Émile eli Kasvatuksesta - 37

luonnonlaadusta eikä aistillisuudesta, vaan edeltäpäin saadusta
väärästä käsityksestä. Jos tässä olisi kysymys pojista, joita
kasvatetaan oppikouluissa, ja tytöistä, joita kasvatetaan luostareissa,
osottaisin, että tämä väitteeni on tosi heihinkin nähden. Sillä
ensimäinen opetus, jonka sekä edelliset että jälkimäiset saavat, ja
joka samalla on ainoa hedelmiä tuottava, on opetus paheeseen; luonto ei
kuitenkaan heitä turmele, vaan esimerkki. Jos koulujen ja luostarien
oppilaat jätetään pahojen tapojensa valtaan, niin on heidän
turmeluksensa muuttuva parantumattomaksi. Puhun ainoastaan kodin
kasvatuksesta. Jos tarkastatte isänkodissaan maaseudulla järkevästi
kasvatettua nuorukaista sinä hetkenä, jolloin hän saapuu Pariisiin tai
astuu suureen maailmaan, huomaatte silloin että hänellä kaikesta, mikä
on kunniallista, on oikeat ajatukset ja että hänen tahtonsa on yhtä
terve kuin hänen järkensä. Huomaatte hänen halveksivan pahetta ja
kammoavan irstaisuutta. Porttoa vaan mainittaessakin näette hänen
silmissään loistavan viattomuuden paheksuvan välkkeen. Minä väitän
ettei yksikään tuollainen nuori mies voisi voittaa kammoaan niin että
astuisi noiden onnettomien synkkiin asuntoihin, vaikka tietäisikin
heidän tarkoituksensa ja tuntisi aistillisuuden tyydytyksen halua.
Jos puolen vuotta myöhemmin jälleen tarkastatte samaa nuorta
miestä, ette enää häntä tunne. Hänen vapaat puhetapansa, hänen
maailmanmiehen ylvästelevät mielipiteensä ja hillitsemättömät tapansa
saattaisivat luulemaan häntä vallan toiseksi, ellei hänen entiseen
yksinkertaisuuteen kohdistuva pilkkansa, hänen häpeänsä, kun tuota
yksinkertaisuuden tilaa hänelle muistutetaan, osottaisi, että hän on
sama ja että hän siitä punastuu. Oi kuinka suuresti hän on vähässä
ajassa muuttunut! Mistä johtuu niin suuri ja äkillinen muutos?
Luonnonlaadunko kehityksestä? Mutta eikö hänen luonnonlaatunsa hänen
kodissaan olisi samoin kehittynyt; mutta varmaankaan hän ei siellä
olisi saanut noita puhetapoja eikä noita mielipiteitä. Vai olisiko se
johtunut ensimäisistä aistillisista nautinnoista? Ei suinkaan. Kun
alkaa niihin antautua, on pelokas, levoton, pakenee päivänvaloa ja
melua. Ensimäiset aistilliset nautinnot ovat aina salaperäisyyteen
verhottuja; häveliäisyys kohottaa niiden viehätystä samalla kun se
niitä peittelee. Ensimäinen rakastajatar ei saata nuorukaista
röyhkeäksi, vaan ujoksi. Kokonaan ollen hänelle niin uuden aseman
herättämien ajatusten valloissa nuori mies täydelleen vajoa siitä
nauttimiseen ja pelkää alati sen menettävänsä. Jos hän esiintyy
meluavana, ei hän ole intohimoinen eikä rakastunut; niin kauan kuin hän
kerskailee, hän ei vielä ole nauttinut.
Toisenlainen ajatustapa on yksin aiheuttanet tämän muutoksen. Hänen
sydämensä on vielä sama kuin ennen, mutta hänen mielipiteensä ovat
muuttuneet. Hänen tunteensa, jotka hitaammin muuttuvat, ovat vähitellen
nekin muuttuvat noiden mielipiteiden vaikutuksesta, ja vasta silloin
hän on oleva todella turmeltunut. Tuskin hän on astunut maailmaan, kun
hän siinä saa osakseen toisen kasvatuksen, joka on vallan päinvastainen
hänen ensimäiselle kasvatukselleen, ja sen nojalla hän oppii
ylenkatsomaan sellaista, mitä ennen kunnioitti, ja panemaan arvoa
sellaiseen, mitä ennen ylenkatsoi. Saatetaan hänet pitämään
vanhempiensa ja opettajiensa antamia ohjeita turhantarkkoina loruina ja
heidän saarnaamiaan velvollisuuksia poikamaisena moraalina, jota hänen
suureksi vartuttuaan tulee halveksia. Hän pitää nyt kunnianasianaan
muuttaa käytöstapaansa; hän rupeaa yritteliääksi, tuntematta halua, ja
itserakkaan houkkiomaiseksi väärän häpeän takia. Hän ivaa hyviä tapoja
ennenkuin on saanut huonojen tapojen makua, ja kerskailee elävänsä
irstaasti, ennenkuin edes on oppinut irstailemaan. En koskaan ole
unhottava erään nuoren sveitsiläiskaartin upseerin tunnustusta. Hän
näet sanoi pitävänsä toveriensa meluavia huvituksia ikävinä, mutta ei
rohjennut vetäytyä niistä pois, peläten, että olisi joutunut heidän
pilkkansa esineeksi. "Harjottelen itseäni niihin, samoin kuin tupakan
käyttämiseen, huolimatta vastenmielisyydestäni; mieltymys niihin on
tuleva tottumuksesta. Eihän aina voi olla lapsi."
Tulee siis enemmän suojella maailmaan astuvaa nuorta miestä
turhamielisyydestä kuin aistillisuudesta; hän näet enemmän noudattaa
muiden taipumuksia kuin omiaan, ja itserakkaus tuottaa enemmän
irstailijoita kuin rakkaus.
Jos tämä hyväksytään, kysyn onko koko maailmassa ainoatakaan
nuorukaista, joka olisi paremmin turvattu kaikelta, mikä voi turmella
hänen tapojaan, tunteitaan ja periaatteitaan, kuin minun kasvattamani
nuori mies? Onko ainoatakaan, joka paremmin kykenisi vastustamaan
viettelemysten tulvaa? Miltä houkutukselta hän siis ei voisi
puolustautua. Jos hänen halunsa vetävät häntä toisen sukupuolen
puoleen, hän ei siinä löydä, mitä hakee, ja hänen muiden tunteiden
täyttämä sydämensä on häntä pidättävä siitä erillä. Jos hänen
aistillisuutensa häntä kiihottaa niin mistä hän on löytävä sille
tyydytystä? Aviorikoksen ja irstailun kammo on karkottava hänet yhtä
kauas portoista kuin naineista naisista, sillä läheisestä seurustelusta
tällaisten naisten kanssa aina alkaa nuorten miesten säännötön elämä.
Naimahaluinen tyttö saattaa olla kiemaileva; mutta hän ei ole rivo ja
julkea. Hän ei heittäydy nuoren miehen kaulaan, joka ehkä voisi hänet
naida, jos hän pitää häntä siveänä. Muuten on joku pitämässä silmällä
sellaista naista. Émile puolestaan ei myöskään ole jätetty kokonaan
omiin hoteisiinsa. Kummallakin on oleva suojelevana vartijana ainakin
pelko ja häpy, jotka ovat erottamattomat ensi haluista. He eivät heti
ole antautuvat mitä läheisimpään tuttavallisuuteen, eikä heillä ole
oleva aikaa siihen johtua ilman asteittain tapahtuvaa lähenemistä ja
ilman esteitä. Jos Émile tässä kohden menettelisi toisin, olisi hänen
jo pitänyt saada opetusta tovereiltaan ja olisi hänen pitänyt heiltä
oppia ilkkumaan pidättäyväisyyttään ja tulla julkeaksi kuten he. Mutta
kukahan ihminen lienee vähemmän taipuva matkimiseen kuin Émile? Kukahan
ottaa vähemmän vaikutusta ilkkuvista puheista kuin se, jolla ei ole
ennakkoluuloja ja joka ei pane mitään arvoa toisten ennakkoluuloihin?
Olenhan työskennellyt kaksikymmentä vuotta suojatakseni hänet
ilkkujoilta, he tarvitsevat siis useamman kuin yhden päivän voidakseen
häntä pettää. Naurettavaisuus näet Émilen silmissä on pelkkä
houkkioiden todistelu, eikä mikään tee välinpitämättömämmäksi ivan
suhteen kuin se, että on yläpuolella yleistä mielipidettä. Ivan
asemesta Émile vaatii todistusperusteita, ja kun hän on näin pitkälle
kehittynyt, ei minun tarvitse pelätä, että jotkut nuoret huimapäät
voisivat häntä minulta riistää. Minulla on omatunto ja totuus
puolellani. Jos ennakkoluulot kuitenkin tunkisivat hänen mieleensä,
niin merkitseehän kahdenkymmenenvuotinen kiintymys jotakin. Häntä ei
ikinä saada uskomaan, että minä muka olisin häneen ahtanut ikäviä ja
tehottomia opetuksia. Ja rehellisestä ja tunteellisesta sydämestä
uskollisen ja todellisen ystävän ääni kyllä on osaava karkottaa
kahdenkymmenen houkuttelijan äänet. Koska silloin vaan tarvitsee
hänelle osottaa, että he häntä pettävät ja että he teeskennellessään
kohtelevansa häntä miehenä, itse teossa kohtelevatkin häntä lapsena,
olen aina koettava olla teeskentelemätön, mutta vakava ja selvä
perusteluissani, jotta hän huomaisi, että juuri minä häntä kohtelen
miehenä. Olen sanova hänelle: "Huomaat että ainoastaan sinun etusi,
joka samalla on minun etuni, aiheuttaa tämän puheeni; muuta
tarkoitusperää sillä ei suinkaan ole. Mutta miksi nämä nuoret miehet
tahtovat sinua kehotella? Sen tähden, että tahtovat sinua houkutella;
he eivät sinua rakasta, he eivät ollenkaan harrasta parastasi. Heillä
on pääasiallisena vaikuttimenaan salainen kateudentunne siitä, että
sinä olet heitä parempi. He tahtovat saada sinut vajoamaan omalle
alhaiselle kannalleen, ja kun he moittivat sinua siitä, että sinä annat
johtaa itseäsi, tämä tapahtuu yksinomaan sentähden, että he tahtovat
itse sinua johtaa. Luuletko että sinä mitään voittaisit tällä
vaihetuksella? Onko heidän viisautensa ehkä niin suuri, ja onko heidän
päivän vanhuinen ystävyytensä vahvempi kuin minun ystävyyteni?
Voidaksemme panna painoa heidän ivailulleen pitäisi olla syytä panna
arvoa heidän auktoriteetilleen, ja mikä kokemus heillä olisi, jotta
voisivat väittää kasvatusohjeitaan meidän periaatteitamme paremmiksi?
Eivät he ole tehneet muuta kuin matkineet toisia huimapäitä, samoin
kuin tahtovat vuorostaan, että heitä matkittaisiin. Vapautuakseen
isiensä luulotelluista ennakkoluuloista, he alistuvat toveriensa
ennakkoluuloihin. En saata huomata mitä he täten voittavat, mutta
varmaankin he menettävät kaksi suurta etua, nimittäin isän
kiintymyksen, isän, jonka neuvot ovat helliä ja vilpittömiä ja isän
kokemuksen, joka saattaa tunnettujen seikkojen nojalla tekemään
johtopäätöksiä. Isät näet ovat olleet lapsia, mutta lapset eivät ole
olleet isiä."
"Mutta luuletko heitä vilpittömiksi ainakin huimapäisten
mielipiteidensä suhteen? Eivätpä edes tässä kohdin ole vilpittömiä,
rakas Émile. He pettävät itsensä sinua pettääkseen, he eivät edes ole
sovussa oman itsensä kanssa. Heidän sydämensä ilmaisee lakkaamatta
heidän valheellisuuttaan ja monasti heidän oma suunsa pettää heitä.
Niinpä joku heistä tekee naurunalaiseksi kaiken, mikä on kunniallista,
mutta hän joutuisi epätoivoon, jos hänen vaimonsa ajattelisi samoin
kuin hän. Toinen taas menee niin pitkälle että on välinpitämätön sen
naisen siveellisyyden suhteen, joka ei vielä ole hänen vaimonsa, toinen
on jo niin tuiki turmeltunut, että on välinpitämätön oman vaimonsa
siveellisyyden suhteen. Mutta ottakaamme askel vielä kauemmaksi ja
puhukaamme hänelle hänen omasta äidistään, niin saamme nähdä tahtoisiko
hän mielellään käydä aviorikoksen hedelmästä ja huonomaineisen naisen
pojasta, riistääkseen luonnolliselta perilliseltä hänen perintönsä,
sanalla sanoen tokko hän on suostuva siihen, että häntä kohdellaan
äpäränä! Kukapa heistä tahtoisi että hänen oma tyttärensä tahrattaisiin
sellaisella häpeällä, jolla hän peittää toisten tyttäriä? Ei ole
ainoatakaan heistä, joka ei uhkaisi henkeäsikin, jos hänen suhteensa
käytännössä rupeaisit toteuttamaan kaikkia niitä periaatteita, joita
hän sinulle tyrkyttää. Täten siis he paljastavat epäjohdonmukaisuutensa
ja näin huomaa, ettei yksikään heistä usko mitä sanoo. Tässä ovat
perusteeni, rakas Émile, punnitse heidän perusteitaan, jos heillä niitä
on, ja vertaa. Jos minä heidän tapaansa tahtoisin käyttää ylenkatseen
ja ivan aseita, niin huomaisit, että he olisivat paljon enemmän
alttiina ivalle, kuin konsanaan minä. Vakavaa tutkistelua en pelkää.
Pilkkaajien voittoriemu on lyhytaikainen; totuus pysyy mutta heidän
mieletön naurunsa kajahtaa kuulumattomiin."
Ette saata kuvitella kuinka tottelevainen Émile on
kaksikymmenvuotiaana. Kuinka eri lailla me ajattelemme, lukija ja minä.
Minä en käsitä miten Émile saattoi olla tottelevainen kymmenvuotiaana.
Sillä mikä vaikutusvalta minulla silloin oli häneen? Minun on täytynyt
käyttää viidentoista vuoden huolta ja työtä hankkiakseni itselleni tuon
vaikutusvallan. Silloin en häntä kasvattanut, vaan valmistin häntä
kasvattamista varten. Nyt hän on tarpeellisen valmistuksen läpikäynyt
ollakseen tottelevainen. Hän tuntee ystävyyden äänen, hän osaa totella
järkeä. Tosin näennäisesti myönnän hänelle riippumattomuuden; mutta hän
ei koskaan ole ollut minusta riippuvaisempi, sillä tämä riippuvaisuus
on vapaaehtoinen. Niin kauan kuin en voinut hallita hänen tahtoansa,
hallitsin hänen persoonaansa; en päästänyt häntä hetkeäkään silmistäni.
Tätä nykyä jätän hänet joskus omiin hoteisiinsa, sillä hallitsen häntä
alati. Jättäessäni hänet syleilen häntä ja sanon hänelle luottavaisen
näköisenä: "Émile, uskon sinut ystäväni haltuun, uskon sinut hänen
rehellisen sydämensä ohjattavaksi; hän on minulle vastuunalainen
sinusta."
Hetken vaikutus ei kykene turmelemaan terveitä tunteita, joita ei
mikään aikaisemmin ole järkyttänyt, eikä hävittämään vakaumuksia, jotka
välittömästi johtuvat järjen heränneestä tietämyskyvystä. Jos niissä
minun poissaollessani tapahtuukin joku muutos, ei se koskaan ole oleva
kestävää laatua, eikä oppilaani koskaan voi tarpeeksi hyvin peittää
tunteitaan, niin etten minä huomaisi vaaraa ennenkuin paha on
tapahtunut ja etten ajoissa olisi sitä häätämässä. Samoin kuin
ei ihminen yhtäkkiä turmellu, ei hän myöskään yks kaks opi
teeskentelemään. Ja mitä taitamattomin ihminen tässä suhteessa on
Émile, jolla koko elämässään ei ole ollut ainoatakaan tilaisuutta
teeskentelyyn.
Näiden ja tämänkaltaisten huolenpitojen kautta luulen niin hyvin
turvanneeni hänet vierailta vaikutuksilta ja rivoilta mielipiteiltä,
että kernaammin näkisin hänet mitä huonoimmassa seurassa Pariisissa
kuin yksin huoneessaan tai jossakin puistossa, alttiina kaikille
levottoman ikänsä vaikutuksille. Mitä sanottaneenkin, niin kaikista
vihollisista, jotka voivat vahingottaa nuorta miestä vaarallisin ja
ainoa, jota ei voi karkottaa, on hän itse; mutta jos tämä vihollinen on
vaarallinen, on se yksinomaan meidän syymme. Sillä kuten olen monta
monituista kertaa sanonut, aistillisuus herää ainoastaan
mielikuvituksen vaikutuksesta. Aistillisuus nuorukaisissa ei
varsinaisesti ole fyysillinen tarve; se ei edes ole mikään todellinen
tarve. Ellei aistillisuutta kohottava esine koskaan olisi kohdannut
silmiämme, ellei koskaan siveetön ajatus olisi tunkenut mieleemme, ei
tuo luultu tarve ehkä koskaan olisi esiintynyt meissä, ja olisimme
pysyneet siveellisesti puhtaina ilman koettelemuksia, ilman
ponnistuksia, mutta myös ilman omaa ansiotamme. Ei tiedetä, minkä
salaisen aistillisuuden kuohunnan nuorison veressä herättävät muutamat
kohtaukset ja näyt, ilman että nuoret itse osaavat itselleen selvittää
tämän ensi levottomuuden syytä, jota levottomuutta ei ole helppo
asettaa ja joka pian on uudelleen heräävä. Minä puolestani, kuta
enemmän ajattelen tätä tärkeätä käännekohtaa ja sen läheisiä tai
etäisiä syitä, sitä enemmän pidän varmana, että erakko, joka olisi
kasvanut korvessa ilman kirjoja, ilman erityistä opetusta ja joutumatta
tuntemaan naisia, siellä kuolisi siveässä viattomuudentilassa, vaikka
hän olisi minkä ikäinen tahansa.
Mutta tässä ei ole kysymys tuollaisesta villistä erakosta. Kun
kasvatamme ihmistä hänen vertaistensa keskuudessa ja yhteiskuntaa
varten, on mahdotonta, jopa mieletöntäkin aina ylläpitää hänessä
tuollaista terveellistä tietämättömyyttä. Viisauden pahimpia esteitä on
puolitiedokkaisuus. Niiden seikkojen muisto, jotka meihin ovat tehneet
tuntuvan vaikutuksen, saamamme vaikutelmat seuraavat meitä
yksinäisyyteen ja täyttävät sen, vastoin tahtoamme, viehättävämmillä
kuvilla kuin mitä niiden aiheuttajat ovat, ja tekevät yksinäisyyden
yhtä turmiolliseksi sille, joka nuo kuvat siihen on tuonut mukaansa,
kuin yksinäisyys on hyödyllinen sille, joka aina siinä seuratta
oleskelee.
Valvokaa siis huolellisesti nuorta miestä. Hän itse on osaava turvata
itsensä kaikelta muulta, mutta teidän on turvaaminen hänet häneltä
itseltään. Älkää jättäkö häntä yksin päivällä älkääkä yöllä, nukkukaa
ainakin hänen makuuhuoneessaan. Älköön hän panko maata ennenkuin on
väsymyksen valtaama, ja nouskoon hän vuoteeltaan heti kun herää. Olkaa
varuillanne vaiston suhteen, niin pian kuin ette enää ole tekemisissä
yksinomaan vaiston kanssa; se on hyvä niin kauan kuin se vaikuttaa
yksin, se on epäiltävä, niin pian kuin se sekaantuu ihmislaitoksiin.
Vaistoa ei pidä hävittää, se on vaan järjestettävä, mikä kenties on
vaikeampaa kuin sen täydellinen kukistaminen. Olisi hyvin vaarallista,
jos se opettaisi oppilastanne pettämään aistillisuuttaan ja hankkimaan
muunlaista korvausta menettämistään tilaisuuksista sitä tyydyttää. Jos
hän kerran on oppinut tällaisen vaarallisen korvauskeinon, hän on
hukassa. Siitä alkaen hänen ruumiinsa ja sydämensä on oleva alati
hermostunut ja hän on hautaan asti kantava tämän tavan surullisia
seurauksia, joka tapa on turmiollisimpia, minkä vallan alaisena nuori
mies voi olla. Epäilemättä olisi parempi... Jos tulisen luonteen
raivokkaisuus käy voittamattomaksi, niin sinua surkuttelen, rakas
Émile; mutta en hetkeäkään ole epäröivä, enkä ole salliva, että luonnon
tarkoitus tyhjäksi tehdään. Jos on välttämätöntä, että joudut tyrannin
valtoihin, niin kernaammin jätän sinut sen tyrannin käsiin, josta taas
voin sinut vapauttaa. Miten käyneekään, voin aina helpommin temmata
sinut naisten vallasta, kuin omien salaisten tapojesi kahleista.
Kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen asti ruumis kasvaa ja tarvitsee
kaikki vastaanottamansa ravintoaineet. Pidättäytyväisyys on
silloin luonnon vaatimus, jota ei laiminlyö vahingoittamatta
ruumiinrakennettaan. Kahdenkymmenvuotiaasta alkaen sama
pidättäytyväisyys on siveellinen velvollisuus; on tärkeätä, että nuori
mies oppii hillitsemään itseään ja himojaan. Mutta moraalisilla
velvollisuuksillakin on sovittelunsa, poikkeuksensa ja sääntönsä. Kun
inhimillinen heikkous saattaa vuoroehdon valinnan välttämättömäksi,
niin valitkaamme kahdesta pahasta vähempi. Jokaisessa tapauksessa on
parempi joutua hairahdukseen kuin tottua paheeseen.
Muistakaa, etten tässä enää puhu minun oppilaastani, vaan teidän
oppilaastanne. Hänen intohimonsa, jotka olette päästäneet kuohumaan,
tekevät teidät vallan voimattomaksi. Tyytykää siis niihin
peittelemättä, älkääkä häneltä salatko hänen voittoaan. Jos osaatte
hänelle näyttää tuota hänen voittoaan sen oikeassa valossa, hän on sitä
pikemmin häpeävä kuin siitä ylpeilevä ja te pidätätte itsellenne
oikeuden johtaa häntä hänen hairahdustilassaan, niin ettei hän ainakaan
kokonaan syöksy turmeluksen kuiluun. On tärkeätä, ettei oppilas tee
mitään, jota ei opettaja tiedä ja tahdo, ei edes sitä, mikä on pahaa;
ja on sata kertaa parempi, että kasvattaja hyväksyy vian ja että hän
siinä erehtyy, kuin että oppilas häntä pettäisi ja että hän antautuisi
hairahdukseensa, ilman että kasvattaja siitä tietää mitään. Ken luulee
velvollisuudekseen ummistaa silmänsä jollekin seikalle, huomaa pian,
että hänen täytyy ummistaa ne kaikelle. Ensimäinen väärinkäytös, joka
siedetään, synnyttää toisenkin, ja näin syntynyt väärinkäytösten sarja
päättyy vasta kumoamalla kaiken järjestyksen ja halveksimalla kaikkia
lakeja.
Toinen erehdys, jota jo olen vastustellut, mutta joka ei koskaan ole
hellittävä pikkusieluja, on se, että aina koetetaan ylläpitää
opettajanarvokkaisuutta ja että tahdotaan oppilaan silmissä käydä
täydellisestä. Tällainen menettely on vallan järjetön. Kuinka ei
käsitetä, että koettamalla tuota arvokkaisuutta ylläpitää sen juuri
karkottaa, ja että sen, joka tahtoo että häntä kuunneltaisiin, tulee
asettua niiden kannalle, joille puhuu, ja että tulee olla ihminen
voidakseen vaikuttaa ihmissydämeen? Ei yksikään tuollaisista
täydellisistä ihmisistä liikuta toisen mieltä eikä siinä herätä
vakaumusta; sillä se, jota kehottelevat, ajattelee aina, että heidän on
hyvin helppo vastustella intohimoja, joita eivät itse tunne. Näyttäkää
oppilaallenne heikkouksianne, jos tahdotte parantaa hänet hänen omasta
heikkouksistaan. Nähköön hän teissä samojen taistelujen riehuvan, jotka
hän omassa itsessään tuntee, ja oppikoon hän hillitsemään itsensä kuten
tekin. Älköönkä hän sanoko kuten muut: "Nuo vanhukset, joita harmittaa,
etteivät enää ole nuoria, tahtovat kohdella nuoria miehiä vanhuksina,
ja kun kaikki heidän halunsa ovat sammuneet, he tahtovat lukea meidän
halumme rikoksiksi."
Montaigne kertoo eräänä päivänä kysyneensä herra de Langeyltä, kuinka
monta kertaa hänen Ranskan lähettiläänä Saksassa oli ollut pakko tulla
päihinsä kuningastaan palvellessaan. Minä puolestani kernaasti kysyisin
erään nuoren herran kasvattajalta, montako kertaa hän on astunut
huonomaineiseen taloon palvellakseen oppilastaan. Montako kertaa?
Erehdyn. Ellei ensi kerta riistä nuorelta irstailijalta halua sinne
palata, ellei hän sieltä palatessaan saa seuralaisekseen katumusta ja
häpeää, ellei hän teidän povellanne vuodata kyyneltulvia, niin hylätkää
hänet heti paikalla. Joko hän on hirviö, tai te olette hölmö;
kummassakaan tapauksessa ette voi häntä ollenkaan hyödyttää. Mutta
jättäkäämme nämä äärimäiset apukeinot, jotka ovat yhtä synkät kuin
vaarallisetkin, ja jotka eivät ole missään yhteydessä kasvatusmetodimme
kanssa.
Varsin moneen varokeinoon on ryhtyminen hyväsukuisen nuoren miehen
suhteen, ennenkuin voi jättää hänet alttiiksi tämän vuosisadan
irstaille tavoille. Nämä varokeinot ovat vaivaloisia, mutta ne ovat
välttämättömiä. Laiminlyöminen tässä suhteessa saattaa koko nuorison
turmioon. Nuoren iän säännöttömän elämän kautta ihmiset huononevat ja
kehittyvät sellaisiksi kuin he tätä nykyä ovat. He ovat paheissaankin
pikkumaiset ja pelokkaat, ja heillä on pikkusielut, sentähden, että
heidän kuluneet ruumiinsa ovat aikaisin turmeltuneet; tuskin heissä on
tarpeeksi elinvoimaa liikkuakseen. Heidän sisällystä kaipaavat
ajatuksensa ilmaisevat heidän henkensä tyhjyyttä, eivätkä he osaa
ajatella mitään suurta ja jaloa; he ovat vailla teeskentelemättömyyttä
ja voimakkuutta. Ollen joka suhteessa halpamieliset ja alhaisen ilkeät
osottavat he pelkkää turhamaisuutta, petollisuutta ja valheellisuutta;
heillä ei edes ole tarpeeksi rohkeutta olla huomattuja pahantekijöitä.
Sellaisia ovat ne ylenkatsetta ansaitsevat ihmiset, jotka kehittyvät
nuoruuden irstailusta. Jos nuorissa olisi yksi ainoakin, joka osaisi
pysyä kohtuullisena ja raittiina ja joka keskellä noita muita
turmeltuneita voisi säilyttää sydämensä, verensä ja tapansa
puhtaina heidän antamansa esimerkin saastutuksesta, niin hän
kolmenkymmenvuotiaana kykenisi maahan polkemaan koko tuon
hyönteisparven ja hallitsisi sitä helpommin kuin on hillinnyt itsensä.
Jos syntyperä ja suotuisat olot olisivat olleet Émileä tukemassa, hän
voisi jos tahtoisi olla tuo mies: mutta hän halveksii tuollaisia
ihmisiä liiaksi, tehdäkseen heidät orjikseen. Tarkatkaamme nyt miten
hän heidän ympäröimänään astuu maailmaan, ei sitä varten, että siinä
omistaisi hallitsevan aseman, vaan oppiakseen sitä tuntemaan ja sieltä
löytääkseen arvoisensa naistoverin.
Missä säädyssä tahansa hän on syntynyt, mihin seurapiiriin hän aluksi
astuneekin, on hänen ensi esiintymisensä oleva yksinkertainen ja vailla
ulkonaista loistoa. Jumala suokoon, ettei hän ole niin onneton, että
siinä rupeaisi loistelemaan. Noita ominaisuuksia, jotka ensi katseella
herättävät huomiota, hänellä ei ole, eikä hän niitä huoli hankkiakaan.
Hän panee liian vähän arvoa ihmisten mielipiteihin, pannakseen
arvoa heidän ennakkoluuloihinsa, eikä hän ollenkaan huoli siitä,
että häntä kunnioitettaisiin, ennenkuin hänet tunnetaan. Hänen
esiintymistapansa ei ole ujoa eikä turhamielistä; se on luonnollista ja
teeskentelemätöntä. Pakollinen jäykkyys ja teeskentely ovat hänelle
yhtä vieraita, ja hän on keskellä seurapiiriä sama kuin yksinään ja
ilman todistajia. Onko hän siltä raaka, ylimielinen ja tarkkaamaton
kenenkään puheelle? Päinvastoin; koska hän ei yksinäisyydessään pidä
kanssaihmisiään vähäarvoisina, miksi hän heitä ylenkatsoisi ollessaan
heidän parissaan? Tosin hän ei käytöstavassaan anna heille etusijaa
itseensä nähden, hän kun ei sydämessään pidä heitä itseään parempana;
mutta hän ei myöskään osota heille välinpitämättömyyttä, jota hän ei
ollenkaan tunne heitä kohtaan. Vaikka hän ei olekaan perehtynyt
hienoihin kohteliaisuuksiin, osottaa hän sitä huomaavaisuutta, joka
aiheutuu ihmisrakkaudesta. Hän ei tahdo nähdä kenenkään kärsivän, hän
ei ole teeskennellystä kohteliaisuudesta tarjoava paikkaansa toiselle,
mutta on kernaasti antava sen hänelle luontaisen hyvyytensä nojalla,
jos hän huomaa hänet unhotetuksi ja jos hän luulee tämän syrjäyttämisen
häntä surettavan. Sillä minun kasvattamalleni nuorukaiselle on oleva
helpompaa itse seisoa kuin nähdä toisen pakosta seisovan.
Joskohta Émile yleensä ei suuresti kunnioita ihmisiä, ei hän ole heitä
kohteleva ylenkatseellisesti, hän kun heitä säälii ja surkuttelee. Kun
hän ei voi saattaa heitä kiintymään todelliseen hyvään, antaa hän
heidän jäädä pitämään siitä kuvitellusta hyvästä, johon he tyytyvät,
sillä hän pelkää, että jos sen heiltä riistäisi, voimatta antaa muuta
sijaan, täten saattaisi heidät entistään onnettomammiksi. Hän siis ei
ole väittelijä eikä vastustuksenhaluinen; mutta hän ei myöskään ole
kohtelias imartelija. Hän sanoo oman mielipiteensä, vastustamatta
muiden mielipiteitä. Hän näet rakastaa vapautta enemmän kuin kaikkea
muuta, ja sen kauneimpia oikeuksia on suoruus.
Hän puhuu vähänlaisesti, hän kun ei huoli siitä, että huomio kääntyisi
häneen. Samasta syystä hän puhuu ainoastaan sellaista, mikä on
hyödyllistä; mikä muuten aiheuttaisi hänen puhettaan? Émile on liiaksi
hyvin kasvatettu ollakseen lörpöttelijä. Kielevyys johtuu
välttämättömästi halusta näyttää sukkelalta, josta kauempana olen
puhuva, tai siitä, että pannaan arvoa pikkuseikkoihin, joihin,
typerästi kyllä, luullaan muiden panevan yhtä paljon arvoa. Se, jolla
on tarpeeksi arvostelukykyä, antaakseen kullekin oliolle sen oikean
arvon, ei koskaan puhu liiaksi. Hän näet myöskin osaa arvostella missä
määrin häntä tarkataan ja mitä mielenkiintoa hänen puheensa voi
herättää. Yleensä ne ihmiset, jotka tietävät vähän, puhuvat paljon, ja
ne ihmiset, jotka tietävät paljon, puhuvat vähän. On helppo ymmärtää,
että vähätietoinen pitää tärkeänä kaikkea, minkä tietää, ja että hän
sen sanoo kaikille. Mutta tiedokas ja valistunut mies ei helposti
aukaise tietojensa kammiota: hänellä olisi ylen paljo sanottavaa, ja
hän tietää, että vielä hänenkin jälkeensä olisi paljo sanottavaa; hän
siis vaikenee.
Kaukana siitä, että Émile panisi pahaksensa toisten ihmisten tapoja,
hän päinvastoin sangen mielellään mukautuu niihin; sitä hän ei tee
näyttääkseen tapoihin perehtyneeltä tai kohteliaalta, vaan päinvastoin
peläten, että eroaisi muista, että häntä huomattaisiin. Hän ei koskaan
ole tyytyväisempi kuin silloin, kun ei kiinnitetä huomiota häneen.
Joskohta hän astuessaan maailmaan täydelleen on tuntematta sen tapoja,
ei hän siltä ole ujo ja arka. Jos hän pysytteleikse taustalla, tämä ei
tapahdu ujoudesta, vaan sentähden, että hän itse paremmin tehdäkseen
huomioita tahtoo olla huomaamattomassa paikassa. Se näet, mitä hänestä
ajatellaan, ei ollenkaan häntä liikuta, ja naurunalaiseksi joutuminen
ei häntä ollenkaan pelota. Tästä johtuu se, että hän aina on levollinen
ja kylmäverinen ja ettei väärä häpeäntunne häntä rasita. Tarkattakoon
häntä tai älköön tarkattako, niin hän aina tekee kaiken tehtävänsä
parhaan taitonsa mukaan; ja kun hänellä aina on huomiokykynsä
vallassaan hyvin tarkatakseen muita, niin hän osaa omistaa heidän
tapojaan monta vertaa helpommin kuin ennakkoluulojen orjat. Saattaa
sanoa, että hän omistaa seurustelutottumuksen niin helposti juuri
sentähden, että hän panee siihen niin vähän arvoa.
Älkää kuitenkaan saako liian suuria ajatuksia hänen
esiintymisryhdistään älkääkä verratko häntä teidän niin suuresti
miellyttäviin nuoriin seuraihmisiinne. Hän on vakava ja luja, mutta ei
itserakas; hänen käytöksensä on vapaata, mutta ei ylenkatseellisen
ylvästelevää. Röyhkeä esiintyminen kuuluu ainoastaan orjille, vapaa
ihminen on kaukana teeskentelevästä käytöstavasta. En vielä koskaan ole
nähnyt miehen, jolla on oikeata ja jaloa ylpeyttä sielussaan, sitä
ilmaisevan käytöksessään. Tämä taipumus on pikemmin olennainen
halpamaisille ja turhamielisille sieluille, jotka ainoastaan sillä
tavoin luulevat voivansa vaikuttaa ihmisiin. Luin eräästä kirjasta,
että kuuluisan Marcelin saliin kerran tuli vieras, jolta Marcel kysyi
mistä maasta hän oli kotoisin. "Olen englantilainen", vastaa vieras.
"Tekö englantilainen?" huomauttaa tanssimestari. "Olisitteko te
kotoisin tuolta saarelta, missä kansalaiset ovat osallisina maan
hallituksessa, ollen osana esivaltaa.[148] Hyvä herra, tuo kumartunut
otsa, tuo pelokas katse, tuo epävarma käynti ilmaisevat ainoastaan
arvonimen saanutta vaaliruhtinaan orjaa."
En tiedä osottaneeko tämä arvostelu suurta taitoa huomaamaan ihmisen
luonteen ja hänen ulkomuotonsa välistä suhdetta. Minä puolestani, jolla
ei ole kunnia olla tanssinopettaja, olisin ajatellut vallan
päinvastoin. Olisin sanonut: "Tuo englantilainen ei ole mikään
hovimies; en ole koskaan kuullut sanottavan, että hovimiehillä olisi
otsa kumarassa ja epävarma käynti. Mies, joka esiintyy epävarmana