Émile eli Kasvatuksesta - 06

vammat. Minun oppilaallani on usein oleva ruhjevammoja, mutta siitä
huolimatta hän on aina oleva iloinen. Jos teidän kasvateillanne niitä
on vähempi, niin ne ovat alati tyytymättömiä, sidottuja ja surullisia.
Epäilen, tokko etu olisi heidän puolellaan.
Toinenkin edistys saattaa lapsille valittamisen tarpeettomammaksi,
nimittäin voimien karttuminen. Saaden omin voimin enemmän aikaan niiden
ei niin usein tarvitse turvautua muihin. Voimien mukana kehittyvät ne
tiedot, jotka saattavat ne kykeneviksi niitä ohjaamaan. Tällä toisella
kehitysasteella alkaa varsinaisesti yksilön elämä; silloin se tulee
itsetietoiseksi. Muisti ulotuttaa identiteetti-tunteen kaikkiin sen
olemassa-olon hetkiin; se muuttuu todella yhdeksi, samaksi olennoksi,
ja kykenee siis jo tuntemaan onnea tai onnettomuutta. On siis tärkeätä
nyt alkaa pitää sitä siveellisenä olentona.
Vaikka lasketaan ylimalkaisesti ihmisiän korkein määrä ja ne toiveet,
jotka kussakin iässä olevalla on lähestyä tätä määrää, ei ole mitään
epävarmempaa kuin kunkin yksityisen ihmisen elämän pituus; hyvin harvat
saavuttavat tuon korkeimman määrän. Alkuiällä elämä on alttiina
kaikkein suurimmille vaaroille; kuta lyhemmän aikaa on elänyt, sitä
vähemmän voi toivoa vielä elävänsä. Kaikista lapsista, jotka syntyvät,
enintään puolet saavuttaa nuorukaisiän, ja on todennäköistä, ettei
oppilaanne elä miehuudenikään.
Mitä siis tulee ajatella tuosta raakalaisesta kasvatustavasta, joka
uhraa nykyisyyden epävarmalle tulevaisuudelle, ja joka sitoo lapsen
kaikenlaisiin kahleisiin ja alkaa tekemällä siitä kurjan olennon
valmistaakseen sille kaukana tulevaisuudessa jonkunlaisen kuvitellun
onnen, jota se luultavasti ei koskaan tule nauttimaan? Kuinka saattaisi
siinäkään tapauksessa, että tämä kasvatustapa olisi järkevästi
sovitettu tarkoitustaan varten, paheksumatta katsella, miten
pienokaisparat on pakotettu kärsimättömään ikeeseen ja tuomittu
alituiseen työhön kaleerivankien tavoin ilman mitään varmuutta, että
kaikki tämä vaiva koskaan on tuottava niille hyötyä? Iloisuuden ikä
kuluu keskellä itkua, rangaistuksia, uhkauksia ja orjuutta. Kiusataan
poloista muka sen omaksi hyväksi, eikä huomata, että kutsutaan surmaa
saapumaan, jonka saaliiksi se joutuu keskellä tätä surkuteltavaa
mellastamista. Kuka tietää kuinka monet lapset kuolevat isän tai
kasvattajan hullunkurisen huolenpidon uhreina? Ne ovat onnellisia, jos
pääsevät vapaiksi sen julmuudesta, ja ainoa etu, jonka saavat
kärsimyksistään, on se, että saavat kuolla kaihoamatta elämää, josta
ovat tunteneet ainoastaan tuskia.
Ihmiset, olkaa inhimillisiä, se on ensimäinen velvollisuutenne; olkaa
inhimilliset kaikille säädyille, kaikenikäisille, kaikelle, mikä ei ole
vierasta ihmiselle. Mitä muuta viisautta voittekaan löytää kuin sen,
joka piilee inhimillisyydessä? Rakastakaa lapsia, edistäkää niiden
leikkejä, huveja ja rakastettavia vaistoja. Kuka teistä ei olisi joskus
kaihonnut tuota ikää, jolloin hymy alituisesti lepää huulilla ja rauha
lakkaamatta täyttää sielun? Miksi tahtoisitte estää nämä viattomat
pienokaiset nauttimasta niin lyhyestä ja eteenpäin rientävästä ajasta
ja niin arvokkaasta hyvästä, jota ne eivät osaa väärinkäyttää? Miksi
tahtoisitte täyttää katkeruudella ja tuskilla nämä niin nopeasti
kuluvat ensi vuodet, jotka eivät palaa enempää lapsille kuin
teillekään? Isät, tiedättekö minä hetkenä kuolema odottaa lapsianne!
Älkää tuottako itsellenne tunnonvaivoja riistämällä niiltä ne lyhyet
hetket, jotka luonto niille lahjoitti. Niin pian kuin ne voivat tuntea
olemassaolon tuottamaa mielihyvää, niin antakaa niiden nauttia siitä;
tehkää niin etteivät ne kuole ilman että ovat nauttineet elämästä, minä
hetkenä tahansa Jumala ne kutsuneekaan.
Kuinka monet äänet tulevat kohoamaan minua vastaan! Kuulen kaukaa tuon
väärän viisauden hälyhuudot, joka alati asettaa eteemme meille vieraita
päämääriä, joka ei koskaan pidä nykyisyyttä minkään arvoisena ja joka
tavoitellen lakkaamatta etenemisemme edestä poistuvaa tulevaisuutta
siirtää meidät meille vallan vieraisiin oloihin ja tutustuttaa siis
meidät olosuhteihin, joissa emme koskaan tule elämään.
Minulle vastataan, että juuri tämä ikä soveltuu ihmisen huonojen
taipumusten korjaamiseen: lapsuuden iässä, jolloin kärsimys on vähimmin
tuntuvaa, se muka tulee tehdä moninkertaiseksi, jotta se säästyisi
järkevältä iältä. Mutta kuka takaa, että koko tämä suunnitelma on
teidän toteutettavissanne ja etteivät kaikki nuo kauniit opetukset,
joilla rasitatte lapsen heikkoa henkeä, joskus tuota sille enemmän
vahinkoa kuin hyötyä. Kuka teille takaa, että kaikki tuo kärsimys,
jonka sille tuotatte, todella sille hankkii huojennusta? Miksi annatte
sen kärsiä enemmän kuin mitä sen tila sallii, olematta varma siitä,
että nykyiset kärsimykset poistavat tulevia? Ja miten saatatte todistaa
etteivät nuo huonot taipumukset, joista luulette voivanne parantaa
lapsen, juurru siihen nurinkurisesta kasvatustavastanne pikemmin kuin
luonnosta? Mikä onneton huolenpito, joka nykyisyydessä tekee
ihmisolennon onnettomaksi siinä aiheellisessa tai aiheettomassa
toivossa, että se kerran tulisi onnelliseksi! Mutta kun nuo
pintapuoliset lavertelijat sekoittavat keskenään mielivallan ja
vapauden, lapsen, jota koetetaan saattaa onnelliseksi, ja lapsen, jota
hemmotellaan, tahdon opettaa heitä erottamaan ne toisistaan.
Älkäämme unhottako mikä sopii meille ihmisinä, jottemme tavoittelisi
turhia harhakuvia. Ihmiskunnalla on paikkansa olioiden järjestyksessä;
lapsuudella taas on paikkansa ihmiselämän järjestyksessä; tulee
kohdella miestä miehenä ja lasta lapsena. Osottaa kullekin paikkansa ja
pysyttää hänet siinä, johtaa inhimillisiä viettejä suuntaan, joka on
ihmisluonnon mukainen -- siinä kaikki minkä voimme tehdä lapsen
hyväksi. Muu riippuu tuntemattomista vaikuttimista, jotka eivät ole
vallassamme.
Emme tiedä, mitä ehdoton onni tai onnettomuus on. Kaikki on sekoitettua
tässä elämässä, emme saa nauttia yhdestäkään puhtaasta tunteesta, emme
pysy kahta hetkeä vallan samassa tilassa. Sielumme ja ruumiimme tila on
alituisen vaihtelun alaisena. Hyvä ja paha ovat yhteisiä meille
kaikille, vaikka tosin erimäärin. Onnellisin on se, jolla on vähimmin
vastuksia ja suruja; onnettomin se, jolla on vähimmin iloja. Kaikilla
on enemmän kärsimyksiä kuin iloja; siinä olemme kaikki yhtäläisiä. Onni
tässä murheen laaksossa on siis vaan negatiivinen tila, ja sen arvo on
laskettava vähimmän kärsimysmäärän mukaan.
Jokainen mielipahantunne on erottamaton pyrkimyksestä päästä siitä
vapaaksi; jokainen mielihyväntunne erottamaton pyrkimyksestä nauttia
siitä. Jokainen pyrkimys edellyttää puutetta, ja kaikki kokemamme
puutteet ovat tuskallisia; pyrkimyksiemme ja niiden tyydyttämiskyvyn
välillä vallitsevassa epäsuhtaisuudessa piilee onnettomuutemme. Tunteva
olento, joka kykenisi tyydyttämään kaikki pyrkimyksensä, olisi
ehdottomasti onnellinen olento.
Missä siis piilee inhimillinen viisaus eli oikean onnen tie? Se ei ole
varsinaisesti siinä, että vähennämme pyrkimyksiämme, sillä jos niitä
olisi vähemmän kuin meillä on voimia niitä tyydyttää, niin osa
voimiamme jäisi käyttämättä, emmekä, nauttisi olemuksestamme
kokonaisena. Se ei ole myöskään siinä, että laajennamme kykyjämme,
sillä jos pyrkimyksemme lisääntyisivät samassa määrin, tulisimme siitä
vielä onnettomammiksi; vaan se on siinä, että saatamme pyrkimyksemme,
jos ne paisuvat ylenmääräisiksi, kykyjemme veroisiksi ja että saatamme
voimamme ja tahtomme täydelliseen sopusointuun. Silloin ainoastaan, kun
kaikki voimamme ovat toimivina, sielu pysyy levollisena ja ihminen on
tunteva itsensä tyytyväiseksi.
Täten luonto, joka järjestää kaikki parhaiten, alkuperäisestä on
säätänyt. Välittömästi se antaa ihmiselle ainoastaan tarpeelliset
itsensäsuojelemisvaistot ja tarpeellisen kyvyn niitä tyydyttää. Se on
istuttanut kaikki muut kyvyt ikäänkuin varastoon sielun pohjalle, jotta
ne siellä tarvittaessa kehittyisivät. Ainoastaan tässä alkuperäisessä
tilassa voiman ja pyrkimyksen tasapaino on olemassa ja siinä ihminen ei
ole onneton. Niin pian kuin ihmisen synnynnäiset kyvyt puhkeavat
toimintaan, mielikuvitus, tuo kaikista henkisistä kyvyistä vilkkain ja
toimekkain, herää ja rientää kaikista muista edelle. Mielikuvitus
laajentaa mahdollisuuden rajat, sekä mitä hyvään että pahaan tulee, ja
kiihottaa ja ravitsee pyrkimyksiä toteutumisen toivolla. Mutta
pyrkimyksen esine, joka alussa näytti olevan vallan käsissä, pakenee
nopeammin kuin sitä voi seurata; kun luulemme saavuttavamme sen, se
muuttuu toiseksi ja näyttäytyy kaukaa. Kun emme enää näe jo kulkemaamme
matkaa, emme ollenkaan ota sitä huomioon; se tie mikä vielä on
jäljellä, pitenee pitenemistään. Näin uuvumme voimatta saavuttaa
päämäärää, ja kuta enemmän antaudumme nautintoon, sitä enemmän onni
meitä pakenee.
Päinvastoin, kuta lähempänä ihminen on pysynyt luonnollista tilaansa,
sitä vähempi on erotus hänen pyrkimystensä ja niitä toteuttavan kykynsä
välillä, ja siitä seuraa, että hän on lähempänä onnea. Hän ei koskaan
ole vähemmän onneton kuin silloin, kun näyttää olevan kaiken
puutteessa. Onnettomuus näet ei piile itse puutteessa, vaan siinä, että
sen itse kipeästi tuntee.
Todellisuusmaailmalla on rajansa, mielikuvituksen maailma on rajaton.
Kun emme voi laajentaa edellistä, niin supistakaamme jälkimäistä, sillä
niiden välisestä ristiriitaisesta erosta johtuvat kaikki ne
kärsimykset, jotka saattavat meidät todella onnettomiksi. Paitsi
voimaa, terveyttä ja hyvää omaatuntoa kaikki tämän elämän hyvä johtuu
arvostelevasta mielipiteestämme; paitsi ruumiillista kipua ja
omantunnonvaivoja, kaikki kärsimyksemme johtuvat mielikuvituksesta.
Tämä on yleisesti tunnettu totuus, niin kaiketi sanotaan; sen myönnän.
Mutta käytännössä se ei ole yleisesti tunnettu; ja tässä on yksinomaan
kysymys käytännöstä.
Mitä tarkotetaan sillä, kun sanotaan, että ihminen on heikko? Sana
heikkous ilmaisee suhdeominaisuutta siinä olennossa, josta sitä
mainitaan. Olento, jonka voimat ovat suuremmat kuin sen tarpeet,
olkoonpa se sitten hyönteinen tai mato, on vahva; se taas, jonka
tarpeet ovat voimia suuremmat, olkoonpa se sitten norsu, jalopeura,
valloittaja, sankari tai jumala, on heikko olento. Kapinallinen enkeli,
joka ylvästeli luonnostaan, oli heikompi kuin se onnellinen
kuolevainen, joka elää rauhallisena noudattaen omaa luontoaan. Ihminen
on hyvin vahva, kun hän tyytyy olemaan se, mikä hän on: hän on hyvin
heikko, kun hän tahtoo kohota yläpuolelle ihmiskuntaa. Älkää siis
kuvitelko että laajentamalla kykyjänne myöskin laajennatte voimianne.
Päinvastoin niitä supistatte, jos ylpeytenne saattaa teitä
tavoittelemaan päämääriä, joihin voimanne eivät riitä. Mitatkaamme
ympyrämme säde ja pysykäämme sen keskipisteessä kuten hämähäkki
verkkonsa keskustassa; silloin saatamme aina tyydyttää itseämme, eikä
meidän tarvitse valittaa heikkouttamme, sillä emme koskaan ole sitä
tuntevat.
Kaikilla eläimillä on juuri sen verta kykyjä, kuin mitä tarvitsevat
pysyäkseen yllä. Ihmisellä yksin on lisäkykyjä. Onpa omituista, että
juuri nämä lisäkyvyt ovat syynä hänen onnettomuuteensa. Kaikissa maissa
ihminen kättensä työllä ansaitsee enemmän kuin mitä tarvitsee
välttämättömään toimeentuloonsa. Jos hän olisi kyllin järkevä pitämään
tuota toimeentulon lisämäärää turhana, hänellä aina olisi
välttämättömät toimeentuloneuvot, sillä hänellä ei koskaan olisi
liikaa. "Suuret tarpeet", sanoi Favorinus,[27] "syntyvät suurista
omaisuuksista, ja usein paras keino hankkia itselleen semmoista, jota
kaipaa, on se, että luopuu semmoisesta, jonka omistaa". Sen kautta,
että aina ponnistelemme lisätäksemme onneamme, muutamme sen
onnettomuudeksi. Jokainen ihminen, joka ainoastaan tahtoisi _elää_,
eläisi onnellisena; siitä seuraisi, että hän olisi hyvä, sillä mitä
etua hänellä olisi siitä, että olisi häijy?
Jos olisimme kuolemattomat, olisimme hyvin onnettomia olentoja. On
epäilemättä raskasta kuolla; mutta on suloista toivoa, ettei tätä
elämää kestä iäti ja että parempi elämä on tekevä lopun tämän elämän
kärsimyksistä. Jos meille tarjottaisiin kuolemattomuus maan päällä,
niin kukapa tahtoisi vastaanottaa tämän synkeän lahjan?[28] Mikä
apukeino, mikä toivo, mikä lohdutus meillä olisi kohtalon kovuutta ja
ihmisten vääryyttä vastaan? Typerä ihminen, joka ei katso kauemmaksi
eteensä ajassa, ei pane suurta arvoa elämään eikä suuresti pelkää sitä
menettävänsä; valistunut ihminen huomaa paljon arvokkaampaa hyvää, jota
pitää tätä elämää parempana. Ainoastaan puolinaistieto ja väärä viisaus
laajentavat näköpiirimme kuolemaan asti, mutta eivät sitä kauemmaksi,
ja panevat kuvittelemaan kuolemaa pahimmaksi onnettomuudeksi. Kuoleman
välttämättömyys ei viisaalle ole muuta kuin aihe kestää elämän
kärsimyksiä. Ellei olisi varmuutta siitä, että se kerta on menetettävä,
ei se todellakaan ansaitsisi sitä hintaa, joka sen ylläpitämisestä
maksetaan.
Henkiset kärsimykset -- paitsi yhtä ainoaa, nimittäin rikoksen
aiheuttamaa omantunnonvaivaa, joka riippuu itsestämme -- johtuvat
mielikuvituksesta; ruumiilliset kärsimyksemme tekevät lopun joko
itsestään tai meistä. Aika tai kuolema ovat lääkkeitämme; mutta me
kärsimme sitä enemmän, kuta vähemmän osaamme kärsimystä kantaa ja
kiusaamme itseämme enemmän koettamalla parantaa tautejamme kuin mikä
olisi laita, jos kärsien niitä kestäisimme. Elä luonnon mukaisesti, ole
kärsivällinen ja karkota lääkärit; et tosin vältä kuolemaa, mutta olet
tunteva sen iskun vaan yhden ainoan kerran, kun sitävastoin lääkärit
joka päivä panevat sen kummittelemaan arassa mielikuvituksessasi, ja
heidän valheellinen taitonsa riistää sinulta elämännautinnon, sen
sijaan että pidentäisi ikääsi. Aina minun tulee uudelleen ihmetellen
kysyä, mitä todellista hyvää tämä taito on tuottanut ihmisille?
Muutamat niistä, jotka se parantaa, tosin ilman sitä kuolisivat; mutta
miljoonat, jotka se tappaa, jäisivät eloon. Jos olet järkevä, niin älä
ollenkaan ota osaa näihin arpajaisiin, missä sinulla on niin vähän
voiton toiveita. Kärsi, kuole tai parane; mutta ennen kaikkea, elä
viime hetkeen asti.
Kaikki on mieletöntä ja ristiriitaista inhimillisissä laitoksissa.
Käymme yhä levottomammiksi elämämme suhteen, kuta enemmän se menettää
arvoaan. Vanhukset valittavat sen haihtuvaisuutta enemmän kuin
nuorukaiset; he eivät tahdo menettää niiden valmistuksien hedelmiä,
jotka he ovat tehneet elämästä nauttiakseen; on hyvin raskasta kuolla
kuudenkymmenen vuotiaana ennenkuin on alkanut elää. Luullaan ihmisellä
olevan hyvin suuren rakkauden elämään, ja tämä on totta; mutta ei
huomata, että tämä rakkaus, sellaisena kuin sitä tunnemme, on suureksi
osaksi ihmisten tekoa. Luonnostaan ihminen on huolissaan itsensä
suojelemisen suhteen ainoastaan siinä määrin kuin hänellä siihen on
voimia; niin pian kuin hän ne menettää, hän tyyntyy ja kuolee turhaan
kiusaamatta itseään. Ensimäinen luonnon julistama laki on kohtaloomme
alistuminen. Villit ihmiset ja eläimet vastustavat sangen vähäisessä
määrin kuolemaa ja antautuvat sen alaisiksi melkein valittamatta. Kun
tämä laki häviää, siitä muodostuu toinen järjen välityksellä. Mutta
harvat osaavat tehdä siitä oikeita johtopäätöksiä, eikä tämä
keinotekoinen kohtaloon alistuminen koskaan ole niin eheä kuin
ensimäinen.
Huolehtiminen tulevaisuudesta! se se aina vie meidät vieraille aloille
ja saattaa meidät usein tavoittelemaan päämäärää, jota emme voi
saavuttaa; siinä on kaikkien kärsimyksiemme varsinainen lähde. Kuinka
mieletön onkaan niin katoavaisella olennolla kuin ihminen tuo kiihko
aina luoda katseensa tulevaisuuteen, jonka hän niin harvoin saavuttaa,
ja laiminlyödä nykyisyys, joka on varma! Tuo kiihko on kahta
turmiollisempi sen tähden, että se lakkaamatta kiihtyy iän karttuessa
ja että vanhukset, ollen aina epäluuloisia, varovaisia ja saitoja,
kernaammin kieltävät itseltään tänään välttämättömän, peläten että se
heiltä sadan vuoden iässä puuttuisi. Sentähden panemme arvoa kaikkeen,
takerrumme kiinni kaikkeen; aika, paikka, ihmiset, asiat, sanalla
sanoen kaikki, mikä on olemassa nykyisyydessä ja tulevaisuudessa, on
meistä jokaisesta tärkeätä; siitä seuraa, ettei oma minämme ole muuta
kuin vähäpätöinen osa itseämme. Jokainen leviää, niin sanoakseni, yli
maanpinnan ja tulee herkkätuntoiseksi koko tämän suuren pinnan suhteen.
Onko ihmeellistä että kärsimyksemme monistuvat joka pisteessä, mistä
meitä voi haavoittaa? Kuinka moni ruhtinas on epätoivoissaan maan
menettämisestä, jota ei koskaan ole nähnyt! Kuinka monet ovat ne
kauppiaat, joiden etuihin vaan tarvitsee koskea Intiassa, saadakseen
heidät päästämään kauhunhuudon Pariisissa!
Luontoko täten vierottaa ihmiset kauas pois heistä itsestään? Luontoko
tahtoo, että kukin toisilta kokee millainen kohtalonsa on ja että hän
joskus kokee sen liian myöhään, niin että moni on kuollut onnellisena
tai onnettomana koskaan sitä tietämättä? Näen edessäni pirteän,
iloisen, reippaan ja terveen miehen; hänen läsnäolonsa herättää iloa;
hänen silmänsä ilmaisevat tyytyväisyyttä, hyvinvointia; häneen on
painunut onnellisuuden kuva. Postista saapuu kirje; tuo onnellinen mies
katselee sitä; se on osotettu hänelle, hän avaa ja lukee sen. Heti
paikalla hänen kasvojensa ilme muuttuu; hän kalpenee ja pyörtyy.
Tultuaan taas tajuihinsa, hän itkee, raivoaa, huokailee, raastaa
tukkaansa, kaiuttaa ilmoille huutojaan ja näyttää saaneen kauhean
kouristuskohtauksen. Mieletön mies, mitä pahaa onkaan tuo paperi
sinulle tehnyt? Minkä raajan se sinulta on temmannut irti? Minkä
rikoksen se on saattanut sinut tekemään? Sanalla sanoen, mitä se on
sinussa muuttanut, jotta olet joutunut tuohon tilaan, jossa sinut näen?
Jos kirje olisi mennyt hukkaan, jos armahtava käsi olisi viskannut sen
tuleen, niin tuon samalla onnellisen ja onnettoman kuolevaisen kohtalo
olisi mielestäni ollut omituinen probleemi. Hänen onnettomuutensa, niin
sanottaisiin, oli todellinen. Aivan oikein; mutta hän ei siitä tietänyt
mitään; mitä se siis merkitsi? Hänen onnensa muka oli kuviteltua, näin
huomautetaan. Mutta eivätkö siis terveys, iloisuus, hyvinvointi ja
mielen tyytyväisyys ole muuta kuin harhaluuloja? Emmekö siis enää elä
todellisuudessa, vaan harhakuvien maailmassa! Kannattaako siis niin
suuresti pelätä kuolemaa, kun edellyttää että kaikki se pysyy, mikä on
elinkeskuksenamme.
Oi ihminen! etsi oikeata olemustasi omasta itsestäsi, niin et enää ole
tunteva itseäsi onnettomaksi. Pysy siinä paikassa, minkä luonto sinulle
olentojen sarjassa on määrännyt, eikä mikään voi saada sinua sitä
hylkäämään. Älä kapinoi välttämättömyyden kovaa lakia vastaan: äläkä
uuvuta, koettamalla sitä vastustaa, voimiasi, joita taivas ei ole
antanut sinulle laajentaaksesi tai pidentääksesi olemassaoloasi, vaan
yksinomaan sitä ylläpitääksesi siten kuin se tahtoo ja niin kauvan kuin
se tahtoo. Vapautesi ja valtasi ei ulotu kauemmaksi kuin luonnolliset
voimasi; kaikki muu on orjuutta, harhaluuloa ja häikäisevää korua.
Hallitseminenkin on orjamaista, kun se on riippuvainen yleisestä
mielipiteestä; sillä olet riippuvainen niiden ennakkoluuloista, joita
ennakkoluulojen avulla hallitset. Voidaksesi heitä ohjata mielesi
mukaan, täytyy sinun itsesi käyttäytyä heidän mielensä mukaan. Jos he
vaan muuttavat ajatuskantaansa, on sinun pakko muuttaa toimintatapasi.
Niiden, jotka ympäröivät sinua, tarvitsee vaan hallita kansan
mielipiteitä, joita sinä luulet hallitsevasi, suosikkein mielipiteitä,
jotka sinua hallitsevat, tai perheesi mielipiteitä tai sinun omia
mielipiteitäsi; kaikki nuo visiirit, hovimiehet, papit, soturit,
palvelijat ja juoruämmät, jopa lapsetkin tulevat sinua johtamaan kuin
lasta, huolimatta ympäröivistä legionistasi ja vaikka olisit nerokas
kuin Themistokles.[29] Vaikka kuinka ponnistaisit, ei mahtiarvosi pääse
todellista valtaasi etemmäksi. Niin pian kuin sinun täytyy nähdä
toisten silmillä, täytyy tahtosikin mukautua heidän tahtonsa mukaan.
Kansani ovat alamaisiani, näin sanot ylpeänä. Olkoon menneeksi. Mutta
mikä sinä itse olet? Ministeriesi alamainen; ja mitä ministerisi
vuorostaan ovat? Virkamiestensä ja rakastajattariensa alamaisia,
palvelijainsa palvelijoita. Valloittakaa kaikki, anastakaa kaikki, ja
jaelkaa sitten rahoja täysin käsin, pystyttäkää kanuunapattereita,
hirsipuita, pitäkää teiliä ja pyöriä varalla, julistakaa lakeja ja
säädöksiä, lisätkää urkkijoita, sotureita, telottajia, vankiloita ja
kahleita; te kurjat ihmislapset, mitä tämä kaikki teitä hyödyttää? Ei
teitä siltä paremmin palvella, ei teiltä vähemmin varasteta, ei teitä
vähemmin petetä eikä jätetä vapaammiksi. Sanotte aina: me tahdomme,
mutta teette aina niinkuin muut tahtovat.
Se yksinään on tahtonsa herra, jonka ei tarvitse sitä käytäntöön
pannakseen turvautua toisten käsivarsiin. Siitä seuraa, ettei
mahtivalta ole paras hyvä, vaan vapaus. Todella vapaa ihminen tahtoo
vaan sitä, minkä voi toteuttaa ja tekee oman mielensä mukaan. Se on
ensimäinen periaatteeni. Se tulee vaan toteuttaa lapsiin nähden, ja
silloin voi helposti johtaa siitä kaikki kasvatusta koskevat säännöt.
Yhteiskunta on tehnyt ihmisen heikommaksi ei ainoastaan riistämällä
häneltä hänen käyttämisoikeutensa omiin voimiinsa, vaan etupäässä
saattamalla nämät riittämättömiksi. Tämän tähden hänen pyrkimyksensä
lisääntyvät heikkouden mukana, ja sen vuoksi lapsuuden heikkous niin
suuresti pistää silmään verrattuna varttuneeseen ikään. Se, että mies
on vahva olento ja lapsi heikko, ei johdu siitä, että edellisellä olisi
enempi itsenäisesti vaikuttavaa eli ehdotonta voimaa kuin
jälkimäisellä, vaan siitä, että edellinen luonnostaan tulee omin
neuvoin toimeen, jälkimäinen ei. Miehellä tulee siis olla enempi tahtoa
ja lapsella enempi mielikuvitusta, jolla sanalla tarkotan kaikkia
mielihaluja, jotka eivät ole todellisia tarpeita ja jotka ainoastaan
toisten avulla voi tyydyttää.
Olen jo maininnut tämän heikkoudentilan syyn. Luonto koettaa sitä
parantaa vanhempien kiintymyksellä; mutta tämä kiintymys saattaa olla
liioiteltu, puutteellinen, nurinkurinen. Vanhemmat, jotka elävät
järjestetyn yhteiskunnan oloissa, siirtävät niihin lapsensa, ennenkuin
sen ikä sitä sallii. Tuottamalla sille tarpeita, jotka eivät sille ole
välttämättömiä, he eivät huojenna sen heikkoutta vaan lisäävät sitä. He
lisäävät sitä vielä vaatimalla siltä, mitä luonto ei vaadi, saattamalla
tahtonsa alaiseksi sen vähäisen voiman, jonka lapsi omistaa omaa
tahtoansa käyttääkseen, muuttamalla joko omaksi tai lapsen
orjuudentilaksi sen molemminpuolisen riippuvaisuussuhteen, jota
ylläpitää toiselta puolen lapsen heikkous ja toiselta heidän
kiintymyksensä.
Ymmärtäväinen mies osaa pysyä oikeassa asemassaan; mutta lapsi, joka ei
omaa asemaansa tunne, ei osaa siinä pysyä. On olemassa tuhansia teitä,
joita myöten lapsi voi siitä poistua; sen kasvattajien tehtävä on
pysyttää sitä alallaan, ja tämä tehtävä ei ole helppo. Lapsi ei saa
olla eläin eikä mies; sen tulee olla lapsi; sen tulee tuntea
heikkoutensa, mutta sen ei tule siitä kärsiä; sen tulee olla
riippuvainen, mutta ei orjallisesti kuuliainen; sen tulee pyytää eikä
käskeä. Se on toisten tahdon alaisena ainoastaan tarpeidensa vuoksi ja
koska toiset paremmin kuin se huomaavat mikä sille on hyödyllistä, mikä
edistää tai vahingoittaa sen kehitystä. Ei kenelläkään, ei edes isällä,
ole oikeutta vaatia lapselta sellaista, mikä sitä ei ollenkaan hyödytä.
Ennenkuin inhimilliset ennakkoluulot ja laitokset ovat turmelleet
luonnolliset taipumuksemme, on lasten ja aikaihmisten onni vapauden
oikeassa käyttämisessä; mutta lasten vapautta rajoittaa niiden
heikkous. Jokainen, joka tekee minkä tahtoo, on onnellinen, jos hän
riittää itselleen; näin on laita luonnontilassa elävän ihmisen.
Jokainen, joka tekee minkä tahtoo on onneton, jos hänen tarpeensa ovat
hänen voimiansa suuremmat; näin on lapsen laita, silloinkin, kun se
elää luonnontilassa. Lapsi näet tässäkin tilassa eläen nauttii
ainoastaan puutteellisesti tahdostaan, ollen siinä yhteiskunnassa
elävien aikaihmisten kaltainen. Jokainen meistä, kun ei enää voi olla
riippumaton toisista, tässä suhteessa muuttuu jälleen heikoksi ja
onnettomaksi. Meidät oli luotu kehittymään miehiksi; lait ja
yhteiskunta ovat syösseet meidät takaisin lapsuuteen. Rikkaat,
ylhäiset, kuninkaat ovat kaikki lapsia, jotka nähdessään että hääritään
heidän ympärillään karkottaen heidän ikävyyksiään, siitä muuttuvat
lapsellisen itserakkaiksi ja ovat ylpeitä huolenpidosta, jota heille ei
omistettaisi, jos olisivat miehiä.
Nämä mietteet ovat tärkeät ja niiden avulla käy päinsä ratkaista
kaikki yhteiskuntajärjestelmän ristiriitaisuudet. On kahdenlaista
riippuvaisuutta, nimittäin olojen aiheuttamaa, eli luonnosta johtuvaa
ja ihmisten aiheuttamaa, eli yhteiskunnasta johtuvaa. Riippuvaisuus
oloista, se kun ei koske siveelliseen luonteeseen, ei vahingoita
vapautta eikä synnytä paheita; riippuvaisuus ihmisistä ollen
järjestystä ja suhtaa vailla,[30] synnyttää kaikki paheet, ja sen
vaikutuksesta isäntä ja palvelija molemminpuolisesti turmeltuvat. Ainoa
mahdollinen keino tämän yhteiskunnallisen epäkohdan poistamiseksi on
se, että lukuunottamatta yksilön yksityistä tahtoa annetaan lain
vallita, ja että yleistahdolle annetaan todellinen vaikutusvoima, joka
on ylempänä ja vahvempi jokaista yksityistahtoa. Jos kansojen lait
voisivat olla yhtä järkähtämättömät kuin luonnonlait ja ellei koskaan
mikään ihmisvoima voisi niitä voittaa, niin riippuvaisuus ihmisistä
muuttuisi samaksi kuin riippuvaisuus oloista; tasavallassa
yhdistettäisiin kaikki luonnontilan edut yhteiskuntatilan etuihin;
liitettäisiin vapauteen, joka suojelee ihmistä paheista, siveellisyys,
joka kohottaa hänet hyveeseen. Pysyttäkää lasta yksinomaan
riippuvaisuudessa oloista; täten sen kasvatuksessa tulette seuranneeksi
luonnon järjestystä. Pankaa sen oikullisille mielijohteille ainoastaan
fyysillisiä esteitä tai ehkäiskää ne rangaistuksilla, jotka johtuvat
itse sen teoista ja jotka se uuden tilaisuuden sattuessa taas on
muistava. Ei tarvitse kieltää lasta pahoin tekemästä, riittää, että se
siitä estetään. Kokemus tai heikkous olkoot lapsen ainoat lait. Älkää
täyttäkö sen pyyntöjä sen vuoksi että se pyytää, vaan sen vuoksi että
sillä on joku todellinen tarve. Älköön lapsi tietäkö mitä totteleminen
on, kun se täyttää toisen tahdon, älköönkä mitä käskeminen on, kun muut
sille jotakin tekevät. Tuntekoon se vapautta niin hyvin omissa kuin
muiden teoissa. Jos siltä puuttuu voimia, niin auttakaa sitä juuri niin
paljo kuin se tarvitsee ollakseen vapaa, mutta ilman että se muuttuu
vallanhimoiseksi. Osottakoon se vastaanottamalla palveluksenne
jonkunmoisella nöyryydellä miten se ikävöi sitä hetkeä, jolloin se voi
olla apuanne vailla ja jolloin sillä on kunnia tulla omin neuvoin
toimeen.
Luonnolla on ruumiin vahvistamista ja varttumista varten keinonsa,
joita ei koskaan saa ehkäistä. Ei pidä pakottaa lasta pysymään
paikallaan, kun se tahtoo liikkua, eikä liikkumaan, kun se tahtoo pysyä
paikallaan. Kun me emme ole pilanneet lasten tahtoa, se ei koskaan pyri
turhaan vaikuttamaan. Niiden tulee saada hyppiä, juosta ja huutaa
silloin kun niitä haluttaa. Kaikki niiden liikkeet ovat niiden
ruumiinrakennuksen tarpeita, se kun näet pyrkii vahvistumaan. Mutta sen
suhteen, mitä ne haluavat tehdä niiden omien voimien siihen riittämättä
ja mikä toisten on toimitettava niiden asemesta, tulee olla varuillaan.
Silloin tulee huolellisesti erottaa todellinen, luonnollinen tarve
oikullisuuden synnyttämästä tarpeesta, joka alkaa näyttäytyä, tai
siitä, joka johtuu mainitsemastani kuohahtavasta elontunteesta.
Olen jo sanonut mitä tulee tehdä kun lapsi itkee saadakseen jotakin.
Lisään vaan, että niin pian kuin lapsi puhuen osaa pyytää mitä haluaa
ja kun se saadakseen pyytämänsä seikan nopeammin tai välttääkseen
kieltoa tukee pyyntöänsä kyyneleillä, on tuo seikka järkähtämättä siltä
kiellettävä. Jos todellinen tarve on saattanut sen pyytämään, tulee
teidän se tietää ja heti tehdä mitä se pyytää. Mutta tekemällä
myönnytyksiä sen itkun johdosta sitä vaan kiihottaa runsaampia
kyyneleitä vuodattamaan ja opettaa sitä epäilemään teidän hyvää
tahtoanne ja luulemaan että vaativaisuus teihin vaikuttaa enemmän kuin
sävyisyys. Jos lapsi ei luule teitä hyväksi, niin se pian muuttuu
häijyksi; jos se luulee teitä heikoksi, se muuttuu itsepäiseksi. On
tärkeätä heti paikalla myöntää sille se, mitä ei voi siltä kieltää.
Kieltäkää niin harvoin kuin suinkin mahdollista, mutta älkää koskaan