Émile eli Kasvatuksesta - 11

nauraa, kun on iloinen, ei itkeä kun on suruissaan, ei ojentaa toista
kättä toisen asemesta eikä liikuttaa jalkaansa muuten kuin määräyksen
mukaisesti; pian hän ei rohkene hengittää muulla tavoin kuin teidän
sääntöjenne mukaisesti. Mitä hänen tarvitsisi ajatella, kun te
ajattelette kaikki hänen puolestaan? Ollen varma huolenpidostanne,
hänen ei tarvitse sillä itseään vaivata. Huomatessaan, että te pidätte
huolta hänen toimeentulostaan ja hänen hyvinvoinnistaan, hän katsoo
itsensä vapaaksi tästä huolesta; hänen arvostelukykynsä nojaa teidän
arvostelukykyynne. Kaiken, mitä ette häneltä kiellä, hän tekee sitä
punnitsematta, hyvin tietäen tekevänsä sen vaaratta. Mitäpä hänen
tarvitsisi oppia tuntemaan sateen enteitä? Hän tietää, että te hänen
asemestaan tarkastatte taivasta. Mitäpä hänen tarvitsisi lähteä
määräaikoina kävelyilleen? Hän ei pelkää, että te antaisitte hänen
laiminlyödä päivällisaikaa. Hän syö niin kauan kuin ette sitä häneltä
kiellä; kun sen häneltä kiellätte, hän lakkaa syömästä; hän ei kuuntele
vatsansa vaatimuksia, vaan teidän vaatimuksianne. Miten suuressa määrin
veltostutattekin hänen ruumistaan toimettomuudella, ette siltä saata
hänen ymmärrystään joustavammaksi. Päinvastoin saatatte hänet panemaan
tuiki vähän arvoa ymmärrykseensä, kun annatte hänen käyttää vähäistä
ymmärrysmääräänsä seikkoihin, jotka hänen mielestään ovat kaikkein
hyödyttömimmät. Kun hän ei koskaan huomaa sen tuottamaa hyötyä, hän
lopulta päättää, ettei siitä ole ollenkaan mitään hyötyä. Pahinta, mikä
hänelle voi tapahtua väärän johtopäätöksen tekemisestä, on moite teidän
puoleltanne, ja sitä hän on tottunut kuulemaan niin usein, ettei hän
enää sitä ajattele; niin tavallinen vaara ei enää häntä pelota.
Hänellä on kuitenkin mielestänne älykkäisyyttä, ja todella hänellä sitä
on lörpötelläkseen naisten kanssa siihen tapaan kuin olen maininnut.
Mutta jos häneltä kysytään omintakeista toimintaa, jos hänen vaikeassa
asemassa ollen tulee tehdä ratkaiseva päätös, huomaatte hänen olevan
sata kertaa typerämmän ja saamattomamman kuin mitä kömpelöimmän
maalaisen poika.
Mitä minun oppilaaseeni tulee, tai oikeammin luonnon oppilaasen, hän on
aikaisin tottunut turvautumaan omiin apukeinoihinsa, mikäli mahdollista
on, eikä hän siis lakkaamatta vetoa toisiin, vielä vähemmin hän heille
lavertelee suuria tietojaan. Sen sijaan hän arvostelee, arvaa asioita
edeltäkäsin ja lausuu järkeviä mielipiteitä kaikesta, mikä välittömästi
koskee häntä itseään. Hän ei tiedä sanaakaan siitä, mikä tapahtuu
maailmassa, mutta hän osaa vallan hyvin tehdä sen, mikä hänelle sopii.
Koska hän on lakkaamatta liikkeellä, hänen on pakko huomata paljon
seikkoja ja tuntea paljon vaikutuksia; hän saa aikaisin suuren
kokemuksen, sillä hän saa opetuksensa luonnolta eikä ihmisiltä. Hän
oppii kahta paremmin, kun ei missään huomaa opettamistarkotusta. Siten
hänen ruumiinsa ja sielunsa harjaantuvat samanaikuisesti. Toimien aina
oman ajatuksensa, eikä toisten ajatusten mukaan, hän lakkaamatta
harjottaa kahdenlaista toimintaa; kuta vahvemmaksi ja rotevammaksi hän
itsensä tekee, sitä ymmärtäväisemmäksi ja arvostelukykyisemmäksi hän
tulee. Sillä keinoin voipi kerran omistaa kaksi seikkaa, joita pidetään
yhteensopimattomina, ja jotka melkein kaikki suuret miehet ovat
omistaneet, nimittäin ruumiin ja sielun voimakkuuden, viisaan miehen
järkevyyden ja atleetin ruumiinvoimat.
Nuori opettaja, saarnaan teille vaikeata taitoa, nimittäin ohjata
kasvatusta ilman käskyjä ja toimeenpanna kaikki mitään tekemättä.
Myönnän, ettei tämä taito ole ikäisellenne helppo; se ei ole omansa
antamaan lahjojenne loistaa heti alusta eikä hankkimaan teille suosiota
kasvattinne isän tykönä; mutta se on ainoa onnistumisen ehto. Ette
koskaan onnistu kasvattamaan oppilaistanne viisaita ihmisiä, ellette
ensin anna heidän olla raakalaisia. Se oli spartalaisten kasvatustapa.
Sen sijaan, että heidän lapsiansa olisi kahlehdittu kirjoihin,
annettiin niiden aluksi oppia varastamaan päivällisruokansa. Olivatko
spartalaiset siltä suuriksi vartuttuaan henkisesti kehittymättömiä?
Kukapa ei tuntisi heidän vastauksiensa pontevuutta ja sukkeluutta!
Ollen aina voittajiksi kehittyneitä he masensivat vihollisensa
kaikenlaisessa sodankäynnissä, ja puheliaat atenalaiset pelkäsivät yhtä
paljon heidän terävää kieltään kuin heidän iskujaan.
Mitä huolellisintakin kasvatusta harjottaen opettaja käskee ja luulee
hallitsevansa; mutta itse asiassa lapsi hallitsee. Se näet käyttää
hyväkseen sitä, mitä siltä vaaditte, saadakseen teiltä, mitä se vaan
haluaa, ja se panee aina teidät maksamaan sen osoittaman yhden päivän
ahkeruuden viikon kestävällä myöntyväisyydellä. Joka hetki on tehtävä
sopimus lapsen kanssa. Nämä sopimukset, joita te ehdotatte mielenne
mukaan, mutta jotka lapsi täyttää oman mielensä mukaan, edistävät aina
sen oikkuja, etenkin, jos opettaja varomattomasti asettaa sille
edullisesti ehdoksi sellaista, jonka se varmaan tietää saavansa, joko
se sitten täyttää osotetun ehdon tai on sitä täyttämättä. Lapsi
tavallisesti oivaltaa paremmin opettajan mielen kuin opettaja lapsen
sydämen; ja niin pitääkin olla. Sillä kaiken sen älyn terävyyden, jota
lapsi omiin hoteisiinsa jätettynä olisi käyttänyt itsensä ylläpitoon ja
varjelemiseen, se nyt käyttää pelastaakseen luonnollisen vapautensa
tyranninsa kahleista. Sitävastoin tälle jälkimäiselle, jolle ei ole
välttämättömän tärkeätä oivaltaa oppilaansa sisäisiä tarkotuksia,
joskus on edullisempaa jättää sen laiskuus ja itserakkaus
hätyyttämättä.
Noudattakaapa päinvastaista menettelyä oppilaanne suhteen; luulkoon hän
aina olevansa se, joka määrää, vaikka te varsinaisesti sen asian
teette. Ei ole olemassa mitään täydellisempää alistumistilaa kuin se,
joka säilyttää vapauden varjon; sillä tavoin kahlehditaan itse
tahtokin. Eikö lapsi parka, joka ei tiedä mitään, joka ei osaa mitään,
ei tunne mitään, ole mielivaltanne alainen? Ettekö siihen nähden
hallitse kaikkea, mikä sitä ympäröi? Eikö teillä ole valta vaikuttaa
siihen mielenne mukaan? Eivätkö sen työt, leikit, ilot, surut, kaikki
lepää teidän käsissänne sen tietämättä? On totta, ettei sen tule tehdä
muuta kuin mitä se tahtoo; mutta sen ei tule tahtoa muuta kuin mitä te
tahdotte, että sen pitää tehdä; sen ei tule astua askeltakaan, ilman
että te olette sen arvannut edeltä, sen ei tule avata suutansa, ilman
että te tiedätte mitä se aikoo sanoa.
Silloin se voi antautua niihin ruumiinharjotuksiin, joita sen ikä
vaatii, tylsentämättä henkeänsä; silloin se ei terota viekkauttaan
vapautuakseen epämukavasta riippuvaisuudesta, vaan sen sijaan tulette
näkemään miten se yksinomaan ponnistaa voimansa saadakseen koko
ympäristöstään niin suurta hyötyä kuin suinkin nykyhetkiselle
hyvinvoinnilleen. Silloin hämmästytte sen hienoa kekseliäisyyttä,
omistaakseen kaikki sen saavutettavissa olevat seikat ja todella niistä
nauttiakseen, turvaamatta niitä arvostelevaan mielipiteeseen.
Antamalla lapsen tällä tavoin olla oman tahtonsa herra ei vähääkään
anneta yllykettä sen oikuille. Tekemällä aina sitä, mikä sille on
sopivaa, lapsi pian on tekevä ainoastaan sen, mitä sen tulee tehdä. Ja
vaikka sen ruumis alituisesti on liikkeessä, huomaamme, mikäli on
kysymys sen nykyhetkellisestä ja tuntuvasta edusta, koko sen älymäärän,
joka lapsessa voi esiintyä, kehittyvän sille paljon soveliaammalla
tavalla, kuin jos se antautuisi puhtaasti järkiperäisiin opintoihin.
Kun se näin ollen ei huomaa teidän tahtovan vastustaa sen tahtoa,
kun se ei ole epäluuloinen teitä kohtaan ja kun ei sillä ole teiltä
mitään salattavaa, se ei valehtele ja se näyttäytyy pelotta sellaisena
kuin se on. Voitte mielin määrin tutkia sen ominaisuuksia ja luonnetta
ja järjestää kaikki opetusohjeet, jotka tahdotte sille antaa,
yhtäpitävästi sen ympäristön kanssa, sen koskaan huomaamatta niitä
teiltä saavansa.
Lapsi ei silloin myöskään uteliaasti ja pahansuovasti ole urkkiva
kasvattajansa tapoja, eikä ole salaista vahingoniloa tuntien vakoileva
hänen vikojaan. Tämä epäkohta, joka täten on syrjäytettävissä, on
varsin painava. Lasten ensimäisiä pyrkimyksiä on, kuten jo olen
sanonut, saada selville kasvattajiensa heikkoudet. Tämä taipumus johtaa
häijyyteen, mutta ei itse johdu siitä; se näet syntyy tarpeesta
vapautua rasittavasta ohjausvallasta. Niiden hartioille lasketun ikeen
vaivaamina ne koettavat ravistaa sen pois, ja niiden opettajissaan
löytämät viat hankkivat niille parhaat keinot tämän päämäärän
saavuttamiseksi. Täten juurtuu lapsiin tapa pitää silmällä ihmisten
vikoja ja iloita näiden löytämisestä. On selvää, että tässä suhteessa
taaskin paheen lähde on tukittu Émilen sydämessä; kun hänellä ei ole
mitään etua minun vikojeni löytämisestä, ei hän niitä ole etsivä; vielä
vähemmin hän on tunteva halua etsiä niitä muista ihmisistä.
Kaikki nämä kasvatusohjeet näyttävät vaikeilta toteuttaa, sentähden
ettei niille omisteta tarpeeksi huomiota, mutta itse asiassa niiden ei
pitäisi olla niinkään vaikeita. Sopii olettaa, että kasvattajalla on
tarpeellinen taitavuus ryhtyäkseen valitsemaansa tehtävään; sopii
olettaa, että hän tuntee ihmissydämen luonnollisen kehityskulun, että
hän osaa tutkistella ihmistä ja yksilöä, että hän edeltäkäsin tietää,
mihin oppilaansa tahto taipuu, niin pian kuin hän tilaisuuden
tarjoutuessa antaa tämän tutustua kaikkiin samanikäisten
mieltäkiiinnittäviin seikkoihin. Mutta eivätkö välikappaleiden
omistaminen ja taito niitä hyvin käyttää saata meitä varmoiksi hyvän
tuloksen saavuttamisesta?
Vedätte ehkä vastatodistukseksi lapsen oikut; siinä olette väärässä.
Lapsen oikullisuus ei koskaan ole luonnon tuote, vaan huonon
kasvatuksen aiheuttama; syy tuohon oikullisuuteen on se, että lapsia on
totutettu joko tottelemaan tai käskemään; ja olen monta monituista
kertaa sanonut, että kumpikin on nurinkurista. Oppilaallanne ei siis
ole muita oikkuja kuin ne, jotka te olette sille antaneet; on
oikeudenmukaista, että kannatte erehdyksenne seuraukset. Mutta sanotte,
miten on tämä paha poistettavissa? -- Parempaa menettelyä noudattaen ja
suurta kärsivällisyyttä osottaen se vielä voi käydä päinsä.
Olin kerran sitoutunut muutaman viikon kuluessa ohjaamaan erään lapsen
kasvatusta, joka oli tottunut menettelemään oman tahtonsa mukaan, jopa
saamaan kaikki muutkin noudattamaan tätä tahtoa, sanalla sanoen lapsen,
joka oli täynnä oikkuja. Heti ensi päivänä se tahtoi, koettaakseen
myöntyväisyyttäni, nousta jo puoliyön aikaan. Nukkuessani sikeintä
untani pienokainen hypähtää vuoteestaan, pukeutuu yönuttuunsa ja huutaa
minua. Nousen vuoteeltani ja sytytän kynttilän. Sitäpä hän juuri
tahtoikin. Neljännestunnin kuluttua hänen taas on uni ja hän panee
jälleen maata tyytyväisenä kokeiluunsa. Kaksi päivää myöhemmin hän
toistaa saman tempun samalla menestyksellä ja ilman että minä näytän
vähintäkään kärsimättömyyden merkkiä. Kun pienokainen syleili minua
ennenkuin taas paneutui vuoteeseensa, sanoin aivan kuivasti: pikku
ystäväiseni, olkoon tämä menneeksi, mutta älä enää tee näin. Nämä sanat
kiihottivat hänen uteliaisuuttaan, ja seuraavana yönä hän, nähdäkseen
rohkenisinko olla häntä tottelematta, nousi aivan samaan aikaan ja
kutsui minua. Kysyin häneltä, mitä hän tahtoi. Hän sanoi, ettei saanut
unta. "Varsin ikävä seikka", minä sanoin, ja olin sitten ääneti. Hän
pyysi minua sytyttämään kynttilää. "Mitä se hyödyttäisi?" minä sanoin
ja vaikenin sen jälkeen. Nämä lyhyet vastaukseni tuntuivat
hämmästyttävän häntä. Hän läksi pimeässä hapuillen etsimään tuluksia,
joista oli iskevinään tulta, enkä voinut olla naurahtamatta
kuullessani, miten hän satutti sormiaan. Kun hän lopulta varmasti
huomasi, ettei siitä yrityksestä tullut mitään, hän toi minulle
tulukset vuoteeseeni; sanoin hänelle, etten niillä tehnyt mitään ja
käännyin toiselle kyljelleni. Silloin hän rupesi huimasti
juoksentelemaan huoneessa, huutaen, laulaen, suuresti meluten
survaisten pöytää ja tuolia, ja huolellisesti välttäen itseään
satuttamasta, mutta kuitenkin äänekkäästi huutaen, herättääkseen
minussa levottomuutta. Kaikki tämä ei tehnyt mitään vaikutusta minuun,
joka huomasin, ettei hän ollenkaan osannut mukaantua kylmäverisyyteeni,
kun näet oli odottanut kauneita kehotussanoja tai vihanpurkausta.
Mutta hän oli kuitenkin päättänyt voittaa kärsivällisyyteni
itsepäisyydellään ja jatkoi meluamistaan niin vahvasti, että minä
lopulta suutuin, mutta kun käsitin, että kiivaudella olisin pilannut
koko asian, päätin menetellä toisella tavoin. Nousin mitään sanomatta
ja hain tuluksia, joita en löytänyt; pyydän niitä häneltä, hän antaa ne
minulle osottaen ilmeistä iloa siitä, että viimeinkin oli saanut voiton
minusta. Isken tuluksista tulen ja sytytän kynttilän, tartun juropäisen
pienokaisen käteen ja vien hänet vallan tyyneesti viereiseen
huoneeseen, jonka ikkunaluukut oli tarkoin suljettu ja jossa ei ollut
mitään rikottavaa; jätän hänet siihen pimeään, lukitsen sitten tämän
huoneen oven ja palaan huoneeseeni, ilman että hänelle olen sanonut
sanaakaan. Luonnollisesti siellä ensin syntyi kauhea melu; sitä olin
odottanut enkä ollut siitä millänikään. Lopulta melu lakkaa, minä
kuuntelen ja huomaan, että hän mukautuu välttämättömään kohtaloonsa, ja
rauhoitun. Seuraavana päivänä päivän valjetessa astun tuohon huoneeseen
ja näen pienen huimapääni nukkuvan sohvalla vajonneena syvään uneen,
joka niin väsyttävän mellastamisen jälkeen epäilemättä oli hyvin
tarpeellinen.
Juttu ei päättynyt siihen. Äiti sai tietää, että hänen lapsensa oli
viettänyt kaksi kolmannesta yöstään poissa vuoteestaan. Nyt oli kaikki
hukassa; äidin mielestä pienokainen jo oli mennyttä kalua. Tämä huomasi
tilaisuuden soveliaaksi kostolle ja tekeytyi sairaaksi, älyämättä,
ettei sen kautta mitään voittaisi. Noudettiin lääkäri. Äidin
onnettomuudeksi tämä lääkäri oli veitikka, joka ivatakseen äidin
levottomuutta koetti sitä lisätä. Hän kuiskasi korvaani: "Antakaa minun
vaan hoitaa asiaa, lupaan, että lapsi pitkäksi aikaa on menettävä
halunsa näytellä potilasta." Nyt määrättiin erityinen ruokajärjestys ja
huoneessa pysyminen ja lääkkeitä tilattiin apteekista. Surkuttelin tätä
äiti parkaa, jota täten koko hänen ympäristönsä petti paitsi minua,
jota hän rupesi vihaamaan juuri senvuoksi, etten häntä pettänyt.
Lausuttuaan minulle jotenkin ankaria moitesanoja hän virkkoi minulle,
että poikansa terveys oli heikko, että hän oli perheensä ainoa
perillinen, että hän oli pidettävä elossa mistä hinnasta tahansa ja
ettei hän sallinut pienokaista pahotettavan. Siinä olin aivan samaa
mieltä kuin hän; mutta hän tarkotti tuolla pahottamisen välttämisellä
pienokaisen tahdon täydellistä noudattamista. Huomasin, että äitiä oli
kohteleminen samoin kuin hänen lastansa. "Rouvaseni", sanoin jotenkin
kylmästi, "minä en ollenkaan osaa kasvattaa perillistä, enkä edes tahdo
sitä oppia: menetelkää siis sen mukaisesti." Minua kuitenkin tarvittiin
vielä joku aika; isä sovitti asiat ja äiti kirjoitti vakituiselle
kotiopettajalle kiirehtien häntä palaamaan ja lapsi, joka huomasi ettei
sillä ollut mitään hyötyä minun uneni häiritsemisestä eikä myöskään
potemisesta, päätti viimein sekä ruveta nukkumaan että voimaan hyvin.
Tuskin saattaa kuvitella, kuinka monella tämänkaltaisella oikulla tuo
pikku tyranni oli kiusannut kasvattajaansa; kasvatus näet tapahtui
äidin valvonnan alaisena, eikä hän kärsinyt, että perillisen tahtoa
missään suhteessa vastusteltiin. Milloin vaan pojan päähän pisti lähteä
kävelemään, täytyi olla valmis hänelle seuraa tekemään tai oikeammin
häntä saattamaan, ja hän valitsi aina juuri sen hetken, jolloin hänen
kasvattajallaan oli kovin kiire. Lapsi tahtoi minun suhteeni harjottaa
samaa komentoa ja päivällä kostaa minulle siitä, että sen yöllä täytyi
antaa minun nukkua rauhassa. Suostuin alttiisti kaikkeen ja annoin
hänen aluksi ilmeisen selvästi huomata mielihyvän, jota tunsin siitä,
että voin tehdä hänelle mieliksi. Sittemmin, kun häntä oli oikaistava
oikullisuudestaan, menettelin toisin.
Ensin oli hänelle osotettava, että hän oli väärässä, eikä tämä ollut
vaikeata. Kun tiesin, etteivät lapset koskaan pidä silmällä muuta kuin
nykyhetkellisyyttä, saatoin oppilaani helposti alakynteen edeltäpäin
laskemallani menettelytavalla: toimitin hänelle kotona huvituksen,
jonka tiesin olevan erityisesti hänen mieleensä; ja hetkenä, jolloin
näin hänen mitä innokkaimmin antautuvan siihen, ehdotin hänelle, että
lähtisimme kävelemään. Hän kieltäytyi jyrkästi. Toistin ehdotukseni,
mutta hän ei minua kuunnellut. Minun täytyi mukautua hänen tahtoonsa ja
hän pani iloiten merkille tämän todisteen alistumisestani.
Seuraavana päivänä oli minun vuoroni. Olin asettanut niin, että hänellä
oli ikävä: minä taas olin olevinani suuressa työn touhussa. Muuta ei
tarvittu, jotta pienokainen päättäisi toimia kuten olin ajatellut. Hän
tulikin luokseni ja tahtoi keskeyttää työni, saadakseen minut mitä
pikimmin kävelemään kanssaan. Minä kieltäydyin; hän piti itsepäisesti
kiinni tuumastaan. "Minäpä en tulekkaan", sanoin hänelle, "seuraamalla
omaa tahtoasi, olet opettanut minua seuraamaan omaani; minä en tahdo
lähteä kävelemään." "Vähät siitä", hän virkkoi vilkkaasti, "lähden siis
yksin." "Kuten tahdot." Ja minä jatkan työtäni.
Hän pukeutuu, ollen hieman levoton huomatessaan, että minä annoin sen
tapahtua itse tekemättä samoin. Valmiina lähtöön hän tulee sanomaan
minulle hyvästi; vastaan hänen hyvästiinsä. Hän koettaa saada minut
levottomaksi kertomalla mitä teitä aikoo kulkea; hänen puheestaan
päättäen olisi luullut hänen menevän maailman ääreen. Osottamatta
vähintäkään levottomuutta toivotan hänelle onnellista matkaa. Hänen
neuvottomuutensa yhä vaan lisääntyy. Kuitenkin hän säilyttää malttinsa
ja käskee juuri ennen lähtöään palvelijan seurata häntä. Palvelija,
jonka menettelytapa jo edeltäkäsin on määrätty, vastaa ettei hänellä
ole aikaa ja että hän on saanut työtä minulta, jota hänen tulee totella
enempi kuin häntä. Tämä on pienokaiselle kova isku. Miten ymmärtää,
että hänen annetaan lähteä yksin ulos, hänen, joka luulee olevansa
tärkein henkilö talossa ja joka ajattelee taivaan ja maan harrastavan
hänen suojelemistaan! Vähitellen hän rupeaa huomaamaan heikkoutensa;
hän ymmärtää joutuvansa yksin keskelle ihmisiä, jotka eivät häntä
tunne; hän huomaa edeltä ne vaarat, joihin hän voi joutua. Itsepäisyys
nyt enää pitää hänen rohkeuttaan yllä; portaita hän astuu alas hitaasti
ja alakuloisena. Viimein hän astuu kadulle lohduttaen itseään jossakin
määrin sillä ajatuksella, että minut saatetaan vastuunalaiseksi siitä
pahasta, mikä saattaa häntä kohdata.
Tätä juuri olin tarkottanut. Kaikki oli edeltäpäin valmistettua; ja kun
asian ratkaisu oli käyvä jonkun verran julkiseksi, olin hankkinut isän
suostumuksen. Tuskin poika oli astunut muutaman askeleen, kun hän
oikealla ja vasemmalla kuuli eri huomautuksia itsensä johdosta.
"Naapuri, katsoppa tuota näppärää nuorta herraa! Minnehän hän menee
aivan yksin? Hän varmaankin eksyy, pyydänpä häntä tulemaan meille."
"Älkää toki, naapuri hyvä. Ettekö näe, että se on tottelematon
poikanulikka, joka on ajettu pois kodistaan, kun hän ei tahtonut
käyttäytyä niin kuin pitää! Tyhjäntoimittajia ei pidä kutsua luokseen,
antakaa hänen mennä minne tahtoo." "No, ohjatkoon häntä Herra, minua
pahoittaisi, jos hänelle tapahtuisi joku onnettomuus." -- Vähän
kauempana hän kohtaa jotenkin yhdenikäisiään katupoikia, jotka häntä
kiusottavat ja ilkkuvat. Kuta kauemmaksi hän kulkee, sitä enemmän
vastuksia hän kohtaa. Ollen yksin ja vailla suojelijaa hän huomaa
olevansa kaikkien pilkan esineenä ja huomaa suureksi hämmästyksekseen,
ettei hänen olkanauharuusunsa ja kultapäärmeinen pukunsa tuota hänelle
suurempaa kunnioitusta.
Tällävälin muudan ystävistäni, jota hän ei tuntenut ja jolle olin
antanut toimeksi valvoa häntä, seurasi häntä askel askeleelta hänen
huomaamattaan ja meni häntä sopivan hetken tultua puhuttelemaan. Tämä
tehtävä, joka vivahti Sbriganin osaan kappaleessa "Monsieur de
Pourceaugnac",[50] vaati älykästä henkilöä ja ystäväni täyttikin sen
mestarillisesti. Pelottamatta lasta siinä äkillistä kauhua herättämällä
hän saattoi sen niin hyvin käsittämään, miten varomaton sen uhkayritys
oli, että hän puolen tunnin kuluttua toi jälleen luokseni pienokaisen,
joka nyt oli nöyrä ja häpeissään ja joka ei rohjennut nostaa katseitaan
maasta.
Saattaakseen tähän kävelyyn yhtyneen ikävyyden oikein tuntuvaksi, pojan
isä muka oli lähtemässä ulos, juuri sinä hetkenä, kuin pienokainen
astui sisälle; isä tapasi pojan portilla. Pojan täytyi nyt sanoa, mistä
tuli ja miksi minä en ollut hänen mukanansa.[51] Lapsi parka olisi
tahtonut vajota sata jalkaa maan alle. Huolimatta pitää sille pitkää
nuhdesaarnaa isä sanoi sille välinpitämättömämmin kuin mitä olin
odottanut: "Kun tahdot vastedes lähteä yksin kävelemään, olkoon se
sinulle sallittu; mutta koska en kärsi maankulkijaa talossani, niin
laita niin, jos tämä vielä kerran tapahtuu, ettet enää palaa kotia."
Minä puolestani vastaanotin pojan lausumatta moitteen tai ivan sanaa,
mutta hieman juhlallisesti. Ja peläten, että hän voisi epäillä tätä
kaikkea toimeenpannuksi ilveilyksi, en sinä päivänä suostunut menemään
hänen kanssaan kävelemään. Seuraavana päivänä näin suureksi
mielihyväkseni, että hän minun seurassani kulki voittoriemuisen
näköisenä samojen henkilöiden ohi, jotka edellisenä päivänä olivat
häntä ilkkuneet kohdatessaan hänet yksin. On luonnollista, ettei
pienokainen enää uhannut lähteä yksin kävelemään.
Näillä ja tämänkaltaisilla keinoilla onnistui minun siinä vähässä
ajassa, jonka vietin hänen kanssaan, saada hänet tekemään kaikki, minkä
tahdoin, hänelle mitään nimenomaan määräämättä, häneltä mitään
kieltämättä, saarnaamatta, kehottamatta ja kiusaamatta turhilla
opetuksilla. Ja kun minä puhuin, hän oli tyytyväinen, mutta vaitioloni
saattoi hänet levottomaksi; hän ymmärsi silloin, että joku seikka oli
hullusti, ja aina hän sai opetusohjeen itse asiasta. Mutta palatkaamme
aineeseemme.
Nämä alituiset harjotukset, jotka on jätetty luonnon yksinomaisen
ohjauksen varaan, eivät suinkaan tylsytä henkeä ruumista
vahvistaessaan, vaan kehittävät päinvastoin meissä sitä ainoanlaista
järkevyyttä, jota alkuikä kykenee omaksumaan ja joka on kaikkein
tärkein joka iälle. Ne opettavat meitä hyvin tuntemaan voimiemme
käyttämisen, ruumiimme suhteet ympäröiviin esineisiin, meidän
käytettävinämme olevat luonnolliset välikappaleet, jotka sopivat
elimillemme. Onko sen suurempaa typeryyttä kuin se, jota alati
kamarissa ja äitinsä silmien alla kasvatettu lapsi osottaa, joka
tietämättä, mitä paino ja vastustusvoima merkitsee, tahtoo nyhtää irti
suuren puun tai vierittää liikkeelle kallion? Ensi kerran lähtiessäni
ulkopuolelle Geneven tahdoin ottaa kiinni nelistävän hevosen ja
viskelin kiviä Salève vuorta vastaan, joka oli kahden ranskanpenikulman
päässä minusta. Olin kaikkien kylän lasten pilkan esineenä ja olin
heidän mielestään täydellinen hölmö. Oppiin vivun käyttämisestä
tutustutaan kahdeksantoista vuotiaana ylemmissä oppikouluissa; ei ole
ainoatakaan kahdentoistavuotiasta maalaispoikaa, joka ei osaisi käyttää
vipua paremmin, kuin Akatemian ensimäinen mekanikko. Se oppi, minkä
koululaiset saavat keskinäisestä seurustelusta koulupihalla, on sata
kertaa hyödyllisempää kuin kaikki, mikä niille sanotaan luokalla.
Tarkastakaa kissaa, kun se ensikerran tulee sisälle huoneeseen; se
tutkistelee, katselee, nuuskii, ei jää hetkeksikään paikoilleen, se ei
luota mihinkään, ennenkuin on tutkinut kaikki ja tutustunut kaikkeen.
Samoin menettelee lapsi, alkaessaan kävellä ja astuessaan niin
sanoakseni ulos avaraan maailmaan. Koko ero on siinä, että paitsi
näköä, joka molemmille on yhteinen, lapsi käyttää luonnon antamina
tunnusteluvälikappaleinaan käsiä, ja kissa synnynnäistä hienoa
hajuaistiaan. Tämän taipumuksen hyvästä tai huonosta kehittämisestä
riippuu, ovatko lapset taitavia vai kömpelöitä, hitaita vai vilkkaita,
varomattomia vai varovaisia.
Koska siis ihmisen ensimäisten luonnollisten liikkeiden tarkotus on
mitata voimiansa kaiken ympäröivän suhteen ja ottaa selville kaikki ne
havainnolliset ominaisuudet, jotka hän löytää kustakin esineestä ja
jotka voivat vaikuttaa häneen, on hänen ensimäinen opiskelunsa
jonkunlaista kokeilevaa fysiikkaa, joka tarkottaa hänen omaa
ylläpitämistään, ja josta hänen huomionsa käännetään pois
mieteperäisillä opinnoilla, ennenkuin hän on huomannut oikean asemansa
maailmassa. Niin kauan kuin hänen hennot ja taipuvat elimensä voivat
mukautua niiden esineiden mukaan, joihin niiden tulee kohdistaa
vaikutuksensa, niin kauan kuin hänen himmentymättömät aistinsa ovat
vapaat harhamielteistä, on aika harjotella kumpiakin niille ominaisiin
toimituksiin ja oppia tuntemaan niitä havainnollisia suhteita, jotka
vallitsevat meidän ja ulkomaailman välillä. Koska kaikki, mikä joutuu
ihmisymmärrykseen, tulee siihen aistien välityksellä, on ihmisen ensi
ymmärtäminen aistihavainnollista ymmärtämistä; se on järkiperäisen
ajatustoiminnan pohja. Ensimäiset filosofian opettajamme ovat jalkamme,
kätemme ja silmämme. Jos näiden sijaan pannaan kirjoja, ei täten
opeteta meitä järkevästi ajattelemaan; siten meitä opetetaan käyttämään
toisen järkeä; siten meitä opetetaan paljon uskomaan, mutta ei koskaan
tietämään mitään.
Sen, joka tahtoo harjottaa jotakin taidetta, tulee ensin hankkia
itselleen tarpeelliset työkalut. Ja jotta näitä työkaluja voisi
hyödyllisesti käyttää, tulee niiden olla tehdyt tarpeeksi vahvoiksi
kestämään käyttämisen aiheuttamaa kulumista. Oppiaksemme ajattelemaan,
meidän siis tulee harjottaa jäseniämme, aistimiamme, elimiämme, jotka
ovat ymmärryksen välikappaleita; ja jotta voisimme näiden
välikappaleiden käyttämisestä saada mitä suurimman hyödyn, tulee niiden
kannattajan, ruumiin, olla terve ja vahva. Siis, kaukana siitä, että
ihmisen todellinen ymmärtämiskyky kehittyisi riippumattomasti
ruumiista, päinvastoin hyvä ruumiinrakennus saattaa henkisen toiminnan
helpoksi ja varmaksi.
Osottaessani miten on käytettävä lapsuuden pitkää joutilaisuutta,
koskettelen yksityisseikkoja, jotka saattavat tuntua naurettavilta.
Mikä sukkela opetus, huudahtanee joku minulle, joka oman kritiikkinne
mukaan rajoittuu neuvomaan sellaista, jota ei kenenkään tarvitse oppia!
Mitä hyödyttää hukata aikaa, antamalla ohjeita, jotka aina tarjoutuvat
itsestään ja jotka eivät maksa vaivaa eivätkä huolenpitoa? Mikä
kahdentoistavuotias lapsi ei tee kaikkea sitä, minkä tahdotte opettaa
kasvatillenne, jopa sitä, minkä se on oppinut opettajiltaan?
Erehdytte, hyvät herrat! Minä opetan kasvatilleni pitkään aikaan
kysyvää ja hyvin vaivalloista taitoa, jota teidän oppilaillanne
varmaankaan ei ole, nimittäin tietämättömyyden taitoa; sillä niiden
henkilöiden tietomäärä, jotka eivät kuvittele tietävänsä enempää, kuin
sen, minkä tietävät, rajoittuu hyvin harvoihin seikkoihin. Te sanotte
tarjoavanne oppilaillenne tiedettä; olkoon menneeksi; minä puolestani
harrastan niiden välikappaleiden hankkimista, joiden avulla tiedettä
voidaan omaksua. Kerrotaan venetsialaisten muinoin suurella komeudella
näyttäneen Espanjan lähettiläälle P. Markuksen aarretta; tämä ei
lausunut yhtään ihailun sanaa, katsahti vaan pöytien alle ja virkkoi:
_Qui non c'è la radice_.[52] Aina kun kuulen jonkun opettajan panevan
oppilaansa laskettelemaan tietojaan, on minulla halu huudahtaa hänelle
samoin.
Kaikki, jotka ovat ajatelleet muinaiskansojen elintapoja, johtavat
voimisteluharjotuksista tuon ruumiin ja sielun reippauden, joka
tuntuvimmin erottaa nuo kansat nykyajan ihmisistä. Se tapa, jolla
Montaigne kannattaa tätä mielipidettä, osottaa, että hänellä siitä oli
vahva vakaumus; hän palaa siihen alinomaa ja tuhannella eri tavalla.
Puhuessaan lapsen kasvatuksesta hän sanoo, että sen sielun
karkaisemista varten on välttämätöntä vahvistaa sen lihaksia;
totuttamalla sitä työhön se totutetaan kärsimystä kestämään;
totuttamalla sitä ruumiinharjotusten ponnistuksiin, se karaistaan
kestämään nyrjähtymistä, vatsakipua ja kaikkia tauteja. Viisas Locke,
hyvä Rollin, oppinut Feury ja pedanttinen de Crousaz, joiden
mielipiteet kaikessa muussa ovat suuresti toisistaan eroavat, ovat
kaikki yhtä mieltä siinä, että lasten ruumiilliselle kehitykselle on
omistettava suurta huolta. Tämä on järkevin kaikista heidän ohjeistaan;
sitä kuitenkin enimmin laiminlyödään ja tullaan aina laiminlyömään.
Olen jo tarpeeksi puhunut sen tärkeydestä; ja kun sen suhteen ei voi