Émile eli Kasvatuksesta - 54

käsittää, miten se siis voisi myöntää toiselle oikeutta, jota sillä ei
ole.
Koska esivallan olennainen toiminta ilmenee yleistahdossa, ei myöskään
saata käsittää miten yksityistahto aina voisi olla sopusoinnussa
yleistahdon kanssa. Päinvastoin tulee olettaa, että se usein on oleva
sille vastainen; sillä yksityisetu tavoittelee aina etevämmyyttä,
yleisetu taas yhdenveroisuutta. Ja jos keskinäinen sopusointu olisikin
mahdollinen, niin yksistään se seikka, ettei tuo sopusointu olisi
välttämätön eikä rikkomaton, riittäisi ehkäisemään esivallan oikeutta
syntymästä.
Tulemme tutkimaan ovatko kansan päämiehet, minkänimisinä heidät
valittaneenkin, rikkomatta yhteiskuntasopimusta muuta kuin kansan
virkamiehiä, joille se määrää tehtäväksi lakien toimeenpanon. Vielä
otamme selville, eivätkö nämä johtavat henkilöt ole velkapäät tekemään
tiliä virkatoimistaan ja eivätkö he itse ole niiden lakien alaiset,
joiden noudattamista heidän tulee valvoa.
Ellei kansa siis voi luopua esivaltaoikeudestaan, voiko se ainakin
joksikin aikaa luovuttaa sen? Ellei se voi valita itselleen
hallitsijaa, niin voiko se valita itselleen edustajia? Tämä kysymys on
tärkeä ja ansaitsee pohtimista.
Ellei kansalla voi olla esivaltaa eikä edustajia, tutkimme miten se
itse voi säätää lakinsa; tuleeko sillä olla paljo lakeja ja tuleeko sen
usein niitä muuttaa ja onko edullista, että suuri kansa on oma
lainsäätäjänsä;
oliko Rooman kansa suuri kansa;
onko hyvä, että on olemassa suuria kansoja.
Edellä mainituista huomautuksista seuraa, että valtiossa on
väliasteinen valta alamaisten ja esivallan välillä; ja tämän vallan,
joka on yhden tai useampien jäsenten muodostama, on hoitaminen julkista
hallintoa, toimeenpaneminen lait ja ylläpitäminen yhteiskunnallista ja
valtiollista vapautta.
Tämän vallan jäseniä sanotaan _virkamiehiksi_ tai _kuninkaiksi_, s.o.
hallinnon pitäjiksi. Jos tämän vallan edustajia tarkastetaan
erityishenkilöinä, heitä sanotaan _ruhtinaiksi_, ja toimintansa
puolesta _hallitukseksi_.
Jos otamme huomioon koko valtiomahdin toiminnan suhtautuvana itseensä,
s.o. kokonaisuuden suhteen kokonaisuuteen eli esivallan suhteen
valtioon, niin voimme verrata tätä suhdetta jatkuvan verrannon
äärimäisiin lukuihin, jonka keskussuureena on hallitus. Hallitus
vastaanottaa esivallalta ne määräykset, jotka se antaa kansalle; ja kun
kaikki tasan punnitaan, on hallituksen aikaansaannos ja valta samalla
tasalla kuin kansalaisten aikaansaannos ja valta, nämä kun ovat
toiselta puolen alamaisia ja toiselta esivaltana. Ei saata muuttaa
yhdenkään tämän verrannon jäsenen arvoa hajottamatta samalla verrantoa.
Jos esivalta tahtoo hallita tai jos ruhtinas tahtoo säätää lakeja tai
jos alamainen kieltäytyy tottelemasta, niin säännöllisiä oloja seuraa
epäjärjestys, valtio hajoaa ja vajoaa hirmuvallaksi tai anarkiaksi.
Olettakaamme, että valtioon kuuluu kymmenen tuhatta kansalaista.
Esivaltaa ei saata ajatella muuten kuin ryhmänä, yhteytenä; mutta
kullakin yksityisellä kansalaisella on alamaisena yksilöllinen ja
riippumaton olemassaolonsa. Silloin siis esivalta suhtautuu alamaiseen
kuten kymmenen tuhatta yhteen, s.o. kullakin valtion jäsenellä on
ainoastaan yksi kymmentuhannes osa esivallan valtaa, vaikka hän itse on
kokonaan sen alainen. Jos kansaan kuuluu sata tuhatta ihmistä, ei
alamaisten tila muutu, mutta jokainen heistä on lakien koko vallan
alainen, kun sitävastoin hänen äänensä on vähentynyt satatuhannes
osaksi ja voi kymmenen kertaa vähemmin vaikuttaa lakien säätämiseen.
Alamaisen suhde siis aina pysyy samana, mutta esivallan suhde kasvaa
suhteellisesti kansalaisten lukuun nähden. Tästä seuraa, että kuta
enemmän valtio kasvaa, sitä enemmän vapaus vähenee.
Kuta vähemmän siis yksityistahdot ovat sopusoinnussa yleistahdon
kanssa, s.o. tavat lakien kanssa, sitä enemmän tulee ehkäisevän vallan
kasvaa. Toiselta puolen taas, kuta suurempi valtio on, sitä enemmän
yleistä valtaa se myöntää vallanpitäjille, sitä enemmän heillä on
kiusauksia ja keinoja valtaansa väärin käyttää. Kuta enemmän siis
hallituksella on valtaa pitää kansaa aisoissa, sitä suurempi valta
pitää esivallalla puolestaan olla hillitäkseen hallitusta.
Tästä kaksinaisesta suhteesta seuraa, että esivallan, hallituksen ja
kansan välinen jatkuva verranto ei ole mikään mielivaltainen käsite,
vaan johdonmukainen seuraus valtion laadusta. Siitä seuraa vielä että,
koska toinen äärimäisistä jäsenistä, nimittäin kansa, on arvoltaan
muuttumaton, joka kerta kun kaksistettu suhde lisääntyy tai vähenee,
yksinkertainen suhde puolestaan lisääntyy tai vähenee, mikä ei voi
muuten tapahtua kuin että keskusluku yhtä usein muuttuu. Tästä voimme
tehdä sen johtopäätöksen, ettei ole olemassa vaan yhdenlainen ja ainoa
hallitusmuoto, vaan että täytyy olla yhtä monta eri hallitusmuotoa,
kuin on erisuuruisia valtioita.
Jos jonkun kansan tavat sitä vähemmin ovat sopusoinnussa lakien kanssa,
kuta lukuisampi kansa on, niin tutkimme eikö tästä jotenkin selvästi
seuraa, että hallitus on sitä heikompi, kuta enemmän jäseniä siinä on.
Selvittääksemme tämän mielipiteen erotamme jokaisen virkamiehen
persoonassa kolme olennaisesti erilaista tahtoa. Ensiksi: yksilön oman
tahdon, joka tähtää yksinomaan hallitsijan etuun; tahdon, jota voi
sanoa joukko-tahdoksi ja joka on yleinen hallitukseen nähden ja
yksityinen valtioon nähden, jonka osa hallitus on; kolmanneksi: kansan
tahdon eli esivallan tahdon, joka on yleinen sekä valtioon nähden,
katsottuna kokonaisuudeksi, että hallitukseen nähden, katsottuna
kokonaisuuden osaksi. Täydellisen lainsäädännön alalla yksityis- ja
yksilöllistahdon tulee olla melkein mitätön, hallitukselle ominaisen
joukkotahdon suuresti voimakkaampi, ja siis yleisen ja esivalta-tahdon
kaikkien muiden tahtojen ojennusnuora. Luonnonjärjestyksen mukaan
päinvastoin näiden eri tahtojen toiminta vilkastuu kuta enemmän ne
keskittyvät. Yleistahto on aina heikoin; joukko-tahto on toisessa
sijassa, ja yksityistahto kaikista muista etusijassa. Täten siis
jokainen ensiksi on oma itsensä, sitten virkamies ja sitten vasta
kansalainen. Tämä asteikko on vallan vastainen sille, jota
yhteiskuntajärjestys vaatii.
Edellytettyämme tämän oletamme että hallitus olisi yhden ainoan
henkilön käsissä. Silloin yksityistahto ja joukko-tahto olisivat
täydelleen yhtyneet, ja jälkimäisellä tässä tapauksessa olisi suurin
määrä voimakkuutta, mikä sillä voi olla. Koska tästä määrästä riippuu
vallan käyttäminen, ja koska hallituksen ehdoton valta, ollen aina sama
kuin kansan valta, ei vaihtele, niin siitä seuraa, että toiminnaltaan
tehoisin on se hallitus, joka on yhden ainoan henkilön käsissä.
Jos päinvastoin oletamme hallituksen yhtyvän ylimpään valtaan,
nimittäin, että hallitsija on esivalta ja kansalaiset virkamiehiä,
silloin joukko-tahdolla, joka on täydelleen sekaantunut yleistahtoon,
ei ole enempää vaikuttavaisuutta kuin tällä ja se myöntää
yksityistahdolle koko sen vallan. Täten siis hallitus, joskohta sillä
yhä vielä tällöinkin on sama ehdoton valta, kuitenkin on mitä
vähimmässä määrin toimivana.
Nämä johtopäätökset ovat kieltämättömiä, ja vielä toiset mietteet ovat
omansa niitä vahvistamaan. Saattaa siis esim. huomata, että virkamiehet
joukkoyhteydessään harjottavat paljon laajempaa toimintaa kuin
kansalainen omassa piirissään, ja sentähden yksityistahdolla
edellisessä on paljon enemmän vaikutusvaltaa. Sillä jokaisella
virkamiehellä on melkein aina joku erityinen hallinnollinen tehtävä,
kun sitävastoin kukin kansalainen, erityisyksilönä, ei ole osallinen
mistään esivaltaistehtävästä. Muuten valtion laajetessa sen todellinen
valta kasvaa, vaikka se ei kasva suhteellisesti laajuuteensa. Mutta kun
valtio pysyy samana, ei hallitus saavuta suurempaa valtaa, vaikka
virkamiehistö kasvaa, sillä onhan hallitus valtion vallanpitäjä, ja
onhan tämä valta aina samanlainen. Sentähden hallituksen toiminta tämän
suurilukuisuuden tähden vähenee, ilman että sen valta voisi lisääntyä.
Huomattuamme, että hallitus heikkenee mikäli virkamiesten luku kasvaa,
niin tulee siis kansan lisääntyessä kurissapitävän vallan enetä. Tästä
teemme sen johtopäätöksen, että virkamiesten suhteen hallitukseen tulee
olla päinvastainen kuin alamaisten suhteen hallitsijaan, s.o. kuta
enemmän valtio kasvaa, sitä suuremmassa määrin hallituksen tulee
keskittyä siten, että esimiesten luku vähenee suhteellisesti kansan
lisääntymiseen.
Antaaksemme näille eri muodoille määrätyt nimet, huomautamme ensiksi,
että hallitsija voi uskoa hallituksen koko kansalle tai ainakin
suurimmalle osalle kansaa siten, että on olemassa enemmän kansalaisia,
jotka ovat virkamiehiä, kuin on yksinkertaisia yksityisihmisiä.
Tällaiselle hallitusmuodolle annetaan nimi kansanvalta.
Hallitsija voi myöskin uskoa hallituksen ainoastaan muutamien käsiin,
niin että on enemmän yksinkertaisia kansalaisia kuin virkamiehiä, ja
tällaista hallitusmuotoa sanotaan ylimysvallaksi.
Viimein hallitsija saattaa uskoa koko hallituksen yhden ainoan
virkamiehen käsiin. Tämä kolmas muoto on yleisin, ja sitä sanotaan
yksin- tai kuningasvallaksi.
Huomautamme, että kaikki nämä hallitusmuodot, varsinkin kaksi
edellistä, saattavat alaltaan laajeta tai supistua ja että niiden
äärirajat saattavat laajeta hyvinkin avaroiksi. Kansanvalta näet voi
käsittää koko kansan tai supistua ainoastaan puoleen. Ylimysvalta
vuorostaan saattaa puolesta kansan lukumäärästä rajattomasti supistua
ja lopulta tyytyä mitä pienimpään lukumäärään. Kuningasvaltakin joskus
sallii jakoa, joko isän ja pojan tai kahden veljen välillä tai vielä
toisinkin. Spartassa oli aina kaksi kuningasta, ja Rooman valtakunnassa
nähtiin samanaikuisesti kahdeksan keisaria, ilman että valtakunta siltä
oli jaettu. On olemassa yksi kohta, jossa jokainen hallitusmuoto
sekaantuu seuraavaan hallitusmuotoon. Ja huolimatta mainitusta kolmesta
ominaisesta hallitusmuodosta saattaa hallitus itse teossa pukeutua yhtä
moneen muotoon kuin valtiossa on kansalaisia.
Lisäksi jokainen näistä hallitusmuodoista erityisessä suhteessa saattaa
jakautua eri alaosiin, joista toista hallitaan toisella, toista
toisella tavalla, ja näistä kolmen päämuodon eri yhdistelmistä saattaa
syntyä koko joukko sekamuotoja, joista kukin saattaa monistua
yksinkertaisten muotojen kautta.
Kaikkina aikoina on paljon väitelty siitä, mikä on paras hallitusmuoto,
eikä ole otettu huomioon, että jokainen hallitusmuoto erityisissä
tapauksissa on paras, toisissa taas huonoin. Koska nyt eri valtioissa
virkamiesten lukumäärän[189] suhteen tulee olla päinvastainen
kansalaisten lukumäärälle, niin me puolestamme teemme sen
johtopäätöksen, että kansanvaltainen hallitus yleensä sopii pienille,
ylimysvaltainen hallitus keskinkertaisen suurille ja yksinvalta
suurille valtioille.
Näiden tutkistelujen johdolla saavutamme tiedon siitä, mitkä ovat
kansalaisten velvollisuudet ja oikeudet ja voiko niitä toisistaan
erottaa. Lisäksi saamme selville, mikä isänmaa on, mikä on sille
olennaista ja mistä kukin saattaa tuntea, onko hänellä isänmaa vai ei.
Täten tarkastettuamme jokaista yhteiskuntamuotoa erikseen tulemme niitä
vertaamaan toisiinsa huomataksemme niiden eri keskinäiset suhteet.
Näemme, miten toiset ovat suuria, toiset pieniä, toiset voimakkaita,
toiset heikkoja; miten toiset hätyyttävät, loukkaavat ja havittelevat
toisia ja miten ne tässä alituisessa vuorovaikutuksessaan aiheuttavat
enemmän onnettomuutta ja riistävät hengen useammalta ihmiseltä, kuin
jos ne kaikki olisivat säilyttäneet alkuperäisen vapautensa. Tulemme
tutkimaan, eikö yhteiskuntalaitoksessa ole tehty liian paljon tai liian
vähän; lisäksi, eivätkö eri yksilöt, jotka ovat riippuvaiset laeista ja
ihmisistä, kun sitävastoin yhteiskuntaliitot elävät keskinäisessä
luonnollisessa riippuvaisuudessa, joudu alttiiksi näiden kahden eri
tilan vaikutuksille, omaamatta niiden tuottamia etuja, ja eikö kenties
olisi parempi, ettei maailmassa olisi mitään yhteiskuntalaitosta, kuin
että siinä niitä on useampia, ja eikö juuri tämä sekatila, joka häälyy
kahtaalle, turvaamatta kumpaakaan, ole se _per quem neutrum licet, nec
tanquam in bello paratum esse, nec tanquam in pace securum?[190] Eikö
juuri tuo osittainen ja epätäydellinen yhtyminen aiheuta tyranniutta ja
sotaa? Ja eivätkö tyrannius ja sota ole ihmiskunnan suurimpia
vitsauksia?
Tutkimme vielä niitä parannuskeinoja, joita on keksitty näiden
epäkohtien poistamiseksi, kuten liittokuntia, jotka, jättäen kullekin
valtiolle sisäisen hallintonsa ohjat, asestavat sen jokaista ulkonaista
väärää hyökkäystä vastaan. Tutkimme miten voi perustaa hyvän
liittokunnan, mikä voi tehdä sen pysyväksi ja mitenkä laajalle voi
ulotuttaa liittokunnan oikeuden vahingoittamatta esivallan oikeutta.
Apotti Saint-Pierre oli ehdottanut, että kaikki Euroopan valtiot
muodostaisivat liittokunnan ylläpitääkseen keskenään alituista rauhaa.
Olisikohan todella mahdollista perustaa sellainen liittokunta? Ja jos
oletamme sen jo perustetuksi, niin tokkohan se voisi olla pysyvää
laatua?[191] Nämä tutkistelut johtavat meidät suorastaan kaikkiin
yleisoikeutta koskeviin kysymyksiin, jotka ovat omansa lopullisesti
valaisemaan valtio-oikeutta.
Lopuksi tarkastamme mitkä ovat sotaoikeuden varsinaiset perusteet ja
tutkimme miksi Grotius ja muut ovat esittäneet ainoastaan vääriä
perusteita.
Minua ei ihmetyttäisi, jos keskellä kaikkia tutkistelujamme Émile,
jolla on oikea arvostelukyky, keskeyttäisi minut sanoen: "Luulisi,
että kyhäämme kokoon rakennuksemme puusta emmekä ihmisistä,
niin säntillisesti sovitamme joka osasen paikoilleen!" "Tämä on
totta, ystäväni, mutta ajattelehan, ettei oikeus taivu ihmisten
intohimojen mukaan ja että meidän ensimäinen tehtävämme oli asettaa
valtio-oikeuden oikeat perusteet. Nyt, kun perustamme on laskettu, voit
tarkastaa mitä ihmiset sille ovat rakentaneet, ja saatpa nähdä kauniita
asioita!"
Nyt annan hänen lukea "Télémaque" kirjan ja hengissä seurata tätä
sankaria hänen retkelleen. Siirrymme onnelliseen Salentumiin ja hyvän
Idomeneuksen luo, joka onnettomuuksistaan viisastui. Jatkaessamme
tietämme kohtaamme monta Protesilausta, mutta emme ainoatakaan
Filoklesta. Adrastos, daunialaisten kuningas, lienee hänkin
löydettävissä. Mutta antakaamme lukijoiden mielikuvituksessaan seurata
matkojamme tai tehdä ne meidän asemestamme "Télémaque" kirja kädessä,
älkäämmekä heille tarjotko ikävystyttävää tehtävää, jota tekijäkin
välttää tai johon ryhtyy ainoastaan vastenmielisesti.
Muuten, koska Émile ei ole kuningas enkä minä jumala, emme ollenkaan
ole huolissamme siitä, ettemme voi jäljitellä Telemakhosta ja Mentoria
tekemällä ihmisille sellaista hyvää kuin he. Eipä näet kukaan paremmin
kuin me oivalla pysyä asemassaan, eikä kukaan vähemmin kuin me pyri
lentämään korkeammalle kuin minne siivet kantavat. Tiedämme, että sama
tehtävä on annettu kaikille ihmisille ja että jokainen, joka koko
sydämestään rakastaa hyvää, ja joka sitä voimiensa mukaan harjottaa,
on sen toteuttanut. Tiedämme, että Telemakhos ja Mentor ovat
mielikuvituksen luomia. Émile ei matkustele joutilaana, ja hän tekee
enemmän hyvää kuin jos olisi ruhtinas. Vaikka olisimme kuninkaita, emme
tekisi enempää hyvää. Jos olisimme kuninkaita ja samalla hyväntekeviä,
aiheuttaisimme tietämättämme tuhansia todellisia kärsimyksiä yhtä
ainoata näennäistä hyvää tekoa toteuttaessamme. Jos olisimme kuninkaita
ja viisaita, olisi ensimäinen hyvä työ, jonka tahtoisimme tehdä, se,
että luopuisimme kuninkuudestamme ja palaisimme siihen säätyyn, jossa
nyt elämme.
Olen maininnut mikä saattaa matkat ihmisille hyödyttömiksi. Seikka,
joka saattaa ne vielä hyödyttömämmiksi nuorisolle on se tapa, jolla
annetaan heidän noita matkoja tehdä. Kasvattajat, jotka ovat
halukkaammat huvittelemaan itseään kuin hankkimaan oppilaalleen
kehittävää opetusta, vievät oppilastaan kaupungista kaupunkiin,
linnasta linnaan, piiristä piiriin. Tai jos kasvattajat ovat oppineita
tai kirjailijoita, panevat he oppilaansa kuluttamaan aikansa
kirjastoissa, muinaiskalujen tutkijain luona, muinaisten muistomerkkien
esille kaivamiseen tai vanhojen kaiverrettujen kirjoitusten
kopioimiseen. Joka maassa he kiinnittävät huomionsa johonkin toiseen
vuosisataan; tämä on samaa kuin jos tutkisivat toisen maan oloja. Kun
he sitten suurilla kuluilla ovat kulkeneet halki Euroopan, oltuaan joko
kevytmielisyyden tai ikävän uhreina, he palaavat ilman että ovat
oppineet mitään, mikä voi heitä hyödyttää. Kaikki pääkaupungit ovat
toistensa kaltaiset, kaikki tavat niissä sekaantuvat; niihin ei pidä
mennä kansoja tutkimaan. Pariisi ja Lontoo ovat minun silmissäni sama
kaupunki. Niiden asukkailla tosin on muutamia erilaisia ennakkoluuloja,
mutta kummallakin niitä on yhtä paljon, ja kaikki heidän käytännölliset
periaatteensa ovat samat. Tiedetään minkälaisten ihmisten tulee
kokoontua hoveihin. Tiedetään millaisia tapoja liian tiheä ihmispaljous
ja varallisuuden epätasaisuus välttämättömästi kaikkialla matkaansaa.
Heti kun minulle puhutaan kaupungista, jossa on kaksisataa tuhatta
sielua, tiedän edeltäpäin, miten siinä eletään. Sitä, minkä voisin
tietää lisää näistä paikkakunnista, ei maksa vaivaa lähteä oppimaan.
Kaukaisissa maakunnissa, missä on vähemmän liikettä ja kauppaa, missä
ulkomaalaiset matkustavat vähemmin, joiden asukkaat vähemmin muuttavat
asuntoa ja joiden varallisuus ja asema vähemmin vaihtelee, tulee tutkia
kansan luonnetta ja tapoja. Tutustukaa ohimennen pääkaupunkiin, mutta
siirtykää siitä kauas tutkimaan itse maata. Oikeat ranskalaiset eivät
asu Pariisissa, vaan Tourainessa; englantilaiset ovat suuremmassa
määrin englantilaisia Merciassa kuin Lontoossa, ja espanjalaiset
enemmän espanjalaisia Galiciassa kuin Madridissa. Ainoastaan näin
etäisissä osissa maata kansassa ilmenee sen oikea luonne ja se
osottautuu sellaiseksi, kuin se vapaana sekoituksesta on. Siellä
hallituksen hyvät ja huonot vaikutukset paremmin tulevat näkyviin,
samoin kuin pitemmän säteen päässä olevan kaaren mittaus on tarkempi.
Tapojen välttämätön suhde hallitukseen on niin hyvin esitetty teoksessa
"Lakien henki" (l'Esprit des loix),[192] ettei saata näiden suhteiden
tutkimista varten suosittaa mitään parempaa kuin tätä teosta. Yleensä
on olemassa kaksi helppoa ja yksinkertaista sääntöä, joiden johdolla
saattaa arvostella hallitusten suhteellista kelvollisuutta. Toinen
niistä on väkiluku. Jokaisessa maassa, missä väkiluku vähenee, valtio
lähestyy perikatoaan, ja siinä maassa, jossa asukasluku enimmin kasvaa,
olkoonpa se sitten vaikka kaikkein köyhin, on ehdottomasti kaikkein
paras hallitus.
Mutta jotta näin olisi laita, tulee väkilukuisuuden olla luonnollinen
seuraus hallituksesta ja tavoista. Sillä jos se aiheutuisi
siirtokunnista tai muista teennäisistä ja ohimenevistä keinoista, niin
juuri nämä apukeinot todistaisivat epäkohdan olemassaoloa. Kun Augustus
sääsi lakeja naimattomuutta vastaan, niin nämä lait jo todistivat
Rooman vallan rappiotilaa. Hallituksen oivallisuuden tulee itsestään
johtaa kansalaisia avioliittoja solmimaan, mutta lait eivät saa heitä
siihen pakottaa. Tässä ei voi ottaa lukuun sitä, mikä tehdään pakosta,
sillä sellaista lakia, joka vastustaa olevia oloja, saattaa kiertää ja
se muuttuu täten tehottomaksi, vaan meidän tulee tutkia sitä, mitä
tehdään tapojen vaikutuksesta ja hallituksen luonnollista suuntaa
noudattamalla; ainoastaan näistä vaikutteista johtuvat pysyvät
tulokset. Tuon kelpo apotti de Saint-Pierren poliitilliset mielipiteet
olivat sellaiset, että hän aina haki pientä parannuskeinoa kullekin
yksityiselle epäkohdalle, sen sijaan että olisi etsinyt niiden kaikkien
yhteisen lähteen ja että olisi käsittänyt niitä voitavan poistaa
ainoastaan kaikki yhdellä haavaa. Ei ole tehokasta parannella erikseen
kutakin mätähaavaa, joka näyttäytyy sairaan ruumiissa, vaan tulee
puhdistaa koko veri, joka ne kaikki synnyttää. Kerrotaan, että
Englannissa jaetaan palkintoja maanviljelyksen kohottamista varten;
tämä riittää minulle todistamaan, ettei maanviljelys siellä enää kauan
ole oleva kukoistavalla kannalla.
Toisen todisteen hallituksen ja lakien suhteellisesta kelvollisuudesta
tarjoaa niinikään asukasluku, mutta toisella tavoin, nimittäin ei sen
runsaus, vaan sen sijoittuminen. Kaksi valtiota, jotka ovat yhtä suuret
ja joilla on sama asukasluku, saattavat mahtavuuteensa nähden olla
hyvin erilaiset; ja voimakkaampi niistä on aina se, jonka asukkaat ovat
tasaisemmin jakautuneet yli koko valtakunnan alueen. Se niistä, jolla
ei ole yhtä suuria kaupunkeja kuin toisella, ja joka siis on vähemmin
loistokas, on aina voittava sodassa toisen. Suuret kaupungit näet
uuvuttavat valtion ja aiheuttavat sen heikkouden. Niiden tuottama
rikkaus on vaan näennäinen ja pettävä; tosin on paljon rahoja, mutta
vähän todellista varallisuutta. Väitetään, että Pariisin kaupunki on
Ranskan kuninkaalle kokonaisen maakunnan arvoinen; minä puolestani
luulen, että se hänelle maksaa useamman maakunnan, että maakunnat
useammassa kuin yhdessä suhteessa ylläpitävät Pariisia ja että suurin
osa maakuntien tuloista tulvii tähän kaupunkiin, jääden siihen, koskaan
joutumatta kansan ja kuninkaan huostaan. On käsittämätöntä, ettei
kukaan tällä vuosisadalla, jolloin laskutaito on niin kehittynyt, saata
huomata, että Ranska olisi paljon mahtavampi, jos Pariisi häviäisi. Ei
siinä kyllin, ettei epätasaisesti jakautunut asutus ole edullinen
valtiolle, se on lisäksi vahingollisempi kuin itse asukasluvun
väheneminen, jälkimäinen kun näet tuloksena tuottaa nollan, kun
sitävastoin epäsuhtaisesti jakautunut asutus matkaansaa negatiivisen
tuloksen. Kun kuulen ranskalaisen ja englantilaisen, vallan ylpeinä
pääkaupunkiensa suuruudesta, keskenään väittelevän kummassa, Pariisissa
vai Lontoossa, on enemmän asukkaita, niin tämä minusta on samaa kuin
jos väittelisivät siitä, kummalla näistä kahdesta kansasta on huonompi
hallitus.
Tutkikaa kansaa ulkopuolella sen kaupunkeja, ainoastaan siten opitte
sitä tuntemaan. Ei hyödytä mitään nähdä hallituksen näennäistä muotoa,
jota koristavat hallinnon ulkonainen komeus ja virkamiesten kuluneet
puhetavat, ellei samalla tutki tuon hallituksen luonnetta, mikäli se
vaikuttaa kansaan, ja ellei tee tätä joka hallinnon asteella. Koska
muodon erilaisuus pohjaltaan jakautuneena käsittää eri asteet, oppii
tuntemaan tämän erilaisuuden ainoastaan perehtymällä kaikkiin noihin
eri asteisiin. Niinpä toisessa maassa oppii tuntemaan hallituksen
hengen alempien virkamiesten menettelystä; toisessa maassa taas on
tärkeätä nähdä miten kansan eduskunnan jäsenet valitaan, voidakseen
päättää onko totta, että kansa on vapaa. Missä maassa tahansa on
mahdotonta tuntea hallitusta, jos ainoastaan on nähnyt kaupungit, sillä
kansan henki ei koskaan ole sama kaupungeissa kuin maalla. Maaseutu
onkin maan olennainen osa, ja maaseudun asukkaat muodostavat
varsinaisen kansan.
Tämä tapa tutkia eri kansoja syrjäisissä maakunnissa ja heidän
alkuperäisten lahjojensa yksinkertaisuudessa vie yleiseen kokemukseen,
joka on sangen edullinen minun mielilauseelleni ja hyvin lohduttava
ihmissydämelle. Tämä kokemus on se, että kaikki kansat tällä tavoin
tarkastettuina näyttävät olevan paljon suurempiarvoiset. Kuta enemmän
he lähestyvät luontoa, sitä enemmän hyvyys on vallalla heidän
luonteessaan. Ainoastaan sulkeutumalla kaupunkeihin ja joutumalla
sivistyksen vaikutuksen alaisiksi he turmeltuvat ja muuttavat muutamat
vikansa, jotka johtuvat enemmän sivistyksen puutteesta kuin
häijyydestä, paheiksi, mitkä puusta katsoen ovat miellyttäviä, mutta
itse teossa ovat varsin turmiollisia.
Tämä kokemus opettaa, että siihen matkustustapaan, jota minä ehdotan,
yhtyy uusi etu. Koska nuoret henkilöt oleskelevat ainoastaan vähän
aikaa suurissa kaupungeissa, joissa vallitsee kauhea turmelus, niin
ovat he vähemmän alttiina sille, ja he säilyttävät, seurustellen
yksinkertaisempien ihmisten kanssa ja pienemmissä piireissä, varmemman
arvostelukyvyn, terveemmän maun ja kunniallisemmat tavat. Mutta muuten
ei Émilen suhteen tarvitse pelätä tuota tarttumaa; hänellä näet on
kaikki mikä tarvitaan sen välttämiseksi. Kaikista varokeinoista, joihin
tätä varten olen ryhtynyt, pidän suuriarvoisena rakkaudentunnetta, joka
hänellä on sydämessään.
Eipä enää tiedetä mitä todellinen rakkaus voi vaikuttaa nuorten
henkilöiden pyyteisiin, koska heidän kasvattajansa eivät sitä tunne sen
enempää ja sentähden vierottavat kasvattinsa siitä. Kuitenkin tulee
nuoren miehen osata rakastaa, muuten hän viettää irstasta elämää. On
tosin helppoa tässä suhteessa pettyä ulkokuoren suhteen. Minulle
mainitaan tuhansia nuoria miehiä, jotka tuntematta rakkautta elävät
hyvin siveästi. Mutta mainittakoon minulle yksikin aikamies, todellinen
varttunut mies, joka voisi väittää viettäneensä kokonaan siveän
nuoruudenajan ja joka todella on uskottava. Kaikkien hyveiden ja
velvollisuuksien suhteen koetetaan vaan ylläpitää ulkonaista
todennäköisyyttä. Minä taas etsin todellisesti olevaista ja olisin
pahan erehdyksen pauloissa, jos sitä voisi saavuttaa muilla keinoin
kuin minun ehdottamillani.
Ajatus herättää Émilen sydämessä lemmentunteita ennenkuin hän lähtee
matkoille, ei ole minusta lähtenyt. Seuraava tapaus on sen minussa
aiheuttanut.
Olin kerran Venetsiassa tervehtimässä erään nuoren englantilaisen
kasvattajaa. Oli talvi ja me istuimme kaminitulen ääressä. Silloin tuo
kasvattaja saa kirjeitä postista. Hän lukee ne ja lukee sitten yhden
niistä ääneen oppilaalleen. Se oli kirjoitettu englanniksi; minä en
siitä ymmärtänyt mitään. Mutta kirjettä luettaessa näin miten nuori
mies repi rikki hyvin sievät pitsikalvosimensa ja miten hän viskasi ne
tuleen niin hiljaa kuin suinkin, jotta ei sitä olisi huomattu. Tämä
oikullisuus minua hämmästytti ja katsoin häntä silmiin odottaen niissä
näkeväni mielenliikutusta. Mutta joskohta intohimojen ulkonaiset merkit
ovat jotenkin samat kaikilla ihmisillä, on tässä suhteessa eri
kansoilla eroavaisuuksia, joiden suhteen helposti voi erehtyä. Eri
kansoilla on eri ilmeet kasvoissa, samoinkuin heillä on eri
kielensäkin. Odotan kirjeen lukemisen loppua; sitten osotan
kasvattajalle hänen oppilaansa paljaita ranteita, joita hän kuitenkin
peitti niin hyvin kuin suinkin saattoi, ja sanoin: mitähän tuo
merkitsee?
Kasvattaja huomasi mikä oli tapahtunut, purskahti nauruun, syleili
oppilastaan tyytyväisen näköisenä, ja oppilaansa suostumuksella hän
antoi minulle toivomani selyksen.
"Ne kalvosimet", sanoi hän, "jotka herra John juuri on repinyt rikki,
ovat erään tämän kaupungin naisen hänelle äsken antama lahja. Nyt on
teidän tarpeellinen tietää, että herra John kotimaassaan on kihloissa
nuoren neitosen kanssa, jota hän suuresti rakastaa ja joka todella
ansaitsee, että häntä suuresti rakastetaan. Tämä kirje on tuon hänen
morsiamensa äidin kirjoittama, ja minä käännän teille siitä paikan,
joka aiheutti näkemänne hävitystyön."
"Luci ei ollenkaan hellitä niitä kalvosimia, joita valmistaa
herra Johnille. Neiti Betty Roldham tuli eilen viettämään
iltapäivää hänen parissaan ja tahtoi kaikin mokomin olla
avullisena Lucin työssä. Kun sain kuulla, että Luci tänään oli
noussut tavallista aikaisemmin, tahdoin tietää mitä hän teki,
ja näin hänen purkavan kaiken sen, minkä neiti Betti eilen oli
tehnyt. Hän ei tahdo, että hänen lahjassaan olisi ainoatakaan
rihmaa, joka olisi toisen käden punoma."
Herra John meni hetkisen kuluttua toiseen huoneeseen toisia kalvosimia
noutamaan, ja minä sanoin hänen kasvattajalleen: "Teillä on oppilas,
jolla on oivallinen luonne. Mutta puhukaapa minulle totta. Eikö neiti
Lucin äidin kirje ole keinotekoinen? Eikö se ole teidän keksimänne
juoni sitä naista kohtaan, joka on lahjoittanut oppilaanne repimät
kalvosimet?" "Ei suinkaan", sanoi hän, "asia on aivan tosi; minä
en ole saattanut huolenpitoani niin keinotekoiseksi; se on ollut
yksinkertainen ja täynnä intoa, ja Jumala on siunannut työni."
Tämän nuoren englantilaisen luonteenpiirre ei ole haihtunut
muististani. Täytyihän sen tehdä vaikutuksensa sellaiseen haaveilijaan
kuin minä.
Mutta onpa aika lopettaa. Saattakaamme herra John jälleen neiti Lucin
luo, s.o. Émile Sophiensa luo. Émile on hänelle tuova aivan yhtä hellän
sydämen kuin lähtiessään, mutta valistuneemman hengen, ja maahansa on
hän palaava suurempaa hyötyä tuottavana, sillä hän on oppinut tuntemaan