Émile eli Kasvatuksesta - 18

laiminlyömme aistiemme kehittämisen. Kulmamittari vapauttaa meidät
laskemasta kulmien suuruutta; sen sijaan että silmä tarkoin arvioisi
etäisyydet, turvaamme ketjuihin, jotka mittaavat välit meidän
asemestamme; puntari vapauttaa minut kädellä punnitsemasta esineiden
painoa, jonka sen avulla saan tietää. Kuta tarkotuksenmukaisemmat
koneemme ja työaseemme ovat, sitä kehittymättömämmiksi ja kömpelömmiksi
jäävät elimemme. Kun yhä kokoamme koneita ympärillemme, emme niitä enää
löydä itsestämme.
Mutta kun tällaisten koneiden valmistamiseen käytämme sen taidon, joka
sitä ennen meille niitä korvasi, kun niiden tekemiseen käytämme sen
älykkäisyyden, johon meidän täytyi turvautua ollessamme niitä vailla,
emme menetä mitään, vaan voitamme päinvastoin. Liitämme taidon luontoon
ja tulemme älykkäämmiksi menettämättä kätevyyttämme. Jos sen sijaan,
että kahlehdin lapsen kirjoihin, panen sen työskentelemään johonkin
työpajaan, työskentelevät sen kädet hengen hyödyksi, siitä tulee
filosofi, vaikka se luulee olevansa pelkkä työmies. Tällaisesta
harjotuksesta on vielä muutakin hyötyä, josta aion puhua alempana, ja
tullaan huomaamaan, miten filosofisista harjotusleikeistä johdutaan
todellisiin inhimillisiin toimiin ja tehtäviin.
Olen jo sanonut, etteivät puhtaasti spekulatiiviset tiedot sovellu
lapsille, edes niillekään, jotka lähestyvät nuoruudenikää. Mutta
vaikkei niitä perehdytetäkään liian syvältä systemaattiseen fysiikkaan,
tulee kuitenkin menetellä niin, että kaikki niiden kokemukset liittyvät
toisiinsa jonkunmoisen deduktsionin avulla, jotta ne tämän yhtenäisen
tietoketjun avulla voisivat niitä mielessään järjestää ja niitä muistaa
tarvittaessa. Sillä on sangen vaikeata kauan pysyttää muistissaan
yksityisseikkoja, jopa yhteyttä kaipaavia johtopäätöksiäkin, ellei ole
sitovia tukikohtia, joihin nojaten niitä voi muistiin palauttaa.
Kun etsitte luonnonlakeja, alkakaa aina yleisimmistä ja
havainnollisimmista ilmiöistä ja totuttakaa oppilaanne siihen, ettei
hän pidä näitä ilmiöitä perusteina, vaan tosiseikkoina. Otan käteeni
kiven ja olen muka asettavinani sen ilmaan, niin että se siinä pysyy
paikoillaan; avaan käteni, ja kivi putoaa maahan. Huomaan Émilen
tarkkaavasti seuraavan tätä temppuani ja kysyn häneltä: miksi tuo kivi
putosi?
Mikä lapsi olisikaan tähän vastaamatta? Ei yksikään, ei edes Émile,
ellen hyvin huolellisesti ole kasvattanut häntä niin, ettei hän siihen
voi vastata. Kaikki sanoisivat että kivi putoaa sentähden, että se on
raskas. Mikä on raskasta? se mikä putoaa. Kivi putoaa sentähden, että
se putoaa. Siihen pikku filosofini pahasti takertuu. Tämä on hänen
ensimäinen systemaattinen fysiikan oppituntinsa, ja olkoon hänellä
siitä itse aineeseen nähden hyötyä tai ei, niin saahan hän siinä
ainakin opetusta järkevyydessä.
Mikäli lapsen henkinen kehitys edistyy, sitä enemmän syitä ilmestyy,
joiden nojalla meidän tulee valita sen toimet ja askareet. Niin pian
kuin se oppii tarpeeksi tuntemaan itseään, tajutakseen missä sen
menestys piilee, niin pian kuin se kykenee käsittämään tarpeeksi
monipuolisia suhteita, arvostellakseen mikä sille on edullista, mikä
epäedullista, se samalla kykenee huomaamaan koko eron työn ja huvin
välillä ja pitämään jälkimäistä ainoastaan virkistävänä lepona
edellisestä. Silloin todella hyödylliset seikat voivat tulla sen
opiskelun esineeksi ja velvottaa sitä niitä harrastamaan uutterammin
kuin pelkkiä huvituksia. Välttämättömyyden yhä uudelleen esiintyvä laki
opettaa ihmistä aikaiseen tekemään sellaista, mikä ei häntä miellytä,
jotta hän voisi välttää jotakin pahaa seikkaa, joka hänelle olisi vielä
vastenmielisempi. Tämä etu on seuraus varovaisuudesta, ja siitä,
järjestetäänkö tämä varovaisuus hyvin tai pahoin johtuu koko
inhimillinen viisaus tai kurjuus.
Jokainen ihminen tahtoo olla onnellinen; mutta jotta voisi saavuttaa
onnellisuuden, pitäisi ensin tietää, mitä onni on. Luonnonihmisen onni
on yhtä yksinkertainen kuin hänen elämänsä. Se on siinä, että hän on
vapaa kärsimyksestä; terveys, vapaus ja välttämättömien tarpeiden
tyydyttäminen sen muodostavat. Siveellisen ihmisen onni on
toisenlainen; mutta siitä ei tässä ole kysymys. En saata tarpeeksi
toistaa, että ainoastaan puhtaasti fyysilliset ilmiöt voivat
herättää lapsissa mielenkiintoa, ainakin niissä lapsissa, joiden
turhamielisyyttä ei ole herätetty ja joita ei aikaisemmin ole turmeltu
yleisen mielipiteen myrkyllä.
Kun lapset huomaavat tarpeensa, ennenkuin niitä tuntevat, on niiden
henkinen kehitys jo sangen pitkälle edistynyt ja ne alkavat tuntea ajan
arvon. Silloin on tärkeätä totuttaa niitä käyttämään sitä hyödyllisiin
seikkoihin, mutta niiden tulee olla hyödylliset juuri niiden iälle ja
soveltua niiden käsityskykyyn. Kaikki, mikä koskee siveellistä
järjestystä ja yhteiskunnan tapoja on vielä jätettävä niille
opettamatta, sillä ne eivät kykene näitä asioita ymmärtämään. On
mieletöntä vaatia niitä harrastamaan seikkoja, joiden epämääräisesti
sanotaan edistävän niiden parasta, niiden tietämättä mikä tämä paras
on, ja josta niiden sanotaan suurina nauttivan etua, ilman että niillä
nykyhetkenä on mitään etua tuosta ymmärtämättömästä seikasta.
Älköön koskaan saatettako lasta tekemään mitään pelkästä käskystä tai
kehotuksesta. Ei mikään muu sen mielestä ole hyvää kuin se, minkä se
itse huomaa hyväksi. Kun alati pakotatte sitä menemään ulommaksi
käsityskykyään, luulette menettelevänne viisaasti ja varovaisesti,
mutta siinä suuresti erehdytte. Antaaksenne sille käteen muutamia
turhia aseita, joita se ei kenties koskaan voi käyttää, riistätte siltä
ihmiselle tärkeimmän aseen, nimittäin terveen järjen. Totutatte sen
aina olemaan toisten ohjattavana ja alati olemaan pelkkä kone toisten
käsissä. Tahdotte että lapsi olisi tottelevainen ja oppivainen pienenä,
samalla tahdotte että se suurena tulee herkkäuskoiseksi ja toisten
petettäväksi. Sanotte sille alati: _kaikki, minkä sinulta vaadin, on
omaa etuasi varten; mutta et kykene sitä ymmärtämään. Mitä minua
liikuttaa, jos sinä ymmärrät tai et ymmärrä sitä, mitä sinulta vaadin.
Teethän työtä yksinomaan itseäsi varten_. Kaikilla näillä kauniilla
puheilla, joita oppilaallenne nyt pidätte, saattaaksenne sen viisaaksi,
valmistatte hedelmällistä maaperää niille puheille, jotka hänelle
kerran tulevaisuudessa on pitävä joku haaveilija, petturi,
juonittelija, joku konna tai mikä houkkio tahansa, joka tahtoo saada
hänet ansaansa tai tyrkyttää hänelle hulluja mielipiteitään.
On tärkeätä että aikaihminen tietää paljon seikkoja ja sellaisia,
joiden hyödyllisyyttä lapsi ei kykene tajuamaan. Mutta onko
välttämätöntä ja edes mahdollista että lapsi tietää mitä aikaihmisen
tulee tietää? Koettakaa opettaa lapselle kaikkea, mikä sen ikäiselle on
hyödyllistä, ja huomaatte että koko sen aika on täyttyvä toimista.
Miksi tahdotte, että se niiden opintojen vahingoksi, jotka soveltuvat
sen iälle, harrastaisi varttuneemman iän opintoja, iän, jonka
saavuttamisesta sillä on niin vähän takeita? Mutta, sanonette, onko
aikaa oppia sitä, mikä on tiedettävä, silloin kuin se hetki on tullut,
jolloin tuota tietoa tulisi käyttää? Sitä en tiedä. Tiedän ainoastaan,
että sitä on mahdoton oppia aikaisemmin. Oikeat opettajamme näet ovat
kokemus ja tunne, eikä ihminen koskaan hyvin tiedä mikä hänelle on
sopivaa ja edullista, ellei hän ole siitä saanut kokemusta niistä
elämäntiloista, joissa itse on ollut. Lapsi tietää syntyneensä
tullakseen aikaihmiseksi. Kaikki sen käsitteet aikaihmisen tilasta
voivat tarjota sille tilaisuutta oppimiseen. Mutta niiden käsitteiden
suhteen, jotka koskevat tätä tilaa ja jotka käyvät yli sen
käsityskyvyn, sen tulee pysyä mitä täydellisimmässä tietämättömyydessä.
Koko kirjani on alituinen todiste tästä kasvatusopillisesta
periaatteesta.
Niin pian kuin saatamme mainita oppilaallemme sanan _hyödyllinen_, on
meillä hallussamme lisäkeino häntä ohjataksemme. Tämä sana näet tekee
häneen suuren vaikutuksen, jos nimittäin tämä käsite oikein suhtautuu
hänen ikäänsä ja jos hän selvästi tajuaa missä yhteydessä se on hänen
nykyisen etunsa kanssa. _Teidän_ lapsiinne tämä sana ei tee mitään
erityistä vaikutusta, kun näet ette ole niissä siitä herättänyt niiden
tajuntakyvyn mukaista käsitystä ja kun muut aina pitävät huolta siitä,
mikä niille on hyödyllistä, joten niiden ei itsensä koskaan tarvitse
sitä ajatella eikä tietää mitä hyödyllinen on.
_Mikä hyöty tästä on?_ Siinä se pyhä sana, joka tästälähin on oleva
ratkaisevana minun ja hänen välillä kaikissa elämämme toimissa. Se on
se kysymys, jonka minä ehdottomasti teen jokaisen muun kysymyksen
jälkeen ja joka on ehkäisevä nuo monet tyhmät ja väsyttävät kysymykset,
joilla lapset lakkaamatta ja turhanpäiten väsyttävät kaikkia, jotka
niitä ympäröivät, tehden sen enemmän ylläpitääkseen vaikutusvaltaansa
heihin kuin aikeessa niistä saada hyötyä. Se ihminen, johon tärkeimpänä
opetuksena on terotettu, ettei pidä koettaa oppia mitään muuta kuin
hyödyllistä, kysyy Sokrateen tavoin. Hän ei tee ainoatakaan kysymystä
olematta sitä ennen selvillä kysymyksen syystä, sillä hän tietää, että
tätä häneltä kysytään, ennenkuin vastataan.
Huomatkaa minkä voimakkaan välikappaleen olen antanut teille
vaikuttaaksenne oppilaaseenne. Kun hän näet ei juuri tunne mitään
syitä, on hänen melkein pakko vaieta milloin vaan tahdotte. Mutta minkä
suuren edun tuottaakaan kasvattajalle hänen tietonsa ja kokemuksensa,
joiden avulla hän voi todistaa kaikkien niiden seikkojen tuottaman
hyödyllisyyden, joita ehdottaa! Sillä on luonnollista, että tekemällä
hänelle tämän kysymyksen opetamme häntä vuorostaan tekemään sen meille.
Voimme olla varmat siitä että hän kaiken johdosta, mitä hänelle
ehdotamme, noudattaen esimerkkiämme on sanova: _Mitä hyötyä on tästä?_
Tämä on ehkä se ansa, jota kasvattajan on kaikkein vaikeinta välttää.
Jos hän näet lapsen kysyttyä jotakin, koettaa ainoastaan päästä asiasta
ja mainitsee sille vaan yhdenkin syyn, jota se ei kykene ymmärtämään,
niin lapsi, huomatessaan että hän mittakaavanaan käyttää omaa
käsityskykyään, eikä lapsen ymmärrystä, arvelee hänen syitään päteviksi
hänen ikäiselleen, mutta ei lapselle. Silloin lapsi ei enää luota
kasvattajaan, ja kaikki on hukassa. Mutta kukahan opettaja tahtoisi
jäädä oppilaalleen vastausta velkaa ja myöntää hänelle olevansa
väärässä? Ei yksikään tahdo tunnustaa edes niitä vikoja, jotka hänellä
todella on. Minä taas pitäisin velvollisuutenani tunnustaa olevani
väärässä silloinkin, kun itse teossa olisin oikeassa, mutta kun en
voisi oppilaalleni saattaa perusteitani ymmärrettäviksi. Täten olisi
menettelytapani aina selvä ja johdonmukainen hänen mielestään, eikä
koskaan herättäisi hänessä epäluuloa. Täten minä säilyttäisin enemmän
luottamusta omistamalla itselleni luuloteltuja vikoja, kuin mitä muut
tekevät peittämällä vikojaan.
Ajatelkaa ennen kaikkea että hyvin harvoin on teidän tehtävänne
ehdottaa oppilaallenne mitä hänen tulee oppia; _hänen_ tehtävänsä on
haluta, etsiä ja löytää se; teidän on saatettava se hänelle
tajuttavaksi, taitavasti herätettävä tämä halu ja annettava hänelle
keinot tyydyttää tuota tiedonhaluaan. Siitä seuraa, että teidän tulee
tehdä ainoastaan muutamia kysymyksiä, mutta valita ne hyvin. Koska
hänellä on oleva paljon enemmän kysyttävää teiltä kuin teillä häneltä,
tarvitsee teidän paljoa vähemmin paljastaa itseänne ja teillä on oleva
paljon useammin tilaisuus sanoa hänelle: _mitä hyötyä on siitä, mitä
minulta kysyt?_
Koska lisäksi on sangen vähän tärkeätä oppiiko hän sitä vai tätä, kun
hän vaan käsittää hyvin sen, minkä oppii ja mikä hyöty siitä on, niin
siinä tapauksessa, ettette voi antaa hänelle esille otetusta seikasta
hänen käsityskyvylleen sopivaa selitystä, on parasta ettette anna
mitään selitystä. Sanokaa hänelle suoraan: en voi antaa sinulle hyvää
vastausta; erehdyin, jättäkäämme tämä seikka. Jos se, mitä aioitte
opettaa, todella oli epäonnistunutta, ei ole vahinko, että se hylätään.
Ellei, saatte vähällä vaivalla tilaisuuden selvittää hänelle sen
hyödyllisyyden.
Minä en ollenkaan pidä pitkien puheiden ja esitelmien muodossa
annetusta opetuksesta; nuoret niitä sangen vähän seuraavat eivätkä
paina niitä mieleensä. Itse asia ennen kaikkea! En koskaan tarpeeksi
saata huomauttaa että panemme liiaksi painoa sanoihin. Lörpöttelevällä
ja puheliaalla opetustavallamme kasvatamme pelkkiä lörpöttelijöitä.
Olettakaamme että oppilaani, tarkastaessamme auringon kulkua ja tapaa
löytää ilmansuunnat, äkkiä keskeyttää minut kysyen mitä tämä kaikki
hyödyttää. Minkä komean puheen nyt voisin hänelle pitää! Kuinka monen
seikan opettamiseen voisin käyttää tätä tilaisuutta vastaten hänen
kysymykseensä, etenkin jos meillä olisi kuuntelijoita![81] Voisin
puhua hänelle matkojen hyödystä, kaupan tuottamista eduista, kunkin
ilmanalan erityisistä tuotteista, eri kansojen tavoista, kalenterin
merkityksestä, siitä, miten tärkeätä on maanviljelykselle laskea
vuodenaikojen vaihtumiset, purjehdustaidosta, taidosta tarkoin
tuntea matkansa suunta merellä, vaikkei tiedä missä kohdin laiva
on. Politiikka, luonnonhistoria, tähtitiede, jopa moraali ja
ihmistenvälinen oikeus voitaisiin tässä selityksessäni ottaa puheeksi,
jotta oppilaassa heräisi suuri ajatus kaikista näistä tieteistä sekä
suuri halu niitä oppia. Jos kaiken tämän olisin sanonut, olisin
ladellut todellisen pedantin tietoja, joista oppilas ei olisi
ymmärtänyt mitään. Hänellä olisi suuri halu kysyä minulta, kuten
edellä, mitä hyötyä on siitä, että oppii ottamaan selville
ilmansuunnat; mutta hän ei rohkene, peläten että voisin suuttua. Hän
pitää sopivampana teeskennellä ymmärtävänsä, mitä häntä on pakotettu
kuuntelemaan. Näin suoritetaan niin sanottu hyvä kasvatus.
Mutta Émilemme, joka on saanut talonpoikaisemman kasvatuksen ja jota
suurella vaivalla olemme koettaneet kehittää niin, että hän ainoastaan
vaikeasti ymmärtää asioita, ei kuuntelisi sanaakaan tuosta kaikesta.
Niin pian kuin hän kuulisi ensi sanan, jota ei ymmärtäisi, hän rupeisi
juoksentelemaan ympäri huonetta ja antaisi minun yksin pitää puhettani.
On siis etsittävä tehoisampi ratkaisu; minun tieteelliset keinoni eivät
hänen mielestään ole minkään arvoiset. Tarkastimme paraikaa metsän
asemaa pohjoispuolella Montmorencita, kun oppilaani keskeytti minut
tuolla ikävällä kysymyksellä: _mitä hyötyä on tästä?_ Olet oikeassa,
sanoin hänelle, tämä työ ei hyödytä mitään, emme enää ryhdy siihen,
sillä meiltä ei puutu hyödyllisiä huvituksia. Harrastimme sitten muuta,
eikä sinä päivänä enää puhuttu maantiedosta.
Seuraavana aamuna ehdotan hänelle kävelyä ennen aamiaista. Hän suostuu
hyvin halukkaasti. Lapset ovat aina valmiit juoksemaan, ja oppilaallani
on hyvät jalat. Menemme metsään, kuljemme niittyjen ja peltojen poikki,
eksymme emmekä enää tiedä missä olemme, ja kun on palaaminen kotia,
emme enää löydä tietä. Aika kuluu, tulee kuuma. Meidän on nälkä,
joudutamme askeleitamme ja harhailemme turhaan sinne tänne, mutta
löydämme kaikkialla vaan metsää, kivilouhimoita ja ahoja, mutta emme
mitään sellaista, mikä opastaisi meidät tielle. Märkinä hiestä,
väsyneinä ja nälkäisinä eksymme näin kulkiessamme yhä kauemmaksi.
Viimein istuudumme lepäämään ja neuvottelemaan. Émile, jonka tällä
kertaa oletan kasvatetuksi muiden lasten tavoin, ei neuvottele, vaan
itkee. Hän ei tiedä että olemme vallan lähellä Montmorencita ja että
ainoastaan pensaikko meiltä sen peittää. Mutta tämä pensaikko on hänen
mielestään kokonainen metsä ja hänen kokoisensa ihmisolento on jo
vallan kuin haudattu tuollaiseen pensaikkoon.
Hetken vaitiolon jälkeen sanon hänelle levottoman näköisenä: Rakas
Émile, mitä meidän on tekeminen päästäksemme pois täältä?
_Émile_ (märkänä hiestä ja vuodattaen runsaita kyyneleitä): Mistä minä
sen tietäisin. Olen väsynyt; minun on nälkä ja jano; en enää jaksa
mitään.
_Jean-Jacques_: Luuletko minun tilaani paremmaksi ja luuletko että
olisin itkemättä, jos voisin kyyneleistäni saada suurusta? Ei tässä
auta itku, täytyy löytää tie. Katsotaanpa kelloasi, paljonko se on?
_Émile_: Kello on kaksitoista, enkä vielä ole saanut aamiaista.
_Jean-Jacques_: Se on totta, kello on kaksitoista, enkä minäkään vielä
ole syönyt aamiaista.
_Émile_: Kylläpä teidän sitten on nälkä!
_Jean-Jacques_: Ikävä kyllä ei aamiaiseni tule minua täältä etsimään.
Kello on kaksitoista. Juuri samaan aikaan tarkastimme eilen
Montmorencissa metsän asemaa. Jospa nyt samoin voisimme metsästä
tarkastaa Montmorencin asemaa...
_Émile_: Se olisi hyvä. Mutta eilen näimme metsän, ja täältä emme näe
kaupunkia.
_Jean-Jacques_: Se on paha... Mutta jos voisimme sitä näkemättämmekin
löytää sen suunnan...
_Émile_: Miten se kävisi päinsä?
_Jean-Jacques_: Emmekö sanoneet että metsä oli...
_Émile_: Pohjoiseen Montmorencista.
_Jean-Jacques_: Siis täytyy Montmorencyn olla...
_Émile_: Etelään metsästä.
_Jean-Jacques_: Onhan meillä keino kello kahdentoista aikaan löytää
pohjoinen.
_Émile_: On kyllä, varjon suunnasta.
_Jean-Jacques_: Mutta miten löydämme etelän?
_Émile_: Niin, mitä tehdä?
_Jean-Jacques_: Etelä on päinvastaiseen suuntaan pohjoisesta.
_Émile_: Se on totta. Meidän tarvitsee vaan hakea varjon vastakkainen
suunta. Kas, tuossa on etelä, tuossa on etelä! Varmaankin Montmorenci
on tuolla päin. Menkäämme tuohon suuntaan.
_Jean-Jacques_: Saatatpa olla oikeassa. Seuratkaamme tuota polkua
metsikön läpi.
_Émile_ (lyöden kätensä yhteen ja päästäen ilohuudon): Oi! näen
Montmorencin! Sehän on vallan edessämme, aivan avonaisella paikalla.
Rientäkäämme aamiaiselle, juoskaamme nopeasti. Tähtitieteestä on kyllä
hyötyä.
Olkaa varma siitä, että, jos hän ei sano viimemainittuja sanoja, hän
niitä ajattelee. Vähät siitä, kunhan vaan minä en niitä lausu. Olkaa
myös varma siitä ettei hän elämässään ole unhottava sinä päivänä
saamaansa opetusta. Jos sen sijaan olisin antanut hänen huoneessa vaan
olettaa kaikkea tätä, olisi hän unhottanut puheeni jo seuraavana
päivänä. Tulee puhua niin paljon kuin suinkin tekojen muodossa ja
sanoin selittää vaan mitä ei voi teoilla osottaa.
Minulla ei ole lukijan käsityskyvystä niin huonoa ajatusta, että
rupeaisin hänelle antamaan jokaisesta oppiaineesta esimerkkejä. Mutta
olkoon kysymys mistä tahansa, en saata tarpeeksi kehottaa kasvattajaa
aina asettamaan todisteensa oppilaansa käsityskyvyn mukaisiksi. Sillä,
sanon sen vielä kerran, paha ei ole siinä, ettei oppilas ymmärrä, vaan
siinä, että hän luulee ymmärtävänsä.
Muistan miten kerran tahdoin eräässä lapsessa herättää harrastusta
kemiaan, minkä vuoksi näytin sille useita metallisaoksia ja selitin,
kuinka kirjoitusmustetta tehdään. Sanoin että sen musta väri johtuu
hyvin hienoksi jauhetusta raudasta, joka liuoitetaan vihtrillissä ja
saostetaan lipeisessä nesteessä. Keskellä oppinutta selitystäni
pienokainen viekkaasti keskeytti minut sillä kysymyksellä, jonka
hänelle olin opettanut. Jouduin siitä hyvin hämilleni.
Hieman asiaa mietittyäni keksin seuraavan keinon. Lähetin noutamaan
viiniä talon viinikellarista sekä neljälläkymmenellä pennillä toista
viiniä viinikauppiaalta. Otin esille pienen pullon, joka sisälsi
alkali-liuosta, ja kun sitten vielä olin kaatanut kahteen lasiin
kumpaankin erilaista viiniä,[82] puhuin seuraavasti:
"Väärennetään useita ravintoaineita, jotta ne näyttäisivät paremmilta,
kuin mitä ne ovat. Nämä väärennykset pettävät silmää ja makua. Mutta ne
ovat vahingolliset ja saattavat väärennetyt aineet, huolimatta
kauniista ulkonäöstään, huonommiksi kuin mitä ne alkuperäisesti
olivat."
"Väärennetään etenkin juomatavaroita ja ennen kaikkea viinejä, sillä
tätä väärennystä on vaikeampi huomata ja se tuottaa väärentäjälle
suuremman edun. Happamia viinejä väärennetään lyijyhappeutuman avulla.
Tämä valmistetaan lyijystä. Happoihin yhdistetty lyijy tuottaa hyvin
makeata ainetta, joka poistaa viinin mausta happamuuden, mutta joka on
myrkkyä niille, jotka tuollaista viiniä juovat. On siis tärkeätä
tietää, ennenkuin juo viiniä, onko siihen sekoitettu lyijyhappeutumaa,
vai ei. Saadakseni tämän selville menettelen seuraavalla tavalla."
"Viini ei sisällä ainoastaan polttoaineeksi kelpaavaa väkiviinaa, kuten
olet huomannut paloviinasta, joka siitä tehdään; mutta se sisältää
vielä happoa, minkä huomaa siitä, että siitä myöskin saadaan etikkaa ja
viinikiveä."
"Happo on metalliaineiden sukua ja yhdistyy niiden kanssa liuokseksi,
muodostaen kokoonpantua suolaa. Niin on esim. ruoste, yksinkertaisesti
ilman ja veden sisältämän hapon liuvottamaa rautaa ja vaskiruoste
ainoastaan etikan liuvottamaa vaskea."
"Mutta tämä happo on enemmän sukua aikalisille kuin metalliaineille,
niin että, jos edellisiä sekoitetaan yllämainittuihin kokoonpantuihin
suoloihin, täytyy hapon erottautua metallista, johon se on yhtynyt ja
yhtyä alkaliin."
"Silloin haposta eronnut ja tuon hapon aiheuttamasta liuvostilasta
vapautunut metalli vajoo pohjaan ja tekee viininesteen sameaksi."
"Jos siis jompikumpi näistä viineistä sisältää lyijyhappeutumaa, pitää
sen happo tämän happeutuman liuvostilassa. Jos siihen kaadan
lipeäainetta, tämä pakottaa hapon eroamaan lyijyhappeutumasta ja
yhtymään lipeäaineeseen. Lyijy, joka ei enää pysy liuvostilassa,
näyttäytyy, tekee nesteen sameaksi ja painuu viimein lasin pohjaan."
"Jos viinissä ei ole lyijyä,[83] eikä mitään muuta metallia, alkali
sekoittuu rauhallisesti[84] happoon, koko neste pysyy liuenneena, eikä
pohjalle kokoonnu mitään metallia."
Sitten kaadoin alkali-nestettä molempiin viinilaseihin; talon oma viini
pysyi selkeänä ja läpikuultavana, ostettu taas muuttui hetken kuluttua
sameaksi, ja tunnin kuluttua näki selvästi viinistä eronneen lyijyn
lasin pohjalla.
"Tuossa nyt näet", sanoin hänelle, "luonnollista ja puhdasta viiniä,
jota voi vaaratta juoda ja väärennettyä viiniä, joka myrkyttää. Tämän
saa selville saman taidon avulla, jonka hyödyllisyyttä äsken kysyit
minulta. Se, joka hyvin osaa tehdä mustetta, osaa myöskin tuntea
väärennetyt viinit."
Olin hyvin tyytyväinen antamaani esimerkkiin, ja kuitenkin huomasin
ettei se tehnyt mitään vaikutusta pienokaiseen. Tarvitsin hieman aikaa
käsittääkseni että olin tehnyt tyhmyyden. Puhumattakaan siitä, ettei
kahdentoistavuotiaan lapsen olisi mahdollista seurata sellaista
selitystä, jonka olin antanut, ei se edes voinut käsittää tämän kokeen
hyötyä. Se näet oli maistanut kumpaakin viiniä ja oli pitänyt niitä
molempia hyvänmakuisina, minkä vuoksi sille ei ollenkaan selvinnyt tuo
sana "väärennys", jonka luulin niin hyvin selittäneeni. Nuo muut sanat
"epäterveellinen" ja "myrkky", eivät myöskään sen mielestä merkinneet
mitään. Se oli niiden suhteen samalla kannalla kuin yllämainittu poika,
joka kertoi lääkäri Filippoksesta. Näin on kaikkien lasten laita.
Sellaisten syiden ja seurausten suhteet, joiden yhteyttä emme
tajua, se hyvä ja paha, jota emme käsitä, tarpeet, joita me emme
koskaan ole tunteneet, eivät meistä ole minkään arvoiset. On mahdotonta
herättää meissä harrastusta mihinkään, mikä on niiden yhteydessä.
Viidentoistavuotiaana arvostelemme viisaan miehen onnellista tilaa yhtä
suureksi kuin kolmekymmenvuotiaana paratiisin ihanuutta. Ja kun ei
kumpaakaan hyvin käsitä, tekee varsin vähän niitä itselleen
hankkiakseen. Ja jos niitä käsittäisikin, sittenkin tekisi varsin vähä
niitä saavuttaakseen, ellei niitä halua, ellei tunne niiden olevan
itselleen soveliaita. On helppo selittää lapselle että se, minkä tahtoo
sille opettaa, on hyödyllistä; mutta tämä ei merkitse mitään, ellei
siinä voi herättää todellista vakaumusta siitä. Turhaan tyyni järki
saattaa meitä hyväksymään tai hylkäämään. Ainoastaan intohimo saattaa
meidät toimimaan, ja miten voimmekaan intohimoisesti tavoitella
sellaista, jota emme harrasta!
Älkää koskaan kiinnittäkö lapsen huomiota sellaiseen, jota se ei kykene
käsittämään. Niin kauan kuin ihmiskunta on sille melkein vieras, ei
sitä voi kohottaa miehen kannalle, vaan tulee esittää sille miehen
tilaa ja oloja sen omalta kannalta. Vaikka pidättekin silmällä sitä,
mikä sille voi olla hyödyllistä varttuneemmassa iässä, älkää puhuko
sille muusta kuin sellaisesta, minkä hyötyä se jo kykenee käsittämään.
Muuten ei koskaan pidä verrata sitä toisiin lapsiin; älköön
sillä olko mitään kilpailijoita, ei edes juoksussa, niin pian
kuin se alkaa järkevästi ajatella. On monta vertaa parempi, että se on
vallan oppimatta sellaista, mitä oppisi ainoastaan kateuden ja
turhamielisyyden vaikutuksesta. Sen sijaan olen huomauttava sille joka
vuosi sen saavuttamaa edistystä ja olen vertaava sitä aina seuraavan
vuoden edistykseen. Olen sanova sille: olet kasvanut niin tai niin
monta linjaa, tuon ojan yli olet kerran hypännyt, tuollaisen taakan
kantanut, noin pitkälle heitit kiven ja tuon matkan juoksit lepäämättä.
Saammepa nähdä mitä nyt kykenet tekemään. Näin innostutan oppilastani
saattamatta häntä kellekään kateelliseksi. Hän tahtoo kunnostaa itseään
entistään enemmin. En huomaa mitään haittaa siitä, että hän on oma
kilpailijansa.
Vihaan kirjoja; ne opettavat meitä vaan puhumaan asioista, joita emme
tunne. Sanotaan Hermeksen kaivertaneen patsaisiin tieteiden alkeet,
suojatakseen nämä keksintönsä uudelta vedenpaisumukselta. Jos hän hyvin
olisi terottanut niitä ihmisten mieliin, ne olisivat säilyneet
perintötietona. Hyvin kehitetyt aivot ovat ne muistopatsaat, joihin
kaiverrettuina inhimilliset tiedot varmimmin pystyvät.
Eiköhän voitaisi koota eri kirjoihin sirotettuja tietoja siten, että ne
palvelisivat samaa tarkoitusperää, joka helposti olisi käsitettävissä
ja joka voisi innossa tätäkin ikää? Jos voitaisiin keksiä tila, jossa
kaikki ihmisen luonnolliset tarpeet ilmeisesti selviäisivät lapselle,
ja jossa keinot tyydyttää näitä tarpeita vähitellen yhtä helposti
kehittyisivät, niin kuvaamalla vilkkaasti ja yksinkertaisesti tätä
tilaa tulisi antaa lapsen mielikuvitukselle ensimäinen herätys ja
harjotus.
Intomielinen filosofi! Huomaan jo sinun mielikuvituksesi leimuavan.
Mutta älä turhaan vaivaa päätäsi: tämä tila on jo löydetty, se on jo
kuvattukin, ja tämä on tehty -- en tahdo tätä väittäen sinua loukata --
paljoa paremmin kuin sinä itse sen tekisit, ainakin enemmän
todellisuuden mukaisesti ja yksinkertaisemmin. Koska välttämättömästi
tarvitsemme kirjoja, on olemassa yksi sellainen, joka mielestäni
tarjoaa mitä onnistuneimman esityksen luonnollisesta kasvatuksesta.
Tämä kirja on oleva ensimäinen, jonka Émileni on lukeva; se on kauan
aikaa yksin muodostava koko hänen kirjastonsa ja on aina siinä pysyvä
kunniasijalla. Se on oleva se teksti, johon kaikki luonnontieteitä
koskevat keskustelumme ainoastaan tarjoavat kommentarioita. Se on
edistyessämme oleva arvostelukykymme mittaajana, ja sitä olemme aina
mielihyvällä lukevat, niin kauan kuin makumme ei ole turmeltunut. Mikä
on siis tämä merkillinen kirja? Onko se joku Aristoteleen, Pliniuksen
vai Buffonin teos? Ei. Se on Robinson Crusoe.
Robinson Crusoe saaressaan, yksin, kaivaten lähimmäistensä apua ja
kaikenlaisia työaseita ja kuitenkin tullen toimeen, pysyen yllä jopa
hankkien itselleen jonkunlaista elämän mukavuutta -- kas siinä aihe,
joka huvittaa kutakin ikää ja joka lukemattomin tavoin voidaan tehdä
lapsille miellyttäväksi. Tässä siis kohtaamme todella tuollaisen aution
saaren, johon aikaisemmin viittasin. Tämä tila ei ole, sen myönnän,
yhteiskuntaihmisen tila; on todenmukaista ettei Émilekään sellaiseen
joudu. Mutta tämän tilan mukaan hänen tulee arvostella kaikkia muita
elämäntiloja. Varmin keino kohota yläpuolelle ennakkoluuloja ja tehdä
oikeita johtopäätöksiä olojen oikeista suhteista on asettua tuollaisen
yksinäisen ihmisen asemaan ja arvostella kaikkea niin kuin tuo ihminen
itse arvostelisi oman hyötynsä kannalta.
Jos tästä romaanista jätetään huomioon ottamatta sivuseikat, niin on
se, alkaen Robinsonin lähellä saartaan tapahtuneesta haaksirikosta ja
päättyen sen laivan tuloon, joka hänet sieltä vie pois, tarjoava
Émilelle sekä huvia että oppia kysymyksessä olevassa iässä. Tahdon että
hänen päänsä siitä on joutuva pyörälle, että hän alati ajattelee
linnaansa, vuohiaan, istutuksiaan; hän saa oppia, ei kirjoista, vaan
käytännössä yksityisseikkoja myöten, kaikki mitä sellaisessa tilassa
ollen tulee oppia. Hän kuvitelkoon itse olevansa Robinson. Kuvitelkoon
että on puettu vuotiin, että hänellä on suuri lakki päässä,