Émile eli Kasvatuksesta - 07

palauttako kerran lausumaanne kieltoa.
Varokaa, ettette lapselle opeta turhanpäiväisiä kohteliaisuuslauseita,
joita se tarvitessaan voi käyttää taikasanoina saattaakseen tahtonsa
alaiseksi koko ympäristönsä ja saavuttaakseen heti paikalla kaiken
sen mikä sitä miellyttää. Rikkaiden kursaileva kasvatustapa
välttämättömästi aina saattaa lapset kohteliaan komenteleviksi, se kun
terottaa niihin ne puhetavat, joita niiden tulee käyttää, jotta ei
kukaan voisi niitä vastustaa. Heidän lapsensa eivät pane mitään nöyrää
äänenpainoa eikä puheenkäännettä pyyntöönsä, vaan ovat pyytäessään yhtä
vaativaiset jopa vaativaisemmatkin kuin käskiessään, ne kun ovat vallan
varmat siitä, että niiden tahtoa noudatetaan. Huomaa heti että _jos
suvaitsette_ niiden suussa merkitsee _jos minä suvaitsen_, ja _minä
pyydän_ merkitsee _minä käsken_. Ihmeellistä kohteliaisuutta, joka vaan
saattaa lapset muuttamaan sanojen merkityksen ja opettaa heitä aina
esiintymään komentavina! Minä, joka vähemmin pelkään sitä, että Émile
tulisi epäkohteliaaksi, kuin että hän muuttuisi röyhkeän vaativaksi,
tahdon paljoa kernaammin että hän pyytäessään sanoo _tehkää tämä_, kuin
että hän käskiessään sanoisi _minä pyydän_. Hänen käyttämällään
lausetavalla ei ole pääpaino, vaan merkityksellä, jonka hän siihen
yhdistää.
Sekä ankaruus että lempeys saattaa mennä liiallisuuteen, ja tätä on
vältettävä. Jos annetaan lasten kärsiä, pannaan alttiiksi niiden
terveys ja henki ja saatetaan ne todella onnettomiksi; jos niiltä liian
huolellisesti säästetään kaikennäköinen vastus ja ikävä, niin lasketaan
perustus suuriin onnettomuuksiin, lapset tehdään herkiksi ja
hemmotelluiksi, ne karkotetaan pois inhimillisistä elinehdoista, joihin
ne kaikesta huolimatta kerran palaavat takasin. Poistaaksenne niistä
muutamat luonnon tuottamat kärsimykset, hankitte niille toisia, jotka
ovat luonnolle vieraat. Huomautatte minulle kenties että joudun samaan
erehdykseen kuin ne huonot isät, joita moitin siitä että uhraavat
lastensa nykyisen onnen jonkun kaukaisen tulevan onnen hyväksi, joka
ehkä ei koskaan tule.
Niin ei ole laita. Se vapaus, jonka myönnän oppilaalleni, näet yllin
kyllin korvaa hänelle sen vähäisen epämukavuuden, jolle jätän hänet
alttiiksi. Näen pienokaisten leikkivän lumessa, kasvot sinertää,
jäsenet kylmästä värisevinä ja voiden tuskin liikuttaa sormiaan. Heidän
tarvitsisi vaan mennä sisälle lämmittelemään, mutta eivätpä sitä tee.
Jos heidät siihen pakotettaisiin, he kärsisivät monta kertaa enemmän
pakon ankaruudesta kuin kylmästä. Miksi siis valitatte? Teenkö minä
lapsenne onnettomaksi kun annan sen kärsiä pieniä haittoja ja
vastuksia, joita se itse tahtoo kärsiä? Edistän sen menestystä
nykyhetkellä myöntämällä sille sen vapauden ja edistän sen tulevaa
onnellisuutta varustamalla sitä välttämättömiä kärsimyksiä kestämään.
Jos se saisi valita, ruvetako minun vai teidän oppilaaksenne,
luuletteko että se ollenkaan epäröitsisi?
Luuletteko että yksikään olento voisi olla onnellinen poistumalla
luonnollisista elinehdoistaan? Tällainen poistuminen kuitenkin tapahtuu
kun ihmiseltä säästetään kaikki ihmissuvulle olennaiset kärsimykset.
Minä ainakin olen varma siitä; tunteakseen mitä elämässä on todella
arvokasta ja hyvää, tulee ihmisen oppia tuntemaan pieniä kärsimyksiä;
sellainen on hänen luontonsa. Jos ruumis voi liian hyvin, siveelliset
ominaisuudet turmeltuvat. Ihminen, joka ei koskaan olisi kokenut
tuskaa, ei voisi tuntea hellää ihmisrakkautta eikä säälin viehkeyttä;
hänen sydämensä ei voisi heltyä mistään, hän olisi yhteiskunnan
vihollinen ja hirviö vertaistensa joukossa.
Tiedättekö mikä on varmin keino saattaa lapsenne onnettomaksi? Se on,
jos totutatte sen saamaan kaikki, mitä se tahtoo. Sen mielihalut
kasvavat lakkaamatta jos ne helposti löytävät tyydytyksensä; viimein
huomaatte olevanne kykenemätön niitä täyttämään, teidän on pakko
kieltää, ja tämä odottamaton kielto tuottaa lapselle enemmän mielipahaa
kuin jos sen kokonaan pitäisi olla haluamaansa esinettä vailla. Ensin
se tahtoo saada kepin, jota pidätte kädessänne; pian se tahtoo saada
kellonne, sitten linnun lennosta, sitten taivaalla tuikkivan tähden; se
tahtoo saada kaiken minkä näkee. Jollette ole jumala, miten luulette
voivanne sitä tyydyttää?
Ihmisellä on luontainen taipumus pitää omanaan kaikki, mikä on hänen
vallassaan. Tässä suhteessa Hobbesin lause: "Lisätkää mielihalujemme
ohella niiden tyydyttämiskeinoja, ja kukin on kohoova kaikkeuden
valtiaaksi", on jossakin määrin tosi. Lapsi, jonka vaan tarvitsee
tahtoa saadakseen haluamansa seikan, luulee olevansa maailman
kaikkeuden herra. Se pitää kaikkia ihmisiä orjinaan; ja kun lopulta on
pakko kieltää lapselta jotakin, se, ollen tottunut pitämään kaikkea
mahdollisena, kun se vaan käskee, katsoo tätä kieltoa kapinallisuuden
merkiksi. Kaikki järkisyyt, jotka sille tuodaan esiin iässä, joka ei
kykene järkevästi ajattelemaan, ovat sen mielestä pelkkiä verukkeita.
Se näkee kaikkialla vastahakoisuutta; luulotellun vääryyden tunne
katkeroittaa sen luonnetta, se rupeaa vihaamaan kaikkia ihmisiä, se ei
koskaan ole kiitollinen sille tehdystä ystävällisestä teosta, ollen
karvasmielinen vähimmästäkin vastustuksesta.
Miten voisinkaan kuvitella että tällainen lapsi, jota hallitsee viha ja
raatelevat mitä ärtyisimmät mielenliikutukset, koskaan voisi olla
onnellinen! Onnellinen, sellainen lapsi! Se on hirmuvaltias, se on
samalla halpamielisin orja ja mitä kurjin luontokappale, olen nähnyt
tällä tavoin kasvatettuja lapsia, jotka vaativat että muudan talo oli
syöstävä kumoon olkapään nykäyksellä, että niille oli annettava
kellotapulin huipussa sijaitseva kukko, että oli pysäytettävä marssiva
rykmentti, jotta ne olisivat kuulleet kauemmin rummun pärinää; nämä
lapset päästivät ilmoille korvia viilteleviä huutoja, kuuntelematta
kenenkään järkeviä huomautuksia, niin pian kuin huomasivat ettei niiden
tahtoa noudatettu. Kaikki panivat turhaan parastaan tehdäkseen niille
mieliksi; koska ne siihen asti helposti olivat saaneet mielihalunsa
tyydytetyiksi, nämä kiihtymistään kiihtyivät niin että ne itsepäisesti
tahtoivat saada vallan mahdottomia seikkoja ja luulivat kaikkialla
löytävänsä ristiriitaisuutta, esteitä, tuskaa ja surua. Ollen aina
toraisia, itsepäisiä ja täynnä kiukkua ne päivät pitkät parkuivat ja
valittivat. Olivatko nämä onnellisia olentoja? Heikkous yhtyneenä
vallanhimoon tuottaa vaan mielettömyyttä ja kurjuutta. Kahdesta
hemmotellusta lapsesta toinen piiskaa pöytää, toinen ruoskittaa merta;
ne saavat kyllä kauan piiskata ja ruoskittaa ennenkuin elävät
tyytyväisinä.
Kun tällaiset vallanhimoiset ja hirmuvaltaiset taipumukset saattavat ne
jo lapsuudesta alkaen onnettomiksi, niin miten onkaan laita, kun ne
varttuvat ja kun niiden suhteet toisiin ihmisiin alkavat laajeta ja
lisääntyä? Miten suuri tuleekaan olemaan niiden hämmästys kun ne,
tottuneina näkemään kaiken taipuvan niiden tahdon edessä, astuessaan
elämään huomaavat että kaikki heitä vastustaa ja että heidät musertaa
tuon maailman paino, jota luulivat voivansa mielin määrin panna
liikkumaan! Heidän röyhkeä tapansa ja poikamainen itserakkautensa
tuottavat heille pelkkiä nöyryytyksiä, ylenkatsetta ja ivaa; solvauksia
satelee kaikkialla heidän ylitsensä; säälimättömät kokemukset opettavat
heille pian, etteivät tunne tilaansa eivätkä voimiansa; kun eivät voi
kaikkea, eivät luule voivansa mitään aikaansaada: niin monet
odottamattomat esteet lamauttavat heidät, niin runsas ylenkatse riistää
heiltä itseluottamuksen; he tulevat pelkureiksi, arkamielisiksi,
mateleviksi ja vajoovat sitä syvemmälle, kuta korkeammalle luulivat
kohoavansa.
Palatkaamme perussääntöömme. Luonnon tarkoitus lasten suhteen on se,
että niitä rakastettaisiin ja autettaisiin, eikä suinkaan, että niitä
toteltaisiin ja pelättäisiin. Onko luonto antanut niille kunnioitusta
herättävän ulkonäön, ankaran katseen, karkean ja uhkaavan äänen, joiden
pitäisi meissä herättää pelkoa? Käsitän, että jalopeuran kiljunta
pelästyttää eläimiä ja että ne vapisevat nähdessään sen hirvittävän
pään. Mutta jos tahtoo nähdä inhottavan, vastenmielisen ja naurettavan
näyn, niin tulee katsella virkamiesjoukkoa, joka johtaja etunenässä,
juhlapukuisena kumartuu kapaloidun pienokaisen edessä, pitäen sille
mitä koreimpia ja korkeaolentoisimpia puheita, joihin se osaa vastata
ainoastaan parkumalla ja kuolaamalla.
Jos tarkastaa lapsuutta sellaisenaan, onko maailmassa heikompaa,
onnettomampaa ja ympäristönsä mielivallalle alttiimpaa, sääliä, hoitoa
ja suojelusta tarvitsevampaa olentoa kuin lapsi? Näyttäähän siltä kuin
sen kasvot olisivat niin lempeät ja sen ulkonäkö niin liikuttava vaan
sen vuoksi, että kaikki jotka sitä lähestyvät säälisivät sen heikkoutta
ja rientäisivät sitä auttamaan. Onko siis mitään vastenmielisempää ja
luonnottomampaa kuin nähdä omavaltaisen ja itsepäisen lapsen
komentelevan koko ympäristöänsä ja häpeämättä puhuttelevan kuin herra
ainakin niitä henkilöitä, joiden vaan tarvitsisi hylätä se, jotta se
menehtyisi?
Toiselta puolen taas ei voi olla huomaamatta että alkuiän heikkous
kietoo lapsia niin monella tavalla, että olisi raakamaista enentää
tätä pakkotilaa oikkujemme kautta, riistämällä niiltä suuresti
rajoitettua vapautta, jota voivat niin vähän väärinkäyttää ja jonka
riistäminen niin vähän hyödyttää niitä ja meitä. Vaikka ei ole mitään
naurettavampaa kuin ylpeä lapsi, ei myöskään ole mitään, joka
ansaitsisi enempää sääliä, kuin arka ja pelokas lapsi. Aikaahan
järkisyyden iästä yhteiskunnallinen orjuus, miksi siis tahdottaisiin
että ennen sitä vallitsisi yksityiselämän orjuus? Antakaamme
ainakin yhden elämän kohdan olla vapaa tästä ikeestä, joka
ei ole luonnon tuottama ja myöntäkäämme lapsuudelle luonnollisen
vapauden harjottaminen, joka ainakin joksikin ajaksi poistaa orjuudesta
aiheutuvat paheet. Tulkoot siis nuo ankarat kasvattajat sekä
lastensa orjuuttamat isät ja tuokoot esiin erikantaiset
ajattelemattomat mielipiteensä, mutta oppikoot, ennenkuin ylistävät
omaa kasvatustapaansa, ensin tuntemaan luonnon kasvatustavan.
Palaan käytäntöön. Olen jo sanonut, ettei lapsellenne saa antaa mitään
sen tähden, että se sitä pyytää, vaan sen vuoksi, että se sitä
tarvitsee,[31] ja ettei saa tehdä sille mitään tottelevaisuudesta, vaan
välttämättömyyden vaatimuksesta. Siis sanat _totella_ ja _käskeä_
karkotetaan sen sanakirjasta, ja vielä suuremmalla syyllä sanat
_velvollisuus_ ja _sitouminen_; mutta sanat _voima, välttämättömyys,
heikkous ja pakko_ saavat siinä huomattavan paikan. Ennen järkisyyden
ikää emme saata muodostaa itsellemme mitään oikeata käsitystä
"siveellisistä olennoista" ja "yhteiskunnallisista suhteista". Tulee
siis niin paljo kuin mahdollista välttää sellaisten sanojen
käyttämistä, jotka ilmaisevat näitä käsitteitä, jotta ei lapsi ensin
yhdistäisi noihin sanoihin väärää käsitystä, josta ei osata tai ei
voida sitä myöhemmin vapauttaa. Ensimäinen väärä käsitys, joka juurtuu
lapsen päähän, on siinä erehdyksen ja paheen siemen; tätä ensi askelta
tulee ennen kaikkea pitää silmällä. Menetelkää niin että kaikki sen
käsitteet, niin kauvan kuin ainoastaan havainnolliset esineet sen
huomiota kiinnittävät, pysähtyvät aistimuksiin; menetelkää niin, että
se näkee joka taholta itseään ympäröivän ainoastaan fyysillisen
maailman. Muuten voitte olla varma siitä, ettei se teitä ollenkaan
kuuntele tai että se on muodostava itselleen sen siveellisen maailman
suhteen, josta sille puhutte, sekavia käsitteitä, joita ette koskaan
saa poistetuksi.
Järkisyiden esilletuominen lapsille oli Locken pääohje; sitä meidän
päivinämme enimmin kannatetaan. Sen tuottamat tulokset kuitenkin
mielestäni sangen vähän ovat omiaan sitä puolustamaan, enkä puolestani
tunne mitään typerämpää kuin ne lapset, joille on liiaksi puhuttu
järkeä. Kaikista inhimillistä kyvyistä järki, joka niin sanoakseni on
kaikkien muiden sielunkykyjen yhteinen tulos, kehittyy vaikeimmin ja
hitaimmin ja sitä tahdotaan käyttää noiden muiden kykyjen
kehittämiseksi! Hyvän kasvatuksen pääpyrkimys on luoda järjellinen
ihminen; ja nyt väitetään, että järjen avulla lapsi on kasvatettava!
Tämä on lopusta alkamista, tämä on työn käyttämistä välikappaleena. Jos
lapset ymmärtäisivät sitä, mikä on järkevää, eivät ne kaipaisi
kasvatusta. Mutta jos niille alkaen niiden hennosta iästä puhutaan
kieltä, jota ne eivät ymmärrä, ne oppivat tyytymään tyhjiin sanoihin,
arvostelemaan kaikkea, mitä niille sanotaan, luulemaan itseään yhtä
viisaiksi kuin opettajansa, tulemaan väitteleviksi ja itsepäisiksi; ja
kaiken, minkä luulee saavansa ne tekemään järkevien vaikuttimien
nojalla, saakin ne tekemään ainoastaan herättämällä niissä mielihalua,
pelkoa tai itserakkautta, mitkä keinot käyvät vallan välttämättömiksi.
Seuraavaan kaavaan saattaa supistua melkein jokainen siveellinen
opetus, jota annetaan ja jota voidaan antaa lapsille:
_Opettaja_. Ei saa tehdä tätä.
_Lapsi_. Ja miksi ei saa tätä tehdä?
_Opettaja_. Sillä se olisi väärin tehty.
_Lapsi_. Väärin tehty! Mitä se merkitsee?
_Opettaja_. Se on väärin tehty, mikä sinulta on kielletty.
_Lapsi_. Mitä pahaa on siinä, että tekee sen, mikä on kielletty?
_Opettaja_. Sinua rangaistaan, koska olet ollut tottelematon.
_Lapsi_. Teen niin, ettei siitä tiedetä mitään.
_Opettaja_. Sinua pidetään silmällä.
_Lapsi_. Aionpa piilottautua.
_Opettaja_. Sinua kuulustellaan.
_Lapsi_. Aionpa valhetella.
_Opettaja_. Ei saa valhetella.
_Lapsi_. Miksi ei saa valhetella?
_Opettaja_. Sillä se on väärin tehty, j.n.e.
Tällainen kehä on välttämätön. Jos siitä poistutte, ei lapsi teitä enää
ymmärrä. Siinä sangen hyödyllisiä opetuksia. Olisin hyvin utelias
tietämään, mitä voisi panna tämän vuoropuhelun sijaan. Locke itse
varmaankin olisi siitä saanut paljon päänvaivaa. Hyvän ja pahaa
tunteminen, inhimillisten velvollisuuksien perustuksen käyttäminen käy
yli lapsen voimien.
Luonto tahtoo, että lapset ovat lapsia ennenkuin niistä tulee miehiä.
Jos tahdomme muuttaa tämän järjestyksen päinvastaiseksi, kasvatamme
hedelmiä, jotka eivät ole tarpeeksi tuuleentuneita eivätkä mehukkaita
ja jotka ennen pitkää mätänevät; kasvateistamme tulee nuoria oppineita
ja vanhoja lapsia. Lapsilla on oma omituinen tapansa käsittää, ajatella
ja tuntea; ei mikään ole mielettömämpää kuin koettaa niiden sijalle
tyrkyttää meidän käsitys-, ajatus- ja tuntemistapaamme. Minä puolestani
yhtä suurella syyllä voisin vaatia, että kymmenvuotias lapsi olisi
viiden jalan pituinen, kuin että sillä olisi arvostelukykyä. Ja
todella, mitä se tekisi järjellä tässä iässä? Se on voiman hillike,
eikä lapsi tällaista hillikettä tarvitse.
Koettaessanne juurruttaa oppilaihinne, että kuuliaisuus on
velvollisuus, turvaudutte sen ohella voimaanne ja uhkauksiin tai vielä
pahempaan: imarteluun ja lupauksiin. Joskohta siis itse teossa lasten
oma etu niitä houkuttelee tai väkivalta niitä pakottaa, ne
teeskentelevät saaneensa järjen avulla vakaumuksen. Ne käsittävät
varsin hyvin että kuuliaisuus niitä hyödyttää ja tottelemattomuus
vahingottaa, niin pian kuin jompikumpi tulee teidän tietoonne. Mutta
kun vaadimme niiltä yksinomaan sellaista, mikä niille on epämieluista,
ja kun niille aina on vastenmielistä täyttää toisen tahto, tekevät ne
salassa oman tahtonsa, ollen varmat siitä, että menettelevät hyvin, jos
niiden tottelemattomuus jää toisilta huomaamatta, mutta ollen valmiit
tunnustamaan tehneensä väärin, jos niiden teko tulee ilmi pelosta, että
niitä voi kohdata kovempi rangaistus. Koska velvollisuuden järkisyy
tässä iässä ei ole niiden tajuttavissa, ei ole ainoatakaan ihmistä
maailmassa, joka voisi saada sen niille todella käsitettäväksi.
Sitävastoin rangaistuksen pelko, anteeksiannon toivo, hellittämätön
kuulusteleminen ja vastausta estävä ujous on saattava ne tekemään mitä
tunnustuksia tahansa, ja luullaan niiden saaneen vakaumuksen asian
oikeudesta, vaikka ne onkin vaan väsytetty tai pelästytetty.
Mitä tästä seuraa? Ensiksi, tyrkyttämällä niille velvollisuutta,
jonka merkitystä ne eivät käsitä, saatatte ankaruutenne niille
vastenmieliseksi ja vierotatte ne pois teitä rakastamasta; sitten
opetatte ne teeskenteleviksi, valheellisiksi ja petollisiksi, ne kun
koettavat kiristää teiltä palkintoja tai välttää rangaistusta; lopuksi
totuttamalla niitä aina peittämään näennäisellä vaikuttimella salaista
vaikutintaan, annatte itse niille keinon alati toimia selkänne takana,
riistää teiltä niiden oikean luonteen tuntemuksen ja tilaisuuden
tarjoutuessa tylyillä verukkeilla toimittaa luotaan sekä teidät että
muut. Lait, näin sanotte kenties, vaikka ovatkin sitovia omantunnon
suhteen, harjottavat samanlaista pakkoa aikaihmisiin nähden. Sen
myönnän. Mutta mitä muuta nämä ihmiset ovat kuin kasvatuksen
hemmottelemia lapsia? Juuri tämä on vältettävä. Kohdelkaa lapsia pakkoa
ja miehiä järkeä käyttäen. Sellainen on luonnon järjestys. Viisas ei
tarvitse lakeja.
Kohdelkaa oppilastanne hänen ikänsä mukaisesti. Osottakaa sille
alustapitäen sen paikka ja pysyttäkää sitä siinä, niin ettei sen enää
tee mieli sitä jättää. Silloin se, ennenkuin tietää, mitä viisaus on,
on noudattava sen ensimäistä sääntöä. Älkää antako lapselle koskaan
mitään käskyä, älkää edes mitään käskyntapaistakaan. Älkää antako sen
edes aavistaa, että tahdotte harjottaa jotakin vaikutusvaltaa sen
suhteen. Tietäköön se vaan, että se on heikko ja että te olette vahva,
että sen tilasta ja teidän tilastanne välttämättömästi seuraa sen
riippuvaisuus teistä; sen lapsi tietäköön, oppikoon ja tuntekoon;
tuntekoon se jo aikaisin ylpeää päätänsä painavan sen raskaan ikeen,
jonka luonto ihmisen kannettavaksi laskee, tuon välttämättömyyden
painavan ikeen, jonka alle jokaisen kuolevaisen täytyy alistua.
Huomatkoon lapsi tätä välttämättömyyttä oloissa älköönkä koskaan
ihmisten oikuissa;[32] olkoon se hillike, joka sitä rajoittaa, voima
eikä ihmistahto. Älkää kieltäkö lasta tekemästä sitä mistä sen tulee
pidättäytyä, vaan estäkää se siitä, antamatta selityksiä ja
perusteluja; minkä taas sille myönnätte, antakaa se sille heti sen
pyydettyä, sen sitä anomatta ja rukoilematta, ennen kaikkea
myöntymykseen liittämättä ehtoja. Myöntäkää iloisesti, kieltäkää
vastenmielisesti; mutta olkoon jokainen kieltonne järkähtämätön, älköön
lapsen väsymätön kiusaaminen saattako teitä horjumaan. Olkoon
lausumanne kielto vaskinen muuri, jota vastaan lapsen vaan tarvitsee
viisi tai kuusi kertaa uuvuttaa voimiaan menettääkseen halun yrittää
sitä kumota. Siten saatatte lapsen kärsivälliseksi, tasaiseksi,
kohtaloonsa alistuvaksi ja rauhalliseksi silloinkin, kun se ei saa
haluamaansa seikkaa. Sillä on ihmisen luonnon mukaista kärsivällisesti
kestää olojen välttämättömyyttä, mutta vastustaa toisen pahaa tahtoa.
Lause: _ei ole enää jäljellä mitään_ on vastaus, jota ei yksikään lapsi
ole itsepäisesti vastustanut, ellei ole luullut sitä valheeksi. Muuten
tässä suhteessa ei ole keskitietä; tulee joko olla lapselta mitään
vaatimatta tai heti alusta taivuttaa se täydelliseen kuuliaisuuteen.
Pahin kasvatus on jättää lapsi häälymään oman tahtonsa ja teidän
tahtonne välillä ja alati kiistellä siitä kumpi teistä on oleva
hallitseva; sata kertaa ennemmin soisin että lapsi sinä pysyisi alati.
On sangen omituista, että siitä perin kuin on ryhdytty lapsia
kasvattamaan, ei ole keksitty muuta keinoa niiden ohjaamiseksi kuin
kilpailu, kateus, itserakkaus, ahneus, halpamielinen pelko ja kaikki
mitä vaarallisimmat intohimot, jotka helpoimmiten joutuvat kuohuksiin
ja jotka ovat enimmin omiaan turmelemaan sielun, ennenkuin ruumis edes
on täysin kehittynyt. Jokainen ennenaikainen opetus, joka tahdotaan
painaa niiden päähän, istuttaa paheen niiden sydämeen. Typerät
kasvattajat luulevat tekevänsä ihmeitä, kun itse asiassa saattavat
lapset häijyiksi, yrittäessään niille opettaa mitä hyvyys on. Ja sitten
he sanovat juhlallisesti: sellainen on ihminen. Aivan oikein, sellainen
on ihminen, jonka te olette kehittäneet.
On koeteltu kaikkia keinoja, paitsi yhtä ja juuri ainoata, joka voi
tuottaa hyviä tuloksia, nimittäin oikein järjestettyä vapautta. Ei pidä
ollenkaan ryhtyä lapsen kasvatukseen, jollei osaa ohjata sitä
yksinomaan mahdollisuuden ja mahdottomuuden lakien avulla. Koska näiden
molempien lakien piiri lapselle on yhtä tuntematon, voidaan sitä mielin
määrin laajentaa ja supistaa lapsen ympärillä. Lapsi ehkäistään,
pannaan liikkeelle ja pidätetään yksinomaan välttämättömyyden siteillä,
ilman että se napisee. Se saatetaan taipuisaksi ja oppivaiseksi
ainoastaan olojen pakosta, ilman että mikään pahe on päässyt siinä
itämään; paheet näet eivät koskaan pääse syttymään, jos ne jäävät
vaikutuksiltaan tehottomiksi.
Älkää antako kasvatillenne mitään suusanallista opetusohjetta; tämän
hän saakoon vaan kokemuksesta; älkää millään tavoin sitä rangaisko,
sillä se ei ymmärrä mitä syyllisyys merkitsee. Älkää koskaan käskekö
sen pyytää anteeksi, sillä se ei osaa teitä loukata. Ollen vailla
kaikkea siveellistä toimintaa, se ei voi tehdä mitään siveellisesti
pahaa eikä siis ansaitse rangaistusta eikä soimausta.
Näen jo lukijan pelästyvän ja arvostelevan tätä lasta meidän lastemme
mukaan; mutta hän erehtyy. Se alituinen pakollisuus, jossa pidätte
lapsia, kiihottaa kahta enemmän niiden vilkkautta. Kuta suuremman pakon
alaisia ne ovat teidän silmienne edessä, sitä rajummat ne ovat
päästessään vapaiksi; täytyyhän niiden tilaisuuden tarjoutuessa korvata
siitä kovasta pakkotilasta kärsimänsä vahinko, jossa niitä pidätte.
Kaksi kaupunkilais-koulupoikaa tekee enemmän vahinkoa maalle tultuaan
kuin koko kylän nuoriso. Jos samaan huoneeseen suljetaan pieni
herraslapsi ja maalaispoika, edellinen on ehtinyt panna kaikki mullin
mallin ja pirstaleiksi, ennenkuin jälkimäinen on liikahtanut
paikaltaan. Minkätähden? Yksinkertaisesti sentähden, että toisella on
kiire väärinkäyttää hetken hillitöntä vapautta, kun sitävastoin
toisella, joka aina on varma vapaudestaan, ei ole mitään kiirettä sitä
käyttääkseen. Kuitenkin maalaislapset, joita usein vuoroon lellitellään
tai kovuudella kohdellaan, vielä ovat kaukana siitä tilasta, jossa minä
toivoisin niiden olevan.
Asettakaamme kumoamattomaksi periaatteeksi, että luonnon ensimäiset
vaistot aina ovat hyvät; ihmissydämessä ei ole mitään synnynnäistä
häijyyttä. Siinä ei ole yhtään pahetta, josta ei voisi sanoa miten ja
mistä se siihen on tullut. Ainoa luonnon ihmiseen istuttama intohimo on
rakkaus itseensä, tai itserakkaus laajassa merkityksessä käsitettynä.
Tämä itserakkaus itsessään tai suhteessaan meihin on hyvä ja
hyödyllinen, ja kun se ei välttämättömästi suhtaudu muihin, on se tässä
suhteessa luonnostaan välinpitämätön. Se muuttuu hyväksi tai pahaksi
ainoastaan tavasta, jolla sitä käytetään ja niistä olosuhteista, joissa
se kehittyy. Ennenkuin itserakkauden opas, joka on järki, saattaa
herätä, on tärkeätä ettei lapsi tee mitään sentähden, että se nähdään
ja kuullaan, sanalla sanoen ei mitään, joka tarkottaa toisia, vaan että
se tekee ainoastaan sen, minkä luonto siltä vaatii, ja silloin se tekee
ainoastaan hyvää.
En väitä, ettei se koskaan tekisi mitään vahinkoa, ettei se
haavoittaisi itseään ja ettei se rikkoisi jotakin kallisarvoista
huonekalua, jos se pääsee siihen käsiksi. Se voisi tehdä paljon
vahinkoa tarkottamatta mitään pahaa, sillä teko muuttuu pahaksi vasta
_tarkotuksesta_, joka tähtää vahinkoon, ja sellaista tarkotusta
lapsella ei koskaan ole. Jos se sillä olisi vaan yksi ainoa kerta,
kaikki olisi hukassa; lapsi olisi silloin auttamattomasti häijy.
Seikka, joka saiturin silmissä on paha, ei ole paha järkevän
ihmisen mielestä. Jos antaa lasten täysin vapaasti antautua
leikintemmellykseen, on sopivaa, että poistetaan niiden läheisyydestä
kaikki, mikä voisi saattaa sen kalliiksi ja ettei jätetä niiden
saataviin mitään helposti särkyvää ja kallisarvoista. Olkoon niiden
huone sisustettu jykevillä ja vahvoilla huonekaluilla; älköön siellä
olko mitään peilejä, porsliineja ja ylellisyysesineitä. Mitä tulee
Émileeni, jota kasvatan maalla, ei hänen huoneensa ollenkaan eroa
talonpoikaistuvasta. Mitä hyödyttäisi sitä koristella niin
huolellisesti, kun hän kuitenkin oleskelee siinä niin vähän? Mutta
erehdyn; hän on itse koristava sitä, ja pian saamme nähdä millä tavoin.
Jos lapsi huolimatta varokeinoistanne kuitenkin sattuisi tekemään
epäjärjestystä ja särkemään jonkun hyödyllisen esineen, niin älkää
ollenkaan rangaisko sitä oman huolimattomuutenne tähden, älkääkä sitä
toruko; älköön se kuulko ainoatakaan moitesanaa, älkää antako sen edes
aavistaa, että se on tuottanut teille mielipahaa ja menetelkää vallan
kuin tuo huonekalu olisi särkynyt itsestään; sanalla sanoen, uskokaa,
että olette tehnyt paljon, jos olette voinut hillitä itsenne niin,
ettette ole mitään sanonut.
Rohkenenko tässä esittää suurimman, tärkeimmän ja hyödyllisimmän
kaikista kasvatussäännöistä? Se määrää: älä koeta voittaa, vaan koeta
hukata aikaa. Pintapuoliset lukijat antakoot minulle anteeksi
paradoksini; kun rupeaa järkevästi ajattelemaan, pakostakin niitä tulee
tehneeksi. Ja mitä tahansa sanottaneenkin, tahdon kernaammin esittää
paradokseja kuin olla ennakkoluuloihin takertunut. Vaarallisin aika
ihmiselämässä on se, jota kestää syntymästä kahdenteentoista
ikävuoteen. Se on aika, jolloin erehdykset ja paheet itävät, ilman että
olisi keinoja niitä kitkeä pois; ja kun keino on saatavissa, ovat
juuret jo niin syvässä, ettei niitä enää voi nyhtää irti. Jos lapset
äkkiä äidin rinnoilta hypähtäisivät järjen ikään, nykyinen kasvatustapa
voisi niille soveltua. Mutta luonnollista kehityskulkua seuraten ne
tarvitsevat vallan vastaista kasvatustapaa. Vasta silloin kun niiden
sielu on saanut kaikki kykynsä, niiden pitäisi ruveta sen kykyjä
käyttämään. On näet mahdotonta, että sielu, niin kauan kuin se on
sokea, havaitsisi osottamaanne soihtua ja että se seuraisi poikki
aatteiden ääretöntä kenttää kulkevaa tietä, jolle järki opastaa niin
epämääräisesti, että tarkimmatkin silmät sen vaivoin löytävät.
Ensimäisen kasvatuksen tulee siis olla puhtaasti negatiivista laatua.
Se ei ole siinä, että opetetaan hyvettä tai totuutta, vaan siinä, että
sydäntä suojellaan paheesta ja ymmärrystä erehdyttävistä käsitteistä.
Jos tässä alkukasvatuksessa ette itse tekisi mitään ettekä antaisi
toisten tehdä, jos voisitte saattaa kasvattinne terveenä ja rotevana
kahdentoista vuoden ikään, ilman että hän osaisi erottaa oikeaa
kättänsä vasemmasta, niin hänen ymmärryksensä silmät aukenisivat
järkevyyteen heti ensi opetuksen annettuanne. Koska hän olisi vailla
ennakkoluuloja ja tottumusta, hänessä olisi mitään, joka vastustaisi
huolenpitonne vaikutuksia. Pian hänestä tulisi teidän käsissänne mitä
viisain ihminen, ja vaikka aluksi ette olisi tehnyt mitään hänen
kasvatuksensa suhteen, olisitte kuitenkin tehnyt kasvatusopillisen
ihmeen.
Jos menettelemme vallan päinvastoin kuin mikä on tavallista, osumme
melkein aina oikeaan. Kun lapsesta ei tahdota tehdä lasta vaan
oppinutta, eivät isät ja kasvattajat luule koskaan alkavansa tarpeeksi
aikaisin sitä soimata, korjata, moittia, hemmotella, uhata, houkutella
lupauksilla, opettaa ja sille puhua järkeä. Menetelkää paremmin, olkaa
järkevät älkääkä vedotko oppilaanne järkeen; ennenkaikkea älkää
koettako saada lasta mieltymään sellaiseen, mikä sille on
vastenmielistä, sillä alituinen vetoaminen järkeen, kun on
kysymys epämieluisista seikoista, saattaa nämä sille vaan kahta
vastenmielisemmiksi ja heikontaa jo aikaisin niiden arvon mielessä,
joka ei vielä kykene niitä ymmärtämään. Harjottakaa sen ruumista, sen
elimiä, sen aistimia, sen voimia, mutta pitäkää sen henkeä joutilaana
niin kauan kuin suinkin on mahdollista. Pelätkää kaikkia tunteita,
jotka ovat aikaisemmat kuin niitä punnitseva ymmärrys. Ehkäiskää ja
poistakaa vieraat vaikutelmat, ja välttääksenne pahan syntymistä älkää
ollenkaan kiirehtikö hyvän harjottamista. Sillä hyvä on hyvä vasta
järjen valaisemana. Pitäkää jokaista lykkäystä etuna; siinä on suuri
voitto, jos kompastumatta voi lähestyä päämääräänsä; antakaa lapsuuden
kypsyä lapsissa. Sanalla sanoen, jos jonkun opetuksen antaminen niille
käy välttämättömäksi, niin älkää suinkaan antako sitä tänään, jos sen
vaaratta voi lykätä huomiseen.
Toinen seikka, joka todistaa tämän metodin hyödyllisyyttä, on se, että
lapsilla on erilaiset henkiset lahjat, jotka tulee hyvin tuntea, jotta