Émile eli Kasvatuksesta - 31

onnettomuuteen vielä toisen, jota pelkää. Kuoleman edeltäpäinnäkeminen
tekee sen hirvittäväksi ja jouduttaa sitä. Kuta enemmän sitä tahtoo
paeta, sitä enemmän tuntee sen lähestyvän. Ja niin ihminen elämänsä
aikana kuihtuu ja kuolee pelosta, napisten luontoa vastaan niiden
vaivojen vuoksi, jotka itselleen on hankkinut loukkaamalla luontoa.
Ihminen, älä etsi pahan aiheuttajaa; se olet sinä itse. Ei ole
olemassa mitään muuta pahaa kuin minkä sinä teet tai mikä sinulle
tehdään, ja kumpikin tulee sinulle sinusta itsestäsi. Yleinen paha voi
esiintyä ainoastaan epäjärjestyksen yhteydessä, ja minä näen
maailmanjärjestelmässä järjestyksen, joka ei muutu. Yksityinen paha
piilee yksistään kärsivän olennon tunteissa, ja näitä tunteita hän ei
ole saanut luonnolta, vaan on ne itse antanut itselleen. Tuskalla on
ainoastaan vähän valtaa semmoiseen ihmiseen nähden, olipa kuka tahansa,
joka ei paljon pohdi asioita, jolla siis ei ole muistoja ja joka ei
edeltäpäin ajattele. Poistakaa meidän turmiollinen edistymisemme,
poistakaa erehdyksemme ja paheemme, poistakaa se, mikä on ihmisen
aikaansaamaa, ja kaikki on oleva hyvin.
Siinä, missä kaikki on hyvin, ei ole mitään vääryyttä. Oikeus ja hyvyys
ovat eroamattomasti toisiinsa yhdistyneet. Hyvyys on välttämätön
seuraus rajattomasta voimasta, rakkaudesta itseemme; tämä on olennainen
jokaiselle olennolle, joka sitä itsessään tuntee. Se, joka voi tehdä
kaiken, laajentaa niin sanoakseni olemassaoloaan muiden olentojen
olemassaolon yhteydessä. Voiman alituisena toimena on synnyttää ja
säilyttää; se ei vaikuta muuhun kun siihen, mikä on olemassa. Jumala ei
ole mikään kuolleiden Jumala, hän ei voisi hävittää ja olla paha
vahingoittamatta itseään. Se, joka voi tehdä kaikkea, ei voi tahtoa
muuta kuin hyvää.[126] Siis kaikki hyvän olennon, ollen kaikkivoipa,
tulee myöskin olla korkeimmassa määrässä oikeudellinen, muuten hän
olisi ristiriidassa itsensä kanssa. Sillä rakkaus järjestykseen, josta
järjestys syntyy, on hyvyys, ja se rakkaus taas, jonka kautta
järjestyksen olemassaolo säilyy, on oikeus.
Jumala, sanotaan, ei ole luoduilleen mitään velkaa. Minä taas luulen,
että hän on heille velkaa kaiken sen, minkä on heille luvannut,
antaessaan heille elämän. Antaessaan heille käsityksen hyvästä ja
saattaen heidät tuntemaan, että he sitä tarvitsevat, hän on luvannut
suoda sen heille. Kuta enemmän syvennyn itseeni, kuta enemmän tutkin
itseäni, sitä selvemmin luen sieluuni kirjoitetut sanat: "Ole
oikeudellinen, niin olet onnellinen." Siitä ei kuitenkaan näy
merkkiäkään, jos katselee asioiden nykyistä tilaa. Paha ihminen
menestyy, ja oikeamielistä sorretaan. Mutta huomatkaa myöskin, mikä
paheksumisen tunne meissä syttyy, kun tässä odotuksessamme petymme!
Omatunto nousee ja napisee luojaansa vastaan; se huokaa hänelle: sinä
olet minut pettänyt.
Minä sinut pettänyt, sinä röyhkeä ihminen! Kuka sen on sinulle sanonut?
Onko sielusi tehty olemattomaksi? Oletko lakannut olemasta? Oi Brutus!
Oi poikani! Älä häpäise ylevää elämääsi tekemällä siitä loppu! Älä
heitä toivoasi ja mainettasi Filippin kentille! Miksi sanot: "hyve ei
maksa mitään", jos kerran menet nauttimaan palkkaa omasta hyveestäsi?
Luulet kuolevasi. Päinvastoin vasta alat elää, ja silloin, silloin minä
olen pitävä kaikki, minkä sinulle olen luvannut.
Päättäen kärsimättömien kuolevaisten napisemisista luulisi, että Jumala
on heille velkaa palkinnon, ennenkuin se on ansaittu ja että hän on
velvollinen maksamaan heille edeltäkäsin heidän hyveensä. Oi, olkaamme
ensin hyviä, niin sitten olemme olevat onnellisia! Älkäämme vaatiko
palkintoa, ennenkuin olemme voittaneet, älkäämmekä palkkaa, ennenkuin
olemme tehneet työn. "Meidän pyhitetyissä leikeissämme voittajiksi
tulleita", sanoo Plutarkos, "ei seppelöidä kilparadalla, vaan vasta
silloin, kun he ovat sen kiertäneet."
Jos sielu on aineeton, voi se elää kauemmin kuin ruumis. Ja jos se elää
kauemmin kuin ruumis, on kaitselmus puhdistettu syyllisyydestä. Vaikka
minulla ei olisi muuta todistusta sielun aineettomuudesta kuin häijyjen
voitto ja oikeamielisten sortaminen tässä maailmassa, niin yksin sekin
estäisi minua tuota aineettomuutta epäilemästä. Niin räikeä epäsointu
yleisessä sopusointuisuudessa panisi minut etsimään selvitystä.
Sanoisin itsekseni: Kaikki ei meiltä ole loppunut elämän loputtua;
kaikki palaa jälleen kuoleman kautta järjestykseen. Todella tuntisin
olevani pulassa kysyessäni itseltäni missä ihminen olisi, kun kaikki
se, minkä hän aistimillaan havaitsi, olisi hävitetty. Tämä kysymys ei
enää tuota minulle vaikeuksia, kun olen tunnustanut olevani kaksi
substanssia. On selvä asia että, kun ruumiillisen elämäni aikana en
havaitse muuten kuin aistimieni avulla, se, mikä ei niihin vaikuta, jää
minulta huomaamatta, Kun yhteys ruumiin ja sielun välillä on katkennut,
käsitän toisen niistä voivan haihtua, toisen säilyä. Sillä miksikä
toisen häviäminen aiheuttaisi toisen häviämisen? Päinvastoin olivat ne,
ollen laadultaan niin erilaiset, yhdistettyinä pakollisessa tilassa ja
palaavat tämän yhdistymisen lakattua kumpikin luonnolliseen tilaansa.
Toimiva ja elävä substanssi saa takaisin kaiken sen voiman, jota se
käytti pannakseen vaikutuksenalaisen, kuolleen substanssin liikkeeseen.
Oi, paheeni saattavat minut liiankin hyvin tuntemaan, että ihminen
eläessään elää vaan puoleksi ja että sielun elämä alkaa vasta ruumiin
kuoltua.
Mutta minkälainen on tämä elämä? Ja onko sielu luonnostaan kuolematon?
Sitä en tiedä. Rajoitettu ymmärrykseni ei käsitä mitään rajoitettua.
Kaikki se, jota sanotaan äärettömäksi, ei ole minun käsitettävissäni.
Mitä voin minä kieltää tai myöntää, mitä mietiskellä sen suhteen, jota
en voi käsittää? Luulen sielun elävän ruumiin jälkeen tarpeeksi kauan
järjestyksen säilyttämiseksi; mutta kenpä tietää, riittääkö se
ikuisuutta varten. Sen ainakin käsitän miten ruumis kuluu ja häviää
sen eri osien hajoamisen kautta, mutta en voi käsittää mitään
samankaltaista häviämistä mitä ajattelevaan olioon tulee. Ja koska en
saata kuvitella miten se voisi kuolla, oletan, ettei se kuole
ollenkaan. Ja koska kerran tämä olettama minua lohduttaa, eikä ole
mitenkään järkeä vastaan sotiva, niin miksi pelkäisin antautua sen
valtaan?
Olen tietoinen sielustani; tiedän sen olemassaolon tunteen ja ajatuksen
kautta. Tiedän sen olevan olemassa, tietämättä mikä sen olemus on. En
voi mietiskellä sellaisia käsitteitä ja niistä tehdä johtopäätöksiä,
joita minulla ei ole. Tiedän hyvin, että tietoisuus _minästä_ jatkuu
ainoastaan muistin avulla ja että minun, voidakseni todella olla sama,
täytyy muistaa olleeni olemassa. Mutta nyt minä kuolemani jälkeen en
voisi muistaa mikä olen eläessäni ollut, ellen samalla muistaisi mitä
olen tuntenut ja siis myöskin mitä olen tehnyt. Enkä ollenkaan epäile,
ettei tämä muisto vielä kerran aiheuttaisi hyvien onnea ja pahojen
tuskantunteita. Täällä maan päällä tuhannet palavat intohimot imevät
itseensä sisäisen tunnon ja johtavat harhaan omantunnon äänen.
Nöyrtyminen ja vastoinkäymiset, jotka hyveen harjoittaminen tuo
mukanaan, estävät tuntemasta sen viehätyksiä. Mutta kun vapautuneina
niistä pettävistä kuvista, joita ruumis ja aistit aiheuttavat, pääsemme
ylevää nautintoa tuntien katselemaan kaikkein ylintä olentoa ja
tuntemaan niitä ikuisia totuuksia, joiden lähde hän on, kun
järjestyksen kauneus valtaa hämmästyksellä kaikki sielunvoimamme, ja
kun yksinomaan vertaamme sitä minkä olemme tehneet, siihen, mikä meidän
olisi pitänyt tehdä, silloin omantunnon ääni saa takaisin voimansa ja
valtansa. Silloin on puhdas sisäisen tyytyväisyyden synnyttämä nautinto
ja itsensä alentamisen tunteesta johtunut katkera katumus
loppumattomien tunteiden kautta ilmaiseva sen kohtalon, jonka kukin on
itselleen valmistanut. Älkää kysykö minulta, hyvä ystävä, onko muita
onnen ja vaivan lähteitä. Sitä en tiedä. Mutta jo ne, jotka kuvittelen
oleviksi, riittävät minua lohduttamaan tämän elämän suhteen ja
toivomaan toista elämää, En sano, että hyvät tulevat palkituiksi, sillä
mitä muuta hyvää etevä olento voi odottaa, kuin saada olla olemassa
luonteensa vaatimusten mukaisesti. Mutta sanon heidän tulevan
onnellisiksi, koska heidän luojansa, kaiken oikeuden luoja, ollen
tehnyt heidät tunteellisiksi olennoiksi, ei ole luonut heitä kärsimään
ja koska he maan päällä eivät ole väärinkäyttäneet vapauttaan eivätkä
siten ole antaneet vikojensa pettää itseään heidän tarkoitusperänsä
suhteen. Mutta he ovat kärsineet tässä elämässä ja he tulevat sen
vuoksi palkituiksi tulevassa. Tämä käsitys perustuu enemmän
tietoisuuteen hyvyydestä, joka hyvyys minusta näyttää jumalallisesta
olemuksesta erottamattomalta, kuin tietoisuuteen ihmisen ansiosta. Minä
vaan oletan, että maailmanjärjestyksen lait huomataan ja että Jumala on
muuttumaton.[127]
Älkää myöskään kysykö minulta ovatko pahojen vaivat ikuiset ja
osottaako hyvyyttä heidän luojansa puolelta tuomita heidät ainaisesti
kärsimään. Minä olen tässäkin suhteessa tietämätön enkä ole turhaan
niin utelias, että rupeaisin selittämään tarpeettomia kysymyksiä. Mitä
minä huolin siitä, miten pahojen käy? Vähät minä välitän heidän
kohtalostaan. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että heidät
tuomittaisiin ikuiseen vaivaan. Jos ylin oikeus kostaa, niin sen kosto
alkaa jo tämän elämän aikana. Te ja teidän erehdyksenne, oi
kansakunnat, olette sen toimeenpanijoita. Ylin oikeus käyttää teidän
toisillenne tuottamia onnettomuuksia rangaistakseen rikoksia, jotka
noita onnettomuuksia ovat aiheuttaneet. Teidän kateuden, ahneuden ja
kunnianhimon kalvamissa kyllästymättömissä sydämissänne kostavat
intohimot rankaisevat pahoja tekojanne keskellä luuloteltua onneanne.
Mitä tarvitsette mennä etsimään helvettiä toisesta elämästä? Se on jo
tässä elämässä pahojen sydämessä.
Siellä, missä meidän haihtuvat tarpeemme ja mielettömät pyrkimyksemme
loppuvat, siellä pitää myöskin intohimojemme ja rikostemme loppua.
Mihin turmelukseen voisivatkaan puhtaat, ruumiista vapaat henget olla
kykeneviä? Miksi he olisivat pahoja, kun eivät mitään tarvitse? Jos he
vapaina törkeistä intohimoistamme ovat täydelleen onnelliset
tarkatessaan olentoja, niin he eivät voi tahtoa muuta kuin mikä on
hyvää. Ja onko mahdollista, että jos ken lakkaa olemasta paha, hän
voisi olla ainaisesti onneton? Siinä seikka, jota olen taipuvainen
uskomaan, vaivaamatta itseäni koettamalla sitä lopullisesti ratkaista.
Oi, laupias ja hyvä Olento! Minkälaiset sinun päätöksesi lienevätkin,
minä niitä ihailen! Jos rankaiset iankaikkisesti pahoja, minä tunnustan
heikon järkeni mitättömyyden sinun oikeutesi edessä. Mutta jos noiden
onnettomien tunnonvaivat tulevat aikanaan lakkaamaan, jos heidän
vaivansa loppuvat ja jos sama rauha kerran on odottava meitä kaikkia,
silloin sinua siitä ylistän. Onhan paha ihminen veljeni. Kuinka monasti
olen ollut kiusauksessa tulla hänen kaltaisekseen. Vapautukoon hän
kurjuutensa ohella myöskin ilkeydestään, joka sitä seuraa; olkoon hän
onnellinen kuten minä. Kaukana siitä, että hänen onnensa minussa
herättäisi kateutta, se päinvastoin vaan lisää minun onneani.
Tällä tavoin, tutkistellen Jumalaa hänen teoissaan ja tutkien häntä
niiden hänen ominaisuuksiensa suhteen, jotka minun oli tärkeätä tuntea,
minun on onnistunut asteittain laajentaa ja täydentää sitä aluksi
epätäydellistä ja rajoitettua käsitystä, jonka olin itselleni
muodostanut tästä äärettömästä olennosta. Mutta joskin tämä käsitys on
tullut ylevämmäksi ja suuremmaksi, niin se samalla on vähemmän
sopusoinnussa inhimillisen järjen käsityskyvyn kanssa. Sitä myöten kuin
hengessäni lähestyn iankaikkista valkeutta, sen loisto minua häikäisee,
minua hämmentää, ja minun on pakko luopua kaikista maallisista
tiedoistani, joiden avulla olen voinut sitä mielessäni kuvitella.
Jumala ei ole ruumiillinen eikä aisteilla havaittava. Ylin järki, joka
johtaa maailmaa, ei enää ole maailma itse. Turhaan kohotan ja väsytän
järkeäni käsittääkseni tuon järjen olemusta. Kun ajattelen sen antavan
elämää ja toimintakykyä elävälle substanssille, joka hallitsee eläviä
olentoja, kun kuulen sanottavan, että sieluni on olemukseltaan henkinen
ja että Jumala on henki, niin tunnen närkästyväni tuosta jumalallisen
olemuksen alennustilasta, ikäänkuin jos Jumala ja minun sieluni
olisivat samaa laatua, ikäänkuin Jumala ei olisikaan ainoa ehdoton
olento, ainoa, joka todella on itsestään toimiva, tunteva, ajatteleva,
tahtova, ainoa, jolta saamme ajatuksen, tunteet, toimintakyvyn, tahdon,
vapauden ja koko olemuksemme. Olemme vapaat ainoastaan sentähden, että
hän sen tahtoo, ja hänen selittämätön substanssinsa on meidän
sielullemme se, mikä meidän sielumme on ruumiillemme. Onko hän luonut
aineen, oliot, henget, maailman, siitä en tiedä mitään. Luomisen
ajatteleminen mieltäni hämmentää ja menee yli ymmärrykseni. Uskon sitä
mikäli sitä voin käsittää. Mutta tiedän, että hän on muodostanut
kaikkeuden ja kaiken, mitä on olemassa, että hän on kaiken tehnyt,
kaiken järjestänyt. Jumala on ikuinen, ilman epäilystä, mutta voiko
henkeni tajuta ikuisuuskäsitettä? Miksi tyytyä sanoihin, jotka ovat
vailla käsitettä? Minä käsitän vain, että hän on olemassa ennen
luomakuntaa, että hän on olemassa niin kauan kuin se kestää ja että hän
on vielä sittenkin, jos kaikki kerran loppuu. Että olento, jota en
käsitä, antaa olemassaolon toisille olennoille, se vaan on hämärää ja
käsittämätöntä. Mutta että oleminen ja olemattomuus itsestään
vaihtuisivat toinen toiseksi, se on ilmeinen ristiriitaisuus, se on
selvä järjettömyys.
Jumala on järkiolento, mutta miten? Ihminen on järkiolento kun hän
tekee järjellisiä johtopäätöksiä, mutta ylimmän järjen ei tarvitse
tehdä johtopäätöksiä. Sille ei ole olemassa premissejä ja
johtopäätöksiä, ei edes pohdittavia seikkoja. Se on puhtaasti
intuitiivinen, se näkee kaiken, mikä on olemassa samalla kuin kaiken,
mikä voi olla olemassa. Kaikki totuudet muodostuvat sille yhdeksi
ainoaksi käsitteeksi, kuten myös kaikki paikat yhdeksi kohdaksi ja
kaikki ajanjaksot yhdeksi hetkeksi. Inhimillinen mahti vaikuttaa
välikappaleiden avulla, jumalallinen mahti vaikuttaa itsestään. Jumala
voi sentähden, että hän tahtoo, hänen tahtonsa muodostaa hänen
voimansa. Jumala on hyvä, ei mikään ole selvempää. Mutta inhimillinen
hyvyys ilmenee rakkautena lähimäistä kohtaan, Jumalan hyvyys rakkautena
järjestykseen, sillä järjestyksen avulla hän ylläpitää koko olemiston
ja sitoo joka osan kokonaisuuteen. Jumala on oikeudellinen, siitä olen
varma, sillä oikeus on seuraus hänen hyvyydestään. Inhimillinen vääryys
on ihmisten oma teko, eikä Jumalan. Siveellinen epäjärjestys, joka
filosofien mielestä todistaa kaitselmusta vastaan, on minun silmissäni
päinvastoin todistus sen puolesta. Mutta inhimillinen oikeus ilmenee
siinä, että annetaan kullekin mikä hänelle kuuluu ja Jumalan oikeus
siinä, että hän vaatii tilille jokaisen vastaamaan siitä, minkä hän on
hänelle antanut.
Joskohta minun onnistuu asteittain löytää nämä ominaisuudet, joista
minulla ei ole mitään ehdotonta käsitystä, niin tapahtuu se vaan
keinotekoisten johtopäätösten, järkeni oikean käyttämisen avulla. Mutta
vakuutan ne tosiksi, vaikka en niitä ymmärrä, ja oikeastaan se ei ole
mitään vakuuttamista. Turhaan sanon itselleni: Jumala on semmoinen,
tunnen sen, minussa on todistuksia siitä; en kuitenkaan sen paremmin
ymmärrä kuinka Jumala voi olla sellainen.
Sanalla sanoen, mitä enemmän ponnistelen tutkien hänen ääretöntä
olemustaan, sitä vähemmin sitä käsitän. Mutta se on olemassa, ja tämä
tieto minulle riittää. Kuta vähemmän sitä ymmärrän, sitä enemmän sitä
ihailen. Nöyrtyen sanon sille: olentojen olento, minä olen, koska sinä
olet. Kun alituisesti kohdistan ajatukseni sinuun, kohoan olemukseni
lähteille. Viisaimmin käytän järkeäni kun tunnustan sen mitättömyyden
sinun edessäsi. Henkeni riemuitsee, heikkouteni on suloinen, kun tunnen
sinun suuruutesi painavan minut maahan.
Johdettuani täten aisteilla havaittavista esineistä saamani vaikutuksen
ja sisäisen tuntoni avulla, joka saattaa minut arvostelemaan syitä
luonnollisen ymmärrykseni mukaan, ne päätotuudet, jotka minulle olivat
tärkeät tuntea, on minun vielä tutkiminen mitkä perusjohteet minun
tulee niistä saada käytökselleni ja mitä sääntöjä minun tulee itselleni
tehdä täyttääkseni tarkoitukseni maan päällä sen aivoituksen
mukaisesti, joka minut on tänne asettanut. Seuraten yhä edelleen omaa
menettelytapaani en johda näitä sääntöjä oppineen filosofian
periaatteista, vaan löydän ne syvältä sydämestäni, kirjoitettuina
luonnon häviämättömillä kirjaimilla. Minun tarvitsee vaan kysyä
itseltäni mitä tahdon tehdä. Kaikki, minkä tunnen hyväksi on hyvä,
kaikki, minkä tunnen pahaksi, on paha. Paras ratkaisija omantunnon
asioissa on omatunto, ja ainoastaan silloin, kun sen kanssa tinkii,
täytyy turvautua järkeilemisen viisasteluihin. Ensimäinen kaikista
huolista on huoli itsestämme. Mutta kuinka usein kuitenkin sisäinen
ääni sanoo meille, että teemme pahoin, kun muiden kustannuksella
hankimme itsellemme tyydytystä! Luulemme noudattavamme luonnon
vaikutusta, mutta itse teossa sitä vastustamme. Kuunnellessamme mitä se
sanoo aisteillemme, emme pane arvoa siihen, mitä se sanoo sydämellemme.
Toimiva olento tottelee, vaikutuksenalainen olento käskee. Omatunto on
sielun ääni, intohimot ovat ruumiin ääni. Onko ihme, että nämä kaksi
ääntä usein vastustavat toisiaan? Ja kumpaa silloin tulee kuulla?
Liiankin usein järki meidät pettää, ja meillä on täydellinen oikeus
olla sen neuvoja seuraamatta. Mutta omatunto ei petä koskaan, se on
ihmisen oikea opas; se on sielulle samaa, mitä vaisto on
ruumiille.[128] Ken sitä tottelee, tottelee luontoa eikä pelkää
eksyvänsä. Tämä kohta on tärkeä, jatkoi hyväntekijäni, huomatessaan,
että tahdoin häntä keskeyttää; sallikaa minun hiukan laajemmin sitä
selittää.
Kaiken toimintamme siveellinen arvo on riippuvainen siitä miten itse
sitä arvostelemme. Jos on totta, että hyvä on hyvää, tulee näin olla
syvimmässä sydämessämme, samoin kuin teoissamme. Ja oikeudellisuuden
ensimäinen palkinto on se, että tuntee sitä harjottavansa. Jos
siveellinen hyvyys on luontomme mukainen, ei ihminen voi olla
tervehenkinen eikä terveruumiinen muussa tapauksessa kuin että hän on
hyvä. Ellei niin ole, jos ihminen on luonnostaan paha, ei hän voi
lakata olemasta paha, joutumatta turmioon. Hyvyys on siinä tapauksessa
häneen nähden pelkkä rikos luontoa vastaan. Ihminen, joka olisi luotu
vahingoittamaan lähimäisiään, kuten susi on luotu kuristamaan
saaliinsa, olisi ihmisenä yhtä paljon väärään suuntaan kehittynyt kuin
sääliä tunteva susi eläimenä, ja ainoastaan hyve silloin meissä
herättäisi omantunnonvaivoja.
Menkäämme itseemme, nuori ystävä! Tutkikaamme, syrjäyttäen kaikki omat
etumme, mihin taipumuksemme meidät vievät. Kumpi näky meitä enemmän
miellyttää, vaivojen, vaiko onnen? Kumpi teko meitä enemmän viehättää
ja jättää meihin miellyttävämmän vaikutuksen, kun se on tehty, hyvä vai
paha teko? Kenen kohtaloon te teattereissamme otatte osaa? Rikoksetko
teitä miellyttävät, vuodatatteko kyyneliä niiden tekijäin puolesta?
Kaikki on meille yhdentekevää, sanotaan, paitsi oma etumme. Ja
kuitenkin päinvastoin ystävyyden ja inhimillisyyden suloisuus lohduttaa
meitä tuskissamme, ja nauttiessammekin olisimme liian yksinäisiä ja
kurjia, ellei meillä olisi ketään, jonka kanssa niitä jakaisimme. Ellei
ihmisen sydämessä ole mitään siveellistä, niin mistä johtuu tuo
sankarillisten tekojen valtaava ihaileminen, tuo innostusta uhkuva
rakkaus suuriin henkiin? Missä suhteessa tämä hyveeseen innostuminen on
meidän yksityiseen etuumme? Miksi tahtoisin mieluummin olla Cato, joka
raatelee sisälmyksiään, kuin voittava Caesar? Poistakaa sydämistämme
tuo rakkaus kauniiseen, ja poistatte samalla koko elämän viehätyksen.
Se, jonka alhaiset intohimot hänen ahtaassa mielessään ovat
tukahuttaneet nämä suloiset tunteet, se, joka aina keskittämällä kaikki
itseensä on lopuksi joutunut pitämään ainoastaan itsestään, ei enää voi
innostua, hänen jäinen sydämensä ei enää syki ilosta, viehkeä
heltyminen ei koskaan saa hänen silmiään kostumaan, hän ei nauti enää
mistään. Tuo onneton ei enää tunne, ei enää näe; hän on jo kuollut.
Mutta kuinka paljon lieneekin pahoja ihmisiä maan päällä, on kuitenkin
vähän noita raadollisia sieluja, jotka omia etujaan lukuunottamatta
ovat tulleet välinpitämättömiksi kaikelle, mikä on oikeata ja hyvää.
Vääryys voi meitä miellyttää ainoastaan siinä tapauksessa, että siitä
hyödymme; muuten aina tahdomme, että viatonta suojeltaisiin. Jos
kadulla tai tiellä näemme väkivallan- tai vääryydenteon, niin heti
sisimmässä sydämessämme syttyy vihan ja paheksumisen tunne, joka
saattaa meidät pitämään sorretun puolta. Mutta mahtavampi voima
pidättää meitä; laki ottaa meiltä oikeuden suojella viattomuutta. Jos
taas päinvastoin joku laupeuden- tai jalomielisyydenteko tapahtuu
silmiemme edessä, niin minkä ihailun, minkä rakkauden se meissä
herättää! Ken ei silloin sanoisi itsekseen: minä olisin tahtonut tehdä
samoin. Meihin nähden on varmaan yhdentekevää, onko joku ihminen
kaksituhatta vuotta sitten ollut paha tai hyvä, ja kuitenkin vanhanajan
historia meitä liikuttaa aivan kuin sattuisivat sen tapaukset meidän
päivinämme. Mitä minun on tekemistä Catilinan rikosten kanssa?
Tarvitseeko minun ehkä pelätä joutuvani hänen uhrikseen? Miksi siis
kammoan häntä aivan yhtä suuresti kuin olisi hän aikalaiseni? Emme
vihaa pahoja ainoastaan sentähden, että he voivat meitä vahingoittaa,
vaan sentähden, että he ovat pahoja. Emme ainoastaan itse tahdo olla
onnellisia, tahdomme myöskin muut onnellisiksi. Ja kun tuo onni ei
mitenkään haittaa meidän onneamme, se sitä vaan lisää. Sanalla sanoen
tunnemme vasten tahtoammekin sääliä onnettomuuteen joutuneita kohtaan;
kun näemme heidän onnettomuutensa, kärsimme siitä. Turmeltuneimmatkaan
eivät voi kokonaan kadottaa sitä ominaisuutta; usein se saattaa heidät
ristiriitaan oman itsensä kanssa. Ryöväri, joka ryöstää ohikulkevia,
poistaa siitä huolimatta köyhän miehen puutteita, ja raain murhamies
tukee tainnoksiin mennyttä ihmistä.
Puhutaan omantunnon äänestä, joka salaisesti rankaisee salatut rikokset
jopa usein saattaa ne ilmi. Oi, ken meistä ei olisi koskaan kuullut
tuota häiritsevää ääntä! Puhutaan kokemuksen perusteella ja
tahdottaisiin tukahuttaa tuo tyrannimainen tunto, joka meille tuottaa
niin paljon vaivoja. Totelkaamme luontoa; olemme silloin oppivat
tuntemaan miten lempeästi se hallitsee ja miten suloiselta tuntuu, kun
sitä toteltuaan voi antaa itselleen hyvän todistuksen itsestään. Paha
ihminen pelkää itseään ja koettaa itseään paeta. Hän on iloinen
kohdistaessaan huomionsa ulkopuolelle itseään. Hän kääntää levottomat
katseensa ympärilleen ja etsii jotakin seikkaa, joka häntä huvittaisi.
Ilman katkeraa ivaa, ilman loukkaavaa pilkkaa hän olisi alati
surullinen. Rienaava nauru on hänen ainoa huvinsa. Kunnon ihmisen
hilpeys sitävastoin on sisäistä laatua. Hänen naurunsa ei ole
pahanilkistä, vaan iloista; hänellä on hilpeytensä lähde itsessään, hän
on yhtä iloinen yksinään kuin seurassa. Hän ei ota tyytyväisyyttään
niiltä, jotka häntä lähestyvät, vaan jakaa sitä heille.
Luokaa silmänne kaikkiin maailman kansakuntiin, lukekaa läpi kaikki
historiat. Noissa niin monissa epäinhimillisissä ja oudoissa tavoissa
palvella Jumalaa, tuossa tapojen ja luonteiden tavattomassa
erilaisuudessa huomaatte kauttaaltaan vallitsevan samojen siveellisten
periaatteiden, saman tiedon hyvästä ja pahasta. Vanha pakanallinen
maailma synnytti inhottavia jumalia, joita täällä maan päällä olisi
rangaistu rikollisina ja jotka tarjosivat ylimpänä onnellisuutena
rikoksilla ja tyydytetyillä intohimoilla saavutettua onnea. Mutta
turhaan oikeaksi pyhitetty rikos astui ikuisesta olopaikastaan maan
päälle; siveellinen vaisto ajoi sen pois ihmissydämistä. Samalla
kun ylistettiin Jupiterin irstailuja, ihailtiin Ksenokrateen
kohtuullisuutta. Siveä Lukretia ihaili siveetöntä Venusta.
Sankarillinen roomalainen uhrasi pelon Jumalille; hän palveli jumalaa,
joka oli silponut isäänsä ja kuoli nurisematta oman isänsä käden
kautta. Mitä suurimmat miehet kunnioittivat mitä halveksittavimpia
jumaluuksia. Luonnon pyhä ääni, jumalien ääntä voimakkaampana, teki
itsensä kunnioitetuksi maan päällä ja näytti siirtävän rikoksen ja
rikolliset taivaaseen.
Ihmisen sisimmässä sielussa siis on synnynnäinen oikeuden ja hyvyyden
periaate, jonka mukaan me omista perusohjeistamme huolimatta
tuomitsemme omat ja muiden teot hyviksi tai pahoiksi. Tälle perukselle
annan omantunnon nimen.
Mutta tätä sanaa lausuessani kuulen niin sanottujen viisaiden joka
taholla nostavan suuren huudon: Lapsuuden erehdyksiä, kasvatuksesta
johtuneita ennakkoluuloja; näin he kaikki yhdessä huutavat.
Ihmishengessä muka ei ole mitään, mikä ei olisi kokemuksen kautta
saatua, ja me teemme johtopäätöksemme joka asiasta ainoastaan
omaksumiemme käsitteiden nojalla. Eivätkä he vielä pysähdy tähän. He
uskaltavat edelleen kieltää tuon ilmeisen ja yleisen yhtäläisyyden eri
kansakuntien välillä, ja ihmisten päättelemistavan aivan päivänselvää
yhdenkaltaisuutta vastustaakseen he noutavat pimeydestä jonkun
salaperäisen heille yksin tunnetun esimerkin, ikäänkuin kaikki
luontaiset taipumukset olisivat tyhjäksi tehdyt yhden kansan
turmeltumisen tähden ja ikäänkuin koko suku olisi kelvoton, niin pian
kuin siinä on muutama epäsikiö. Mitä hyötyä on kaikkea epäilevällä
Montaignella siitä, että vaivaa itseään kaivamalla esiin jostakin
maailman kolkasta tavan, joka on vastainen oikeuden käsitteelle? Mitä
häntä hyödyttää uskoa mitä epäilyttävimpien matkailijoiden
auktoriteettiin ja kieltää tuo auktoriteetti mitä kuuluisimmilta
kirjailijoilta? Kumoaisivatko muutamat tuskin uskottavat, paikallisiin
ja meille tuntemattomiin syihin perustuvat omituiset tavat yleisen
johtopäätöksen, joka on tehty kaiken muun suhteen toisilleen
vastaisten, mutta tässä ainoassa suhteessa yhtäpitävien kansojen
yhdenkaltaisuuden perusteella. Oi Montaigne, sinä joka ylpeilet
suoruudestasi ja totuudenrakkaudestasi, ole suora ja tosi, jos tämä on
filosofille mahdollista, ja sano minulle onko maailmassa maata, jossa
vakaumuksestaan kiinnipitäminen, lempeys, hyväntekeväisyys,
jalomielisyys katsottaisiin rikokseksi, missä kunnon miestä
halveksittaisiin ja petollista kunnioitettaisiin?
Kukin, sanotaan, auttaa yhteishyvää oman etunsa vuoksi. Mistä sitten
johtuu se seikka, että oikeamielinen ihminen auttaa sitä omaksi
vahingokseen? Mitä merkitsee mennä kuolemaan omaksi edukseen?
Epäilemättä ei kukaan toimi muun vuoksi kuin omaksi edukseen. Mutta
ellei ole olemassa siveellistä hyvää, joka on otettava lukuun, ei voida
oman edun avulla koskaan selittää muita kuin pahojen ihmisten tekoja.
Onpa uskottavaa, ettei koetetakaan mennä pitemmälle. Olisipa liian
katala sellainen filosofia, joka joutuisi pulaan hyveellisten tekojen
suhteen, jonka harrastajat eivät voisi niistä muuten selviytyä kuin
keksimällä niille alhaisia tarkoitusperiä ja hyveettömiä aiheita ja
jonka olisi pakko halventaa Sokratesta ja parjata Regulusta. Jos joskus
mokomat opit voisivat ruveta itämään meidän keskuudessamme, niin
luonnon ja järjen ääni heti nousisi niitä vastaan, eikä se sallisi
yhdenkään niiden tunnustajan puhdistaa itseään sillä, että hän on
vakaumuksesta, mikä on.
Minun tarkoitukseni ei ole tässä ryhtyä metafyysillisiin selittelyihin,
jotka menevät sekä minun ymmärrykseni että teidän ymmärryksenne yli ja
jotka lopulta eivät johda mihinkään tulokseen. Olen jo teille sanonut,
etten tahdo filosofeerata kanssanne, vaan että tahdon auttaa teitä
neuvottelemaan sydämemme kanssa. Jos tunnette, että olen oikeassa, niin
se minulle riittää, vaikka kaikki filosofit näyttäisivät toteen, että
olen väärässä.
Näyttääkseni olevani oikeassa, minun vaan tarvitsee saattaa teidät
erottamaan hankkimamme käsitteet synnynnäisistä, luontaisista
käsitteistämme. Sillä tunnemme, ennenkuin opimme tuntemaan, ja koska
emme opi tahtomaan omaa hyväämme ja karttamaan omaa pahaamme, vaan
omaamme tuon vaiston luonnostamme, niin samoin rakkaus hyvään ja viha
pahaa kohtaan ovat meille yhtä luontaiset kuin rakkaus itseemme.
Omantunnon toiminta ei ole johtopäätöksien tekemistä, vaan se on
tuntemista. Joskohta kaikki mielteemme tulevat ulkoapäin, ovat ne
tunteet, jotka määräävät noiden mielteiden arvon, meissä itsessämme, ja
ainoastaan tunteiden kautta meillä on tieto sopivaisuudesta ja