Émile eli Kasvatuksesta - 24

on yhtä paljo henkevyyttä ja selvää järkeä kuin teillä itsellänne.
Kunnioittakaa siis omaa sukuanne; ottakaa huomioon, että sen
olennaisesti muodostaa kansan suuri joukko, ja että, vaikka kaikki
kuninkaat ja filosofit siitä poistettaisiin, ei huomattaisi mitään
aukkoa ja että maailma kulkisi kulkuaan yhtä hyvin kuin ennenkin.
Sanalla sanoen: opettakaa oppilastanne rakastamaan kaikkia ihmisiä,
niitäkin, jotka kanssaihmisiään halveksivat. Menetelkää niin,
ettei oppilaanne sijoita itseään mihinkään erityiseen kansanluokkaan,
vaan että hän huomaa kuuluvansa jokaiseen. Puhukaa hänen
kuullensa ihmissuvusta hellästi jopa säälienkin, älkääkä koskaan
ylenkatseellisesti. Ihminen, ällös koskaan saata toista ihmistä häpeään!
Tällaisin ja tämäntapaisin keinoin, jotka ovat vallan vastaiset
tähänastisille, on soveliasta tunkea nuorukaisen sydämeen siinä
herättääkseen ensimäiset luonnon tunteet, kehittääkseen sitä ja
saattaakseen sen sykkimään myötätuntoisuuden tunteita vertaisiaan
kohtaan. Tähän lisään, että on tärkeätä näihin tunteisiin sekoittaa
niin vähän personallista harrastusta kuin suinkin; ennen kaikkea: pois
kaikki turhamielisyys, kilpailu, kunnian tavoittelu, pois kaikki nuo
tunteet, jotka pakottavat meitä vertaamaan itseämme muihin. Tällainen
vertaaminen näet ei koskaan tapahdu ilman että tunnemme jossakin määrin
vihaa niitä kohtaan, jotka kilpailevat kanssamme etevämmyydestä, vaikka
vaan omassa arvostelevassa mielessämme. Silloin täytyy joko ummistaa
silmänsä tai suuttua, olla joko häijy tai tyhmyri; koettakaamme välttää
näitä vastaehtoja. Nämä niin vaaralliset mielenliikutukset heräävät
kuitenkin vasten tahtoammekin ennemmin tai myöhemmin, näin minulle
huomautettaneen. Sitä en kiellä, joka seikalla on aikansa ja paikkansa.
Minä vaan sanon, ettei pidä jouduttaa niiden syntymistä.
Tämä on sen metodin henki, joka on seurattava. Tässä esimerkit ja
yksityisseikat ovat turhat; sillä tästä alkaa melkein ääretön
luonteiden erilaisuus, ja jokainen antamistani esimerkeistä ehkä ei
soveltuisi yhteen sadasta tuhannesta. Tästä kasvatin iästä alkaa
taitavalle opettajalle varsinainen havaitsijan ja filosofin toimi,
johon liittyy taito syvyyksiään myöten tutkia ihmissydäntä, samalla
kuin tuo tutkija koettaa sitä muodostella ja kehittää. Niin kauan
kuin nuorukainen ei vielä ajattele teeskentelyä eikä sitä vielä ole
oppinut, huomaa hänelle mitä esinettä tahansa osotettaessa hänen
kasvonilmeistään, silmistään ja liikkeistään minkä vaikutuksen tuo
esine häneen tekee. Hänen kasvoissaan ilmenevät kaikki hänen sielunsa
liikkeet. Niitä tarkkaamalla totumme niitä edeltäpäin arvaamaan ja
lopulta niitä ohjaamaan.
On yleisesti tunnettua, että veri, haavat, huudot, huokaukset,
tuskallisten leikkausten valmistukset ja kaikki, mikä aiheuttaa
ruumiillisen kärsimyksen ulkoaistillista havaitsemusta, nopeimmin ja
yleisimmin valtaa kaikkien ihmisten mielet. Täydellisen hävityksen
ajatus, ollen monipuolisempi, ei tee samaa vaikutusta. Kuoleman ajatus
vaikuttaa myöhemmin ja heikommin; sillä ei kenelläkään ole itsellään
kokemusta kuolemasta; on täytynyt nähdä kuolleita ruumiita, voidakseen
kuvitella kuoleman kanssa kamppailevien tuskia. Mutta kun tämä kuva
kerran on täysin muodostunut mielessämme, eivät silmämme voi nähdä
mitään sen kammottavampaa näytelmää. Tämä johtuu joko siitä, että
kuolema tarjoaa täydellisen hävityksen kuvan, tai siitä, että
ajattelemme tämän hetken olevan välttämättömän joka ihmiselle ja että
sellainen tila tekee meihin syvemmän vaikutuksen, koska emme mitenkään
voi sitä paeta.
Näillä eri vaikutelmilla on tietysti eri vivahduksensa ja asteensa,
riippuen jokaisen yksilön erityisestä luonteesta ja hänen aikaisemmin
saaduista tavoistaan. Mutta muuten ne ovat yleiset, eikä kukaan ole
niistä kokonaan vapaa. On olemassa myöhemmin esiintyviä ja vähemmän
yleisiä mielivaikutteita, jotka erityisesti huomataan tunteellisissa
sieluissa. Nämä johtuvat moraalisista kärsimyksistä, sisäisistä
suruista, alakuloisuudesta, masentumisesta tai surumielisyydestä. On
ihmisiä, jotka heltyvät ainoastaan huudoista ja itkusta. Epätoivon
kouristaman sydämen pitkät ja kumeat huokaukset eivät koskaan ole
saattaneet heitä päästämään myötätuntoisuuden huokausta; ei koskaan
kumartunut selkä, kuihtuneet, kalpeat kasvot, sammunut silmä, jonka
kyyneleet ovat kuiviin vuotaneet, ole saattanut heitä kyyneleitä
vuodattamaan. Sielun kärsimykset eivät heistä merkitse mitään; tämä on
heidän tuomionsa; heidän oma sielunsa on vallan tunnoton. Heiltä ei voi
odottaa muuta kuin järkähtämätöntä ankaruutta, kovuutta ja julmuutta.
He saattavat kyllä olla tunnollisia ja oikeamielisiä, mutta eivät
koskaan ole lempeitä, jalomielisiä ja sääliväisiä. Sanoin, että he
voivat olla oikeamielisiä, jos yleensä ihminen voi olla oikeamielinen,
olematta sääliväinen.
Mutta älkää olko hätäiset tuomitsemaan nuorukaisia tämän säännön
nojalla, varsinkaan niitä, jotka on kasvatettu kuten pitää ja joilla
siis ei ole mitään käsitystä henkisistä kärsimyksistä, joita heidän ei
ole annettu koskaan kokea. Sanon sen vielä kerran: he voivat sääliä
ainoastaan sellaisia kärsimyksiä, joita itse ovat kokeneet. Tämä
näennäinen tunnottomuus, joka johtuu pelkästä tietämättömyydestä,
muuttuu pian hellyydeksi, kun he alkavat huomata, että ihmiselämässä on
tuhansia kärsimyksiä joita eivät ennen ole tunteneet. Mitä tulee minun
Émileeni, olen varma siitä, että, koska hänellä lapsena on ollut
yksinkertaisuutta ja hyvää arvostelukykyä, hänellä nuoruudeniässä on
oleva henkevyyttä ja tunteellisuutta; sillä tunteiden totuus riippuu
paljon siitä, ovatko käsitteet oikeat.
Mutta miksi taas tässä huomautan tätä seikkaa? Epäilemättä hyvin moni
lukijoistani on moittiva minua siitä, että olen unhottanut aikaisemmat
päätökseni ja sen alituisen onnen, jonka lupasin oppilaalleni.
Onnettomia, kuolevia, tuskan ja kurjuuden näkyjä! Kaunis onni! oiva
nautinto nuorelle sydämelle, joka juuri herää elämään! Tuo
surunvoittoinen kasvattaja, joka tahtoi antaa kasvatilleen niin
mielihyvää uhkuvan kasvatuksen, avaakin hänen mielensä yksinomaan
kärsimyksille. Näin varmaankin sanotaan. Minua tämä puhe ei liikuta;
olen näet luvannut tehdä kasvattini todella onnelliseksi enkä
näennäistä onnea nauttivaksi. Onko minun syyni, että aina annatte
harhakuvien pettää itseänne ja että luulette niitä todellisuudeksi?
Kuvitelkaamme kahta nuorukaista, jotka ensi kasvatuksensa päätyttyä
astuvat ulos maailmaan kahdesta toisilleen vallan vastakkaisesta
ovesta. Toinen kohoaa äkkiä Olympokselle ja yhtyy mitä loistavimpaan
seuraan. Hän viedään hoviin, ylhäisten, rikkaiden, kauniiden naisten
luo. Oletan että häntä kaikkialla juhlitaan enkä ota huomioon, minkä
vaikutuksen tämä kohtelu tekee hänen järkeensä; oletan että se voi tuon
kohtelun vaikutuksia vastustaa. Hän rientää huvista toiseen, joka päivä
tarjoaa hänelle uusia huvituksen esineitä. Hän antautuu tähän kaikkeen
osottaen harrastusta ja intoa, joka teitä häikäisee. Huomaatte hänen
olevan tarkkaavaisen, innokkaan ja uteliaan; hänen alussa ilmenevä
ihailunsa herättää huomiotanne. Luulette häntä tyytyväiseksi, mutta
tarkatkaa lähemmin hänen tilaansa. Te luulette hänen nauttivan; minä
taas luulen hänen kärsivän.
Mitä hän ensiksi huomaa, kun hänen silmänsä aukenevat asioita näkemään?
Joukon niin sanottuja hyviä seikkoja, joita hän ei ole tuntenut ja
joista useimmat ainoastaan hetken ovat hänen käytettävänään ja
näyttävät tarjoutuvan hänelle ainoastaan pannakseen häntä niitä
kaihoamaan silloin kun hän ei enää niitä omista. Jos hän kulkee
palatsissa, näette hänen levottoman uteliaana kysyvän miksi hänen
isänsä talo ei ole samanlainen. Kaikki hänen kysymyksensä osottavat,
että hän koko ajan vertaa itseään tämän talon isäntään. Ja tämä
vertailu on nöyryyttävä hänen omiin oloihinsa nähden, siten kiihottaen
ja loukaten hänen turhamielisyyttään. Jos hän kohtaa nuoren miehen,
joka on paremmin puettu kuin hän itse, huomaan hänen itsekseen
napisevan vanhempiensa saituutta vastaan. Jos hän taas on paremmin
puettu kuin toinen, pahoittaa häntä nähdessään tuon toisen asettavan
hänet varjoon joko syntymänsä tai nerokkaisuutensa nojalla ja koko
kullalla kirjaillun pukunsa himmenevän yksinkertaisen verkatakin
rinnalla. Jos hän yksin loistaa seurapiirissä ja jos hän kohoaa
varpailleen, jotta hänet paremmin nähtäisiin, niin kellähän muista
läsnäolijoista ei olisi salainen halu nolata tuota ylpeän ja
itserakkaan näköistä nuorta keikaria? Kaikki liittyy kohta häntä
vastaan; jonkun vakavan miehen levottomuutta herättävät katseet ja
jonkun pilkkakirveen ivapuheet saapuvat ennen pitkää hänen korviinsa.
Ja vaikkapa yksi ainoa henkilö häntä ylenkatsoisi, niin tuon yhden
ylenkatse sinä hetkenä myrkyttää toisten suosionosotukset.
Olettakaamme hänessä kaikkia edullisia ominaisuuksia; tulkoon hänen
osakseen runsaasti huvia, olkoon hänessä paljo etevyyttä; olkoon hän
hyvin kasvanut, henkevä, rakastettava. Naiset tulevat hänen seuraansa
etsimään. Mutta suosiessaan häntä ennenkuin hän heitä rakastaa, he
tekevät hänestä pikemmin houkkion kuin rakastajan. Hänen menestyksensä
heidän luonaan on oleva hyvä, mutta hänellä ei ole oleva innostusta
eikä intohimoa siitä nauttiakseen. Koska hänen mielihalunsa aina
edeltäpäin tyydytetään, ennenkuin ne itsestään ovat saaneet vapaasti
syntyä, on hän keskellä huvien yltäkylläisyyttä tunteva pelkkää
ikävystymistä ja riippuvaisuutta. Se sukupuoli, joka on luotu hänen
onneansa varten, herättää hänessä vastenmielisyyttä ja kyllästymistä
ennenkuin hän edes sitä tuntee. Jos hän vielä hakee tiaisten seuraa,
tämä tapahtuu pelkästä turhamielisyydestä. Ja jos hän heihin todellisen
tunteen siteillä kiintyisi, niin ei hän yksin ole nuori, erinomainen,
rakastettava eikä aina ole huomaava rakastajattariaan uskollisuuden
ihmeolennoiksi.
En tässä puhu niistä selkkauksista, petoksista, juonista ja
kaikenlaisista pettymyksistä, jotka välttämättömästi liittyvät
tuollaiseen elämään. Se kokemus, jonka saavutamme yhteydestä maailman
kanssa, herättää meissä inhoa sitä kohtaan, se on tunnettu asia. Mutta
tässä puhun ainoastaan ensimäisen pettymyksen tuottamista ikävyyksistä.
Mikä vastakohta esiintyykään sille, joka, elettyään perheensä ja
ystäviensä piirissä ja huomattuaan olevansa heidän huomaavaisuutensa
yksinomaisena esineenä, äkkiä astuu uusiin oloihin, missä hänestä
pidetään varsin vähä lukua ja missä hän ikäänkuin katoaa vieraaseen
ilmapiiriin, oltuaan niin kauan oman piirinsä keskuksena! Kuinka monta
solvausta ja nöyryytystä hänen täytyykään kokea, ennenkuin vapautuu
noiden outojen ihmisten parissa niistä ennakkoluuloista omaan
etevyyteensä nähden, jotka ovat syntyneet ja joita on ylläpidetty hänen
omaistensa parissa! Lapsena kaikki tekivät hänelle mieliksi ja häärivät
hänen ympärillään; tultuaan nuorukaiseksi täytyy hänen noudattaa
kaikkien muiden tahtoa. Tai jos hän unhottaa uuden asemansa ja
säilyttää entisen käytöstapansa, niin mitkä kovat opetukset pakottavat
häntä itseään tutkimaan! Hänen tottumuksensa helposti saavuttaa
haluamansa esineet saattaa hänet haluamaan paljoa ja panee hänet
tuntemaan alituista kaipausta. Kaikki, mikä häntä miellyttää, herättää
hänessä halua; kaiken, mikä toisilla on, hän tahtoisi saada. Hän
himoitsee kaikkea, kadehtii kaikkia, hän tahtoisi olla kaikkialla,
hallitsevana. Turhamielisyys häntä kalvaa, hillittömien halujen hehku
polttaa hänen nuorta sydäntään. Niitä seuraavat mustasukkaisuus ja
viha. Kaikki riuduttavat intohimot kiihtyvät yhtä haavaa. Keskellä
maailman meluavaa hyörinää hän tuntee niiden riehuvan; joka ilta se
seuraa häntä hänen kotiansa, johon hän palaa tyytymättömänä itseensä ja
muihin. Hän vaipuu uneen täynnä tuhansia turhia tuumia, ollen
lukemattomien mielijohteiden valloissa. Ja hänen ylpeytensä maalaa
hänen eteensä unissakin ne petolliset mielipyyteet, joiden
toteuttaminen häntä houkutellen kalvaa ja jotka eivät koskaan toteudu.
Tällainen on teidän kasvattinne. Tarkastakaamme nyt minun kasvattiani.
Jos ensimäinen hänen tekemänsä havainto aiheuttaakin mielipahaa, niin
sen ensimäinen vaikutus häneen itseensä onkin mielihyväntunne.
Huomatessaan miten monesta kärsimyksestä hän on vapaa, hän tuntee
olevansa onnellisempi kuin mitä oli luullutkaan. Hän ottaa osaa
vertaistensa kärsimyksiin, mutta tämä osanotto on vapaaehtoinen ja
mieluisa. Samalla hän nauttii heidän kärsimystään kohtaan tuntemastaan
säälistä ja siitä onnentunteesta, että itse on tuosta kärsimyksestä
vapaa. Hän tuntee olevansa tuossa voiman tilassa, joka panee meidän
voimamme uhkuen paisumaan ulkopuolelle itseämme ja kohdistamaan
toisaalle omalle menestymiselle tarpeettoman toimintakyvyn. Voidaksemme
sääliä toisten kärsimystä, tulee meidän epäilemättä tuntea se, mutta ei
samalla itse olla sen alaisena. Kun olemme kärsineet tai kun pelkäämme
joutuvamme kärsimään, säälimme niitä, jotka paraikaa kärsivät; mutta
kun itse kärsimme, säälimme ainoastaan itseämme. Koska me siis kaikki
olemme alttiina elämän kärsimyksille ja koska jokainen myöntää toiselle
ainoastaan sen määrän sääliä, jota hän nykyhetkellisesti ei itseään
varten tarvitse, on selvää, että sääli on hyvin mieluisa tunne, se kun
todistaa että olemme edullisemmassa tilassa. Sitä vastoin kovasydäminen
ihminen aina on onneton, kun hänen sydämensä tila ei suo hänelle mitään
ylimääräistä säälintunnetta, jonka voisi kohdistaa muiden ihmisten
kärsimyksiin.
Arvostelemme yleensä liiaksi onnea ulkokuoren mukaan; oletamme sen
piilevän siinä, missä sitä on kaikkein vähimmin; etsimme sitä sieltä,
missä sitä ei ollenkaan voi olla. Iloisuus on hyvin epäilyttävä onnen
merkki. Iloiselta näyttävä ihminen ei useinkaan ole muuta kuin
onneton, joka koettaa viedä toisia harhaan ja pettää itseään. Nuo
henkilöt, jotka seurapiirissä paljon nauravat ja ovat avomielisiä ja
hilpeitä, ovat melkein kaikki alakuloisia ja ärtyisiä kotonaan, ja
heidän palvelijansa saavat kärsiä siitä huvituksesta, jonka he
seurustelutovereilleen tarjoavat. Todella tyytyväinen mieli ei ole
iloinen eikä vallattoman riemukas; sellainen mieli on arka niin
suloisesta tunteesta ja pysyy siitä nauttiessaan tästä nautinnosta
tietoisena, nauttien täysin määrin ja peläten, että se voisi haihtua.
Todella onnellinen ihminen ei juuri puhu eikä hymyile; hän ikäänkuin
käärii onnensa sydämensä ympärille. Meluavat leikit ja pauhaava ilo
verhoavat inhoa ja ikävää. Surumielisyys sitävastoin soveltuu yhteen
todellisen sisäisen ilon kanssa. Heltymys ja kyyneleet seuraavat
viehkeimpiä mielenliikutuksia, ja ylenmääräinen ilo aiheuttaa pikemmin
itkua kuin naurua.
Vaikka huvien paljous ja vaihtelevaisuus puusta katsoen näyttää
synnyttävän onnellisuutta ja sitävastoin tasaisesti soluvan elämän
yksitoikkoisuus tuntuu ikävystyttävän, huomaamme päinvastoin, asiaa
lähemmin tarkastettuamme, että miellyttävin sieluntila johtuu
nautintojen kohtuullisuudesta, joka ei synnytä himoa eikä
kyllästymistä. Halujen aiheuttama levottomuus synnyttää uteliaisuutta
ja huikentelevaisuutta; rajujen nautintojen tyhjyys herättää inhoa.
Emme koskaan kyllästy tilaamme, kun emme tunne parempaa tilaa. Kaikista
maapallon ihmisistä villit ovat vähimmin uteliaita ja oloihinsa
vähimmin kyllästyneitä. Kaikki on heille yhdentekevää. He eivät nauti
olioista, vaan omasta itsestään. Vaikka he eivät tee juuri mitään, ei
heillä koskaan ole ikävä.
Seuraihminen esiintyy aina vieraassa naamarissa. Hän kun ei juuri
koskaan ole luonnollinen, tuntee hän itsensä aina oudoksi ja kankeaksi
kun hänen on pakko olla oma itsensä. Se, millainen hän todella on, ei
hänestä merkitse mitään, ulkokuori on hänelle pääasia.
Minun on mahdoton kuvitella sellaista nuorukaista, josta juuri olen
puhunut, ilman röyhkeätä, hemmoteltua ja teeskenneltyä piirrettä
kasvoissa, joka on vastenmielinen teeskentelemättömän yksinkertaisille
ihmisille. Oman oppilaani kasvoja taas kuvittelen mieltäkiinnittäviksi
ja vilpittömiksi sekä niissä kuvastuvan tyytyväisyyttä ja oikeata
sielun rauhaa, joka herättää kunnioitusta ja luottamusta ja joka
näyttää ainoastaan odottavan ystävyydentunteiden puhkeamista,
lahjoittaakseen oman ystävyytensä niille, jotka häntä lähestyvät.
Luullaan, että kasvot kehittyvät sen muotoisiksi, kuin luonto
alunpitäen on kaavaillut niiden piirteet. Minä puolestani luulen että
kasvojemme piirteet tämän luonnon määräämän kehityksen ohella vallan
huomaamattamme saavat usein toistuvien ja tavaksi tulleiden
sieluntilojen leiman. Nämä sieluntilat kuvastuvat kasvoissa, se on
vallan varma; muututtuaan pysyviksi, ne välttämättömästi painavat
kasvoihin pysyvän leimansa. Tämän nojalla päätän, että kasvojen ilme
ilmaisee luonnetta ja että joskus toisen nojalla voi tehdä
johtopäätöksiä toisen suhteen, menemättä etsimään salaperäisiä
selityksiä, jotka edellyttävät meille saavuttamattomia tietoja.
Lapsella ei ole muuta kuin kaksi selvää mielenliikutusta: ilo ja suru.
Se joko nauraa tai itkee; sieluntilojen väliasteita sillä ei ole.
Lakkaamatta se siirtyy toisesta mainituista mielenliikutuksista
toiseen. Tämä alituinen vaihtelu estää lapsen kasvoihin painumasta
pysyvää leimaa, erityistä perusilmettä. Mutta siinä iässä, jolloin se
on tullut rikastunteisemmaksi, on sillä vilkkaammat ja pysyvämmät
mielenliikutukset, ja silloin sen vastaanottamat syvemmät vaikutteet
jättävät jälkiä, jotka eivät hevin katoa, ja sen tavaksi tulleesta
sieluntilasta johtuu erityinen kasvojen juonne, joka aikaa myöten
vakaantuu häviämättömäksi. Kuitenkaan ei ole tavatonta, että ihmisten
kasvojen sävy muuttuu eri ikäkausina. Olen nähnyt useita sellaisia
henkilöitä ja olen aina huomannut että ne näistä henkilöistä, joiden
kehityskulkua olen voinut tarkata ja seurata, ovat muuttuneet sielun
taipumuksilta ja pääpyyteiltä. Yksistään tämä huomio, jos sen kokemus
vahvistaa, tuntuu minusta ratkaisevan tärkeältä ja olevan paikallaan
kasvatusopillisessa tutkimuksessa, jonka tulee osottaa miten
ulkonaisten merkkien avulla voi arvostella sisäistä sieluntilaa.
Minun kasvattini ei ole oppinut matkimaan sovinnaisia tapoja eikä
teeskentelemään tunteita, joita hänellä ei ole; en luule, että hän
siltä on oleva vähemmin rakastettava. Mutta siitä ei tässä olekaan
kysymys. Ainakin olen varma siitä, että hänellä on oleva enemmän
todellista kiintymyksen tunnetta; ja minun on vaikea uskoa, että se,
joka rakastaa ainoastaan itseään, voisi niin hyvin teeskennellä, että
miellyttäisi yhtä paljon kuin se, joka kiintymyksen ja hellyyden
tunteista muita ihmisiä kohtaan itse kokee täyteläisempää onnen
tunnetta. Mutta mitä tulee itse tähän tunteeseen, luulen siitä
tarpeeksi puhuneeni, jotta arvostelukykyinen lukija siitä saa oikean
käsityksen sekä huomaa, etten ole tuonut esiin ristiriitaisia
väitteitä.
Palaan siis metodiini ja sanon: kun tähdellinen aika lähenee, antakaa
nuorukaisten nähdä ainoastaan sellaista, mikä viivyttää, eikä suinkaan
kiihottaen jouduta heidän sukupuoli-kehitystään. Kytkekää heidän
heräävä mielikuvituksensa sellaisilla seikoilla, jotka eivät suinkaan
kiihota heidän aistillisuuttaan, vaan päinvastoin ehkäisevät sen
toimintaa. Pitäkää heitä erillä suurista kaupungeista, missä naisten
komeilu ja säädytön tungettelevaisuus jouduttaa luonnon opastusta, jopa
ennättää sen edelle, missä kaikki tarjoaa heidän katseilleen huveja,
jotka heidän sopii tuntea vasta silloin, kun heillä on tarpeeksi
arvostelukykyä niistä valita sellaiset, jotka ovat oikeat.
Viekää heidät heidän ensimäiseen olopaikkaansa, missä maaelämän
yksinkertaisuus sallii heidän ikänsä intohimojen hitaammin kehittyä;
tai jos heidän taideharrastuksensa vielä kiinnittää heitä kaupunkiin,
niin koettakaa juuri tuon harrastuksen avulla heistä karkottaa
vaarallista toimettomuutta. Valitkaa huolellisesti heidän seuransa,
toimensa ja huvinsa ja asettakaa heidän eteensä liikuttavia, mutta
säädyllisiä kuvia, jotka heitä liikuttavat houkuttelematta ja jotka
antavat ravintoa heidän tunne-elämälleen, aistillisuutta kiihottamatta.
Huomatkaa myös, että kaikkialla tulee välttää liiallisuutta ja että
ylen kiihkeät mielenliikutukset matkaansaavat enemmän vahinkoa, kuin
mitä niiden avulla on tahdottu välttää. Kuitenkaan ei ole tarkoitus
oppilaastanne tehdä sairaanhoitajaa eikä laupeuden veljeä, ei lamauttaa
hänen silmiään alituisten surujen ja kärsimysten näyllä eikä viedä
häntä toisen potilaan luota toisen luo, sairashuoneesta toiseen,
mestauspaikkoihin ja vankiloihin. Hänet tulee saattaa heltymään eikä
paatumaan inhimillisen kurjuuden näkemisestä. Jos kauan näemme saman
ilmiön, ei se lopulta enää tee meihin mitään vaikutusta; aikaa myöten
totumme kaikkeen. Se, minkä näemme liian usein, ei enää vaikuta
mielikuvitukseemme, ja ainoastaan mielikuvitus panee meidät tuntemaan
toisten kärsimystä. Niinpä papit ja lääkärit yhä nähdessään kuolevia ja
kärsiviä lopulta menettävät säälintunteensa. Tutustukoon siis
oppilaanne ihmisten kohtaloon ja lähimäisensä kärsimyksiin; mutta
älköön hän niitä nähkö liian usein. Yksi ainoa hyvin valittu ja
oikeassa valossa osotettu seikka on hänelle kuukauden ajaksi tuottava
heltymyksen ja tuumiskelun aihetta. Hänen ratkaiseva arvostelunsa
jostakin näkemästään johtuu vähemmin itse näkemästä kuin sen
jäljestäpäin tapahtuvasta punnitsemisesta, ja se pysyvä vaikutus, jonka
hän saa jostakin esineestä, johtuu vähemmän itse tuosta esineestä, kuin
siitä näkökohdasta, joka aiheuttaa häntä tuota esinettä muistelemaan.
Täten, viisaasti valiten ja rajoittaen esimerkit, opetukset ja kuvat
tylsistytätte pitkiksi ajoiksi aistillisuuden kärjen ja estätte
seuraamalla luonnon omaa suuntaa, luontoa kulkemasta harhaan.
Mikäli kasvattinne saavuttaa tietoja, valitkaa sellaisia käsitteitä,
jotka vastaavat niitä; ja mikäli hänen halunsa heräävät, valitkaa
sellaisia mielikuvituksen esineitä, jotka ovat omansa niitä polkemaan.
Eräs vanha soturi, joka oli yhtä puhdas tavoiltaan kuin urhoollinen,
kertoi minulle että hänen isänsä, hyvin järkevä, mutta samalla hyvin
jumalinen mies, huomatessaan poikansa jo varsin nuorena tuntevan
suurta intohimoista vetoa naisiin, oli ponnistanut kaikki voimansa
pidättääkseen häntä. Mutta kun isä huolimatta kaikista ponnistuksistaan
huomasi poikansa olevan vähällä pujahtaa pakoon isän valvontaa, oli
hänen mieleensä johtunut tuuma viedä poika kuppatautisten sairaalaan,
missä aiettaan ilmaisematta äkkiä oli vienyt hänet saliin, jossa joukko
noita poloisia, hirvittävän parannuskeinon muodossa sai hyvittää
säännötöntä elämäänsä. Nähdessään tämän inhottavan näyn, joka yhdellä
haavaa järkytti kaikkia aisteja, oli nuori mies vähällä pyörtyä. "Mene,
kurja irstailija", sanoi isä silloin hänelle rajusti, "ja seuraa sitä
alhaista viettiä, joka sinut tempaa mukaansa; pian olet tunteva itsesi
ylen onnelliseksi, jos pääset tähän saliin, jossa mitä inhottavimpien
tuskien uhrina olet pakottava isäsi kiittämään Jumalaa kuolemastasi."
Nämä muutamat sanat sen voimakkaan kuvan yhteydessä, joka täällä äkkiä
tarjoutui nuorelle miehelle, tekivät häneen vaikutuksen, joka ei
koskaan haihtunut. Kun hänen sitten oli pakko viettää nuoruutensa
varuskuntakaupungeissa, kärsi hän mieluummin toveriensa ivailun, kuin
että olisi noudattanut heidän irstasta elintapaansa. "Olenhan minäkin
ollut ihminen", sanoi hän, "ja minulla on ollut heikkouteni; mutta aina
tähän korkeaan ikääni asti en ole voinut koskaan kauhistumatta nähdä
porttoa." Opettaja! Käytä vähä sanoja; mutta opi valitsemaan paikka,
aika ja henkilöt; anna sitten koko opetuksesi esimerkkien muodossa, ja
voit olla varma siitä, että saavutat tarkoituksesi.
Ei ole suurta merkitystä sillä, miten lapsuudenikää on käytetty. Se
paha, mikä siihen on pujahtanut, on poistettavissa ja se hyvä, mikä sen
aikana on saavutettu, on myöhemminkin saavutettavissa. Mutta niin ei
ole sen alkuiän laita, jolloin ihminen alkaa todella elää. Tätä ikää ei
koskaan kestä tarpeeksi kauan, siihen nähden, mitä sen kuluessa on
toteutettava, ja sen tärkeys vaatii alituista tarkkaavaisuutta. Senpä
vuoksi panen erityistä painoa siihen, että tätä kehityskautta
pidennetään. Hyvän kasvatustavan parhaita sääntöjä on se, että pitää
viivyttää kaikkea niin paljon kuin suinkin. Saattakaa edistyminen
hitaaksi ja varmaksi; estäkää nuorukaista tulemasta mieheksi sinä
hetkenä, jolloin hänen puoleltaan ei puutu mitään miehistyäkseen.
Sillävälin kuin ruumis kasvaa, ne elonhenget, joiden on määrä antaa
mehua verelle ja voimaa jänterille, muodostuvat ja kehittyvät. Jos nämä
saavat toisen vaikutussuunnan ja jos siis se, jonka on määrä vahvistaa
toisen yksilön kehittymistä, käytetään toisen yksilön muodostamiseen,
niin nuo molemmat olennot jäävät heikoiksi ja luonnon työ jää
keskeneräiseksi. Henkisetkin toiminnat kärsivät tästä heikkoudesta, ja
sielu, joka silloin on yhtä huono kuin ruumis, kykenee vaan heikosti ja
veltosti toimimaan. Suuret ja rotevannäköiset raajat eivät takaa
rohkeutta eivätkä neroa. On luonnollista ettei sielun voima yhdy
ruumiin voimakkuuteen, jos sielua ja ruumista yhdistävät elimet ovat
huonossa kunnossa. Mutta olkootpa ne kuinka hyvässä kunnossa tahansa,
on niiden vaikutus heikko, jos niillä on ravintona huono ja köyhtynyt
veri, josta puuttuu tuo mehu, joka antaa voimaa ja joustavuutta
kaikille ruumiinkoneiston pontimille. Yleensä huomataan enemmän hengen
virkeyttä niissä ihmisissä, jotka nuoressa iässään ovat välttäneet
ennenaikaista turmelusta, kuin niissä, joiden irstaileva elämä on
alkanut siitä perin, kun he siihen ovat kyenneet. Tässä epäilemättä
yksi syy siihen, että tavoiltaan puhtaat kansat tavallisesti
järkevyydessä ja urhoollisuudessa voittavat tavoiltaan irstaat kansat.
Viime mainitut loistavat yksinomaan jonkunlaisilla hienostelluilla
pikku-ominaisuuksillaan, joita sanovat henkevyydeksi, terävyydeksi ja
älykkäisyydeksi. Mutta noita suuria ja jaloja henkisiä avuja: viisautta
ja järkevyyttä, jotka kunnostavat ihmistä kauniiden tekojen, hyveiden
ja todella hyödyllisen toiminnan muodossa, on tavattavissa ainoastaan
edellisissä.
Opettajat valittavat, että nuoruuden tuli saattaa vaikeaksi sitä
ohjata, ja myönnän heidän olevan oikeassa. Mutta eiköhän syy ole itse
opettajien? Eivätkö he tiedä, että, niin pian kuin ovat päästäneet
tämän tulen leimuamaan aistillisuuden alalla, on mahdoton antaa sen
liekeille toista suuntaa? Tokkohan ylen intomielisen kasvattajan pitkä
ja kylmä nuhdesaarna voi hävittää pois kasvattinsa mielestä siihen
painuneen nautinnon kuvan? Tokko hän hänen sydämestään voi karkottaa
sitä kalvavaa himoa? Voiko hän sammuttaa sen aistillisuuden hehkun,
jonka kasvatti jo käytännöstä tuntee? Eikö tämä ole ärtyisenä kohoava
niitä esteitä vastaan, jotka erottavat hänet ainoasta käsittämästään
onnesta. Ja eikö tuo nuorukainen ole pitävä tuota hänelle säädettyä
ankaraa lakia, jota ei ymmärrä, sen miehen oikkuna ja vihan ilmauksena,
joka ainoastaan koettaa häntä kiusata? Onko ihmeellistä että
nuorukainen on uppiniskainen ja vuorostaan vihaa häntä?
Käsitän hyvin, että kasvattaja käyttäytymällä lempeästi saattaa itsensä
siedetymmäksi ja säilyttää näennäisen vaikutusvallan kasvattiinsa
nähden. Mutta en saata käsittää mitä tuo vaikutusvalta hyödyttää, joka
ylläpidetään ainoastaan siten, että ravitaan niitä paheita, jotka sen
pitäisi tukahuttaa; tämä on samaa kuin jos ratsumies rauhoittaakseen
tulista hevostaan kiihottaisi sitä hyppäämään kuiluun.
Tämä nuoruuden tuli ei suinkaan ole mikään kasvatuksen este; sen avulla
päinvastoin kasvatus kehittyy ja saavuttaa täytäntönsä; sen avulla
saavutatte mahdin nuorukaisen sydämen yli, kun hän lakkaa olemasta
teitä vahvempi. Hänen intohimonsa ensi ilmaukset ovat ne ohjat, joiden
avulla hallitsette kaikki hänen ensi liikkeensä. Hän oli vapaa, ja nyt
hän onkin sidottu. Niin kauan kuin hän ei rakastanut mitään, oli hän
riippuvainen ainoastaan itsestään ja tarpeistaan; niin pian kuin hän on
ruvennut rakastamaan, on hän riippuvainen kiintymyksestään. Näin
syntyvät ensi siteet, jotka yhdistävät hänet hänen sukuunsa.
Koettaessanne suunnata hänen herääviä kiintymyksentunteitaan
ihmissukuun älkää kuvitelko että se alussa on käsittävä kaikkia ihmisiä
ja että sanalla "ihmiskunta" hänen mielessään on oleva jotakin
merkitystä. Siinä pettyisitte; tämä kiintymys on aluksi rajoittuva
hänen vertaisiinsa. Ja vertaisinaan hän ei ole pitävä tuntemattomia
ihmisiä, vaan niitä, joihin hän tuntee ystävyyssuhdetta, niitä jotka
tottumuksesta ovat käyneet hänelle rakkaiksi tai välttämättömiksi;
niitä, joiden hän selvästi huomaa ajattelevan ja tuntevan samoin kuin