Émile eli Kasvatuksesta - 46

konna voi tutkia makuasi ja harrastuksiasi sinua viehättääkseen ja
teeskennellä sinun edessäsi hyveitä, joita hänellä ei ole. Hän syöksisi
sinut turmioon, ennenkuin olisit vaaraa huomannutkaan, ja sinä
huomaisit erehdyksesi vasta sitä itkeäksesi. Vaarallisin kaikista
ansoista ja ainoa, jota järki ei voi välttää, on aistillisuuden ansa.
Jos joskus olet niin onneton, että siihen lankeat, et enää ole näkevä
ympärilläsi muuta kuin harhaluuloja ja pettymyksiä, silmäsi
häikäistyvät, arvostelukykysi himmenee, tahtosi turmeltuu,
erehdyksesikin käy sinulle rakkaaksi, ja kun viimein kykenet sitä
huomaamaan, et enää tahdo siitä luopua. Tyttäreni, jätän sinut
järkevyytesi varaan enkä sydämesi pyyteiden ohjattavaksi. Niin kauan
kuin tunteesi lepäävät, voit olla oma ohjaajasi; mutta niin pian kuin
alat tuntea rakkautta, niin antaudu äitisi ohjattavaksi."
"Ehdotan sinulle sopimusta, joka sinulle osottaa meidän kunnioitustamme
ja joka on saattava tasapainoon meidän välillämme vallitsevan
luonnollisen suhteen. Tavallisesti vanhemmat valitsevat tyttärensä
tulevan puolison ja kysyvät ainoastaan muodon vuoksi tyttärensä
mielipidettä; tällainen on yleinen tapa. Me taaskin menettelemme sinun
suhteesi vallan päinvastoin. Sinä saat valita ja kysyt sitte meidän
mielipidettämme. Käytä hyväksesi tätä oikeuttasi, käytä sitä vapaasti
ja järkevästi. Sen puolison, joka on oleva sinulle sovelias, tulee olla
sinun valitsemasi eikä meidän valitsemamme. Mutta meidän tehtävämme on
arvostella, etkö sinä mahdollisesti erehdy vallitseviin asianhaaroihin
ja suhteisiin nähden ja etkö tietämättäsi tee muuta, kuin mitä pohjalta
tahdot. Syntyperä, omaisuus, yhteiskunnallinen asema, yleinen mielipide
eivät vähääkään määrää meidän perusteitamme. Valitse kunnon mies, jonka
persoonallisuus sinua miellyttää ja jonka luonne vastaa vaatimuksiasi,
olkoon hän sitten muuten kuka tahansa, niin me hyväksymme hänet
vävyksemme. Hänen omaisuutensa on aina oleva riittävä, jos hänellä on
lujat käsivarret, hyvät tavat ja jos hän rakastaa perhettänsä. Hänen
säätynsä on meidän mielestämme aina oleva tarpeeksi ylhäinen, jos hän
sitä aateloi hyveellä. Me emme huoli, vaikka koko maailma moittisi
valintaamme. Me näet emme tavoittele yleistä hyväksymistä; meille
riittää, että sinä tulet onnelliseksi."
Lukijat, en tiedä minkä vaikutuksen tällainen puhe tekisi teidän
tavallanne kasvatettuun nuoreen neitoseen. Mitä Sophiehin tulee, ei hän
ole löytävä sanoja siihen vastatakseen. Häpy ja heltymys eivät salli
hänen vapaasti ilmaista ajatuksiaan. Mutta olen aivan varma siitä, että
tuo puhe on painuva syvälle hänen sydämeensä ja pysyvä siinä koko hänen
elämänsä ajan ja että, jos yleensä voi luottaa inhimillisiin
päätöksiin, voimme olla varmat siitä, että Sophie on koettava olla
vanhempiensa kunnioituksen arvoinen.
Olettakaamme kaikkien pahinta tapausta, nimittäin että Sophiella on
hehkuva luonnonlaatu, joka saattaa hänelle pitkän odotuksen
tuskalliseksi. Mutta silloinkin väitän, että hänen arvostelukykynsä,
hänen tietonsa, harrastuksensa, hänen hienotunteisuutensa, ja ennen
kaikkea ne tunteet, joilla hänen sydäntään on ravittu nuoruudesta
alkaen, ovat muodostaneet aistillisuudelle vastapainon, joka on auttava
häntä sitä voittamaan tai ainakin kauan vastustamaan. Hän kuolisi
ennemmin tilansa marttyyrina, kuin saattaisi surua vanhemmilleen, kuin
menisi vaimoksi arvottomalle miehelle ja panisi itsensä alttiiksi
epäonnistuneen avion tuottamille onnettomuuksille. Yksin se vapaus,
joka hänelle on annettu, on lisäävä hänen sielunsa ylevyyttä ja on
saattava hänet vaativaisemmaksi miehensä ja valtiaansa valinnan
suhteen. Italialaisen naisen luonnonlaadun ja englantilaisen naisen
tunteellisuuden ohella hänellä on sydämensä ja aistillisuutensa
hillitsemiskeinona espanjattaren ylpeys, joka hakiessaan lemmittyä ei
helposti löydä arvoistansa miestä.
Tosin ei jokainen voi käsittää, mitä innostusta rakkaus siveyteen voi
luoda sieluun ja mitä sisäistä voimaa se voi itsessään löytää, joka
tahtoo vilpittömästi harjottaa hyvettä. On ihmisiä, joista kaikki, mikä
on suurta, näyttää harhaluulolta ja jotka alhaisessa ja halpamaisessa
järkeilemisessään eivät koskaan käsitä, mitä ylenmääräinen rakkaus
hyveeseen voi vaikuttaa inhimillisiin intohimoihin. Tuollaisille
ihmisille tulee puhua ainoastaan esimerkkien muodossa; he ovat
surkuteltavia, jos ovat niin itsepäiset, etteivät niitäkään usko. Jos
heille sanoisin, ettei Sophie ole mikään kuviteltu olento, että
ainoastaan hänen nimensä on minun keksimäni, että hänen kasvatuksensa,
hänen siveytensä, hänen luonteensa ja hänen kasvojensa piirteet ovat
jotakin, joka todella on ollut olemassa, ja että hänen muistonsa vielä
saattaa koko kunniallisen perheen vuodattamaan kyyneleitä, niin he
epäilemättä eivät usko siitä sanaakaan. Mutta mitä vahinkoa voi olla
siitä, että minä rehellisesti kerron loppuun asti erään nuoren neitosen
tarun, joka oli niin suuresti Sophien kaltainen, niin että tämä taru
yhtä hyvin voisi olla Sophien elämäntaru, ilman että se ollenkaan
herättäisi ihmetystä. Uskottakoon sitä todelliseksi tai ei, se on
minulle yhdentekevää. Jos välttämättömästi niin tahdotaan, olen
kertonut jotakin kuviteltua, mutta olen joka tapauksessa selvittänyt
metodiani ja olen kulkenut alati päämäärääni kohti.
Sillä nuorella neitosella, jonka luonnonlaadun olen omistanut
Sophielle, oli muuten joka suhteessa Sophien kaltainen luonne, niin
että hän ansaitsee tuon nimen, jonka yhä edelleen hänelle annan. Tuon
keskustelun jälkeen, jonka yllä esitin, hänen isänsä ja äitinsä, jotka
käsittivät, ettei aviotarjousta heidän tyttärelleen tultaisi tekemään
siihen majaan, jossa asuivat, lähettivät hänet viettämään talven
kaupungissa erään tädin luo, jolle salaa ilmaisivat matkan
tarkoituksen. Sillä tuo ylpeä Sophie kantoi sydämessään sitä jaloa
itsetietoisuutta, että osasi voittaa itsensä; ja vaikka hän kaihosikin
puolisoa, olisi hän ennemmin kuollut neitsyenä kuin mennyt miestä
haeskelemaan.
Täyttääkseen Sophien vanhempien toivomukset hänen tätinsä esitti hänet
perheissä, vei hänet seuraelämään ja juhliin ja antoi hänen nähdä
hienoa maailmaa tai pikemmin näytti häntä sille, sillä Sophie varsin
vähän välitti kaikesta tästä komeudesta. Huomattiin kuitenkin, ettei
hän paennut miellyttävän näköisiä nuoria miehiä, jotka näyttivät
säädyllisiltä ja hyväntapaisilta. Hänellä oli varovan hiljaisessa
esiintymisessäänkin jonkunmoinen viehätysvoima, joka veti puoleensa, ja
se vivahti keikailuun. Mutta keskusteltuaan noiden nuorten miesten
kanssa pari kolme kertaa, hän tunsi heitä kohtaan vastenmielisyyttä.
Pian hän vaihtoi tämän vaativaisen käytöstavan, joka näyttää
vastaanottavan ylistelyä, nöyrempään ryhtiin ja kohteliaisuuteen, joka
pitää ihailijat matkan päässä. Ollen aina tarkkaavainen itsensä suhteen
ei hän enää antanut heille tilaisuutta tehdä hänelle vähintäkään
palvelusta. Täten hän tarpeeksi osotti, ettei tahtonut olla heidän
rakastajattarensa.
Tunteelliset sydämet eivät koskaan voi rakastaa meluavia huveja; nämä
näet ovat tylsätunteisten ihmisten turhamaisia ja tehottomia onnen
aiheita, he kun luulevat, että elämän huumaaminen on elämän
nauttimista. Kun Sophie ei löytänyt mitä etsi ja kun hän oli hylännyt
kaiken toivon löytää sitä täältä kaupungista, hän kyllästyi elämään
siellä. Hän rakasti hellästi vanhempiansa, ei mikään hänelle korvannut
heidän seuraansa eikä mikään ollut omansa saattamaan häntä heitä
unhottamaan. Hän palasikin heidän luokseen paljon ennen sitä aikaa,
joka oli hänen paluutansa varten määrätty.
Tuskin hän oli jälleen ryhtynyt askareisiinsa synnyinkodissaan, kun
huomattiin hänen, huolimatta siitä, että käyttäytyi kuten ennen,
muuttuneen mielialoiltaan. Milloin hän oli hajamielinen, milloin
kärsimätön, milloin surullinen ja haaveileva; toiste hän taas
piilottautui itkemään. Luultiin alussa, että hän oli rakastunut ja että
hän tätä häpesi. Mainittiin hänelle tämä, mutta hän kielsi niin olevan
laidan. Hän väitti, ettei ollut nähnyt ketään, joka olisi voinut
liikuttaa hänen sydäntään, eikä hän koskaan valehdellut.
Tällävälin hänen alakuloisuutensa lisääntymistään lisääntyi, ja hänen
terveytensä rupesi horjumaan. Hänen äitinsä, joka tämän muutoksen
johdosta oli käynyt levottomaksi, päätti viimein ottaa selville sen
syyt. Hän vetäytyi kahden kesken hänen kanssaan syrjään ja puhui
hänelle tuota vakuuttavan hellää kieltä ja peitti hänet noilla
vastustamattomilla hyväilyillä, joita ainoastaan äidin hellyys osaa
käyttää. "Tyttäreni, sinä, jota olen kantanut kohdussani ja jota
lakkaamatta kannan sydämessäni, vuodata sydämesi salaisuudet äitisi
helmaan. Mitkä siis ovat nuo salaisuudet, joita ei äiti saa tietää?
Kukapa säälisi tuskiasi, kuka niihin ottaisi osaa? Kuka muu tahtoisi
niitä huojentaa kuin isäsi ja minä? Oi, lapseni, tahdotko että minä
menehdyn sinun suruusi, sitä edes tuntematta!"
Kaukana siitä, että olisi äidiltään salannut surunsa, nuori neitonen ei
halunnut mitään hartaammin kuin saada äidistään lohduttajan ja uskotun.
Mutta häveliäisyys esti häntä puhumasta, ja hienotunteisuudessaan hän
ei löytänyt sanoja kuvaillakseen tilaa, joka hänen mielestään oli
hänelle niin arvoton, nimittäin sitä mielenliikutusta, joka vasten
hänen tahtoansa pani hänen aistinsa kuohuksiin. Viimein hänen
häveliäisyytensäkin oli hänen äidilleen osviittana, ja äidin onnistui
lopulta saada häneltä tuo nöyryyttävä tunnustus. Äiti ei suinkaan häntä
masentanut kohtuuttomilla soimauksilla, vaan päinvastoin lohdutti ja
sääli häntä ja vuodatti kyyneleitä hänen tähtensä. Äiti oli liian
älykäs sanoakseen rikokseksi kärsimystä, jonka ainoastaan tyttären
hyveisyys saattoi esiintymään niin räikeänä. Mutta miksi pakotta kestää
kärsimystä, jonka parannuskeino oli niin helppo ja oikeutettu? Miksi
Sophie ei käyttänyt hyväkseen sitä vapautta, joka oli hänelle annettu?
Miksi hän ei hyväksynyt itselleen miestä, miksi hän ei häntä valinnut?
Eikö hän tietänyt, että hänen kohtalonsa riippui yksinomaan hänestä
itsestään ja että, millainen hänen valintansa tulikaan olemaan, se
hyväksyttäisiin, koska hän ei kuitenkaan voinut valita kunniatonta
puolisoa? Hänet oli lähetetty kaupunkiin, mutta hän ei ollut tahtonut
jäädä sinne. Useita naimatarjouksia oli tehty, mutta hän oli hylännyt
kaikki. Mitä hän siis odotti? Mitä hän halusi? Mikä selittämätön
ristiriitaisuus!
Vastaus oli yksinkertainen. Jos vaan olisi tarvinnut valita nuoruuden
ajan ihailija, olisi valinta pian tapahtunut; mutta elämänaikuisen
valtiaan valitseminen ei ole yhtä helppo tehtävä. Ja koska ei näitä
kahta valitsemista voi toisistaan erottaa, täytyy odottaa ja usein
menettää nuoruutensa, ennenkuin löytää sen miehen, jonka rinnalla
tahtoo viettää elämänsä päivät. Näin oli Sophien laita. Hän kaipasi
lemmittyä, mutta tämän lemmityn tuli olla hänen puolisonsa. Ja kun piti
löytää sellainen sydän, joka olisi vastannut hänen vaatimuksiansa, oli
yhtä vaikea löytää lemmitty kuin aviomies. Kaikilla noilla niin
hienoilla nuorilla miehillä ei ollut muuta sopivaa ominaisuutta kuin
samanikäisyys hänen kanssaan, muut ominaisuudet aina puuttuivat. Heidän
pintapuolisuutensa, heidän turhamielisyytensä, lavertelunsa,
hillittömät tapansa, heidän säädyttömät matkimisensa saattoivat heidät
hänelle inhottaviksi. Hän haki miestä ja löysi pelkkiä apinoita. Hän
haki sielua, mutta ei löytänyt ainoatakaan.
"Kuinka olen onneton", hän sanoi äidilleen. "Minun on tarvis rakastaa,
enkä kohtaa ainoatakaan miestä, joka todella minua miellyttäisi.
Sydämeni sysää luotaan kaikki ne, joita aistillisuuteni vetää
puoleensa. En näe ainoatakaan miestä, joka ei kiihottaisi aistillista
himoani, enkä myöskään ainoata, joka ei sitä jälleen karkottaisi.
Intohimoinen kiintymyksen tunne, joka ei perustu kunnioitukseen, ei ole
pysyvää laatua. Oi, tuollainen ei ole se mies, jota tyttärenne kaipaa.
Tämän miehen ihannekuva on liian syvälle syöpynyt hänen sydämeensä.
Sophie voi rakastaa ainoastaan häntä, ainoastaan hänet hän voi tehdä
onnelliseksi, ja itse hän voi olla onnellinen ainoastaan hänen
kauttansa. Kernaammin Sophie tahtoo riutua ja lakkaamatta tukahuttaa
tunteitaan, kernaammin hän tahtoo kuolla onnettomana ja vapaana, kuin
epätoivoisena elää yhdessä miehen kanssa, jota ei rakasta ja jonka hän
päällepäätteeksi tekisi onnettomaksi. Parempi olisi lakata elämästä
kuin elää ainoastaan tällaista kärsimystä kantaakseen."
Hänen äitinsä tyrmistyi näin omituisesta tunnustuksesta ja piti sitä
liiaksi eriskummaisena, jotta olisi voinut olla epäilemättä sen alla
piilevän jonkun salaperäisen seikan. Sophie ei ollut sievistelevä eikä
liioin mikään hupsu. Miten olikaan selitettävissä tämä hänen
ylenmääräinen herkkätunteisuutensa, hänen, jolle lapsuudestaan
asti ei oltu muuta sen hartaammin opetettu kuin mukautumaan niiden
henkilöiden mukaan, joiden kanssa hänen oli eläminen sekä tekemään
välttämättömyydestä hyveen? Tuo rakastettavan miehen ihannekuva, johon
Sophie oli niin hurmaantunut ja joka niin usein ilmeni kaikissa hänen
puheissaan, saattoi hänen äitinsä arvaamaan, että tyttären
oikullisuudella oli joku toinen syy, jota äiti ei vielä tuntenut, ja
ettei Sophie vielä ollut kaikkea tunnustanut. Tämä onneton neitonen,
ollen salaisen tuskansa ahdistamana, ei toivonut mitään hartaammin kuin
sydämensä keventämistä. Hänen äitinsä häntä kehottelee; tytär epäröi,
mutta myöntyy viimein, poistuu huoneesta mitään sanomatta ja palaa
hetken kuluttua kirja kädessään. "Surkutelkaa onnetonta tytärtänne,
hänen surunsa on parantamaton, hänen kyyneleensä ovat kuivumattomat.
Tahdotteko tietää syyn tähän: no hyvä! tuossa se on." Näin sanoen hän
heittää kirjan pöydälle. Äiti ottaa kirjan ja avaa sen. Se oli teos
"Telemakhoksen seikkailut".[174] Ensin hän ei ollenkaan ymmärrä tätä
arvoitusta. Tehtyään useita kysymyksiä ja saatuaan himmeitä vastauksia,
hän viimein älyää suuresti hämmästyen, kuten saattaa ymmärtää, että
hänen tyttärensä on Euchariksen[175] kilpailijatar.
Sophie rakasti Telemakhosta ja hänen rakkautensa oli niin intohimoinen,
ettei mikään voinut sitä parantaa. Niinpian kuin hänen isänsä ja
äitinsä saivat tietää tämän hänen mielettömän tunteensa, he nauroivat
häntä ja koettivat järkisyillä saada hänet siitä luopumaan. Mutta he
erehtyivät; oikeus ei ollut kokonaan heidän puolellaan. Sophie oli
puolestaan hänkin oikeassa ja osasi oikeuttaan perustella. Monasti hän
sai vanhempansa vaikenemaan käyttämällä todistusperusteinaan
perussyitä, joita vanhemmat itse aikaisemmin olivat käyttäneet ja
näyttämällä, että he itse olivat aiheuttaneet koko onnettomuuden,
etteivät olleet kasvattaneet häntä hänen aikansa miehiä varten, että
hänen välttämättömästi tuli omaksua miehensä katsantotapa tai saada
miehensä omaksumaan hänen katsantotapansa; että he kasvatustavallaan
olivat saattaneet hänelle mahdottomaksi edellisen näistä keinoista ja
että jälkimäinen keino juuri oli se, jota hän tavoitteli. "Antakaa
minulle mies, joka on minun periaatteideni läpitunkema", hän sanoi,
"tai mies, johon voi ne juurruttaa, ja minä olen rupeava hänen
vaimokseen; mutta miksi minua soimaatte, ennenkuin sellainen on
löydetty? Säälikää minua. Olen onneton enkä mieletön. Ovatko sydämen
tunteet riippuvaiset tahdosta? Onhan isäni itse sen sanonut. Onko minun
vikani, että rakastan sellaista, mitä ei ole olemassa? En ole mikään
haaveilija, en halua miehekseni ruhtinasta enkä hae Telemakhosta.
Tiedänhän, että hän on pelkkä mielikuvitukseni luoma. Haen miestä, joka
olisi hänen kaltaisensa. Ja miksi ei sellaista miestä voisi olla
olemassa, koska minäkin olen olemassa, minä, joka tunnen sydämeni
olevan niin suuresti hänen sydämensä kaltaisen? Älkäämme siihen määrään
halventako ihmiskunnan arvoa. Älkäämme luulko, että rakastettava ja
hyveinen mies on pelkkä harhaluulon tuote. Hän on olemassa, hän elää,
hän ehkä minua hakee; hän etsii sielua, joka voisi häntä rakastaa.
Mutta kuka hän on? Missä hän on? Sitä en tiedä; ainakaan hän ei ole
kukaan näkemistäni miehistä; epäilemättä en koskaan ole häntä näkevä.
Oi, äitini! Miksi olette saattanut minut liiaksi rakastamaan hyvettä?
Jos en voi rakastaa muuta kuin hyvettä, se on vähemmin minun kuin
teidän syynne."
Olenko nyt johtava tämän surullisen tarinan loppuun saakka? Kerronko ne
pitkät taistelut, jotka kävivät tuon lopun edellä? Olenko kuvaava
tuskaantuneen äidin, joka muuttaa alussa antamansa hyväilyt
ankaruudeksi? Olenko näyttävä närkästyneen isän, joka unhottaa alussa
tekemänsä sopimukset ja kohtelee mielettömänä kaikkein hyveisintä
tytärtä? Olenko lopuksi kuvaileva tätä onnetonta, joka kärsimästään
kovistelusta yhä enemmän kiintyy harhaluuloonsa ja joka hitain askelin
astuu kuoloansa kohti ja vaipuu hautaansa sinä hetkenä, kun luullaan
häntä vietävän alttarille? En, syrjäytän tällaiset synkät kuvaukset.
Minun ei tarvitse mennä niin pitkälle näyttääkseni tarpeeksi kuvaavalla
esimerkillä, kuten luulen, että, huolimatta vuosisadan tapojen
synnyttämistä ennakkoluuloista, rakkaus ja into kunniallisuuteen ja
kauneuteen ei ole vieraampi naisille kuin miehillekään ja ettei ole
mitään, jota ei luonnon järjestystä seuraten voisi saada heitä
toteuttamaan.
Joku saattaa tässä keskeyttää minut kysyen, määrääköhän luonto meitä
niin suuresti vaivaamaan itseämme voidaksemme tukahuttaa ylen rajuja
aistillisia pyyteitä. Minä vastaan kielteisesti, mutta huomautan,
samalla, ettei luonto myöskään istuta meihin niin rajuja himoja.
Kaikki, millä ei ole juuriaan luonnossa, on luonnon vastaista; tämän
olen monta monituista kertaa kokenut.
Mutta palatkaamme Émilemme Sophiesta puhumaan. Luokaamme
mielikuvituksessamme uudestaan tämä rakastettava neitonen ja
kuvitelkaamme, että hänellä on vähemmin vilkas mielikuvitus ja että
onnellisempi kohtalo häntä odottaa. Alkuperäinen tarkoitukseni oli
kuvata tavallinen nainen; mutta kun olen antanut hänen sielulleen ylen
suuren aateluuden, olen pimittänyt hänen järkensä. Minä itse olen
erehtynyt: Palatkaamme siis ensimäiseen lähtökohtaan. Sophiella ei ole
muuta kuin hyvä luonnonlaatu, mutta muuten vallan tavallinen henki.
Kaikki ne ominaisuudet, jotka hänellä ovat etevämmät muiden naisten
ominaisuuksia, hän on saanut kasvatuksen kautta.
Tarkoitukseni on ollut tässä kirjassa esittää kaikki, mikä kasvatukseen
nähden on toteutettavissa, jättäen itsekullekin vapaus valita siitä,
mikä mahdollisesti esityksessäni on hyvää, se, mikä kullekin on
sopivaa. Alustapitäen oli tarkoitukseni ollut varhaisesta iästä alkaen
kasvattaa Émilen naistoveria, kasvattaa heidät toinen toistaan varten
ja kasvattaa heidät molemmat yhdessä. Mutta asiaa lähemmin punnittuani
olen huomannut että kaikki nämä liian varhaiset toimenpiteet eivät
vastaa tarkoitustaan ja että on järjetöntä määrätä kaksi lasta
tulevaisuudessa kuulumaan toisilleen, ennenkuin saattaa tietää, onko
tällainen liitto luonnon järjestyksen mukainen ja onko noilla
molemmilla yksilöillä tuollaiseen liittoon soveltuvat ominaisuudet. Ei
pidä sekoittaa sitä, mikä on luonnollista raakalaisasteella ja sitä,
mikä on luonnollista sivistysasteella. Edellisellä kehitysasteella näet
kaikki naiset sopivat kaikille miehille, sillä niin hyvin naisilla kuin
miehillä on alkuperäinen yhteinen kehitysmuoto. Mutta jälkimäisellä
asteella on jokainen luonne muodostunut yhteiskuntalaitosten
vaikutuksesta, ja jokainen henki on saanut oman omituisen ja määrätyn
kehitysmuotonsa sekä kasvatuksesta että hyvin tai pahoin kehittyneen
luontaisen kyvyn ja kasvatuksen yhteisvaikutuksesta. Eri yksilöitä ei
siis voi toisiinsa liittää muuten kuin tutustuttamalla ne toisiinsa,
jotta saisi varmuutta siitä, sopivatko he toisilleen joka suhteessa,
tai jotta tässä suhteessa ainakin voisi tehdä sellaisen valinnan, joka
mitä useimmissa kohdin tarjoaa yhteen soveltuvia ominaisuuksia.
Suuri epäkohta on siinä, että yhteiskuntaolot luonnetta kehitettäessä
tekevät eroa eri säätyarvojen välillä. Ja koska nämä molemmat seikat
ovat niin erisuhtaiset, on vaikutus luonteen kehitykseen sitä
turmiollisempi, kuta enemmän eroa tehdään säätyjen välillä. Tästä
johtuvat epäonnistuneet aviot ja kaikki niistä syntyvät siveelliset
häiriöt. Siitä huomaa ilmeisen selvästi, että kuta enemmän poistutaan
yhdenarvoisuudesta, sitä enemmän tylsistyvät luonnolliset tunteet; kuta
avarammaksi ylhäisiä ja alhaisia erottava kuilu tulee, sitä enemmän
aviositeet höllenevät. Kuta enemmän rikkaita ja köyhiä on olemassa,
sitä vähemmän on isiä ja aviomiehiä. Ei herralla eikä orjalla ole
oikeata perhettä, kumpikin näkee ainoastaan oman säätynsä. Jos tahdotte
välttää näitä epäkohtia ja solmia onnellisia avioliittoja, niin
tukahuttakaa ennakkoluulot, unhottakaa inhimilliset laitokset ja
kysykää neuvoa luonnolta. Älkää liittäkö toisiinsa henkilöitä, jotka
soveltuvat yhteen ainoastaan määrättyjen olosuhteiden vallitessa, mutta
jotka eivät enää sovi toisilleen, jos nämä olosuhteet muuttuvat; vaan
liittäkää toisiinsa henkilöitä, jotka soveltuvat yhteen missä elämän
tilassa tahansa, missä maassa tahansa ja missä säädyssä tahansa. En
väitä, että sovinnaiset suhteet olisivat merkitystä vailla avioliittoon
nähden, mutta sanon, että luonnollisten suhteiden vaikutus siihen
määrään vie edellisiltä voiton, että se yksin ratkaisee elämän kohtalon
ja että on olemassa niin suuri harrastuksien, luonnonlaatujen,
tunteiden ja luonteiden sopusuhtaisuus, että sen pitäisi velvottaa
viisasta isää, oli hän sitten vaikka ruhtinas tai hallitsija, empimättä
antamaan pojalleen se nainen, jolla olisi kaikki nuo sopusuhtaiset
ominaisuudet, vaikka tämä nainen olisi syntyisin epäkunniallista
ammattia harjottavasta perheestä, vaikka hän olisi pyövelin tytär.
Väitän lisäksi, että, vaikka kaikki mahdolliset kärsimykset
lankeaisivat kahden sopusointuiseksi aviopariksi liittyneen puolison
niskoille, he nauttisivat suurempaa onnea itkiessään yhdessä, kuin mitä
voivat tuntea eläessään mitä onnellisimmissa oloissa, joita kuitenkin
myrkyttäisi sydänten ristiriitainen eroavaisuus.
Siis sen sijaan, että olisin lapsuudesta alkaen määrännyt Émilelleni
puolison, olen odottanut siksi, kunnes olen oppinut tuntemaan hänelle
soveltuvan naisen. Minä en tätä seikkaa määrää, vaan luonto. Minun
tehtäväni on vain löytää luonnon tekemä valinta. Minun tehtäväni, sanon
_minun_, eikä Émilen isän. Sillä uskomalla poikansa minun huostaani hän
on luovuttanut minulle paikkansa, hän on myöntänyt minulle omat
oikeutensa. Minä olenkin Émilen oikea isä, minä olen kasvattanut
hänestä miehen. Olisin kieltäytynyt häntä kasvattamasta, ellei minulla
olisi ollut valta antaa hänen solmia avioliittoa oman valintansa, s.o.
minun valintani mukaan. Ainoastaan se mielihyvä, jota tunnemme siitä,
että saatamme toisen ihmisen onnelliseksi, voi korvata siitä näkemämme
vaivan, kun olemme koettaneet tehdä hänet kykeneväksi onnestaan
nauttimaan.
Mutta älkää myöskään luulko minun viivytelleeni Émilen puolison
hankkimista siihen asti, kunnes olen häntä velvottanut sellaista
itselleen hakemaan. Tämä teennäinen hakeminen on pelkkä tekosyy, jotta
hän sen kautta oppisi tuntemaan naiset ja huomaisi sen naisen arvon,
joka hänelle on sovelias. Jo aikoja sitten Sophie on löydetty. Ehkä
Émile jo on hänet nähnytkin; mutta hän on hänet huomaava tuoksi
oikeaksi vasta silloin kun on aika.
Joskohta säädyn yhtäläisyys ei ole välttämätön avioliitolle, niin tämä
yhtäläisyys, liittyessään muihin sopusuhtaisiin ominaisuuksiin, lisää
niiden arvoa. Sen tulee olla kaikkia huomioon otettavia seikkoja
vähempiarvoinen, mutta on lisäetu siitä, että kaikki muut ominaisuudet
ovat sopusuhtaiset.
Mies, ellei hän ole hallitsija, ei voi ottaa itselleen vaimoa mistä
säädystä tahansa. Sillä joskohta hän itse on vapaa ennakkoluuloista,
hän on kohtaava niitä muissa. Ja niin olisi mahdollista, että monikin
neitonen hänelle sopisi, mutta ettei hän siltä saa häntä vaimokseen. On
siis varovaisuussyitä, joiden tulee rajoittaa arvostelukykyisen isän
tekemää valintaa. Hänen ei pidä koettaa solmia lapselleen aviota, joka
on yläpuolella tämän säätyä, sillä tämä ei riipu hänen vapaasta
tahdostaan. Jos hän sen voisikin tehdä, niin ei hänen sittenkään
pitäisi sitä katsoa suotavaksi. Sillä mitä nuori mies, ja ainakin minun
kasvattamani, huolii säätyarvosta? Jos hän kuitenkin kohoaa yläpuolelle
säätyään, panee hän itsensä alttiiksi tuhansille epäkohdille, joita on
tunteva koko ikänsä. Väitänpä lisäksi, ettei hänen pidä koettaa
keskenään tasoittaa eriluontoisia arvoseikkoja, kuten jalosukuisuutta
ja rikkautta, sillä kumpikin näistä paljon vähemmän lisää toisen arvoa,
kuin mitä se kadottaa omasta arvostaan. Vielä väitän, etteivät ihmiset
yhteisessä arvonpanossa koskaan voi olla täysin yksimieliset ja että
kumpikin panee suuremman arvon pesään tuomaansa omaisuuteen, mistä
aiheutuu eripuraisuus kahden perheen, jopa kahden aviopuolisonkin
välillä.
Avioliittoon nähden on vielä suuri ero siinä, naiko mies ylemmästä vai
alemmasta säädystä. Edellinen tapaus on vallan järjetön, jälkimäinen
taas on järkevämpi. Perhe liittyy yhteiskuntaan ainoastaan perheenisän
kautta, joten tämän sääty ja asema määrää koko perheen aseman. Kun mies
siis ottaa vaimon alemmasta säätyluokasta, ei hän itse alennu, vaan
kohottaa puolisonsa. Jos hän taas ottaa vaimon ylemmästä säätyluokasta,
hän alentuu, voimatta itseään ylentää. Siis edellisessä tapauksessa
hänellä on etua, ilman vahinkoa, jälkimäisessä vahinkoa, ilman etua.
Lisäksi on luonnon järjestyksen mukaista, että vaimo tottelee miestä.
Kun siis mies ottaa alempisäätyisen vaimon, luonnon järjestys ja
yhteiskuntajärjestys ovat sopusuhtaiset ja kaikki on kuin olla pitää.
Mutta päinvastoin on laita, kun mies ottaa aviovaimon ylemmästä
säädystä, sillä silloin mies joko loukkaa oikeuttaan tai
kiitollisuuttaan, osottautuu kiittämättömäksi tai tekee itsensä
halveksittavaksi. Silloin vaimo, vaatien itselleen auktoriteetin, kohoaa
miehensä tyranniksi; ja mies muuttuneena orjaksi on mitä naurettavin ja
kurjin olento. Tämä on niiden onnettomien suosikkien kohtalo, joita
Aasian hallitsijat kunnioittavat ja kiduttavat aviositeillä perheensä
jäsenten kanssa. Nämä suosikit, niin kerrotaan, saavat maatakseen
vaimojensa vuoteessa, nousta niihin ainoastaan jalkapuolesta.
Odotan useiden lukijoiden, muistaen minun väittäneen naisella olevan
luonnollisen kyvyn hallita miestä, syyttävän minua ristiriitaisten
mielipiteiden esilletuomisesta tässä suhteessa; mutta jos he näin
tekevät, he erehtyvät. On suuri ero, anastaako itselleen käskyvallan,
vai hallitseeko itse käskijää. Naisen valta on lempeyden, taitavuuden
ja ystävällisyyden valta. Hänen käskynä ovat hyväilyjä, hänen
uhkauksensa ovat kyyneleitä. Hänen tulee hallita talossa kuin
ministerin valtiossa; tämä näet asettaa niin, että hänelle annetaan
käsky tehdä se, mitä hän tahtoo tehdä. Tässä suhteessa saattaa pitää
kieltämättömänä, että onnellisimmat perheet ovat ne, joissa vaimolla on
enimmin sanottavaa. Mutta kun hän ei tunnusta perheenisän mielipidettä,
jos hän tahtoo anastaa hänen oikeutensa ja itse käskeä, tällaisesta
nurinkurisuudesta ei koskaan johdu muuta kuin onnettomuutta, pahennusta
ja häpeää.
Meidän on siis vielä kosketteleminen sitä tapausta, jolloin mies ottaa
vaimon samasta tai alemmasta säädystä, ja mitä jälkimäiseen tapaukseen
tulee, luulen olevan vähäisen rajoituksen tehtävänä. On näet vaikea
alimmista kansankerroksista löytää vaimo, joka voisi tehdä kunnon
miehen onnelliseksi. Tällä en väitä, että näissä kansankerroksissa
olisi enemmän paheellisuutta kuin ylhäisissä, mutta kieltämätöntä on,
että niissä on varsin vähän käsitystä kauneudesta ja kunniallisuudesta
ja että ylempien kansankerrosten vääryydet saattavat alhaisia
kansanluokkia näkemään ylhäisempien paheitakin oikeuden valossa.
Luonnostaan ihminen ei ollenkaan ole taipuvainen ajattelemaan.
Ajatteleminen on taito, jonka hän oppii kuten kaikki muutkin taidot,
jopa hän sen oppii vaikeamminkin. Molempien sukupuolten ihmiset minä
puolestani jaan kahteen luokkaan, nimittäin henkilöihin, jotka
ajattelevat, ja henkilöihin, jotka eivät ajattele. Ja tämä ero johtuu
melkein yksinomaan kasvatuksesta. Miehen, joka kuuluu edelliseen
luokkaan, ei tule ottaa itselleen vaimoa jälkimäisestä. Sillä
seurustelun suurin viehätys puuttuu hänen yhdyselämästään vaimonsa
kanssa, jos hänen on pakko yksin ajatella. Henkilöillä, jotka viettävät
koko elämänsä tehden työtä toimeentuloa varten, ei ole muita ajatuksia
kuin sellaisia, jotka koskevat heidän työtänsä tai etuansa, ja koko