Émile eli Kasvatuksesta - 17

utu, pehmeä ja miellyttävä astunta nurmikolla silloin voivat lumota sen
aistit? Miten lintujen laulut voivat siinä nostaa ihastuksen tunteita,
jos rakkauden ja ilon sävelet sille vielä ovat vieraat? Miten suurta
ihastusta se voisikaan tuntea nähdessään niin kauniin päivän alun,
ellei sen mielikuvitus osaa luoda sen eteen niitä ilon tunteita, joilla
tuon päivän voi täyttää? Sanalla sanoen, miten se voisi heltyä tästä
luonnon ihanasta näystä, jos se ei tiedä, mikä käsi sen on näin
kauniiksi koristanut?
Älkää suinkaan pitäkö lapselle puheita, joita se ei voi ymmärtää.
Pois kaikki selitykset, kaunopuheisuus, kuvalauseet ja runous. Ei nyt
vielä ole kysymys tunteista ja mausta. Pysykää yhä vielä selvänä,
yksinkertaisena ja tyynenä. Se aika on liiankin pian tuleva, jolloin
voipi käyttää lämpimämpää kieltä.
Ollen kasvatettu minun periaatteideni mukaisesti ja ollen tottunut
itsestään löytämään kaikki apukeinonsa ja vasta silloin turvautumaan
toisiin, kun on huomannut oman kykenemättömyytensä, on oppilaani
jokaisen uuden eteensattuvan esineen ilmaantuessa sitä kauan tutkiva
mitään sanomatta. Hän on asioita punnitseva eikä kyseliäs. Malttakaa
siis aluksi vaan näyttää hänelle esineitä. Kun sitten näette että hänen
uteliaisuutensa on tarpeeksi kiihottunut, tehkää hänelle joku lyhyt
kysymys, joka johtaa hänet tyydyttämään tiedonhaluaan.
Kun yllämainitussa tilaisuudessa hänen kanssaan olette tarkoin
katselleet auringon nousua, ja kun olette huomauttaneet hänelle samalla
taholla olevia vuoria ja muita läheisiä esineitä ja kun olette antaneet
hänen kaikesta tästä mielin määrin puhella, vaietkaa muutama hetki
kuten mies, joka on ajatuksiinsa vaipunut ja sanokaa hänelle sitten:
Ajattelen, että aurinko eilisiltana laski tuohon ja että se tänä aamuna
nousi tuossa. Mitenhän tämä on selitettävissä? Älkää sanoko enempää;
jos hän teiltä jotakin kysyy, älkää siihen vastatko; puhukaa jostakin
muusta. Jättäkää hänet omiin ajatuksiinsa ja olkaa varma siitä, että
hän tätä asiaa ajattelee.
Jotta lapsi tottuisi tarkkaavaiseksi ja jotta joku havainnollinen
totuus tekisi siihen tuntuvan vaikutuksen, on välttämätöntä että tämä
totuus, ennenkuin lapsi sen löytää, jonkun päivän aikana saattaa sen
levottomaksi. Jos se ei sitä löydä tällä tavoin, voi sen saattaa sille
vielä helpommin tajuttavaksi siten, että käännetään kysymys
päinvastaiseksi. Jos lapsi ei tiedä miten aurinko laskupaikastaan tulee
nousupaikkaansa, se ainakin tietää miten se joutuu nousupaikastaan
laskupaikkaan; johan sen silmät tämän sille opettavat. Valaiskaa siis
ensimäistä kysymystä toisella; joko oppilaanne on ehdottomasti typerä,
tai on yhdenmukaisuus liian selvä, että se voisi häneltä jäädä
huomaamatta. Siinä hänen ensimäinen maailmanselitys-oppituntinsa.
Koska siirrymme aina hitaasti toisesta havainnollisesta käsitteestä
toiseen ja aina panemme paljon aikaa perehtyäksemme yhteen niistä,
ennenkuin siirrymme toiseen ja koska lisäksi emme koskaan pakota
oppilastamme olemaan tarkkaavainen, on tästä ensimäisestä oppitunnista
vielä pitkältä auringon kiertoon ja maan muotoon. Mutta koska kaikki
taivaankappaleiden näennäiset liikkeet johtuvat samasta perussyystä ja
koska ensimäinen havainto vie kaikkiin muihin, vaaditaan vähemmän
vaivaa, joskin enemmän aikaa, jotta voisi vuorokautisesta kiertokulusta
johtua laskemaan auringon- ja kuunpimennykset, kuin mitä tarvitaan
päivän ja yön vaihteen ymmärtämiseen.
Kiertäessään avaruutta aurinko muodostaa ympyrän, ja jokaisella
ympyrällä täytyy olla keskipisteensä, sen jo tiedämme. Tätä
keskipistettä emme voi nähdä, sillä se on maan keskustassa, mutta
saatamme maapallon pinnalla merkitä kaksi pistettä, jotka sitä
vastaavat. Jos pannaan näiden kolmen pisteen kautta kulkemaan suora
viiva, ja jos sitä kummallekin taholle pitkitettäisiin avaruuteen, se
muodostaisi maailman ja samalla auringon vuorokautisen liikunnon
akselin. Pyöreä hyrrä, joka pyörii kärkensä ympäri, esittää
taivaanavaruutta, joka kiertää akselinsa ympäri, ja hyrrän molemmat
kärjet vastaavat kahta napaa. Lasta on suuresti huvittava tutustuminen
toiseen näistä navoista. Osotan hänelle Vähän Otavan pyrstössä olevaa
napaa. Täten saamme hauskaa tointa yön ajaksi. Vähitellen tutustumme
tähtiin ja siitä herää ensi halu tuntea kiertotähdet ja havaita
tähdistöjä.
Olemme nähneet auringonnousun juhannuksena; menemme sitten katsomaan
sitä joulunakin tai jonakin toisena kauniina talvipäivänä; on näet
tunnettua, ettemme ole laiskoja ja että hauskuudeksemme kestämme
pakkasta. Asetan niin, että tämä toinen huomio tehdään samassa paikassa
kuin ensimäinen, ja jos vaan hiukankin taitavasti valmistan
johtopäätöstä, on jompikumpi varmaankin huudahtava: Kas kuinka
omituista! Aurinko ei enää nousekaan samassa paikassa! Vanhojen
merkkiemme mukaan se nousi tuossa, ja nyt se nousikin tuossa, j.n.e. On
siis toinen auringonnousun paikka kesällä kuin talvella, j.n.e....
Nuori opettaja, nyt olette oikealla tiellä. Nämä esimerkit riittäkööt
osottamaan, miten vallan selvästi voi opettaa tähtitiedettä, johtamalla
itse maailmasta ja auringosta tiedon maailmasta ja auringosta.
Älkää yleensä koskaan muulloin käyttäkö merkkiä itse olion asemesta,
kuin silloin kun on mahdotonta tätä näyttää. Merkki näet vetää lapsen
koko huomion puoleensa ja saattaa sen unhottamaan itse sen asian, jota
tuo merkki esittää. Planetaario eli taivasta esittävä pallo on
mielestäni huonosti kokoonpantu ja huonosuhtaisesti suoritettu
opetusväline. Siihen kuvattujen kehien ja omituisten kuvioiden sekavuus
tekee sen noitakalun näköiseksi, joka outoudellaan pelästyttää lapsen
mieltä. Maa on siinä liian pieni, ympyränkehät liian suuret ja
monilukuiset; muutamat niistä, kuten esim. vuodenaikoja osottavat
ympyräviivat, ovat vallan tarpeettomat. Jokainen kehä on maata
laveampi. Pahvipallon paksuus tekee että ne näyttävät kappaleilta, mikä
taas panee luulemaan niitä todellisiksi liereänmuotoisiksi kappaleiksi,
ja kun sanotte lapselle, että nämä kehät ovat ainoastaan kuviteltuja,
ei se enää tiedä mitä se oikeastaan näkee edessään eikä lopulta ymmärrä
mitään.
Emme koskaan osaa asettua lasten kannalle, emme koeta mukautua niiden
ajatustapaan, vaan oletamme niissä omaa ajatustapaamme, ja kun aina
noudatamme omia johtopäätöksiämme, pänttäämme lasten päähän pelkkiä
hullunkurisuuksia ja erehdyksiä, koettaessamme niihin terottaa
kokonaisia totuuksien sarjoja.
Ollaan eri mieltä siitä, onko käytettävä analyyttistä vai synteettistä
metodia tieteitä tutkittaessa. Ei aina ole välttämätöntä valita toista
tai toista. Joskus saattaa käyttää kumpaakin metodia samassa
tieteellisessä tarkastuksessa ja ohjata lasta opettavan metodin avulla,
silloin kuin lapsi luulee ainoastaan analyseeraavansa. Kun näitä
metodeja täten käytettäisiin rinnan, ne molemminpuolisesti
todistaisivat toinen toisensa pätevyyden. Lähtiessään samalla kertaa
vastakkaisista lähtökohdista lapsi vallan hämmästyisi nähdessään
kummankin tien sattuvan yhteen, ja tämä hämmästys epäilemättä olisi
miellyttävää laatua. Tahtoisin esim. maantieteen alalla valita kaksi
tällaista lähtökohtaa ja ottaa ensi lähtökohdaksi sen paikan, missä
asumme. Sen ohella että lapsi tutkii tähtitiedettä ja täten siirtyy
ikäänkuin taivaaseen, tuotakoon se takaisin maan päälle, näytettäköön
sille eri maiden asemat ja sen oma asuinpaikka.
Ensimäiset maantieteelliset tukikohdat olkoot se kaupunki, jossa lapsi
asuu, ja sen isän maatalo; sitten siirryttäköön näiden välillä oleviin
paikkoihin ja lähistön jokiin. Vasta viimeksi huomautettakoon auringon
asemaa ja tapaa löytää ilmansuunnat. Tässä on yhdyspiste. Piirtäköön
lapsi itse kaikesta tästä kartan. Olkoon tämä kartta hyvin
yksinkertainen ja kuvatkoon lapsi siihen aluksi ainoastaan nuo kaksi
mainittua lähtökohtaa, joihin sitten vähitellen voi lisätä muita,
mikäli se tuntee tai oppii laskemaan niiden etäisyydet toisistaan sekä
niiden asemat. Tästä huomaa mikä etu lapsella on siitä, että jo
aikaisemmin olemme kehittäneet sen silmämittaa.
Tästä huolimatta lasta epäilemättä tulee vähän johtaa, mutta hyvin
vähän ja sen sitä huomaamatta. Jos se erehtyy, niin älkää sanoko mitään
älkääkä korjatko tuota erehdystä. Odottakaa ääneti kunnes se itse
kykenee erehdyksiään huomaamaan ja korjaamaan tai menetelkää enintään
sopivan tilaisuuden tarjoutuessa niin, että se tulee niitä
havainneeksi. Ellei lapsi koskaan erehtyisi, se ei oppisi niin hyvin
kuin se oppii. Muuten ei ole niin tärkeätä, että se oppii maansa
topografian, vaan että se oppii tavan, millä siihen voi perehtyä. Vähät
siitä, jos sillä on karttoja päässä, kunhan se vaan hyvin käsittää mitä
ne esittävät ja kun se tarkoin tuntee niiden piirtämistaidon. Huomatkaa
siis mikä on ero teidän oppilaidenne tietojen ja minun oppilaani
tiedottomuuden välillä! Edelliset tuntevat karttoja ja jälkimäinen osaa
itse niitä piirtää. Näistä hän saa uusia seinäkoristeita huoneeseensa.
Muistakaa aina, ettei minun opetustapani periaate ole opettaa lapselle
paljo seikkoja, vaan aina antaa ainoastaan oikeiden ja selvien
käsitteiden juurtua sen päähän. Vaikka se ei tietäisi mitään, ei se
haittaa, kunhan se vaan ei saa vääriä tietoja. Terotan sen mieleen
totuuksia ainoastaan torjuakseni siitä ne erehdykset, jotka se oppisi
noiden totuuksien asemesta. Järkevyys ja oikea arvostelukyky kehittyy
hitaasti, ennakkoluulot sitävastoin tunkevat laumoittain esiin, ja
niistä lapsi on varjeltava. Mutta jos käännetään huomio itse tieteeseen
sinänsä, syöksytään pohjattomaan mereen, jolla ei ole ääriä ja joka on
salakareja täynnä; siitä ette koskaan vapaudu. Kun näen ihmisen, joka
on ihastunut tietojen hankkimiseen, hurmautuvan niiden viehätyksestä ja
rientävän toisesta toiseen voimatta pysähtyä, luulen näkeväni edessäni
lapsen, joka poimii näkinkenkiä rannalla ja kokoaa niitä syliinsä,
mutta joka sitten nähdessään uusia näkinkenkiä, viskaa pois jo
poimimansa ja noukkii toisia, kunnes se, kyllästyen niiden paljoudesta
ja tietämättä mitä enää valitsisi, lopulta heittää pois kaikki ja
poistuu tyhjin käsin.
Alkuiällä aika oli liian pitkä; koetimme vaan saada sen menemään,
peläten että sitä huonosti käyttäisimme. Tällä iällä on laita
päinvastainen; meillä näet ei ole tarpeeksi aikaa tehdäksemme kaikkea,
mikä olisi hyödyllistä. Ajatelkaa että intohimot lähestyvät ja
oppilaanne, niin pian kuin ne kolkuttavat ovelle, ei tarkkaa muuta kuin
niitä. Heränneen ymmärryksen levollista ikää kestää niin vähän aikaa,
se kuluu niin nopeasti ja sitä täytyy käyttää niin moneen muuhun
tärkeään seikkaan, että olisi mieletöntä toivoa että se riittäisi
tekemään lapsen oppineeksi. Ei ole kysymys siitä, että sille
opetettaisiin tieteitä, vaan siitä, että siinä herätetään halua ja
rakkautta niihin ja että sille tarjotaan oikeita metodeja niiden
oppimiseksi, kun tämä halu siinä on kehittynyt. Tämä on epäilemättä
jokaisen hyvän kasvatuksen pääperiaatteita.
Tällä iällä on myöskin sopiva aika totuttaa lasta jatkuvasti
kiinnittämään huomiotaan samaan esineeseen. Mutta tätä tarkkaavaisuutta
ei saa koskaan aiheuttaa pakko, vaan aina huvi tai harrastus. Tulee
tarkoin karttaa, ettei tämä tarkkaavaisuus lasta rasita ja ettei se
sitä koskaan ikävystytä. Olkoon siis silmänne aina valpas, seuraten
kaikkea, mitkä voi sattua, ja luopukaa kaikesta ennemmin kuin lasta
ikävystytätte. Sillä on aina tärkeätä ettei lapsi tee mitään
vastahakoisesti, tärkeämpää kuin että se jotakin oppii.
Jos lapsi itse teille tekee kysymyksiä, niin vastatkaa sille sen verta,
mikä on tarpeen sen uteliaisuuden herättämiseksi, mutta ei sen
tyydyttämiseksi. Etenkin kun huomaatte että oppilaanne sen sijaan että
kysyisi oppiakseen, rupeaa lörpöttelemään ja vaivaamaan teitä
joutavilla kysymyksillä, keskeyttäkää heti vastaamisenne, sillä voitte
olla varma siitä, ettei hän enää huoli itse asiasta, vaan koettaa
kysymyksillään teitä ahdistaa. Silloin on vähemmin otettava huomioon ne
sanat, jotka lapsi lausuu, kuin se vaikutin, joka panee sen niitä
lausumaan. Tämä varoitus, joka tähän asti ei ole ollut tärkeä, on
merkitykseltään hyvin painava, niin pian kuin lapsi rupeaa järkeviä
johtopäätöksiä tekemään.
On olemassa yleisten totuuksien ketju, joka yhdistää kaikki tieteet
yhteisiin periaatteisiin, joista ne sitten kaikki vuorostaan
kehittyvät. Tämä ketju on filosofien metodi. Mutta siitä ei tässä ole
kysymys. On olemassa toinen ja vallan erilainen yhdysketju, nimittäin
se, jonka avulla jokainen yksityisaine liittyy toiseen, viitaten aina
seuraavaan. Tätä järjestystä, joka alituisen uteliaisuuden muodossa
ylläpitää kaikkien eri oppiaineiden vaatimaa tarkkaavaisuutta,
useimmat ihmiset noudattavat, ja sitä on etenkin lasten seurattava.
Selvittääksemme tehtävämme esim. karttoja suunnitellessamme meidän on
piirtäminen meridianeja. Kaksi leikkauspistettä aamulla ja illalla
yhtäsuurten varjojen välillä tuottavat tuolle kolmentoistavuotiaalle
astronomille oivallisen meridianin.
Mutta tällaiset meridianit kuluvat aina uudelleen pois; tarvitaan
aikaa, jotta ne uudestaan piirrettäisiin. Ne vaativat työskentelemään
aina samassa paikassa. Siitä on liiaksi vaivaa, joka ajan pitkään
oppilasta ikävystyttäisi. Tämän olemme edeltäpäin aavistaneet ja
ryhtyneet varokeinoihin.
Olenpa taas joutunut pitkiin ja tarkkoihin yksityisseikkoihin. Lukijat,
kuulen napinanne, mutta kuuntelen sitä pelotta. En tahdo
kärsimättömyytenne takia uhrata kirjani hyödyllisintä osaa. Päättäkää
te puolestanne mille kannalle asetutte minun pitkäveteisyyteeni nähden;
minä näet jo olen päättänyt, miten menettelen valituksienne suhteen.
Aikoja sitten minä ja oppilaani olimme huomanneet, että meripihka,
lasi, lakka ja muutamat muut esineet, kun niitä oli hierottu, vetivät
puoleensa oljenkorsia, ja ettei toisilla esineillä taas ollut tätä
vetovoimaa. Sattumalta löysimme toisen esineen, jolla oli vielä
tavattomampi ominaisuus, nimittäin se, että se veti puoleensa jonkun
matkan päästä ja ilman että sitä hierottiin, rautaisia viilajauhoja ja
muita pieniä rautapalasia. Kauan aikaa tämä ilmiö meitä huvitti, ilman
että saatoimme siinä huomata mitään muuta. Viimein havaitsimme että
tämä voima siirtyy itse rautaan, jota magneetilla on hivuteltu
määrättyyn suuntaan. Eräänä päivänä menemme markkinoille.[78] Siellä
eräs silmänkääntäjä panee leipäpalan vetämään vesiammeessa uivaa
vahasta tehtyä ankkaa. Vaikka tämän johdosta olemmekin suuresti
hämmästyneet, emme kuitenkaan sano: hän on noita, sillä emme tiedä mikä
noita on. Koska alati kohtaamme ilmiöitä, joiden syitä emme tunne, emme
yleensä hätäile tekemällä johtopäätöksiä, vaan pysymme levollisina
tietämättömyydessämme, kunnes löydämme tilaisuuden siitä vapautua.
Palaamme kotia ja olemme niin paljon puhuneet markkinoilla näkemästämme
ankasta, että päätämme jäljitellä tätä koetta. Otamme magneetilla hyvin
hierotun neulan, jonka ympärille panemme valkoista vahaa, tehden tämän
parhaan taitomme mukaan ankan muotoiseksi, niin että neula kulkee läpi
sen ruumiin ja että neulan kärki on sen nokkana. Panemme ankan veteen,
panemme avainrenkaan lähelle sen nokkaa ja huomaamme helposti
ymmärrettävällä ilolla että ankka seuraa avainrengasta aivan samoin
kuin markkina-ankka seurasi leipäpalaa. Toiseen kertaan lykkäämme sen
huomion tekemisen, mihin suuntaan ankka vedessä pysähtyy, kun se
jätetään lepoon. Tällä hetkellä kokeilumme esine vetää kaiken huomiomme
puoleensa, emmekä ehdi ajatella muuta.
Vielä samana iltana palaamme markkinoille pannen taskuumme erityisesti
valmistettua leipää, ja heti kun silmänkääntäjä on tehnyt temppunsa,
pikku oppinut herraseni, joka vaivoin on voinut hillitä itseään, sanoo
hänelle ettei tuo temppu ole ollenkaan vaikea, ja että hän itse on
tekevä vallan samoin. Hänen sanastaan pidetään kiinni. Heti paikalla
hän vetää esiin taskustaan leivän, johon on kätketty rautapala.
Lähestyessään pöytää hän tuntee sydämensä sykkivän. Hän ojentaa
leipäänsä melkein vapisten. Ankka lähestyy ja seuraa sitä. Lapsi
huudahtaa ja vavahtaa ilosta. Kun läsnäolijat taputtavat käsiään ja
huutavat suosiotaan, hänen päänsä menee pyörälle, ja hän on vallan
suunniltaan ilosta. Taikatemppujen tekijä on vallan hämillään, mutta
syleilee kuitenkin pienokaista, onnittelee häntä ja pyytää häntä vielä
seuraavana päivänä kunnioittamaan häntä läsnäolollaan, lisäten että hän
siksi on kokoava vielä enemmän väkeä osottamaan suosiotaan hänen
taitavuudelleen. Pikku luonnontutkijani, jonka ylpeys on herännyt,
tahtoo ilmaista salaisuutensa. Mutta minä tukin heti hänen suunsa ja
vien hänet pois ylistysten peittämänä.
Pienokainen laskee, ollen naurettavan levoton, minuutit, jotka ovat
kuluvat seuraavaan päivään. Hän kutsuu tuohon tilaisuuteen kaikki,
jotka kohtaa, hän tahtoisi että koko ihmissuku olisi hänen kunniansa
todistajana. Tuskin hän jaksaa odottaa tuota hetkeä ja hän tahtoisi
asettaa kellonsa edelle. Sitten riennämme saapuville; sali on jo täynnä
väkeä. Sisään astuessaan hän tuntee nuoren sydämensä ilosta
sykähtelevän. Silmänkääntäjä tekee ensin muita temppuja; hän onnistuu
verrattoman hyvin ja tekee vallan hämmästyttäviä taidonnäytteitä.
Pienokainen ei huomaa mitään tästä kaikesta; hän on levoton, hikoilee,
hengittää tuskin ja hypistelee koko ajan kärsimättömyydestä vapisevalla
kädellä taskussaan olevaa leipäpalaa. Viimein tulee hänen vuoronsa.
Mestari ilmoittaa tämän juhlallisesti. Pienokainen lähestyy häpeissään,
vetää esiin leipäpalansa ... mutta oi inhimillisten seikkojen
vaihtelevaisuutta! Ankka, joka edellisenä päivänä oli niin kesy, on
tänään tullut vallan kesyttömäksi. Sen sijaan että se ojentaisi
nokkansa leipää kohti, se kääntää pyrstönsä ja pakenee. Se välttää
leipää ja sitä ojentavaa kättä yhtä huolellisesti kuin se ennen niitä
on seurannut. Koeteltuaan monta monituista kertaa turhaan ja saatuaan
naurunhohotuksia palkakseen, lapsi rupeaa valittamaan, sanoo että sitä
petetään, että ensimäisen ankan sijaan on pantu toinen ja vaatii
silmänkääntäjää itseä vetämään tätä ankkaa leivän kärjellä.
Sanaakaan vastaamatta temppujentekijä ottaa leipäpalan ja ojentaa sitä
ankkaa kohti. Heti paikalla ankka seuraa leipäpalaa ja kättä, joka sitä
kuljettaa. Lapsi ottaa saman leipäpalan, mutta ei ollenkaan onnistu
paremmin kuin yllä. Hän huomaa ankan tekevän hänestä pilkkaa ja
kiertävän ympäri ammetta. Hän poistuu viimein aivan häpeissään eikä
rohkene enää panna itseään alttiiksi ivanaurulle.
Silloin silmänkääntäjä ottaa käteensä pienokaisen tuoman leipäpalan ja
käyttää sitä yhtä suurella menestyksellä kuin omaansa. Hän vetää siitä
kaikkien nähden raudan pois. Tästä nousee uusi meitä ivaava
naurunremahdus. Sitten hän tämän näin tyhjennetyn leipäpalan avulla
panee ankan liikkumaan kuten ennen. Hän tekee saman tempun toisella
leipäpalalla, jonka kaikkien nähden kolmas henkilö on leikannut. Saman
hän tekee hansikkaallaan ja sormensa päällä. Lopuksi hän poistuu ammeen
luota ja asettuu keskelle lattiaa ja selittäen juhlallisella
äänenpainolla, joka tämäntapaisille ihmisille on omituinen, että ankka
on totteleva yhtä hyvin hänen ääntänsä kuin kädenliikettään, hän
puhuttelee sitä ja se tottelee häntä. Hän käskee sen mennä oikeaan, ja
se menee, palaamaan, ja se palaa, kääntymään ja se kääntyy; liike
seuraa aina välittömästi käskyä. Kiihtyvät kättenpaukutukset meitä yhä
vaan loukkaavat. Poistumme salista huomaamatta ja sulkeudumme
huoneeseemme, emmekä mene kertomaan menestystämme kaikille, kuten
olimme aikoneet.
Seuraavana aamuna kolkutetaan ovellemme; avaan. Sisään astuu
silmänkääntäjä. Vaatimattomasti hän valittaa käytöstämme. Mitä pahaa
hän oli meille tehnyt, että rupesimme saattamaan epäluulonalaisiksi
hänen näytteitään ja riistämään häneltä hänen leipäansionsa! Mitä niin
merkillistä saattoi tarjota tuo taito panna liikkumaan vaha-ankka, että
tahdottiin ostaa tämä kunnia kunniallisen miehen toimeentulon
kustannuksella? -- "Totta tosiaan, hyvät herrat, jos minulla olisi
toinen kyky, jonka avulla voisin elää, en ollenkaan pitäisi kunnianani
harjottaa tätä kykyäni. Olisihan teidän pitänyt tietää, että mies, joka
on tuhlannut elämänsä tämän viheliäisen ammatin harjottamiseen, osaa
sen paremmin kuin te, jotka sitä harjotatte vaan muutaman hetken. Se,
etten heti alussa näyttänyt teille mestaritemppujani, johtuu siitä
etten pidä sopivana hätäillen tuoda esiin kaikkea, minkä tietää.
Minulla on aina ollut tapana säästää parhaat temppuni sopivaan
tilaisuuteen, ja paitsi viimeksi näyttämääni, minulla on vielä
tarpeeksi muita, estääkseni uteliaita lapsukaisia asioihini
sekaantumasta. Muuten, hyvät herrat, tahdon vallan kernaasti ilmaista
teille sen salaisuuden, joka saattoi teidät niin ymmälle, kuitenkin
pyytäen ettette sitä vahingokseni väärinkäytä ja että toiste olette
varovaisemmat."
Senjälkeen hän näyttää meille koneistonsa, ja huomaamme suuresti
hämmästyneinä, että tämä on yksinkertaisesti hyvin vahva magneetti,
jota pöydän alle piiloitettu lapsi liikutteli, ilman että sitä huomasi.
Mies piiloittaa taas koneensa. Kiitettyämme häntä ja pyydettyämme
häneltä anteeksi, tahdomme antaa hänelle lahjan; hän kieltäytyy sitä
vastaanottamasta. "Ehei, hyvät herrat; ettepä ole käyttäytyneet siten
minua kohtaan, että tahtoisin vastaanottaa lahjojanne. Vasten
tahtoannekin tulette jäämään minulle kiitollisuuden velkaan. Tämä on
ainoa kostoni. Huomatkaa, että jalomielisyyttä on olemassa joka
säädyssä. Otan maksua tempuistani, mutta en opetuksistani."
Lähtiessään hän kääntyy suoraan minun puoleeni, lausuen minulle aivan
ääneen moitesanoja. "Annan kernaasti tälle pienokaiselle anteeksi",
sanoo hän, "sillä hän on rikkonut ainoastaan tietämättömyydestä. Mutta
te, hyvä herra, jonka olisi pitänyt huomata hänen erehdyksensä, miksi
ette häntä oikaissut? Koska elätte yhdessä, olette te vanhempana
velvollinen pitämään hänestä huolta ja häntä neuvomaan. Teidän
kokemuksenne on oleva hänen ojennusnuoransa. Kun hän suureksi
vartuttuaan moittii itseään nuoruutensa erehdyksistä, on hän
epäilemättä soimaava teitä siitä, mitä ette ole neuvonut häntä
karttamaan."[79]
Hän poistuu ja jättää meidät molemmat mitä suurimman hämmästyksen
valtoihin. Minä soimaan itseäni leväperäisestä alttiudestani ja lupaan
toiste luopuvani siitä ja paremmin katsovani oppilaani etua ja
varoittavani häntä erehdyksistä, ennenkuin hän joutuu niiden alaiseksi.
Nyt näet lähestyy se aika, jolloin opettajan ankaruus on astuva toverin
ystävällisyyden sijaan. Tämän muutoksen tulee tapahtua asteittain.
Tulee edeltäpäin ottaa huomioon kaikki, ja tulee tehdä se sangen
kaukaa.
Seuraavana päivänä palaamme markkinoille uudestaan nähdäksemme tempun,
jonka salaisuuden olemme saaneet tietää. Lähestymme syvästi
kunnioittaen silmänkääntäjä-Sokratestamme; tuskin rohkenemme kohottaa
katseitamme häneen. Hän kohtelee meitä ylen ystävällisesti ja osottaa
meille paikkamme niin kohteliaasti, että siitä vaan yhä enemmän
nöyrrymme. Hän tekee tavalliset temppunsa; mutta häntä huvittaa etenkin
kauan panna vaha-ankkaa liikkumaan ja sitä tehdessään hän usein
ylpeästi katselee meitä. Ymmärrämme kaiken emmekä hiisku sanaakaan. Jos
oppilaani uskaltaisi avata suutaankaan, ansaitsisi hän, että hänet
muserrettaisiin.
Tämän esimerkin jokainen yksityiskohta on tärkeämpi, kuin miltä
näyttää. Tämä yksi ainoa opetus tarjoaa useampia opetuksia. Mitä
nöyryyttäviä seurauksia turhamielisyyden ensi puuskaus tuottaa! Nuori
opettaja, tarkkaa tätä huolellisesti. Jos osaat asettaa niin, että
siitä on seurauksena nöyryytys ja ikävyyksiä,[80] voit olla varma
siitä, ettei oppilastasi pitkään aikaan haluta toistamiseen tyydyttää
turhamielisyyttään. Miten paljo vaivaa ja vastuksia! huudahtanee
lukija. Sen myönnän kyllä ja vielä lisäksi, että kaikki tämä tapahtuu
sitä varten, että saisimme magneettineulan, jota voimme käyttää
meridianina. Opittuamme että magneetti vaikuttaa toisten esineiden
läpi, koetamme mitä pikimmin tehdä itsellemme samanlaisen koneen kuin
näkemämme kone. Tätä varten teemme pöytään syvennyksen, asetamme tähän
sen kokoisen hyvin matalareunaisen ammeen, johon kaadamme vettä
muutaman linjan korkealta, ja siihen panemme uimaan hieman
huolellisemmin muodostetun ankan j.n.e. Usein tarkattuamme ammeen
ääressä tämän ankan liikkeitä, huomaamme että se lepotilaan jouduttuaan
aina kääntyy melkein samaan suuntaan. Kiinnitämme jatkuvasti huomiomme
tähän ilmiöön ja tutkimme tätä suuntaa, jolloin huomaamme sen käyvän
etelästä pohjoiseen. Enempää emme tarvitse; olemme löytäneet
magneettineulamme, tai melkein löytäneet. Näin olemme siirtyneet
fysiikan alalle.
Maan päällä on eri ilmanaloja ja näissä ilmanaloissa on erilämpöisiä
seutuja. Vuodenaikojen vaihdos on tuntuvampi kuta enemmän lähestytään
napaa. Kaikki kappaleet vetäytyvät kokoon kylmässä ja paisuvat
lämpimässä. Tämä ilmiö on paraiten mitattavissa kun se esiintyy
nesteissä ja on tuntuvin väkiviinan-pitoisissa nesteissä. Tähän ilmiöön
perustuu lämpömittari. Tuuli pieksee kasvoja; ilma on siis kappale,
juokseva aine, sen ruumiimme tuntee, vaikka ei ole mitään keinoja sitä
nähdä. Jos ylösalasin käännetty lasi upotetaan veteen, ei vesi sitä
täytä, ellei ilma pääse siitä pois. Ilma on siis vastustusvoimainen.
Jos lasin upottaa vielä syvemmälle, vesi nousee siinä korkeammalle,
kuitenkaan voimatta sitä täyttää. Ilmaa voidaan siis jossakin määrin
puristaa kokoon. Puristetulla ilmalla täytetty pallo hyppelee paremmin
kuin millään muulla lailla täytetty pallo. Ilma on siis joustavaa
ainetta. Ollessanne kylpyammeessa, ojentakaa käsivarttanne
vaakasuorasti ulos vedestä, niin tunnette siinä suunnattoman painon.
Ilma on siis painavaa ainetta. Punnitsemalla ilmaa muiden veteläin
aineiden avulla voidaan mitata sen paino. Tähän perustuu ilmapuntari,
juoksutuspilli, ilmapyssy ja -pumppu. Kaikki statiikan (tasapaino-opin)
ja hydrostatiikan (vedentasapaino-opin) lait voidaan johtaa yhtä
yksinkertaisista kokeista. En siis ollenkaan tahdo, että tätä varten
mennään kokeilevan fysiikan laboratorioon. Kaikki nuo kalut ja koneet
ovat minulle vastenmieliset. Oppineisuus tappaa tieteen. Joko kaikki
nämä koneet pelästyttävät lasta, tai niiden muoto heikontaa ja kääntää
pois tarkkaavaisuutta, joka olisi kiinnitettävä niiden vaikutuksiin.
Minä tahdon että itse keksimme kaikki koneemme, enkä tahdo että kone
tehdään ennen koetta. Tahdon että vasta sitten kun olemme ikäänkuin
sattumalta saaneet aavistuksen kokeesta, vähitellen keksimme koneen,
jonka tulee toteennäyttää se. Ei ole ollenkaan vaarallista, jos eivät
koneemme ole vallan täydelliset ja täsmälliset, kunhan meillä
vaan on selvä käsitys siitä, millaiset niiden tulee olla ja mitä
tuloksia niillä suoritetuista kokeista tulee saavuttaa. Ensimäistä
statiikan-tuntiani varten en mene noutamaan vaakaa, vaan asetan sauvan
poikittain tuolin selkänojalle, mittaan tasapainossa olevan sauvan
molemmat osat ja lisään kummallekin puolelle milloin eriraskaita,
milloin taas yhtä raskaita painoja. Siirtäen sauvaa tarpeen mukaan
huomaan lopuksi että tasapainotila on tulos painojen raskauden ja
vipuvarsien keskinäisestä suhteesta. Täten siis pikku fyysikkoni jo
kykenee arvostelemaan vaa'an kelpoisuutta, ennenkuin hän sitä on
nähnytkään.
Kieltämättä saamme asioista paljon selvemmät ja varmemmat tiedot
oppimalla ne itsestämme kuin johtumalla niihin toisten opetuksesta.
Siitä on sitäpaitsi se hyöty, ettemme alista järkeämme orjallisesti
auktoriteetin alaiseksi ja että lisäksi kekseliäämmin löydämme eri
suhteita, yhdistämme eri seikkoja, keksimme koneita, jotavastoin
omaksuessamme kaikki sellaisena kuin se meille annetaan, annamme
henkemme vajota välinpitämättömyyteen, vallan kuin sellaisen ihmisen
ruumis, jota hänen palvelijansa aina pukevat, lämmittävät ja palelevat
ja jota hevoset aina vetävät, lopulta menettää jäsentensä voiman ja
käyttämiskyvyn. Boileau kerskasi siitä, että oli opettanut Racinea
käyttämään vaikeita loppusointuja. Koska on olemassa niin paljon
erinomaisia metodeja, jotka helpottavat meille tieteiden oppimisen,
olisi ylen tärkeätä, että joku meille antaisi vaikeitakin metodeja.
Tuntuvin etu näistä hitaista ja vaivalloisista opinnoista on se, että
niitä harjottamalla ruumis keskellä mieteperäisiä tutkimuksia pysyy
toiminnassa, että jäsenet tulevat notkeiksi ja että kädet alati
kehittyvät työhön ja ihmiselle hyödyllisiin toimituksiin. Kun on
keksitty niin paljon koneita helpottamaan kokeidemme tekemistä ja
korvaamaan aistiemme puuttuvaa tarkkuutta, matkaansaavat ne sen, että