Émile eli Kasvatuksesta - 48

onnistunut tällä tutkistelullani jossakin suhteessa aikaansaada jotakin
hyödyllistä, niin se on tapahtunut sen nojalla, että olen perinpohjin
käsitellyt tätä tärkeätä kasvatuksen kohtaa, jonka muut ovat jättäneet
huomioon ottamatta, ja etten ole tässä yrityksessäni antanut
turhanpäiväisen hienotunteisuuden enkä kielen tarjoomien vaikeuksien
itseäni säikyttää. Jos olen saanut sanotuksi sen, mikä on sanottava,
olen tehnyt velvollisuuteni; vähät siitä, olenko kirjoittanut romaanin.
Romaani, joka käsittelee ihmisluontoa, on epäilemättä luettava
arvokkaisiin romaaneihin. Jos ei se toteudu muualla kuin tässä minun
kirjassani, niin onko syy minun? Sen pitäisi esittää sukuni historia.
Te, jotka nurjalla kasvatuksellanne turmelette ihmissuvun, te tahdotte
kirjastani välttämättömästi tehdä romaanin.
Toinen näkökohta, joka vielä vahvistaa ensimäistä, on se, ettei tässä
ole kysymys nuorukaisesta, joka lapsuudestaan alkaen on ollut alttiina
pelolle, himoille, kateudelle, ylpeydelle ja kaikille niille
intohimoille, joita käytetään tavallisten kasvatusmetodien
välikappaleina, vaan että tässä on kysymys nuoresta miehestä, joka nyt
tuntee ei ainoastaan ensimäisiä rakkaudentunteitaan, vaan yleensä
ensimäisiä intohimontunteitaan, ja että tästä intohimosta, joka
kenties on oleva ainoa hänen elämässään kokemansa voimakas tunne,
riippuu se viimeinen muoto, jonka hänen luonteensa on saava. Hänen
katsantokantansa, hänen tunteensa ja hänen pysyvän kiintymyksen
vakaannuttamat harrastuksensa tulevat saavuttamaan järkähtämättömän
vakavuuden, jota ei mikään saa horjumaan.
Saattaa helposti käsittää, että Émile ja minä tällaisen illan jälkeen
emme voi kuluttaa yötämme pelkkään nukkumiseen. Kuinka? Voiko pelkkä
samannimisyys vaikuttaa näin vahvasti ymmärtäväiseen ihmiseen? Onko
olemassa yksi ainoa Sophie mailmassa? Ovatko he kaikki toistensa
kaltaiset niin hyvin sielultaan kuin nimeltään? Ovatko kaikki
Sophie-nimiset naiset, jotka hän kohtaa, hänen Sophiensa? Onko Émile
hullu, kun näin innostuu tuntemattomaan naiseen, jonka kanssa ei
koskaan ennen ole puhunut? Odota, nuori mies, tutki ja havaitse. Ethän
edes vielä tiedä, kenen talossa olet. Kun sinun kuulee puhuvan, luulisi
sinun jo olevan omassa talossasi.
Mutta nyt ei ole sopiva aika antaa opetuksia; kaikkein vähimmän
tällaiset ohjeet ovat omansa vakuuttamaan Émileä. Ne päinvastoin
herättävät hänessä uutta mielenkiintoa Sophiehen nähden, hän kun näet
haluaa perustella ja puolustaa kiintymystään. Tämä samannimisyys, tämä
kohtaaminen, jota hän pitää satunnaisena, minun epäröivä varovaisuuteni
-- kaikki tämä vaan kiihottaa hänen levottomia pyyteitään. Sophie
tuntuu jo hänestä liian arvokkaalta ja kunnioitusta ansaitsevalta,
jotta hän ei olisi varma siitä, että saa minutkin hänestä pitämään.
Tiesin jo edeltäpäin aivan varmaan, että Émile seuraavana aamuna oli
koettava pukeutua huonoon matkapukuunsa niin huolellisesti kuin
suinkin. Tämä tapahtuukin. Minä itsekseni nauran hänen innolleen
koettaa käyttää hyväkseen talon liinavaatteita. Arvaan hänen
ajatuksensa; huomaan mielikseni, että hän lainaamalla näitä
vaatekappaleita ja ajattelemalla niiden palauttamista tarkoittaa
kirjevaihdon alkamista tämän talon asukkaiden kanssa, täten saadakseen
aihetta lähetyksiin, ehkäpä itsekin palaamaan tänne.
Olin odottanut, että Sophiekin puolestaan olisi pukeutunut hieman
huolellisemmin; mutta siinäpä erehdyin. Tällainen jokapäiväinen
kiemailu kelpaa niille, jotka tahtovat ainoastaan miellyttää.
Todellinen rakkaus käyttää hienompia keinoja, sillä kun on vallan
toiset vaatimukset. Sophie on pukeutunut vielä yksinkertaisemmin kuin
edellisenä iltana, jopa huolimattomammin, joskohta nyt kuten aina
noudattaen mitä tarkkatuntoisinta puhtautta. Tässä huolimattomuudessa
näen vaan sen verran kiemailua, kuin se on jotakin tavatonta. Sophie
tietää hyvin, että huolellisempi puku on jonkunmoinen tunteiden
ilmaisu, mutta hän ei näy tietävän, että huolimattomampi puku niinikään
on tunteiden ilmaisua. Hän näet sen muodossa osottaa, ettei tyydy
miellyttämään puvullaan, vaan että tahtoo herättää mieltymystä
persoonallaan. Mitä muuten rakastava mies välittää puvuista, kunhan
vaan huomaa, että häntä ajatellaan. Ollen jo varma vallastaan Sophie ei
huoli sulollaan kahlehtia Émileä, vaan antaa Émilen itsensä sitä hakea.
Sophielle ei enää riitä, että Émile sen ilmeisesti huomaa, hän tahtoo,
että hän muutenkin olettaa sitä olevaksi. Onhan Émile muuten siitä
tarpeeksi nähnyt voidakseen arvata muun.
On luultavaa, että Sophie ja hänen äitinsä meidän viimeisen
keskustelumme aikana eivät myöskään ole pysyneet ääneti. Epäilemättä
siinä on saatu tunnustuksia ja annettu neuvoja. Seuraavana aamuna
kaikki kokoontuvat hyvin valmistuneina. Nuoret ystävämme eivät vielä
ole nähneet toisiaan kokonaista päivää eivätkä vielä ole sanoneet
toisilleen sanaakaan, ja jo näkee, että he toisiaan ymmärtävät. Heidän
seurustelunsa ei ole tuttavallista; päinvastoin se on pakollista,
pelokasta. He eivät puhu toisilleen; heidän alas luodut katseensa
näyttävät välttävän toisiaan, ja tämäkin on vaan molemminpuolisen
ymmärtämyksen merkkejä. He välttävät toinen toistaan, mutta se
tapahtuu kummankin suostumuksesta. He tuntevat jo salaperäisyyden
välttämättömyyden, ennenkuin ovat toisilleen sanoneet mitään.
Lähtiessämme pyydämme lupaa itse saada tuoda takaisin lainaamamme
vaatteet. Émilen suu pyytää tätä lupaa isältä ja äidiltä, mutta hänen
tyttäreen kääntämänsä katseet pyytävät sitä häneltä paljon
rukoilevammin. Sophie ei sano mitään, ei anna mitään merkkiä; mutta hän
punastuu, ja tämä punastuminen on vielä selvempi vastaus kuin hänen
vanhempiensa antama.
Meidän sallitaan palata, mutta meitä ei pyydetä tällä kertaa viipymään.
Tämä menettely on luonteva; tarjotaan vieraanvaraisuutta yömajaa vailla
oleville matkustajille, mutta ei ole sopivaa, että rakastaja on yötä
lemmittynsä kodissa.
Tuskin olemme lähteneet tästä rakkaasta talosta, kun Émile ajattelee
asettumista lähistöön; läheisinkin maja tuntuu hänestä jo liian
etäiseltä. Hän tahtoisi olla yötä linnan vallihaudassa. "Nuori
houkkio!" sanon hänelle surkuttelevalla äänenpainolla, "kuinka, joko
intohimo sinut sokaisee? Etkö enää huomaa, mikä on soveliasta ja
järkevää? Sinä poloinen, luulet rakastavasi ja tahdot saattaa
lemmittysi häpeään! Mitä sanottaisikaan hänestä, jos saataisiin kuulla,
että nuori mies, joka poistuu hänen kodistaan, on yötä lähistössä? Sinä
sanot häntä rakastavasi. Aiotko siis pilata hänen maineensa? Onko tämä
palkka siitä vieraanvaraisuudesta, jota hänen vanhempansa ovat meille
osottaneet? Tahdotko sinä tuottaa häpeää sille, jolta odotat onneasi?"
"Vähät minä", näin hän vastaa, "välitän ihmisten turhista puheista ja
heidän vääristä epäilyistään. Olettehan itse opettanut minua niitä
halveksimaan. Kukapa paremmin tietää kuin minä itse, että kunnioitan
Sophieta ja kuinka suuresti tahdon panna häneen arvoa? Minun
kiintymykseni ei ole tuottava hänelle häpeää, vaan kunniaa, se on oleva
hänen arvoisensa. Kun sydämeni ja huomaavaisuuteni kaikkialla osottavat
hänelle sitä kunnioitusta, jota hän ansaitsee, niin miten siis voin
hänen mainettaan himmentää?" "Rakas Émile", vastaan minä häntä
syleillen, "sinä puhut omasta puolestasi; opihan puhumaan hänenkin
puolestaan. Älä vertaa toisen sukupuolen kunniaa toisen sukupuolen
kunniaan, niillä on vallan eri perusteensa. Nämä perusteet ovat yhtä
vahvat ja järkevät, ne kun samalla tavoin johtuvat luonnosta; ja sama
hyve, joka saattaa sinut mitä itseesi tulee halveksimaan ihmisten
puheita, velvottaa sinua ottamaan ne huomioon rakastamaasi naiseen
nähden. Sinun kunniasi riippuu itsestäsi, mutta hänen kunniansa ja hyvä
maineensa on myös riippuvainen muista. Jos sinä sen arvon ylläpitämistä
laiminlöisit, solvaisisit omaakin kunniaasi. Ja sinä et toimisi niin
kuin olet velvollinen toimimaan, jos olet syynä siihen, ettei häntä
kohdella niin kuin sopii ja tulee."
Silloin selitän hänelle syyt tähän eroon ja saan hänet käsittämään,
kuinka väärin olisi luulla, että ne ovat kokonaan vailla merkitystä.
Kuka muuten on Émilelle sanonut, että hänestä on tuleva Sophien
puoliso, Sophien, jonka tunteita hän ei tunne, jonka sydän tai
vanhemmat ehkä ovat tehneet aikaisempia sitoumuksia, jota hän ei
sanalla sanoen ollenkaan tunne ja jolla kenties ei ole ainoatakaan
niistä ominaisuuksista, mitkä tekevät avioliiton onnelliseksi? Eikö hän
tiedä, että pieninkin pahennus on nuorelle tytölle poispyyhkimätön
häpeäpilkku, jota ei poista edes avio sen aiheuttajan kanssa? Kukapa
tunteellinen mies tahtoisi syöstä turmioon sen naisen, jota rakastaa?
Kuka kunnon mies tahtoisi saattaa sen onnettoman naisen alati itkemään
sitä onnettomuutta, että on häntä miellyttänyt?
Nuori mies, pelästyneenä esittämistäni johtopäätöksistä, hän, joka aina
liikkuu äärimäisyyksissä, luulee jo, ettei hän voi poistua tarpeeksi
kauas Sophien kodista. Hän jouduttaa askeleitaan, nopeasti rientääkseen
pois täältä. Hän katselee ympärilleen, eikö kukaan meitä kuuntele. Hän
uhraisi tuhat kertaa oman onnensa sen henkilön kunnialle, jota
rakastaa. Hän kernaammin olisi häntä koko elämässään näkemättä, kuin
tuottaisi hänelle ainoatakaan mielipahaa. Tämä on ensimäinen hedelmä
siitä huolenpidosta, jolla olen koettanut hänen nuoruudestaan alkaen
kehittää hänen sydäntään sellaiseksi, että se kykenisi oikealla tavoin
rakastamaan.
Meidän on siis löytäminen olopaikka, joka on tarpeeksi kaukana ja
tarpeeksi lähellä. Etsimme, tiedustelemme. Viimein saamme tietää, että
runsaasti parin Ranskan peninkulman päässä sijaitsee kaupunki. Menemme
sieltä etsimään itsellemme asuntoa, sillä jos asettuisimme lähellä
oleviin kyliin, voisi olomme tuntua epäiltävältä. Tuohon kaupunkiin
saapuu viimein nuori rakastaja täynnä lempeä, toivoa, iloa ja ennen
kaikkea hyviä tunteita. Ja täten vähitellen ohjaten hänen heräävää
intohimoaan sellaiseen, mikä on hyvää ja kunniallista, valmistan
kaikille hänen muillekin taipumuksilleen samaan suuntaan menevän
kehityksen.
Lähestyn tavoittelemaani päämäärää; se haamoittaa jo edessäni. Kaikki
suuret vaikeudet on voitettu, kaikki suuret esteet poistettu. Minulla
ei ole muuta jäljellä tehtävää kuin se, että varon pilaamasta työni
hedelmiä, ennenaikaisesti jouduttamalla sen päättymistä. Koska
ihmiselämän kulku on jotakin niin epävarmaa, niin välttäkäämme ennen
kaikkea tuota väärää varovaisuutta uhrata nykyisyys tulevaisuudelle,
tämä on usein samaa kuin uhraisi sellaiselle, mitä ei koskaan tule
olemaan. Jos joku aika on sovelias elämän nauttimiseen, niin se varmaan
on nuoruudeniän loppu, jolloin ruumiin- ja sielunvoimat ovat
saavuttaneet suurimman joustavuutensa ja jolloin ihminen, ollen
keskitiessä elämänuraansa varsin kaukaa näkee ne molemmat äärikohdat,
jotka saattavat hänet huomaamaan elämän lyhyyden. Jos varomaton nuoriso
erehtyy, se ei johdu nautinnonhimosta, vaan siitä, että se hakee
nautintoa sieltä, missä sitä ei ole löydettävissä, ja että se
valmistaen itselleen onnetonta tulevaisuutta ei edes osaa käyttää
hyväkseen nykyisyyttä.
Tarkastakaapa nyt Émileäni, joka on täyttänyt kaksikymmentä vuotta.
Hänellä on hyvä kasvu, hänellä on hyvä ruumiillinen ja henkinen
kehitys, hän on vahva, terve, kätevä, taitava, roteva, täynnä
tunteellisuutta, järkevyyttä, hyvyyttä, ihmisrakkautta; hänellä on
hyvät tavat ja aistia; hän rakastaa kaunista, tekee hyvää, hän on vapaa
julmien intohimojen orjuudesta, lisäksi vapaa yleisen mielipiteen
ikeestä, mutta viisauden lain alainen, herkkä ystävyyden äänelle,
omistaa kaikki hyödylliset taidot, jopa hänellä on monta miellyttävää
seurustelutaipumusta. Hän välittää varsin vähän rikkauksista, hänellä
on toimeentulonsa mahdollisuus omissa käsissään, eikä hänen tarvitse
pelätä, että häneltä puuttuisi leipää, minne tahansa hän tuleekin. Nyt
häntä hurmaa alkava intohimo; hänen sydämensä aukee rakkauden ensi
liekeille. Hänen suloiset harhaluulonsa aukaisevat hänelle uuden
ihanuuden ja nautinnon maailman. Hänen rakkautensa esine on
miellyttävä, ja vielä suuremmassa määrin miellyttävä luonteensa kuin
persoonansa puolesta. Émile toivoo ja odottaa vastarakkautta, jota hän
tuntee ansaitsevansa. Sydänten sopusoinnusta, kunniallisten tunteiden
yhtäläisyydestä on syntynyt tämä ensi kiintymys. Se on oleva
pysyvää laatua. Émile antautuu luottamuksella jopa järkevällä
punniskelulla tämän mitä ihanimman hurmauksen valtoihin; hän on vapaa
pelosta, katumuksesta ja tunnonvaivoista, eikä hänellä ole muuta
levottomuudentunnetta kuin se, josta onni on erottamaton. Mitäpä muuten
puuttuisi hänen onnestaan? Tutkikaa, miettikää ja kuvitelkaa, mikä
häneltä vielä puuttuu ja mitä vielä voisi lisätä siihen, mitä hänellä
jo on. Onhan hänellä kaikki se hyvä, mitä voi saavuttaa. Siihen ei voi
lisätä mitään toista hyvää muuten kuin jonkun hänen jo omistamansa
hyvän kustannuksella. Hän on niin onnellinen kuin ihminen suinkin
voi olla. Lyhentäisinkö nyt näin suloista onnellisuuden aikaa?
Himmentäisinkö niin puhdasta hurmaustilaa? Oi, koko elämän arvo on
hänen mielestään siinä onnessa, jota hän nyt nauttii. Mitä muuta voisin
hänelle antaa, joka korvaisi hänelle tätä onnea, jos sen häneltä
riistäisin? Vaikkapa nyt johtaisin hänen onnensa sen huippuun,
karkottaisin sen suurimman viehätyksen. Tuota ylintä onnea on sata
kertaa suloisempi toivoa kuin saavuttaa; siitä nauttii enemmän sitä
odottaessaan kuin siitä osallisena ollessaan. Oi, hyvä Émile! rakasta
ja ollos rakastettu! Nauti kauan ennenkuin omistat; nauti samalla
kertaa lemmestä ja viattomuudesta. Luo itsellesi paratiisi maan päällä
odottaessasi toista paratiisia. Minä en suinkaan ole lyhentävä tätä
elämäsi onnellista aikaa. Olen päinvastoin verhoava sen lumouksen
harsolla ja olen sitä pidentävä niin kauan kuin suinkin. Oi! täytyyhän
sen kuitenkin loppua, jopa piankin. Mutta olen ainakin tekevä sen
pysyväiseksi muistissasi, ja menettelevä niin, ettet koskaan ole katuva
sitä nauttineesi. Émile ei unhota, että meidän tulee viedä takaisin
lainaamamme vaatekappaleet. Heti kun ne ovat kunnossa, otamme hevoset
ja lähdemme matkaan hyvää vauhtia. Tällä kertaa Émile matkaan
lähtiessään tahtoisi jo olla perillä. Kun sydän aukenee intohimoille,
se samassa herää kärsimään elämän vastuksista ja ikävyyksistä. Ellen
minä ole aikaani turhaan hukannut, ei Émile ole kuluttava elämäänsä
tällä tavoin.
Pahaksi onneksi tie on hyvin mäkinen ja vaikeakulkuinen. Eksymme, hän
sen ensiksi huomaa, ja tulematta kärsimättömäksi ja valittamatta hän
ponnistaa kaiken tarkkaavaisuutensa jälleen löytääkseen oikean tien.
Hän harhailee kauan, ennenkuin tämä onnistuu, mutta on yhä vaan yhtä
kylmäverinen. Tämä ehkä lukijan mielestä on vailla kaikkea merkitystä;
mutta minun mielestäni sillä on suuri merkitys, minä kun tunnen hänen
hehkuvan luonteensa. Tässä nyt huomaan hedelmät niistä ponnistuksista,
joita hänen lapsuudestaan asti olen tehnyt karaistakseni häntä
kestämään välttämättömyyden kolhauksia.
Viimein saavumme perille. Meidät otetaan paljon yksinkertaisemmin mutta
myöskin paljon ystävällisemmin vastaan kuin ensi kerralla; olemmehan
nyt vanhoja tuttavia. Émile ja Sophie tervehtivät toisiaan hieman nolon
näköisinä eivätkä yhä vielä puhu toistensa kanssa; mitäpä he juuri
voisivatkaan toisilleen sanoa meidän läsnäollessamme? Se keskustelu,
joka heillä tulisi olla, ei siedä kuulijoita. Mennään kävelemään
puutarhaan. Tässä puutarhassa on pengermällä laaja vihannestarha ja
puistona hedelmätarha, johon on istutettu kaikenlaisia suuria ja
kauniita hedelmäpuita. Tämän puutarhan läpi virtaa eri tahoille somia
puroja ja siinä on kukkasarkoja täynnä kukkia. "Mikä kaunis paikka!"
huudahtaa Émile, jolla aina on Homeros mielessään ja jonka innostus on
ylimmillään. "Luulenpa näkeväni edessäni Alkinouksen puutarhan."
Neitonen tahtoisi tietää, mikä tuo Alkinous on, ja äiti sitä kysyy.
"Alkinous", sanon minä heille, "oli Korkyran kuningas. Homeros on
kuvannut hänen puutarhaansa; ja henkilöt, joilta odottaisi
hyvää aistia, ovat arvostelleet sitä liian yksinkertaiseksi ja
koruttomaksi.[179] Tällä Alkinouksella oli rakastettava tytär,
joka sen päivän edellisenä yönä, jolloin muukalainen otettiin
kestiystävällisesti vastaan hänen kodissaan, näki unta, että hän pian
oli saava itselleen miehen." Sophie hämmästyy suuresti; punastuu ja luo
katseensa alas, puree kieltänsä; hänen hämmennystilaansa ei voi
kuvailla. Isää huvittaa sitä vielä lisätä, hän puuttuu puheeseen ja
sanoo, että nuori kuninkaantytär itse pesi vaatteita joessa.
"Uskotteko, että hän ei edes pitänyt arvoansa alentavana kosketella
likaisia pöytäliinoja, vaikka ne levittivät pahaa ruuan hajua?"
Sophie, johon tämä isku osuu, unhottaa luontaisen ujoutensa ja
puolustautuu innokkaasti; hänen isänsä muka hyvin tietää ettei pientä
liinavaatteiden pesua varten tarvittaisi ketään muuta kuin häntä, jos
vaan olisi annettu tämä toimi hänelle,[180] ja että hän kernaasti
tekisi vielä enemmänkin, jos hänelle vaan sitä uskottaisiin. Tätä
sanoessaan Sophie katsoo minuun salaa ja osottaen levottomuutta, jolle
en malta olla nauramatta, koska luen hänen viattomassa sydämessään sitä
pelokasta kuohuntaa, joka on saattanut hänet puhumaan. Hänen isänsä on
niin armoton, että paljastaa tämän hänen ajattelemattomuutensa
kysymällä häneltä ivallisesti mistä syystä hän oikeastaan kääntää
puheen itseensä ja mitä yhteistä hänellä on Alkinouksen tyttären
kanssa. Häveten ja vavahdellen hän vaikenee eikä juuri enää rohkene
hengittää tai luoda kehenkään katseitaan. Suloinen neitonen! Nyt ei
enää ole aika teeskennellä; vasten tahtoasikin olet paljastanut
tunteesi.
Sophien onneksi tämä vähäinen kohtaus pian on unhotettu; Émile on
ainoa, joka siitä ei ole ymmärtänyt mitään. Kävelyä jatketaan, ja nuo
nuoret ihmiset, jotka ensin olivat meidän rinnallamme, vaivoin
mukautuvat meidän hitaaseen astuntaamme. Huomaamattaan he astuvat
meistä edelle, he lähestyvät toisiaan ja rupeavat viimein puhelemaan
keskenään, ja viimein huomaamme heidät hyvän matkan päässä itsestämme.
Sophie näyttää tarkkaavaiselta ja vakavalta; Émile puhuu ja viittoo
käsillään innokkaasti ja vilkkaasti. Heidän keskustelunsa ei suinkaan
näytä heitä ikävystyttävän. Runsaasti tunnin kestäneen kävelyn jälkeen
palataan; heitä kutsutaan, he tulevat, mutta vuorostaan hitaasti, ja
huomaamme, että he käyttävät tätä aikaa hyväkseen. Lopulta heidän
keskustelunsa äkkiä lakkaa, ennenkuin ovat niin lähellä, että voisimme
heidän puhettaan kuulla, ja he jouduttavat askeleitaan saapuakseen
luoksemme. Émile puhuttelee meitä avomielisesti ja ystävällisesti;
hänen silmänsä säteilevät ilosta. Kuitenkin hän levottomana kääntää
katseensa Sophien äitiin nähdäkseen, miten hän on häntä kohteleva.
Sophie ei osaa käyttäytyä yhtä huolettoman vapaasti. Lähestyessään
meitä hän näyttää olevan vallan häpeissään siitä, että kävelee kahden
kesken nuoren miehen kanssa; ja kuitenkin hän usein näin on ollut
muiden nuorten miesten seurassa, siitä olematta hämillään ja ilman että
sitä olisi pidetty sopimattomana. Hän rientää äitinsä luo hieman
hengästyneenä, virkkaen muutaman sanan, joilla ei ole suurta
merkitystä, jotta näyttäisi siltä, kuin olisi hän jo kauan ollut meidän
muiden seurassa.
Siitä tyytyväisyyden säteilystä, joka välkkyy näiden rakastettavien
lapsukaisten otsilla, huomaa, että tämä keskustelu on vapauttanut
heidän nuoret sydämensä raskaasta painosta. He ovat tosin
yhtä vaiteliaat toistensa seurassa kuin ennen, mutta heidän
vaiteliaisuutensa on vähemmin pakollinen. Se johtuu nyt enää vaan
Émilen kunnioituksesta ja Sophien kainoudesta ja molempien
kunniallisuudesta. Joskus kuitenkin Émile rohkenee hänelle virkkaa
jonkun sanan, joskus hän siihen vastaa. Mutta Sophie ei koskaan tätä
tehdäkseen aukaise suutansa katseillaan tutkistelematta äitinsä silmiä.
Enimmin näyttää hänen käytöstapansa muuttuneen minuun nähden. Hän
osottaa minulle hartaampaa kunnioitusta, hän katselee minua
mielenkiinnolla, hän puhuu minulle sydämellisesti. Hän tarkkaa sitä,
mikä voi minua miellyttää. Huomaan, että olen saavuttanut hänen
kunnioituksensa ja että hän varsin mielellään tahtoisi saavuttaa minun
kunnioitukseni. Ymmärrän, että Émile on hänelle puhunut minusta.
Luulisi melkein heidän tehneen salaliiton voittaakseen minut
puolelleen. Näin ei kuitenkaan ole laita, ja Sophieta itseään ei ole
niin helppo voittaa. Émile kenties enemmän tarvitsee minun
vaikutusvaltaani Sophiehen nähden, kuin Sophien vaikutusvaltaa minuun
nähden. Oi tuota miellyttävää paria!... Ajatellessani että nuoren
ystäväni tunteellinen sydän on suonut minulle huomatun sijan ensi
keskustelussaan lemmittynsä kanssa, nautin vaivojeni palkkaa. Hänen
ystävyytensä on minulle kaiken maksanut.
Meidän käyntimme toistuvat. Nuorten keskustelut käyvät laajemmiksi.
Émile, ollen lempensä hurmaama, luulee jo pian saavuttavansa onnensa.
Mutta hän ei saa mitään suoranaista tunnustusta Sophielta; tämä häntä
kuuntelee, mutta ei sano mitään. Émile tuntee täydelleen hänen
kainoutensa; sellainen varovainen vaiteliaisuus ei häntä ollenkaan
ihmetytä. Hän tietää miellyttävänsä Sophieta. Hän tietää, että isä
naittaa lapsensa. Hän siis olettaa Sophien odottavan vanhempiensa
käskyä. Hän pyytää Sophielta luvan tuota käskyä anoakseen hänen
vanhemmiltaan; Sophie ei tätä vastusta. Émile puhuu minulle asiasta,
minä puhun siitä Sophien vanhemmille Émilen nimessä, jopa hänen
läsnäollessaankin. Mikä yllätys hänelle kuulla, että Sophie on
riippuvainen yksistään omasta tahdostaan ja että hänen, tehdäkseen
Émilen onnelliseksi, ainoastaan tarvitsee sitä tahtoa. Nyt ei Émile
enää ollenkaan ymmärrä Sophien menettelyä. Hänen luottamuksensa
heikkenee. Hän käy levottomaksi, hän huomaa vähemmän edistyneensä, kuin
mitä on luullut. Ja silloin hän käyttää mitä hellimmän rakkauden
liikuttavimpia sanoja Sophieta taivuttaakseen. Émile ei ole kykenevä
arvaamaan sitä, mikä häntä vahingoittaa. Ellei sitä hänelle sanota, ei
hän sitä koskaan ole tietävä, ja Sophie on liian ylpeä sitä hänelle
sanoakseen. Ne vaikeudet, jotka Sophieta estävät päätöstään tekemästä,
saattaisivat toisen mitä innokkaimmin suostumaan; hän ei ole unhottanut
vanhempiensa opetusta. Hän on köyhä; Émile on rikas, sen hän tietää.
Kuinka paljo siis on tarpeen, jotta Émile voisi saavuttaa hänen
kunnioituksensa ja luottamuksensa! Kuinka paljo avuja häneltä
vaaditaan, jotta tämä epätasaisuus poistettaisiin? Mutta mitenkä Émile
tulisi ajatelleeksi näitä esteitä? Tietääkö hän edes olevansa rikas?
Huoliiko hän edes siitä ottaa selkoa? Kiitos taivaan, hänen ei
ollenkaan tarvitsisi olla rikas, hän kun on hyväntekeväinen muutenkin.
Sen hyvän, minkä hän tekee, hän luo esiin sydämestään eikä
kukkarostaan. Hän uhraa onnettomille aikansa, huolenpitonsa,
hellyytensä, koko persoonansa. Ja arvostellessaan omia hyviä tekojaan
hän tuskin rohkenee ottaa lukuun sitä rahaa, jota hän tarvitseville
jakelee.
Kun hän ei tiedä miten selittää Sophien epäsuosiota, hän lukee sen
omaksi syykseen, sillä kuka rohkenisi syyttää oikullisuudesta ihailunsa
esinettä? Hänen itserakkautensa nöyryytys kiihottaa tyytymättömän
lemmen tuottamia tuskia. Hän ei enää lähesty Sophieta sen sydämen
miellyttävällä luottamuksella, joka pitää itseään hänen sydämensä
arvoisena; hän on pelokas ja epäröivä Sophien seurassa. Hän ei enää
toivo häntä taivuttavansa hellyydellä, vaan herättämällä hänessä
sääliä. Joskus hänen kärsivällisyytensä väsyy; närkästys on vähällä
astua sen sijaan. Sophie näyttää arvaavan uhkaavaa rajuilmaa ja katsoo
häneen. Tämä ainoa katse lauhduttaa ja masentaa hänet; hän on entistään
nöyrempi.
Ollen suunniltaan tämän itsepäisen vastahakoisuuden ja voittamattoman
vaiteliaisuuden tähden Émile avaa sydämensä ystävälleen. Hänelle hän
uskoo epätoivoisesti alakuloisen sydämensä surut; hän rukoilee häneltä
apua ja neuvoja. Mikä läpitunkematon mysteerio! "Sophie harrastaa minun
kohtaloani, sitä en voi epäillä: kaukana siitä, että hän minua
välttäisi, hän viihtyy minun seurassani. Tullessani hän osottaa iloa,
mennessäni surua. Hän vastaanottaa ystävällisesti huomaavaisuuteni.
Palvelukseni näyttävät häntä miellyttävän. Hän suvaitsee antaa minulle
neuvoja, joskus käskyjäkin. Siitä huolimatta hän hylkää kiihkeät
pyyntöni ja rukoukseni. Kun rohkenen puhua aviosta, hän ankarasti
vaatii minua vaikenemaan, ja jos vielä sanon sanankin, hän jättää minut
heti paikalla. Minkä kummallisen syyn perustuksella hän saattaakaan
tahtoa, että minä olisin hänen omansa? Te, jota hän kunnioittaa,
josta hän pitää ja jota hän ei rohkene käskeä vaikenemaan, puhukaa te
hänelle ja saattakaa hänet puhumaan. Auttakaa ystäväänne, kruunatkaa
työnne; älkää antakaa näkemänne huolenpidon kääntyä oppilaanne
onnettomuudeksi. Oi, se, minkä hän on teiltä saanut, on oleva syynä
hänen onnettomuuteensa, ellette auta häntä onneansa saavuttamaan."
Puhun Sophien kanssa ja vähällä vaivalla saan häneltä houkutelluksi
salaisuuden, jonka jo tiesin ennenkuin hän sen oli minulle sanonut.
Vaikeampi on minun saada häneltä lupa ilmaista se Émilelle. Viimein hän
siihen suostuu, ja minä käytän tätä lupaa hyväkseni. Ilmaisuni saattaa
Émilen hämmästykseen, josta hän ei tahdo voida tointua. Hän ei
ollenkaan käsitä sellaista hienotunteisuutta. Hän ei voi ymmärtää, mitä
muutama markka enempi tai vähempi voi vaikuttaa luonteeseen ja avuihin.
Kun huomautan hänelle, kuinka paljon ne vaikuttavat ennakkoluuloihin,
hän purskahtaa nauruun. Ja ollen ilmi ihastuksissaan hän tahtoo heti
paikalla lähteä repimään rikki kaiken, heittämään pois kaiken ja
luopumaan kaikesta, mitä hän omistaa, jotta hänellä olisi kunnia olla
yhtä köyhä kuin Sophie ja jotta voisi palata hänen luokseen sen
arvoisena, että kelpaisi hänelle puolisoksi.
"Mitä?" sanon hänelle pysäyttäen hänet ja vuorostani nauraen hänen
kiivauttaan; "Eikö nuori älysi koskaan ole kypsyvä, ja etkö koskaan opi
tulemaan järkeväksi, kun olet filosofeerannut koko ikäsi? Etkö huomaa,
että toteuttamalla mielettömän tuumasi vielä pahennat asiaasi ja teet
Sophien vallan taipumattomaksi? Se on vaan vähäinen etu, että olet
häntä varakkaampi, mutta se olisi liian suuri etu, jos hänen tähtensä
olisit uhrannut koko omaisuutesi. Ja jos ei hänen ylpeytensä ole
sallinut hänen vastaanottaa sinulta edellistä, miten hän voisi suostua
jälkimäistä vastaanottamaan? Jos hän ei saata sietää sitä, että hänen
miehensä voisi moittia häntä siitä, että häneltä on saanut rikkautensa,
niin voineeko hän sen paremmin kärsiä, että hänen miehensä on hänen
tähtensä köyhtynyt? Sinä poloinen, vapise pelosta, ettei hän epäilisi
sinulla olleen tätä tuumaa. Rupea päinvastoin säästäväiseksi ja
huolelliseksi rakkaudesta häneen, jotta hän ei syyttäisi sinua siitä,
että koetat häntä viekkaudella saavuttaa ja että tahallisesti muka
tahtoisit hänelle uhrata sen, minkä kuitenkin oman huolimattomuutesi
kautta menettäisit."
"Luuletko muuten että suuri omaisuus häntä pelottaa ja että hänen
vastahakoisuutensa johtuu itse sinun rikkaudestasi? Ei, rakas Émile;
sillä on vanhempi ja painavampi syynsä siinä, että rikkaus painaa
leimansa omistajansa sydämeen. Hän tietää että rikkaat aina antavat
etusijan varallisuussuhteiden eduille. Kaikki rikkaat pitävät kultaa
sisäisiä avuja parempana. Verratessaan toisiinsa rahaa ja palveluksia
he eivät luule jälkimäisten koskaan korvaavan edellistä ja arvelevat,
että se on heille suuressa kiitollisuuden velassa, joka koko ikänsä on
heitä palvellut, syöden heidän leipäänsä. Mitä sinun siis on tekeminen,
Émile, rauhottaaksesi Sophien näiden epäilyksien suhteen? Saata hänet
hyvin tuntemaan itsesi; mutta se ei ole yhden päivän työ. Näytä
hänelle, että jalossa sielussasi omistat aarteita, jotka täysin
saattavat hänet tyyntymään niiden aineellisten aarteiden suhteen, jotka
onnettomuudeksi omistat. Voita hänen vastustuksensa kestävyydellä ja
mieltäsi malttamalla; pakota hänet suurten ja jalomielisten tunteidesi
avulla unohtamaan rikkautesi. Rakasta häntä, palvele häntä ja palvele
hänen kunnianarvoisia vanhempiansa. Todista hänelle, ettei
kiintymyksesi ole mielettömän ja haihtuvan intohimon tulos, vaan
sydämeesi häviämättömästi painuneiden tunteiden tulos. Anna
onnenjumalattaren suosiollaan solvaiseman arvosi täysin päästä
oikeuksiinsa. Ainoastaan täten sisäinen arvosi ja varallisuutesi
tulevat sopusointuisiksi!"
On helppo arvata kuinka iloiseksi tämä puheeni saattaa nuoren miehen,
kuinka suuresti se lisää hänen itseluottamustaan ja toivoaan, kuinka