Émile eli Kasvatuksesta - 27

määrätty. Enpä koskaan ole nähnyt lasten kelvollisesti käytännössä
toteuttavan lukemansa sadun opetusta, enkä edes koskaan ole tavannut
ketään, joka olisi koettanut heitä saattaa sitä toteuttamaan. Tällaisen
ulkoluvun verukkeena on siveellinen opetus; mutta sekä äidin että
lapsen todellinen tarkoitus onkin se, että lukuisa koolla oleva seura
kääntäisi huomionsa pienokaiseen, kun hän lausuu satujaan. Hän
unhottaakin ne kaikki suuremmaksi tultuaan, silloin kun ei enää kysytä
niiden esittämistä, vaan niiden opetuksien noudattamista. Sanon siis
vielä kerran, että ainoastaan aikaihmiset voivat tuollaisista saduista
oppia, ja nyt on se aika käsissä, jolloin Émilen tulee niihin ryhtyä.
Tarkoitukseni ei suinkaan ole kajota kaikkiin yksityiskohtiin, ja sen
vuoksi osotan yleispiirtein mitkä tiet johtavat pois oikealta tieltä,
jotta opittaisiin niitä välttämään. Luulen että oppilaanne seuraten
minun osottamaani tietä on ostava itselleen ihmisten ja itsensä
tuntemusta mahdollisimman halvalla hinnalla ja että te saatatte hänet
kykeneväksi tarkastamaan onnen vaiheita, ilman että kadehtii sen
suosikkeja, sekä tyytymään itseensä, ilman että luulee olevansa muita
ihmisiä viisaampi. Aluksi olette hänestä tehnyt toimivan henkilön,
sittemmin tehdäksenne hänestä katsojan; nyt on työnne vietävä perille
saakka; katsojien istuimilta näet havaitsemme esineet sellaisina, kuin
ne näyttävät olevan; itse näyttämöllä näemme ne sellaisina kuin ne
ovat. Saadaksemme yleiskatsauksen jostakin, tulee meidän asettua
määrämatkan päähän: mutta nähdäksemme yksityiskohdat tulee meidän
lähestyä tarkastuksemme esinettä. Mutta millä oikeudella nuorukainen
astuu sisään maailman hyörinään? Mikä oikeus hänellä on perehtyä näihin
synkkiin mysteerioihin? Pelkät huvitukset täyttävät hänen ikänsä
harrastukset; tähän saakka on hänen määräysvaltansa rajoittunut
yksistään häneen itseensä, ja tämä määräysvalta ei merkitse juuri
mitään. Ihminen on arvottomin kaikista tavaroista; ja tärkeistä
omistamisoikeuksistamme on oman persoonamme omistaminen aina kaikkein
vähäpätöisin.
Kun näen miten vilkkaimman toiminnan iässä annetaan nuorukaisten
harjottaa puhtaasti mieteperäisiä opintoja, ja miten he sitten ilman
vähintäkään kokemusta sysätään ulos maailmaan ja toimiin, loukataan
mielestäni yhtä paljo järkeä kuin luontoa, enkä enää ihmettele että
niin harvat ihmiset tietävät, miten heidän tulee menetellä ja
käyttäytyä. Mikä eriskummainen ajatussuunta saattaakaan meidät oppimaan
niin paljon hyödyttömiä seikkoja, kun toiminnan taitoa sitävastoin
pidetään vallan arvottomana! Väitetään, että meitä kasvatetaan
yhteiskunta-elämää varten, mutta itse teossa meitä opetetaan kuin
jokaisen meistä tulisi koko ikänsä yksin mietiskellä kopissaan tai
välinpitämättömien ihmisten kanssa pohtia ilmasta temmattuja
kysymyksiä. Luullaan opetettavan elämisen taitoa lapsille, kun niille
opetetaan muutamia ruumiin väänteitä ja muutamia puhetapoja, jotka ovat
vailla kaikkea merkitystä. Minäkin olen opettanut Émilelle elämisen
taitoa, sillä olen opettanut häntä elämään oman itsensä seurassa ja
lisäksi ansaitsemaan leipänsä; mutta tämä ei riitä. Elääkseen
maailmassa tulee osata kohdella ihmisiä, tulee tuntea ne keinot, joiden
avulla heihin voi vaikuttaa, tulee osata laskea yksityisetujen
vaikutukset ja vastavaikutukset yhteiskuntaelämässä ja niin tarkoin
edeltäpäin arvata tapahtumia, että harvoin erehtyy yrityksissään tai
että kumminkin aina on valinnut parhaat keinot onnistuakseen. Lait
eivät salli nuorukaisten hoitaa omia asioitaan ja vapaasti määrätä
omaisuutensa käyttämistä. Mutta mitä nämä varokeinot heitä
hyödyttäisivät, jos he eivät täysi-ikäisyyden aikaan asti voisi koota
mitään kokemusta? He eivät olisi voittaneet mitään tällä odotusajalla
ja olisivat yhtä kokemattomia kahdenkymmenen viiden vuoden ikäisinä
kuin viisitoistavuotiaina. Epäilemättä tulee estää nuorta miestä, jota
tietämättömyytensä sokaisee tai intohimonsa vievät harhaan,
vahingoittamasta itseään. Mutta joka iässä on sopivaa olla hyväntekevä
ja viisaan miehen ohjatessa tukea onnettomia, jotka ovat avun
tarpeessa.
Imettäjät ja äidit kiintyvät lapsiin sen huolenpidon nojalla, jota
omistavat niille. Yhteiskunnallisten hyveiden harjottaminen painaa
ihmissydämen syvimpään rakkauden ihmiskuntaan; hyvää tekemällä tulemme
itse hyviksi, sen varmempaa keinoa en tunne. Totuttakaa oppilastanne
kaikkiin niihin hyviin tekoihin, jotka ovat hänelle tarjona. Olkoon
tarvitsevien etu aina myös hänen oma etunsa. Älköön hän auttako heitä
ainoastaan kukkarollaan, vaan myöskin huolenpidollaan. Palvelkoon ja
suojelkoon hän heitä ja uhratkoon heille oman persoonansa ja aikansa ja
hoitakoon heidän asioitaan; koko elämässään ei hän ole hoitava sen
jalompaa virkaa. Kuinka monet sorretut, joita ei koskaan olisi kuultu,
saavuttavat oikeutta, kun hän sitä pyytää heille, osottaen tuota
pelotonta lujuutta, jonka hyveen harjoittaminen tuottaa, kun hän
pakottaa suurten ja rikkaiden ovet aukenemaan, kun hän, jos niin
tarvitaan, menee valtaistuimen juurelle asti saattamaan kuuluviin
onnettomien äänen, joilta kaikki tiet ovat heidän kurjuutensa takia
tukitut ja joita pelko tulla rangaistuksi muiden heille tekemistä
vääryyksistä estää valittamastakin.
Mutta teemmekö siis Émilestä harhailevan ritarin, vääryyksien
poistajan, maankulkijan? Pitääkö hänen sekaantua yleisiin asioihin,
esiintyä viisaana ja lakien suojelijana ylhäisten virkamiesten ja
hallitsijan edessä, syyttäjänä tuomarin tykönä ja asianajajana
oikeudessa? Tämä kaikki on minulle yhdentekevää. Leikkisät ja
naurettavat nimet eivät muuta asioiden luonnetta. Émile on tekevä
kaikkea, minkä tietää hyödylliseksi ja hyväksi. Sen enempää hän ei ole
tekevä, ja hän tietää, ettei hänelle mikään muu ole hyödyllistä ja
hyvää tehdä, kuin se mikä sopii hänen iälleen. Hän tietää, että hänen
ensimäinen velvollisuutensa kohdistuu häneen itseensä, että
nuorukaisten tulee olla varuillaan itseensä nähden, olla varovaisia
käytöstavassaan, osottaa kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan, olla
ujoja ja hienotuntoisia, niin etteivät aiheettomasti puhu,
vaatimattomia välinpitämättömissä seikoissa, mutta uskaliaita tekemään
hyvää ja rohkeita sanomaan totuutta. Sellaisia olivat nuo mainehikkaat
roomalaiset, jotka ennenkuin pääsivät julkisiin virkoihin viettivät
nuoruutensa päivät ahdistaen rikosta ja puolustaen viattomuutta,
tavoittelematta muuta etua kuin sitä, että oppisivat ja kehittyisivät
palvelemalla oikeutta ja suojelemalla hyviä tapoja.
Émile ei pidä torasta ja riidasta, ei ihmisten[114] eikä edes eläinten
kesken. Hän ei koskaan ole ärsyttänyt kahta koiraa tappeluun eikä
härnännyt koiraa ajamaan takaa kissaa. Tämä rauhallinen luonnonlaatu on
hänen kasvatuksensa tulos, se kun ei ole ollenkaan kiihottanut hänessä
itserakkautta eikä liian suurta luuloa itsestään, vaan on taivuttanut
hänet pois hakemasta mielihyvää hallitsemisesta ja toisten
onnettomuudesta. Hän kärsii nähdessään toisten kärsivän; tämä on
luonnollinen tunne. Se että nuori mies paatuu jopa nauttii nähdessään
tuntevan olennon kärsivän, johtuu hänen turhamielisyydestään, joka
saattaa hänet luulemaan olevansa joko viisautensa tai etevämmyytensä
nojalla vapaa tuosta kärsimyksestä. Sellainen henkilö, jonka henki on
pidetty vapaana tällaisesta nurinkurisuudesta, ei myöskään lankea sen
tuottaman paheen uhriksi. Émile on siis rauhaa rakastava. Onnen kuva
häntä miellyttää ja kun hän voi olla osallisena sen aikaansaamisessa,
tuottaa tämä hänelle lisäkeinon itse tuntemaan onnellisuutta. Minulla
ei ole syytä olettaa, että hän nähdessään onnettomia osottaisi heitä
kohtaan tuota tehotonta ja julmaa sääliä, joka tyytyy surkuttelemaan
niitä kärsimyksiä, mitkä voisi parantaa. Hänen toiminnanhaluinen
hyväntekeväisyytensä on pian antava hänelle sellaisen auttamistaidon,
jota kovasydämisempi ei voisi saavuttaa tai jonka saavuttaisi vasta
myöhemmin. Jos hän näkee toveriensa kesken vallitsevan eripuraisuutta,
koettaa hän sovittaa heidät keskenään. Jos hän näkee murheellisia,
ottaa hän selvän heidän huolistaan. Jos hän näkee kahden ihmisen
vihaavan toinen toistaan, tahtoo hän tietää heidän vihamielisyytensä
syyn. Jos hän näkee jonkun poloisen kituvan mahtavan tai rikkaan
sorrosta, hän tutkii ne salaiset juonet, jotka tätä sortoa verhoavat.
Ja hänen näin osottaessaan myötätuntoisuutta kaikkia onnettomia
kohtaan, eivät ne keinot, joiden avulla heidän kärsimyksensä ovat
lopetettavissa, ole hänelle yhdentekevät. Mitä on meidän siis
tekeminen, jotta tästä hänen taipumuksestaan saavuttaisimme hänen
iälleen soveltuvan hyödyn? Meidän tulee järjestää hänen toimenpiteensä
ja tietonsa ja turvautua hänen intoonsa näitä molempia lisätäksemme.
En väsy toistamiseen terottamasta tätä ohjettani: antakaa kaikki
opetuksenne nuorukaisille ennemmin tekojen kuin puheiden muodossa.
Älkööt he oppiko kirjoista mitään sellaista, minkä kokemus voi heille
opettaa. Kuinka mieletöntä on harjottaa heitä puhujiksi, ennenkuin
heillä on mitään puhuttavaa ja luulla että, heidän vielä istuessaan
koulunpenkillä, voi saada heidät omistamaan intohimoisen puheen voimaa
ja koko kehottelutaidon pontevuutta, heillä kun ei ole mitään halua
ketään kehotella. Kaikki kaunopuheisuuden säännöt tuntuvat pelkältä
lorulta siitä, joka ei osaa sitä käyttää hyväkseen. Mitä hyödyttää
koulupoikaa tietää kuinka Hannibal menetteli taivuttaakseen soturinsa
kulkemaan alppien yli? Jos näiden korupuheiden asemesta opetatte
hänelle, miten hänen tulee taivuttaa opettajansa myöntämään hänelle
lomaa koulusta, voitte olla varma siitä, että hän tarkkaavammin seuraa
osviittojanne.
Jos tahtoisin opettaa kaunopuheisuutta nuorukaiselle, jonka kaikki
intohimot jo olisivat kehittyneet, osottaisin hänelle lakkaamatta
esineitä, jotka olisivat omansa näitä hänen intohimojaan kiihottamaan
ja tutkisin hänen kanssaan millaista kieltä hänen tulisi käyttää
puhuessaan toisten ihmisten kanssa saadakseen heidät edistämään hänen
omia pyyteitään. Mutta minun Émileni ei ole niin edullisessa asemassa
kaunopuheisuuteen nähden. Hänellä kun on melkein yksinomaan aineellisia
tarpeita, tarvitsee hän vähemmin muita kuin muut tarvitsevat häntä. Ja
kun hänellä ei ole mitään heiltä pyydettävää itseään varten, ei se,
mihin hän tahtoo heitä kehottaa, niin läheltä koske häntä, että hän sen
johdosta suuresti innostuisi. Siitä seuraa, että hän yleensä puhuu
yksinkertaisesti ja ilman kuvalauseita. Hän jättää puheestaan pois
kaiken koristelun, sillä hänen tarkoituksensa on yksistään se, että
häntä ymmärretään. Hänellä on sangen vähän ajatelmia, sillä hän ei ole
tottunut yleistämään käsitteitään; hän käyttää ainoastaan harvoja
vertauskuvia, sillä hän on harvoin intohimoisessa mielentilassa.
Kuitenkaan hän ei ole vallan tyvenmielinen ja kylmä. Hänen ikänsä,
tapansa ja harrastuksensa eivät sitä sallisi. Nuoruuden hehkuaikana
hänen veressään pidättyneet ja puhdistuneet elonhenget johtavat hänen
sydämeensä lämmön, joka loistaa hänen katseistaan, jonka huomaa hänen
puheistaan, jonka näkee hänen teoissaan. Hänen puheessaan ilmenee
erityinen paino, jopa joskus kiivauskin. Häntä innostava jalo tunne
antaa hänelle voimaa ja mielen lentoa. Hän kun on ihmisrakkauden
läpitunkema, kuvastuu hänen sieluntilansa hänen puheessaan. Hänen
jalossa avomielisyydessään on jotakin selittämättömän lumoavaa, joka
puuttuu muiden ihmisten keinotekoisesta kaunopuheisuudesta. Hän näet
oikeastaan onkin kaunopuheinen, hänen kun vaan tarvitsee näyttää mitä
tuntee, herättääkseen kuulijoissaan samoja tunteita.
Kuta enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän huomaan että, jos täten
saatamme hyväntekeväisyysvaiston toimimaan ja jos onnistumisemme tai
epäonnistumisemme johdosta punnitsemme näiden syitä, on olemassa varsin
vähän hyödyllisiä tietoja, joita ei voisi viljellä nuorukaisen
mielessä. Lisäksi huomaan, että hän kaikkien todellisten tietojen
lisäksi, jotka voidaan saavuttaa kouluissa, on kokoava vielä tärkeämpiä
tietoja, nimittäin saavuttamansa tietomäärän käyttämistaidon elämään
nähden. On mahdotonta, ettei hän, näin harrastaessaan kanssaihmistensä
parasta, aikaisin oppisi punnitsemaan ja arvostelemaan heidän tekojaan,
harrastuksiaan, huvejaan, ja yleensä antamaan oikeampaa arvoa sille,
mikä on omansa vahingoittamaan ihmisonnea, kuin mitä ne ihmiset voivat
tehdä, jotka eivät harrasta kenenkään menestystä eivätkä koskaan tee
mitään muiden hyväksi. Ne, jotka eivät koskaan hoida muita kuin omia
asioitaan, ovat liian intohimoisia tervejärkisesti arvostellakseen
asioita. He kun kohdistavat kaiken itseensä ja katsovat hyvää ja pahaa
yksistään oman etunsa valossa, täyttävät he mielensä lukemattomilla
naurettavilla ennakkoluuloilla, ja kaikkea mikä vastustaa heidän
pienintäkin etuaan, he oitis pitävät maailmanlopun merkkinä.
Jos laajennamme itserakkautemme niin, että se ulottuu muihinkin
ihmisolentoihin, muutamme sen hyveeksi. Ei ole ainoatakaan sydäntä,
jossa tämä hyve ei voisi versoa. Kuta vähemmän huolenpitomme esine
välittömästi yhtyy meihin itseemme, sitä vähemmän tarvitsee pelätä
yksityisedun harhakuvaa. Kuta enemmän yleistämme tuota etua, sitä
kohtuullisemmaksi se tulee, ja rakkautemme ihmiskuntaan ei ole muuta
kuin rakkautta oikeuteen. Jos siis tahdomme, että Émile rakastaisi
totuutta ja sitä tuntisi, niin asettakaamme niin, ettei hän itse
suinkaan ole toimiensa keskipisteenä. Kuta enemmän hän omistaa toimensa
muiden ihmisten onnelle, sitä valistuneemmat ja viisaammat nämä toimet
ovat ja sitä vähemmin hän on erehtyvä hyvän ja pahan suhteen. Mutta
älkäämme koskaan salliko hänen sokeasti suosivan jotakin erityistä
ihmistä, sillä tällainen erityissuosinta perustuu yksinomaan
persoonalliseen mieltymykseen tai vääriin ennakkoluuloihin. Ja miksipä
hän vahingoittaisi toista, hyödyttääkseen toista? Varsin vähän hän
huolii siitä, kenen osaksi suurempi onni tulee, kunhan se vaan edistää
mahdollisimman suurta yhteisonnen määrää, Tämä on viisaan ensimäinen
harrastus, omien harrastusten jälkeen; sillä jokainen on sukunsa jäsen
eikä osa toista yksilöä.
Voidaksemme estää sääliä huononemasta heikkoudeksi, tulee meidän siis
yleistää se ja ulotuttaa se koko ihmiskuntaan. Silloin emme antaudu sen
valtoihin kuin mikäli se on sopusuhtainen oikeuden kanssa, sillä
kaikista hyveistä oikeus on se, joka enimmin edistää ihmisten
yhteishyvää. Sekä järki että rakkaus itseemme käskee meitä säälimään
koko sukuamme enemmän kuin yksityisihmisiä, ja häijyjen sääliminen on
hyvin suurta julmuutta koko ihmiskuntaa kohtaan.
Muuten tulee muistaa, että nämä keinot, joiden avulla näin käännän
oppilaani huomion pois itsestään, kuitenkin ovat suoranaisessa
yhteydessä hänen kanssaan; niistä näet johtuu sisäinen mielihyväntunne,
ja saattamalla oppilaani hyväntekeväksi ja siis toisten etua
harrastavaksi edistän hänen omaa oppimistaan ja kehitystään.
Olen ensin näyttänyt keinot ja nyt osotan niiden vaikutukset. Mitä
suuria näkökohtia vähitellen avautuu hänen sielussaan! Mitkä ylevät
tunteet tukahuttavat hänen sydämessään alhaisten intohimojen idut!
Minkä tarkan arvostelukyvyn ja järkevyyden huomaan syntyvän hänessä
hänen kehitetyistä hyvistä harrastuksistaan ja siitä kokemuksesta, joka
panee suuren sielun rajoittamaan toivomuksensa mahdollisuuden ahtaaseen
alaan ja joka matkaansaa, että muita etevämpi ihminen, kun ei voi
kohottaa heitä omalle kehitysalalleen, osaa alentua heidän kannalleen.
Kun oikeuden todet periaatteet, kauneuden oikeat esikuvat ja
ihmisolentojen kaikki siveelliset suhteet ja järjestyksen tuntemus
juurtuvat hänen mieleensä, hän näkee jokaisen olion oikean paikan ja
syyn, joka hänet siitä erottaa. Hän näkee mikä voi tuottaa hyvää ja
mikä sitä voi ehkäistä. Ilman että hän itse on kokenut inhimillisiä
intohimoja, hän tuntee niiden harhakuvat ja pettävän temmellyksen.
Aineeni valtaamana jatkan, vaikka minulla ei suinkaan ole korkeata
ajatusta lukijoiden mielipiteistä aatteideni suhteen. Ovathan he jo
kauan olleet sitä mieltä, että minä harhailen mielikuvituksen
pilvientakaisissa maissa; minä puolestani huomaan heidän yhä
harhailevan ennakkoluulojen maassa. Poiketessani niin kauas yleisistä
mielipiteistä en kuitenkaan päästä niitä silmistäni; tutkin ja pohdin
niitä, en siinä tarkoituksessa, että niitä seuraisin tai pakenisin,
vaan punnitakseni niitä järjen vaa'alla. Joka kerta kun se pakottaa
minut niistä poikkeamaan, tiedän kokemuksesta aivan varmasti, etteivät
lukijani noudata esimerkkiäni. Tiedänhän että he itsepäisesti pitävät
totena ainoastaan sellaista, minkä itse näkevät, ja katsovat siis minun
esittämääni nuorukaista haaveolennoksi, hän kun eroaa niistä, joihin he
häntä vertaavat. He eivät ollenkaan ota huomioon, että hänen
välttämättömästi täytyy olla erilainen, koska hän on kasvatettu vallan
eri lailla, koska hän tuntee vallan toisenlaisia tunteita ja koska hän
on saanut vallan toisen opetuksen kuin he. Olisi paljon kummallisempaa,
jos hän olisi heidän kaltaisensa kuin että hän on sellainen, joksi
häntä kuvaan. Hän ei ole ihmisen, vaan luonnon kasvattama ihminen.
Tietysti hän on hyvin kummallinen heidän mielestään.
Tämän teoksen alussa en esittänyt mitään, jota eivät kaikki olisi
voineet nähdä samassa valossa kuin minä; sillä lähtökohta, nimittäin
ihmisen syntymä, on meille kaikille yhteinen. Mutta kuta kauemmaksi
etenemme, minä viljelläkseni luontoa, te sitä turmellaksenne, sitä
enemmän tiemme eroavat toisistaan. Minun oppilaani erosi kuusivuotiaana
varsin vähän teidän oppilaistanne, joita ette vielä olleet ehtineet
nurjasti kasvattaa. Nyt heillä ei enää ole mitään samanlaista, ja
miehuudenikä, jota oppilaani lähenee, on osottava hänet vallan
erilaiseksi, ellen ole turhaan hukannut vaivaani. Tietomäärä on ehkä
yhtä suuri kummallakin puolella; mutta tietojen laatu on vallan
erilainen. Ihmettelette kenties löytäessänne minun oppilaassani yleviä
tunteita, joista toisissa ei vielä ole ituakaan; mutta ottakaapa
huomioon, että nuo muut jo kaikki ovat filosofeja ja teologeja,
ennenkuin Émile edes tietää mitä filosofia on ja ennenkuin hän edes on
kuullut puhuttavan Jumalasta.
Jos siis joku sanoisi minulle: ei millään siitä, jota oletat, ole
vastinetta todellisuudessa; eivät nuorukaiset ole sellaisia, heillä on
se tai se intohimo, he tekevät sitä tai tätä -- niin tämä tuntuisi
samalta kuin joku kieltäisi että päärynäpuu koskaan voisi kasvaa
suureksi puuksi, kun siitä meidän puutarhoissamme nähdään pelkkiä
kääpiömuotoja.
Pyydän noita niin alttiita arvostelijoita ottamaan huomioon, että minä
tiedän kaikki heidän vastaväitteensä yhtä hyvin kuin he itse ja että
niitä luultavasti olen punninnut kauemmin kuin he. Ja koska minulla ei
ole mitään etua heidän pettämisestään, on minulla oikeus vaatia, että
he ainakin malttaisivat tutkia, missä kohdin minä erehdyn. Seuratkoot
sydämen ensi kehitystä siinä tai siinä tilassa, voidakseen huomata
kuinka paljon toinen yksilö saattaa erota toisesta, riippuen
erilaisesta kasvatuksesta; verratkoot sitten minun antamaani kasvatusta
niihin tuloksiin, joita siitä odotan ja sanokoot missä kohdin olen
tehnyt vääriä johtopäätöksiä. Vasta silloin minulla ei ole mitään
vastattavaa.
Minut saattaa varmemmaksi väitteissäni ja tätä varmuuttani puolustaa se
seikka, etten antaudu järjestelmä-innon valtoihin ja että turvaudun
niin vähän kuin suinkin todisteluun, vaan että luotan ainoastaan
tekemiini huomioihin. En ollenkaan nojaa sellaiseen, mitä olen
kuvitellut, vaan sellaiseen, mitä olen nähnyt. On totta, etten ole
rajoittanut kokemuksieni esineitä yhden ainoan kaupungin alaan tai
ainoastaan yhteen ihmisluokkaan. Mutta verrattuani toisiinsa kaikkia
eri säätyluokkia ja kansoja, tehden sen elämässä, jota olen viettänyt
niitä havaitsemalla, olen sivuuttanut epäolennaisena kaiken sen, minkä
huomasin toisessa kansassa enkä toisessa, toisessa säätyluokassa enkä
toisessa, enkä ole pitänyt ehdottomasti olennaisena ihmiselle muuta
kuin mikä on yhteistä kaikille, lukuunottamatta ikää, säätyä ja
kansallisuutta.
Jos siis seuraten tätä metodiani lapsuudesta alkaen tarkkaatte
nuorukaista, joka ei ole pakotettu mihinkään erityiseen muotoon ja joka
niin vähän kuin suinkin on riippuvainen mahtivallasta ja toisten
mielipiteistä, niin kenen kaltainen hän enemmän on, minunko oppilaani,
vai teidän? Tämä kysymys on mielestäni ratkaistava voidaksemme tietää,
olenko minä väärässä.
Ihminen ei helposti ala ajatella: mutta niin pian kuin hän on alkanut,
hän ei enää lopeta. Ken kerran on ajatellut, on aina ajatteleva; jos
ymmärrys kerran on harjaantunut mietiskelyyn, se ei enää voi pysyä
toimettomana. Saattaisi siis luulla, että minä, koska ihmisäly ei
luonnostaan ole niin altis toimimaan, oletettuani siinä kykyjä, joita
sillä ei ole, pidän sitä liian kauan suljettuna käsite- ja aatepiiriin,
joka sen jo olisi pitänyt jättää.
Mutta otettakoon ensiksikin huomioon, että vaikka tahtoo kasvattaa
luonnonihmistä, ei sillä ole tarkoitus hänestä tehdä villiä ja
karkottaa häntä korven syvyyteen, vaan että riittää kun hän suljettuna
yhteiskuntaelämän pyörteeseen osaa vastustaa intohimojen mukaansa
tempaavaa virtaa ja ihmisten mielipiteiden valtaa, että hän näkee omin
silmin, tuntee omalla sydämellään ja ettei mikään muu mahti häntä
hallitse kuin hänen oma järkensä. Hänen ollessaan tässä tilassa on
selvää, että nuo monet ulko-oliot, jotka häneen vaikuttavat, hänen
mielessään syntyvät monenlaiset tunteet ja eri keinot tyydyttää
varsinaisia tarpeitaan välttämättömästi hänessä synnyttävät paljon
käsitteitä, joita hänellä muuten ei koskaan olisi ollut tai jotka hän
olisi saanut vasta myöhemmin. Täten älyn luonnollinen kehitys tulee
nopeammaksi eikä raukea. Saman ihmisen, jonka metsissä asuen täytyisi
jäädä typeräksi, täytyy tulla järkeväksi ja ymmärtäväiseksi eläessään
kaupungeissa, vaikkapa hän siellä olisikin pelkkä katsoja. Ei mikään
ole enemmän omansa tekemään viisaaksi kuin sellaisten mielettömien
tekojen näkeminen, joihin emme ota osaa; ja sekin, joka niihin ottaa
osaa, voi niistä saada opetusta, ellei hän anna niiden viedä itseään
kokonaan harhaan ja ellei hän niistä johdu samoihin erehdyksiin, kuin
niiden varsinaiset harjottajat.
Lisäksi tulee ottaa huomioon, että meillä, jotka olemme kykyjemme
rajoittamat havainnollisia seikkoja tajuamaan, ei ole mitään kykyä
omistamaan filosofian abstraktisia käsitteitä ja puhtaasti
järkiperäisiä aatteita. Niitä saavuttaaksemme meidän tulee joko
vapautua ruumiistamme, johon olemme niin lujasti kiinnitetyt, tai
läpikäydä hidas kehitys toiselta asteelta toiselle, tai myöskin siirtyä
nopeasti, melkein hypähtäen yli tuon kuilun, ottaen jättiläisaskeleen;
tähän lapsi ei kykene ja siihen aikamieskin tarvitsee varta vasten
tehtyjä portaita. Mutta minun on hyvin vaikea käsittää, miten nämä
voitaisiin rakentaa.
Se käsittämätön olento, joka käsittää kaiken ja joka antaa maailmalle
liikunnon ja muodostaa kaikki eri olennot, ei ole silmiemme nähtävissä
eikä kättemme kosketeltavissa; hän pakenee kaikkeja aistejamme. Työ on
näkyvissä, mutta tuon työn mestari on piilossa. Ei ole mikään pieni
seikka edes tuntea, että hän on olemassa; ja kun olemme päässeet niin
pitkälle, kun itseltämme kysymme kuka hän on, missä hän on, silloin
huimaa päätämme emmekä enää tiedä mitä ajatella.
Locke kehottaa ensin kiintymään hengen tutkimiseen ja sitten siirtymään
aineellisten esineiden tutkimiseen. Mutta tämä metodi johtaa
taikauskoon, ennakkoluuloihin ja erehdyksiin eikä järkevyyteen ja
luonnon järjestettyyn kehitykseen, se on samaa kuin jos sitoisi verhon
silmilleen silloin kun tahtoisi nähdä. On täytynyt kauan tutkia
aineellisia esineitä voidakseen saada todellisen käsityksen hengistä ja
edes aavistaa niiden olemassaoloa. Päinvastainen menettely on omansa
ainoastaan johtamaan materialismiin.
Koska aistimme ovat tietojemme ensimäiset välikappaleet, ovat
havainnolliset esineet ensimäisiä, joita välittömästi tajuamme. Sanalla
_henki_ ei ole mitään merkitystä sen mielessä, joka ei ole
filosofeerannut. Henki on pelkkä aistillinen esine rahvaan ja lasten
mielestä. Kuvittelevathan he, että on olemassa henkiä, jotka huutavat,
puhuvat, lyövät ja meluavat. Myönnettäneen siis, että henget,
joilla on käsivarret ja kieli, ovat suuresti esineiden kaltaisia.
Sentähden kaikki maailman kansat, paitsi juutalaiset, ovat
tehneet itselleen ruumiillisia jumalia. Me itse, käyttäessämme
sanoja henki, kolminaisuus, persoona, olemme suurimmaksi osaksi
antropomorfisteja.[115] Myönnän, että meitä opetetaan sanomaan Jumalan
olevan kaikkialla; mutta uskomme myöskin ilman olevan kaikkialla,
ainakin meidän ilmakehässämme, ja sana henki merkitsee alkuperäisesti
henkäystä, tuulen henkäystä. Niin pian kuin totutetaan ihmisiä
lausumaan sanoja niitä ymmärtämättä, on sittemmin helppo saada heidät
sanomaan mitä vaan tahtoo.
Tietoisuus omasta vaikutusvoimastamme muihin esineisiin on arvattavasti
alussa pannut ihmisen luulemaan että, kun nämä esineet vaikuttavat
meihin, tämä tapahtui samalla tavoin kuin meidän vaikutuksemme niihin.
Täten siis ihminen alussa rupesi olettamaan elämää kaikissa olennoissa,
joiden vaikutuksen alaiseksi joutui. Huomatessaan itsensä heikommaksi
useimpia noista olennoista, kun ei tuntenut niiden voiman rajoja,
ihminen luuli sitä rajattomaksi ja teki niistä jumalia heti kun oli
huomannut ne ruumiillisiksi olennoiksi. Alkuaikoina ihmiset jokaisen
kohtaamansa ilmiön pelästyttäminä, eivät pitäneet mitään luonnossa
elottomana. Aineellisuuden käsite ei ole kehittynyt sen nopeammin kuin
henkisyyden käsite, kun näet edellinen on myöskin abstraktsioni.
Alkuihmiset täten täyttivät maailmanavaruuden aistein havaittavilla
jumalilla. Tähdillä, tuulilla, vuorilla, joilla, puilla, kaupungeilla,
taloillakin, sanalla sanoen kaikella oli henkensä, jumalansa, elämänsä.
Labanin kuvat, villien henkiolennot, neekerien taikakalut, kaikki siis
ihmisten luomaa, olivat kuolevaisten ensimäisiä jumaluuksia.
Monijumalaisuus oli heidän ensimäinen uskonnonmuotonsa ja kuvien
kumartaminen heidän ensimäinen jumalanpalveluksensa. He ovat voineet
kohota yhden ainoan Jumalan käsitykseen vasta silloin, kun ovat
ruvenneet yhä enemmän yleistämään käsitteitään ja ovat kyenneet
hakemaan ensimäistä syytä, kokoamaan olentojen eri sarjat yhden ainoan
kokonaiskäsitteen alaan ja antamaan merkitystä käsitteelle
_substanssi_, joka on kaikista abstraktsioneista suurin. Jokainen
lapsi, joka uskoo Jumalaan, on siis epäjumalanpalvelija tai ainakin
antropomorfisti. Ja jos ensin mielikuvitus on luonut kuvan Jumalasta,
on harvinaista, että ymmärrys häntä käsittää. Tähän vaaraan johtaa
Locken metodi.
Koska näin vallan huomaamattani olen tullut kosketelleeksi abstraktista
substanssi-käsitettä, huomautan lisäksi että meidän olettaessamme yhtä
ainoata substanssia, tulee omistaa sille yhteensopimattomia
ominaisuuksia, jotka ovat keskenään ristiriitaiset, kuten ajatus ja
ulottuvaisuus, joista jälkimäinen on olennaisesti jaollinen ja joista
edellinen on vailla kaikkea jaollisuutta. On muuten selvää, että
ajatus, tai jos niin tahdotaan, tunne-elämä, on alkuperäinen ja
erottamaton ominaisuus substanssissa, johon se kuuluu, ja että
ulottuvaisuuden laita on sama substanssiin nähden. Tästä teemme sen
johtopäätöksen, että ne olennot, jotka menettävät toisen näistä
ominaisuuksista, menettävät substanssinkin, johon tuo ominaisuus
kuuluu, että siis kuolema yksinkertaisesti on substanssien eroamista ja
että ne olennot, joissa nuo molemmat ominaisuudet esiintyvät
yhdistyneinä, ovat kokoonpannut noista kahdesta substanssista,
mainittujen ominaisuuksien kannattajista.
Punnittakoon nyt kuinka suuri ero vielä on olemassa kahden substanssin
ja jumalallisen luonnon käsityksen välillä, sen selvyyttä kaipaavan
käsityksen välillä, joka meillä on sielumme vaikutuksesta ruumiiseemme
ja Jumalan vaikutuksesta kaikkiin olentoihin. Miten käsitteet luominen,
tyhjiinraukeaminen, kaikkialla-läsnäolo, iankaikkisuus, kaikkivalta,
Jumalan ominaisuudet, sanalla sanoen kaikki nuo käsitteet, jotka ollen
niin epämääräisiä ja himmeitä, ovat ainoastaan harvojen tajuttavissa,
ja jotka rahvaan mielestä eivät ollenkaan ole himmeitä, se kun ei
niistä ymmärrä mitään, miten kaikki nämä käsitteet tulevatkaan
täysivoimaisina, s.o. täydessä himmeydessään, tarjoutumaan nuorille
mielille, jotka vielä ovat ensimäisten aisti-toimintojen valloissa ja
jotka eivät tajua muuta kuin sellaista, mihin käsin voi koskea? Turhaan