Émile eli Kasvatuksesta - 39

jossakin määrin häpeisin liiaksi komeilla rikkaudellani ja luulisin
aina näkeväni jonkun upeuteni himmentämän kadehtijan kuiskaavan
naapurinsa korvaan: "Siinä veijari, joka pelkää, että hän veijariksi
tunnettaisiin!"
Niiden hyvien seikkojen äärettömästä paljoudesta, jotka peittävät maan
pinnan, valitsisin sen, mikä minua enimmin miellyttäisi ja minkä
parhaiten voisin itselleni omistaa. Tämän vuoksi olisi ensimäinen
rikkauksieni käyttö se, että niiden avulla ostaisin itselleni
joutoaikaa ja vapauden, joihin vielä lisäisin terveyden, jos se olisi
ostettavissa. Mutta koska sitä ei voi ostaa muulla kuin kohtuullisella
elintavalla, ja koska ilman terveyttä ei ole mitään oikeata huvia
maailmassa, olisin kohtuullinen, voidakseni tyydyttää aistillisia
himojani.
Pysyisin aina niin lähellä luontoa kuin mahdollista, voidakseni
tyydyttää siltä saamaani aistillisuutta; olisin näet varma siitä, että
kuta luonnollisemmat nautintoni olisivat, sitä voimakkaampaa
todellisuutta niistä löytäisin. Valitessani jäljittelyn esineitä
ottaisin sen aina malliksi, halujeni suhteen antaisin sille aina
etusijan, makuasioissa kysyisin aina siltä neuvoa; mitä ruokiin tulee,
valitsisin aina sellaiset, joita se on enimmin höystänyt ja jotka
kulkevat mitä harvimpien käsien kautta, ennenkuin saapuvat pöydällemme.
Ehkäisisin ne ruuan väärennykset, joilla koetetaan meitä pettää,
tarttuisin käsin huvin pikariin. Typerä ja raaka mässäämishaluni ei
rikastuttaisi ketään kyökkimestaria. He eivät kullastakaan saisi
minulle myydä myrkkyä herkkupalojen muodossa. Ruokapöytäni ei olisi
peitetty komealla lialla ja kaukaa tuoduilla haaskoilla. Tyydyttääkseni
aistillisuuttani en säästäisi mitään vaivaa, sillä siinä tapauksessa
vaivakin olisi huvia ja lisää ainoastaan tavoitellun huvin voimaa. Jos
tahtoisin nauttia jostakin maan ääristä tuodusta ruokalajista, menisin,
kuten Apicius, kernaammin itse sitä sieltä etsimään, kuin että sen
sieltä itselleni tilaisin. Sillä mitä harvinaisimmat ruuat ovat usein
vailla höystettä, jota ei tuoda niiden mukana ja jota ei yksikään
kyökkimestari niille voi antaa, nimittäin sen maan ilmaa, joka ne on
tuottanut.
Samasta syystä en matkisi niitä, jotka luulevat voivansa hyvin
ainoastaan siellä, missä eivät ole, ja jotka sentähden aina saattavat
ristiriitaan vuodenajat keskenään ja ilmanalat vuodenaikojen kanssa;
jotka, hakien kesää talvella, ja talvea kesällä, menevät kylmää
etsimään Italiaan ja lämmintä Pohjoismaihin, ajattelematta, että,
olettaessaan pakenevansa vuodenajan ankaruutta, juuri joutuvat sille
alttiiksi seuduilla, missä ei ole opittu siltä turvautumaan. Minä taas
jäisin siihen, missä olen, tai menettelisin vallan päinvastaisesti,
tahtoisin näet kultakin vuodenajalta ja ilmanalalta voittaa kaiken,
mikä niissä on miellyttävää ja omituista. Yhdistäisin koko joukon
erilaisia huvituksia ja tapoja, jotka eivät ollenkaan olisi toistensa
kaltaisia ja jotka aina versoisivat itse luonnossa. Viettäisin kesäni
Napolissa ja talveni Pietarissa; milloin hengittäisin Tarenton
viileissä luolissa lempeätä länsituulta ollen puoleksi loikovassa
asennossa, milloin taas vetäytyisin ilotulituksen valaisemaan
jäälinnaan, hengästyneenä ja väsyneenä tanssikemujen huveista.
Tahtoisin pöytäastioissani ja huoneideni sisustuksessa hyvin
yksinkertaisten koristekuosien muodossa jäljitellä vuodenaikojen
vaihtelevaisuutta ja kustakin vuodenajasta saada esille juuri sen
viehätykset, edeltäpäin kajoamatta seuraavan vuodenajan tarjoamaan
nautintoon. Siitä on näet vaan vaivaa eikä nautintoa, jos täten
häiritsee luonnon järjestystä, riistämällä siltä väkinäisesti tuotteita
joita se antaa vastenmielisesti ja kiroten riistäjää ja jotka eivät ole
hyvänlajisia eivätkä maukkaita, eivätkä siis ravitse vatsaa tai hyväile
kitalakea. Ei mikään ole mauttomampaa kuin ansarihedelmät. Ainoastaan
suurilla kustannuksilla jonkun Pariisin pohatan onnistuu uuniensa ja
ansariensa avulla tuottaa pitkin vuotta huonoja vihanneksia, ja huonoja
hedelmiä ruokapöydälleen. Jos minulla olisi kirsikkoja pakkasella ja
tuoksuavia meloneja talvisydämellä, niin mitä nautintoa minulla niistä
olisi, kun ei kitalakeni kaipaa mitään viileätä virvoketta?
Virvottaisiko mehuton kastanja minua mätäkuun paahtavassa helteessä?
Tokko pitäisin sitä suoraa päätä pannusta otettuna parempana
karviaismarjoja, mansikoita ja mehukkaita hedelmiä, joita maa minulle
vaivatta tarjoaa? Ken tammikuussa peittää uuninlaitansa keinotekoisesti
kasvatetuilla kasveilla, vaaleilla ja tuoksuttomilla kukilla, ei juuri
kaunista talvea, vaan riistää keväältä sen kaunistukset; se riistää
itseltään huvin mennä metsään poimimaan ensi orvokkia, tähystelemään
ensi nuppua ja huudahtaa ilmi ihastuksesta: kuolevaiset, ette ole
ylenannettuja, luonto elää vielä!
Jotta minua kodissani hyvin palveltaisiin, pitäisin ainoastaan harvoja
palvelijoita; tämä on tosin jo kerran sanottu, mutta ei haittaa sitä
vielä kerran toistaa. Porvari saa paljoa paremman palveluksen yhdeltä
ainoalta palvelijaltaan, kuin herttua kymmeneltä herralta, jotka
auliina häntä ympäröivät. Olen monasti ajatellut miten minä lasi
vieressäni pöydässä voin juoda milloin minua haluttaa; sitävastoin, jos
minulla olisi suuri ja komeasti palveltu pöytä, täytyisi kahdenkymmenen
henkilön toistaa juomapyyntöni, ennenkuin voisin sammuttaa janoni.
Kaikki se, mikä annetaan muiden toimitettavaksi, tehdään huonosti,
miten tahansa menetteleekin. En lähettäisi palvelijoitani puotiin
ostamaan, vaan menisin sinne itse. Menisin sinne sentähden, etteivät
palvelijani ennen minua tekisi sopimuksia kauppiaiden kanssa ja
voidakseni itse varmemmin valita ja maksaa huokeamman hinnan. Tämän
kautta samalla saisin hyväntekevää ruumiinliikettä ja näkisin vähän
mitä tapahtuu kotini ulkopuolella. Tämä näet virkistää ja on joskus
opettavaistakin. Sanalla sanoen menisin sinne saadakseni tilaisuuden
kävellä, ja onhan kävely aina jotakin. Ikävä johtuu liiaksi paikallaan
olevasta elämästä; kun liikkuu paljon, ei ehdi tuntea ikävää.
Ovenvartijat ja lakeijat ovat huonoja tulkkeja. Enpä tahtoisi että
tämäntapaiset ihmiset alituisesti olisivat välittäjiä minun ja muun
maailman välillä. Yhtä vähän tahtoisin liikkuessani ulkona aina kulkea
rämisevissä vaunuissa, ikäänkuin pelkäisin, että minua tultaisiin
puhuttelemaan. Sen ihmisen hevoset, joka liikkuu jalkapatikassa, ovat
aina valmiit. Jos nämä hevoset ovat väsyneet tai kipeät, hän sen tietää
ennen muita. Hänen ei tarvitse pelätä, että hänen on pakko tällä
verukkeella jäädä kotia, jos hänen ajurinsa saa päähänsä ottaa vapautta
juopotellakseen. Tiellä eivät tuhannet vastukset saata häntä
epätoivoisen kärsimättömäksi eivätkä pakota häntä jäämään yhteen
paikkaan, silloin kuin hän tahtoisi siivin päästä rientämään eteenpäin.
Sanalla sanoen, koska ei kukaan voi palvella meitä paremmin kuin me
itse, vaikka olisimme mahtavammat kuin Aleksanteri tai rikkaammat kuin
Kroisos, niin ei pidä toisilta vastaanottaa muita palveluksia kuin
sellaisia, joita emme itse voi itsellemme tehdä.
En tahtoisi linnaa asunnokseni; sillä asuisinhan ainoastaan yhdessä
huoneessa. Mikään yhteinen huone ei ole kenenkään oma, ja
palvelijoideni huoneet olisivat minulle yhtä vieraat kuin naapurini
huoneet. Itämaalaiset, vaikka ovatkin hyvin nautintoon meneviä, asuvat
kaikki hyvin yksinkertaisissa ja yksinkertaisesti sisustetuissa
huoneissa. He pitävät elämää matkana ja taloaan majatalona. Tällainen
katsantokanta ei hevin juurru meihin rikkaisiin länsimaalaisiin, jotka
järjestämme ulkonaisen elämämme niin, kuin eläisimme täällä maan päällä
ijäti. Mutta tahtoisinpa esittää vallan erilaisen katsantokannan, joka
johtaa vallan samaan tulokseen. Minusta tuntuu, että asettuminen niin
mukavasti ja ylellisesti asumaan yhteen paikkaan tietäisi samaa kuin
sulkeutuminen pois kaikista muista paikoista ja niin sanoakseni
vangiksi sulkeutuminen omaan linnaansa. Avara maailma on kuitenkin
varsin kaunis linna. Onhan kaikki tarjona rikkaalle, jos hän vaan
tahtoo siitä nauttia. _Ubi bene ibi patria_,[154] tämä on rikkaan
mielilause. Hän asettaa kotilietensä siihen, missä hänen rahansa on
kaikkivaltias. Hänen isänmaansa on kaikkialla, minne vaan hänen
raha-arkkunsa voidaan kuljettaa, samoin kuin Filip piti valloitettuna
jokaista linnoitusta, johon rahasäkeillä lastattu muuli saattoi tunkea
sisälle. Miksi siis ympäröidä itsensä muureilla ja porteilla, ikäänkuin
ei koskaan lähtisi niitä ulommaksi? Jos kulkutauti, sota tai kapina
karkottaa minut jostakin paikasta, niin menen toiseen paikkaan ja
tapaan siellä huoneustoni valmiina. Miksi vaivaisin itseäni
rakentamalla itselleni taloa, kun minulle rakennetaan taloja kaikkialla
maailmassa? Miksi minä, jolla on niin kiire nauttia elämästä, niin
kaukaa edeltäpäin valmistelisin nautintoja, jotka voin löytää tästä
päivästä alkaen? Emme voi saattaa kohtaloamme tyydytystä tuottavaksi,
jos lakkaamatta asetamme itsemme ristiriitaan itsemme kanssa. Sentähden
Empedokles moitti agrigentilaisia siitä, että he riensivät toisesta
huvista toiseen, ikäänkuin heillä ei olisi ollut muuta kuin yksi päivä
elettävänä, ja siitä että rakensivat, ikäänkuin heidän ei koskaan olisi
tarvinnut kuolla.
Mitä muuten minua hyödyttää niin avara huoneisto, kun minulla on niin
vähän asujaimia siihen asetettavana ja vielä vähemmän korukaluja sitä
täyttääkseni? Olisivathan huonekaluni yksinkertaiset kuten makunikin.
Minulla ei olisi taulukokoelmaa eikä kirjastoa varsinkaan siinä
tapauksessa, että rakastaisin kirjallisuutta ja olisin maalauksien
tuntija. Silloin tietäisin, etteivät sellaiset kokoelmat koskaan ole
täydelliset, ja se tieto, että ne ovat puutteelliset tuottaa enemmän
mielipahaa kuin jos niitä ei olisi ollenkaan. Tässä suhteessa itse
yltäkylläisyys synnyttäisi puutteen tietoisuuden; ei ole ainoatakaan
kokoilijaa, joka ei sitä olisi kokenut. Oikea tuntija älköön hankkiko
itselleen kokoelmaa. Se ei helposti pidä kokoelmiaan muiden nähtävinä,
joka itse itseään varten niitä osaa käyttää.
Peli ei ole rikkaalle soveltuva huvi; se on ainoastaan
tyhjäntoimittajien ajanvietettä. Minun huvitukseni antaisivat minulle
liiaksi työtä jättääkseen minulle aikaa niin joutavaan toimintaan. Minä
en ollenkaan pelaa, ollen yksinäinen ja köyhä, lukuunottamatta shakkia,
jota vaan joskus pelaan, ja jo sekin on liikaa. Jos olisin rikas,
pelaisin vielä vähemmän, ja pelaisin aina hyvin alhaisesta summasta,
jotta en näkisi tyytymättömiä kasvoja ja jotta en itse olisi
tyytymätön. Koska rikkaus ei voi olla pelihalun vaikuttimena, ei se voi
muuttua intohimoksi muissa kuin rappiolle joutuneissa henkilöissä. Se
voitto, jonka rikas mies voi saavuttaa pelissä, merkitsee hänelle aina
vähemmän kuin hänen tappionsa, ja kun kohtuullisen korkeissa peleissä,
joissa mahdollinen voitto uusista panoksista ajan pitkään kuluu, niin
että tappio yleensä kasvaa voittoa suuremmaksi, ei järkevästi
ajatteleva ihminen suuresti voi innostua huvitukseen, jossa
kaikenlainen vastuuvaara häntä kohtaa. Se, jonka turhamielisyyttä
hyväilee myötäinen onni, voi tavoitella sitä paljon huvittavammista
seikoista; ja onni esiintyy yhtä hyvin pienimmissä kuin suurimmissa
peleissä. Pelihalu, ollen ahneuden ja ikävän hedelmä, saa vallan
ainoastaan tyhjässä mielessä ja sydämessä; ja minusta tuntuu kuin olisi
minulla tarpeeksi tunnetta ja tietoja ollakseni vailla tuollaista
teennäistä tyydytystä. Harvoin näkee ajattelijain välittävän pelistä,
se kun keskeyttää heidän ajatustyönsä tai kääntää sen tehottomiin
ajatusesineisiin. Tämä onkin niitä etuja ja ehkä ainoa etu, jonka
tieteilynhalu on tuottanut, että se on jossakin määrin tukehuttanut
alhaista pelihimoa, nimittäin siinä suhteessa, että pidetään
mieltäkiinnittävämpänä todistella pelin hyödyllisyyttä kuin antautua
itse peliin. Minä puolestani vastustelisin peliä pelaajien parissa, ja
minua huvittaisi enemmän tehdä pilkkaa heistä nähdessäni heidän
menettävän kuin voittaa heiltä rahoja.
Olisin sama yksityiselämässäni kuin seurustelussani ihmisten kanssa.
Tahtoisin, että rikkauteni levittäisi kaikkialla mielihyvää ja ettei
se koskaan saattaisi huomaamaan ihmisten olojen epätasaisuutta.
Keikarimainen komeilu puvuissa on epämukava hyvin monessa suhteessa.
Voidakseni ihmisten parissa säilyttää mahdollisimman suuren vapauden,
tahtoisin olla puettu siten, että kaikensäätyisten ihmisten seurassa
näyttäisin olevani paikallani ja etten missään seurassa eroaisi muista.
Tahtoisin että ilman teeskentelyä ja pukuani muuttamatta voisin käydä
rahvaan miehestä jossakin ulkoravintolassa, ja Palais Royal'issa
ylhäiseen seuraan kuuluvasta henkilöstä. Ollen täten käytöstapani
valtias voisin aina paremmin hyväkseni käyttää kunkin säädyn
huvituksia. On olemassa naisia, näin sanotaan, jotka sulkevat ovensa
miehiltä, jotka käyttävät koruompeleisia kalvosimia, ja jotka eivät
vastaanota muita herroja kuin sellaisia, joilla on pitsikalvosimet.
Minä siis menisin viettämään päivääni muualle. Mutta jos nämä naiset
olisivat nuoria ja kauniita, voisin ehkä joskus pukea päälleni
pitsikalvosimet viettääkseni heidän seurassaan enintään yhden yön.
Ainoa seurustelutovereitani yhdistävä side olisi keskinäinen kiintymys,
harrastusten yhtäläisyys, luonteiden sopusointu; seurustelisin heidän
kanssaan ihmisenä enkä rikkaana; en koskaan kärsisi, että itsekkäisyys
tätä seurusteluani myrkyttäisi. Jos rikkauteni olisi sallinut minuun
jäädä hiukan inhimillisyyttä, olisin laajalti palvelevainen ja hyvän
tekevä; mutta tahtoisin nähdä ympärilläni seurustelutovereita enkä
hovia, ystäviä, enkä turvatteja. En suinkaan olisi vierasteni
suojelija, vaan isäntä. Riippumattomuus ja yhdenarvoisuus
säilyttäisivät ystävyyssuhteeni lahjomattoman puhtaina, ne
kun aiheutuisivat yksinomaan hyväntahtoisuudesta. Ja missä
velvollisuuksilla ja itsekkäillä pyyteillä ei olisi mitään sijaa,
siinä huvi ja ystävyys yksinään säätäisivät lakejaan.
Ei ystävä eikä rakastajatar ole ostettavissa. On tosin helppoa saada
naisia rahalla; mutta tällä keinoin ei saavuta ainoankaan rakkautta.
Kaukana siitä, että rakkaus olisi rahalla ostettavissa, raha
päinvastoin poikkeuksetta sen tappaa. Jokainen, joka maksaa, olkoonpa
sitten vaikka rakastettavin ihminen maailmassa, ei voi kauan olla
rakastettu, ainoastaan sentähden, että maksaa. Pian on hän maksava
toisen miehen puolesta, tai oikeammin tuo toinen on saava maksun hänen
rahoistaan; ja tämän kaksinaisen suhteen vallitessa, jonka itsekkäisyys
ja irstaus solmii ilman rakkautta, ilman kunniaa, ilman todellista
nautintoa, tuo ahne, uskoton ja kurja nainen, jota toinen halpamielinen
ja häneltä maksua kantava mies kohtelee samoin kuin tuo nainen kohtelee
sitä miestä, jolta vastaanottaa rahoja, kuittaa täten velkansa
kummallekin. Olisi varsin miellyttävää olla jalomielisen antelias
rakkautensa esineelle, ellei siitä syntyisi jonkinmoista
kauppasopimusta. Tunnen vaan yhden keinon tyydyttää tätä taipumusta
lemmittynsä suhteen, myrkyttämättä rakkautta, nimittäin että lahjoittaa
hänelle koko omaisuutensa ja sitten antaa hänen elättää itsensä. Toinen
asia on sitten mistä tuo nainen olisi löydettävissä, jonka suhteen
tuollainen menettely ei olisi mielettömyyttä.
Se, joka sanoi: "Lais on minun omani, mutta hän ei omista
minua",[155] lausui tyhjän sanan. Sellainen omistaminen, joka ei ole
molemminpuolinen, ei ole minkäänarvoinen; se voi enintään olla
sukupuolen omistamista, mutta ei ole itse henkilön omistamista. Missä
ei siveellisyys ole rakkauden perustuksena, ei muu ole suuriarvoista.
Eipä mikään ole helpommin käsitettävissä. Tässä suhteessa on
muulinajaja lähempänä onnea kuin miljonanomistaja.
Oi, jos voisimme tarpeeksi paljastaa paheen epäjohdonmukaisuudet, niin
kuinka selvästi huomaisi että se, joka on saanut himonsa tyydytetyksi,
itse teossa on suuresti pettynyt! Mistä johtuu tuo raaka halu turmella
viattomuus ja tehdä uhrikseen nuori olento, jota olisi pitänyt suojella
ja jonka tämän ensi askeleen kautta välttämättömästi vetää kurjuuden
kuiluun, mistä hän vapautuu vasta kuollessaan? Se johtuu eläimellisestä
himokkaisuudesta, turhamielisyydestä, typeryydestä, erehdyksestä eikä
mistään muusta. Eipä edes tämä huvi ole luonnollinen, vaan johtuu
ennakkoluulosta, jopa kaikkein alhaisimmasta ennakkoluulosta, se kun
perustuu itsehalveksimiseen. Se, joka tuntee olevansa kurjin ihmisistä,
pelkää, että häntä muihin verrattaisiin, ja tahtoo sentähden käydä
ensimäisestä, jotta häntä vähemmin halveksittaisiin. Päättäkää itse
ovatko ne, jotka tätä kuviteltua aistinautintoa himokkaimmin
tavoittelevat, koskaan rakastettavia nuoria miehiä, tokko ansaitsevat,
että heistä pidetään ja onko heidän itsepäisyytensä puolustettavissa.
Eivät suinkaan; se, jolla on miellyttävä ulkomuoto, arvoa ja
tunteellisuutta, pelkää varsin vähän lemmittynsä aikaisempaa kokemusta.
Ollen täynnä oikeutettua luottamusta hän sanoo hänelle: vähät siitä,
tunnetko sinä huvin; minun sydämeni lupaa sinulle sellaista huvia, jota
et koskaan ole tuntenut.
Vanha, irstailun kuluttama naistenihailija, joka on vailla
miellyttämistaitoa, kohtuullisuutta, hienotunteisuutta ja kaikkea
kunniallisuutta; joka on kykenemätön ja arvoton miellyttämään ketään
naista, joka on kotonaan miellyttävien ihmisten parissa, luulee nuoren
viattoman naisen luona voivansa korvata kaikkea tätä käyttämällä
hyväkseen hänen kokemattomuuttaan ja herättämällä tuon tytön vielä
uinailevaa aistillisuutta. Hänen viimeinen toivonsa on miellyttää
uutuuden viehätyksellä. Kieltämättä tämä on hänen taipumuksensa
salainen vaikutin; mutta hän pettyy. Hänen herättämänsä inho ei ole
vähemmin luonnollinen kuin se himo, jota hän tahtoisi herättää. Mutta
hän pettyy myöskin mielettömissä toiveissaan. Sama luonto pitää huolta
oikeuksiensa saavuttamisesta. Jokainen tyttö, joka myy itsensä, on jo
aikaisemmin antautunut toiselle, ja kun hän silloin on seurannut omaa
valintaansa, kykenee hän nyt siis vertailemaan nykyistä viettelijäänsä,
jota vertailua tämä juuri pelkää. Tämä ostaa siis itselleen kuvitellun
huvin ja saa siltä osakseen yhtä suuren halveksimisen.
Jos minä tulisin rikkaaksi ja jos muuttuisin kuinka suuresti tahansa,
en kuitenkaan yhdessä suhteessa koskaan muuttuisi. Vaikka olisin
menettänyt hyvät tapani ja hyveeni, olisi minulla kuitenkin jäljellä
vähän makua, älyä ja hienotunteisuutta, ja tämä estäisi minut
tuhlaamasta omaisuuttani, juoksentelemasta houkkiona harhakuvia
tavoittelemassa, se estäisi minut kuluttamasta kukkaroani ja
elinvoimiani panemalla itseni alttiiksi lasten petokselle ja ivailulle.
Jos olisin nuori, hakisin nuoruuden iloja, ja nauttiakseni niistä
täysin määrin, en niitä tavoittelisi rikkaan miehen tavoin. Jos taas
pysyisin sinä, mikä olen, olisi laita tietysti toinen. Tyytyisin
varovasti ikäni huveihin; tyytyisin niihin nautintoihin, jotka ovat
nauttimiskykyni mukaiset ja tukahuttaisin ne, jotka minulle
tuottaisivat pelkkää mielipahaa. En menisi panemaan harmaata partaani
alttiiksi nuorten tyttöjen ylenkatseelliselle ivalle; en voisi pakottaa
itseäni näkemään inhottavien hyväilyjeni panevan heidät voimaan pahoin
enkä kestäisi sitä, että he minusta kertoisivat mitä naurettavimpia
juttuja ja että he kuvailisivat vanhan marakatin inhottavaa himoa,
tehden sen kostaakseen hänelle tuon intohimon uhriksi joutumisensa. Jos
taas huonosti vastustetut tavat olisivat muuttaneet vanhat haluni
tarpeiksi, tyydyttäisin niitä kenties, mutta tekisin sen häveten ja
punastuen omaa heikkouttani. En ainakaan intohimoisesti tyydyttäisi
tarvettani. Tyydyttäisin sen niin hyvin kuin voisin, siinä kaikki. En
sen enempää kiinnittäisi huomiota heikkouteeni ja varsinkin tahtoisin,
että sillä olisi vain yksi ainoa todistaja. Ihmiselämällä on
toisenlaisia tyydytyksen lähteitä, kuin nuo tuollaiset kuivuvat. Kun
turhaan tavoittelee niitä nautintoja, jotka pakenevat, riistää
itseltään ne, jotka vielä ovat jääneet jäljelle. Antakaamme pyyteemme
muuttua vuosien mukana älkäämmekä muuttako ikää, enempää kuin
vuodenaikoja. Ihmisen tulee olla oma itsensä kaikkina aikoina eikä
taistella luontoa vastaan; tämä turha ponnistus riuduttaa elämää ja
estää meitä elämästä nauttimasta.
Rahvaalla ei ole koskaan ikävä; sen elämä on toimeliasta. Vaikka sen
huvitukset eivät ole vaihtelevia, ne ovat sen sijaan harvinaisia. Kun
se on monta päivää tehnyt väsyttävää työtä, se tuntee suloista
nautintoa muutaman vapaan päivän huveista. Pitkällisen työn ja lyhyiden
virkistyshetkien vaihteleminen höystää erityisesti tämän säätyluokan
huveja. Rikkaiden suuri vitsaus on ikävä. Keskellä niin lukuisia,
suurilla kustannuksilla hankittuja huveja, keskellä sitä suurta
ihmislaumaa, joka häärii heidän ympärillään heitä huvittaakseen, ikävä
heitä riuduttaa ja kuolettaa. He kuluttavat elämänsä ikävää
pakenemalla, ja kuitenkin se heidät saavuttaa; ja sen kestämätön taakka
painaa heidät maahan. Naisia varsinkin, jotka eivät enää tiedä mitä
toimittaa ja miten huvitella, ikävä kalvaa heikkohermoisuuden muodossa.
Se muuttuu heissä hirvittäväksi taudiksi, joka joskus riistää heiltä
järjen, viimein hengenkin. Minä puolestani en tunne kauheampaa kohtaloa
kuin mikä on kauniin pariisilaisen naisen osana, jos en ota lukuun
hänen rakastajansa kohtaloa; tämä näet kahlehtii itsensä häneen ja
muuttuu samoin toimettomaksi naissieluksi ja poistuu täten
kaksinkertaisesti säädystään. Ainoastaan tuo turhamielinen tyydytys,
että tietää saavuttaneensa kaunottarensa suosion, saattaa hänet
kestämään mitä surkeimman ikävien päivien pituutta, joita kuolevainen
koskaan on viettänyt.
Säädyllisyyssäännöt, muodit ja tavat, jotka johtuvat ylellisestä
komeudesta ja ylhäisistä elintavoista, pakottavat koko elämän mitä
ikävimmän yksitoikkoisuuden puitteisiin. Se huvi, joka hankitaan siinä
tarkoituksessa, että se muille näytettäisiin, menee kaikilta hukkaan;
eivät muut eikä itse sitä tunne miksikään huviksi.[156] Iva, jota
yleensä kaikessa niin suuresti pelätään, on aina sen lähellä sitä
pakottamassa ja rankaisemassa. Ihminen on naurettava ainoastaan silloin
kun hän takertuu jäykistyneisiin muotoihin; se, joka vaihtelee tilojaan
ja huvejaan, haihduttaa tänään eilen tekemänsä vaikutuksen. Hän vallan
katoaa muiden ihmisten ajatuksista, mutta hän nauttii itse; sillä hänen
oma itsensä on yhtenäinen joka hetki ja kaikessa mitä tekee. Minun
ainoa pysyvä menettelymuotoni olisi seuraava: joka tilaisuudessa olisin
välittämättä kaikista muista tilaisuuksista ja nauttisin kutakin päivää
itsekseen, huolimatta eilispäivästä ja huomisesta. Olisin rahvaan mies
rahvaan miehen parissa, maanviljelijä maanviljelijän seurassa, ja kun
puhuisin maanviljelyksestä, ei talonpoika saisi tilaisuutta ilkkua
tietämättömyyttäni. En menisi rakentamaan itselleni kaupunkia
maaseudulle enkä istuttaisi Tuileriain puistoa etäisessä maaseudussa
sijaitsevan asuntoni eteen. Jonkun miellyttävän ja hyvin siimekkään
kummun rinteelle rakentaisin itselleni pienen maalaistalon, valkean
talon vihreine ikkunaluukkuineen; ja vaikka olkikatto joka vuodenaikana
on paras, olisin kuitenkin niin komeudenhaluinen, että valitsisin, --
en juuri synkkiä kattopaasia, -- vaan kattotiilet, ne kun ovat
puhtaamman ja iloisemman näköiset kuin oljet, ja kun minun
kotiseudullani ei käytetä muuta katonpeitettä, joten tuollainen
tiilikatto hieman muistuttaisi minulle nuoruuteni onnellista aikaa.
Pihan asemesta minulla olisi karjapiha ja tallin asemesta navetta,
missä pitäisin lehmiä, saadakseni maitoa, josta paljon pidän.
Puutarhani olisi minulla vihannestarha, ja puiston asemesta istuttaisin
itselleni soman hedelmäpuutarhan, sentapaisen, josta kauempana tulen
puhumaan. Hedelmät olisivat ohikulkevien tarjona, niitä ei laskisi eikä
poimisi puutarhurini, enkä olisi niin saidan komeileva, että ympäröisin
tuon tarhani muhkealla säleaidalla, johon tuskin rohkenisi kajota. Tämä
vähäinen antelias tuhlailevaisuuteni ei tulisi minulle kalliiksi, sillä
olisin valinnut turvapaikkani jostakin syrjäisestä maaseudusta, missä
on vähän rahaa, mutta paljon elintarpeita ja missä yltäkylläisyys ja
köyhyys vallitsevat rinnan.
Sinne kokoisin seuran, joka olisi valitumpi kuin lukuisa ja johon
kuuluisi huvia rakastavia ja ymmärtäviä ystäviä ja naisia, jotka
osaavat nousta nojatuolistaan ja ottaa osaa maalaisleikkeihin sekä
joskus sukkulan ja korttien asemesta ottaa käteensä ongen, liimasaitan,
haravan ja viinirypälekorin. Siellä unhotettaisiin kaikki kaupungin
hienot tavat, ja muuttuneina maalla maalaisiksi huomaisimme äkkiä
joutuneemme keskelle kokonaista huvien sarjaa, eikä meitä joka ilta
vaivaisi muu kuin valinnan vaikeus seuraavan päivän varalle.
Ruumiinliike ja vilkastoiminen elämä antaisivat meille uuden vatsan ja
uuden maun. Kaikki ateriamme olisivat juhlapitoja, joissa ruokien
runsaus miellyttäisi enemmän kuin niiden hienous. Iloisuus,
maalaistyöt, vallattomat leikit ovat maailman ensimäisiä
kyökkimestareita, ja hienot herkut tuntuvat naurettavilta ihmisistä,
jotka auringonnoususta alkaen ovat liikkeellä. Tarjoilussa ei olisi sen
enempää järjestystä kuin komeuttakaan; ruokasali olisi kaikkialla,
puutarhassa, venheessä, puun juurella. Joskus mentäisiin kauas virkeän
lähteen partaalle, jota ympäröisi vihreä tuoksuva nurmikko ja jota
siimestäisivät tuuheat lepät ja pähkinäpuut. Sinne pitkä jono iloisia
juhlijoita laulaen toisi kemutarpeet. Nurmikko olisi pöytänä ja
tuolina, lähteen reunat olisivat tarjoilupöytänä, ja jälkiruoka
kasvaisi puissa. Ruokalajeja tarjottaisiin ilman mitään erityistä
järjestystä, sillä ruokahalu tekisi kaikki kursailemiset turhiksi. Kun
jokainen peittelemättä etusijassa pitäisi huolta itsestään, ei hän
panisi pahakseen, että kaikki muutkin samoin tekisivät. Tästä
sydämellisestä, mutta maltillisesta tuttavallisuudesta syntyisi, ilman
raakuutta, valheellisuutta ja jäykkyyttä, mitä hilpein kahakka, joka
olisi sata kertaa miellyttävämpi ja monta vertaa enemmän omansa
lähentämään sydämiä toisiinsa kuin tavallinen kohteliaisuus. Ei mikään
ikävä palvelija kuuntelisi puheitamme, itsekseen arvostellen
käytöstapaamme, laskien himokkaan näköisenä suupalojamme, iloiten
siitä, että antaisi meidän odottaa juomatavaroita, ja napisten liian
pitkää ateriaa. Olisimme omia palvelijoitamme, voidaksemme olla omia
isäntiämme, jokaista palvelisivat kaikki, aika kuluisi huomaamattamme,
ateria olisi samalla lepomme ja sitä kestäisi niin kauan kuin päivän
hellettä. Jos ohitsemme kulkisi joku maalaismies palaten työhönsä
työkalut olalla, ilahuttaisin hänen sydäntään muutamilla hyvillä
sanoilla, muutamalla hyvällä viininsiemauksella, jotka saattaisivat
häntä helpommin kantamaan vaivojaan. Minullakin olisi se ilo että
tuntisin sisimmässä sydämessäni hieman liikutusta ja että voisin
itsekseni sanoa: olen vielä ihminen.
Jos paikkakunnalla toimeenpantaisiin joku maalaisjuhla, olisin minä
seurani kanssa sen ensimäisiä osanottajia. Jos minun taloni
lähiseuduilla vietettäisiin häitä, -- maallahan niiden osaksi tulee
taivaan puolelta suurempi siunaus kuin kaupungeissa -- niin hyvin
tiedettäisiin, että minä rakastan iloa; ja minut niihin kutsuttaisiin.
Toisin mukaani muutamia juhla-antimia, jotka olisivat yhtä
yksinkertaisia kuin niiden vastaanottajat ja jotka kohottaisivat
juhlanviettoa, saisin siellä vastalahjaksi arvaamattoman kalliita
antimia, mitkä vertaisteni parissa ovat niin vähän tunnettuja,
nimittäin teeskentelemätöntä suoruutta ja todellista huvia. Söisin
illallista yhdessä heidän kanssaan heidän pitkän pöytänsä päässä;
yhtyisin vanhan kansanlaulun loppusäkeeseen ja tanssisin heidän
luuvassansa hilpeämpänä kuin suuren oopperan tanssiaisissa.
Tähän asti kaikki on hyvin -- huomauttanee joku --; mutta metsästys;
onko tuo maalla-oloa, kun ei käy metsällä? Ymmärrän: minä en halunnut
itselleni muuta kun maalaistaloa, mutta nähtävästi olin väärässä.
Oletanhan olevani rikas, minulla siis kaiketi pitää olla erityisiä
huvituksia, hävittäviä huvituksia. Se on jotakin vallan toista. Sitä
varten tarvitsen maa-alueita, metsiä, vartijoita, vuotuisia korkoja,
ylhäisiä arvonimiä ja ennen kaikkea pyhää savua ja vihkivettä.
Mainiota; mutta tällä maatilalla on oleva naapureita jotka kateellisina
ovat pitävät kiinni oikeuksistaan ja halukkaasti ovat koettavat anastaa
toisten oikeuksia. Metsävartijamme joutuvat tukkanuottasille, ehkäpä
heidän isäntänsäkin. Siitä syntyy koko joukko selkkauksia, riitoja,
vihaa ja ainakin käräjöimistä; tämä ei juuri ole hauskaa. Alustalaiseni
eivät suinkaan suopein silmin katsele miten minun jänikseni syövät