Émile eli Kasvatuksesta - 35

kurjuuteen, kunhan minulta vaan säästyy tuskan ja nälän hetki: tuolla
lailla puhuu jokainen uskoa vailla oleva henkilö, joka yksistään turvaa
järkeensä. Minä olen koko elinaikani väittävä: Ken sydämessään sanoo,
ettei Jumalaa ole olemassa ja kuitenkin muiden kuullen puhuu toisin,
hän on joko valhettelija tai mieletön.
Lukija huomaa, että kaikista ponnistuksistani huolimatta te ja minä
emme koskaan näe Émileäni samassa valossa. Te kuvittelette häntä aina
muiden nuorten miesten kaltaiseksi, aina huimapäiseksi, rajun
tungettelevaksi, häälyväksi ja harhailevaksi toisesta juhlasta toiseen,
toisesta huvista toiseen, koskaan kiintymättä varmasti mihinkään.
Hymyilette nähdessänne minun tekevän tulisesta, vilkkaasta ja elämän
kuohuvimmassa iässä olevasta kiivaasta nuoresta miehestä filosofin ja
teologin. Sanotte: tuo haaveilija tavoittelee alati harhakuviaan.
Esittämällä meille omituista oppilastaan hän ei ainoastaan kasvata
häntä, vaan suorastaan luo hänet, takoo hänet ulos aivoistaan. Ja
luullessaan seuraavansa luontoa hän siitä poistuu joka hetki. Mutta
minä, kun vertaan oppilastani teidän oppilaisiinne, en voi huomata mitä
yhteistä heillä voisi olla. Koska minun oppilaani on kasvatettu niin
eri lailla, olisi sula ihme, jos hän jossakin suhteessa olisi heidän
kaltaisensa. Hän kun on viettänyt lapsuutensa nauttien koko sitä
vapautta, jota he nauttivat nuoruudessaan, alkaa hän nuoruudessaan
alistua siihen säännöllisyyteen, joihin heidät on pakattu lapsina. Tämä
säännöistä riippuminen muuttuu noille muille vitsaukseksi, he rupeavat
sitä kammoamaan, pitäen sitä yksinomaan opettajiensa pitkällisenä
tyrannimaisuutena ja luulevat jättävänsä lapsuudeniän taakseen
ainoastaan siten, että ravistavat hartioiltaan jokaisen ikeen.[141] He
koettavat silloin korvata vahinkonsa siitä pitkästä pakkotilasta, jossa
heitä on pidetty, kuten raudoistaan vapautunut vanki ojentaa, liikuttaa
ja taivuttaa jäseniään. Émile sitävastoin pitää kunnianaan tulla
mieheksi ja alistua heräävän järjen ikeeseen. Hänen jo kehittynyt
ruumiinsa ei enää tarvitse noita tavallisia toistuvia liikkeitä ja
rupeaa itsestään pysymään levollisena, kun sitävastoin hänen puoleksi
kehittynyt henkensä vuorostaan pyrkii vapaasti ja täydesti kehittymään.
Näin siis järjellisyyden ikä on noille toisille mielivaltaisen
vallattomuuden ikä, Émilelle taas järjellisen harkinnan ikä.
Jos tahdotte tietää, hekö vai Émile tässä suhteessa paremmin seuraavat
luonnon järjestystä, niin tarkatkaa niissä nuorukaisissa ilmeneviä
eroavaisuuksia, jotka ovat sitä lähempänä tai kauempana: tarkatkaa
maalaisnuorukaisia ja tutkikaa, ovatko he yhtä vallattomat kuin teidän
nuorukaisenne. "Lapsuudessaan," sanoo herra le Beau, "huomaa villien
alati olevan toimessa ja harjottavan eri leikkejä, jotka panevat
ruumiin liikkeeseen; mutta tuskin he ovat saavuttaneet nuorukaisiän,
kuin muuttuvat levollisiksi ja haaveileviksi ja harrastavat ainoastaan
vakavia tai vaaranalaisia leikkejä."[142] Émile, joka on kasvatettu
kokonaan nuorten maalaisten ja villien vapaudessa, on muuttuva ja
tyyntyvä vallan kuin he, vartuttuaan nuoreksi mieheksi. Koko ero on
ainoastaan se, ettei hän yksinomaan toimi leikkimistä ja ravinnon
hankkimista varten, vaan että hän on oppinut työnsä ja leikkiensä
ohella ajattelemaan. Saavutettuaan siis tämän ikärajan seuraamalla
osotettua tietä on hän oleva aivan valmis astumaan sille kehitysuralle,
jolle nyt hänet johdatan. Ne mietiskelyn aiheet, jotka hänelle osotan,
kiihottavat hänen uteliaisuuttaan, ne kun ovat itsessään kauniit, ne
kun ovat vallan uudet hänelle ja hän kun on kykenevä niitä ymmärtämään.
On luonnollista että taas teidän opettamanne nuorukaiset, joita on
ikävystytetty ja väsytetty äitelillä opetuksillanne, pitkäveteisillä
moraalisaarnoillanne ja iänikuisilla katkismuksillanne, kieltäytyvät
kehittämästä henkeänsä, kun tämä kehitys on heille saatettu niin
vastenmieliseksi, että he lisäksi kieltäytyvät noudattamasta niitä
tuskallisia määräyksiä, joilla heitä alati on vaivattu ja
mietiskelemästä luojaansa, joka on heille kuvattu heidän huvituksiensa
viholliseksi. Kaikkea tätä kohtaan he ovat saaneet pelkkää
vastenmielisyyttä ja inhoa; pakko on kääntänyt heidän mielensä siitä
pois. Millä keinoin siis saadaan heidät vastedes näitä asioita
harrastamaan, kun he alkavat itse määrätä toimintaansa? He tarvitsevat
jotakin uutta, joka heitä miellyttäisi, he eivät enää huoli ollenkaan
siitä, mitä sanotaan lapsille. Samoin minä menettelen oppilaani
suhteen; kun hän on varttunut mieheksi, puhun hänelle kuin miehelle
ainakin, enkä sano hänelle mitään muuta kuin mikä hänelle on uutta. Ja
juuri samasta syystä kuin muut sitä pitävät ikävänä, hän on pitävä sitä
huvittavana.
Täten olen saattanut hänet kaksinkertaisesti voittamaan aikaa,
viivyttämällä luonnon edistymistä järjen edistymisen hyväksi;
mutta tokko itse teossa olen tuota edistystä viivyttänyt? En,
olen vaan estänyt mielikuvitusta sitä jouduttamasta; olen pannut
toisenlaista opetusta vastapainoksi niille ennenaikaisille
tiedoille, jotka nuorukainen saa muualta. Kun me, sillävälin kuin
kasvatustoimenpiteidemme tulva tempaa hänet mukaansa, johdamme hänet
päinvastaiseen suuntaan toisilla kasvatuskeinoilla, ei tämä menettely
ole hänen poistamistaan hänen oikeasta paikastaan, vaan hänen siinä
pysyttämistään.
Luonnon oikea hetki saapuu viimein; täytyyhän sen saapua. Koska ihmisen
täytyy kuolla, täytyy hänen myöskin jatkaa sukuansa, jotta ihmissuku ja
maailmanjärjestys pysyisivät yllä. Kun niistä merkeistä, joista
aikaisemmin olen puhunut, huomaatte tämän tärkeän hetken lähestyvän,
niin luopukaa heti käyttämästä entistä puhe- ja kohtelutapaanne. Hän on
tosin vielä ohjattavananne, mutta ei enää ole suoranainen oppilaanne.
Hän on nyt ystävänne, hän on nyt mies. Kohdelkaa häntä tästälähin
sellaisena.
Kuinka! Pitääkö minun luopua vaikutusvallastani hetkellä, jolloin se on
minulle mitä tärkein? Pitääkö minun jättää varttunut nuorukainen omiin
hoteisiinsa hetkellä, jolloin hän kaikkein vähimmin osaa ohjata omaa
toimintaansa ja jolloin hän on enimmin alttiina hairahduksille? Pitääkö
minun luopua oikeuksistani juuri silloin, kun hänelle on tärkeintä,
että niitä käytän? Oikeuksista! Kuka käskee niistä luopumaan? Mutta nyt
vasta hänen oikeutensa astuvat voimaan. Tähän asti ette ole hänen
suhteensa saavuttanut mitään ilman pakkoa tai viekkautta. Auktoriteetti
ja velvollisuuden laki olivat hänelle tuntemattomat. Saadaksenne hänet
tottelemaan, oli teidän turvautuminen joko pakkoon tai pettämiseen.
Mutta ottakaapa huomioon, kuinka monella uudella siteellä nyt olette
kahlehtinut hänen sydämensä. Järki, ystävyys, kiitollisuus ja monet
muut kiintymyksen tunteet puhuvat hänelle kieltä, jota hän ei voi
väärinkäsittää. Pahe ei vielä ole saattanut häntä kuuroksi niiden
äänelle. Vastaiseksi hän kykenee tuntemaan ainoastaan luonnollisia
intohimoja. Ensimäinen niistä kaikista, nimittäin rakkaus itseensä,
saattaa hänet vaikutuksenne alaiseksi; saman tekee myös tottumus. Jos
hetken kuohahtava mielijohde hänet viekin pois luotanne, niin katumus
tuo hänet pian takaisin luoksenne. Ainoa, mikä pysyy, on hänen
kiintymyksensä teihin; kaikki muut tunteet ovat ohimenevää laatua ja
haihtuvat toistensa keskinäisestä vaikutuksesta. Jollette anna hänen
tavoiltaan turmeltua, niin hän on aina oleva ohjaukseenne taipuvainen.
Vasta silloin kun hän jo on turmeltunut hän rupeaa vastahakoiseksi.
Myönnän kernaasti että, jos peittelemättä rupeatte vastustamaan hänen
herääviä halujaan ja jos varomattomasti kohtelette rikoksina niitä
uusia luonnontarpeita, joita hän itsessään alkaa tuntea, hän ei teitä
kauan kuuntele. Sillä niin pian kuin hylkäätte minun metodini, en enää
vastaa teille mistään. Muistakaa aina, että olette luonnon palvelija,
silloin ette koskaan ole oleva sen vihollinen.
Mutta miten on nyt meneteltävä? Tavallisesti oletetaan, että tässä
suhteessa ainoastaan on olemassa kaksi mahdollisuutta, nimittäin joko
nuorukaisen heränneiden taipumusten suosiminen tai niiden
vastustaminen; joko hänen tyranninaan tai alttiina auttajanaan
oleminen. Mutta kummallakin on niin vaaralliset seuraukset, ettei voi
kyllin varovaisesti valita niiden välillä.
Ensimäinen keino, joka tarjoutuu tämän vaikeuden syrjäyttämiseksi on,
että nuori mies naitetaan niin pian kuin suinkin mahdollista. Tämä on
kieltämättä varmin ja luonnollisin ratkaisu. Epäilen kuitenkin, tokko
se on paras ja hyödyllisin. Sanon myöhemmin syyni. Vastaiseksi
mainitsen vaan, että nuoret miehet ovat naitettavat mieskuntoisuuden
iässä. Mutta tämän iän he saavuttavat liian aikaisin. Me itse olemme
syynä siihen, että se on ennenaikainen; se olisi viivytettävä
täydelliseen varttumiseen asti.
Jos tarvitsisi ainoastaan kuunnella luonnollisia taipumuksia ja seurata
niiden viittauksia, niin tämä kysymys olisi helposti ratkaistu. Mutta
on olemassa niin paljo ristiriitaisuutta luonnon oikeuksien ja
yhteiskuntalakiemme välillä, että täytyy, voidakseen sovittaa ne
yhteen, lakkaamatta turvautua mutkiin ja verukkeihin. Täytyy käyttää
paljo taidokkaisuutta voidakseen estää yhteiskuntaihmistä muuttumasta
kokonaan teeskennellyksi.
Tässä edellä esittämieni perusteiden nojalla luulen
osottamieni keinojen ja muiden niiden kaltaisten avulla ainakin
kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen asti voitavan pysyttää
tietämättömyyttä haluista sekä aistien puhtautta. Tämä on niin totta,
että germaaneille nuori mies, joka ennen mainittua ikää menetti
viattomuutensa, ainaiseksi siitä menetti kunniansa. Ja historioitsijat
johtavat syystä näiden kansojen nuoruuden aikana noudattamasta
puhtaudesta heidän voimakkaan ruumiinrakenteensa ja lukuisat lapsensa.
Saattaapa suurestikin pidentää tuota viattomuuden aikaa, ja muutama
vuosisata sitten tämä oli Ranskassa hyvin tavallista. Mainitsen vaan
yhden monista tunnetuista esimerkeistä, nimittäin Montaignen isän, joka
oli erittäin omantunnonmukainen ja totuutta rakastava sekä vahva ja
hyvin terve mies; hän vannoi menneensä naimisiin siveytensä
säilyttäneenä kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, ja sitä ennen hän
oli palvellut soturina Italian sodissa. Hänen poikansa kirjoituksista
saattaa nähdä minkä virkeyden ja hilpeämielisyyden tämä isä säilytti
yli kuudennenkymmenennen ikävuotensa. Epäilemättä päinvastainen
mielipide perustuu enemmän meidän tapoihimme ja ennakkoluuloihimme kuin
sukumme tuntemukseen yleensä.
Voin siis sivuuttaa meidän nuorisomme tässä suhteessa tarjoaman
kokemuksen; se näet ei todista mitään nuorukaisen suhteen, joka on
kasvatettu eri lailla kuin se. Ottaen huomioon, ettei luonnolla
kysymyksessä olevassa suhteessa ole mitään määrärajaa, jota ei voisi
lykätä lähemmäksi tai kauemmaksi, luulen voivani loukkaamatta sen
lakeja olettaa, että Émile tähän asti minun huolenpitoni avulla on
pysynyt alkuperäisessä viattomuudentilassa, mutta nyt huomaan tämän
onnellisen ajan päättyvän. Ollen yhä kasvavien vaarojen ympäröimänä,
hän on pujahtava minulta pakoon, mitä tehnenkin. Ensimäisen tilaisuuden
ilmaantuessa (eikä tämä tilaisuus ole kauan viipyvä) hän on seuraava
aistiensa sokeata vaistoa. Saattaa panna tuhatta yhtä vastaan siitä,
että hän on syöksyvä turmioon. Olen tarpeeksi ajatellut inhimillisiä
tapoja, tietääkseni, mikä voittamaton vaikutus tällä ensi askeleella on
koko elämän jälkiosaan. Jos teeskentelen ja olen kuin en mitään näkisi,
on hän käyttävä hyväkseen heikkouttani; luullen pettävänsä minua hän
minua halveksii, ja minä olen kanssasyyllinen hänen turmioonsa. Jos
koetan saattaa hänet jälleen oikealle tielle, tämä on jo myöhäistä,
eikä hän enää minua kuule. Muutun hänelle epämukavaksi, vihatuksi,
sietämättömäksi. Ennen pitkää hän on vapautuva minusta. Minulla ei siis
ole enää tarjona muuta kuin yksi ainoa järkevä keino, nimittäin se,
että teen hänet vastuunalaiseksi omista teoistaan, että ainakin turvaan
hänet erehdyksen yllätyksiltä ja että peittelemättä osotan hänelle
häntä ympäröivät vaarat. Tähän asti olen häntä pidättänyt hänen
tietämättömyytensä avulla; nyt tulee häntä pidättää hänen tietojensa
avulla.
Nämä uudet ohjaukset ovat tärkeät, ja tuntuu luontevalta tarkastaa
näitä asioita korkeammalta näkökohdalta. Nyt on tullut se hetki,
jolloin minun on, niin sanoakseni, tekeminen hänelle tiliä, osottaminen
miten hänen tulee käyttää aikaansa ja miten minun omaa aikaani,
selittäminen mikä hän on ja mikä minä olen, mitä minä teen, mitä hän on
tehnyt, mitä olemme toisillemme velkaa, kaikki hänen siveelliset
suhteensa, kaikki hänen muille antamansa sitoumukset ja muiden hänelle
antamat, kuinka pitkälle hän on päässyt lahjojensa kehityksessä, mikä
kehitys hänellä vielä on jäljellä, häntä kehitysurallaan kohtaavat
vaikeudet, missä kohdin vielä voin häntä auttaa, missä taas hän yksin
vastedes voi itseään auttaa, lopuksi missä tähdellisessä tilassa hän
parhaillaan on, mitkä uudet vaarat häntä ympäröivät ja kaikki ne vankat
järkisyyt, joiden pitää kehottaa häntä tarkoin valvomaan itseään,
ennenkuin kuuntelee herääviä halujaan.
Huomatkaa, että aikaihmistä johtaessanne teidän tulee menetellä aivan
päinvastoin kuin lasta ohjatessanne. Älkää ollenkaan epäröikö ilmaista
hänelle noita vaarallisia salaisuuksia, jotka häneltä niin kauan ja
niin huolellisesti olette peittänyt. Koska hänen vihdoinkin täytyy ne
tuntea, on tärkeätä, ettei hän niitä saa tietää muilta eikä itsestään,
vaan yksinomaan teiltä. Koska hänen tästälähin on pakko asettua
sotajalalle niitä vastaan, tulee hänen, välttääkseen ikäviä yllätyksiä,
tuntea vihollisensa.
Nuoret miehet, joiden huomaamme olevan hyvin perehtyneitä näihin
asioihin, ilman että itse tietävät miten se on tapahtunut, eivät
koskaan ole rangaistuksetta saavuttaneet kokemustaan. Koska tämä
sopimaton valaisu ei käsitä mitään kunniallista esinettä, se ainakin
saastuttaa niiden mielikuvituksen, joille se on tarjottu valmistaen
heidät omaksumaan tuon valaisun antajien paheet. Tämä ei vielä ole
kaikki. Antamalla tuollaisia tietoja palvelijat tunkeutuvat lapsen
ajatusmaailmaan, saavuttavat hänen suosionsa ja saattavat hänet
pitämään kasvattajaansa synkkänä ja ikävänä henkilönä, ja heidän
salaisten keskustelujensa lempiaiheita on tuon kasvattajan
panetteleminen. Jos oppilas on saatettu näin pitkälle, voi opettaja
empimättä vetäytyä syrjään, sillä hän ei enää voi aikaansaada mitään
hyvää.
Mutta miksi lapsi valitsee itselleen erityisiä uskottuja? Aina niiden
tyranniuden vuoksi, jotka johtavat sen kasvatusta. Miksi hän salaisi
heiltä mitään, ellei hänen olisi pakko jotakin salata? Miksi lapsi
valittaisi heidän menettelyään, ellei sillä olisi mitään syytä
valituksiin? Luonnollisesti kasvattajat ovat lapsen ensi uskotuita.
Huomaa siitä innosta, jolla lapsi rientää heille kertomaan mitä
ajattelee, että se luulee ajatelleensa vaan puoleksi, ennenkuin on
heille kertonut mitä ajattelee. Olkaa varma siitä, että, jos lapsi ei
teidän puoleltanne pelkää nuhdesaarnoja ja moitetta, se on aina sanova
teille kaiken, ja ettei sille rohjeta uskoa mitään sellaista, jota sen
pitäisi salata teiltä, jos varmaan tiedetään, ettei se teiltä salaa
mitään.
Mikä enimmin saattaa minut luottamaan metodiini, on se, että, kun mitä
tarkimmin tutkin sen tuloksia, en voi nähdä oppilastani ainoassakaan
elämän tilassa, jolloin hän ei näyttäisi minulle jotakin miellyttävää
puolta. Sinäkin hetkenä, jolloin intohimon raivokkaisuus tempaa hänet
mukaansa ja jolloin hän napisee sitä kättä vastaan, joka häntä
pidättää, jolloin hän tekee vastarintaa ja alkaa solua pois käsistäni,
jolloin hän on kuohuvan mielenliikutuksen tai kiivauden alaisena,
huomaan hänessä hänen alkuperäistä vilpittömyyttään. Hänen sydämensä,
joka on yhtä viaton kuin hänen ruumiinsakin, ei tunne sen enempää
teeskentelyä kuin pahettakaan. Moite ja ylenkatse eivät ole tehneet
häntä raukkamaiseksi. Halpamainen pelko ei koskaan ole opettanut häntä
teeskentelemään. Hän on varomattoman ajattelematon kuin viattomuus
ainakin, hän on epäröimättä luonnollinen eikä vielä tiedä mitä
pettäminen hyödyttää. Hänen sielussaan ei ole mitään liikettä, jota
eivät hänen suunsa ja silmänsä ilmaise; ja usein minä huomaan hänessä
liikkuvat tunteet, ennenkuin hän itse.
Niin kauan kuin hän näin avomielisesti ilmaisee minulle sisimpänsä ja
mielellään sanoo minkä itsessään tuntee, ei minulla ole mitään
pelättävää. Mutta jos hän muuttuu pelokkaaksi, varovammaksi puheissaan
ja jos huomaan hänen puheissaan häpeän tuottamaa ensimäistä noloutta,
niin silloin hänen vaistonsa jo on kehittymässä, eikä enää ole
hetkeäkään hukattavana. Ja ellen kiireisesti anna hänelle kysymystä
koskevia tietoja, on hän pian vasten tahtoani saava nuo tiedot.
Varsin moni lukijoistani, vaikka hyväksyykin minun periaatteeni,
luultavasti arvelee, että tässä kohdin ei tarvita muuta kuin sattumalta
tarjoutuva keskustelu, jotta koko seikka saisi hyvän ratkaisun. Mutta
kuinka suuresti erehtyvät ne, jotka luulevat, että ihmissydäntä täten
voisi ohjata! Se, minkä nuorukaiselle sanomme, ei merkitse mitään,
ellemme ole valmistaneet sitä hetkeä, jolloin tuomme sanottavamme
esiin. Ennen kylvämistä on pelto kynnettävä: hyveen siemenet itävät
hitaasti, ja vaaditaan pitkällisiä valmistuksia, ennenkuin sen idut
juurtuvat. Yksi seikka, joka saattaa saarnat niin kovin hyödyttömiksi,
on se, että niitä pidetään kaikille erotuksetta ja valinnatta. Kuinka
voidaankaan luulla että sama saarna sopii niin erilaisissa
mielentiloissa oleville kuulijoille, joilla on erilaiset lahjat, eri
luonne, ikä, sukupuoli, sääty ja erilaiset mielipiteet? Tuskin on
kahta, joille se, mikä kaikille sanotaan, täydelleen sopisi. Ja
kaikilla mielentiloillamme on niin vähä pysyväisyyttä, että tuskin on
kahta hetkeä kunkin ihmisen elämässä, jolloin sama puhe tekisi häneen
saman vaikutuksen. Tästä voitte päättää, onko sovelias aika kuunnella
viisauden vakavaa opetusta, kun leimuava aistillisuus hämmentää
ymmärryksen ja panee tahdon hirmuvaltansa alaiseksi. Älkää siis koskaan
puhuko järkeä nuorille miehille, edes heidän saavutettua järkevyyden
iän, ellette aikaisemmin ole saattanut heitä kykeneviksi sitä
käsittämään. Suurin syy siihen, että niin monet puheet menevät hukkaan
oppilailta on opettajissa eikä oppilaissa. Pedantti ja kasvattaja
sanovat jotenkin samaa; mutta edellinen sanoo sanottavansa umpimähkään,
jälkimäinen taas ainoastaan silloin kun hän on varma ohjeensa
vaikuttavaisuudesta.
Niin kuin unissakävijä, harhaillessaan unensa aikana, kulkee
nukuksissaan syvyyden partaalla, johon syöksyisi, jos hänet äkkiä
herätettäisiin, samoin minun Émileni, vaeltaen tietämättömyyden unessa,
välttää vaaroja, joita ei huomaa; jos äkkiä hänet herätän, hän on
hukassa. Koettakaamme siis ensin poistaa hänet kuilun partaalta ja
sitten herätämme hänet näyttääksemme hänelle tuon kuilun kauempaa.
Kirjat, yksinäisyys, toimettomuus, veltto ja paikoillaan-istujan elämä,
seurustelu naisten ja nuorten miesten kanssa -- siinä ne hänen iälleen
vaaralliset polut, joita myöten voitokkaasti on kulkeminen ja jotka
alati johtavat häntä vaarojen partailla. Muiden aistiesineiden muodossa
koetan eksyttää pois hänen aistillisuutensa; antaen hänen
elonhengilleen toisen suunnan, vierotan ne pois siltä uralta,
jota myöten ne jo alkoivat virrata. Harjottamalla nuorukaista
vaivalloisiin ruumiillisiin ponnistuksiin ehkäisen häntä viekottelevan
mielikuvituksen toiminnan. Kun käsivarret tekevät paljon työtä,
mielikuvitus lepää. Kun ruumis on hyvin väsynyt, sydän ei rupea
hehkumaan. Pikimmin vaikuttava ja helpoin varokeino on temmata hänet
pois siitä vaarasta, minkä eräät paikkakunnat tarjoavat. Vien hänet
ensin pois kaupungista ja kauas niistä esineistä, jotka voivat häntä
houkutella. Mutta tämä ei riitä; missä erämaassa, missä korven
synkeikössä hän voisikaan vapautua takaa-ajavista viekottelevista
kuvista! Ei näet hyödytä mitään poistaa itse vaaran aiheet, ellei
myöskin poista niiden muistoa, ellei taitavasti osaa nuorukaista
erottaa kaikesta; ellei hänen ajatuksiaan saa johdetuiksi pois hänen
omista mielikuvituksistaan, olisi yhtä hyvin voinut jättää hänet
siihen, missä hän sitä ennen oli. Émile on oppinut käsityön, mutta
siihen emme tällä kertaa turvaudu. Hän on perehtynyt maanviljelykseen
ja pitää siitä, mutta maanviljelys ei meille riitä. Ne toimet, joihin
hän jo on hyvin perehtynyt, muuttuvat hänelle pelkäksi ulkonaiseksi
tottumukseksi, ja kun hän niitä harjottaa, niin tällainen toiminta ei
ole juuri minkään arvoinen. Hän näet ajattelee vallan muuta, pää ja
käsivarret toimivat erikseen. Hän tarvitsee uutta tointa, joka
uutuudellaan hänen mieltään kiinnittää, joka pitää häntä jännityksessä,
joka miellyttää, joka vaatii uutteruutta ja joka synnyttää
ruumiinliikettä, sanalla sanoen tointa, johon hän antautuu
intohimoisesti ja täydesti. Ainoa, joka minusta näyttää yhdistävän
kaikki nämä ehdot on metsästys. Jos metsästys yleensä on viatonta
huvia, jos se yleensä sopii ihmiselle, niin nyt jos koskaan on siihen
turvauduttava. Émilellä on kaikki ne ominaisuudet, joita vaaditaan
hyvältä metsästäjältä; hän on roteva, taitava, kärsivällinen ja
väsymätön. Epäilemättä hän on mieltyvä tähän urheiluun; hän on siihen
paneva ikänsä koko hehkun ja hän on sitä harjottaessaan ainakin
joksikin aikaa vapautuva niistä vaarallisista taipumuksista, jotka
syntyvät veltosta elintavasta. Metsästys karkaisee sydäntä yhtä paljon
kuin ruumistakin. Se totuttaa näkemään verta ja tekee julmaksi. On
kuvailtu Dianaa lemmen viholliseksi, ja tämä vertauskuva on hyvin
sattuva: lemmenkaiho herää ainoastaan viehkeässä lepotilassa, mutta
raju urheilu tukahuttaa hempeät tunteet. Ulkona metsissä ja kedoilla
rakastaja ja metsästäjä saavat niin erilaisia vaikutelmia, että he
samoihin esineihin kiinnittävät vallan eri mielikuvia. Viileät
varjopaikat, lehdot ja miellyttävät lymypaikat, jotka ovat edellisen
haaveilujen esineitä, ovat jälkimäisen mielestä pelkkiä metsäriistan
laitumia, aidoilla turvattuja metsäaloja, metsälintujen piilopaikkoja.
Missä edellinen kuulee ainoastaan satakieliä ja linnunlauluja, siellä
toinen kuulee vaan metsätorven toitotusta ja koirien haukuntaa;
edellinen kuvittelee pelkkiä puuttaria ja keijukaisia, jälkimäinen taas
metsämiehiä, koiraparvia ja hevosia. Jos maalla kuljette kahden
tämänlaisen erilaatuisen ihmisen seurassa, huomaatte pian heidän
puheistaan, ettei maailma heidän molempien mielestään ole
samannäköinen, ja että heidän ajatusmaailmansa on yhtä erilainen kuin
heidän huvituksiensa valinta.
Saatan ymmärtää, miten nämä molemmat harrastussuunnat voivat yhtyä ja
kuinka lopulta voi saada aikaa kaikkeen. Mutta nuoruuden intohimoiset
harrastukset eivät niin hevin jakaudu; jos annatte nuorukaiselle yhden
ainoan toimen, joka häntä miellyttää, niin hän pian unhottaa kaiken
muun. Haluamiemme seikkojen vaihteleva monilukuisuus johtuu tietojen
monilukuisuudesta, ja ensimäiset tuntemamme huvittavat seikat ovat
kauan aikaa ainoat, joita etsimme. En tahdo että Émile viettäisi koko
nuoruutensa eläimiä surmaamalla, enkä edes kaikin puolin rupea
puolustamaan tätä julmaa intohimoista urheilua. Mielestäni sitä
puolustaa riittävästi se seikka, että se on omansa ehkäisemään
vaarallisemman intohimon puhkeamista, niin että nuorukainen
kylmäverisesti voi kuunnella, kun puhun siitä ja että minä voitan aikaa
kuvaillakseni sitä hänelle, sitä kuitenkaan eleille kiihottamatta.
Ihmiselämässä on kehityskohtia, jotka ovat senlaatuiset, ettei niitä
koskaan unhota. Sellainen on Émilen elämässä se aika, jonka
ohjaamisesta tässä puhun; tämän ohjauksen tulisi jättää vaikutuksensa
koko hänen loppuikäänsä. Koettakaamme siis piirtää ohjeemme hänen
muistiinsa niin syvälle, etteivät ne koskaan siitä kulu pois. Eräs
aikamme erehdyksiä on se, että liiaksi käytetään paljasta järkeä,
ikäänkuin ihmiset olisivat pelkkiä ajattelevia olentoja. Laiminlyömällä
merkki- ja kuvakieltä, joka puhuu mielikuvitukselle, on menetetty mitä
tehokkain kaikista kielistä. Sanan aikaansaama vaikutus on aina heikko,
ja puhuja tunkee sydämeen paljon paremmin silmiensä avulla, kuin
kuulijansa korvien kautta. Kun kaikessa turvaudumme pelkkään
järkiperäiseen perusteluun, olemme supistaneet ohjeemme sanoihin,
antamatta niille eloa toiminnan muodossa. Pelkkä järki ei ole
toimintakykyinen, se tosin joskus pidättää jostakin teosta, harvoin se
kiihottaa toimimaan, eikä se yksinään koskaan ole tehnyt mitään suurta.
Alituinen järkeileminen on pikkusielujen piintynyt tapa. Vahvoilla
sieluilla on vallan toinen kieli; tämän kielen avulla ihmisissä
herätämme vakaumuksia ja saamme heidät toimimaan.
Olen tehnyt sen huomion, että ihmisillä nykyaikana on vaikutusvaltaa
toisiinsa ainoastaan voiman ja itsekkäiden etujen nojalla, kun
sitävastoin muinaiskansat vaikuttivat toisiinsa paljon enemmän
vakuuttavaisuudella ja tuntehikkaisuudella, he kun eivät laiminlyöneet
merkki- ja kuvakieltä. Kaikki sopimukset tehtiin ennen muinoin
juhlallisia menoja noudattaen, jotka tekivät nuo sopimukset
loukkaamattomammiksi. Ennenkuin väkivalta pääsi voimaan, jumalat olivat
ihmiskunnan esivalta. Heidän edessään yksityisihmiset tekivät
sopimuksensa, solmivat liittonsa ja antoivat lupauksensa; maan pinta
oli se kirja, johon he merkitsivät asiakirjansa. Kalliot, puut,
kiviröykkiöt, jotka näillä menoilla oli pyhitetty ja saatettu
alkuasukkaiden kunnioituksen esineeksi, olivat tämän kirjan lehtiä, ja
nämä lehdet olivat alati avoinna kaikkien katseille. "Valakaivo",
"Elävän ja näkevän kaivo", "Mamren vanha tammi", "todistajan
kiviröykkiö",[143] -- tuollaisia olivat ne tosin jykeänmuotoiset,
mutta kunnianarvoiset muistomerkit, jotka olivat todisteina sopimusten
pyhyydestä; ei yksikään käsi olisi uskaltanut häiväisten koskea näihin
muistomerkkeihin, ja ihmisten uskollisuutta takasivat paljon varmemmin
nämä mykät todistajat kuin meidän päivinämme lakien koko ankaruus.
Mitä tulee hallitukseen, teki ennen muinoin kuninkaallisen mahdin
majesteetillinen komeus valtavan vaikutuksen ihmisiin. Ulkonaiset
arvonmerkit, valtaistuin, valtikka, purppuravaippa, kruunu, diadeemi
olivat heidän mielestään pyhiä esineitä. Nämä heidän kunnioittamansa
merkit saattoivat sen miehenkin kunnioituksen esineeksi, jota ne
koristivat. Ilman sotureja, ilman uhkauksia häntä toteltiin, niin pian
kuin hän puhui. Tätä nykyä, kun tahallisesti poistetaan nämä
arvonmerkit,[144] -- niin mikä seuraakaan tästä ylenkatseesta? Se, että
kuninkaallisen majesteettiuden tietoisuus haihtumistaan haihtuu
kaikista sydämistä, että kuninkaat ainoastaan asestetuilla
sotalaumoilla voivat hankkia itselleen alamaistensa kuuliaisuutta ja
että alamaisten kunnioitus yksinomaan supistuu heidän rangaistuksen
pelkoonsa. Kuninkaat eivät enää vaivaa itseään pitämällä diadeemia
eivätkä ylhäiset arvonmerkkejään, mutta heillä täytyy alati olla
satatuhatta käsivartta valmiina toimeenpanemaan heidän käskyjään.
Vaikka tämä heistä voikin tuntua mukavammalta, saattaa helposti
huomata, ettei tämä vaihetus ajan pitkään ole kääntyvä heidän
hyödykseen.
Muinaiskansojen kaunopuheisuuden avulla saavuttamat tulokset ovat
kerrassaan ihmeteltävät; mutta tämä kaunopuheisuus ei ollut yksinomaan
kaunista ja hyvin sovitettua puhetta, vaan saavutti suurimmat
tuloksensa juuri silloin, kuin puhuja puhui kaikkein vähimmin. Syvin
vaikutus aikaansaatiin merkeillä eikä sanoilla; esitettävää ei sanoin
lausuttu, se osotettiin. Se esine, joka tarjotaan silmän nähtäväksi,
kiihottaa uteliaisuutta, panee mielen jännityksellä odottamaan sitä,
mitä tullaan sanomaan, ja usein tämä esine yksinään on jo sanonut
kaiken. Kun Trasybulos ja Tarqvinius leikkasivat poikki unikkoja, kun
Aleksanteri painoi sinettiään lemmikkinsä huulille ja kun Diogenes
lähti astumaan Zenon edestä, niin he kaikki ilmaisivat ajatuksensa
paljoa paremmin kuin jos olisivat pitäneet pitkiä puheita. Mitkä pitkät
lauseet ja käänteet olisivat voineet yhtä hyvin tuoda esiin samoja
ajatuksia! Kun Dareios sotajoukkoineen on hyökännyt skyyttalaisten
maahan, lähettää skyyttalaisten kuningas hänelle linnun, sammakon,
hiiren ja viisi nuolta. Lähetti antaa hänelle lahjansa ja palaa mitään
sanomatta. Meidän päivinämme tuo mies olisi käynyt hullusta. Mutta
siihen aikaan tämä hirvittävä puhe ymmärrettiin, ja Dareios palasi niin
nopeasti kuin suinkin saattoi omaan maahansa. Pankaapa näiden merkkien
sijaan sanoja; kuta uhkaavammat nämä sanat ovat, sitä vähemmän ne
pelottavat; ne olisivat kaikuneet kerskailulta, ja Dareios olisi vaan
nauranut niille.