Émile eli Kasvatuksesta - 02

Näin jokaisen ruumiin sisäosien tarve päästä kehittymään ehkäistään
estämällä se liike, jota tuo kehitys vaatisi. Lapsi ponnistelee
lakkaamatta turhaan ja täten uupuvat sen voimat tai hidastuu niiden
varttuminen. Äidin kohdussa sen oli vähemmin ahdas olla kuin
kapaloissaan; en voi huomata mitä etua sillä on ollut syntymisestään.
Toimettomuus ja pakollisuus, jossa pidetään lapsen jäseniä,
välttämättömästi häiritsevät veren ja muiden nesteiden kiertoa ja
estävät lasta voimistumasta, kasvamasta ja vahingoittavat sen ruumiin
rakennetta. Niillä seuduin, missä ei ryhdytä tuollaisiin luonnottomiin
varokeinoihin, ihmiset ovat kaikki suuria, vahvoja ja sopusuhtaisesti
kehittyneitä. Niissä maissa, missä lapset kapaloidaan, vilisee
kyttyräselkäisiä, ontuvia, vääräsäärisiä, riisitautisia, raajarikkoja
ja kaikenlaisia vaivasia. Pelätään lapsen ruumiin tulevan viallisiksi,
jos annetaan sen vapaasti liikkua, ja sentähden kiireisesti puristetaan
sen jäsenet kokoon, ja täten todella saatetaan se surkastumaan. Näyttää
siltä kuin tahdottaisiin tehdä lapset hervottomiksi, niin etteivät ne
voisi tulla raajarikoiksi.
Täytyy olettaa, että sellainen julma pakkotila vaikuttaa lasten
mielentilaan ja luonnonlaatuun. Heidän ensimäinen tunteensa on tuskan
ja kivun tunne; he kohtaavat estettä yrittäessään pienintäkin tarpeen
vaatimaa liikettä; ollen onnettomammat kuin pahantekijä raudoissaan ne
turhaan ponnistelevat, tuskaantuvat ja huutavat. Niiden ensi ääni, niin
sanotaan, on itku? Tietysti; niitä kiihotetaan syntymästä alkaen; ensi
lahjat, jotka niille annetaan, ovat kahleita; ensi kohtelu, joka niiden
osaksi tulee, on kidutusta. Koska niillä ei ole mikään muu vapaana kuin
ääni, niin miksi eivät ainakin sitä käyttäisi hyväkseen valittaakseen.
Ne valittavat sitä kärsimystä, johon ne pakotetaan: jos teitä yhtä
pahoin pideltäisiin, huutaisitte kovemmin kuin ne.
Mistä tämä järjetön tapa johtuu? Luonnottomasta asianhaarasta.
Siitäperin kuin äidit, unhottaen ensimäisen velvollisuutensa, ovat
jättäneet lastensa imettämisen toisten tehtäväksi, on sitten täytynyt
uskoa ne palkatuille naisille, jotka täten joutuen vieraiden lasten
äideiksi ja kuulematta luonnon ääntä sisällänsä ovat koettaneet päästä
niin vähällä vaivalla kuin suinkin. Täytyisihän lakkaamatta pitää
silmällä vapaana olevaa lasta; mutta kun se on hyvin nivottu
kapaloihinsa, se työnnetään johonkin nurkkaan eikä välitetä sen
huudoista. Kunhan vaan ei ole olemassa todisteita imettäjän
huolimattomuudesta, kunhan pienokainen vaan ei taita käsivarttaan tai
jalkaansa, niin mitä siitä on väliä, jos se kuolee tai jos siitä tulee
heikko potilas koko elinajakseen? Sen raajat säilytetään eheinä ruumiin
kustannuksella; ja sattui mitä sattui, niin imettäjä on syytön.
Tietävätköhän nuo hellät äidit, jotka vapautuneina lastensa
hoitamisesta antautuvat kaupungin iloisiin huvituksiin, minkä kohtelun
kapalolapsi maalla saa osakseen? Pienimmänkin askareen tarjoutuessa,
kapalolapsi ripustetaan naulaan kuin vaatemytty; ja sen ajan kuin
imettäjä pitämättä kiirettä toimittaa askareensa, tuo poloinen riippuu
siinä ikäänkuin ristiinnaulittuna. Kaikki lapset, joita on havaittu
tässä asemassa olevina, ovat olleet kasvoiltaan punasinervät; kun rinta
on ollut kovassa puristuksessa, ei veri ole päässyt kiertämään vaan on
noussut päähän; ja on luultu poloisen olevan vallan tyytyväisen, kun
sillä ei ole ollut voimaa huutaa. En tiedä, montako tuntia lapsi voi
pysyä tässä tilassa menettämättä henkeänsä, mutta en suinkaan luule,
että sitä voi kestää pitkään. Siinä, luullakseni, suurimpia kapaloiden
tuottamia mukavuuksia.
Väitetään, että kapaloimatta jätetyt lapset voisivat asettua
vaarallisiin asentoihin ja tehdä liikkeitä, jotka voisivat vahingoittaa
niiden jäsenten oikeata kehittymistä. Tuo on väärän viisauden
järkeilyjä, joita kokemus ei koskaan ole todeksi osottanut. Niistä
monista lapsista, joita meitä älykkäämmät kansat imettävät ja
kasvattavat vallan vapaina kapaloista, ei yksikään saa vammaa tai tule
rammaksi. Niillä ei ole tarpeeksi voimaa tehdä vaarallisia liikkeitä,
ja kun sattumalta asettuvat väkinäiseen asentoon, niin sen aiheuttama
kipu heti panee ne sen hylkäämään.
Päähämme ei vielä ole pälkähtänyt panna kapaloihin koiranpentuja ja
kissanpoikasia; huomataanko tästä laiminlyömisestä niille olevan
jotakin vahinkoa? Ihmisten lapset ovat raskaammat ja kömpelömmät, se
kyllä myönnetään; mutta ne ovat myös suhteellisesti heikommat. Tuskin
ne voivat liikkua, miten ne sitten voisivat vioittua rammoiksi? Jos ne
käännettäisiin selälleen loikomaan, ne kuolisivat tässä asennossa,
kuten kilpikonna, kun eivät kykenisi kääntymään.
Naiset eivät tyydy yksistään siihen, että ovat hylänneet lasten
imettämisen, he lisäksi menettävät halun synnyttää lapsia; onhan tämä
seuraus vallan luonnollinen. Niin pian kuin äiteys käy rasittavaksi,
keksitään kyllä keino vapautua siitä kokonaan: aviollista yhteyttä
tahdotaan harjottaa niin, ettei kartu lapsia, jotta voitaisiin antautua
nautintoon niin usein kuin suinkin, ja näin käytetään suvun vahingoksi
se viehätys, joka on annettu sen kartuttamista varten. Tämä tapa ynnä
muut väkiluvun vähenemisen syyt osottaa meille mikä kohtalo läheltä
uhkaa Europpaa. Tämän maanosan synnyttämät tieteet, taiteet, filosofia
ja tavat muuttavat sen ennen pitkää erämaaksi. Siinä tulee asumaan
villipetoja; eipä se silloin ole suuresti muuttanut asujamia.
Olen joskus nähnyt sellaisten nuorten vaimojen pikkutemput, jotka
teeskentelevät tahtovansa imettää lapsiaan. He osaavat järjestää asiat
niin, että heidän muka on pakko luopua tästä mielijohteesta; taitavasti
he osaavat asettaa niin, että puoliso, lääkäri ja etenkin äiti kieltää
heiltä tuon velvollisuuden täyttämisen. Aviomies, joka uskaltaisi
suostua siihen, että hänen vaimonsa imettäisi lastansa, olisi
huutavassa hukassa. Hänestä tehtäisiin murhaaja, joka muka tahtoo
päästä irti vaimostaan. Olkaa siis varovaiset, hyvät aviomiehet ja
uhratkaa kotirauhanne hyväksi isänrakkautenne! Onneksi sentään maalla
tapaa kieltäytyvämpiä vaimoja kuin teidän vaimonne ovat! Vielä
onnellisempi seikka olisi se, jos se aika, jonka nämä voittavat, tulisi
käytetyksi yksinomaan teitä varten!
Naisen velvollisuuksista ei ole mitään epäilystä olemassa; kysymys on
vaan siitä, onko, äitien halveksiessa velvollisuuttaan, yhdentekevää
saako lapsi ravintonsa äidin vai toisen maidosta. Puolestani pidän tätä
kysymystä, jonka arvostelijoita lääkärit ovat, naisten eduksi
ratkaistuna.[11] Minä puolestani olen myöskin sitä mieltä, että lapsen
on parempi imeä terveen imettäjän kuin sairaan äidin maitoa, sillä sen
kautta se voisi saada jonkun uuden taudin siitä verestä, josta se on
syntynyt.
Mutta onko kysymystä tarkastettava ainoastaan aineelliselta kannalta ja
tarvitseeko lapsi vähemmin äidin huolenpitoa kuin hänen rintaansa?
Toiset naiset, jopa eläimet voivat antaa lapselle maitoa; jonka äiti
siltä kieltää; mutta äidin hoitoa ei mikään voi korvata. Se nainen,
joka imettää toisen eikä omaa lastansa, on huono äiti; mitenkä hänestä
siis voisi tulla hyvä imettäjä? Tosin hän saattaa siksi kehittyä, mutta
hitaasti, sittenkuin tottumus on muuttanut luonnon; mutta huonosti
hoidettu lapsi ehtii kuolla sata kertaa, ennenkuin sen imettäjä on
ruvennut tuntemaan äidin hellyyttä sitä kohtaan.
Mutta jos näin edullinen asianlaita esiintyykin, nimittäin että
imettäjä hellästi kiintyy hoidokkaaseensa, niin siitä kuitenkin johtuu
epäkohta, jonka yksinään pitäisi riistää jokaiselta tunteelliselta
vaimolta halu imetyttää lastansa toisella, nimittäin se seikka, että
toinen jakaa hänen kanssaan äidinvelvollisuuksia, tai oikeammin että
hän luovuttaa ne pois, että näkee lapsensa rakastavan toista naista
yhtä paljon ja enemmänkin kuin häntä itseään, että huomaa lapsen
äitiään kohtaan tunteman hellyyden armoksi, mutta kasvatusäitiään
kohtaan tunteman hellyyden velvollisuudeksi. Sillä olenhan velkapää
tuntemaan lapsen kiintymystä siihen henkilöön, joka on suonut minulle
äidin huolenpitävän hoidon.
Tapa, jolla koetetaan saada tämä epäkohta korjatuksi, on se, että
herätetään lapsissa halveksimista niiden imettäjää kohtaan,
kohtelemalla näitä tavallisina palvelijattarina. Kun heidän tehtävänsä
on täytetty, niin lapsi otetaan pois tai imettäjä erotetaan
palveluksestaan: ja kohtelemalla häntä tylysti häneltä viedään halu
käydä katsomassa kasvattiaan. Jonkun vuoden kuluttua tämä ei enää näe
häntä eikä tunne häntä. Äiti, joka luulee astuvansa hänen sijalleen ja
korjaavansa laiminlyömisensä ankaruudella, erehtyy pahasti. Sen sijaan
että tekisi väärin kasvatetusta pienokaisesta hellän pojan, hän
harjottaa häntä kiittämättömyyteen; ja tällä menettelyllään hän saattaa
lapsensa halveksimaan häntä, joka hänelle on elämän antanut samoin kuin
sitä henkilöä, joka on häntä maidollaan imettänyt.
Kovin kernaasti viipyisin vielä tarkastamassa tätä seikkaa, jos ei
olisi niin lamauttavaa turhaan puolustaa näin hyödyllisiä asioita. Tämä
riippuu useammasta seikasta kuin mitä ajatellaankaan. Jos tahdotte että
kukin palaisi täyttämään ensimäiset velvollisuutensa, niin alkakaa
äideistä; olette hämmästyvät aikaansaamistanne muutoksista. Kaikki paha
johtuu järjestänsä tästä ensimäisestä turmeluksesta; koko siveellinen
järjestys mullistuu; luonto surkastuu jokaisessa sydämessä; kotien
sisäinen elämä käy yksitoikkoisemmaksi; kasvavan perheen tarjoama
liikuttava viehätys ei pääse vaikuttamaan perheen isiin eikä
herättämään kunnioituksen tunnetta vieraissa; äitiä, jonka lapsia ei
näe, pitää vähemmässä arvossa; ei ole mitään koossapitävää
yhtenäisyyttä perheissä; jokapäiväisen seurustelun synnyttämä tottumus
ei pääse vahvistamaan perhesiteitä; ei ole enää isiä, äitejä, lapsia,
ei veljiä eikä sisaria. Eiväthän nämä kaikki edes tarpeeksi tunne
toisiaan, mitenkä he sitten voisivat toisiaan rakastaa? Kukin ajattelee
vaan itseään. Kun koti tarjoaa pelkkää surunomaista yksinäisyyttä,
täytyy tietysti mennä muualle huvittelemaan.
Mutta jos äidit suvaitsevat itse ruveta lapsiaan imettämään, niin tavat
paranevat itsestään, ja luonnonmukaiset tunteet heräävät kaikissa
sydämissä; valtion asukasluku on karttuva; tämä ensimäinen seuraus,
tämä ainoa seuraus on liittävä kaikki sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi.
Kotielämän tarjoama viehätys on paras vastamyrkky huonoille tavoille.
Lasten meluavat leikit ja heidän aiheuttamansa vaivannäkö, joita alussa
pidetään häiritsevinä, muuttuvat miellyttäviksi; ne saattavat isän ja
äidin toisilleen tarpeellisemmiksi, rakkaammiksi, ne lujittavat
aviollisia siteitä. Kun kotielämä on vilkas ja iloinen, silloin
kotoiset huolenpidot ovat vaimon rakkain tehtävä ja miehen viehkein
huvitus. Näin siis tämän ainoan epäkohdan korjaamisesta seuraisi
yleinen parannustila ja luonto olisi pian palauttanut kaikki
oikeutensa. Niin pian kuin naisista taas on tullut äitejä, niin kohta
miehistä tulee isiä ja puolisoja.
Turhaa puhetta! Ei edes kyllästyminen seuraelämän huvituksiin saata
palauttaa tuota onnellista tilaa. Naiset ovat lakanneet olemasta
äitejä; he eivät enää siksi rupea, eivät tahdo ruveta. Vaikka
tahtoisivatkin, niin tuskinpa voisivat enää. Tätä nykyä näet, kun nurja
ja luonnonvastainen tila vallitsee, jokaisen parempaa tavoittelevan
täytyisi taistella kaikkia niitä vastaan, joiden kanssa tulee
tekemisiin ja jotka kaikki liittoutuisivat vastustamaan menettelytapaa,
jota toiset eivät ole noudattaneet ja toiset eivät tahdo noudattaa.
On kuitenkin joskus olemassa hyvänluontoisia nuoria naisia, jotka tässä
suhteessa rohkenevat vastustaa muodin valtaa ja sukupuolensa
parjaushuutoja, täyttäen hyveisellä pelottomuudella tämän luonnon
heille määräämän suloisen velvollisuuden. Oi jospa heidän lukunsa
lisääntyisi sen siunauksen viehätyksestä, joka on suotu tuota jaloa
menettelytapaa noudattaville! Perustuen mitä yksinkertaisimman
järkitoiminnan päätelmiin sekä tekemiini havaintoihin, joita en koskaan
ole vääriksi huomannut, rohkenen luvata tällaisille äideille vahvaa ja
pysyvää kiintymystä heidän miestensä puolelta, vilpitöntä ja todellista
rakkautta heidän lastensa puolelta, kanssaihmisten kunnioitusta ja
arvossapitoa, onnellisia synnytyksiä ilman pahoja seurauksia, lujaa ja
jäntevää terveyttä ja lopuksi tuon ilon, että kerran näkevät omien
tyttäriensä noudattavan heidän esimerkkiään ja että heitä mainitaan
muille esikuvana.
Jos äiti ei ole oikea äiti, ei hänen lapsensa myöskään ole oikea lapsi.
Heidän velvollisuutensa ovat molemminpuoliset; jos toinen ne huonosti
täyttää, toinenkin ne laiminlyö. Lapsen tulee rakastaa äitiänsä
ennenkuin se tietää, että se on sen velvollisuus. Ellei veren ääni
vahvistu tottumuksen ja huolenpidon kautta, se kuihtuu ensi vuosina ja
sydän kuolee niin sanoakseni, ennenkuin se on syntynyt. Näin siis jo
ensi askeleemme johtavat meidät pois luonnosta.
Luonnonmukaisuudesta poistutaan vielä toistakin vallan vastakkaista
tietä, silloin nimittäin, kun nainen ei laiminlyö äidin
velvollisuuksiaan, vaan kun hän liioittelee niiden täyttämistä, kun hän
tekee lapsensa epäjumalakseen, kun hän lisää ja ylläpitää sen
heikkouksia, estääkseen sitä niitä tuntemasta ja kun hän toivoen
vapauttavansa sen luonnonlakien alaisuudesta, poistaa siitä kaikki
mielipahaa ja kipua tuottavat seikat, ajattelematta kuinka paljon juuri
sen kautta, että suojelee lastansa hetken pienistä vastuksista, kasaa
sen yli tulevaisuudessa kohtaavia vahinkoja, vaaroja, ja kuinka armoton
on sellainen huolenpito, joka panee jo varttuneen miehen, huolimatta
ikänsä vaatimista rasittavista velvollisuuksista, yhä vaan tuntemaan
itsessään lapsen heikkoutta. Saattaakseen poikansa haavoittumattomaksi,
näin kertoo taru, Thetis huuhteli häntä Styx[12] joen vedessä. Tämä
vertauskuvallinen taru on kaunis ja selvä. Ne sydämettömät äidit,
joista olen puhunut, menettelevät toisin; upottamalla lapsensa
hennokkuuteen, he tekevät ne kärsimykselle alttiiksi ja aukaisevat ovet
kaikenlaiselle pahalle, jonka uhreiksi lapset varmasti joutuvat
suuriksi tultuaan.
Tarkatkaa luontoa ja seuratkaa sen osottamaa tietä. Se harjottaa
lapsia lakkaamatta; se karkaisee niiden voimat kaikenlaisilla
koettelemuksilla; se opettaa niille aikaisin mitä tuska ja kärsimys on.
Hampaiden puhkeaminen synnyttää niissä kuumetta; kova vatsakipu tuottaa
niille kouristuksia; vahva yskä on vähällä tukehduttaa ne; vatsamadot
niitä vaivaavat; verenrunsaus turmelee niiden ruumiinnesteet; eri hapot
käyvät ja synnyttävät niiden ihoon vaarallisia vihoittumia. Melkein
koko tämä alkuikä on täynnä tauteja ja vaaroja. Puolet kaikista
lapsista, jotka syntyvät maailmaan, kuolee ennen kahdeksatta ikävuotta.
Kun nämä koettelemukset ovat ohitse, lapsi on vahvistunut, ja niin pian
kuin se oppii elinvoimiaan käyttämään, tulee elämän perustus
varmemmaksi.
Sellainen on luonnon järjestys. Miksi se rikotaan? Eikö huomata, että
kun luullaan voitavan sitä parantaa, ehkäistään sen vaikutuksien hyvät
seuraukset? Sen toteuttamista ulkoapäin, minkä luonto toteuttaa
sisältä, pidetään vaaran kaksinkertaiseksi saattamisena, vaikka se
olisi päinvastoin vaaran sivuuttamista tai vähentämistä. Kokemus
osottaa, että lellittelemällä kasvatettuja lapsia kuolee enempi kuin
toisia. Kunhan vaan ei liiaksi rasiteta lasten voimia, on parempi niitä
harjottaa kuin niitä säästää. Harjottakaa niitä siis niin, että ne
kykenevät kestämään tulevia kohtalon kolauksia. Karkaiskaa lasten
ruumiit kestämään vuodenaikojen, ilmanalojen ja elementtien kovuutta,
vieläpä nälkää, janoa ja vaivoja; huuhdelkaa niitä Styx virran vedellä.
Ennenkuin ruumis on kehittynyt erityiseen suuntaan, se totutetaan
vaaratta millaiseksi tahansa; mutta niin pian kuin se on saanut vahvat
tottumuksensa, on jokainen muutos vaarallinen. Lapsi kestää sellaisia
muutoksia, joita mies ei kestäisi; lapsen jänteet, jotka ovat pehmeät
ja notkeat, taipuvat helposti taivuttajan tahdon mukaisesti; miehen
jänteet taaskin, jotka ovat jäykistyneet ja karaistuneet, saadaan
ainoastaan väkivaltaisesti muuttamaan kerran omistamaansa muotoa.
Saattaa siis tehdä lapsen vahvaksi panematta sen henkeä ja terveyttä
alttiiksi; ja jos tässä suhteessa olisikin joku vaara pelättävissä,
niin tulisi vaan epäröimättä uskaltaa. Koska ihmiselämässä kerran
välttämättömästi on vaaroja, niin epäilemättä on parasta siirtää ne
siihen ikäkauteen, jossa ne ovat vähimmin vahingollisia.
Kuta vanhemmaksi lapsi tulee, sitä suurempiarvoiseksi se käy. Sen omaan
persoonalliseen arvoon liittyy tietoisuus niistä vaivoista ja siitä
huolenpidosta, jotka sen kasvatus on vaatinut; kuta enemmän sille
karttuu ikää, sitä selvempänä siinä herää kuolemantunne. Kun siis
koetetaan suojella sitä pahoilta vaikutuksilta, tulee etupäässä pitää
silmällä sen tulevaisuutta. Siitä on häädettävä nuoruudeniän vaarat,
ennenkuin se on tämän iän saavuttanut. Sillä jos elämän arvo lisääntyy
siihen ikään asti, jolloin elämästä voi alkaa nauttia hyötyä, on varsin
mieletöntä säästää lapsuudeniältä vähäisiä kärsimyksiä ja kasata niitä
varttuneemman iän niskoille. Onko tämä ehkä mestarin oppia?
Ihmisten kohtalo määrää, että he kaikkina aikoina ovat kärsimyksille
alttiina. Itse huolenpito toimeentulosta liittyy kärsimyksiin.
Onnellinen se, joka lapsuudessaan on tuntenut ainoastaan ruumiillista
kipua! Tämä näet on paljon lievempi kärsimys kuin toisenlaiset ja se
saattaa paljon harvemmin ihmisen itsensä päättämään päivänsä. Ihminen
ei tee itsemurhaa esimerkiksi luuvalon tuottamien tuskien tähden;
ainoastaan henkiset kärsimykset matkaansaattavat epätoivon.
Surkuttelemme lapsuudenikää, ja meidän tulisi päinvastoin surkutella
omaa ikäämme. Suurimmat kärsimyksemme tuotamme itse itsellemme.
Lapsi parkuu syntyessään; sen alkuikä kuluu itkien. Milloin sitä
keinutetaan ja hyväillään, jotta se viihtyisi ja rauhoittuisi; milloin
sitä uhataan ja lyödään, jotta se olisi ääneti. Joko me teemme, mitä se
tahtoo, tai vaadimme siltä mitä itse tahdomme; joko mukaudumme sen
oikkuihin tai pakotamme sen mukautumaan omiin oikkuihimme. Keskitietä
ei seurata; lapsen täytyy joko itse jaella käskyjä tai olla
käskettävänä. Sen ensi käsitteet ovat siis valta ja orjuus. Ennenkuin
se osaa puhua, se käskee; ennenkuin se voi toimia, se tottelee. Joskus
sitä rangaistaan ennenkuin se käsittää pahaa tekoaan tai edes sellaista
harjottaa. Tällä tavoin vuodatetaan aikaisin lapsen nuoreen sydämeen
intohimoja, joista sitten syytetään luontoa, ja kun ensin kaikin tavoin
on koetettu saada lapsi kiukkuiseksi, valitetaan, että se on sellainen.
Lapsi viettää täten kuusi tai seitsemän vuotta naisten hoidokkaana,
ollen heidän ja omien oikkujensa uhrina; ja sittenkuin sille on
opetettu yhtä ja toista, s.o. sittenkuin on rasitettu sen muistia joko
sellaisilla sanoilla, joita se ei voi ymmärtää tai seikoilla, jotka
ovat vallan hyödyttömiä, sittenkuin on tukahutettu sen luontaiset
taipumukset niillä intohimoilla, jotka siinä on herätetty, jätetään se
tällaiseksi keinotekoiseksi olennoksi muuttuneena opettajan käsiin;
tämä antaa lopullisen kehityksen niille keinotekoisuuden iduille, jotka
huomaa jo varsin reheviksi, ja opettaa sille kaikkea, paitsi
itsetuntemusta, paitsi itsenäistä toimintakykyä, paitsi elämisen ja
onnelliseksi tulemisen taitoa. Kun sitten tämä lapsi, ollen orja ja
tyranni samalla, pää täyteen ahdettuna tietoja, mutta vailla
järkevyyttä, yhtä heikkona ruumiiltaan kuin hengeltään, työnnetään ulos
maailmaan ja kun se silloin paljastaa kykenemättömyytensä, ylpeytensä
ja kaikki paheensa, niin silloin surkutellaan inhimillistä kurjuutta ja
nurinkurisuutta. Mutta siinä erehdytään; sillä tuollainen ihminen on
ainoastaan meidän oikkujemme kasvattama; luonnon luomana ihminen on
vallan toisenlainen.
Jos siis tahdotte, että lapsi säilyttäisi alkuperäisen luontonsa, niin
ylläpitäkää ja hoitakaa tätä lapsen syntymästä alkaen. Heti sen
synnyttyä ottakaa se huostaanne älkääkä päästäkö sitä, ennenkuin se on
varttunut täysikäiseksi; muuten ette ole onnistuva. Samoin kuin äiti on
paras imettäjä, on isä paras opettaja. Heidän tulee keskenänsä
täydelleen sopia tehtävistään ja menettelytavastaan; siirtyköön lapsi
toisen käsistä toisen käsiin. Älykäs, jos kohta tiedoiltaan köyhempi
isä on kasvattava lapsensa paremmin kuin mitä taitavin opettaja; sillä
hyvä into korvaa pikemmin taitavuuden kuin taitavuus innon.
Entä toimet ja velvollisuudet... Niin nuo siunatut velvollisuudet! Isän
velvollisuudet, niin kaiketi arvellaan, ovat viimeiseen sijaan
asetettavat.[13] Älkäämme ihmetelkö että mies, jonka vaimo on
ylenkatsonut heidän avioliittonsa hedelmän imettämisen, halveksii
sen kasvattamista. Ei ole olemassa viehättävämpää näkyä kuin se,
minkä perhe tarjoaa, mutta yksi ainoa ruma piirre himmentää
kokonaisvaikutuksen. Jos äiti pitää itseään liian heikkona imettääkseen
lapsiaan, niin isällä on liian paljon toimia voidakseen olla
niiden kasvattaja. Ollen kaukana vanhemmistaan, sijoitettuina
kasvatuslaitoksiin, luostareihin ja kouluihin lapset tottuvat
suuntaamaan toisaalle synnyinkotiaan kohtaan tuntemansa rakkauden, tai
oikeammin sanottuna, tottuvat siellä olemaan kiintymättä mihinkään.
Tuskinpa veli ja sisar tuntevat toisensa. Kun kaikki perheenjäsenet
kokoontuvat juhlatiloihin, saattavat he toisilleen olla hyvin
kohteliaita; mutta he ovat kuitenkin vieraat toisilleen. Niin pian kuin
ei enää vanhempien kesken vallitse mitään sydämellisen herttaista
suhdetta, niin pian kuin perhepiiri ei enää ole elämän sulostuttaja,
niin korvaukseksi turvaudutaan huonoihin tapoihin. Kuka olisi niin
typerä, ettei huomaisi, miten nämä seikat ovat välttämättömässä
yhteydessä, vallan kuin ketjun renkaat.
Isä, joka siittää ja elättää lapsensa, täyttää ainoastaan kolmannen
osan velvollisuuksistaan. Hän näet on velkapää tarjoamaan suvulleen
ihmisiä, yhteiskunnalle yhteiskuntaelämään soveltuvia henkilöitä ja
valtiolle kansalaisia. Jokainen ihminen, joka voi maksaa tämän
kolminkertaisen lainan ja joka ei sitä tee, on rikollinen ja ehkä vielä
rikollisempi, jos hän sen maksaa ainoastaan puoleksi. Sillä, joka ei
voi täyttää isän velvollisuuksiaan, ei ole oikeutta isäksi tulla. Ei
köyhyys, eivät toimet eivätkä mitkään inhimilliset arvelut vapauta isää
elättämästä ja itse kasvattamasta lapsiaan. Uskokaa minua, lukijani.
Sanon jokaiselle, jolla on tunteellinen sydän ja joka laiminlyö niin
pyhiä velvollisuuksia, että hän kauvan on katkerasti itkevä erehdystään
eikä koskaan ole siltä saava rauhaa.
Mutta mitä sitten tekee tuo rikas mies, tuo toimissaan kokonaan
kiinnioleva perheenisä, jonka kuten väittää, on pakko hylätä lapsensa.
Hän palkkaa toisen täyttämään niitä tehtäviä, jotka hänelle itselleen
ovat hankalat. Oi sinä kaupitteluun altis sielu! Luuletko voivasi
rahalla hankkia lapsellesi toisen isän? Siinäpä suuresti erehdyt; et
siten hanki hänelle edes opettajaa, vaan palvelijan. Ja hän on
lapsestasi niinikään tekevä palvelijan.
Puhutaan paljo hyvän kasvattajan ominaisuuksista. Ensimäinen
ominaisuus, jonka kasvattajalta vaatisin -- ja joka edellyttää useita
muita ominaisuuksia -- on se, ettei hän saisi olla mikään palkkalainen.
On näet niin jaloja ammatteja, ettei niitä voi hoitaa rahasta, olematta
arvoton niitä harjottamaan; sellaisia ovat sotilaan ja kasvattajan
ammatti. Kuka siis on kasvattava lapsesi? Olen sen jo sanonut: sinä
itse. -- Minä en voi sitä tehdä. -- Vai et voi!... Hanki siis itsellesi
sitä tehtävää varten ystävä. Minä en huomaa muuta keinoa.
Kasvattaja! -- oi mikä ylevä sielu!... Mutta totisesti, sen, joka
mielii kasvatettavastaan tehdä ihmisen, tulee itsensä olla joko isä tai
enempi kuin ihminen. Mutta tämän tehtävän te vallan levollisina uskotte
palkkalaisille.
Kuta enemmän tätä asiaa ajattelee, sitä enemmän uusia vaikeuksia
huomaa. Olisi näet välttämätöntä, että kasvattaja itse olisi kasvatettu
oppilastansa varten, palvelijat isäntäänsä varten, ja että kaikki,
jotka tulevat tekemisiin lapsen kanssa olisivat vastaanottaneet
sellaisia vaikutteita, kuin heidän tulee lapselle välittää; näin
pitäisi toisen kasvatuksen johtua toisesta vallan äärettömiin. Kuinka
voisi lapsi saada hyvän kasvatuksen henkilöltä, joka ei itse ole saanut
hyvää kasvatusta.
Eikö tällainen harvinainen kuolevainen ole löydettävissä? Sitä en
tiedä. Kukapa voisi sanoa kuinka suuren hyveellisyyden ihmissielu voipi
saavuttaa tähän turmeltuneeseen aikaan! Mutta olettakaamme, että
tällainen ihme tapahtuisi. Tarkastaessamme kasvattajan tehtäviä
huomaamme millainen hänen pitäisi olla. Luulen voivani edeltäkäsin
ennustaa, että isä, joka täydelleen käsittäisi hyvän kasvattajan
merkityksen, päättäisi olla kasvattajaa vailla; sillä hän näkisi
enemmän vaivaa sellaista itselleen hankkiessaan kuin itse siksi
ruvetessaan. Jos hän taas tätä varten tahtoo saavuttaa ystävän, niin
kasvattakoon poikansa siksi. Siten häneltä säästyisi vaiva etsiä
sellaista muualta, kun luonto näet jo on tehnyt toisen puolen.
Eräs henkilö, josta tiedän ainoastaan että hän on ylhäistä säätyä,
tahtoi uskoa minulle poikansa kasvatettavaksi. Hänen ehdotuksensa
tuotti minulle epäilemättä suurta kunniaa; mutta sen sijaan, että hän
valittaisi kieltäytymistäni, saattaa hän olla tyytyväinen epäävään
vastaukseeni. Jos olisin suostunut hänen ehdotukseensa ja jos olisin
kasvatustavassani erehtynyt, olisi tuo kasvatus ollut hukkaan mennyttä.
Jos taas siinä olisin onnistunut, niin olisi asianlaita ollut vielä
pahempi. Hänen poikansa olisi näet kieltänyt säätynsä eikä enää olisi
tahtonut olla ruhtinas.
Minulla on liian suuri ajatus kasvattajan velvollisuuksien
merkityksestä ja tunnen siis liiaksi kykenemättömyyteni voidakseni
koskaan vastaanottaa sellaista tointa, miltä taholta tahansa se minulle
tarjottaneenkin; ystävyyssuhdekin olisi minulle vaan lisäaihe
kieltäytymiseen. Luulen että harvat niistä, jotka ovat lukeneet tämän
kirjan, ovat halukkaat minulle sellaista tarjousta tekemään ja pyydän
niitä, jotka sitä mahdollisesti aikovat tehdä, säästämään itseltään
tuon turhan vaivan. Olen aikaisemmin tarpeeksi kokeillut tämän ammatin
alalla, ollakseni varma siitä, etten ole siihen kykenevä, ja jos
minulta riittäisikin kykyä siihen, pitäisi minun asemani ja oloni minut
siitä vapauttaa. Olen pitänyt velvollisuutenani antaa tämän julkisen
selityksen niille, jotka eivät näy tarpeeksi kunnioittavan minua
luottaakseen vilpittömyyteeni, ja päätösteni vakavuuteen.
Ollen kykenemätön täyttämään kaikkein hyödyllisintä tehtävää rohkenen
ainakin yrittää kaikkein helpointa; niin useiden muiden esimerkkiä
noudattaen en ollenkaan käy käsiksi itse tehtävään, vaan kynään, ja sen
sijaan että tekisin mitä pitää tehdä, olen koettava sitä sanoa.
Tiedän että tekijä tämänkaltaisissa yrityksissä aina hyvin helposti
rakentelee systeemejä, joita hänen ei tarvitse käytännössä toteuttaa ja
antaa vaivatta paljon kauniita ohjeita. Näitä on kuitenkin mahdoton
noudattaa, ja kun yksityisseikkoihin menevää käsittelyä ja esimerkkejä
puuttuu, sekin, mikä niissä on käytäntöön kelpaavaa, jää käyttämättä,
kun ei ole osotettu miten se on toteutettava.
Olen siis päättänyt ottaa itselleni kuvitellun oppilaan, ja olettaa
omistavani sen iän, terveyden, ne tiedot ja kaiken sen kyvyn, joka on
minulle tarpeen johtaakseni hänen kasvatustaan, valvoakseni sitä,
alkaen hänen syntymästään siihen asti, kuin hän aikamieheksi tultuaan
ei enää tarvitse muuta ohjaajaa kuin itseään. Tämä metodi tuntuu
minusta hyödylliseltä siinä suhteessa, että se estää epäröivällä
kannalla olevan tekijän eksymästä haaveiluihin; sillä niin pian kuin
hän poikkeaa tavallisesta kasvattamismenettelystä, hänen tarvitsee vaan
panna käytäntöön oma metodinsa oppilaansa suhteen. Hän on pian
huomaava, tai ainakin lukija on huomaava, seuraako hän lapsen
edistymistä ja ihmissydämen luonnollista kehitystä.
Näin olen koettanut menetellä välttääkseni kaikki esiintyneet
vaikeudet. Jotta en tarpeettomasti paisuttaisi kirjaani liian laajaksi,
olen tyytynyt edellyttämään niitä perusteita, joiden totuuden jokainen
tuntee. Mitä taas tulee niihin ohjesääntöihin, jotka saattavat kaivata
todisteita, olen pannut ne kaikki käytäntöön joko Émileeni tai
muihin esimerkkeihin nähden, ja olen osottanut hyvin taajoilla
yksityiskohdilla miten esittämiäni seikkoja saattaa käytännössä
toteuttaa. Tällainen on ainakin se suunnitelma, jota olen päättänyt
noudattaa. Lukija päättäköön, olenko siinä onnistunut.
Tästä on johtunut se, että alussa puhun varsin vähän Émilestä, kun