Émile eli Kasvatuksesta - 23

kivun ja kuoleman mainitseminen luovat koko kysymykseen surumielisyyden
verhon, joka ehkäisee mielikuvituksen vilkkaan toiminnan ja tukahuttaa
uteliaisuuden. Kaikki johtaa ajatukset synnyttämisen seurauksiin, eikä
sen syihin. Ihmisluonnon heikkous, inhottavat seikat, kärsimyksen kuvat
-- siinä ne lähemmän tiedonannon tulokset, joihin tämä vastaus johtaa,
jos sen herättämä vastenmielisyys sallii lapsen tuollaisia lähempiä
tietoja pyytää. Mitenkä tähän suuntaan käyvissä keskusteluissa
levottomat intohimot pääsisivätkään syntymään! Kuitenkin tulee huomata,
ettei totuutta ole poljettu ja ettei ole tarvittu pettää oppilasta, sen
sijaan että häntä olisi opetettu.
Lapsenne lukevat kirjoja ja ammentavat niistä tietoja, joita heillä ei
olisi, jos eivät olisi niitä lukeneet. Lukiessa mielikuvitus kiihottuu
ja terottuu lukuhuoneen hiljaisuudessa. Jos he ottavat osaa
seuraelämään, he kuulevat kaksimielistä puhetta ja näkevät esimerkkejä,
jotka heitä hämmästyttävät. Heihin on siihen määrään istutettu se
käsitys, että ovat aikaihmisiä, että he kaikesta, minkä aikaihmiset
tekevät heidän läsnäollessaan, hakevat esiin sen, mikä heille itselleen
sopii. Onhan välttämätöntä, että he pitävät muiden tekoja kaavanaan,
kun muiden arvostelut ovat heidän lakeinaan. Ne palvelijat,
jotka tehdään riippuvaisiksi lasten tahdosta ja jotka siis pitävät
edullisena miellyttää heitä, huvittavat heitä heidän hyvien
tapojensa kustannuksella. Kevytmieliset lastenhoitajattaret puhuvat
nelivuotiselle lapselle sellaista, mitä ei edes julkein heistä kehtaisi
sanoa viidentoistavuotiaalle. Pian nämä naiset unhottavat minkä ovat
sanoneet; mutta lapset eivät unhota sitä, minkä ovat kuulleet. Rivot
puheet valmistavat siveettömyyttä. Turmeltunut palvelija saattaa lapsen
irstaaksi, ja yhteinen etu saattaa molemmat asiasta vaikenemaan.
Lapsi, joka on kasvatettu ikänsä vaatimusten mukaisesti on yksinäinen
olento. Se ei tiedä muunlaisesta kiintymyksestä kuin sellaisesta, joka
johtuu tottumuksesta. Se rakastaa sisartaan samoin kuin kelloaan, ja
ystäväänsä kuin koiraansa. Se ei tunne olevansa mitään erityistä
sukupuolta eikä mitään erityistä sukua. Mies ja nainen ovat sille yhtä
vieraita. Se ei sovita itseensä mitään siitä, mitä he tekevät ja
sanovat; se ei sitä huomaa eikä kuule, tai ei ollenkaan kiinnitä siihen
huomiotaan. Heidän puheensa eivät sitä huvita enempää kuin heidän
tekonsa. Kaikki tämä on sille vallan välinpitämätöntä. Tätä metodia
noudattamalla ei lapseen istuteta mitään keinotekoista erehdystä, vaan
ylläpidetään siinä luonnollista tietämättömyyttä. Se aika tulee,
jolloin luonto itse ottaa toimekseen opettaa oppilastaan, ja vasta
silloin se saattaa hänet kykeneväksi vahingotta omistamaan tuota
opetusta. Tässä ovat metodini pääpiirteet. Tarkoitukseni ei ole antaa
yksityiskohtaisia sääntöjä; mutta kuitenkin ne keinot, joita ehdotan
muita tarkoituksia varten, valaisevat vielä lisäksi tätäkin kysymystä.
Jos tahdotte saattaa järjestystä ja säännöllisyyttä herääviin
intohimoihin, niin pidentäkää niiden kehitysaikaa, jotta ne ehtivät
saada keskinäistä tasasuhtaisuutta, sitä myöten kuin ne syntyvät.
Silloin ei ihminen niitä säädä, vaan luonto itse. Kasvattajilla ei ole
muuta tehtävää kuin antaa luonnon järjestää omaa työtänsä. Jos kasvatti
olisi yksin, ei kasvattajalla tässä suhteessa olisi mitään tehtävää;
mutta kaikki, mikä edellistä ympäröi, kiihottaa hänen mielikuvitustaan.
Ennakkoluulojen tulva tempaa häntä mukaansa; jotta voitaisiin häntä
pidättää, tulee häntä voimakkaasti johtaa päinvastaiseen suuntaan.
Tunteen pitää hillitä mielikuvitusta ja järjen saattaa ihmisten
mielipiteet vaikenemaan. Kaikkien intohimojen lähde on tunne-elämän
vaikutustenalaisuus; mielikuvitus määrää niiden suunnan. On
välttämätöntä, että jokainen olento, joka tietää suhteensa muihin,
tuntee mielipahaa huomatessaan näiden suhteiden huononevan ja kun hän
kuvittelee tai luulee kuvittelevansa olevan olemassa toisia suhteita,
jotka paremmin sopivat hänen luonnolleen. Mielikuvituksen erehdykset
muuttavat kaikkien äärellisten olentojen, enkeleidenkin intohimot, jos
niillä niitä on,[98] paheiksi. Niiden pitäisi näet tuntea kaikkien
olentojen luonto, tietääkseen mitkä suhteet paraiten soveltuvat niiden
omalle luonteelle.
Kaiken inhimillisen viisauden ydin intohimojen kohteluun nähden on
lyhyesti seuraava: 1:ksi tulee tuntea ihmisen oikeat suhteet sekä mitä
tulee sukuun että yksilöön. 2:ksi tulee järjestää kaikki
mielenliikutukset näiden suhteiden mukaan.
Mutta onko ihmisen vallassa järjestää näitä mielenliikutuksia
erityisten suhteiden mukaisesti? Epäilemättä, jos hän osaa ohjata
mielikuvitustaan johonkin määrättyyn suuntaan tai saattaa sitä
tottumaan erityiseen toimintatapaan. Muuten ei ole niin paljoa kysymys
siitä, mitä ihminen tässä suhteessa voi aikaansaada itseensä nähden,
kuin siitä, missä määrin kasvattaja voi vaikuttaa oppilaaseensa,
valitsemalla ne olosuhteet, joihin hän hänet asettaa. Esittämällä
soveliaat keinot oppilaan pysyttämiseksi luonnon järjestyksen rajoissa
samalla tarpeeksi osotetaan miten hän niistä voi poistua.
Niin kauan kuin oppilaan vaikutuksenalaisuus rajoittuu hänen omaan
persoonaansa, ei hänen toimintansa ole siveellistä laatua. Vasta
silloin, kun tämä vaikutuksenalaisuus alkaa ulottua häntä itseään
ulommaksi, hän ensin saa ne aavistukset ja sitten ne selvät käsitteet
hyvästä ja pahasta, joiden nojalla hän todella kehittyy ihmiseksi ja
sukunsa olennaiseksi osaksi. Tähän ensimäiseen näkökohtaan meidän siis
ensin tulee kiinnittää huomiomme.
Se on vaikeata, sillä sitä varten täytyy hylätä ne esimerkit, jotka
ovat meitä lähinnä ja hakea sellaisia, jotka osottavat luonnon
järjestyksen mukaisesti tapahtuvaa asteittaista kehitystä.
Lapsi, joka on kaavamaisesti kasvatettu, hienosteltu ja sivistetty, ja
joka vaan odottaa milloin on saavuttava kyvyn panna käytäntöön saamansa
ennenaikaiset tiedot, ei koskaan erehdy sen hetken suhteen, jolloin se
tuon kyvyn saavuttaa. Sen tuloa se ei suinkaan kärsivällisesti odota,
vaan jouduttaa sitä; se saattaa verensä liian aikaiseen kuohuntaan. Se
tietää mikä on oleva sen halujen esine jo paljoa ennen kuin se niitä
kokee. Luonto ei sitä kiihota, se itse päinvastoin pakottaa luontoa.
Kun luonto tekee siitä miehen, ei sillä enää ole sille mitään
opetettavaa. Lapsi näet jo oli ajatuksissaan mies paljoa ennen, kuin se
todella oli mieheksi varttunut.
Luonnon oikea kulku on asteittainen ja hitaampi. Vähitellen veri
kuumenee, elonhenget elpyvät ja aistillisuus herää. Se viisas työmies,
joka ohjaa konepajaa, pitää huolta siitä, että kaikki työkalut ovat
täydelliset, ennenkuin niitä ruvetaan käyttämään työssä. Pitkällinen
levottomuus käy ensi halujen edellä, pitkällinen tietämättömyys niitä
pettää; halutaan jotakin tuntematonta, epämääräistä. Veri kuohuu ja
läikkyy; elämän yltäkylläisyys pyrkii leviämään ulommaksi omaa
persoonaa. Silmä vilkastuu ja tähystelee muita olentoja. Harrastus
ympäröiviä henkilöitä kohtaan herää sekä se tunne, ettemme ole luodut
elämään yksin. Näin sydän aukenee inhimillisille tunteille ja kykenee
tuntemaan kiintymystä.
Ensimäinen tunne, jota huolellisesti kasvatettu nuorukainen voi tuntea,
ei ole rakkaus vaan ystävyys. Hänen heräävän mielikuvituksensa
toiminnan ensi ilmauksia on se, että se huomauttaa hänellä olevan
vertaisiaan, suku näet kiinnittää hänen huomiotansa aikaisemmin
kuin sukupuolet. Siinä piilee toinen pidennetyn viattomuudenajan
tuottama etu, nimittäin se, että voimme käyttää hyväksemme heräävää
tunne-elämää, kylvääksemme nuorukaisen sydämeen inhimillisyyden ensi
siemenet. Tämä etu on kahta arvokkaampi sentähden, että tämä on ainoa
elämän ikäkausi, jolloin tällaisilla yrityksillä voi olla todellista
menestystä.
Olen aina huomannut että nuorukaiset, jotka aikaisin ovat turmeltuneet
ja joutuneet alttiiksi naisille ja irstailulle, ovat olleet
epäinhimillisiä ja julmia; aistillisuuden kiivaus on saattanut
heidät kärsimättömiksi, kostonhimoisiksi ja hurjiksi. Heidän
mielikuvituksensa, jonka yksi ainoa seikka täytti, sulkeutui kaikilta
muilta harrastuksilta; he eivät tunteneet sääliä tai armahtavaisuutta;
he olisivat voineet uhrata isänsä, äitinsä, jopa koko maailman
pienimmällekin huvilleen. Sitävastoin onnellisessa tapojen
yksinkertaisuudessa kasvatettu nuorukainen tuntee jo luonnon ensi
liikahdusten johtavan häntä helliin ja kiintymystä uhkuviin
mielenliikutuksiin. Hänen sääliväinen sydämensä heltyy lähimäisensä
kärsimyksistä. Hän vavahtaa ilosta nähdessään jälleen toverinsa; hänen
käsivartensa avautuvat vaistomaisesti hyväilevään syleilyyn ja hänen
silmänsä osaavat vuodattaa heltymyksen kyyneliä. Hän tuntee häpeää, jos
on pahottanut toisten mieltä, ja hän katuu, jos tieten on jotakin
loukannut. Jos kuohahtavan veren hehku saattaa hänet kiivastumaan,
ärtymään ja vihastumaan, huomaa seuraavassa tuokiossa hänen sydämensä
koko hyvyyden hänen perinpohjaisessa katumuksessaan. Hän itkee ja
huokailee iskemästään haavasta ja tahtoisi omalla verellään jälleen
lunastaa vuodattamansa veren. Koko hänen kiivautensa haihtuu ja hänen
ylpeytensä nöyrtyy syyllisyytensä tietoisuudesta. Jos joku on loukannut
häntä itseään, niin hänen raivonsa ollessa ylimmillään pieni anteeksi
pyyntö, yksi ainoa sana hänet täydelleen lepyttää. Hän antaa anteeksi
muiden väärät teot yhtä kernaasti kuin hyvittää omansa. Nuoruudenikä ei
ole koston eikä vihan, vaan on sääliväisyyden, lempeyden ja
jalomielisyyden ikä. Rohkenenpa väittää -- enkä pelkää että kokemus
kumoaa väitettäni -- että lapsi, joka ei ole turmeltunutta sukua ja
joka on säilyttänyt viattomuutensa kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa
asti, tuossa iässä on mitä jalomielisin, paras, helläsydämisin ja
rakastettavin ihminen. Tällaista kaiketi teille ei ole koskaan ennen
sanottu; sen kyllä uskon, sillä koulujen perinpohjaisessa turmeluksessa
kasvatetut filosofit eivät kykene tätä tietämään.
Ihmisen heikkous saattaa hänet yhteiskunnalliseksi; yhteiset
kärsimyksemme kiinnittävät sydämemme ihmiskuntaan. Emme olisi velkapäät
sitä kohtaan tuntemaan mitään kiitollisuutta, ellemme olisi ihmisiä.
Jokainen kiintymys on merkki omasta riittämättömyydestämme. Jos ei
kukaan meistä tarvitsisi toisia, ei kukaan ajattelisi liittymistä
heihin. Näin itse voimattomuudestamme syntyy heikko onnemme. Todella
onnellinen olento on yksinään elävä ihminen. Jumala yksin nauttii
ehdotonta onnea, mutta kuka meistä sitä kykenee käsittämään? Jos joku
epätäydellinen olento voisi riittää itselleen, niin mistä hän, meidän
käsityksemme mukaan voisi nauttia? Hän olisi yksin, hän olisi perin
onneton. Minä en voi käsittää että henkilö, joka ei tarvitsisi mitään,
voisi rakastaa jotakin. En voi käsittää että se, joka ei rakastaisi
mitään, voisi olla onnellinen.
Tästä johtuu, että kiinnymme kanssaihmisiimme vähemmin sen nojalla,
että ottaisimme osaa heidän iloihinsa, kuin sen nojalla, että säälimme
heidän kärsimyksiään; sillä jälkimäisistä huomaamme paljoa paremmin
oman luontomme yhtäläisyyden ja ne ovat samalla takeina heidän
kiintymyksestään meihin. Kun yhteiset tarpeemme liittävät meidät yhteen
edun nojalla, yhteiset kärsimyksemme taas yhdistävät meidät lähimäisen
rakkauden siteillä. Onnellisen ihmisen näkeminen herättää muissa
vähemmän rakkautta kuin kateutta. Tekisipä mieli syyttää häntä oikeuden
anastamisesta, joka ei ole hänelle tuleva, hän kun näin nauttii
erikoista onnellisuutta. Lisäksi itserakkautemme kärsii, kun se panee
meidät ajattelemaan ettei tuo ihminen ollenkaan tarvitse meitä. Mutta
kukapa ei säälisi onnetonta, jonka näkee kärsivän? Kukapa ei tahtoisi
vapauttaa häntä hänen kärsimyksestään, jos se ei maksaisi enempää kuin
toivomuksen? Mielikuvitus saattaa meidät helpommin asettumaan
onnettoman kuin onnellisen ihmisen kannalle. Tunteemme sanoo meille
että edellisen tila meitä liikuttaa paljon lähemmin kuin jälkimäinen.
Sääli on mieluisa tunne, sillä asettuessamme kärsivän kannalle tunnemme
kuitenkin samalla mielihyvää ajatellessamme ettemme ole hänen
kärsimyksensä alaisena. Kateus taas on katkera tunne, kun näet
kateellinen ihminen nähdessään onnellisen henkilön ei suinkaan
mielikuvituksessaan asetu hänen asemaansa, vaan pahottelee sitä ettei
itse ole tuossa asemassa. Tuntuu siltä kuin kärsivän näkeminen
vapauttaisi meidät hänen kärsimyksistään, ja onnellisen näkeminen taas
riistäisi meiltä sen onnellisuuden, jota hän nauttii.
Jos siis tahdotte herättää ja ylläpitää nuorukaisen sydämessä
alkavan tunne-elämän ensi ilmauksia ja taivuttaa hänen luonteensa
hyväntekeväisyyteen ja hyvyyteen, niin älkää näyttämällä hänelle
inhimillisen onnen pettävää kuvaa saattako hänessä itämään ylpeyttä,
turhamielisyyttä ja kateutta. Älkää heti aluksi luoko hänen silmiensä
eteen hovien komeutta, palatsien upeutta ja teatterin houkuttelevia
näytöksiä; älkää viekö häntä seurapiireihin ja loistaviin pitoihin;
älkää näyttäkö hänelle suuren maailman ulkokuorta, ennenkuin olette
saattanut hänet kykeneväksi arvostelemaan sen ominaista sisäistä arvoa.
Jos hänelle näytetään maailmaa, ennenkuin hän tuntee ihmisiä, ei häntä
siten suinkaan kehitetä, vaan turmellaan; häntä ei opeteta, vaan
petetään.
Ihmiset eivät luonnostaan ole kuninkaita, ylhäisiä, eivät hovimiehiä
eivätkä rikkaita; kaikki ovat syntyneet alastomina ja köyhinä, kaikki
ovat alttiina elämän kärsimyksille, suruille, onnettomuuksille,
tarpeille ja kaikenlaisille kivuille; lopuksi kaikkien on pakko kuolla.
Sellainen on ihminen todellisuuden valossa; sitä kohtaloa ei kukaan
vältä. Kun siis alatte tutkia ihmisluontoa, niin kiinnittäkää ensin
huomionne siihen, mikä ihmisluonnosta on erottamatonta, siihen mikä
ihmiskunnalle on olennaista.
Kuudentoista-vuotiaana nuorukainen tietää mitä kärsimys on, sillä hän
on jo itse kärsinyt; mutta tuskinpa hän tietää, että muutkin olennot
kärsivät. Pelkkä kärsimyksen näkeminen ilman että itse sitä kokee ei
ole kärsimyksen tuntemista; ja, kuten olen sanonut monta monituista
kertaa, lapsi, joka ei osaa mielessään kuvitella mitä muut ihmiset
tuntevat, tuntee ainoastaan omat kärsimyksensä. Mutta niin pian kuin
aistillisuuden ensi kehitys siinä puhaltaa liekkiin mielikuvituksen
tulen, se rupeaa tuntemaan kanssaihmisten tunteita, heltymään heidän
valituksistaan ja kärsimään heidän tuskistaan. Silloin kärsivän
ihmiskunnan tarjoama surullinen näytelmä epäilemättä hänen sydämessään
herättää ensimäisen ihmisrakkaudentunteen, jota hän koskaan on kokenut.
Kenen on syy siihen, ettei ole helppoa lapsissanne huomata tätä
kehityskohtaa? Opetattehan niitä jo niin aikaisin teeskentelemään
tunteita ja tutustutatte ne niin aikaisin tunteita ilmaisevaan kieleen,
että ne, yhäti käyttäen samaa puhetapaa, kääntävät teiltä saamansa
opetukset teitä vastaan, eikä teille jää mitään keinoa huomata, milloin
niiden teeskentely lakkaa ja milloin ne todella alkavat tuntea sitä,
mitä sanovat. Tarkastakaa sitä vastoin Émileäni; siihen ikään asti,
johon olemme häntä seuranneet, ei hänellä ole ollut noita tunteita,
eikä hän ole valehdellut. Ennenkuin hän on tietänyt mitä rakastaminen
merkitsee hän ei ole sanonut kellekään: "Pidän sinusta hyvin paljon."
Hänelle ei ole määrätty miten hänen tulee käyttäytyä isänsä ja äitinsä
tai sairaan kasvattajansa huoneessa. Hänelle ei ole neuvottu taitoa
teeskennellä surullisuutta, jota hän ei ole tuntenut. Hän ei ole
teeskennellyt itkemistä kenenkään ihmisen kuolon johdosta, sillä hän ei
ymmärrä mitä kuolema on. Sama tunteettomuus, joka on hänen sydämessään,
ilmenee hänen käytöstavassaankin. Ollen välinpitämätön kaiken, paitsi
itsensä suhteen, kuten kaikki muutkin lapset, hän ei kiinnitä
harrastustaan kehenkään. Ainoa seikka, joka hänet erottaa muista
lapsista, on se, ettei hän ollenkaan tahdo näyttää omaavansa tuollaista
harrastusta ja ettei hän siis ole teeskentelevän vilpillinen kuten ne.
Émile, joka on varsin vähän ajatellut tuntevien olentojen tilaa, on
vasta myöhään tietävä mitä kärsimys ja kuolema on. Valitukset ja
huudot alkavat silloin nostaa hänen säälintunteitaan, nähdessään veren
vuotoa hän on kääntävä pois silmänsä. Kuolevan eläimen viimeiset
kouristusliikkeet ovat hänessä herättävät epämääräistä tuskaa,
ennenkuin hän vielä tietää, mistä nämä oudot tunteet hänessä heräävät.
Jos hän olisi jäänyt alkuperäiseen tietämättömyyden ja raakuuden
tilaan, hän ei noita tunteita tuntisi; jos hänellä olisi enempi
tietoja, hän tuntisi niiden alkusyyn; nyt hän on jo liiaksi verrannut
toisiinsa eri käsitteitä, ollakseen mitään tuntematta, mutta ei ole
tehnyt sitä tarpeeksi käsittääkseen mitä tuntee.
Täten syntyy sääli, tuo ensimäinen yhteyden tunne, joka luonnon
järjestyksen mukaisesti liikuttaa ihmissydäntä. Tullakseen
tunteelliseksi ja sääliväiseksi lapsen on tietäminen että on olemassa
sen kaltaisia olentoja, joilla on samat kärsimykset, jotka lapsella on
ollut, jotka tuntevat sen tuntemia tuskia ja lisäksi toisia tuskia,
joita lapsi voi kuvitella vielä joskus kärsivänsä. Sillä mitenkä muuten
voisimmekaan heltyä säälintunteista, ellemme siirtyisi ulkopuolelle
omaa itseämme ja ellemme asettuisi kokonaan kärsivän olennon sijaan,
hyläten, niin sanoakseni, oman olemuksemme, vaihtaen sen tuon toisen
olemukseen? Kärsimme ainoastaan siinä määrin kuin tiedämme hänen
kärsivän; kärsimyksemme aihe ei ole meissä itsessämme, vaan hänessä. Ei
siis kukaan kykene sääliä tuntemaan ennenkuin mielikuvitus herää ja
alkaa siirtää ihmistä ulkopuolelle itseään.
Mitä muuta voimmekaan tehdä herättääksemme ja ylläpitääksemme tätä
versovaa tunteellisuutta, ohjataksemme ja seurataksemme sitä sen
luonnolliseen kehityssuuntaan, kuin että toiselta puolen tarjoamme
nuorukaiselle sellaista, mihin hänen sydämensä paisuvat voimat voivat
kiintyä, mikä laajentaa hänen tunteellisuuttaan ja ulotuttaa sen muihin
olentoihin, mikä saattaa hänet kaikkialla ulkopuolella itseään
löytämään itseänsä, ja että toiselta puolen huolellisesti poistamme
kaiken, mikä saattaa hänen sydämensä ahtaaksi, umpinaiseksi ja mikä
kehittää inhimillistä itsekkäisyyttä. Meidän tulee toisin sanoin
herättää hänessä hyvyyttä, inhimillisyyttä, sääliä, hyväntekeväisyyttä
ja kaikkia puoleensa vetäviä ja lempeitä tunteita, jotka luonnostaan
ovat ihmisille niin miellyttäviä. Toiselta puolen tulee meidän estää
syntymästä kateutta, ahneutta, vihaa ja kaikkia vastenmielisiä ja
julmia mielenliikutuksia, jotka eivät ainoastaan niin sanoakseni vedä
tunteellisuutta alas nollapisteeseen, vaan vielä sitä alemmaksikin,
tuottaen kärsimystä ja tuskaa itse sille henkilölle, joka niitä tuntee.
Luulen voivani supistaa kaikki edellä mainitut mietteeni pariin kolmeen
määrättyyn, selvään ja helppotajuiseen ohjesääntöön:

Ensimäinen perusohje.
_Ei ole ihmissydämelle olennaista asettua onnellisempien ihmisten, vaan
niiden sijaan, jotka ovat meitä itseämme surkuteltavammat_.
Jos tavataan poikkeuksia tästä säännöstä, niin ne ovat enemmän
näennäisiä kuin olennaisia. Niinpä emme asetu sen rikkaan tai ylhäisen
henkilön sijaan, johon olemme kiintyneet ystävyyden siteillä; ja vaikka
kiintymyksemme tuohon henkilöön onkin vilpitön, ei se kuitenkaan
pohjaltaan ole muuta kuin että omistamme itsellemme hänen
varallisuutensa tuottamia etuja. Joskus pidämme hänestä silloin kun
onnettomuus on häntä kohdannut. Mutta niin kauan kuin hän on
onnellinen, ei hänellä ole muuta oikeata ystävää kuin se, joka ei anna
näennäisten seikkojen pettää itseään ja joka häntä enemmän säälii kuin
kadehtii, huolimatta hänen onnellisista oloistaan.
Tunnemme mielemme heltyvän liikutuksen tunteista tarkastaessamme
muutamien säätyluokkien kuten esim. maalaisten ja paimenten onnellista
elämää. Sitä mielihyvää, jota tunnemme nähdessämme näiden kunnon
ihmisten nauttivan onneansa, ei myrkytä mikään kateus, sillä tunnemme
todellista myötätuntoisuutta heitä kohtaan. Miksi? Sentähden, että
tunnemme kykenevämme astumaan alas tähän rauhalliseen ja viattomaan
tilaan ja nauttimaan samaa onnellisuutta. Tämä on meille tarjona oleva
viimeinen turva, joka herättää pelkkiä miellyttäviä ajatuksia, kun
meidän näet ainoastaan tarvitsee tahtoa nauttia sen tuottamaa
mielihyvää. On aina mieluista huomata omaa voimaansa ja
kykeneväisyyttään sekä tarkastaa apukeinojaan, silloinkin, kun emme
tahdo niitä käyttää.
Tästä seuraa että, jos tahdomme kasvattaa nuoren miehen
ihmisystävälliseksi, ei meidän suinkaan pidä saattaa häntä ihailemaan
muiden ihmisten loistavaa asemaa, vaan tulee päinvastoin osottaa tämän
aseman varjopuolia ja saattaa nuorukaista pelkäämään tuollaisen
kohtalon alaiseksi joutumista. Silloin hän luonnollisesti on raivaava
itselleen sellaisen onnentien, jota ei kukaan muu ennen ole astunut.

Toinen perusohje.
_Emme koskaan surkuttele toisissa muita kärsimyksiä kuin sellaisia,
joilta emme luule olevamme itse turvatut_.
_Non ignara mali, miseris succurrere disco.[99]
En tunne mitään niin kaunista, syvää, liikuttavaa ja totta kuin tämä
säe.
Miksi kuninkaat eivät tunne sääliä alamaisiaan kohtaan? Sentähden,
etteivät koskaan pidä itseään muiden ihmisten kaltaisina. Minkä tähden
rikkaat ovat niin kovat köyhiä kohtaan? Sentähden, etteivät pelkää
köyhtyvänsä. Miksi aateliset niin suuresti halveksivat kansaa? Siksi
että aatelismies ei koskaan tule kansanmieheksi. Miksi turkkilaiset
yleensä ovat inhimillisemmät ja vieraanvaraisemmat kuin me?
Sentähden, että heidän kokonaan mielivaltaisen hallituksensa vuoksi
yksityisihmisten suuruus ja onni alati on epävarma ja horjuva, joten he
eivät pidä alenemista ja onnettomuutta tilana, johon eivät voisi
joutua.[100] Jokainen saattaa huomenna saada osakseen saman kohtalon
kuin se, jota tänään on auttanut. Tämä huomio, joka esiintyy alati
itämaalaisissa romaaneissa, aiheuttaa sen, että niitä lukiessamme
tunnemme jonkunmoista liikuttavaa heltymystä, jota ei koko meidän kuiva
ja teennäinen moraalimme voi herättää.
Älkää siis totuttako oppilastanne oman edullisen asemansa korkeuksista
tarkastamaan onnettomien kärsimyksiä ja kovaosaisten työtä, älkääkä
toivoko hänessä herättävänne sääliä heitä kohtaan, jos hän pitää noita
kärsimyksiä itselleen vieraina. Selittäkää hänelle että noiden
poloisien kohtalo voi hänetkin kohdata, että kaikki heidän
onnettomuutensa uhkaavat häntäkin ja että tuhannet odottamattomat ja
välttämättömät tapaukset minä hetkenä tahansa voivat saattaa hänet
niiden uhriksi. Totuttakaa hänet olemaan luottamatta syntyperäänsä,
terveyteensä ja rikkauteensa; osottakaa hänelle kaikki onnen
vaihtelut ja hakekaa hänelle noita alati liiankin usein esiintyviä
esimerkkejä ihmisistä, jotka hänen omaa asemaansa ylhäisemmältä
yhteiskunta-asteelta ovat vajonneet mitä kurjimpaan tilaan. Onko tämä
tapahtunut heidän omasta vai muiden syistä, ei tässä tule kysymykseen.
Eihän hän edes tiedä mitä syyllisyys merkitsee. Älkää koskaan häiritkö
hänen tietojensa järjestystä ja opastakaa häntä ainoastaan sellaisilla
ohjeilla, jotka soveltuvat hänen käsityskykyynsä. Hänen ei tarvitse
olla suuresti oppinut ymmärtääkseen ettei koko inhimillinen oppineisuus
voi hänelle vastata, onko hän tunnin kuluttua oleva elävien vai
kuolleiden joukossa, eikö munuaisvaiva vielä ennen yön tuloa tuota
hänelle hampaiden-kiristystä, onko hän kuukauden kuluttua rikas vai
köyhä, onko hän kenties vuoden päästä ruoskanlyöntien pakottamana
soutava galeerilaivaa Algeriassa. Mutta älkää suinkaan sanoko hänelle
tätä kylmästi, ikäänkuin olisi kysymys katkismuksen ulkoluvusta.
Huomatkoon ja tuntekoon hän itse inhimillistä kärsimystä. Saattakaa
hänen mielikuvituksensa järkkymään ja pelosta vapisemaan niiden
vaarojen johdosta, jotka lakkaamatta ympäröivät jokaista ihmistä.
Auetkoot hänen silmänsä näkemään kaikkia noita ammottavia kuiluja, ja
takertukoon hän kiinni teihin, kuullessaan teidän niitä kuvailevan,
peläten että niihin suistuisi. Mutta tätenhän teemme hänestä aran
pelkurin -- huomautatte kenties. Tämän saa tulevaisuus osottaa; mutta
kaikkein tärkeintä on, että nykyhetkellä teemme hänet inhimilliseksi.

Kolmas perusohje.
_Sitä sääliä, jota tunnemme lähimäisemme kärsimystä kohtaan, emme
mittaa tämän kärsimyksen suuruuden mukaan, vaan sen nojalla, mikäli
luulemme kärsivän kykenevän kärsimystänsä tuntemaan_.
Surkuttelemme onnetonta ainoastaan siinä määrin kuin luulemme hänen
itsensä pitävän itseään säälittävänä. Kärsimyksiemme fyysillinen
tietoisuus on rajoitetumpi kuin miltä näyttää; mutta muisti, joka panee
meidät tuntemaan niitä jatkuvina, ja mielikuvitus, joka ulotuttaa ne
tulevaisuuteen, vasta saattavat meidät säälittäviksi. Tässä mielestäni
piilee yksi syy siihen, että olemme tunnottomammat eläinten kuin
ihmisten kärsimyksiä kohtaan, joskohta eläinten yhtä suuren
kärsimismahdollisuuden pitäisi yhtä suuressa määrin asettaa meidät
niiden sijaan. Emme surkuttele tallissa olevaa ajohevosta, kun näet
emme oleta että se heiniään syödessään ajattelee saamiaan ruoskaniskuja
tai niitä vaivoja jotka sitä odottavat. Emme liioin surkuttele
lammasta, jonka näemme syövän laitumella, vaikka tiedämme että se pian
teurastetaan; arvelemme näet ettei se tiedä tulevaa kohtaloaan. Kun
tämä edellytys laajenee, muutumme tunnottomiksi ihmiskohtaloidenkin
suhteen; niinpä rikkaat lohduttavat itseään ajatellessaan sitä pahaa,
jonka tekevät köyhille olettamalla heitä niin tylsämielisiksi, etteivät
ollenkaan tuota pahaa huomaa. Yleensä luullakseni se arvo, jonka kukin
panee vertaistensa onneen, riippuu siitä arvosta, jossa hän heitä
pitää. On luonnollista, että pidämme vähäarvoisena sellaisten
henkilöiden onnea, joita halveksimme. Älkää siis enää ihmetelkö, että
valtiomiehet puhuvat kansasta niin ylenkatseellisesti ja että useimmat
filosofit tahallansa kuvaavat ihmistä niin häijyksi.
Kansa se varsinaisesti muodostaa ihmiskunnan; mikä ei ole varsinaista
kansaa, se on niin vähäarvoista, ettei maksa vaivaa ottaa sitä lukuun.
Ihminen on sama kaikissa säädyissä; jos siis tämä on totta, ansaitsevat
väkirikkaammat säädyt enintä kunnioitusta. Sen mielestä, joka asioita
ajatellen osaa punnita, kaikki säätyerotukset katoavat; hän näet näkee
samat intohimot ja samat tunteet karkeassa työmiehessä kuin miehessä,
jolla on kuuluisa nimi; hän ei huomaa eroa muussa kuin heidän
puheissaan ja enemmän tai vähemmän keinotekoisessa ulkokuoressa. Ja jos
heidän välillään ilmenee joku oleellinen ero, niin tämä näyttää
epäedullisemman puolen siinä, joka enemmän teeskentelee. Rahvas
esiintyy sellaisena kuin se on, eikä se ole rakastettava; mutta onpa
välttämätöntä, että seuraelämän ihmiset teeskentelevät; jos he näet
näyttäytyisivät sellaisina kuin todella ovat, he herättäisivät
kauhua...
Meidän aikamme viisaat sanovat, että muka on olemassa yhtä suuri määrä
onnea ja kärsimystä joka säädyssä. Tämä väitös on yhtä turmiollinen
kuin perätön. Sillä jos kaikki ovat yhtä onnellisia, mitäpä minun
silloin tarvitsee vaivata itseäni kenenkään menestymistä edistääkseni!
Jääköön siis kukin entisiin oloihinsa: rääkättäköön orjaa, tuntekoon
sairas yhä edelleen kipua ja kuolkoon kerjäläinen nälkään. Eihän heillä
ole mitään voitettavissa tilansa muutoksesta. He muka luettelevat
rikkaiden kärsimykset ja huomauttavat miten tehottomat heidän ilonsa
ovat; mikä karkea viisastelu! Rikkaan kärsimykset näet eivät suinkaan
johdu hänen säädystään, vaan hänestä itsestään, joka tuota säätyään
väärinkäyttää. Vaikkapa hän olisi köyhääkin onnettomampi, hän ei
ansaitse mitään sääliä, koska kaikki hänen kärsimyksensä ovat hänen
itsensä aiheuttamia ja koska riippuu ainoastaan hänestä itsestään olla
onnellinen. Köyhän kärsimys taas johtuu oloista, sen kohtalon
kovuudesta, joka lepää hänen hartioillaan. Ei edes pitkäkään tottumus
voi hänestä poistaa ruumiillista väsymyksen, uupumisen ja nälän tuntoa.
Suuri nerokkaisuus ja viisauskin ovat voimattomat vapauttamaan häntä
säätynsä kärsimyksistä. Mitä hyötyä on Epiktetoksella[101] siitä että
edeltäpäin arvaa, että hänen herransa on ruhjova hänen jalkansa?
Jättääkö tuo herra hänen jalkansa silti ruhjomatta. Paitsi muuta
kärsimystään hänellä siis on vielä se, että edeltäpäin arvaa uuden
kärsimyksen. Jos kansalla olisi yhtä paljo järkevyyttä, kuin huomaamme
siinä järkevyyden puutetta, niin kuinka suuressa määrin se voisi
muuttua toisenlaiseksi kuin mitä se nyt on ja kuinka paljon muuta se
voisi aikaansaada kuin mitä se nyt aikaansaa! Jos tutkitte kansaa,
huomaatte että sillä tosin on toiset puhetavat, mutta että sillä silti