Émile eli Kasvatuksesta - 34

hyvin, että minun välttämättömästi täytyy lähteä Eurooppaan, Aasiaan,
Palestiinaan, ja että minun täytyy tutkia itse kaikki. Minun pitäisi
olla hullu, jos sitä ennen teitä kuuntelisin.
Nämä sanat tuntuivat minusta järkeviltä, ja väitän vielä lisäksi, että
jokaisen järkevän ihmisen saman tilaisuuden sattuessa tulee puhua
samoin ja karkottaa hyvin kauas sellainen jumalansanan julistaja, joka,
ennenkuin on näyttänyt todistustensa luotettavaisuuden, kiireisesti
pyrkii opettamaan ja kastamaan. Mutta minä väitän edelleen, ettei ole
sitä ilmestystä, jonka suhteen nämä samat vastaväitteet tai toiset
samanlaiset eivät olisi yhtä päteviä tai pätevämpiä kuin kristinuskon
suhteen. Ja siitä seuraa, että, ellei ole muuta kuin yksi ainoa oikea
uskonto ja jos jokainen ihminen on velvollinen kadotuksen uhalla sitä
noudattamaan, niin täytyy panna koko elämänsä kaikkien uskontojen
tutkimiseen, niihin syventymiseen, niiden ymmärtämiseen; täytyy
matkustella niissä maissa, joissa ne ovat saaneet alkunsa. Ei kenkään
ole vapaa tästä ihmisen ensimäisestä velvollisuudesta, ei kenelläkään
ole oikeutta luottaa toisen johtopäätöksiin. Yksinomaan työstään elävän
käsityöläisen, lukutaitoa vailla olevan maanviljelijän, nuoren hennon
ja heikon tytön, joka tuskin voi nousta vuoteeltaan, kaikkien täytyy
poikkeuksetta tutkia, mietiskellä, pohtia, matkustaa, kulkea halki
maailman. Silloin ei enää ole olemassa ainoatakaan kansaa, jolla olisi
vakituiset asuinsijansa. Koko maailma on oleva täynnä pelkkiä
pyhiinvaeltajia, jotka suurilla kustannuksilla ja monta kovaa kokien
kulkevat omin silmin näkemään, vertaamaan ja itse tutkimaan niitä eri
uskontoja, joita maailmassa noudatetaan. Hyvästi silloin ammatit,
taiteet, inhimilliset tieteet ja kaikki yhteiskunnalliset toimet!
Silloin ei enää voisi olla muuta harrastusta kuin uskonnon tutkiminen.
Ja suurella vaivalla saa se, jolla on vankin terveys, joka on parhaiten
käyttänyt aikaansa ja järkeänsä ja joka on elänyt useampia vuosia kuin
muut, vihdoin vanhoilla päivillänsä tietää mistä hänen on kiinni
pitäminen, ja paljon hän tietää, jos ennen kuolemaansa saa selville
mitä uskontoa hänen elämässään olisi pitänyt tunnustaa.
Jos tahdotte lieventää tätä menettelytapaa ja antaa hiukankin valtaa
ihmisten auktoriteetille, niin silloin heti annatte sille kaikki. Jos
kristityn isän poika tekee oikein noudattaessaan ilman mitään
edelläkäypiä perusteellisia ja puolueettomia tutkimisia isänsä
uskontoa, niin miksikä turkkilaisen poika tekisi väärin samoin
noudattaessaan oman isänsä uskontoa? Rohkenen vaatia kaikkia maailman
suvaitsemattomia ihmisiä koettamaan vastata tähän jotakin semmoista,
että se tyydyttäisi järkevää ihmistä.
Noiden perustelujen ahdistamina toiset mieluummin tekevät Jumalan
vääryyden Jumalaksi ja saattavat hänet ennemmin rankaisemaan viattomia
heidän isiensä pahoista teoista, kuin luopuvat raa'asta dogmistaan.
Toiset pääsevät pälkähästä siten, että kohteliaasti lähettävät
enkelin valistamaan ketä tahansa, joka, joskohta mitä syvimmässä
tietämättömyydessä, on elänyt siveellistä elämää. Kaunis keksintö tuo
enkeli! Tyytymättä kahlehtimaan meitä juonittelemalla, he tekevät
juonittelemisen välttämättömäksi itse Jumalallekin.
Huomaatte, hyvä ystävä, mihin järjettömyyteen ylpeys ja
suvaitsemattomuus vievät, kun jokainen tahtoo itsepäisesti pitää kiinni
omasta mielipiteestään ja luulee itse olevansa oikeassa ja muun
ihmiskunnan väärässä. Minä otan sen rauhan Jumalan, jota palvelen ja
josta teille puhun, todistajaksi siitä, että kaikki tutkimiseni ovat
olleet vakavia. Mutta huomatessani, että ne eivät johtaneet eivätkä
koskaan tulisi johtamaan mihinkään suotuisaan tulokseen ja että olin
vajoamaisillani rannattomaan mereen, käännyin takaisin ja sovitin
uskoni alkuperäisten käsitteideni ahtaisiin puitteisiin. En ole koskaan
voinut uskoa Jumalan kadotuksen uhalla määräävän, että minun pitäisi
olla niin oppinut. Olen siitä syystä paiskannut kaikki kirjat kiinni.
On olemassa vaan yksi kirja, joka on auki, jokaisen silmän luettavana,
ja se on luonnon kirja. Tätä suurta ja ylevää kirjaa lukiessani opin
palvelemaan ja kunnioittamaan sen jumalallista tekijää. Ei voi
kenellekään antaa anteeksi sitä, ettei ole tätä kirjaa lukenut, sillä
se puhuu kaikille ihmisille kieltä, jota jokainen ymmärtää. Vaikka
olisin syntynyt autiolla saarella, vaikka en olisi nähnyt muita ihmisiä
kuin itseni, vaikka en koskaan olisi saanut tietää mitä on tapahtunut
eräässä kolkassa maailmaa, niin voisin kuitenkin harjottamalla järkeäni
ja sitä viljelemällä sekä oikein käyttämällä niitä välittömiä
ominaisuuksia, jotka Jumala minulle antaa, oppia itsestäni hänet
tuntemaan, häntä rakastamaan ja häntä miellyttääkseni täyttämään kaikki
velvollisuuteni maan päällä. Mitä opettaa minulle koko ihmisten tieto
enempää?
Mitä ilmestykseen tulee, tuntisin ehkä, jos olisin parempi ajattelija
ja jos olisin enemmän oppinut, sen totuuden ja sen hyödyn, mikä sen
onnellisilla tunnustajilla on. Mutta joskin huomaan olevan sitä
puolustavia todistuksia, joita en voi kumota, niin huomaan myöskin
olevan sitä vastaan tehtyjä huomautuksia, joita en voi kumota. On
olemassa niin paljo päteviä syitä sitä vastaan ja sen puolesta, että
minä, kun en tiedä mille puolelle kallistuisin, en sitä hyväksy enkä
hylkää. Hylkään ainoastaan velvotuksen sitä tunnustaa, koska tämä
luultu velvotus minusta näyttää mahdottomalta ymmärtää Jumalan
oikeamielisyyden yhteydessä ja koska hän kaukana siitä, että olisi sen
kautta poistanut esteet autuaaksi tulemisen tieltä, päinvastoin sen
kautta olisi lisännyt niiden lukua ja tehnyt ne ylitsepääsemättömiksi
suurimmalle osalle ihmiskuntaa. Muuhun nähden tässä suhteessa olen
kunnioittavasti epäilevällä kannalla. En ole itsestäni niin suuria
luuleva, että pitäisin itseäni erehtymättömänä. Muut ihmiset ovat ehkä
voineet tehdä päätelmiä siinä, missä minä olen neuvoton. Minä ajattelen
omasta puolestani, enkä heidän puolestaan. En heitä moiti enkä
jäljittele. Heidän arvostelukykynsä voi olla parempi kuin minun. Mutta
minun vikani ei ole, ettei heidän arvostelukykynsä ole minun.
Tunnustan teille myöskin, että raamatun-kirjojen majesteetillisuus
minua hämmästyttää ja että evankeliumin pyhyys liikuttaa sydäntäni.
Katsokaa filosofien kirjoja kaikkine suurine sanoineen. Kuinka ne ovat
pieniä tämän rinnalla! Onko mahdollista, että samalla niin ylevä ja
yksinkertainen kirja olisi ihmisten tekemä? Onko mahdollista, että se,
jonka historian se kertoo, olisi vaan ihminen? Onko se esitystapa, joka
siinä kirjassa ilmenee, innottelijan tai kunniaa himoitsevan
lahkolaisen? Mikä lempeys, mikä tapojen puhtaus! Mikä liikuttava
viehkeys hänen opetuksissaan, mikä ylevyys hänen periaatteissaan! Mikä
syvä viisaus hänen sanoissaan, mikä mielenmaltti, mikä hienous ja
sattuvaisuus hänen vastauksissaan ja mikä valta intohimojen yli! Missä
on se ihminen, missä se oppinut, joka ymmärtää toimia, kärsiä ja kuolla
osottamatta heikkoutta ja teeskentelemättä rohkeutta. Kun Plato
kuvailee oikeamielisen ihmisen ihannetta,[137] rikoksen ja häväistyksen
uhrina, mutta kuitenkin hyveen kaikkia palkintoja ansaitsevana,
kuvailee hän piirre piirteeltä Jeesusta Kristusta. Yhtäläisyys on niin
silmäänpistävä, että kaikki kirkkoisät sen ovat huomanneet ja ettei ole
mahdollista erehtyä sen suhteen. Kuinka täytyykään ihmisen olla sokea
ja ennakkoluulojen vallassa, voidakseen verrata Sophroniskuksen poikaa
Marian poikaan? Mikä ero näiden molempien välillä! Sokrates, joka kuoli
tuskitta ja häpeättä, suoritti osansa helposti loppuun asti. Ja ellei
tuo helppo kuolema olisi tuottanut kunniaa hänen elämälleen, voisi
luulla, että Sokrates, niin henkevä kuin olikin, oli pelkkä sofisti.
Hän keksi moraalin, sanotaan. Mutta muut olivat sitä jo käytännössä
harjottaneet ennen häntä. Hän vaan sanoi mitä he olivat tehneet; hän
vaan johti oppinsa heidän näyttämistään esimerkeistä. Aristeides oli
ollut oikeamielinen, ennenkuin Sokrates oli sanonut mitä oikeamielisyys
on. Leonidas oli kuollut isänmaansa edestä, ennenkuin Sokrates oli
tehnyt isänmaanrakkauden ihmisen velvollisuudeksi. Sparta oli kohtuutta
rakastava, ennenkuin Sokrates oli ylistänyt sen kohtuutta. Ennenkuin
hän oli määritellyt hyveen, oli Kreikassa kosolta hyveellisiä ihmisiä.
Mutta mistä Jeesus oli omien kansalaistensa keskuudessa saanut tuon
ylevän ja puhtaan moraalin, jota hän yksin on opettanut ja josta hän
yksin on antanut esimerkin?[138] Mitä rajuimman uskonkiihkoisuuden
helmassa tekee korkein viisaus itsensä huomatuksi, ja mitä
sankarillisimmat hyveet ja niiden koristelemattomuus tuottivat kunniaa
halveksittavimmalle kaikista kansoista. Ystäviensä kanssa rauhallisesti
ajatuksia vaihtavan Sokrateen kuolema on helpoin, mitä saattaa toivoa.
Jeesuksen kuolema, hänen, joka kuoli kidutettuna, häväistynä,
pilkattuna, koko kansan kiroamana, on kauheinta, mitä saattaa pelätä.
Sokrates, ottaessaan vastaan myrkkymaljan, siunaa sitä henkilöä, joka
sen itkien hänelle ojentaa. Jeesus rukoilee petomaisten pyöveliensä
puolesta keskellä kauheimpia tuskiaan. Jos Sokrateen elämä ja kuolema
ovat viisaan elämä ja kuolema, on Jeesuksen elämä ja kuolema Jumalan.
Pitäisikö meidän ehkä sanoa evankelistain kertomusten keksityn huvin
vuoksi? Hyvä ystävä, semmoista ei keksitä, ja Sokrateen elämäntyö on
vähemmin todistettavissa kuin Jeesuksen Kristuksen elämäntyö.
Pohjaltaan siten vaan työnnettäisiin vaikeus syrjään, mutta sitä ei
voitettaisi. Olisiko vielä käsittämättömämpää, että useat ihmiset
yhdessä olisivat tehneet tuon kirjan kuin että yksi ainoa olisi antanut
siihen aihetta? Juutalaiset kirjailijat eivät koskaan olisi voineet
käyttää sellaista kirjoitustapaa eivätkä luoda sellaista moraalia, ja
evankeliumi sisältää niin suuria, niin valtaavia totuuksia ja niin
täydellisesti mukailemattomia, että niiden keksijä olisi vielä
hämmästyttävämpi ilmiö kuin itse kirjan sankari. Mutta kaiken tämän
ohella on evankeliumi täynnä uskomattomia, järkeä vastaan sotivia
seikkoja, joita jokaisen järjellisen ihmisen on mahdoton käsittää ja
hyväksyä. Mitä tehdä keskellä kaikkia näitä ristiriitaisuuksia? Aina
olla, lapseni, vaatimaton ja varovainen, hiljaa itsekseen kunnioittaa
sitä, mitä ei voi hylätä eikä ymmärtää, nöyrtyä suuren olennon edessä,
joka yksin tietää totuuden.
Kas siinä se epäilevä kanta, jolla vastoin tahtoanikin olen pysynyt.
Mutta tämä epäileminen ei suinkaan minua kiusaa, sillä se ei ulotu
olennaisesti vaikuttamaan toimintaani, ja olen hyvin varma
velvollisuuksien peruslaadun suhteen. Palvelen Jumalaa sydämeni
yksinkertaisuudessa. Pyrin tietämään vaan sen, mikä on tärkeätä
toiminnalleni. Mitä niihin dogmeihin tulee, jotka eivät vaikuta
tekoihini eivätkä siveellisyyteeni ja joiden suhteen niin monet ovat
ahdistuksessa, minä en anna niiden huolestuttaa itseäni. Pidän kutakin
eri uskontoa hyödyllisenä laitoksena, joka itsekukin maassaan määrää
yhden ja saman tavan kunnioittaa Jumalaa yleisten menojen kautta. Ja
niillä voi mielestäni jokaisella olla oikeutuksensa, katsoen
ilmanalaan, hallitukseen, kansanhenkeen tai johonkin muuhun
paikalliseen seikkaan, jotka kaikki tekevät toisen uskon suositummaksi
kuin toisen, sen mukaan mikä paikka ja aika on kysymyksessä. Sydämen
vilpittömyys on olennaisinta jumalanpalveluksessa. Jumala ei hylkää
niiden kautta hänelle osotettua kunnioitusta, jos se on sydämestä
lähtenyt, tapahtukoon se missä muodossa tahansa. Kun se uskonnonmuoto,
jota minä seuraan, kutsuu minua kirkkoon jumalanpalvelukseen, täytän
siellä mahdollisimman tarkasti minulle määrätyt menot, ja omatuntoni
nuhtelisi minua, jos ehdollani jättäisin jonkun kohdan noudattamatta.
Tiedätte että pitkän kirkonkirouksen jälkeen herra Mellareden
välityksellä sain luvan jälleen ryhtyä virkaani, voidakseni ansaita
elatukseni. Ennen luin messun välinpitämättömästi, kuten ajanpitkään
tekee mitä arvokkaimpia seikkoja, jos niitä toistaa liian usein,
Senjälkeen, kuin olen saanut uudet periaatteeni, toimitan sen
suuremmalla hartaudella. Annan korkeimman olennon majesteettiuden,
hänen läsnäolonsa ja ihmishengen riittämättömyyden vallata itseni,
ihmishengen, joka niin vähän ymmärtää sitä, mikä on yhteydessä sen
luojan kanssa. Ajatellen, että kannan hänen eteensä kansan rukoukset
määrättyä tapaa noudattamalla, seuraan tarkoin kirkkosääntöjen
määräyksiä. Lausuessani olen tarkkaavainen; pidän tarkasti huolta
siitä, etten unhota ainoatakaan sanaa, etten jätä täyttämättä
ainoatakaan menoa. Kun pyhän ehtoollisen siunaamisen hetki lähenee,
vajotan mieleni hartauteen, tehdäkseni sen sillä mielellä, jota kirkko
ja sakramentin ylevyys vaatii. Koetan saada oman järkeni vaikenemaan
ylimmän järjen edessä. Sanon itselleni: Kuka sinä olet, että
uskaltaisit mitata ääretöntä valtiutta? Lausun kunnioittavasti
asetussanat ja lisään niiden vaikuttavaisuutta kaikella sillä uskolla,
johon suinkin olen kykenevä. Niin paljo käsittämätöntä kuin tässä
salaperäisessä toimituksessa onkin, en pelkää, että minua tuomiopäivänä
rangaistaan siitä, että olisin sitä sydämessäni saastuttanut.
Saatuani kunnian toimittaa pyhää virkaa, joskin alimmalla asteella, en
tee enkä sano koskaan mitään, joka saattaisi minut arvottomaksi
täyttämään pyhiä velvollisuuksiani. Tulen aina saarnaamaan hyvettä
ihmisille ja kehottamaan heitä tekemään hyvää. Ja mikäli voin, näytän
heille hyvää esimerkkiä. Ei ole ehkä minun vallassani saada heitä
rakastamaan uskontoa ja vahvistaa heidän uskoaan dogmeihin, jotka
todella ovat hyödyllisiä ja joihin jokainen ihminen on velvollinen
uskomaan, mutta varjelkoon Jumala minua koskaan heille saarnaamasta
suvaitsemattomuuden raakaa dogmia, yllyttämästä heitä kammoamaan
lähimäisiään ja sanomaan toisille: Te olette kadotuksen omat,
ulkopuolella kirkkoa ei ole mitään autuutta.[139] Jos minulla olisi
korkeampi arvo, niin tämä seikka tuottaisi minulle ikävyyksiä, mutta
olen liian huomaamaton, jotta minun tarvitsisi juuri paljoa pelätä enkä
enää voi arvossa joutua alemmaksi kuin mitä olen. Ja mitä
tapahtuneekin, en napisemisellani loukkaa jumalallista oikeutta enkä
rupea valhettelijaksi pyhää henkeä vastaan.
Olen kauan halunnut kunniaa päästä kirkkoherraksi ja haluan sitä
vieläkin, mutta olen jo lakannut sitä toivomasta. Hyvä ystävä, ei
mikään ole minusta niin kaunista kuin olla sielunpaimen. Hyvä
sielunpaimen on hyvyyden palvelija, aivan niinkuin hyvä esivalta on
oikeuden palvelija. Sielunpaimenella ei koskaan ole mitään pahaa
tehtävänä. Ellei hän aina itse voi tehdä hyvää, niin hän kuitenkin aina
oikein täyttää tehtävänsä, kehottaessaan muita hyvää tekemään, ja usein
hän siinä onnistuu, jos hän voi saada muut kunnioittamaan itseään. Oi
jospa kerran saisin pienen seurakunnan vuoristossamme ja kunnon ihmisiä
hoidettavakseni! Miten onnellinen silloin olisin! Sillä minusta tuntuu
kuin voisin tehdä seurakuntalaiseni onnellisiksi. En tekisi heitä
rikkaiksi, mutta ottaisin osaa heidän köyhyyteensä. Vapauttaisin heidät
köyhyyden seuralaisesta: häpeästä ja ylenkatseesta, joka on
sietämättömämpää kuin itse puute. Saattaisin heidät pitämään sovusta ja
yhdenarvoisuudesta, jotka usein poistavat kurjuuden ja aina tekevät
kykeneväksi sitä kestämään. Kun he huomaisivat, ettei minun ole missään
suhteessa parempi olla kuin heidän ja että kuitenkin eläisin
tyytyväisenä, he oppisivat tyytymään kohtaloonsa ja elämään
tyytyväisinä kuten minäkin. Opettaessani panisin vähemmän painoa kirkon
henkeen kuin evankeliumin henkeen, jonka dogmit ovat yksinkertaisemmat
ja jonka moraali on ylevämpi, jossa huomaa vähän uskonnollisia menoja
ja paljon laupeudentöitä. Ennenkuin heille opettaisin mitä on
tekeminen, pyrkisin esimerkilläni näyttämään sen, jotta he hyvin
huomaisivat minun todella ajattelevan samoin kuin puhun. Jos minulla
olisi protestantteja naapureina tai seurakunnassani, en tekisi mitään
erotusta heidän ja varsinaisten seurakuntalaisteni välillä sen suhteen,
mikä koskee kristillisiä laupeudentöitä. Koettaisin saada heidät kaikki
rakastamaan toisiaan yhtä paljon, pitämään toisiaan veljinä,
kunnioittamaan kaikkia uskontoja ja elämään rauhassa, kukin omaa
uskontoaan tunnustaen. Olen sitä mieltä, että yllyttää jotakin ihmistä
luopumaan siitä uskosta, johon hän syntymästään asti on kuulunut, on
sama kuin yllyttää häntä pahaan tekoon ja siis myös samaa kuin itse
tehdä pahoin. Säilyttäkäämme asiain yleinen järjestys sinällään, kunnes
olemme enemmän valistuneet. Kunnioittakaamme kaikkien maiden lakeja,
älkäämme häiritkö niiden meille määräämää jumalanpalvelusta älkäämmekä
yllyttäkö kansalaisia tottelemattomuuteen. Sillä emme ollenkaan
varmasti voi tietää tuottaako heille onnea se, että vaihtavat entiset
mielipiteensä toisiin, ja tiedämme toiselta puolen aivan varmaan, että
tottelemattomuus lakeja kohtaan on paheksuttava.
Olen nyt, nuori ystävä, suullisesti tehnyt teille uskontunnustukseni
sellaisena kuin Jumala sen lukee minun sydämessäni. Te olette
ensimäinen, jolle sen olen tehnyt. Te olette ehkä myöskin ainoa. Niin
kauan kuin on olemassa luja usko ihmisten keskuudessa, ei pidä häiritä
rauhallisia sieluja eikä saattaa levottomiksi yksinkertaisia ihmisiä
esittämällä heille vaikeuksia, joita eivät voi poistaa ja jotka
häiritsevät heidän rauhaansa voimatta heitä valistaa. Mutta jos kerran
kaikki on alkanut horjua, tulee säilyttää runko oksien kustannuksella.
Kiihottuneet, epävarmat, melkein sammuneet omattunnot, jotka ovat siinä
tilassa, missä olen huomannut teidän omantuntonne olleen, tarvitsevat
vahvistusta ja herätystä. Ja jotta voisi rakentaa ne ikuisten
totuuksien pohjalle, täytyy täydellisesti repiä alas ne huojuvat
pilarit, joiden nojassa ne vielä luulevat lepäävänsä.
Olette siinä tähdellisessä iässä, jolloin mieli avautuu saamaan
varmuutta kaikesta, jolloin sisällinen ihminen muodostuu ja luonne
syntyy ja jolloin ihminen koko elämänsä ajaksi valitsee joko hyvän tai
pahan. Myöhemmässä iässä olemussubstanssimme on kovettunut, ja siihen
painuneet uudet vaikutukset eivät enää jätä mitään jälkeä. Nuori mies,
sulkekaa sydämeenne, joka vielä on taipuisa, totuuden leimamerkki. Jos
olisin varmempi omien mielipiteiden suhteen, olisin kanssanne
puhellessani käyttänyt dogmaattista ja päättävää puhetapaa. Mutta olen
ihminen, tietämätön, erehtyväinen ihminen, mitä siis olisin voinut
tehdä? Olen peittelemättä avannut teille sydämeni. Olen esittänyt
teille varmana sen, mitä pidän varmana. Olen esittänyt epäilykseni
epäilyksinä, arveluni arveluina. Olen sanonut teille epäilyksieni ja
uskoni syyt. Nyt on teidän tekeminen johtopäätöksenne. Olette ottanut
itsellenne ajatusaikaa. Tämä varovaisuus on viisasta ja saattaa minut
ajattelemaan teistä hyvää. Alkakaa saattamalla omatuntonne siihen
tilaan, että se haluaa valistusta. Olkaa vilpitön itseänne kohtaan.
Omaksukaa itsellenne minun mielipiteistäni ne, jotka teissä ovat
herättäneet vakaumusta, ja hylätkää loput. Ette vielä ole niin paheen
turmelema, että tarvitsisi pelätä teidän valitsevan väärin. Ehdotan
teille, että keskenämme siinä suhteessa pohtisimme asiaa, mutta heti
kun alkaa väitellä jostakin, kiivastuu. Turhamielisyys ja itsepäisyys
sekottuvat asiaan ja vilpittömyys katoaa. Hyvä ystävä, älkää koskaan
väitelkö, sillä väittelemällä ei valista itseään eikä muita. Mitä
minuun tulee, niin olen mietiskellyt monta vuotta, ennenkuin olen
saanut vakaumukseni. Minä pidän kiinni siitä, omatuntoni on
rauhallinen, sydämeni tyytyväinen. Jos tahtoisin uudestaan ryhtyä
tutkimaan mielipiteitäni, en voisi tehdä sitä sen puhtaammalla
totuudenrakkaudella, ja minun jo toimintakykyään menettänyt henkeni ei
enää kykenisi niin hyvin totuutta tuntemaan. Pysyn sinä, mikä olen,
sillä pelkään että huomaamattani intohimoksi kehittyvä taipumukseni
mietiskelyyn jäähdyttäisi intoani hyveenharjoittamiseen ja että voisin
joutua takaisin entiseen epäilemistilaani, enää löytämättä keinoa
päästä siitä pois. Enemmän kuin puolet elämääni on kulunut; minulla on
jäljellä juuri tarpeeksi aikaa käyttää hyväkseni sen kestäessä saamaani
kokemusta ja hyvittää hairahduksiani hyveellisellä elämällä. Jos
erehdyn, tapahtuu se vastoin tahtoani. Hän, joka lukee sydämeni
salaisuudet, tietää hyvin, etten rakasta sokeuttani. Ollen kykenemätön
omien voimieni avulla siitä pääsemään, ei minulla ole muuta keinoa
siitä vapautuakseni kuin nuhteeton elämä. Ja jos Jumala kivistäkin voi
herättää Abrahamille lapsia, on myöskin jokaisella ihmisellä oikeus
toivoa valistuvansa, kun hän tekee itsensä sitä ansainneeksi.
Jos minun mietiskelyni johtavat teitä ajattelemaan samoin kuin minä
ajattelen, jos minun mielipiteeni tulevat teidänkin mielipiteiksenne ja
jos meillä tulee olemaan sama uskontunnustus kummallakin, niin tässä
neuvo, jonka teille annan: Älkää enää panko elämäänne kurjuuden ja
epätoivon tuottamille kiusauksille alttiiksi, älkää enää häpeällisesti
eläkö muiden mielivallasta riippuvana älkääkä enää syökö armoleipää.
Palatkaa isänmaahanne, omistakaa esi-isienne usko, tunnustakaa sitä
vilpittömällä sydämellä, älkääkä enää siitä luopuko. Se on hyvin
yksinkertainen ja hyvin pyhä. Minä pidän sitä kaikkien maailman
uskontojen joukossa ainoana, jonka moraali on puhdas ja joka parhaiten
tyydyttää järkeä. Mitä matkakustannuksiin tulee, älkää niistä
huolehtiko; ne teille kyllä hankitaan. Älkää liioin antako valtaa
väärälle häpeälle, ikäänkuin paluunne teitä halventaisi. Pahasta, vaan
ei hyvästä teosta, nouskoon häpeänpuna poskillenne. Olette vielä siinä
iässä, jolloin kaikki annetaan anteeksi, mutta jolloin ei enää
rankaisematta tehdä syntiä. Jos vaan tahdotte kuulla omantuntonne
ääntä, niin tuhannet turhat esteet poistuvat sen puhuessa. Tulette
huomaamaan, että katsoen siihen epävarmuuteen, jonka vallassa olemme,
on anteeksiantamattoman itseviisasta tunnustaa muuta uskontoa kuin
sitä, jota syntymästään asti on joutunut tunnustamaan, ja että se
ihminen menettelee kavalasti, joka ei noudata vilpittömällä sydämellä
tunnustamansa uskonnon vaatimuksia. Jos hän erehtyy, niin hän riistää
itseltään suuren anteeksisaamisen mahdollisuuden korkeimman tuomarin
istuimen edessä. Eikö Jumala ennemmin anna anteeksi erehdystä, joka on
kasvatuksen seuraus, kuin erehdystä, jonka itse on valinnut?
Poikani, säilyttäkää sielunne semmoisena, että aina voitte toivoa
jumalan olevan olemassa, niin ette koskaan tule sitä epäilemään. Ja
muuten, minkä uskonnon omaksuttekin, muistakaa, että tosiuskonnolliset
velvollisuudet ovat riippumattomat inhimillisistä laitoksista, että
vilpitön sydän on Jumaluuden todellinen temppeli, että kaikissa maissa
ja kaikissa uskonnoissa lain huippuna pidetään sitä, että rakastaa
Jumalaa yli kaiken ja lähimäistään niinkuin itseään. Muistakaa vielä,
että ei ole ainoatakaan uskontoa, joka vapauttaisi siveellisistä
velvollisuuksista, että nämä ovat uskonnon olemus, että niistä tärkein
on sydämessään palvella Jumalaa ja että ilman uskoa ei ole mitään
todellista hyvettä.
Karttakaa niitä, jotka teeskennellen selittävänsä luontoa kylvävät
ihmisten sydämiin lohduttomia oppeja ja joiden näennäinen skeptillisyys
on sata kertaa ratkaisevampi kuin heidän vastustajiensa päättävät
sanat. Ylimielisinä teeskennellen yksin olevansa valistuneita,
rehellisiä ja vilpittömiä, he käskevästi pakottavat meitä alistumaan
heidän muka ratkaiseviin johtopäätöksiinsä ja koettavat uskotella
antavansa meille olemiston todelliset perussyyt niiden käsittämättömien
järjestelmien muodossa, jotka he ovat mielikuvituksessaan rakentaneet.
Kumoamalla, hävittämällä ja polkemalla maahan kaiken sen, mitä ihmiset
kunnioittavat, he riistävät surevilta viimeisen lohdutuksen heidän
kurjuudessaan, poistavat rikkailta ja mahtavilta heidän intohimojensa
ainoan esteen ja hävittävät sydämistä rikoksen seuralaiset:
omantunnonvaivat ja hyveen toivon, sekä kerskaavat vielä olevansa
ihmiskunnan hyväntekijöitä. Totuus, sanovat he, ei koskaan ole
ihmiselle vahingollinen. Minä sen uskon kuten hekin, ja se mielestäni
parhaiten todistaa, että heidän opetuksensa eivät ole yhtäpitäviä
totuuden kanssa.[140]
Hyvä nuorukainen, olkaa vakaa ja vilpitön ja samalla nöyrä. Ymmärtäkää
olla tietämätön, niin ette petä itseänne ettekä muita. Jos sitten
kehitetyt lahjanne tekevät teidät kykeneväksi puhumaan ihmisille, niin
puhukaa heille aina vaan omantuntonne mukaisesti, huolimatta siitä,
saatteko tunnustusta, vai ettekö saa. Tietojen väärinkäyttäminen
herättää epäilyksiä. Kaikki oppineet halveksivat yhteisen kansan
mielipiteitä. Jokainen tahtoo omata oman mielipiteensä. Ylpeilevä
filosofia johtaa vapaa-ajattelemiseen, samoin kuin sokea usko
puolestaan vie uskonkiihkoon. Karttakaa äärimäisyyksiä. Pysykää aina
lujana totuuden tiellä tai siinä, mikä teistä teidän sydämenne
yksinkertaisuudessa näyttää olevan totta, siitä koskaan poikkeamatta
turhamielisyyden tai heikkouden vuoksi. Rohjetkaa tunnustaa jumalaa
filosofien keskuudessa, rohjetkaa saarnata inhimillisyyttä
suvaitsemattomille. Saatte ehkä olla yksin tukemassa mielipidettänne,
mutta kannatte sydämessänne tunnustusta, joka teille korvaa ihmisten
antamaa tunnustusta. Rakastakoot he teitä tai vihatkoot, lukekoot tai
halveksikoot teidän kirjoituksianne, se on samantekevää. Puhukaa sitä,
mikä on totta; tehkää sitä mikä on hyvää. Ihmiselle on etupäässä
tärkeätä täyttää velvollisuutensa maan päällä, ja vasta silloin kun hän
unhottaa itsensä, hän tekee työtä oman itsensä hyväksi. Poikani,
yksityiset edut meitä pettävät; mutta oikeamielisen ihmisen toivo ei
petä koskaan. Amen.
* * * * *
Olen tähän liittänyt tämän tunnustuksen mutta en ole tehnyt sitä
siinä tarkoituksessa, että sitä pitäisi käyttää ojennusnuorana
uskonnollisissa asioissa, vaan esimerkkinä siitä tavasta, miten voi
järkevästi käsitellä tätä ainetta oppilaansa kanssa, poikkeamatta siitä
metodista, jota olen koettanut esittää. Niin kauan kuin ei ollenkaan
ota vaikutuksia ihmisten auktoriteetista eikä synnyinmaansa
ennakkoluuloista, ei järjen tietokyky saata viedä meitä kauemmaksi
luonnon tuntemuksessa kuin luonnonuskontoon, ja siihen aion pysähtyä
Émileni suhteen. Jos hänellä vielä tulee olla toinen uskonto, ei
minulla enää ole oikeutta tässä suhteessa häntä opastaa, vaan on hänen
itsensä se valitseminen.
Teemme työtä sopusuhtaisesti luonnon kanssa ja sillävälin kuin se
muodostaa fyysillistä ihmistä, me koetamme muodostaa moraalista
ihmistä. Mutta meidän edistymisemme eivät käy rinnan. Ruumis on jo
roteva ja vahva, kun sielu vielä on voimaton ja heikko, ja mitä
inhimillinen taito saaneekaan aikaan, ruumiin kehitys käy aina järjen
kehityksen edellä. Tähän asti olemme kaikin tavoin ponnistelleet
viivyttääksemme edellistä ja jouduttaaksemme jälkimäistä, jotta ihminen
aina pysyisi niin eheänä kuin suinkin on mahdollista. Kehittämällä
luonnetta olemme koettaneet syrjäyttää heräävää aistillisuutta; olemme
lieventäneet sitä viljelemällä järkeä. Henkiset esineet ovat hillinneet
aistillisten esineiden vaikutuksen; johtamalla nuorukaisen olioiden
alkujuureen, olemme vapauttaneet hänet aistien vallasta; olihan
luonnollista kohota luonnon tutkimisesta sen luojaan.
Kun olemme tulleet näin pitkälle, olemme saavuttaneet melkoisesti uutta
vaikutusvaltaa oppilaaseemme nähden ja paljon uusia keinoja puhuaksemme
hänen sydämellensä. Nyt vasta hän huomaa varsinaista etua siitä, että
on hyvä, että tekee hyvää kaukana ihmisten katseista ja ilman että lait
häntä siihen pakottavat, että on oikeamielinen jouduttuaan jumalallisen
tahdon ja oman tahtonsa väliseen ristiriitaisuuteen, että täyttää
henkensäkin uhalla velvollisuutensa ja että sydämessään ylläpitää
hyveellisyyttä, ei ainoastaan rakkaudesta järjestykseen, joka aina
jokaisessa ihmisessä on vähäisempi kuin rakkaus itseensä, vaan myöskin
rakkaudesta olemuksensa alkuunpanijaan, joka rakkaus sulaa yhteen
tuohon samaan oman olemuksen rakkauteen, niin että hän toivoo saavansa
nauttia tuota pysyväistä onnea ja rauhaa, jota hyvä omatunto ja ylimmän
olennon havaitseminen hänelle lupaavat toisessa elämässä, sittenkuin
hän hyvin on käyttänyt tätä elämää. Jos tämä usko häviää, en näe enää
muuta kuin vääryyttä, ulkokullaisuutta ja valhetta ihmisten
keskuudessa. Yksityisetu, joka kilpailun vallitessa välttämättömästi
pääsee kaikesta muusta voitolle, opettaa jokaista verhoamaan pahetta
hyveen naamarilla. Kaikkien muiden ihmisten tulee hyödyttää minua
omalla kustannuksellaan, kaikki kohdistukoon yksinomaan minuun;
kuolkoon koko ihmiskunta, jos se on tarpeellista, vaivoihin ja