Émile eli Kasvatuksesta - 29

arvoa elämään, osaa siitä vähimmin nauttia, ja se joka innokkaimmin
tavoittelee onnea, on aina kaikkein onnettomin."
"Oi mitä surullisia kuvia! huudahdin katkerana; jos täytyy itseltään
kieltää kaikki, mitä hyödyttää, että on syntynyt, ja jos täytyy
halveksia itse onneakin, kuka silloin osaa olla onnellinen? Minä,
vastasi pappi eräänä päivänä, ja hänen äänenpainonsa minua hämmästytti.
Tekö onnellinen! Te, joka elätte niin huonoissa oloissa, köyhänä,
maanpakolaisena ja sorrettuna, tekö voisitte olla onnellinen! Mitä
sitten olette tehnyt tullaksenne onnelliseksi? -- Lapseni, hän virkkoi,
sanon sen teille kernaasti."
"Tämän jälkeen hän ilmoitti minulle, että hän aikoi tehdä minulle
tunnustuksensa, sittenkuin minä olin hänelle tehnyt tunnustukseni. Olen
teille avaava koko sydämeni -- näin hän sanoi minua syleillen. Olette
näkevä minut, jollette aivan sellaisena kuin olen, ainakin sellaisena
miltä itsestäni näytän. Kun olette kuullut koko uskontunnustukseni,
kun täydelleen tunnette sieluntilani, olette huomaava miksi pidän
itseäni onnellisena, ja miten itse voitte tulla onnelliseksi, jos
ajattelette kuten minä. Mutta tämänkaltaiset tunnustukset eivät ole
hetken työtä. Tarvitsen aikaa esittääkseni teille kaiken, mitä
ajattelen ihmiskohtalosta ja elämän oikeasta arvosta. Valitkaamme
sopiva hetki ja paikka voidaksemme kaikessa rauhassa antautua tähän
keskusteluun."
"Ilmaisin erityistä harrastusta häntä kuullakseni. Kohtaustamme ei
lykätty seuraavaa aamua kauemmaksi. Oli kesä; nousimme aamun
koittaessa. Hän vei minut ulkopuolelle kaupunkia korkealle kummulle,
jonka juurella virtasi Po-joki; sen vesi välkkyi kastelemiensa
viljavien rantojen välillä. Etäisyydessä alppien ääretön jono kehysti
maisemaa. Nousevan auringon säteet kiiltelivät jo tasangoilla; puut,
kummut ja talot loivat kentille pitkiä säteitään, ja näin tuo mitä
ihanin taulu, jota ihmissilmä saattaa nähdä, kaunistui vielä
vivahdusrikkaammaksi lukemattomista eri valovaikutuksista. Tuntui siltä
kuin luonto olisi eteemme luonut koko suuremmoisen upeutensa,
tarjotakseen meille aihetta keskusteluumme. Täällä tuo rauhan mies,
jonkun aikaa ääneti katseltuaan edessään olevaa näkyä, rupesi puhumaan
minulle seuraavaan tapaan."

Savoijilaisen apulaispapin uskontunnustus.
Lapseni, älkää odottako minulta oppineita puheita älkääkä syviä
tutkisteluja. En ole suuri filosofi, enkä pyrikään pääsemään filosofin
kirjoihin. Mutta saatanpa välistä luottaa terveeseen järkeeni ja
rakastan aina totuutta. En tahdo kanssanne väitellä enkä koettaa teille
tyrkyttää vakaumustani, minulle on tarpeeksi saada teille esittää mitä
sydämeni yksinkertaisuudessa ajattelen. Tutkistelkaa minun puhuessani
omaa sydäntänne; siinä kaikki mitä pyydän. Jos erehdyn, teen sen
ainakin vailla kaikkea vilppiä; tämä riittänee turvaamaan minua siitä,
että erehdykseni luettaisiin minulle rikokseksi. Jos taas te samalla
tavoin erehtyisitte, ei siinä olisi mitään pahaa. Jos taas ajatukseni
ovat oikeat, niin onhan meillä molemmilla järki ja kummallekin on
hyödyllistä sitä kuunnella. Miksi ette muuten te voisi ajatella samoin
kuin minä?
Olen syntynyt köyhistä talonpoikaisvanhemmista, ja säätyni määräsi
minut maata viljelemään. Mutta pidettiinpä sopivampana, että
ansaitsisin leipäni pappina, ja keksittiin keinoja, jotka tekivät
minulle opiskelemisen mahdolliseksi. Vanhempani eivät suinkaan, sen
paremmin kuin minä itse, ajatelleet, että minun opinnoillani tulisi
etsiä sitä mikä on hyvää, totta ja hyödyllistä, vaan oli minun
tutustuminen ainoastaan siihen, mitä vaadittiin papin arvon
saavuttamiseksi. Opin sen, mitä tahdottiin minun oppivan, ja sanoin
niin kuin tahdottiin minun sanovan; tein vaaditut lupaukset, ja minusta
tehtiin pappi. Mutta ennen pitkää huomasin, että sitoutuessani elämään
toisin kuin mies olin luvannut enemmän kuin mitä voin täyttää.
Koetetaan luulotella meitä, että omatunto on ennakkoluulojen tulos;
kuitenkin tiedän omasta kokemuksesta, että se huolimatta kaikista
ihmisen säätämistä laeista vaatii seuraamaan luonnon järjestystä.
Turhaan meiltä kielletään sitä tai tätä; omatunto moittii meitä aina
varsin heikosti, jos olemme tehneet sellaista, minkä luonto sallii, ja
etenkin mitä se meille määrää. Oi, kelpo nuorukainen, se ei vielä ole
sanonut mitään aisteillenne, eläkää vielä kauan siinä onnellisessa
tilassa, jonka kestäessä sen ääni on viattomuuden ääni. Muistakaa aina,
että luontoa loukataan vielä enemmän, kun koetetaan ennättää sen edelle
kuin silloin, kun sen vaatimuksia vastustetaan. Aluksi pitää oppia
vastustamisen taito, jotta sitten tietäisi milloin voi myöntyä
tekemättä rikosta.
Nuoruudestani alkaen olen kunnioittanut avioliittoa luonnon
alkuperäisenä pyhimpänä säädöksenä. Luovuttuani oikeudesta siihen
astua päätin olla sitä häpäisemättä. Olin näet huolimatta
koulusivistyksestäni ja luvuistani aina viettänyt säännöllistä ja
vaatimatonta elämää ja olin siten säilyttänyt muuttumattoman kirkkaana
alkuperäisen arvostelukykyni. Maailmalla kuulemani perusohjeet eivät
olleet himmentäneet sitä ja köyhyyteni poisti minusta ne viettelykset,
jotka meille sanelevat paheen viisasteluja.
Mutta juuri tuo päätökseni tuotti minulle turmion. Kunnioitukseni
toisten vuodetta kohtaan paljasti minun hairahdukseni. Häväistys oli
sovitettava: minut vangittiin, pantiin viralta pois ja karkotettiin, ja
olin siis paljon enemmän tunnollisuuteni kuin hillittömyyteni uhri. Ja
ne nuhteet, joita epäsuosioon jouduttuani sain kuulla, antoivat minulle
aihetta tehdä sen johtopäätöksen, ettei useinkaan tarvitse muuta kuin
tehdä hairahduksensa raskauttavammaksi päästäkseen kärsimästä
rangaistusta.
Muutamat tämänkaltaiset kokemukset riittävät johtamaan ajattelevan
miehen pitkälle. Nähdessäni kaikki käsitteeni oikeudesta,
kunniallisuudesta ja kaikista ihmisvelvollisuuksista surullisten
huomioideni johdosta kumotuiksi, menetin joka päivä jonkun aikaisemmin
muodostuneista mielipiteistäni; jäljellejääneet mielipiteeni eivät enää
riittäneet muodostamaan yhtenäistä kokonaisuutta, joka olisi voinut
omin voimin pysyä pystyssä, ja niin tunsin vähitellen periaatteideni
kirkkauden himmenevän. Ja kun lopulta en enää tietänyt mitä ajatella,
olin joutunut samaan tilaan, jossa te nyt olette; ero oli vaan se, että
epäuskoisuuteni, ollen kypsyneemmän iän myöhäinen hedelmä, oli saanut
alkunsa suuremmista kärsimyksistä ja tuli sen kautta vaikeammaksi
hävittää.
Olin tuossa epävarmuuden ja epäilyksen tilassa jota Descartes vaatii
totuuden etsimisen lähtökohdaksi. Tämä tila ei ole omiaan kestämään
kauan; se on sekä levottomuutta herättävä että tuskallinen. Ainoastaan
rikokseen viehättyminen ja hengen tylsistyminen voivat meitä siinä
pidättää. Minun sydämeni ei suinkaan vielä ollut niin turmeltunut, että
tuo tila olisi minua miellyttänyt; eikä mikään paremmin säilytä tapaa
pohtia asioita kuin että on tyytyväisempi itseensä kuin kohtaloonsa.
Tuumin siis kuolevaisten surullista kohtaloa, jotka ajelehtivat
inhimillisten mielipiteiden merellä, vailla peräsintä ja kompassia,
ollen myrskyisten intohimojensa vallassa, ilman muuta opasta kuin
kokematon merimies, joka ei tunne reittiä ja joka ei tiedä mistä tulee
ja minne menee. Sanoin itselleni: rakastan totuutta, etsin sitä enkä
sitä löydä; näytettäköön se minulle, ja minä olen siihen kiintyvä.
Minkätähden täytyykään sen karttaa hehkuvaa sydäntä, joka on luotu sitä
ihailemaan?
Vaikka usein olen kärsinyt raskaampia kärsimyksiä, en koskaan ole
viettänyt niin hellittämättömän epämiellyttävää elämää kuin noina
levottomina ja tuskaisina aikoina, jolloin lakkaamatta harhaillen
epäilyksestä epäilykseen pitkistä mietiskelyistäni sain tallelle
pelkkää epävarmuutta, hämäryyttä, ja ristiriitaisia käsityksiä
olemukseni alkusyystä ja velvollisuuksieni laadusta.
Mitenkä voi järjestelmällisesti ja täydestä vakaumuksesta olla
epäilijä, sitä en käsitä. Sellaisia filosofeja joko ei ole olemassa,
tai jos sellaisia on, ovat he kaikkein onnettomimpia ihmisten joukossa.
Epäilys sellaisten seikkojen suhteen, jotka meidän on tärkeätä tuntea,
on ihmishengelle sietämättömän tukala tila; se ei sitä jaksa kauan
kestää. Tahtomattansakin se tekee päätöksen toiseen tai toiseen
suuntaan ja se kernaammin pettyy kuin on mitään uskomatta.
Minun pulaani vielä suurensi se seikka, että olin syntynyt kirkon
helmassa, joka itse päättää kaikki ja joka ei siedä mitään epäilystä,
että yhden ainoan uskon kohdan hylkääminen saattoi minut hylkäämään
kaikki muutkin ja että mahdottomuus hyväksyä niin monta järjetöntä
uskon asiaa vierotti minut pois järjellisistäkin. Sanomalla minulle:
usko kaikki, minut estettiin mitään uskomasta, enkä lopulta enää
tietänyt mihin olin pysähtyvä.
Nyt hain neuvoja filosofien teoksista, selailin heidän kirjojaan ja
tutkin heidän eri mielipiteitään. Huomasin heidät kaikki ylpeän
itsetietoisiksi, varmoiksi ja dogmaattisiksi, niin epäilevällä kannalla
kuin väittivätkin olevansa. He muka tiesivät kaikki, vaikka eivät
osanneet mitään todistaa, tehden lisäksi pilkkaa toinen toisestaan, ja
tämä kohta, yhteinen heille kaikille, näytti minusta ainoalta, missä
kaikki olivat oikeassa. Hyökätessään he ovat voitonvarmoja, mutta
puolustautuessaan vailla tarmoa. Jos punnitsette heidän perusteitaan,
huomaatte että ne kelpaavat ainoastaan repimään alas. Jos tarkastatte
heidän mielipiteitään, huomaatte ettei kahdella ole samaa mielipidettä.
He ottavat lukuun toisten näkökohdat ainoastaan voidakseen väitellä.
Kuuntelemalla heitä en suinkaan olisi vapautunut epävarmuudestani.
Käsitin, että ensimäinen syy tuohon hämmästyttävän suureen
mielipiteiden erilaisuuteen on ihmishengen rajoitettu kyvykkäisyys ja
että toinen syy on ylpeys. Meiltä puuttuu kokonaan mittapuu tälle
äärettömän suurelle koneistolle, emmekä voi laskea sen osien välisiä
suhteita; emme tunne sen peruslakeja emmekä sen lopputarkoitusta. Emme
tunne itseämme, emme omaa luontoamme emmekä meissä toimintaa
vaikuttavaa perusta. Tuskin tiedämme onko ihminen yksi- vai
moniolioinen olento; läpitunkemattomat salaisuudet ympäröivät meitä
joka taholla ja ne ovat ulkopuolella aistien havaintopiiriä. Luulemme,
että meillä on älyä niitä käsittämään, mutta itse teossa meillä ei ole
muuta kuin mielikuvitusta. Kukin raivaa itselleen tien tämän kuvitellun
maailman läpi ja luulee tuota tietänsä hyväksi; mutta ei kukaan voi
tietää viekö hänen tiensä perille. Kuitenkin tahdomme tunkea kaiken
ytimeen, tuntea kaikki. Mieluummin päätämme asioista umpimähkään ja
uskomme olematonta kuin tunnustamme ettei yksikään meistä tunne
olevaista. Jos kohta olemme vaan vähäinen osa suurta kokonaisuutta,
jonka ääret meiltä häipyvät käsittämättömiin ja jonka luoja antaa olla
mielettömien väittelyjemme esineenä, olemme kuitenkin niin turhamaiset,
että tahdomme päättää mitä tuo kokonaisuus itsessään on ja mikä on
meidän suhteemme siihen.
Vaikka filosofit kykenisivätkin löytämään totuuden, niin kuka heistä
harrastaisi totuutta itse totuuden vuoksi? Kukin tietää varsin hyvin,
ettei hänen järjestelmänsä ole paremmin perusteltu kuin muut
järjestelmät; mutta hän puolustaa sitä sentähden, että se on hänen oma
järjestelmänsä. Ei heidän joukossaan ole ainoatakaan, joka, tultuaan
tietämään toden ja väärän, ei pitäisi tutkiessaan huomaamaansa valhetta
toisen löytämää totuutta parempana. Missä on se filosofi, joka ei oman
kunniansa vuoksi olisi valmis pettämään ihmiskuntaa? Missä on se, joka
sydämensä syvyydessä pyrkisi muuhun kuin huomatuksi tulemiseen? Kunhan
hän vaan kohoaa yläpuolelle rahvasta ja himmentää kilpailijainsa
loiston, niin mitä enempää hän kaipaisi? Pääasia on ajatella toisin
kuin muut. Uskovaisten parissa hän esiintyy jumalankieltäjänä;
jumalankieltäjäin parissa hän taas esiintyisi uskovaisena.
Ensimäinen hyödyllinen tulos, jonka saavutin näistä mietteistä, oli se,
että opin rajoittamaan tutkisteluni siihen, mikä välittömästi herätti
mielenkiintoani ja pysymään kaikesta muusta syvästä tietämättömänä ja
antamaan epäilyksen levottomuuden vaivata itseäni ainoastaan sellaisten
seikkojen suhteen, jotka minusta olivat erityisen tärkeät tietää.
Käsitin lisäksi että filosofit, kaukana siitä, että olisivat
vapauttaneet minut turhista epäilyksistäni, päinvastoin olisivat
tehneet moninkertaisiksi minua jo ennestään vaivaavat epäilykset,
voimatta haihduttaa niistä ainoatakaan. Valitsin siis itselleni toisen
oppaan; ajatellen: tahdon vedota sisäisen valaisijan neuvoihin, se vie
minua vähemmin harhaan kuin nuo, tai jos viekin, on erehdykseni ainakin
oleva minun oma erehdykseni ja turmellun vähemmin seuratessani omia
mielihaaveitani kuin pannen itseni alttiiksi noiden valheille.
Kun sitten palautin mieleeni ne eri mielipiteet jotka syntymästäni
alkaen vuorotellen olivat temmanneet minut mukaansa, huomasin, että,
vaikka ei yksikään niistä ollut tarpeeksi selvä minussa herättämään
välitöntä vakaumusta, niissä kuitenkin piili eri totuuden asteita ja
että sisäinen hyväksymiseni niiden suhteen ilmeni tai jäi ilmenemättä
suuremmassa tai vähemmässä määrässä. Kun tämän ensimäisen huomion
tehtyäni vertailin kaikkia näitä eri mielipiteitä toisiinsa, samalla
tukahuttaen ennakkoluulojen äänen, huomasin, että ensimäinen ja yleisin
niistä myöskin oli yksinkertaisin ja järjellisin ja että se vaan oli
esitettävä viimeiseksi, saavuttaakseen yleisen hyväksymisen.
Kuvitelkaa mielessänne kaikkia näitä vanhan ja uuden ajan
ajattelijoita, jotka olivat äärimäisyyksiin kehittäneet järjestelmänsä,
perustellen ne silloin voimaan, sattumukseen, sokeaan kohtalokkuuteen,
välttämättömyyteen, atomeihin, maailmansieluun, aineen elollisuuteen ja
kaikenlaiseen materialismiin, ja sitten kuuluisaa Clarkea, joka valaisi
maailmaa ja lopuksi teki selkoa olioiden olemuksesta ja kaikkien
olioiden alkuunpanijasta. Millä yleisellä ihastuksella ja
yksimielisellä hyväksymisellä olisikaan otettu vastaan tuo uusi
järjestelmä, joka on niin suuremmoinen, niin lohduttava, niin ylevä,
niin omansa mieltä ylentämään, antamaan hyveelle perustuksen, ja
samalla niin sattuva, niin kirkas, niin yksinkertainen, ja mielestäni
sellainen, että se ihmisjärjelle tarjoaa verrattain vähän
käsittämätöntä, kun sitävastoin kaikissa muissa järjestelmissä on
runsaasti järjettömyyksiä! Sanoin itsekseni: ratkaisemattomia seikkoja
kohtaa jokainen, kun ihmisjärki näet on liian rajoitettu voidakseen
niitä ratkaista. Ne eivät siis erityisesti todista ketään vastaan.
Mutta mikä ero suoranaisten todistuksien välillä! Eikö sillä pidä olla
etusija, joka selittää kaikki, kun asia ei hänelle tarjoa enempiä
vaikeuksia kuin muillekaan.
Kun minä nyt siis rakastan ennen kaikkea totuutta, enkä filosofiaa, ja
kun kokonaisen metodin asemesta olen omistanut itselleni helpon ja
yksinkertaisen ohjesäännön, joka vapauttaa minut todistelujen turhista
sanansaivarruksista, ryhdyn tämän sääntöni ohjaamana tutkimaan
sellaisia tietoja, jotka mieltäni kiinnittävät, ja olen päättänyt pitää
ilmeisen selvinä kaikkia näitä tietoja, joilta vilpittömän tutkimisen
jälkeen en voi kieltää hyväksymistäni, ja tosina kaikkia niitä, jotka
näyttävät olevan välttämättömässä yhteydessä edellisten kanssa. Lisäksi
olen päättänyt pitää epävarmoina kaikkia muita, niitä hylkäämättä tai
hyväksymättä ja vaivaamatta itseäni niitä selvittämällä silloin, kun
niistä ei ole saavutettavissa mitään käytännöllisesti hyödyllistä
tulosta.
Mutta mikä minä olen? Mikä oikeus minulla on arvostella asioita ja mikä
määrää arvosteluni? Jos ne johtuvat saamistani vaikutteista, väsytän
itseäni turhaan niitä tutkimalla. Tutkimukseni joko kokonaan raukeavat
tai niiden tulokset toteutuvat itsestään, ilman että minun tarvitsee
ryhtyä niitä ohjaamaan. Minun tulee siis ensin kääntää huomioni itseeni
oppiakseni tuntemaan sen välikappaleen, jota aion apunani käyttää ja
tietääkseni missä määrin voin sitä käyttäessäni siihen luottaa.
Olen olemassa, ja minulla on aistit, joiden avulla saan vaikutuksia
ulkomaailmasta. Siinä ensimäinen minua kohtaava totuus, joka minun on
pakko tunnustaa. Onko minulla oma itsenäinen tunne olemassaolostani,
vai tunnenko sen ainoastaan aistimuksieni kautta? Siinä ensimäinen
epäilykseni aihe, jota minun vastaiseksi on mahdoton selvittää. Kuinka
saatan tietää, ollen yhtenään joko välittömästi tai muistin
välityksellä aistimusten alaisena, onko tietoisuus minästä jotakin
ulkopuolella näitä aistimuksia olevaa, ja voiko se olla riippumaton
niistä?
Aistimukseni ovat jotakin minussa tapahtuvaa, ne kun saattavat minut
tietoiseksi olemassaolostani. Mutta niiden syy on minulle tuntematon,
ne kun syntyvät minussa tahtomattanikin ja kun ei ole minun vallassani
niitä synnyttää tai tyhjäksi tehdä. Tajuan siis selvästi että
aistimukseni, joka on minussa itsessäni ja sen syy eli esine, joka on
ulkopuolella minua, eivät ole sama asia. Siis en ainoastaan minä ole
olemassa, vaan on olemassa vielä muitakin olioita, nimittäin
aistimuksieni esineet. Ja vaikka nämä esineet olisivatkin pelkkiä
mielteitä, niin on se tosiseikka kumoamaton, etteivät nuo mielteet ole
minä itse.
Nyt sanon kaikkea, minkä havaitsen ulkopuolella itseäni ja mikä
vaikuttaa aisteihini, aineeksi; ja kaikkia niitä ainemääriä, joiden
huomaan yhtyneen yksityisolioiksi, sanon kappaleiksi. Siten kaikki
idealistien ja materialistien väittelyt kadottavat minun suhteeni
kaiken merkityksensä. Heidän tekemänsä erotus näennäisten ja
tosioloisten kappaleiden välillä on pelkkää mielikuvituksen harhailua.
Nyt olen jo päässyt yhtä suureen varmuuteen maailmankaikkeuden
olemassaolosta kuin omastanikin. Nyt rupean tutkistelemaan
aistimuksieni esineitä, ja kun huomaan itsessäni kyvyn niitä verrata
toisiinsa, tunnen omaavani toiminta-voiman, jota en ennen tietänyt
omistavani.
Havaitseminen on aistimista, vertaileminen on arvostelemista.
Arvosteleminen ja aistiminen ei ole sama asia. Aistiessani esineet
esiintyvät minulle erotettuina, yksinään, sellaisina kuin ne ovat
luonnossa; vertaillessani liikuttelen, siirtelen niitä niin sanoakseni
toistensa päälle, voidakseni muodostaa arvosteluni niiden
erilaisuudesta ja yhtäläisyydestä ja kaikista niiden suhteista yleensä.
Minun mielestäni toimivan ja järjellisen olennon kyky erottaa olioita
toisistaan on siinä, että se osaa antaa merkitystä sanalle _on_.
Turhaan etsin puhtaasti aistimuksellisessa oliossa tuota järjen lahjaa,
joka ensin vertaa ja sitten arvostelee; sen luonnosta en sitä voi
löytää. Tuollainen vaikutuksenalainen olio havaitsee jokaisen esineen
erotettuna tai on tajuava kokonaisuutena esineen, joka on kokoonpantu
kahdesta. Mutta koska sillä ei ole mitään kykyä tarkastella eri osia
niiden keskinäisiin suhteisiin nähden, ei se koskaan tule niitä
verranneeksi eikä lausuneeksi niistä arvostelua.
Kahden esineen samanaikuinen näkeminen ei ole niiden keskinäisten
suhteiden näkemistä eikä niiden eroavaisuuksien arvostelemista; useiden
esineiden perätysten tapahtuva havaitseminen ei ole niiden
luettelemista. Minulla voi samalla kertaa olla mielle suuresta kepistä
ja pienestä kepistä, ilman että niitä vertaan toisiinsa tai että
arvostelen toisen olevan suuremman toista aivan samoin kuin voin
samalla kertaa nähdä koko käteni laskematta sen sormia.[120]
Vertailevat käsitteet _suurempi, pienempi_, kuten myös lukukäsitteet
_yksi, kaksi_ j.n.e., eivät varmaankaan ole aistimuksia, jos kohta,
henkeni ei muodosta niitä muuten kuin aistimusten yhteydessä.
Sanotaan, että aistimuksellinen olento erottaa toisistaan aistimukset
niiden eroavaisuuksien kautta, jotka ovat olemassa niiden välillä. Tämä
kaipaa selitystä. Kun aistimukset ovat erilaiset, aistiva henkilö
erottaa ne niiden eroavaisuuksien nojalla; kun ne ovat samanlaiset,
hän erottaa ne toisistaan sen kautta, että havaitsee ne kunkin
erityisolioina. Mitenkä hän muuten yhtaikaisen aistimuksen avulla voisi
erottaa toisistaan kaksi samanlaista esinettä? Hänen täytyisi
välttämättömästi sekoittaa nämä kaksi esinettä ja pitää niitä samana,
etenkin jos seurataan järjestelmää, joka väittää, että ulottuvaisuuden
aistimukset ovat ulottuvaisuutta vailla.
Niin pian kuin kaksi vertailevaa aistimusta on tajunnassa, ovat ne
tehneet vaikutuksensa, kumpikin esine erikseen on aistittu ja samoin
molemmat yhdessä. Mutta niiden suhde ei siltä ole havaittu. Jos ei
tämän suhteen aiheuttama arvostelma olisi muuta kuin aistimus ja siis
johtuisi yksinomaan esineestä, eivät arvostelmani minua koskaan
pettäisi, koska se seikka ei koskaan petä, että aistin sitä, mitä
aistin.
Minkätähden siis erehdyn näiden kahden kepin keskinäiseen suhteeseen
nähden? Miksi sanon, esimerkiksi, että pienempi niistä on kolmasosa
suurempaa, vaikka se ei olekaan kuin neljäsosa? Minkätähden mielikuva,
s.o. aistimus, ei ole mallinsa, s.o. esineen kanssa yhtäpitävä?
Sentähden, että arvostellessani olen toimivana ja että vertaillessani
erehdyn ja että ymmärrykseni, joka arvostelee suhteita, sekoittaa
erehdyksiä aistimusten ilmaisemaan totuuteen, aistimusten, jotka
näyttävät esineet semmoisinaan.
Tähän liittyy vielä yksi miete, joka epäilemättä tulee teitä
hämmästyttämään, jos asiaa tarkemmin ajattelette, nimittäin se,
että jos me aistiemme käyttämiseen nähden olisimme yksinomaan
vaikutuksenalaisia, ei niiden välillä olisi mitään yhteyttä; meidän
olisi mahdotonta tietää, että kappale, jota koskemme, ja esine, jonka
näemme, ovat sama. Joko emme koskaan havaitsisi mitään ulkopuolella
itseämme, tai olisi mielestämme olemassa viisi eri perusainetta, joiden
yhteellisyyttä emme mitenkään voisi päästä huomaamaan.
Annettakoon tuolle henkeni kyvylle voida lähentää ja toisiinsa verrata
aistimuksiani mikä nimi tahansa, sanottakoon sitä huomiokyvyksi,
mietiskelyksi, harkinnaksi tai miksi vaan tahdotaan, aina pitää
paikkansa se seikka, että se on minussa eikä olioissa, että minä yksin
sen panen toimeen, jos kohta panen sen toimeen ainoastaan sen
vaikutuksen yhteydessä, jonka esineet minuun tekevät. Vaikka ei riipu
minun tahdostani aistia tai olla aistimatta, kykenen kuitenkin enemmän
tai vähemmän tutkimaan aistimaani.
En siis ole ainoastaan aistiva ja vaikutuksenalainen olento, vaan myös
toimiva ja järjellinen olento, ja sanokoon filosofia mitä tahansa,
rohkenen omistaa itselleni kunnian osata ajatella. Tiedänpä nyt ainakin
sen seikan, että totuus on itse olioissa, eikä ole minun arvostelevassa
hengessäni ja että minä, kuta vähemmin annan oman itseni vaikuttaa
arvosteluihini olioista, saatan olla sitä varmempi pääseväni lähemmäksi
totuutta. Siis ohjesääntöni antautua enemmän tunteen kuin järjen
ohjattavaksi on itse järjen vahvistama.
Saatuani täten niin sanoakseni varmuuden omasta itsestäni, alan
katsella ympärilleni ja näen kauhunsekaisen tunteen valtaamana olevani
heitetty ja upotettu tuohon rajattomaan kaikkeuteen ja ikäänkuin
hukkunut olioiden äärettömään mereen, ollenkaan tietämättä mitä ne ovat
suhteissa toisiinsa ja minuun. Tutkin niitä, havaitsen niitä, ja
ensimäinen esine, joka tarjoutuu verrattavakseni niihin, olen minä
itse.
Kaikki, minkä aisteillani havaitsen, on ainetta, ja minä johdan kaikki
aineen olennaiset ominaisuudet noista aistimuksien avulla havaituista
ominaisuuksista, jotka tekevät minulle mahdolliseksi ainetta havaita ja
jotka ovat siihen erottamattomasti yhdistetyt. Näen sen milloin
liikkeessä, milloin levossa,[121] mistä päätän, ettei liike eikä lepo
ole sille olennainen. Mutta liike, ollen toimintaa, on sellaisen syyn
seuraus, jonka puuttuminen juuri aiheuttaa levon. Kun siis ei mikään
seikka vaikuta aineeseen, se ei ollenkaan liiku. Ja juuri sentähden,
ettei se itse aiheuta liikettään, sen luonnollinen tila on
liikkumattomuus.
Huomaan kappaleissa kahdenlaista liikettä, nimittäin siirrettyä ja
itseperäistä eli vapaaehtoista. Edellisen liikkeen vaikuttava syy on
vieras liikkuvalle kappaleelle, jälkimäisen syy piilee itse liikkuvassa
kappaleessa. Tästä en tee sitä johtopäätöstä, että esim. kellon liike
olisi itseperäinen; sillä ellei mikään vieterin ulkopuolella oleva
seikka siihen vaikuttaisi, ei se pyrkisi ponnahtamaan takaisin eikä
vetäisi ketjua. Samasta syystä en myöskään hyväksy nesteiden
omaperäisyyttä, en edes tulenkaan, joka synnyttää niiden juoksevan
muodon.[122]
Kysytte minulta ovatko eläinten liikkeet omaperäisiä; vastaan etten
siitä tiedä mitään, mutta että yhdenmukaisuuden nojalla olisin taipuva
vastaamaan myöntävästi. Kysytte minulta edelleen mistä tiedän että
yleensä on olemassa omaperäistä liikettä. Vastaan tietäväni sen, koska
tunne sen minulle sanoo. Tahdon liikuttaa kättäni ja liikutan sitä,
ilman, että voi löytää muuta välitöntä liikkeen syytä kuin minun
tahtoni. Turhaa olisi koettaa järkisyillä minusta hävittää tätä
tunnetta. Se on vahvempi kuin mitä ilmeisin todistus. Se olisi yhtä
turhaa kuin koettaa minulle todistaa, etten ole olemassa.
Ellei olisi olemassa mitään omaperäistä ihmisten toiminnassa eikä
missään kaikesta siitä, mikä tapahtuu maan päällä, niin oltaisiin vielä
suuremmassa pulassa, kun tahdottaisiin ymmärtää liikunnan alkusyytä.
Minä puolestani olen siihen määrään varma siitä, että aineen
luonnollinen tila on olla levossa ja ettei aineella ole mitään kykyä
toimia, että nähdessäni kappaleen liikkuvan, heti päätän sen olevan
joko elollisen tai saaneen liikkeensä siirron kautta muualta. Minun
mieleni hylkää jokaisen ajatuksen epäorgaanisesta aineesta, joka
liikkuisi itsestään tai aikaansaisi jotain toimintaa.
Tämän näkyväisen kaikkeuden muodostaa aine, hajallinen, kuollut[123]
aine, jolta sen kokonaisuuteen nähden puuttuu läpikäyvä yhteys ja
järjestys sekä elollisen yhteyden tunne eri osien välillä. Onhan näet
varmaa, ettei meillä, jotka olemme osia siitä mekin, suinkaan ole
kaikkeustunteita. Tämä sama kaikkeus on liikkeessä, ja ollen
säännöllisen, yhdenmukaisen, yhtämittaisista laeista riippuvan
liikunnon alaisena siltä kokonaan puuttuu se vapaus, joka ilmenee
ihmisten ja eläinten omaperäisissä liikkeissä. Maailma ei siis ole
mikään suuri eläin, joka itsestään liikkuu ja sen liikunnon aiheuttaa
niinmuodoin joku sen ulkopuolella oleva syy, jota en havaitse. Mutta
sisäinen varmuus saattaa minulle tämän syyn olemassaolon niin ilmeisen
selväksi, etten voi nähdä auringon kiertävän rataansa ajattelematta
jotakin liikkeelle panevaa voimaa, ja että tietäessäni maan pyörivän
olen tuntevinani käden, joka sen panee pyörimään.
Jos täytyy olettaa yleisiä lakeja, joiden olennaisia suhteita aineeseen
en ollenkaan voi huomata, niin mitä etua siitä on? Näihin lakeihin,
jotka eivät suinkaan ole todellisia olioita, substansseja, vaikuttaa
siis joku toinen minulle tuntematon syy. Kokemuksen ja havaintojen
avulla olemme oppineet tuntemaan liikunnon lait. Nämä lait määräävät
seuraukset, näyttämättä syitä; ne eivät ollenkaan riitä selittämään
maailman järjestystä ja kaikkeuden kulkua. Descartes rakensi
arpanoppasista taivaan ja maan, mutta ei kyennyt antamaan noppasilleen
ensimäistä liikkeelle panevaa työntöä eikä saamaan sentrifugaalivoimaa
vaikuttamaan muulla tavalla kuin rotatsioniliikkeen avulla. Newton on
keksinyt painovoiman-lain, mutta painovoima tekisi yksin vaikuttaen
piankin kaikkeudesta liikkumattoman ainemöhkäleen. Paitsi tätä lakia
oli vielä löytäminen poistava voima, jotta taivaankappaleet saataisiin
kulkemaan avaruudessa kaarevia ratojaan. Sanokoon meille Descartes mikä
fyysillinen laki on aiheuttanut hänen pyörreliikkeensä; näyttäköön
meille Newton sen käden, joka sinkautti kiertotähdet niiden ratojen
tangenteille.
Liikunnon alkusyyt eivät ole aineessa. Se saa liikunnon muualta ja
antaa sitä muualle, mutta se ei itse sitä synnytä. Kuta enemmän tutkin
luonnonvoimien vuorovaikutusta, sitä enemmän vakaannun siinä
mielipiteessä, että siirtyen toisesta säännöllisestä seurauksesta
toiseen aina lopuksi täytyy tulla johonkin tahtoon, joka on alkusyy.
Sillä jos oletamme, että on olemassa loppumattomiin ulottuva syiden
sarja, tämä on sama kuin emme olettaisi mitään sellaista olevan.
Sanalla sanoen: Kaikki liikunto, joka ei ole toisen aiheuttama, ei voi
johtua muusta kuin omaperäisestä vapaaehtoisesta toiminnasta.
Elottomissa esineissä toiminta ilmenee pelkkänä liikuntona, eikä
todellista toimintaa voi olla ilman tahtoa. Siinä ensimäinen
perusajatukseni. Uskon siis, että tahto panee kaikkeuden liikkeelle ja
elähyttää luontoa. Siinä ensimäinen dogmini eli ensimäinen
uskonkappaleeni.