Émile eli Kasvatuksesta - 03

ensimäiset kasvatusperusteeni, jos kohta ovatkin vastaiset
tavallisille, ovat niin ilmeisen selvät, ettei kukaan järkevä ihminen
saata kieltää niiden pätevyyttä. Mutta mikäli edistyn aineessani, ei
oppilaani, jonka kehitystä ohjataan toisella tavoin kuin muiden lasten,
enää ole tavallinen lapsi; hän tarvitsee vallan erityistä johtoa.
Silloin hän esiintyy yhä useammin, ja lopuksi en enää päästä häntä
näkyvistäni siihen hetkeen asti, jolloin hän, mitä itse sanoneekaan, ei
ollenkaan tarvitse minua.
En tässä lainkaan aijo puhua hyvästä kasvattajasta, edellytän kaikki
kasvattajan hyvät ominaisuudet ja oletan, että ne on minulla kaikki. Se
joka lukee kirjaani, on huomaava, millaista itseluottamusta siinä
osotan.
Huomautan ainoastaan seikasta, joka on yleiselle mielipiteelle
vastainen, nimittäin että lapsen kasvattajan tulee olla nuori, jopa
niinkin nuori kuin järkevä ihminen suinkin saattaa olla. Soisin että
hän olisi itse lapsi, jos se olisi mahdollista, jotta hän voisi olla
oppilaansa toveri ja saavuttaa hänen luottamuksensa ottamalla osaa
hänen leikkeihinsä. Ei näet ole tarpeeksi yhdyssiteitä lapsuuden ja
varttuneen iän välillä, jotta näin suuren ikäeron vallitessa voisi
syntyä lujaa kiintymystä. Lapset hyväilevät joskus vanhuksia, mutta
eivät heitä koskaan rakasta.
Vaaditaan ehkä, että kasvattaja jo olisi suorittanut yhden kasvatuksen.
Tämä on liikaa; yksi ihminen voi suorittaa ainoastaan yhden. Jos kaksi
kasvatusta olisi välttämätöntä onnistumista varten, niin millä
oikeudella ryhdyttäisiin ensimäiseen?
Se, joka tässä suhteessa olisi saavuttanut enemmän kokemusta, tosin
voisi onnistua paremmin, mutta hän ei enää voisi uudelleen ryhtyä
tehtäväänsä. Jokainen, joka kerran on suorittanut tämän tehtävän siten,
että on oppinut tuntemaan kaikki siihen yhtyvät vaikeudet, ei ollenkaan
halua siihen palata, ja jos se hänelle on onnistunut huonosti ensi
kerralla, ei tämä ennusta mitään hyvää toista kertaa varten.
On tietysti hyvin suuri ero, ohjataanko nuorukaista neljän vuoden vai
kahdenkymmenenviiden vuoden aikana. Tavallisesti annetaan kasvattaja
lapselle, joka jo on saavuttanut jonkun määrätyn kehityksen; minä
tahdon, että se hänelle annetaan jo ennen kuin hän on syntynyt.
Tavallisesti opettaja joka viiden vuoden kuluttua saattaa vaihtaa
oppilasta; minun ehdottamallani opettajalla ei koskaan ole oleva
enempää kuin yksi oppilas. Tavallisesti tehdään ero kasvattajan ja
opettajan välillä: tämä on uusi järjettömyys! Teettekö siis eron
kasvatin ja oppilaan välillä? On olemassa ainoastaan yksi tiede, joka
on lapsille opetettava, ja se on inhimillisten velvollisuuksien tiede.
Tämä tiede on yksi ja huolimatta siitä mitä Xenofon kertoo
persialaisten kasvatuksesta, se on jakamaton. Muuten sanon kernaammin
sellaista henkilöä, joka tätä tiedettä opettaa, kasvattajaksi kuin
opettajaksi; sillä hänen tehtävänsä on pikemmin ohjaaminen kuin
opettaminen. Hänen ei ollenkaan pidä antaa ohjemääräyksiä, vaan saattaa
oppilaansa itse niitä huomaamaan.
Jos kasvattajan valitsemisessa osotetaan näin suurta huolellisuutta,
niin on hänen epäilemättä lupa puolestaan valita oppilaansa, varsinkin
kun on kysymyksessä malliksi kelpaavan yksilön valitseminen. Tätä
valitsemista ei saata määrätä lapsen henkiset lahjat eikä luonne, sillä
tunnetaanhan oppilaani vasta kasvatustyön päätyttyä, kun näet valitsen
kasvattini jo ennen sen syntymää. Jos vapaasti voisin valita, ottaisin
kasvatikseni tavalliset luonnonlahjat omistavan lapsen, jommoiseksi
juuri kuvittelen oppilastani. Ainoastaan tavalliset ihmiset tarvitsevat
kasvatusta; heidän kasvatuksensa yksin voi kelvata malliksi heidän
vertaistensa kasvatukselle. Muut kasvattavat itse itsensä huolimatta
siitä kasvatustavasta, jota heihin nähden koetetaan toteuttaa.
Maan asema vaikuttaa melkoisesti ihmisten kehitykseen. Ainoastaan
lauhkeissa vyöhykkeissä saattavat he saavuttaa korkeimman
kehitysasteensa. Liian kylmien tai kuumien ilmanalojen haitallinen
vaikutus on päivänselvä. Ihminen ei ole puun tavoin istutettu yhteen
maahan aina siinä pysyäkseen, ja sen joka pyrkii toisesta
äärimäisyydestä toiseen, on pakko suorittaa kahta vertaa suurempi matka
kuin sen, joka keskitiestä kulkee sen päähän. Oleskelkoon lauhkean
vyöhykkeen asukas vaikkapa perätysten kummankin äärimäisen
ilmavyöhykkeen maissa, on ilmeisen selvää, että hän on edullisemmassa
asemassa muiden ilmavyöhykkeiden asujamiin nähden. Sillä jos kohta hän
on yhtä paljon alttiina eri ilman-alan vaikutuksille kuin se, joka
siirtyy toisesta äärimäisestä ilmastovyöhykkeestä toiseen, hän
kuitenkin poistuu kahta vertaa vähemmän niistä ilmanala-oloista, joihin
on tottunut. Ranskalainen saattaa elää Guineassa ja Lapinmaalla; mutta
neekeri ei samoin voisi elää Torniossa eikä samojedi Beninissä. Muuten
aivojen muodostus näyttää olevan vähimmin täydellinen molemmissa
äärimmäisissä ilmastovyöhykkeissä. Eivät neekerit eivätkä lappalaiset
henkisiin lahjoihinsa nähden vedä vertoja europpalaisille. Koska siis
tahdon että oppilaani saattaisi asustaa maapallon eri osissa, valitsen
lauhkean ilmastovyöhykkeen asujamen ja ranskalaisen pikemmin kuin
kenenkään muun.
Pohjoismaissa, missä maanlaatu on karua, ihmiset tarvitsevat runsasta
ravintoa. Etelän asujamet taas, joiden maa on viljavaa, tarvitsevat
sitä vähän. Siitä johtuu uusi eroavaisuus: edelliset kehittyvät
työteliäiksi ja jälkimmäiset mietiskeleviksi. Yhteiskunta tarjoaa
meille samalla paikkakunnalla kuvan näistä erovaisuuksista, nimittäin
köyhien ja rikkaiden erilaisuuden muodossa. Edelliset asuvat karulla
maalla, jälkimäiset hedelmällisellä.
Köyhä ei tarvitse kasvatusta. Hänen säätynsä pakottaa hänet
itsekasvatukseen; muunlaista kasvatusta hän ei kykenisi itselleen
hankkimaan. Se kasvatus taas, jonka rikas säädyltänsä saa, on sitä
laatua ettei se ollenkaan hyödytä häntä eikä yhteiskuntaa. Luonnollisen
kasvatuksen tulee muuten saattaa ihminen soveliaaksi tulemaan toimeen
kaikissa elämänoloissa. Niinpä on vähemmin järkevää kasvattaa köyhää
sen mahdollisuuden varalle, että hänestä joskus tulisi rikas, kuin
rikasta sen varalle, että hän voisi köyhtyä; on näet verrattain enemmän
köyhtyneitä kuin nousukkaita. Valitkaamme siis kasvatiksi rikkaan
lapsi; silloin on meillä ainakin se varmuus, että kasvatuksellamme
olemme ihmiskunnalle lahjoittaneet yhden ihmisen lisää; köyhä näet voi
itsestään kehittyä ihmiseksi.
Samasta syystä ei minulla ole mitään sitä vastaan, että Émile on
ylhäistä sukua. Siten ainakin pelastuisi yksi uhri ennakkoluuloilta.
Émile on orpo. Jos hänen vanhempansa olisivat elossa, ei sillä seikalla
olisi mitään merkitystä. Omistaessani heidän velvollisuutensa otan myös
kaikki heidän oikeutensa. Jos he olisivat elossa, hänen tulisi heitä
kunnioittaa, mutta totella hän ei saa ketään muuta kuin minua. Se on
ensimäinen tai oikeammin ainoa ehtoni.
Tähän lisään vielä toisen ehdon, joka kuitenkin on vaan sen
luonnollinen seuraus, nimittäin ettei meitä koskaan saa erottaa
toisistamme ilman meidän suostumustamme. Tämä ehto on välttämätön, ja
soisin vielä lisäksi, että oppilas ja kasvattaja pitäisivät toinen
toistaan siihen määrään erottamattomina, että heidän kohtalonsa alati
olisi heidän yhteisen huolenpitonsa esineenä. Niin pian kuin
kaukaisessakin tulevaisuudessa näkevät eronhetkensä häämöttävän, niin
pian kuin aavistavat hetkeä, joka on tekevä heidät toisilleen
vieraiksi, he jo ovat siksi muuttuneet. Kumpikin silloin muodostelee
omia suunnitelmiaan, ja kumpikin ajatellessaan sitä aikaa, jolloin
eivät enää ole yhdessä, pysyy toisen seurassa vaan vastenmielisesti.
Oppilas pitää opettajaansa pelkkänä vartijana ja nuoren ikänsä
vitsauksena; opettaja taas pitää oppilastaan raskaana taakkana, josta
hän palavasti haluaa päästä erilleen. Kumpikin odottaa sitä hetkeä,
joka vapauttaa toisen toisesta, ja kun heidän välillään ei koskaan
vallitse todellista kiintymystä, on toinen osottava varsin vähän
valppautta, toinen yhtä vähän oppivaisuutta.
Mutta jos he katsovat elämäntiensä eroamattomasti yhtyneiksi, on
kumpikin koettava saavuttaa toisen kiintymyksen, ja juuri tämän kautta
he tulevat toisilleen rakkaammiksi. Oppilas seuraa häpeämättä
lapsuudessaan sen ystävän neuvoja, joka hänellä on oleva suureksi
vartuttuaankin. Kasvattaja harrastaa sellaista huolenpitoa, jonka
hedelmiä hän on niittävä. Kaikki ne ansiokkaat ominaisuudet, jotka hän
istuttaa oppilaaseensa, muodostavat pääoman, jonka hän tallettaa
vanhojen päiviensä varalle.
Tämä edeltäpäin tehty sopimus edellyttää onnellista synnyttämistä,
hyvin muodostunutta, voimakasta ja tervettä lasta. Isä ei saa valikoida
eikä erityisesti suosia yhtä perheensä jäsenistä, perheen, jonka Jumala
hänelle antaa. Kaikki hänen lapsensa ovat samassa määrin hänen
lapsiaan; hän on velkapää omistamaan heille kaikille samaa huolenpitoa
ja hellyyttä. Olkootpa hänen lapsensa rampoja tai terveraajaisia,
riutuvia tai rotevia, niin on kukin heistä isälle uskottua omaisuutta,
josta hän on vastuunalainen antajalle, ja avioliitto on yhtä paljo
sopimus luonnon kanssa kuin aviopuolisojen kesken.
Mutta sen, joka ottaa kannettavakseen velvollisuuksia, joita luonto
ei hänelle ole määrännyt, tulee edeltäkäsin olla varma keinoista
täyttää niitä. Muuten hän saattaa itsensä vastuunalaiseksi
sellaisestakin, mitä ei ole kyennyt täyttämään. Ken ottaa kasvattaakseen
heikkoa ja kivulloista oppilasta, muuttaa kasvattajan-toimensa
sairaanhoitajan-toimeksi; hän hukkaa hoitamalla hyödytöntä elämää sen
ajan, jonka hän oli määrännyt ihmiselämän arvon kohottamiseen. Hän panee
itsensä alttiiksi vaaralle kuulla toivottoman äidin tulevaisuudessa
syyttävän häntä poikansa kuolemasta, poikansa, jonka elämää kasvattaja
kauan on ylläpitänyt.
Minä en ottaisi kasvattaakseni kivulloista ja sairauttaan kituvaa
lasta, vaikkapa se eläisi kahdeksankymmenen vuotiaaksi. En huoli
oppilaasta, joka alati on hyödytön itselleen ja muille, joka yksinomaan
ajattelee itsensä suojelemista ja jonka ruumis ehkäisee hengen
kehittymistä. Mitä muuta saisinkaan aikaan tuhlailemalla hänelle
turhaan huolenpitoani kuin sen, että tekisin yhteiskunnan vahingon
kaksinkertaiseksi ja riistäisin siltä kaksi ihmistä yhden asemasta?
Ottakoon joku toinen minun asemastani hoitaakseen tätä raihnaista
raukkaa; minulla ei ole mitään sitä vastaan; päinvastoin annan
tunnustukseni hänen rakkaudenteolleen. Mutta minun kykyni ei siihen
sovellu; minä en osaa opettaa elämään sellaista ihmistä, joka vaan
ajattelee miten estäisi itsensä kuolemasta.
Ruumiin täytyy olla voimakas totellakseen sielua: hyvän palvelijan
tulee olla roteva. Tiedän että kohtuuttomuus kiihottaa intohimoja; ajan
pitkään se lisäksi heikontaa ruumista. Ruumiin kuritus ja paastoaminen
tekevät usein saman vaikutuksen, joskin päinvastaista tietä. Kuta
heikompi ruumis on, sitä enemmän se hallitsee; kuta voimakkaampi se on,
sitä enemmän se tottelee. Kaikki aistilliset intohimot piilevät
veltostuneissa ruumiissa; ne kärsivät sitä enemmän niiden
raivokkaisuudesta, kuta vähemmän ne voivat niitä tyydyttää.
Heikko ruumis heikontaa sielua. Siitä johtuu lääkintätaidon valta, tuon
taidon, joka on ihmisille turmiollisempi, kuin kaikki ne kivut, jotka
se väittää parantavansa. Minä puolestani en tiedä, mistä taudista
lääkärit oikeastaan meitä parantavat, tiedän vaan, että he antavat
meille toisia, hyvin tuhoavia tauteja, kuten pelkurimaisuuden,
arkamaisuuden, herkkäluuloisuuden ja kuolemankauhun. Jos parantavatkin
ruumiin, niin tappavat rohkeuden. Mitä se meitä hyödyttää, jos he
auttavat haaskoja jaloilleen? Me tarvitsemme ihmisiä, eikä niitä näe
ollenkaan lähtevän heidän käsistään.
Lääkkeiden käyttäminen on muotiasia meillä, ja niin täytyy olla. Se on
joutilasten ja laiskurien ajanvietettä, nämä kun eivät tiedä miten
saisivat aikansa kulumaan ja sen vuoksi tuhlaavat sitä ruumiinsa
hoitoon. Jos he onnettomuudekseen olisivat syntyneet kuolemattomiksi,
he olisivat kurjimmat kaikista olennoista. Elämä, jota eivät koskaan
pelkäisi menettävänsä, ei olisi heille minkään arvoinen. Moiset ihmiset
tarvitsevat lääkäreitä, jotka tyydyttävät heitä saattamalla heidät
levottomiksi ja jotka joka päivä tuottavat heille ainoan huvin, jota
kykenevät nauttimaan, nimittäin sen, etteivät ole kuolleet.
Aikomukseni ei suinkaan ole tässä pitkältä puhua lääketieteen
turhuudesta. Tarkoitukseni on ainoastaan tarkastaa sitä siveelliseltä
kannalta. En kuitenkaan malta olla huomauttamatta, että ihmiset sen
käyttämisessä muodostavat samoja vääriä johtopäätöksiä kuin totuuden
etsinnässä. He olettavat aina, että potilas paranee hoitamalla ja että
totuus aina löydetään, kun sitä vaan etsitään. He eivät huomaa, että on
punnittava keskenään yksi ainoa lääkärin aikaansaama parannus ja sadan
hänen tappamansa potilaan kuolema, ja samoin yhden löydetyn totuuden
tuottama hyöty ja samaan aikaan esiintyvien erehdyksien aiheuttamat
haitat. Tiede, joka opettaa ja lääkintötaito, joka parantaa, ovat
erinomaisen hyviä, epäilemättä; mutta tiede, joka pettää ja
lääkintötaito, joka tappaa, ovat kovin pahoja. Oppikaamme siis
erottamaan ne toisistaan. Siinä on kysymyksen ponsi. Jos hylkäisimme
totuuden etsinnän, emme koskaan joutuisi pettävien valheiden uhriksi;
jos osaisimme olla turvautumatta luonnonvastaisiin parannuskeinoihin,
emme koskaan kuolisi lääkärin kädestä. Sellainen pidättäytyminen olisi
järkevä; sen harjottaja epäilemättä suuresti hyötyisi. En siis väitä,
etteikö lääketiede voisi olla hyödyllinen muutamille ihmisille, sanon
vaan, että se on turmiollinen ihmissuvulle yleensä.
Minulle huomautetaan, kuten aina tapahtuu, että syy on lääkärin, mutta
että lääketiede itsessään on erehtymätön. Olkoon menneeksi; mutta
auttaako se sitten meitä ilman lääkäriä; sillä kun nämä kaksi yhtyvät,
on sata kertaa enemmän pelättävä taitajaa kuin apua toivottava itse
taidolta.
Tämä valheellinen taito, joka on terveellisempi henkisille kuin
ruumiillisille taudeille, kykenee yhtä vähän parantamaan kumpaakaan. Se
ei paranna tautejamme, se vaan panee meidät kauhistuen niitä
pelkäämään. Se ei viivytä kuoleman tuloa, se vaan panee huomaamaan sen
edeltäpäin; se riuduttaa elämää sen sijaan että sitä pitkittäisi. Ja
jos se sitä pidentäisikin, tapahtuisi tämä suvun vahingoksi, se kun
riistää meidät yhteiskunnalta alituisen terveyden hoidon takia, johon
se meidät pakottaa, sekä ehkäisee meitä täyttämästä velvollisuuksiamme
herättämällä meissä pelkoa. Vaarojen tunteminen saattaa meitä niitä
pelkäämään; se, joka luulisi olevansa haavoittumaton, ei pelkäisi
mitään. Tekemällä Akilleuksesta miehen, johon vaarat eivät pysty,
runoilija riistää häneltä rohkeuden hyveen. Kuka tahansa Akilleuksen
asemassa olisi samoilla ehdoilla ollut hänen veroisensa.
Jos tahdotte löytää todella rohkeita ihmisiä, niin etsikää heitä
seuduilta, missä ei ole ainoatakaan lääkäriä, missä ei tunneta tautien
seurauksia ja missä ei ollenkaan ajatella kuolemaa. Luonnon ihminen
osaa kärsiä kestäväisesti ja kuolla rauhassa. Lääkärit määräyksillään,
filosofit ohjeillaan ja papit kehotuksillaan huonontavat sydämen ja
opettavat rauhattomana kuolemaan.[14]
Annettakoon minulle siis oppilas, joka ei tarvitse kaikkia noita
ihmisiä, muuten en hänestä huoli. En tahdo, että toiset pilaavat minun
työtäni; tahdon joko yksin kasvattaa hänet tai olla kokonaan hänen
kasvatukseensa ryhtymättä. Viisas Locke, joka osan elämäänsä oli
tutkinut lääketiedettä, varottaa pontevasti koskaan antamasta lapsille
lääkkeitä, ei varokeinona eikä vähäisen pahoinvoinnin poistamiseksi.
Minä menen pitemmälle ja selitän, etten itse koskaan itseäni varten
kutsu lääkäriä, enkä myöskään Émileäni varten, ellei hän ole ilmeisessä
hengenvaarassa, silloin näet lääkäri ei voi hänelle tehdä pahempaa kuin
että tuottaa hänelle surman.
Tiedän hyvin, ettei lääkäri jätä hyväkseen käyttämättä tätä viivytystä.
Jos lapsi kuolee, hän sanoo, että hänet on kutsuttu liian myöhään; jos
se paranee, lääkäri tietysti on sen pelastanut. Olkoon niin:
riemuitkoon lääkäri; mutta kutsuttakoon hän sairaan luo ainoastaan
tämän ollessa viimeisillään.
Koska lapsi ei osaa parantaa itseään, niin osatkoon ainakin olla
sairas; tämä taito korvaa edellisen ja on usein vaikutuksiltaan paljon
terveellisempi; se näet on luonnon taito. Kun eläin on kipeä, se kärsii
ääneti ja pysyy alallaan; emme kuitenkaan näe enemmän kipeitä eläimiä
kuin ihmisiä. Kuinka monta ihmistä onkaan kuollut kärsimättömyydestä,
pelosta, levottomuudesta ja ennen kaikkea lääkkeistä; ja nämä ihmiset
heidän tautinsa olisi säästänyt ja aika yksin olisi heidät parantanut.
Minulle kenties huomautetaan, että eläimet, joiden elintapa on enemmän
luonnonmukainen, joutuvat harvemmille taudeille alttiiksi kuin me.
Aivan niin, niiden elintapa on juuri se, minkä tahdon antaa
oppilaalleni; hän on siis siitä hyötyvä yhtä suuresti.
Ainoa lääketieteen hyödyllinen osa on terveydenhoito-oppi. Mutta sekin
on vähemmän tiede kuin hyve. Kohtuus ja työ ovat ihmisen kaksi oikeata
lääkäriä. Työ lisää ruokahalua ja kohtuus estää sitä väärinkäyttämästä.
Tietääksemme mikä elintapa on hyödyllisin elämälle ja terveydelle,
tulee meidän vaan tietää mitä elintapaa noudattavat ne kansat, joiden
terveys on paras, jotka ovat rotevimpia ja elävät kauimman aikaa. Jos
yleiset havainnot osottavat, ettei lääketiede tuota ihmisille lujempaa
terveyttä tai pitempää ikää, niin yksistään sen tähden, ettei tämä
taito ole hyödyllinen, se on vahingollinen, se kun turhanpäiten vaatii
palvelukseensa ajan, ihmiset ja asiat. Terveyttämme hoitelemalla se
aika, joka tähän kuluu on hukkaan mennyttä ja siis elinajasta
vähennettävä; ja koska lisäksi kulutamme tämän ajan itseämme
kiusataksemme, olisi parempi, ettei sitä ollenkaan olisi. Ja jos
tasapuolisesti laskemme, niin se on vähennettävä loppuiästämme.
Ihminen, joka elää kymmenen vuotta ilman lääkärejä, elää enemmän
itseään ja toisia varten kuin se, joka elää kolmekymmentä vuotta heidän
uhrinaan. Koska olen kokenut kumpaakin, luulen olevani oikeutettu
enemmän kuin kukaan muu tästä seikasta tekemään johtopäätöksiäni.
Nämä ovat ne syyt ja perusteet, joiden nojalla vastaanotan ainoastaan
rotevan ja terveen oppilaan ja tahdon häntä pysyttää sellaisena.
En tahdo hukata aikaa pitkältä todistamalla käsitöiden ja
ruumiinharjoitusten hyödyllisyyttä terveyden vahvistajina. Sitä ei
kukaan kiellä. Esimerkkejä kaikkein pisimmästä eliniästä tarjoavat
melkein yksinomaan henkilöt, jotka ovat enimmin harjottaneet
ruumiinliikkeitä ja jotka ovat kestäneet kaikkein enimmin vaivoja ja
työtä.[15] En myöskään ole esittävä lukuisia yksityisseikkoja siitä
huolenpidosta, jonka aion omistaa tälle yhdelle kysymykselle.
Lukija on huomaava, että ne niin välttämättömästi liittyvät minun
kasvatusmetodiini, että vaan tarvitsee käsittää sen yleistä henkeä,
päästäkseen kaipaamasta muita selityksiä.
Elämän kanssa alkavat tarpeet. Vastasyntynyt lapsi tarvitsee imettäjää.
Jos äiti suostuu täyttämään velvollisuutensa, on se sitä parempi;
hänelle annetaan ohjeita kirjallisesti. Tämä etu ei näet ole haittoja
vailla, se kun hieman erottaa kasvattajaa oppilaastaan. On kuitenkin
luultavaa, että lapsen menestyksen harrastus ja kunnioitus sitä
henkilöä kohtaan, jolle hän tahtoo uskoa niin kalliin aarteen, saattavat
äidin tarkkaavasti noudattamaan opettajan antamia neuvoja. Saattaa olla
varma siitä, että hän on tekevä kaikki, minkä vaan tahtoo tehdä,
paremmin kuin kukaan muu. Jos on turvauduttava vieraaseen imettäjään,
on ensi tehtävä tunnollisesti valita siksi kelpaava henkilö.
Eräs rikkaiden ihmisten onnettomuuksia on se, että heitä kaikessa
petetään. Onko siis ihmeellistä, että heillä on huono ajatus ihmisistä?
Rikkaus turmelee heidät ja oikeutettuna kohtalonkostona he itse ensiksi
kokevat ainoan tuntemansa vaikutuskeinon puutteellisuudet. Kaikki
heidän talossaan on huonosti tehtyä, paitsi se, minkä itse tekevät,
mutta he eivät melkein koskaan tee mitään. Jos on kysymys imettäjän
hankkimisesta, niin annetaan kätilön valita. Mikä on seurauksena siitä?
Yksinkertaisesti se, että paras imettäjä on se, joka asiamiehelle on
maksanut enimmin. Minä en siis mene pyytämään kätilön neuvoa
hankkiessani imettäjää Émilelle. Aion itse pitää huolta sen
hankkimisesta. En ehkä siitä osaa pitää yhtä oppinutta esitelmää kuin
kirurgi, mutta varmaankin olen onnistuva paremmin, ja hyvä intoni on
minua pettävä vähemmin kuin hänen ahneutensa.
Tätä valitsemusta varten ei suinkaan tarvita mitään salaperäisiä
tietoja. Sitä määräävät säännöt ovat tunnetut. Mutta en tiedä,
pitäisikö kenties kiinnittää vähän enempi huomiota maidon tuoreuteen ja
laatuun. Aivan nuori maito on vallan vetistä; sen täytyy melkein
vaikuttaa ulostavasti puhdistaakseen äsken syntyneen lapsen sisälmykset
sakean _meconiumin_ jäännöksistä. Vähitellen imettäjän maito muuttuu
sakeammaksi ja tuottaa vahvempaa ravintoa lapselle joka on
tarpeeksi voimistunut sitä sulattaakseen. Siinä piilee varmaankin
tarkoituksenmukaisuutta, että luonto kaikissa erilaisissa naaraissa
muuttaa maidon laadun imetettävän iän mukaan.
Vastasyntynyt lapsi tarvitsisi siis imettäjän, joka itse hiljattain on
synnyttänyt. Tähän yhtyy vaikeuksia, sen tiedän; mutta niin pian kuin
poiketaan luonnon järjestyksestä, jokainen seikka kohtaa vaikeuksia,
jos se on hyvin tehtävä. Ainoa mukava suoriutumistapa on hutiloiminen;
se tavallisesti valitaankin.
Imettäjän tulisi olla terve sekä ruumiiltaan että sielultaan.
Hillittömät intohimot saattavat turmella hänen maitonsa samoin kuin
huonot ruumiinnesteet. Jos taas yksinomaan pannaan painoa imettäjän
ruumiillisiin ominaisuuksiin, katsellaan asiaa vaan toiselta puolelta.
Imettäjän maito saattaa olla hyvä, mutta hän itse häijy; hyvä luonne on
yhtä tärkeä kuin hyvä ruumiinrakennus. Jos imettäjäksi valitaan
paheinen nainen, niin en tahdo väittää, että imetettävä perii hänen
paheensa, mutta ainakin se niistä kärsii. Onhan imettäjä velvollinen
sille maitonsa ohella tarjoamaan huolenpitoa, joka vaatii intoa,
kärsivällisyyttä, lempeyttä ja puhtautta. Jos hän on nautinnonhimoinen,
kohtuuton, niin on hän pian turmeleva maitonsa; jos hän on huolimaton
tai kiivasluontoinen, niin miten käy tuon pienokaisparan, joka on
jätetty hänen mielivaltaansa ja joka ei voi puolustautua eikä valittaa?
Häijyt ihmiset eivät koskaan kelpaa aikaansaamaan minkäänlaista hyvää.
Imettäjän oikea valitseminen on kahta tärkeämpi sen vuoksi, ettei
imetettävällä tule olla muuta kasvattajatarta kuin hän, samoin kuin
sillä ei tule olla muuta opettajaa kuin kasvattajansa. Tämä oli tapana
muinaiskansoilla, jotka tuhlailivat vähemmän sanoja, mutta olivat meitä
viisaammat. Imetettyään omaan sukupuoleensa kuuluvia lapsia imettäjät
eivät enää hylänneet niitä. Senpä tähden heidän näytelmäkappaleissaan
esiintyvät uskotut naishenkilöt ovat imettäjiä. On mahdotonta että
lapsi, joka joutuu toisista käsistä toisiin, voisi saada hyvää
kasvatusta. Kunkin vaihtamisen jälkeen lapsi itsekseen vertailee, ja
seuraus tästä vertailemisesta on se, että sen kunnioitus vähenee
ohjaajiaan kohtaan; ja luonnollinen seuraus taas siitä on, että heidän
vaikutusvaltansa heikkenee. Jos kasvatti joskus johtuu ajattelemaan,
että on olemassa aikaihmisiä, joilla ei ole enemmän järkeä kuin
lapsilla, niin kunnioituksen tunne kokonaan häviää ja kasvatus on
hukkaan mennyttä. Lapsen ei tule tuntea muita esimiehiä kuin isänsä ja
äitinsä tai heidän puutteessa imettäjänsä ja kasvattajansa; ja näissä
kahdessakin jo on liikaa. Mutta tämä kaksinaisuus on välttämätön, ja
ainoa seikka, joka voi lieventää tätä epäkohtaa on se, että nuo kaksi
erisukupuolista henkilöä, jotka lapsen kasvatusta ohjaavat, siihen
määrään ovat yhtä mieltä sen suhteen, että nämä kaksi lapsen mielestä
muodostavat vaan kuin yhden ainoan henkilön.
Imettäjän tulee elää entistään hieman mukavammin, hänen ruokansa tulee
olla vähän ravitsevampaa; mutta hän ei saa kokonaan muuttaa
elintapaansa. Sillä äkillinen ja täydellinen muutos, silloinkin kun se
tapahtuu pahasta parempaan, on aina vaarallinen terveydelle. Ja kun
hänen tavallinen elintapansa on ylläpitänyt hänen terveyttään tai
tuottanut sen hänelle, niin mitä hyödyttäisi sen muuttaminen?
Maalaisnaiset syövät vähemmän lihaa ja enemmän vihanneksia kuin
kaupunkilaisnaiset. Tämä ruokajärjestys näyttää olevan pikemmin
hyödyllinen kuin vahingollinen heidän ja heidän lastensa terveydelle.
Kun maalaisnaisille tuodaan kaupunkilaisten lapsia imetettäväksi,
annetaan heidän syödä kosolta lihalientä ja luullaan varmasti, että
lihamehu tekee heidän maitonsa voimakkaammaksi ja runsaammaksi. Minä en
ollenkaan ole samaa mieltä, sillä minulla puolestani on se kokemus,
että sillä tavoin imetetyt lapset ovat enemmän vatsakivuille ja
madoille alttiina kuin muut.
Tämä ei ollenkaan ole ihmeellistä, kun näet eläimellisissä
ruoka-aineissa, niiden ollessa mätänemistilassa vilisee matoja,
mikä ei ole yhtä suuressa määrin kasviaineiden laita. Maito, joskin se
on muodostunut eläimellisessä ruumiissa, on kasviaineksista
kokoonpantu,[16] tämän todistaa sen kemiallinen tutkiminen. Se happanee
helposti; se ei osota merkkiäkään haihtuvasta lipeäsuolasta, kuten
eläimelliset ainekset, vaan erottaa kasvien tavoin oleellisesti
neutraalista suolaa.
Kasvinsyöjien naarasten maito on makeampaa ja terveellisempää kuin
lihansyöjien. Ollen muodostunut samanlaatuisista aineista se säilyy
paremmin muuttumattomana ja on vähemmin altis mätänemiselle. Mitä tulee
ravintoaineen paljouteen, on yleisesti tunnettua, että jauhoruuat
synnyttävät enemmän verta kuin liharuuat; on siis luonnollista, että ne
myös tuottavat enemmän maitoa. En saata luulla että lapsi, jota ei
liian aikaisin vieroteta pois imettäjästään, tai jota vierottamisen
jälkeen ravittaisiin pelkillä kasviksilla ja jonka imettäjä niinikään
söisi ainoastaan kasviksia, kärsii madoista.
On mahdollista että ravintona käytetyt kasvikset tuottavat maitoa, joka
helpommin happanee; mutta minä en millään muotoa pidä hapanta maitoa
epäterveellisenä. Kokonaiset kansakunnat, jotka nauttivat pelkkää
hapanta maitoa, voivat siitä sangen hyvin, ja minusta tuntuu kaikkien
noiden happoja kuluttavien aineiden käyttäminen täydelliseltä
kujeilemiselta. On henkilöitä, joiden vatsa ei kärsi maitoa, eikä
mikään happoja kuluttava aine voi saattaa sitä sille kärsittäväksi;
toiset taas kärsivät sitä ilman mainittuja aineita. Pelätään hapanta
maitoa, mutta se on järjetöntä, kun tiedetään, että maito aina happanee
vatsassa. Siten siitä tulee tarpeeksi vahva ravinto lapsille ja
eläinten poikasille. Jos se ei happanisi, se valuisi vatsan kautta
ravitsematta.[17] Turhaan tehdään maitoa monella monituisella tavalla
ohuemmaksi ja käytetään lukemattomia happoja kuluttavia aineita, sillä
jokainen joka juo maitoa, sulattaa vatsassaan juustoa; tämä tapahtuu
poikkeuksetta. Vatsa on siihen määrään sovelias juoksuttamaan maitoa,
että vasikan mahalla maitoa juoksutetaan juustoksi.
Luulen siis ettei ole syytä muuttaa imettäjien tavallista ravintoa,
vaan että on vallan riittävää, jos heille annetaan runsaampaa ja
parempilaatuista ravintoa. Rasvattomat ruuat eivät luonnostaan
ole kiihottavia. Ainoastaan niiden valmistamistapa tekee ne
epäterveellisiksi. Parantakaa keittotaitonne säännöt; älkää viljelkö
paljon leivottuja ja paistettuja ruokia; älkää panko tulelle voita,
suolaa ja maitoruokia; älkää höystäkö vedessä keitettyjä vihanneksia
ennenkuin ne vallan kuumina tuodaan pöydälle. Rasvattomat ruuat eivät
suinkaan kiihota imettäjää, vaan tuottavat hänelle päinvastoin
runsasta ja laadultaan parempaa maitoa.[18] Olisiko mahdollista että
liharuokajärjestys olisi parempi imettäjälle, kun kasvisten syöminen
tunnustetusti on parempi lapselle? Olisihan se ristiriitaista.
Etenkin ensi ikävuosina ilma vaikuttaa lapsen ruumiinrakennukseen.
Herkkään ja pehmeään ihoon se tunkee joka huokosesta, muodostelee
kasvavia soluja ja jättää niihin vaikutuksia, jotka eivät häviä. En
siis neuvoisi ottamaan talonpoikaisnaista kylästään ja sulkemaan häntä
kaupungin huoneeseen ja antamaan hänen siellä imettää lasta. Minun
mielestäni on parempi, että lapsi pääsee hengittämään maaseudun
raitista ilmaa, kuin että imettäjä tulee hengittämään kaupungin huonoa.
Lapsi siirtyköön uuden äitinsä säätyyn, asukoon hänen maalaismajassaan,
ja sen kasvattaja seuratkoon sitä sinne. Lukija suvaitkoon muistaa
ettei tämä kasvattaja ole palkattu henkilö, vaan että hän on lapsen