Émile eli Kasvatuksesta - 21

arvostelukykyä. Ei ole tarpeellista harjoittaa kaikkia hyödyllisiä
ammatteja, jotta niitä kaikkia kunnioittaisi. Riittää, ettei pidä
ainoatakaan niistä arvoansa alempana. Jos on valitsemisen varaa ja jos
ei mikään muu seikka aiheuta valintaamme, niin miksi emme valitessamme
samanarvoisten ammattien välillä ottaisi huomioon huvia, mieltymystämme
ja taipumustamme? Metallityöt ovat hyödyllisimmät kaikista. En
kuitenkaan ilman erityisen painavaa syytä aio tehdä pojastanne hevosen
kengittäjää, en lukkoseppää enkä muunlaista seppää. Minua ei ollenkaan
huvittaisi nähdä häntä pajassaan kyklopin muotoisena. En myöskään
tekisi hänestä muuraria, vielä vähemmin suutaria. Tietysti näillä
ammateilla tulee olla harjottajansa. Mutta sen, joka voi valita, tulee
ottaa huomioon puhtaus; tämä näet ei ole mitään ennakkoluuloa, vaan on
aistien ratkaisema asia. Lopuksi mainitsen vielä etten myöskään
valitsisi noita kaikkea ajatustoimintaa kaipaavia ammatteja, joiden
harjottajat, ollen vailla kaikkea aistikkaisuutta melkein koneellisesti
käyttävät käsiään yhä vaan samaan työhön. Mitä hyödyttää käyttää
kutojien ja kivenhakkaajien ammattiin järjellisiä ihmisiä? Sillä
ovathan nämä ammattilaiset oikeastaan pelkkiä koneita, jotka panevat
toisen koneen liikkeelle.
Kaikkea tätä tarkoin punnittuani pidän sinä ammattina, jonka soisin
oppilaani valitsevan, puusepän ammattia. Se on siisti ja hyödyllinen
ja sitä voi harjottaa kodissa. Se antaa ruumiille riittävää liikettä.
Se vaatii harjottajaltaan taitoa ja aistikkaisuutta, ja vaikka
hyödyllisyys määrää valmistettavien esineiden muodon, se ei estä siihen
yhdistämästä somuutta ja hyvää makua.
Jos oppilaanne harrastus sattumalta huomattavasti kohdistuisi
spekulativisiin tieteisiin, ei minulla puolestani olisi mitään sitä
vastaan, että hänelle annettaisiin taipumustensa mukainen ammatti, että
hän esim. saa oppia tekemään matemaattisia koneita, silmälaseja,
teleskooppeja y.m.
Kun Émile alkaa harjotella ammattiansa, minä tahdon oppia sitä hänen
kanssansa. Olen näet varma siitä, ettei hän koskaan ole oppiva hyvin
muuta kuin mitä me yhdessä opimme. Menemme siis molemmat oppiin, emmekä
suinkaan vaadi että meitä on kohdeltava herroina, vaan todellisina
oppipoikina, jotka eivät hae huvitusta. Miksi emme ottaisi asiaa aivan
vakavalta kannalta? Tsaari Pietari harjotti laivanrakentajan ammattia
ja rumpalin tointa omassa sotajoukossaan. Eikö tämä ruhtinas kenties
ollut kenen arvoinen tahansa mitä syntyperään ja avuihin tulee? On
luonnollista etten sano tätä Émilelle, vaan kasvattajalle, olkoon hän
sitten kuka tahansa.
Valitettavasti emme voi viettää kaikkea aikaamme höyläpenkin
ääressä. Emme näet ole yksinomaan oppipoikia ammatissamme, vaan
myöskin ihmisiksi kehittymisessä; ja tämän viimemainitun ammatin
oppiminen on vaivalloisempi ja pitempi kuin edellisen. Miten meidän
siis on menetteleminen? Palkkaammeko joka päivä tunnin ajaksi
veistotyön-opettajan, samoin kuin palkataan tanssinopettaja? Emme
silloin olisi oppipoikia, vaan oppilaita. Kunnianhimomme esineenä ei
ole niin suuressa määrin oppia puusepän ammattia, kuin kohota puusepän
säätyyn. Mielestäni on siis sopivaa, että ainakin kerran tai pari
viikossa menemme viettämään koko päivän opettajamme luo, että nousemme
aamulla samaan aikaan kuin hän, että olemme työssä ennen häntä, että
syömme samassa pöydässä kuin hän ja että teemme työtä hänen johdollaan
ja että, sen jälkeen kuin meillä on ollut kunnia syödä illallista hänen
perheensä kanssa, palaamme, jos niin haluamme, lepäämään koviin
vuoteisiimme. Täten saattaa oppia useita ammatteja samanaikuisesti sekä
harjaantuu käsitöihin, ilman että toista oppimisalaa sen kautta
laiminlyödään.
Menetelkäämme oikein ja samalla yksinkertaisesti. Varokaamme ettemme
turhamielisyyttä vastustaessamme anna sille vaan uutta ravintoa. Se,
joka ylpeilee siitä, että on voittanut ennakkoluulot, tavallaan niihin
alistuu. Kerrotaan, että ottomaanien hallitsijasuvussa vallitsevan
vanhan tavan mukaan sulttaanin tulee harjottaa jotakin käsityötä, ja
jokainen tietää, etteivät kuninkaallisten käsien suorittamat työt voi
olla muuta kuin mestariteoksia. Hän siis jakaa komeiden menojen ohella
näitä mestariteoksia Turkin ylhäisille. Ja työ maksetaan työntekijän
korkean arvon mukaan. Mikä mielestäni tässä on pahaa, ei piile siinä,
että tämä tapa lopulta tarkottaa vaan rahankiskomista, se kun
päinvastoin on hyvä teko. Pakottaessaan valtakuntansa ylhäisiä kanssaan
jakamaan kansalta ryöstettyjä varoja, hallitsijan ei tarvitse
suorastaan ryöstää kansalta niin paljoa. Tämä helpotus liittyy
välttämättömästi yksinvaltaan, joka ilman sitä ei voisi pysyä yllä.
Todellinen epäkohta, joka liittyy tuollaiseen tapaan, on että se antaa
tuolle hallitsija paralle liian suuren ajatuksen omasta kyvystään.
Kuningas Midaksen tavoin hän näkee muuttuvan kullaksi kaiken mihin
kajoo, mutta hän ei huomaa aasinkorvia, jotka hänelle siitä
kasvavat.[95] Jotta Émilen korvat pysyisivät luonnollisen kokoisina,
suojelkaamme hänen käsiään tästä niin tuottavasta kyvystä. Älköön hänen
työnsä saako hintaansa työntekijän, vaan itse työn mukaan. Älkäämme
koskaan salliko että hänen aikaansaannoksiaan arvostellaan muun kuin
etevien mestarien tuotteiden mukaan. Hänen työnsä on arvosteltava sen
oman arvon nojalla, eikä siitä syystä, että se on hänen tekemänsä.
Sanokaa siitä, mikä on hyvin tehty: tuopa on hyvin tehty; mutta älkää
lisätkö: kuka sen on tehnyt? Jos hän itse ylpeän ja itsetietoisen
näköisenä sanoo: minä sen olen tehnyt, niin sanokaa kylmästi: sinä tai
joku muu, se on vallan yhdentekevää; se olisi joka tapauksessa hyvin
tehty.
Arvoisa äiti, ole varuillasi etenkin niiden valheiden suhteen, joita
sinulle valmistetaan. Jos poikasi tietää paljon asioita, epäile kaikkia
hänen tietojaan. Jos hän onnettomuudekseen on kasvatettu Pariisissa ja
jos hän on rikas, hän on hukassa. Vaikka siellä onkin niin paljo
käteviä taitureita, hänellä on oleva jokaisen niiden taito, mutta
poistuttuaan heidän luotaan, on hän kadottava kaiken tuon taidon.
Pariisissa rikas tietää kaikki; siellä ainoastaan köyhä on tietämätön.
Tämä pääkaupunki on täynnä tekotaiteilijoita ja ennen kaikkea
tekotaiteilijattaria, jotka suorittavat työnsä samalla tavoin kuin
Guillaume keksi värinsä. Miesten joukossa tunnen tässä suhteessa
ainoastaan kolme kunnollista poikkeuksen tekevää henkilöä, ja ehkäpä
heitä saattaa olla enempikin. Mutta naisten joukossa en tunne yhtään
tällaista poikkeusta, ja epäilen tokko sellaista onkaan. Yleensä
saavutetaan nimi taiteiden alalla samoin kuin oppineiden uralla;
tullaan näet taiteilijaksi ja taiteenarvostelijaksi samalla tavoin kuin
lakitieteen tohtoriksi ja virkamieheksi.
Jos kerran pääsisi vallalle se käsitys, että on kaunista osata jotakin
ammattia, niin lapset sen osaisivat pian oppimattansakin. Heistä tulisi
ammatissaan mestareita samoin kuin Zürichissä tullaan raatiherroiksi.
Olkoot nämä juhlalliset temput kaukana Émilestä; pois kaikki
ulkonaisuus, ja sen sijaan aina todellisuus. Älköön puhuttako siitä,
mitä hän tietää, vaan annettakoon hänen oppia edelleen kaikessa
hiljaisuudessa. Tehköön hän edelleen mestariteoksiaan, saamatta mitään
mestarinkirjaa. Älköön hän osottautuko työmieheksi arvoltaan, vaan
työltään.
Jos minun on onnistunut tähän asti ymmärrettävästi esittää perusteeni,
niin epäilemättä huomataan miten ruumiinharjotuksen ja käsitöiden
ohella oppilaassani hänen huomaamattansa herätän harrastusta
arvostelemiseen ja mietiskelyyn, täten antaakseni hänelle
vastapainon sitä laiskuutta vastaan, joka voisi hänessä syntyä
välinpitämättömyydestä ihmisten mielipiteitä kohtaan sekä hänen
intohimojensa levosta. Hänen tulee tehdä työtä talonpojan tavoin ja
ajatella filosofin tavoin, jotta ei olisi yhtä suuri tyhjäntoimittaja
kuin villi-ihminen. Kasvatuksen suuri salaisuus piilee siinä, että
annetaan ruumiinharjotusten ja henkisen toiminnan aina olla toistensa
virkistyksenä.
Mutta varokaamme sellaista opettamasta, mikä vaatii kypsyneempää
henkistä kehityskantaa. Émile ei tule kauan olemaan käsityöläinen itse
huomaamatta eri säätyjen erilaisuutta, jota alussa ei ollut huomannut.
Niiden periaatteiden nojalla, jotka olen häneen istuttanut ja jotka
ovat hänen käsityskantansa mukaiset, hän on asettava minutkin
tutkistelunsa esineeksi. Kun hän saa kaikki yksinomaan minulta ja
huomaa olevansa vallan lähellä köyhyyttä, hän luultavasti tahtoo
tietää, miksi minä olen siitä niin kaukana. Ehkä hän odottamatta tekee
minulle vallan kietovia kysymyksiä. "Te olette rikas, olette sanonut
sen minulle, ja sen huomaan. Rikaskin on velkapää suorittamaan työtään
yhteiskunnalle, koska hän on ihminen. Mutta mitä te teette sen
hyväksi?" -- Mitähän tähän vastaisi joku meidän aikamme arvossa pidetty
kasvattaja? Sitä en tiedä. Kenties hän olisi niin typerä, että puhuisi
lapselle siitä vaivasta, jota näkee sitä kasvattaessaan. Mitä minuun
tulee, on työpaja pelastava minut pulastani. "Tuo oli, rakas Émile,
oiva kysymys. Lupaan vastata siihen omasta puolestani, kun itse
puolestasi osaat siihen vastata tavalla, joka sinua tyydyttää.
Vastaiseksi olen antava köyhille ja sinulle sen, mikä jää tarpeistani
jäljelle ja tekevä valmiiksi pöydän tai tuolin viikossa, jotta en olisi
aivan hyödytön."
Nyt olemme palanneet itseemme. Kasvattimme on jättämäisillään taakseen
lapsuuden ajan ja palaamaisillaan omaan yksilöyteensä. Nyt hän enemmän
kuin koskaan ennen tuntee sen välttämättömyyden, joka kiinnittää hänet
olioihin ja oloihin. Aluksi olemme harjottaneet hänen ruumistaan ja
aistejaan ja sitten hänen älyänsä ja arvostelukykyään. Lopuksi olemme
yhdistäneet hänen jäsentensä käyttämisen hänen henkisten kykyjensä
käyttämiseen. Olemme kehittäneet hänet toimivaksi ja ajattelevaksi
olennoksi.
Jäljellä on vaan se tehtävä, jotta hänestä kehittyisi täysi ihminen,
että kehitämme hänet rakastavaksi ja tunteelliseksi olennoksi, s.o.
että saatamme hänen järkensä täyteen kehitykseensä tunteen avulla.
Mutta ennenkuin siirrymme tätä uutta kehitysaikaa tarkastamaan,
luokaamme silmäys jättämäämme ikäkauteen ja katsokaamme, niin tarkoin
kuin suinkin on mahdollista, mihin asti olemme ennättäneet.
Oppilaallamme ei alussa ollut muuta kuin aistimuksia; nyt hänellä on
käsitteitä. Silloin hän ainoastaan havaitsi, nyt hän arvostelee. Sillä
useiden toisiaan seuraavien tai samanaikuisten aistimusten
vertaamisesta sekä siitä arvostelusta, jonka niiden suhteen
muodostamme, syntyy eräänlainen yhdysperäinen sisäinen havainto, jota
sanon käsitteeksi.
Se tapa, jolla käsitteitä muodostetaan, antaa ihmisälylle erityisen
luonteen. Sellaisella ihmisellä, joka muodostaa käsitteensä yksinomaan
tosioloisten suhteiden mukaan, on vankka äly. Sillä taas, joka tyytyy
näennäisiin suhteisiin, on pintapuolinen äly. Sillä joka näkee
olosuhteet sellaisina kuin ne todella ovat, on oikea arvostelukyky.
Sillä taas, joka niitä väärin arvostelee, on puutteellinen äly. Se,
joka keksii kuviteltuja olosuhteita, joilla ei ole mitään vastinetta
tai edes todennäköisyyttä, on houkkio; se, joka ei ollenkaan vertaile,
on hölmö. Suurempi tai vähempi taito verrata toisiinsa käsitteitä ja
huomata eri suhteita on perustana ihmisten suuremmalle tai vähemmälle
älykkäisyydelle, j.n.e.
Yksinkertaiset käsitteet eivät ole muuta kuin toisiinsa verrattuja
aistimuksia. Arvostelukykyä yhtyy yhtä hyvin yksinkertaisiin
aistimuksiin kuin aistimusyhtymiin, joita sanon yksinkertaisiksi
käsitteiksi. Aistimuksessa arvostelu on puhtaasti passiivinen; se
ainoastaan vahvistaa sitä tietoisuutta, että todella koemme sitä, mitä
koemme. Käsitteessä taas arvosteleva toiminta on aktiivinen; se
lähentää toisiinsa, vertailee ja määrää ne suhteet, joita aisti ei
tarkoin määrää. Siinä on koko ero, mutta se onkin suuri. Luonto ei
koskaan meitä petä; me itse aina petämme itseämme.
Näen lapselle tarjottavan jäätynyttä ruokaa. Se vie lusikan suuhunsa,
tietämättä mitä se sisältää, ja huutaa kärsien kylmästä: "Oi, tämä
minua polttaa!" Sillä näet on hyvin vahva aistimus, eikä se tunne
vahvempaa aistimusta, kuin minkä tulen kuumuus herättää, ja siksipä se
luulee tuntevansa juuri sitä. Kuitenkin lapsi erehtyy, tuon ruuan
kylmyys tekee siihen vastenmielisen vaikutuksen, mutta se tietysti ei
sitä polta, eivätkä nämä kaksi aistimusta ole samanlaisia; ne henkilöt
näet, jotka ovat kokeneet molempia, eivät sekota niitä toisiinsa. Itse
aistimus ei siis petä lasta, vaan lapsen siitä muodostama arvostelu.
Samoin on sen laita, joka ensi kerran näkee peilin tai optillisen eli
näköopillisen koneen, tai joka keskellä talvea tai kesää astuu syvään
kellariin, tai joka pistää kätensä hyvin lämpimänä tai hyvin kylmänä
haaleaan veteen, tai joka kahden ristiin pannun sormen välissä
pyörittää pientä kuulaa, j.n.e. Jos hän tyytyy mainitsemaan ainoastaan
sen, minkä silloin todella kokee, hänen arvostelunsa on puhtaasti
passiivinen ja hänen on mahdotonta erehtyä. Mutta jos hän pelkän
ulkonäön mukaan arvostelee jotakin seikkaa, hän on aktiivinen, hän
vertailee, ja johtuu induktsionin avulla suhteisiin, joita ei itse
asiassa huomaa, ja silloin hän erehtyy tai voi erehtyä. Korjatakseen
tai välttääkseen erehdystä, hän tarvitsee kokemusta.
Jos yöllä huomautatte oppilaallenne pilvistä, jotka kulkevat kuun ja
hänen välillään, niin hän luulee, että kun kulkee päinvastaiseen
suuntaan ja että pilvet ovat paikoillaan. Tämä luulo herää hänessä
hätäisen induktsionin johdosta, hän kun tavallisesti huomaa pienten
esineiden liikkuvan nopeammin kuin suuret, ja kun hänestä pilvet
näyttävät suuremmilta kuin kuu, jonka etäisyyttä häh ei osaa
arvostella. Ollessaan vesillä liikkuvassa veneessä hän katsoessaan
rantaa loitommalta joutuu päinvastaiseen erehdykseen ja luulee rannan
juoksevan taaksepäin; tämä johtuu siitä, ettei hän huomaa itse
liikkuvansa, vaan pitää venettä, merta tai jokea ja koko näköpiiriään
liikkumattomana kokonaisuutena, josta taaksepäin rientävä ranta tuntuu
olevan vaan osa.
Kun lapsi ensi kerran näkee puoleksi veteen upotetun sauvan, tämä
näyttää olevan taitettu, ja tämä havainto on vallan oikea. Se olisi
oikea, vaikkemme tuntisikaan tämän ilmiön syytä. Jos siis kysytte
lapselta mitä se näkee, se sanoo: taitetun sauvan, ja sen vastaus on
oikea, sillä se on varma siitä että on nähnyt taitetun sauvan. Mutta
jos se havaintonsa pettämänä menee pitemmälle ja jos se sanottuaan
_nähneensä_ taitetun sauvan vielä lisäksi väittää että näkemänsä
todella _on_ taitettu sauva, niin silloin se väittää jotakin aivan
väärää; ja miksi? Sentähden, että se silloin muuttuu aktiiviseksi ja
ettei sen arvostelu enää johdu pelkästä aistillisesta havainnosta, vaan
induktsionin kautta tehdystä johtopäätöksestä, se kun näet väittää
sellaista, mitä ei suorastaan ole havainnut, olettaen että toisen
aistin on vahvistaminen toisen aistin välittämä aistimus.
Koska kaikki erehdyksemme johtuvat arvosteluistamme on selvää, että jos
meidän ei koskaan tarvitsisi tehdä arvostelmia, ei meidän koskaan
tarvitsisi oppia mitään. Emme koskaan joutuisi alttiiksi erehdykselle.
Olisimme onnellisemmat tietämättömyydestämme, kuin mitä voimme olla
tietoja omistaen. Kukapa kieltäisi oppineiden tuntevan tuhansia
totuuksia, joita oppimattomat eivät koskaan tule tietämään! Ovatko
oppineet siltä lähempänä totuutta? Päinvastoin; edistyessään he siitä
yhä vaan poistuvat. Sillä heidän turhamielinen arvostelemisintonsa
lisääntyy suuremmassa määrin kuin heidän tietonsa, ja jokaiseen heidän
oppimaansa totuuteen liittyy sata väärää arvostelmaa. On ilmeisen
selvää, että Europan oppineet seurat ovat pelkkiä julkisia valheen
kouluja, ja aivan varmaan tiedeakatemiassa on enemmän erehdyksiä kuin
koko villikansassa.
Kuta enemmän ihmiset tietävät, sitä enemmän he erehtyvät. Ainoa keino
välttää erehtymistä on tietämättömyys. Jos ette koskaan muodosta
arvostelmia, ette myöskään koskaan erehdy. Tätä opettaa sekä luonto
että järki. Lukuunottamatta varsin vähälukuisia ja varsin tuntuvia
välittömiä suhteita, jotka kiinnittävät meitä olioihin, tunnemme
luonnostamme mitä syvintä välinpitämättömyyttä kaikkia muita suhteita
kohtaan. Villi-ihminen ei vaivaisi itseään ottamalla askeltakaan
nähdäkseen mitä täydellisintä käynnissä olevaa konetta tai kaikkia
sähkön ihmeitä. "Mitä se minua liikuttaa?" -- siinä kysymys, jonka
useimmiten kuulee tietämättömien lausuvan, mutta joka parhaiten sopisi
oppineelle.
Mutta onnettomuudeksemme tämä lause ei enää sovi meille. Kaikki
liikuttaa meitä, me kun olemme riippuvaiset kaikesta; ja tiedonhalumme
lisääntyy luonnollisesti tarpeidemme mukana. Siitä syystä minä
puolestani huomaan, että filosofeilla on hyvin suuri tiedonhalu ja että
villeillä ei ole sitä ollenkaan. Jälkimäiset näet eivät tarvitse
ketään. Filosofi taas tarvitsee kaikkia ja etenkin ihailijoita.
Minulle kenties tehdään se vastaväitös, että poikkean luonnosta; sen
väitöksen kiellän jyrkästi. Luonto näet valitsee välikappaleensa ja
järjestää ne tarpeen, eikä yleisen mielipiteen mukaan. Mutta tarpeet
vaihtelevat ihmisten eri asemien mukaan. On suuri ero luonnollisen,
luonnontilassa elävän ja yhteiskunnassa elävän ihmisen välillä. Émile
ei ole mikään villi, jonka tulee vetäytyä asumaan erämaahan; hän on
villi, jonka tulee asua kaupungeissa. Hänen tulee osata siellä hankkia
itselleen mitä tarvitsee, käyttää hyödykseen niiden asukkaita ja elää,
joskaan ei heidän tavoin, niin ainakin heidän kanssansa.
Koska hänen keskellä niin monia uusia olosuhteita, joista hän tulee
riippuvaiseksi, täytyy vasten tahtoaankin arvostella asioita, niin
opettakaamme hänelle oikeata arvostelutapaa.
Paras keino oppia hyvin arvostelemaan on se, joka enimmin pyrkii
saattamaan kokemuksiamme yksinkertaisiksi ja joka lisäksi saattaa
meidät kykeneviksi olemaan kokonaan vailla kokemuksia, silti joutumatta
erehdyksiin. Siitä seuraa että meidän, kauan aikaa korjattuamme toisen
aistin välittämää aistimusta toisen aistin välittämällä aistimuksella,
tulee vielä oppia tutkimaan kunkin aistin välittämää aistimusta itse
aistin avulla, turvaamatta toiseen aistiin. Silloin on jokainen
aistimuksemme muuttuva käsitteeksi, ja tämä käsite on oleva yhtäpitävä
totuuden kanssa. Tämänlaiset ovat ne kokemukset, joilla olen koettanut
täyttää tämän kolmannen ikäkauden.
Tämä menettelytapa vaatii kärsivällisyyttä ja huolellisuutta, jota
noudattamaan ainoastaan harvat opettajat kykenevät, mutta jota ilman
oppilas ei koskaan opi oikein arvostelemaan. Jos esim. oppilaanne
erehtyessä taitetulta näyttävän sauvan suhteen tahdotte huomauttaa
hänelle hänen erehdyksestään ja sitä varten joutuin vedätte sauvan pois
vedestä, tosin poistatte häneltä tuon erehdyksen, mutta mitähän hänelle
samalla oikeastaan opetatte? Ette mitään muuta kuin minkä hän itse pian
olisi oppinut. Tällainen menettely on vallan väärä. On vähemmin
tärkeätä opettaa hänelle jotakin totuutta kuin osottaa, miten on
meneteltävä, jotta aina saisi selville totuuden. Jotta voisitte
perinpohjaisesti antaa hänelle opettavaa ohjaustanne, ei teidän pidä
niin pian poistaa hänen erehdystänsä. Tarjotkoon esimerkin se tapa,
jota tässä suhteessa noudatan Émileen nähden.
Ensiksikin, toiseen edellytetystä kysymyksestä, on jokainen tavallisen
kasvatuksen saanut lapsi epäilemättä vastaava myöntävästi. Tuo sauva on
aivan varmaan taitettu -- näin on hän sanova. Minä suuresti epäilen
tokko Émile vastaisi näin. Hän kun ei ollenkaan pidä tärkeänä olla
oppinut tai käydä oppineesta, hän ei koskaan hätäile arvostelujaan
tehdessään. Hän tekee johtopäätöksensä yksinomaan ilmeisen selvyyden
nojalla, jota ei suinkaan huomaa kysymyksessä olevassa tapauksessa,
sillä hän tietää kuinka suuresti silmämme voivat pettää, vaikkapa vaan
mitä perspektiiviin tulee.
Muuten hän tietää kokemuksesta että kaikkein mitättömimmilläkin
kysymyksinäni aina on joku tarkoitus, jota hän ei heti huomaa, eikä hän
siis ole tottunut vastaamaan ajattelemattomasti. Päinvastoin hän
epäilee itseään, punnitsee kysymyksiäni tarkoin ja tutkii niitä
huolellisesti, ennenkuin vastaa. Hän ei koskaan anna minulle sellaista
vastausta, johon ei olisi itse tyytyväinen, ja hän on tässä suhteessa
itse hyvin vaativainen. Muuten emme me kumpikaan pidä ylen tärkeänä
tietää itse totuutta, vaan koetamme ennen kaikkea pysyä vapaina
erehdyksestä. Meitä pahottaisi paljon enemmän jos huomaisimme tulleemme
johtopäätökseen, joka ei meitä tyydyttäisi, kuin jos emme olisi tehneet
mitään johtopäätöstä. "En tiedä" on lause, joka meille molemmille sopii
niin hyvin ja jota toistamme niin usein, että se jo kummastakin tuntuu
vallan luontevalta. Mutta jos oppilaani tulisi vastanneeksi
ajattelemattomasti tai jos hän välttäisi vastausta tuolla mukavalla
lauseellamme: "en tiedä", huomautan hänelle aina samaa: tarkastakaamme,
tutkikaamme.
Tuo puoleksi veteen upotettu sauva on kohtisuorassa asennossa.
Tietääksemme, onko se taitettu, jommoiselta se näyttää, tulee meidän
tehdä paljo ennenkuin otamme sen pois vedestä tai ennenkuin tartumme
siihen käsin.
1. Ensin kierrämme sauvan ympäri, ja huomaamme että taittunut osa
kiertää meidän mukanamme. Siis ainoastaan meidän silmämme sen asentoa
muuttaa, ja kuitenkaan eivät katseet pane esineitä liikkumaan.
2. Katsomme yhdensuuntaisesti kohtisuoraa sauvaa pitkin, veden
yläpuolella oleva pää lähtökohtana. Silloin sauva ei enää näytä
taittuneelta, lähellä silmäämme oleva sauvan pää peittää tarkalleen sen
toisen pään.[96] Onko silmämme oikaissut sauvan suoraksi?
3. Panemme veden pinnan liikkumaan ja huomaamme sauvan taittuvan
useampaan osaan, liikkuvan taittoviivaisena ja seuraavan veden
aaltoliikkeitä. Saattaako meidän huljuttamamme veden liike näin
taittaa, pehmentää ja panna juoksevaan muotoon tuon sauvan?
4. Panemme veden vuotamaan pois astiasta ja huomaamme sauvan tulevan
suoraksi sitä myöten kuin vesi alenee. Eiköhän tämä jo riitä
selittämään lapselle valon taittumisen ilmiötä? Ei siis ole totta että
silmä meitä pettää, koska tarvitsemme ainoastaan sen apua korjataksemme
ne erehdykset, joita sanomme sen aiheuttamiksi.
Jos oletamme lapsen olevan niin typerän, ettei se huomaisi näiden
kokeiden tulosta, niin on meidän ottaminen kosketus näön avuksi. Emme
silloin ota sauvaa pois vedestä, vaan jätämme sen siihen paikoilleen.
Koetelkoon lapsi kädellään tuota sauvaa toisesta päästä toiseen, ja se
on tunteva, ettei sauvassa olekaan mitään taitekulmaa; se ei siis
olekaan taitettu.
Minulle kenties huomautetaan, ettei tässä ole kysymys pelkistä
arvosteluista, vaan todellisista päätelmistä. Se on totta; mutta eikö
huomata että, niin pian kuin äly on ruvennut käsitteitä muodostamaan,
jokainen arvostelma on johtopäätöksen tekemistä. Jokaisen aistimuksen
tietoisuus on lause, arvostelma. Siis, niin pian kuin vertaamme toista
aistimusta toiseen, teemme päätelmiä. Taito arvostella ja päätellä on
pohjaltaan vallan sama.
Émile ei ole koskaan oppiva dioptriikkaa (valontaittumis-oppia), ellei
hän opi sitä tuota veteen upotettua sauvaa tarkastamalla. Hän ei ole
leikellyt hyönteisiä, ei ole laskenut auringon pilkkuja eikä tiedä mitä
mikroskooppi ja teleskooppi ovat. Teidän oppineet oppilaanne tulevat
ivaamaan hänen tietämättömyyttään. He eivät ole väärässä; sillä
ennenkuin Émile käyttää näitä koneita, vaadin että hän itse ne keksii,
ja on luonnollista, ettei tämä mene niin pian. Tämä osa sisältää koko
metodini hengen. Jos lapsi kahden ristiin pannun sormen välissä
pyörittää pientä kuulaa ja jos se luulee pyörittävänsä kahta kuulaa, en
salli sen katsoa siihen, ennenkuin se on varma siitä, että sen sormien
välissä on yksi ainoa kuula.
Nämä selitykset, toivoakseni, riittävät tarkoin osottamaan oppilaani
älyn tähänastisen kehityksen sekä sen tien, jota tämä kehitys on
kulkenut. Mutta lukija ehkä pelästyy sitä asioiden paljoutta, jonka
olen antanut kulkea oppilaani silmien ohi. Lukija kenties pelkää että
rasitan häntä liioilla tiedoilla. Laita on kuitenkin päinvastoin.
Opetan häntä näet pikemmin tulemaan toimeen ilman noita tietoja kuin
niitä omistamaan. Osotan hänelle tien, joka suoraan johtaa totuuteen,
mutta se on äärettömän pitkä ja hidas kulkea. Annan hänen astua ensi
askeleensa, jotta hän oppisi tuntemaan alkutien; mutta en koskaan salli
hänen mennä kauas.
Koska Émilen on pakko itsensä oppia, häh käyttää omaa järkeään eikä
turvaudu muiden järkeen. Sillä välttääkseen ennakkoluulojen
vaikutusta hän ei saa antaa auktoriteetille mitään valtaa; useimmat
erehdyksistämme näet etupäässä johtuvat muista eivätkä meistä
itsestämme. Tästä alituisesta harjotuksesta välttämättömästi johtuu
henkinen joustavuus, joka on sen jäntevyyden kaltainen, minkä ruumiille
tuottaa työ ja vaivannäkö. Toinen etu on se, että edistys tapahtuu
ainoastaan mikäli voimat sallivat. Henki, kuten ruumis, voi kestää
ainoastaan sellaista, mihin sillä on riittävät voimat. Kun ymmärrys
omistaa esineensä, ennenkuin se uskoo ne muistin huostaan, se
jäljestäpäin todella ammentaa omaansa muistin kätköistä. Jos sen sijaan
rasitamme muistiamme seikoilla, joita ei ymmärrys ole omistanut, emme
muististamme koskaan nouda esille kelpaavaa omaisuutta.
Émilellä on vähä tietoja; mutta ne, jotka hänellä on, ovat todella
hänen omansa. Hän ei tiedä mitään ainoastaan puoleksi. Niiden harvojen
seikkojen joukossa, jotka hän tietää ja jotka hän tietää hyvin, on
tärkein, että on paljo sellaista, mitä hän ei tiedä, mutta minkä hän
kerran tulevaisuudessa voi tietää, että on olemassa paljon enempi
seikkoja, jotka muut ihmiset tietävät ja joita hän ei elämässään ole
tietävä, ja että on lukemattomia muita seikkoja, joita ei yksikään
ihminen koskaan ole tietävä. Hänellä on yleistajuinen äly, ei
saavuttamiensa tietojen puolesta, vaan sen kyvyn puolesta, jonka
nojalla hän osaa niitä itselleen hankkia. Hänellä on avoin, älykäs,
kaikkeen altis henki, ja jollei hän olekaan, kuten Montaigne sanoo,
oppinut, on hän ainakin oppimiseen kykenevä. Minulle riittää, jos hän
kaikesta, mitä tekee, tietää, mitä se hyödyttää, ja että hän kaikkeen,
minkä uskoo, löytää riittävän perusteen. Sanon vielä kerran, ettei
tarkoitukseni ole opettaa hänelle tiedettä, vaan taidon sitä
tarvitessaan omistaa, antaa hänelle oikea käsitys tieteen arvosta ja
saattaa hänet rakastamaan totuutta ennen kaikkea. Tätä metodia
noudattaen edistyy hitaasti, mutta ei koskaan astu turhaa askelta eikä
koskaan tarvitse astua takasinpäin.
Émilellä on tietoja ainoastaan luonnontieteiden ja puhtaan fysiikan
alalla. Hän ei edes nimeltä tunne historiaa eikä tiedä mitä
metafysiikka ja moraali on. Hän tuntee ihmisen olennaiset suhteet
olioihin, mutta ei ainoatakaan ihmisten välisistä moraalisista
suhteista. Hän osaa varsin vähän yleistää ja abstraheerata käsitteitä.
Hän huomaa muutamissa esineissä samoja ominaisuuksia, punnitsematta
mitä nämä ominaisuudet ovat itsessään. Hän tuntee abstraktisen
paikallisuuden geometrian kuvioista ja abstraktiset lukusuhteet
algebran merkeistä. Nämä kuviot ja merkit ovat hänen abstraktsioniensa
tukia, joihin hänen aistinsa nojaavat. Hän ei ollenkaan pyri tuntemaan
olioita niiden oikean luonnon puolesta vaan ainoastaan niiden suhteiden
puolesta, jotka herättävät hänen mielenkiintoaan. Hän arvostelee sitä,
mikä on hänelle vierasta ainoastaan mikäli se suhtautuu häneen
itseensä; mutta tämä arvostelu on tarkka ja varma. Haaveelliset ja
sovinnaiset näkökohdat ovat siitä vallan poissuljetut. Hän panee
enimmin arvoa siihen, mikä on hänelle hyödyllistä, ja kun hän ei
koskaan poikkea tästä menettelytavastaan, ei yleinen mielipide
ollenkaan vaikuta hänen toimintaansa.
Émile on työteliäs, kohtuullinen, kärsivällinen, lujaluontoinen ja
täynnä rohkeutta. Hänen vielä kokonaan kiihottumaton mielikuvituksensa
ei koskaan suurenna hänen vaarojaan. Hän tuntee varsin vähän
kärsimystä, ja kestää sen lujana, hän kun ei ole tottunut napisemaan
kohtaloa vastaan. Mitä kuolemaan tulee, hän ei vielä oikein tiedä
mitä se on. Mutta ollen tottunut vastustamatta noudattamaan
välttämättömyyden lakia, on hän kuolinhetken tultua vaikeroimatta ja
nurkumatta kuoleva; ja tämähän on kaikki, minkä luonto sallii tuona
kaikkien kammoamana hetkenä. Vapaana eläminen ja riippumattomana
pysyminen inhimillisistä seikoista opettaa paraiten kuolemaa kestämään.
Sanalla sanoen: Émilellä on hyvettä sen verta, mikäli se koskee häntä
itseänsä. Jotta hän voisi omistaa yhteiskunnalliset hyveet, tarvitsee