kuin raha. Rakastakaa toisia, ja hekin ovat teitä rakastavat; palvelkaa
heitä, ja hekin ovat teitä palvelevat; olkaa heidän veljiään, ja he
tulevat olemaan lapsianne.
Mainitsen tässä vielä yhden syyn, miksi tahdon kasvattaa Émileä maalla,
kaukana noista palvelijakonnista, jotka isäntiensä jälkeen ovat
maailman kurjimpia ihmisiä, kaukana kaupungin synkistä tavoista, joita
peittävä kiille saattaa ne lapsille houkutteleviksi ja tarttuviksi,
jotavastoin talonpoikien paheet, ollen raakoja ja vailla ulkonaista
korua, ovat enemmän omiaan herättämään inhoa kuin houkutusta, kun ei
niiden matkiminen tuota mitään etua.
Maaseudulla kasvattaja paljon enemmän voi hallita niitä oloja, joissa
soisi lapsen liikkuvan; hänen maineensa, hänen puheensa, hänen
esimerkkinsä hankkivat hänelle muiden silmissä arvon, jota hän ei
kaupungissa voisi saada. Koska hän on kaikille hyödyllinen, on kukin
koettava tehdä hänelle mieliksi, saavuttaa hänen kunnioituksensa ja
näyttäytyä hänen oppilaalleen sellaisena, kuin hän tahtoo, että todella
oltaisiin. Ja elleivät ihmiset maalla luovukaan vioistaan, he ainakin
välttävät julkista häväistystä; ja tämä on pääasia meidän tehtävämme
suhteen.
Lakatkaa syyttämästä toisia omista vioistanne; se paha, minkä lapset
näkevät, niitä turmelee vähemmin kuin se paha, jonka itse niihin
istutatte. Jos aina saarnaatte, jos aina terotatte siveellisyyttä ja
olette turhantarkka istuttaaksenne niihin hyväksi luulemaanne aatetta,
annatte niille samalla kaksikymmentä muuta aatetta, jotka eivät ole
minkäänarvoisia. Ollen kokonaan niiden ajatusten valloissa, jotka
pyörivät omassa päässänne, ette ollenkaan ajattele, minkä vaikutuksen
aikaansaatte lapsen päässä. Ettekö luule, että siinä sanatulvassa,
jolla lapsia lakkaamatta rasitatte, ei ole ainoatakaan sanaa, jota ne
eivät väärinkäsittäisi? Ettekö luule että lapset omalla tavallaan
tulkitsevat pitkäveteisiä selityksiänne ja etteivät muka niistä
muodosta oman käsityskantansa mukaista järjestelmää, jonka nojalla
sopivan tilaisuuden tarjoutuessa tulevat teitä vastustamaan?
Kuunnelkaapa pienokaista, jolle täten on syötetty opetuksia; antakaa
sen lörpötellä, kysellä ja mielinmäärin laverrella; hämmästytte sitä
outoa sekamelskaa, joksi järkevä puheenne on muuttunut sen aivoissa; se
näet sekoittaa kaikki, muuttaa kaikki nurinkuriseksi, saattaa teidät
kärsimättömäksi jopa joskus epätoivoiseksikin odottamattomilla
huomautuksillaan. Se pakottaa joko teidät vaikenemaan tai käskemään
sitä itseään vaikenemaan, ja mitähän se ajatteleekaan siitä, että
henkilö, joka muuten on ollut niin puhelias, äkkiä näin on ääneti! Jos
lapsi vaan kerrankin saa teistä tällaisen voiton ja huomaa sen, hyvästi
silloin kasvatus: tästä hetkestä kaikki on hukassa; lapsi ei enää
ahkeroi oppimista, vaan koettaa teitä vastustella.
Te liian innokkaat opettajat, olkaa yksinkertaiset, maltilliset ja
varovaiset; älkää koskaan muulloin toimiko kiireisesti, kuin milloin
tahdotte estää toisia kasvatukseen väärällä tavalla sekaantumasta.
Toistan yhä vielä: lykätkää, jos suinkin on mahdollista, hyvän
opetuksen antaminen, peläten, että voisittekin sen asemasta antaa
huonon. Varokaa ettette täällä maan päällä, jonne luonto on sijoittanut
ihmisten ensi paratiisin, harjota viettelijän ammattia antamalla
viattomuudelle tiedon hyvästä ja pahasta. Kun ette voi estää lasta
saamasta ulkoa opetusta esimerkeistä, niin rajoittakaa koko
valppautenne siihen, että johdatte nämä esimerkit lapsen mieleen sille
sopivassa muodossa.
Rajut mielenliikutukset tekevät suuren vaikutuksen lapseen, joka niitä
havaitsee, niillä kun on hyvin selvät tuntomerkit, jotka ovat silmään
pistävät ja pakottavat lapsen niihin kääntämään huomionsa. Varsinkin
vihankuohahdus on niin raju, että on mahdotonta olla sitä huomaamatta,
jos vaan on lähellä. Turhaa on kysyä, tarjoutuuko tässä kasvattajalle
tilaisuus pitää kauniita puheita. Minä sanon: ei mitään puheita, ei
yhtään mitään, ei ainoatakaan sanaa! Antakaa lapsen lähestyä; se
hämmästyy näkemäänsä ja tekee aivan varmaan teille sen johdosta
kysymyksiä. Vastaus on yksinkertainen; se johtuu lapsen tekemistä
havainnoista. Se näkee punottavat kasvot, säihkyvät silmät, uhkaavat
kädenliikkeet ja kuulee huutoa; nämä kaikki ovat merkkejä siitä, ettei
ihmisruumis ole tasapainotilassa. Sanokaa lapselle yksinkertaisesti,
sievistelemättä ja ilman salamyhkäilyä: tuo miesparka on sairas,
hänellä on kuumekohtaus. Tätä tilaisuutta voitte käyttää hyväksenne
antaaksenne, tosin muutamin sanoin, sille käsityksen taudeista ja
niiden vaikutuksista; sillä ovathan ne luonnon aiheuttamia ja ovat
niitä välttämättömyyden kahleita, joiden sitomaksi lapsen tulee tuntea
itsensä.
On luultavaa että lapsi tämän käsityksen nojalla, joka ei ole väärä, on
aikaisin oppiva tuntemaan jonkunmoista vastenmielisyyttä kiihkeitä
mielenliikutuksia kohtaan, joita se pitää tauteina. On myöskin hyvin
luultavaa että sellainen sopivassa tilaisuudessa herätetty käsitys
on oleva ainakin yhtä terveellinen kuin mitä ikävystyttävin
siveellisyyssaarna. Ajatelkaa mikä tästä käsityksestä voi seurata
tulevaisuudessa. Teillä tulee olemaan oikeus, jos asianhaarat
joskus niin vaativat, kohdella itsepäistä lasta sairaana, sulkea
se huoneeseen, jopa vuoteeseenkin, vaatia sitä erityiseen
ruokajärjestykseen, pelottaa sitä sen kasvavista huonoista
taipumuksista ja saattaa ne sille vihatuiksi ja kammottaviksi, sen
voimatta koskaan pitää rangaistuksena sitä ankaruutta, johon teidän
ehkä täytyy turvautua sitä oikaistaksenne. Ja jos itse kiivastuksen
hetkenä satutte unhottamaan tyyneytenne ja malttinne, jota teidän tulee
pyrkiä noudattamaan, ei teidän ollenkaan pidä peittää erehdystänne;
sanokaa lapselle suoraan hellä moitteenväre äänessä: ystäväni, olet
tehnyt minut kipeäksi.
Muuten on tärkeätä ettei sitä lapsellisuutta, jonka lapsen omistamat
yksinkertaiset käsitteet saattavat synnyttää, koskaan paljasteta sen
läsnäollessa eikä mainita tavalla, joka kääntäisi sen huomion siihen.
Sopimaton naurunhohotus saattaa tärvellä puolen vuoden työn ja tuottaa
elinajaksi korvaamattoman vahingon. En saata tarpeeksi usein toistaa
että sen, joka tahtoo hallita lasta, tulee osata hallita itseään.
Kuvittelen mielessäni miten pikku Émileni, nähdessään kahden
naapurivaimon pahimmassa riidankahakassa, lähestyy raivokkaampaa heistä
ja sanoo hänelle säälien: "Vaimo hyvä, olette sairas, se minua suuresti
pahoittaa." Varmaankin tämä sutkaus on vaikuttava katselijoihin, ehkäpä
itse riitelijöihinkin. Nauramatta, torumatta ja kiittämättä vien hänet
sitten joko hänen tahtoen tai tahtomattaan pois tästä paikasta,
ennenkuin hän on havainnut minkä vaikutuksen tuo huomautus on tehnyt,
tai ainakin ennenkuin hän sitä ajattelee ja koetan heti johtaa hänen
huomionsa toisiin seikkoihin, jotka saattavat hänet sen hyvin pian
unhottamaan.
Tarkotukseni ei ole kosketella kaikkia yksityiskohtia, vaan ainoastaan
esittää yleiset periaatteet ja antaa vaikeiden tapausten varalle
esimerkkejä. Pidän mahdottomana keskellä nykyistä yhteiskuntaa ohjata
lasta kahdentoista vuoden ikään, antamatta sille jotakin käsitystä
ihmisten välisistä suhteista ja inhimillisten tekojen siveellisyydestä.
Riittää että nämä käsitteet sille opetetaan niin myöhään kuin suinkin,
ja että silloin, kun ne käyvät välttämättömiksi, ne supistetaan
nykyisen hyödyllisyyden vaatimuksiin, ainoastaan sentähden, ettei lapsi
pidä itseään kaikkien valtiaana ja ettei se tee muille pahaa
tunnottomasti ja tietämättänsä. On olemassa lempeitä ja rauhallisia
luonteita, joita kauan vaaratta voi pysyttää lapsellisessa viattomuuden
tilassa; mutta on myöskin rajuja luonteita, joiden hurjuus jo aikaisin
kehittyy ja joiden varttuvaa kehitystä tulee jouduttaa, jotta ei
täytyisi niitä pitää pakonalaisina.
Ensimäiset velvollisuutemme ovat velvollisuuksia itseämme kohtaan;
alkuperäiset tunteemme keskittyvät meihin itseemme, kaikki luonnolliset
vaistomme tarkottavat alussa itsesuojelustamme ja hyvinvointiamme.
Niinpä ensimäinen oikeuskäsite ei meissä herää velvollisuuksistamme
toisia kohtaan vaan oikeuksistamme, ja siis on sekin tavallisen
kasvatuksen erehdyksiä, että lapsille ensin puhutaan niiden
velvollisuuksista, eikä koskaan niiden oikeuksista ja että täten niille
ensin sanotaan vallan vastaista kuin mitä pitäisi, sellaista mitä ne
eivät voi ymmärtää ja mikä ei herätä niiden mielenkiintoa.
Jos minulla siis olisi kasvatettavana sellainen lapsi, josta äsken
puhuin, ajattelisin: lapsi ei ahdista ihmisiä,[33] vaan esineitä; ja
pian se on oppiva kokemuksesta kunnioittamaan jokaista, joka on sitä
vanhempi ja voimakkaampi, mutta esineet eivät itse voi puolustaa
itseään. Sille ei siis ensiksi ole annettava vapaus-käsitettä vaan
pikemmin omistus-käsite; ja jotta tämä käsite siinä voisi herätä, tulee
sen omistaa jotakin. Jos lapselle sanoo että sen vaatteet, huonekalut
ja lelut ovat _sen_ omia, on tämä vallan vailla merkitystä, koska se,
vaikka käyttääkin mielensä mukaan näitä seikkoja, ei tiedä miksi ja
miten se on ne saanut. Jos sille taas sanoo että se omistaa ne
sentähden, että ne on sille annettu, ei tämä ollenkaan paremmin selitä
asiaa, sillä sen, joka antaa, täytyy itse omistaa jotakin. On siis
olemassa omistusoikeutta, joka on lapsen omistamista aikaisempi ja
kuitenkin tahdotaan sille selittää omistusoikeuden syntyä ja perustaa.
Tähän tulee lisäksi se seikka että lahjoittaminen on sopimusta ja ettei
lapsi vielä voi ymmärtää mitä sopimus on.[34] Huomatkaa siis, arvoisat
lukijani, tästä ja lukemattomista muista esimerkeistä, miten sullomalla
lasten päähän sanoja, joiden merkitystä ne eivät kykene ymmärtämään,
luullaan niitä kasvatetun oivallisesti.
Tulee siis palata omistusoikeuden alkuperään; sillä tästä on ensi
käsitys noudettava. Lapsi, joka elää maalla, on varmaankin saanut
jonkun käsityksen maatöistä; sitä varten tarvitaan ainoastaan silmiä ja
joutoaikaa, joita kumpiakaan siltä ei puutu. Joka iässä, etenkin
lapsuudessa, tahdomme luoda, jäljitellä, tuottaa, antaa voiman- ja
toiminnanmerkkejä. Tuskin lapsi on pari kertaa nähnyt muokattavan,
kylvettävän puutarhaa ja sen vihannesten itävän ja kasvavan, kun se
itse tahtoo ryhtyä puutarhanviljelykseen.
Yllä esittämieni periaatteiden mukaisesti en suinkaan vastusta tätä sen
pyrkimystä, päinvastoin sitä kannatan, otan osaa sen harrastukseen,
työskentelen sen kanssa, en sen huviksi, vaan omaksi huvikseni; niin se
ainakin luulee. Minusta tulee sen puutarharenki; kunnes sen käsivarret
vahvistuvat, minä itse muokkaan maata sen asemesta. Se ryhtyy sitä
omistamaan istuttaessaan siihen pavun; ja varmaankin tämä
haltuunsaattaminen on pyhempi ja kunnioitettavampi kuin se, jonka Nuñez
Balbao toimeenpani julistaessaan Etelä-Amerikan Espanjan kuninkaan
omaksi ja pystyttäessään hänen lippunsa Etelä-Jäämeren rannalle.
Käymme joka päivä katselemassa papuja ja näemme ihastuneina niiden
kohoavan maasta. Lisään tätä iloa sanomalla Émilelle: tämä on sinun
omaasi; selitän hänelle siten omaisuuskäsitteen merkityksen ja
huomautan, että hän siihen on pannut aikaansa, työtänsä, vaivaansa,
sanalla sanoen omaa itseään, että tuossa mullassa on osa häntä itseään,
ja että hän kenen edessä tahansa voi väittää omistavansa sen, samoin
kuin voisi vetää pois käsivartensa toisen kädestä, joka tahtoisi häntä
siitä vasten hänen tahtoansa pidättää.
Eräänä päivänä Émile tulee saapuville kiireisin askelin ja ruiskukannu
kädessä. Oi, mikä näky, mikä suru häntä kohtaa! Kaikki pavut on
nyhdetty pois, koko multalava on ylösalaisin pengattu, itse paikkaa ei
enää tunne entiseksi. "Voi, mitä on tullut työstäni, teostani,
vaivojeni ja hikeni suloisista hedelmistä? Kuka on ryöstänyt minulta
omaisuuteni, kuka on riistänyt minulta papuni?" Näin tämä nuori sydän
purkaa paheksumistaan; ensimäinen vääryyden tietoisuus on siihen
vuodattanut surullista katkeruuttaan. Hänen kyyneleensä vuotavat
tulvinaan; epätoivoinen lapsi täyttää ilman huokauksillaan ja
valitushuudoillaan. Otetaan osaa sen suruun, sen paheksumiseen;
tiedustellaan syyllistä, kuulustellaan ja pannaan toimeen tarkastus.
Lopulla huomataan, että puutarhuri on tämän pahan toimeenpanija; hän
kutsutaan saapuville.
Mutta asia ei suinkaan selviä tähän. Kun puutarhuri saa kuulla mistä
valitetaan, hän alkaa valittaa vielä kovemmin kuin me. Mitä, hyvät
herrat! Tekö olettekin turmelleet minun työni hedelmät? Olin kylvänyt
siihen Maltan melooneja, joiden siemenet oli annettu minulle
kallisarvoisena lahjana, ja joilla toivoin kestitseväni teitä, kun ne
olisivat kypsyneet. Mutta nyt te kylvitte siihen kurjat papunne ja
hävititte jo idulla olevat meloonini, joita en koskaan saa korvatuiksi.
Olette tehneet minulle korvaamattoman vahingon ja olette itse
riistäneet itseltänne huvin syödä oivallisia melooneja.
_Jean-Jacques_. Antakaa meille anteeksi, Robert parka. Olitte pannut
siihen työtänne ja vaivaanne. Myönnän kyllä, että olemme tehneet
väärin, kun olemme turmelleet työnne. Mutta tilaamme teille Maltasta
toisia siemeniä, emmekä enää viljele maapalstaa tietämättä, onko joku
toinen siihen kajonnut ennen meitä.
_Robert_. Hyvä, herraseni! Voitte siis asettua lepoon; sillä ei enää
ole ollenkaan viljelemätöntä maata. Minä viljelen maata, jonka isäni on
muokannut; kukin tekee samoin omalla tahollaan, ja kaikki maapalstat,
jotka näette, ovat aikoja sitten saaneet viljelijänsä.
_Émile_. Herra Robert, meneekö teiltä usein meloonin siemeniä hukkaan?
_Robert_. Anteeksi, nuori herra; luoksemme ei usein tule niin
ajattelemattomia pikku herroja kuin te. Ei kukaan kajoa naapurinsa
puutarhaan; jokainen kunnioittaa toisten työtä, jotta hänen oma työnsä
turvassa menestyisi.
_Émile_. Mutta minulla ei ole mitään puutarhaa.
_Robert_. Mitä se minua liikuttaa? Jos te turmelette puutarhani, en
enää anna teidän siinä kävellä; sillä nähkääs, minä en tahdo nähdä
turhaa vaivaa.
_Jean-Jacques_. Emmeköhän voisi Robert ystävämme kanssa tehdä
sopimusta? Suostukoon hän antamaan pienelle ystävälleni ja minulle
kulman puutarhaansa viljeltäväksemme sillä ehdolla, että saa puolet
sadosta.
_Robert_. Annan sen teille ilman ehtoja. Mutta muistakaa että kuokin
pois papunne, jos koskette melooneihini.
Tästä kokeesta, jonka tarkotus on näyttää, miten lapsille on opetettava
ensi käsitteet, huomaa, että omistuskäsite luonnollisesti johtuu sen
oikeudesta, joka ensimäisenä kiinnittää työnsä omistettavaan seikkaan.
Tämä on selvää, tarkoin määrättyä, yksinkertaista ja aina lapsen
käsityskyvyn mukaista. Tästä on vaan yksi askel omistusoikeuteen ja sen
vaihtamiseen, ja siihen tulee pysähtyä.
Tämän lisäksi tullaan huomaamaan, että selitys, jonka tässä annan
parilla sivulla, on käytännössä toteutettaessa ehkä vievä kokonaisen
vuoden ajan; siveellisten käsitteiden kehitysalalla ei saata edistyä
liian hitaasti eikä tuntea liiaksi vankkaa pohjaa jalkojensa alla joka
askeleella, jonka astuu eteenpäin. Nuoret opettajat, ajatelkaapa tätä
esimerkkiä ja muistakaa, että mitä tahansa opetatte, opetuksenne
tapahtukoon enemmän tekojen kuin suullisten neuvojen muodossa. Sillä
lapset helposti unhottavat, mitä ovat sanoneet ja mitä niille on
sanottu, mutta eivät unhota sitä, minkä ovat tehneet tai mikä niille on
tehty.
Tällaisia opetuksia tulee antaa, kuten olen sanonut, aikaisemmin tai
myöhemmin, riippuen siitä, vaatiiko lapsen tyyni tai rajunvilkas luonne
niiden viivyttämistä tai kiirehtimistä. Niiden hyöty on ilmeisen selvä
ja silmäänpistävä. Mutta jotta emme näin vaikeissa kysymyksissä
jättäisi mitään huomioon ottamatta, antakaamme vielä yksi esimerkki.
Itsepäinen lapsenne turmelee kaikki, mihin se koskee; älkää siitä
suuttuko, vaan poistakaa sen läheisyydestä kaikki esineet, jotka se
voisi särkeä. Jos se rikkoo ne talousesineet, joita se joka päivä
tarvitsee, älkää pitäkö kiirettä hankkiaksenne sille uusia; kärsiköön
se puutteen tuottamia hankaluuksia. Jos se särkee huoneensa ikkunat,
antakaa tuulen puhaltaa sen päälle öin ja päivin, älkääkä huoliko
siitä, että se saa nuhaa. On parempi, että se saa nuhaa, kuin että
siitä tulee houkkio. Älkää koskaan valittako sitä epämukavuutta, jonka
se teille tuottaa, vaan tehkää niin, että se ensiksi saa siitä kärsiä.
Lopuksi korjaatte ikkunalasit, yhä vaan mitään sanomatta; jos lapsi ne
rikkoo vielä kerran, muuttakaa silloin menettelytapanne. Sanokaa sille
kuivasti, mutta ilman vihaa: ikkunalasit ovat minun, minä olen
toimittanut ne siihen ja tahdon suojella niitä vahingolta. Sitten
suljette lapsen ikkunattomaan pimeään huoneeseen. Tätä uutta
menettelytapaa kokiessaan se rupeaa parkumaan ja pauhaamaan; ei kukaan
sitä kuuntele. Pian se väsyy ja muuttaa äänilajia, se valittaa ja
huokailee. Palvelija lähestyy, ja itsepäinen pienokainen pyytää tätä
häntä vapauttamaan. Hakematta muuta tekosyytä palvelija vastaa:
"minullakin on ikkunaruutuja suojeltavana", ja menee tiehensä. Viimein,
kun lapsi on ollut siinä monta tuntia, tarpeeksi kauvan ikävystyäkseen
ja sitä muistaakseen, joku ehdottaa sille, että se sopisi kanssanne
ehdoista, joiden nojalla te vapauttaisitte sen ja se lupautuisi
vastedes olemaan ikkunoita rikkomatta; lapsi ei toivo mitään parempaa.
Se pyytää teitä tulemaan luokseen, te tulette, se tekee teille
ehdotuksensa, ja te suostutte siihen heti paikalla sanoen: "se on hyvin
ajateltu, hyödymme siitä kumpikin; miksi tämä hyvä tuuma ei aikaisemmin
johtunut mieleesi?" Ja sitten, pyytämättä siltä lupauksensa toistamista
tai vahvistamista, syleilette sitä iloisena ja viette sen heti sen
huoneeseen, pitäen tätä sopimusta pyhänä ja loukkaamattomana, aivan
kuin se olisi valalla vahvistettu. Panoin erehtyisin, jos maan päällä
olisi ainoatakaan lasta, lukuunottamatta huonon kasvatuksen turmelemia,
joka tällä tavoin kohdeltuna olisi halukas tahallaan särkemään
ikkunoita.[35] Seuratkaa hyvin tarkoin kaiken tämän yhtenäisyyttä.
Pahanilkinen pienokainen ei ollenkaan ajatellut, tehdessään maahan
reiän istuttaakseen siihen papunsa, että se samalla kaivoi itselleen
vankikuopan, johon sen saavuttama tieto pian oli sen sulkeva.
Täten olemme astuneet siveelliseen maailmaan, ja samalla on ovi avoinna
paheelle. Sopimusten ja velvollisuuksien ohella herää petollisuus ja
valhe. Niin pian kuin voi tehdä, mitä ei pitäisi tehdä, tahtoo salata
tämän velvollisuuden vastaisen teon. Niin pian kuin joku etu aiheuttaa
lupauksen, saattaa vielä suurempi etu aiheuttaa tämän lupauksen
rikkomisen; kysymys on vaan siitä, miten se rankaisematta voi käydä
päinsä. Tähän soveltuva keino on luonnollinen; toimitaan salassa ja
valhetellaan. Sentähden, ettemme ole voineet ehkäistä pahetta, olemme
jo joutuneet siihen tilaan, että meidän tulee sitä rangaista. Näin
alkavat ihmiselämän kärsimykset samaan aikaan kuin sen hairahdukset.
Olen jo tarpeeksi ymmärrettävästi huomauttanut, ettei koskaan pidä
antaa lasten tuntea rangaistusta rangaistuksena, vaan aina pahan
tekonsa luonnollisena kurituksena. Älkää siis pitäkö tuomitsemispuheita
valhetta vastaan älkääkä rangaisko lapsia yksinomaan itse valheen
vuoksi. Mutta asettakaa niin, että kaikki valheen pahat seuraukset,
kuten esim. se, ettei valhettelijaa uskota silloinkaan, kun hän puhuu
totta, että häntä syytetään pahasta teosta, vaikka ei ole sitä tehnyt
ja vaikka puolustautuu syytökseltä, kokoontuvat hänen ylitseen, kun hän
on valhetellut. Mutta selittäkäämme, mitä valhe on lapsiin nähden.
On kahdenlaisia valheita: tosiseikkoja koskeva valhe, joka viittaa
menneisyyteen, ja lupauksia koskeva, joka tarkottaa tulevaisuutta.
Edellinen syntyy silloin, kun kieltää tehneensä sen, minkä on tehnyt,
tai kun väittää tehneensä sellaista, mitä ei ole tehnyt, ja yleensä kun
tahallaan puhuu väärin tosiseikoista. Jälkimäinen taas syntyy kun
lupaa, mitä ei aio täyttää ja yleensä kun teeskentelee tarkotuksia,
joita ei todella ole. Nämä molemmat valheet saattavat joskus yhtyä
samaksi,[36] mutta tarkastan niitä tässä niiden erilaisuuden kannalta.
Sillä, joka tuntee tarvitsevansa toisten apua ja joka lakkaamatta kokee
heidän hyväntahtoisuuttaan, ei ole mitään hyötyä siitä, että heitä
pettäisi; päinvastoin hänellä on tuntuva hyöty siitä, että he näkevät
asiat ja olot niiden oikeassa valossa, sillä jos he erehtyisivät, tämä
voisi häntä vahingoittaa. On siis selvää, ettei tosiseikkojen suhteen
valhetteleminen ole lapsille luonnollista. Tottelemisen laki niissä
herättää valhettelemisen tarpeen, totteleminen näet kun on tuskallista;
lapsi vapautuu siitä salassa niin paljon kuin voi, sillä läheisempi
pyrkimys välttää rangaistus tai moite voittaa etäisemmän pyrkimyksen
sanoa totuus. Minkä tähden siis lapsi luonnollisesti ja vapaasti
kasvatettuna valhettelisi? Mitä sillä olisi salattavaa? Ettehän sitä
moiti mistään, ette rankaise mistään, ettekä vaadi siltä mitään. Miksi
se siis ei sanoisi teille kaikkea, minkä on tehnyt, yhtä lapsellisen
peittelemättömästi kuin pienelle toverilleen? Se ei huomaa tällaisesta
tunnustuksesta voivan syntyä suurempaa vaaraa toisella kuin
toisellakaan taholla.
Lupausta koskeva valhe on lapselle vielä luonnottomampi, koska lupaus
tehdä tai jättää tekemättä jotakin on sovinnainen teko, joka on vieras
luonnon tilalle ja joka rajoittaa vapautta. Lisäksi kaikki lasten
sopimukset ovat itsessään kaikkea arvoa vailla, niiden rajoitettu
käsityskyky kun ei voi ulottua nykyhetkeä kauemmaksi ja ne kun
lupauksen tehdessään eivät tiedä mitä tekevät. Tuskin voi sanoa lapsen
valhettelevan, kun se rikkoo lupauksensa; sillä se ajattelee
ainoastaan, miten se suoriutuisi nykyhetkellä, joten jokainen keino,
jonka vaikutus ei ole nykyhetkinen, on sille yhdentekevä. Tehden siis
lupauksen tulevaa aikaa varten se itse asiassa ei lupaa mikään; sen
vielä uinaileva mielikuvitus ei voi ulottua sen olennosta kahteen eri
aikaan. Jos se voisi välttää vitsaa tai saisi makeistötterön lupaamalla
huomispäivänä heittäytyä alas ikkunasta, se tekisi heti paikalla tämän
lupauksen. Tämän vuoksi lait eivät ollenkaan ota huomioon lasten
sitoumuksia; ja jos tavallista ankarammat isät ja opettajat vaativat
niitä lapsilta, eivät he saa vaatia tässä suhteessa muuta kuin
sellaista, mikä lapsen tulisi täyttää lupauksettakin.
Lapsi, joka ei tiedä, mitä se tekee, antaessaan lupauksensa, ei siis
sitä antaessaan voi valhetella. Toisin on laita, kun se rikkoo
lupauksensa, mikä on sekin valheen laji, joka vaikuttaa takaisinpäin;
lapsi näet varsin hyvin muistaa antaneensa tämän lupauksen, mutta
seikka, jota se ei käsitä, on, että lupauksen pitäminen on jotakin
tärkeätä. Ollen kykenemätön laskemaan tulevia asioita se ei voi arvata
tekojen seurauksia eikä rikkoessaan lupaustaan menettele ikänsä
ymmärtämiskykyä vastaan.
Tästä seuraa, että kaikki lasten valheet ovat niiden kasvattajien
aiheuttamia ja että opettamalla niitä puhumaan totta niitä päinvastoin
opetetaan valhettelemaan. Kun pidetään niin suurta kiirettä niiden
ohjaamisen, hallitsemisen ja opettamisen suhteen, ei koskaan löydetä
tarpeeksi keinoja päämäärän saavuttamista varten. Tahdotaan yhä enemmän
hallita niiden henkeä tyrkyttämällä perusteettomia ohjeita ja
järjettömiä määräyksiä, ja nähdään kernaammin, että ne osaavat läksynsä
ja valhettelevat, kuin että pysyisivät tietämättöminä ja puhuisivat
totta.
Me taaskin, jotka opetamme oppilaitamme ainoastaan hyvällä
käytännöllisellä tavalla ja jotka pidämme parempana, että he ovat hyviä
kuin oppineita, emme nimenomaan vaadi heiltä totuutta, peläten että he
voisivat sitä peitellä, emmekä saata heitä mitään lupausta antamaan,
jota heidän voisi tehdä mieli rikkoa. Jos poissaollessani on tehty
jotakin pahaa, jonka aikaansaajaa en tunne, en suinkaan syytä Émileä,