Émile eli Kasvatuksesta - 50

näytätkään vajonneesi? Missä onkaan tuo ankarasti kasvatettu
nuorukainen, joka uhmaili vuodenaikojen ankaruutta, joka karkaisi
ruumistaan mitä raskaimmilla töillä ja joka alisti sielunsa yksinomaan
viisauden lakien alaiseksi, joka oli ennakkoluuloille ja intohimoille
voittamaton, joka ei rakastanut muuta kuin totuutta, joka väistyi
ainoastaan järjen edestä ja joka ei huolinut mistään muusta kuin siitä
mikä oli hänen omaansa? Nyt kun toimeton elämä on häntä hemmotellut,
hän antaa naisten ohjata itseään! Heidän huvinsa ovat hänen
harrastuksensa esineenä, heidän tahtonsa on hänen lakinsa. Nuori
neitonen on hänen kohtalonsa ratkaissut. Émile makaa tomussa hänen
edessään ja nöyryyttää itsensä. Vakava Émile on lapsen leikkikaluna.
Näin vaihtelevat elämän näyt. Joka elämäniällä on omat vaikuttimensa,
jotka panevat sen liikkeelle. Mutta ihminen on aina sama.
Kymmenvuotiaana häntä johtavat makeat leivokset; kaksikymmenvuotiaana
häntä ohjaa hänen lemmittynsä, kolmenkymmenvuotiaana hänen huvinsa,
neljäkymmenvuotiaana kunnianhimo, viisikymmenvuotiaana saituus. Mutta
milloin hän yksinomaan tavoittelee viisautta? Onnellinen se, joka
vasten tahtoaankin saatetaan viisauden ohjattavaksi! Vähät siitä, mikä
tässä on oppaana, kunhan päämäärä vaan saavutetaan. Sankarit, jopa
viisaatkin ovat maksaneet tämän veron inhimilliselle heikkoudelle. Onpa
olemassa esimerkki miehestä, jonka kädet ovat kehrävartta kääntäneet ja
josta kuitenkin on tullut suuri mies.
Jos tahdotte saada hyvän kasvatuksen ulotuttamaan vaikutuksensa koko
elämään, niin ylläpitäkää nuoruudenaikana lapsen hyviä tapoja. Ja kun
oppilaanne on kehittynyt sellaiseksi, kuin hänen tulee olla, niin
pitäkää huolta siitä, että hän on sellainen kaikkina aikoina. Tämä on
viimeinen täydellisyyden leima joka teidän on painaminen työhönne.
Etenkin tästä syystä on tärkeätä jättää nuorille miehille edelleen
heidän ohjaajansa; sillä muuten ei tarvitse pelätä, etteivät he ilman
häntäkin löytäisi vastinetta rakkaudelleen. Kasvattajat ja etenkin isät
erehtyvät siinä, että toinen elintapa estää toista ja että,
niinpiankuin on varttunut suureksi, heti tulee luopua kaikesta mitä
teki pienenä ollessaan. Jos näin olisi laita, niin mitä hyödyttäisi
huolellisesti kasvattaa lapsia, koska ne hyvät tai huonot tavat, jotka
niihin istutettaisiin, häviäisivät lapsuuden mukana, ja koska
muuttamalla elintapaa vallan toiseksi, välttämättömästi myöskin
ajatustapa muuttuisi?
Samoin kuin ainoastaan suuret taudit heikontavat muistikykyä, niin
ainoastaan suuret intohimot löyhentävät tapoja. Vaikka makumme ja
harrastuksemme vaihtuvat, niin tätä vaihtumista, joskohta se joskus
onkin sangen pikainen, voi vähitellen tapahtuva tottumattomuus saattaa
vähemmin tuntuvaksi. Ohjaajan tulee menetellä harrastustemme
vaihtumisen suhteen samoin kuin taitavan taiteilijan värivivahdusten
vaihtelun suhteen, nimittäin, että siirtyminen toisesta toiseen
tapahtuu huomaamatta; hänen näet tulee niin hyvin sekoittaa ja levittää
värit, ettei mikään liian räikeänä pistä esiin, ja lisäksi tulee hänen
levittää useita värejä yli koko maalauksensa. Tämän säännön vahvistaa
kokemus. Kohtuuttomien ihmisten pyyteet, harrastukset ja tunteet
vaihtuvat joka päivä; heidän ainoa pysyvä ominaisuutensa on juuri tämä
vaihtelevaisuus. Mutta säännöllinen ihminen palaa aina vanhoihin
tapoihinsa eikä edes vanhuudessaan menetä mieltymystä niihin
huvituksiin, joista hän lapsena piti.
Jos menettelette niin, että nuorukaiset astuessaan varttuneempaan ikään
eivät ylenkatso edellistä ikäänsä, etteivät he omistaessaan uusia
tapoja hylkää entisiä tapojaan ja että he aina mielellään tekevät sitä,
mikä on hyvää, lukuunottamatta aikaa, jolloin ovat sitä alkaneet, niin
siten ainoastaan olette pelastanut työnne ja voitte olla varmat
kasvattienne suhteen heidän kuolinpäiväänsä asti. Sillä vaarallisin
mullistus ja muutos tapahtuu juuri siinä iässä, jota teidän nyt tulee
valvoa. Aina kaihoamme tätä ikää, ja sentähden emme myöhemmin hevin
menetä niitä taipumuksia ja harrastuksia, jotka tuossa iässä olemme
saaneet; mutta jos ne keskeytyvät, eivät ne koko elämässä enää palaa.
Suurin osa niistä tottumuksista, joita luulette juurruttavanne lapsiin
ja nuorukaisiin, eivät ole todellisia tottumuksia, koska he ovat
ainoastaan pakollisesti niihin alistuneet ja koska he, noudattaen niitä
vastahakoisesti, ainoastaan odottavat hetkeä, jolloin voivat niistä
vapautua. Olemalla vankeudessa ei totu siellä mielellään olemaan.
Silloin tottumus, kaukana siitä, että vähentäisi vastenmielisyyttä,
sitä päinvastoin lisää. Näin ei ole Émilen laita, joka on tehnyt
lapsuudessaan kaiken vapaaehtoisesti ja huvikseen ja joka mieheksi
vartuttuaan vaan tuntee tottumuksen valtaan liittyvän salaisen
vapaudentunteen. Toimelias elämä, kätten työ, ruumiin harjotukset ja
liike ovat hänelle käyneet niin tärkeiksi, ettei hän kärsimättä voisi
niistä luopua. Jos hänet äkkiä pakottaisi hemmoteltuun ja
paikallaolijan elämään, se olisi samaa kuin hänet vangitsisi,
kahlehtisi ja saattaisi pakolliseen ja luonnottomaan tilaan.
Epäilemättä siitä kärsisi yhtä paljon hänen mielialansa kuin hänen
terveytensä. Tuskin hän voi vapaasti hengittää hyvin suljetussa
huoneessa; hän tarvitsee vapaata, raitista ilmaa, liikettä, väsyttävää
työtä. Silloinkin, kun hän on polvillaan Sophien edessä, hän ei malta
olla joskus katsahtamatta ulos kentille ja haluamatta samoilla niiden
halki Sophien seurassa. Kuitenkin hän pysyy alallaan, silloin kun hänen
tulee pysyä; mutta hän on levoton, kiihottunut, ja näyttää taistelevan
itsensä kanssa. Sittenkin hän jää paikoilleen, sillä hän on
kahlehdittu. "Siinä sen nyt näkee", huomauttanee joku, "millaisten
tarpeiden orjaksi olette hänet saattanut, millaisiin rajoituksiin
olette hänet pakottanut." Kaikki tämä on totta; olen saattanut hänet
alistumaan ihmistä rajoittavaan tilaan.
Émile rakastaa Sophieta, mutta mitkä jälkimäisen viehättävät
ominaisuudet ovat etupäässä hänet vallanneet? Tunteellisuus, hyve ja
siveyden rakkaus. Pannessaan arvoa tähän lemmittynsä siveyden
rakkauteen, ei hän suinkaan itse siitä ole luopunut. Mihin Sophie
puolestaan on kiintynyt? Kaikkiin niihin tunteisiin, jotka ovat hänen
lemmittynsä sydämelle luontaiset, nimittäin todellisen hyvän
kunnioitukseen, kohtuullisuuteen, yksinkertaisuuteen, jaloon
epäitsekkyyteen, komeilun ja rikkauksien halveksumiseen. Émilellä oli
nämä hyveet, ennenkuin rakkaus oli voinut häntä niihin innostaa. Missä
suhteessa Émile siis oikeastaan on muuttunut? Hän on vaan saanut
lisäsyitä ollakseen sellainen kuin hän on; ainoastaan tässä suhteessa
hän on entisestään erilainen.
En saata kuvitella, että se, joka jotenkin tarkkaavasti on lukenut tätä
kirjaa, voisi luulla kaikkien Émilen nykyiseen tilaan yhtyvien
asianhaarojen olevan sattuman kokoamia. Koska nyt kaupungeissa on
kosolta rakastettavia neitosia, niin onko se pelkkä sattuma, että juuri
se, joka häntä miellyttää, elää kaukana syrjäisessä tyyssijassa.
Sattumaltako Émile on hänet kohdannut? Sattumaltako he toisilleen ovat
sopivat, sattumaltako he eivät voi asua samalla paikkakunnalla?
Sattumaltako Émile löytää olopaikan ainoastaan kaukana hänestä,
sattumaltako Émile kohtaa Sophieta niin harvoin ja sattumaltako hänen
on pakko nähdä niin paljo vaivaa joskus häntä tavatakseen? Hän
veltostuu, näin väittänee joku. Päinvastoin hän karaistuu. Hänen täytyy
olla niin vahva, kuin miksi olen hänet kehittänyt, voidakseen vastustaa
niitä rasituksia, jotka Sophie hänelle aiheuttaa.
Émile asuu runsaasti kahden Ranskan peninkulman päässä Sophien
kodista. Tämä matka on kuin ahjon palkeet; sen avulla minä karkaisen
lemmen nuolia. Jos he asuisivat naapureina tai jos Émile voisi käydä
häntä katsomassa, mukavasti istuen hyvissä vaunuissa, hänen
rakkautensakin olisi hyvin mukavaa laatua, ja hän rakastaisi häntä
kuten pariisilainen. Olisikohan Leander tahtonut kuolla Heron puolesta,
ellei meri olisi heitä toisistaan erottanut? Lukija, päästä minut tästä
enempää puhumasta. Jos oikein ymmärrät oppiani, niin voit hyvin
yksityisseikkoja myöten seurata ohjeitani.
Ensi kertoina, jolloin kävimme Sophieta katsomassa, vuokrasimme
ratsuhevoset, päästäksemme pikemmin perille. Pidämme tätä
matkustustapaa mukavana, ja vielä viidennelläkin käynnillämme käytämme
yhä vaan samaa tapaa. Nyt on meitä odotettu. Yli puolen peninkulman
päässä matkamme päämäärästä huomaamme ihmisiä tiellä. Émile katselee,
hänen sydämensä sykkii kiihkeästi; hän tuntee Sophien muiden joukosta,
hän syöksyy alas ratsunsa selästä, lähtee juoksemaan, rientää hurjasti
eteenpäin ja saapuu tuon rakastettavan perheen luo. Émile pitää
kauneista hevosista; hänen ratsunsa on hurja, ja huomatessaan olevansa
vapaa se lähtee kiitämään karkuun halki kentän. Minä lähden sen jälkeen
ja saan sen vaivoin kiinni ja tuon sen saapuville. Pahaksi onneksi
Sophie pelkää hevosia, minä en siis hevosineni rohkene häntä lähestyä.
Émile ei huomaa mitään, mutta Sophie kuiskaa hänelle korvaan, minkä
vaivan hän on tuottanut ystävälleen. Nyt Émile rientää vallan
häpeissään luokseni, tarttuu hevosten suitsiin ja jää meistä jäljelle;
on vallan oikein, että kummallakin on vuoronsa. Hän ratsastaa edelleen
vapauttaakseen meidät hevosista. Kun hänen näin on pakko jättää Sophie,
ei hän enää pidä ratsastamista niin mukavana matkustuskeinona.
Hengästyneenä hän jalan palaa luoksemme ja kohtaa meidät puolitiessä.
Kun teemme seuraavan matkamme Sophien kotiin, Émile ei enää huoli
hevosista. "Miksi?" kysyn häneltä. "Voimmehan ottaa mukaamme rengin
niistä pitämään huolta." "Oi", sanoo hän, "tuottaisimmeko niin paljon
vaivaa tälle arvoisalle perheelle? Huomaattehan, että se tahtoo ravita
sekä vieraita että heidän hevosiaan." "On totta", sanon minä, "että he
ovat jalomielisen vieraanvaraisia, kuten köyhänpuoleiset ihmiset
ainakin. Rikkaat, jotka kaikessa komeilussaan ovat itaroita, ottavat
vastaan ainoastaan ystäviään, kun sitävastoin köyhät suovat
vieraanvaraisuutta ystäviensä hevosillekin." "Menkäämme siis sinne
jalan", hän sanoi; "tottakai te sen uskallatte tehdä, te, joka niin
mielellänne otatte osaa lapsenne väsyttäviin huvituksiin." "Hyvin
kernaasti", minä heti virkan; "mielestäni ei lemmittynsä luo kulkevan
sovikaan mennä niin muhkean meluavasti."
Tullessamme lähemmäksi kohtaamme äidin ja tyttären vielä kauempana kuin
ensi kerralla. Nuolen nopeudella riennämme heidän luokseen. Émile on
vallan kuin hikeen uitettu; rakas käsi suvaitsee nenäliinalla pyyhkiä
hänen poskiaan. Ja vaikka kaikki maailman hevoset olisivat
käytettävänämme, ei meitä enää haluttaisi niitä käyttää.
Kuitenkin on sangen haikeata, ettemme koskaan voi viettää iltaa
yhdessä. Kesä kuluu, päivät alkavat käydä lyhyemmiksi. Mitä tahansa
sanonemmekin, ei meidän koskaan anneta palata kotiimme yöllä; ja
ellemme saavu jo varhain aamulla, täytyy meidän kohta tulomme jälkeen
taas lähteä matkaan. Kun meitä sitten suuresti säälitään ja
surkutellaan, äiti arvelee viimein, että kun ei sovi meitä pitää yötä
talossa, saattaa samasta kylästä löytää yömajan, jota joskus voimme
käyttää. Tämän kuultuaan Émile paukuttaa käsiään ja vavahtelee ilosta.
Ja Sophie vallan huomaamattaan sinä päivänä, jolloin hänen äitinsä on
saanut tämän onnellisen tuuman, suutelee häntä tavallista enemmän.
Vähitellen ystävyyden viehkeys ja viattomuuden aiheuttama
tuttavallisuus vakautuu meidän välillämme. Sophien tai hänen äitinsä
määrääminä päivinä minä tavallisesti tulen ystäväni kanssa; välistä
annan hänen mennä yksin. Luottamus ylentää mieltä, eikä enää sovi
kohdella miestä lapsena. Mitä olisinkaan kasvatuksellani saavuttanut,
ellei oppilaani ansaitsisi kunnioitustani? Joskus sattuu niinkin, että
minä menen ilman häntä; silloin hän on alakuloinen, mutta ei napise.
Mitäpä muuten hänen napinansa hyödyttäisi! Sitäpaitsi hän tietää, etten
minä suinkaan hänen etujansa vahingoita. Jos menemme yhdessä tai
eriksemme, on luonnollista, ettei mikään sää meitä pidätä; me näet
olemme ylen ylpeät saapuessamme surkuteltavassa tilassa perille.
Valitettavasti Sophie meiltä riistää tämän kunnian, kieltämällä meitä
tulemasta huonolla säällä. Ainoastaan tässä suhteessa huomaan hänet
hänelle salassa antamilleni ohjeille vastahakoiseksi.
Eräänä päivänä, kun Émile on mennyt yksin ja jolloin odotan häntä
palaavaksi vasta seuraavana päivänä, hän kuitenkin saapuu jo samana
iltana. Minä sanon hänelle häntä syleillen: "Kuinka, rakas Émile, sinä
jo palaat ystäväsi luo!" Mutta sen sijaan että hän vastaisi hyväilyyni,
hän sanoo minulle hieman nyrpeänä: "Älkää luulko minun tulevan niin
pian vapaasta tahdosta; se tapahtuu toisen tahdosta. Sophie käski minun
palata; palaan siis tehden Sophielle enkä teille mieliksi."
Liikutettuna tästä luontevasta avomielisyydestä minä häntä uudelleen
syleilen, sanoen: "Sinä suora sielu ja vilpitön ystävä, älä salaa
minulta sitä mikä minulle kuuluu. Jos tuletkin hänen tahdostaan,
niin sen kuitenkin tunnustat minun tähteni. Paluusi on hänen
aikaansaannostaan, mutta sinun suoruutesi ja vilpittömyytesi on minun
aikaansaannostani. Säilytä aina tuo jalojen sielujen ylevä
vilpittömyys. Saatamme antaa välinpitämättömien ihmisten ajatella mitä
tahtovat. Mutta olisi rikollista antaa ystävän pitää hyveellisenä
ansiona sellaista, mitä ei häntä varten ole tehnyt."
Varon tarkoin hänen silmissään alentamasta tämän tunnustuksen arvoa,
nimittäin huomauttamalla, että se osottaa suuremmassa määrin hänen
rakkauttaan kuin jalomielisyyttään ja että hän vähemmin tahtoo
itseltään riistää ansion tästä paluusta kuin lukea sitä Sophien
kunniaksi. Mutta hänen palaamisensa laatu paljastaa hänen huomaamattaan
minulle hänen sydämensä luonteen. Jos hän saapuu levollisesti ja hitain
askelin, uneksien lemmestään, hän ei sinä hetkenä ole ollut muuta kuin
Sophien rakastaja. Jos hän taas saapuu pitkin askelin, hikisenä, joskin
ollen hieman huonolla tuulella, niin hän on Mentorinsa ystävä.
Kaikesta tästä huomaa, että nuori ystävä ei suinkaan vietä koko
elämäänsä Sophien luona ja ettei hän käy häntä katsomassa niin usein
kuin tahtoisi. Yksi tai pari matkaa viikossa -- siihen rajoittuu hänen
saamansa lupa. Ja hänen käyntinsä, jotka usein kestävät ainoastaan
puoli päivää, jatkuvat harvoin seuraavaan päivään asti. Hän käyttää
paljon enemmän aikaa toivoessaan Sophieta jälleen näkevänsä tai
iloitessaan hänen näkemisestään kuin yhdessäoloon hänen kanssaan.
Siitäkin ajasta, jonka hän panee noihin matkoihinsa, hän viettää
vähemmän Sophien luona, kuin meno- ja paluumatkalla. Hänen tuntemansa
ilo on tosi, puhdas ja suloinen, mutta versoo enemmän mielikuvituksessa
kuin todellisuudessa, ja se kiihottaa hänen rakkauttaan,
veltostuttamatta hänen sydäntään.
Niinä päivinä, jolloin hän ei käy Sophien luona, hän ei ole
toimettomana eikä istu huoneessa paikallaan. Noina päivinä hän on
entinen Émile; silloin hän ei ole entisestään ollenkaan muuttunut.
Silloin hän useimmiten samoilee läheisellä maaseudulla, jatkaen
luonnonhistoriallisia tutkimuksiaan. Hän havaitsee ja tutkii
maanlaatua, sen tuotteita, sen viljelystä. Hän vertaa täten kokemiansa
uusia maatöitä jo tuntemiinsa; hän hakee erilaisuuksien syitä. Kun hän
huomaa toisenlaisen menettelytavan näille seuduille sopivammaksi, hän
sen ilmaisee maanviljelijöille. Niinpä hän ehdottaa paremmanmuotoista
auraa ja teettää sellaisen omien piirustustensa mukaan. Jos hän löytää
höystösavi-kerroksia, hän opettaa heille tällä paikkakunnalla
tuntemattoman höystösaven käytännön. Usein hän itse ryhtyy raatamaan.
Kaikki hämmästyvät nähdessään hänen käyttävän heidän työaseitaan
taitavammin kuin he itse, kyntävän syvempiä ja suorempia vakoja kuin he
itse, kylvävän tasaisemmin ja valmistavan taitavammin kevättaimilavoja.
He eivät tee hänestä pilaa kuten sellaisista, jotka ainoastaan pitävät
kauniita esitelmiä maanviljelyksestä. He näet huomaavat, että hän sitä
todella itse osaa harjottaa. Sanalla sanoen, Émile ulotuttaa intonsa ja
harrastuksensa kaikkeen, mikä tuottaa olennaista ja yleistä hyötyä.
Tähänkään hän ei pysähdy. Hän käy talonpoikien taloissa, ottaa selkoa
heidän tilastaan, heidän perheistään, heidän lastensa luvusta, heidän
viljelysmaidensa alasta, maantuotteiden laadusta, näiden menekistä,
heidän varallisuudestaan, veroistaan, veloistaan, j.n.e. Hän ei jakele
paljoa rahaa, tietäen, että sitä tavallisesti käytetään huonosti; mutta
hän osottaa miten heidän tulee rahojaan käyttää, ja saattaa rahojen
käyttämisen huolimatta heidän kokemattomuudestaan raha-asioissa, heille
hyödylliseksi. Hän hankkii heille työväkeä ja maksaa heille usein
heidän päivätyönsä omista töistään. Yhdelle hän korjauttaa tai katattaa
hänen puoleksi rappeutuneen majansa, toiselle hän muokkauttaa hänen
peltonsa, joka varojen puutteessa on jätetty kesannoksi; toiselle hän
ostaa lehmän, hevosen ja kaikenlaista karjaa hänen menettämänsä karjan
sijaan. Kaksi naapuria on vähällä alkaa käräjöidä keskenään, hän
voittaa heidän luottamuksensa ja saa heidät sopimaan. Muuan mies
sairastuu; hän hankkii hänelle lääkärinhoitoa, jopa hoitaa häntä
itse.[182] Toinen joutuu mahtavan naapurinsa sorron alaiseksi; Émile
häntä suojelee ja rupeaa hänen välittäjäkseen. Köyhille kihlatuille hän
valmistaa tilaisuuden mennä naimisiin. Muuan hyvä vaimo on menettänyt
rakkaan lapsensa; hän menee hänen luokseen, lohduttaa häntä eikä heti
lähde pois tultuansa. Hän ei ylenkatso köyhiä, hän ei kiireisesti lähde
onnettomien luota. Usein hän syö niiden talonpoikaisihmisten luona,
joita auttaa; hän jää myöskin niiden luo aterioimaan, jotka eivät hänen
apuansa tarvitse. Ollen toisten hyväntekijä ja toisten ystävä hän ei
unhota, että pitää itseään heidän vertaisenaan. Sanalla sanoen, hän
tekee aina omalla persoonallaan yhtä paljon hyvää kuin rahoillaan.
Joskus hän suuntaa retkensä tuon onnellisen olopaikan tienoille. Onhan
se toivo tarjona, että hän salavihkaa saisi nähdä Sophien, nähdä
hänet hänen kävelyllään, ilman että hän Émileä näkisi. Mutta Émile
vihaa kaikkea kieroutta käytöksessään, eikä hän osaa eikä tahdo
mitään saavuttaa vilpillisesti. Hänessä on tuota rakastettavaa
hienotunteisuutta, joka hyväilee ja ravitsee itserakkautta omantunnon
antamalla hyvällä itsetodistuksella. Hän noudattaa ankarasti
maanpakolaisuuttaan, eikä koskaan tule niin lähelle Sophien kotia, että
hän sattumalta saisi sellaista, josta tahtoo kiittää yksinomaan
Sophieta. Sen sijaan hän täynnä iloa harhailee lähistössä, etsien
lemmittynsä jälkiä, heltyen hänen näkemästään vaivasta ja niistä
pitkistä kävelyretkistä, jotka hän on tehnyt häntä miellyttääkseen.
Käyntiensä edellisinä päivinä Émile usein menee johonkin läheisyydessä
olevaan meijeritaloon tilaamaan ruokatavaroita seuraavan päivän
aamiaista varten. Hän kääntää meidän kävelymme vallan kuin sattumalta
tuohon suuntaan; sattumalta astumme sisälle ja huomaamme hedelmiä,
leivoksia ja kermaa. Sophie, tuo herkkusuu, ei suinkaan ole kiittämätön
tällaisesta huomaavaisuudesta ja tuottaa kernaasti kunniaa
hankkimillemme herkuille. Minäkin aina saan osani hänen kiitoksistaan,
vaikka en niitä ollenkaan olisi ansainnut. Tämä on pikku tytön
sotajuonta, jotta hän kiittäessään olisi vähemmin hämillään. Isä ja
minä syömme leivoksia ja juomme viiniä. Mutta Émilellä on naisten maku;
hän vaanii aina jotakin kermalautasta, johon Sophie on kastellut
lusikkaansa.
Kun leivoksia tarjotaan, puhun Émilelle niistä kilpajuoksuista, joihin
hän lapsena otti osaa. Tahdotaan tietää mitä kilpajuoksuja ne olivat.
Minä teen selkoa asiasta, ja se herättää hilpeyttä. Kysytään Émileltä,
vieläkö hän osaa juosta. "Paremmin kuin koskaan ennen", hän vastaa.
"Olisinpa kovin pahoillani, jos olisin unhottanut tämän taidon." Joku
seuraan kuuluvista henkilöistä mielellään haluaisi nähdä hänen
juoksevan, mutta ei rohkene sitä hänelle sanoa. Joku toinen ottaa sen
sanoakseen. Émile suostuu. Käsketään saapuville pari kolme lähiseudun
nuorta miestä. Määrätään palkinto, ja paremmin matkiaksemme noita
entisiä kilpaleikkejä, panemme leivoksen määräkohtaan. Kaikki
kilpailevat ovat valmiina. Isä antaa lähtömerkin lyöden kätensä yhteen.
Nopsajalkainen Émile halkoo ilmaa ja on määrämatkan päässä, ennenkuin
nuo kolme kömpelystä tuskin ovat lähteneet liikkeelle. Émile
vastaanottaa palkinnon Sophien käsistä, ja yhtä jalomielisenä kuin
Aeneas hän jakelee siitä kaikille voitetuille.
Keskellä suosionosotuksia ja voitonriemua Sophie rohkenee vaatia
voittajaa kilpailemaan ja kehuu juoksevansa yhtä hyvin kuin hän. Émile
ei kieltäydy astumasta kilpakentälle hänen kanssaan. Ja sillävälin kun
neitonen valmistautuu kilpailuun, kun hän molemmilta kupeilta
kiinnittää ylös hameensa ja kun hän, ollen halukkaampi paljastamaan
Émilen katseille pienen siron jalkansa kuin voittamaan häntä
kilpajuoksussa, katselee ovatko hänen hameensa tarpeeksi lyhyet, Émile
kuiskaa jotakin äidille korvaan; tämä hymyilee ja antaa suostumuksen
merkin. Silloin Émile asettuu kilpailijattaren viereen. Tuskin on
lähtömerkki annettu, kun Sophie lähtee juoksemaan ja kiitää eteenpäin
nopeana kuin lintu.
Naiset eivät osaa juosta. Kun he lähtevät pakoon, saa heidät
aina kiinni. Juoksu ei ole ainoa urheilu, jota he harjottavat
taitamattomasti, mutta se on ainoa, jota he suorittavat vailla
suloutta. Heidän kyynäspäänsä kohoavat silloin taaksepäin ja ovat
kiinni vyötäisissä; tämä saattaa heidät naurettavan näköisiksi. Ja
heidän korkeat korkonsa, joilla he harppailevat eteenpäin, saattavat
heidät heinäsirkkojen kaltaisiksi, jotka tahtovat juosta eteenpäin
hyppimättä.
Émile, joka ei luule, että Sophie juoksee paremmin kuin muut naiset, ei
viitsi edes liikkua paikaltaan, vaan antaa ivallisesti hymyillen hänen
lähteä juoksemaan. Mutta Sophie on ketterä, ja hänellä on matalat
korot. Hänen ei tarvitse turvautua mihinkään keinotekoiseen, jotta
hänen jalkansa näyttäisivät pieniltä. Hänen ehätyksensä on niin suuri,
että Émilen, saavuttaakseen tämän uuden Atalantan, on kiireisesti
lähteminen juoksemaan: niin kaukana hän jo näkee Sophien edessään.
Émile lähtee siis vuorostaan liikkeelle, kiitäen edelleen kotkan
tavoin, joka hyökkää saaliinsa kimppuun. Hän ajaa häntä takaa, on jo
vallan hänen kintereillään ja saavuttaa viimein tuon vallan
hengästyneen neitosen, panee varovasti vasemman käsivartensa hänen
vyötäryksensä ympärille, nostaa hänet ilmaan kuin höyhenen, ja painaen
tätä suloista taakkaa sydämelleen hän täten päättää kilpajuoksun ja
antaa hänen ensin kosketella päämäärää. Sitten hän huutaa: Sophie on
voittanut, ja notkistaen toisen polvensa hänen edessään, hän tunnustaa
itsensä voitetuksi.
Näihin moninaisiin toimituksiimme liittyy oppimamme ammatin
harjottaminen. Ainakin kerran viikossa ja kaikkina niinä päivinä,
jolloin huono sää ei salli meidän samoilla ulkona, menemme me, Émile ja
minä, tekemään työtä käsityöläis-mestarin luo. Emme siellä työskentele
muodon vuoksi, henkilöinä, jotka ovat yläpuolella tätä ammattia, vaan
täydellä todella ja kuin oikeat käsityöläiset ainakin. Kerran Sophien
isä tulee meitä tervehtimään ja tapaa meidät työssä eikä jätä
ihastuneena kertomatta vaimolleen ja tyttärelleen mitä on nähnyt.
Menkääpä katsomaan tuota nuorta miestä työpajassa, ja saatte nähdä
halveksiiko hän köyhälistön oloja. Saattaa kuvitella kuinka iloisena
Sophie kuuntelee tätä puhetta. Asiasta puhutaan vielä toistamiseen, ja
muutkin tahtoisivat yllättää Émileä hänen työssään. Minulta kysellään
asiata kuitenkin niin, kuin ei tarkoitettaisi mitään erityistä, ja
sittenkuin äiti ja tytär ovat saaneet tietää työpäivämme, he tulevat
sinä päivänä vaunuilla kaupunkiin.
Astuessaan sisään verstaaseen Sophie huomaa sen toisessa päässä nuoren
miehen paitahihasillaan ja hiukset epäjärjestyksessä sekä niin työhönsä
kiintyneenä, ettei hän ollenkaan huomaa häntä. Sophie pysähtyy ja antaa
äidilleen merkin. Émilellä on taltta toisessa kädessä ja toisessa
puuvasaran pää, johon hän juuri on tekemässä reikää. Sitten hän sahaa
poikki laudan ja panee poikkisahaamansa laudanpätkän höylälankkujen
väliin sitä sileäksi höylätäkseen. Tämä näky ei saata Sophieta
nauramaan; se päinvastoin häntä liikuttaa ja herättää hänessä
kunnioitusta. Nainen, kunnioita herraasi; hän tekee työtä sinun
edestäsi, hän ansaitsee sen leivän, joka sinua ravitsee; sellainen on
oikea mies.
Heidän siinä katsellessaan häntä minä huomaan heidät ja vedän Émileä
hihasta. Hän kääntyy, näkee heidät, heittää pois työkalunsa ja rientää
heidän luokseen päästäen ilohuudon. Antauduttuaan ensi ilonhuumauksen
valtoihin hän pyytää heitä istumaan ja jatkaa työtään. Mutta Sophie ei
malta jäädä istumaan; hän nousee vilkkaana, kulkee läpi verstaan,
tutkii työkaluja, koskettaa sileitä lautoja, ottaa höylänlastuja
permannolta, katselee käsiämme ja sanoo sitten rakastavansa tätä
ammattia, se kun on puhdas. Tuo riehakko koettaa jäljitelläkin Émileä.
Valkealla ja heikolla kädellään hän lykkää laudalle höylän; höylä
luistaa eteenpäin, mutta ei pysty puuhun. Luulen näkeväni lemmen
jumalan liitelevän ilmassa, nauravan ja räpyttävän siipiään; luulen
kuulevani hänen päästävän iloisia huutoja ja sanovan: Herkules on
kostettu.
Tällävälin äiti tiedustelee mestarilta: "Paljonko annatte palkkaa
noille nuorille miehille?" "Rouvaseni, annan kummallekin kaksikymmentä
sou'ta[183] päivässä sekä ruuan. Mutta jos tuo nuorukainen tahtoisi,
niin hän ansaitsisi paljon enemmän, sillä hän on seudun paras työmies."
"Kaksikymmentä sou'ta päivässä ja ruoka!" huudahtaa äiti hellästi.
"Niin on, rouvani", sanoo mestari. Nyt äiti rientää Émilen luo,
syleilee häntä, painaa häntä povelleen vuodattaen kyyneleitä ja
voimatta sanoa muuta kuin toistaa moneen kertaan: poikani, poikani!
Juteltuaan hetken meidän kanssamme, kuitenkaan häiritsemättä työtämme,
sanoo äiti tyttärelleen: "Lähtekäämme, on jo myöhä, eikä meidän sovi
antaa itseämme odottaa." Sitten hän lähestyy Émileä, näpäyttää häntä
poskelle sanoen: "Kas niin, kelpo työmies, etkö tahdo tulla meidän
kanssamme?" Émile vastaa hänelle kovin surullisella äänellä: "Olen
tehnyt sopimuksen mestarin kanssa, kysykää häneltä." Mestarilta
kysytään, tahtoisiko hän päästää meidät menemään. Hän vastaa, ettei
voi. "Minulla on kiireisiä töitä", sanoo hän, "ja niiden tulee olla
valmiit ylihuomenna. Luottaen näihin herroihin, olen päästänyt pois
tarjoutuneita työmiehiä. Jos nämäkin lähtevät luotani, en enää tiedä,
mistä saan toisia, enkä silloin voi saada työtä valmiiksi luvatuksi
päiväksi." Äiti ei tähän virka mitään; hän odottaa, että Émile puhuisi.
Mutta hän painaa päänsä alas ja vaikenee. "Hyvä herra", sanoo äiti
hänelle, hieman oudoksuen tätä äänettömyyttä, "eikö teillä ole mitään
tähän sanottavaa?" Émile katsoo hellästi hänen tyttäreensä ja sanoo
ainoastaan nämä sanat: "Näettehän, että minun täytyy jäädä." Tämän
jälkeen naiset poistuvat jättäen meidät siihen. Émile saattaa heitä
ovelle asti, seuraa heitä sitten katseillaan niin kauas kuin voi,
huokailee, ja palaa työhönsä mitään puhumatta.
Matkalla äiti, joka on hieman loukkaantunut, puhuu tyttärelleen tästä
omituisesta menettelystä. "Kuinka", hän sanoo, "oliko ehkä niin
vaikeata antaa mestarille korvausta ilman että he itse jäivät työhön,
ja eikö tuo niin tuhlaileva nuori mies, joka ilman pakkoa sirottelee
rahojaan, enää raskitse niitä käyttää sopivissa tilaisuuksissa?" "Oi,
hyvä äiti", virkkaa Sophie, "suokoon Jumala, ettei Émile panisi rahaan
niin suurta arvoa, että käyttäisi sitä rikkoakseen antamansa lupauksen,
syödäkseen rankaisematta sanansa ja täten ollakseen syynä siihen, että
toinenkin sanansa syö! Tiedänhän, että hänen olisi helppo korvata
mestarille se vahinko, joka aiheutuisi hänen poistumisestaan; mutta
siten hän saattaisi sielunsa rikkauden orjaksi ja tottuisi asettamaan
sen velvollisuuksiensa edelle ja luulemaan, että on vapaa kaikesta,
kunhan vaan maksaa. Émilen katsantokanta on toinen, ja minä toivon,
ettei hän sitä minun tähteni muuta. Luuletteko ettei jääminen ole
maksanut mitään itsehillitsemystä? Äiti, älkää pettykö; minun tähteni
hän jäi työhön, näin sen hänen silmistään."
Silti Sophie ei ole välinpitämätön lemmen oikeiden vaatimusten suhteen.
Päinvastoin hän siinä suhteessa on ankara ja vaativainen; kernaammin
hän ei tahtoisi ollenkaan olla rakastettu, kuin että häntä vaan
laimeasti rakastettaisiin. Hänessä on oman arvonsa ja kunnioituksen
tietoisuuden herättämää ylpeyttä, ja se vaatii muilta samaa
kunnioitusta, jota se itseään kohtaan tuntee. Hän ylenkatsoisi sydäntä,