Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839 - 25

yhteensä noin 70 tai 80 lypsylehmää, siis 1/3 vähemmän luvultaan kuin
taloja. Kustakin lehmästä hänelle maksettiin 80 kopeekkaa koko kesältä,
niin että hänen tulonsa nousivat hieman yli 50 ruplan. Talvisin hän
teki länkiä, kelkkoja ("vetureita") lapsille y.m. Paraikaa hän korjaili
lapsenkelkkaa. Se oli kaikinpuolin tavallisen poronpulkan (ahkion)
näköinen, nimittäin kuin pitkin pituuttaan keskeltä halkileikattu,
hieman kupera, ontelo särmäkartio, jonka alle oli kiinnitetty 3-4
tuuman levyinen jalas. Se ei kuitenkaan ollut 5 korttelia pitempi, kun
ahkiot taas tavallisesti ovat 2 1/2-3 kyynärän pituiset. Kysyttyäni
miten selkänoja sellaiseen kelkkaan oli laitettava, hän vastasi että se
tehdään puoliympyrän muotoisesta laudasta siten, että tämän kehäpuoli
liitetään pohjaan ja halkaisija asetetaan ylöspäin. "Sillä", hän sanoi,
"tämä kelkka on tuleva rikkaimman isännän, Merikkäisen tytölle;
vähempivaraisille kiinnitetään vaan vitsa selkänojaksi." Tämä
vähäpätöinen etu, joka rikkaiden lapsilla on kelkkoihinsakkin nähden,
lienee sydämellisesti huvittanut ukkoa, sillä hän nauroi sille moneen
kertaan. Muuten ukko ei kiitellyt elantoansa täällä ja sanoi ensi
kesänä muuttavansa takaisin, vaikka, kuten virkkoi, köyhyys ei parane,
tulipa minne tahansa, mutta saisivathan ainakin hänen luunsa siten
kristillisen hautauksen. Kysymykseeni eikö hänellä ollut halua useiden
muiden tavoin, jotka ovat tulleet Suomesta muuttaneeksi näihin kyliin,
kääntyä kreikanuskoon, hän vastasi kieltävästi eikä näyttänyt pitävän
koko asiasta. Sitten hän alkoi valittaa, että virsikirjansa oli vallan
piloille kulunut, ja ettei hänellä ollut mitään toiveita saada uutta.
Kouta on Kierettiä hieman pienempi kauppala, mutta vähän paremmin
rakennettu, kuten minusta tuntui. Puolet taloista ovat kahdenkertaisia,
kuten Kieretissä, s.o. pirtti tai kaksi alhaalla ja niiden yläpuolella
kaksi. Näitä pirttejä saattaa kuitenkin yhtä suurella syyllä sanoa
kamareiksi, sillä paitsi että ne aina ovat puhtaiksi pestyt, niissä on
useita ikkunoita, tavallisesti 6 kolmen korttelin korkuista ja
suhteellisesti leveätä lasi-ikkunaa. Kaikissa taloissa on savupiiput,
vaikka uuni muuten on muodottoman suuri ja niin laitettu, että siinä
voi keittääkkin. Laivoja, s.o. kolmimastoisia lotjia, sanottiin olevan
6-7; ne olivat jo mainitun Merikkäisen ja toisen yhtä rikkaan
talonpojan, Klementsjoffin ynnä muiden omaisuutta. Nämä talonpojat ovat
rikastuneet oikeastaan viljan myynnillä ja muulla kaupalla. --
Koudasta saavuin aamupäivällä Knäsoihin, pienen puoleiseen kylään,
jossa oli 30 taloa. -- Samana päivänä iltapuolella tulin perille
Kannanlahteen. Muuan Kuusamossa syntynyt, venäjänuskoon kääntynyt,
täällä kirjoissa oleva talonpoika kuului olevan joltisestikkin varakas,
muut olivat köyhiä. Kun hevosia ei ollut kylässä, käytettiin
tilaisuutta hyväksi ja kiskottiin minulta tavallista suurempi
kyytimaksu. Tavallisesti maksetaan 5 kopeekkaa virstalta. Täälläkin
kuten Koudassa, minun täytyi näyttää passiani, josta eivät näyttäneet
viisastuvan, sillä toistamiseen kysyivät, kuka olin ja millä asioilla
liikuin.


38.
[Päiväkirjasta.]

Kuola, 14 p:nä helmikuuta 1837.
Päivää ennen kuin matkustin pois Kieretistä, minulle kerrottiin, että
sossedaateli, sama joka oli ollut niin innokas passiani tarkastamaan,
oli antanut Jäletjärven miehelle muutamia kelpo korvapuusteja siitä,
että hän oli hätyytellyt minua matkalla, josta sossedaatelin sanottiin
saaneen vihiä, vaikken minä sitä ollut kenellekään kertonut. Mistä hän
nyt oli saanut moisen innon minun hyväkseni, kysyin talonmieheltä, joka
oli kertonut minulle asian, kun kuitenkin äskettäin ajoin hänet ulos
luotani? Hän luultavasti pelkää, että te tulette kertomaan
ispravnikalle, miten hän tahtoi estää teitä jäämästä muutamaksi
päiväksi Kierettiin, oli vastaus; luultavasti hän silloinkaan ei
tarkoittanut muuta kuin että olisi saanut houkutelluksi teiltä muutaman
ruplan, mutta kun ette antanut vetää itseänne nenästä, niin hän
tietysti on peloissaan.
Kello 2:n ja 3:n välillä läksin Knäsoista 3:n peninkulman pituiselle
kyytivälille Kannanlahteen päin. Alkaen Kieretistä tie oli silloin
tällöin kulkenut muutamien kapeiden, maahan pistävien merenlahtien
poikki, mutta täältä lähtien täytyi ajaa muutamien suurempien, jopa
yhden 8:n virstan levyisen yli. Näiden lahtien jäällä on tukalaa
matkustaa, kun merivirta tulvii niiden yli, ja kun suolaveden ja lumen
muodostama sohjo hidastuttaa jalasten kulkua. Tätä sohjoa sanotaan myös
_pihaksi_: "Paljo pihkaa tiellä." -- Aikaisemmin ei kulku näiden
lahtien jäillä minusta ollut tuntunut niin hankalalta, ne kun näet
osaksi olivat kapeammat, ja kun toisekseen ilma oli tyyni. Mutta nyt
tuuli ja pyrytti tai satoi lunta niin ankarasti, ettei voinut nähdä
monta kyynärää eteensä. Monta kertaa muistelin sananlaskua: _Turkki
tuulella_ j.n.e. ja olisin kovin halunnut turkkeja, joita vailla minun
kuitenkin täytyi olla. Suurin huoleni oli kuitenkin se, ettei ämmä,
joka oli ajajanani, eksyisi pois tieltä. Tämä tosin oli "viehkotettu",
mutta viehkat olivat lyhyet, kumoon ajetut ja niin pitkän matkan päässä
toisistaan, ettei niitä nyt ainakaan voinut nähdä. Tämän lisäksi muori
ei pyryilmalta voinut istua kasvot menosuuntaan päin, vaan käänsi selän
reen keulaan päin ja paneutui loikomaan. Menköön sitten Jumalan nimeen,
minä ajattelin ja toivoin, että, jos hevonen poikkesikin tieltä, se
ainakin kääntyisi rannanpuolelle. Ulompana näet jää niemien kohdalla on
niin heikkoa, ettei se kanna, ja ulapalla meri on avoin. Onpa joskus
tapahtunut, että hevonen on poikennut tieltä ja hukkunut. Niinpä muuan
Mustanjoen mies kosioretkellään Kieretissä hyvin asiat toimitettuaan
oli pannut maata rekeensä ja nukkunut. Eräällä merenlahdella tie
polveilee rantaa pitkin, koska jään heikkoudelta ei ole mahdollista
ajaa suoraan lahden poikki. Mutta ohjaajatta kulkeva hevonen ei ollut
niin tarkoin laskenut jään heikkoutta kuin sitä etua, joka oli suoraan
vastakkaiselle rannalle, maallenousupaikkaan, kulkemisesta. Ennenkuin
se saapui sinne, jää murtui, ja hevonen, reki ja mies joutuivat veteen.
Mies pelastui kuitenkin jäälle, mutta oli vähällä paleltua kuoliaaksi,
kun tuiki kohmettuneena ei voinut liikahtaa paikaltaan. Toiset
matkustajat, jotka sattumalta tulivat paikalle, pelastivat hänet,
muuten hänkin olisi kuollut eikä olisi kaikista ponnistuksistaan
huolimatta voittanut hevoselleen muuta etua, kuin että se olisi kuollut
jään alle, ja hän itse jäälle. -- (Pilajuttu: Ta kuinka nyt pyhä velli
hepo seisoo ta metsä juoksee.) -- Asioiden näin ollen jäällä Knäsoin ja
Kannanlahden välillä, ei mikään saattanut olla minulle mieluisempaa
kuin kuulla postin saavuttavan meidät. Pelkoni eksymisestä katosi, ja
akan hevonen alkoi hieman juosta hölkyttää postihevosen jäljessä. Kello
10:n ja 11:n välillä saavuimme Kannanlahteen, missä sekä posti että
minun jamstjikkani ajoivat ensimäisen talon pihaan, seikka, joka sekin
oli minulle tervetullut, kun en mitään halukkaammin toivonut kuin taas
pääsöä lämpimään huoneeseen. Pääsinkin ensiksi postiljonin tai
postiherran luo. Kumpi hän lie ollut, en tiedä, mutta ensi katseelta
hyvin kummallisen näköinen mies hän vaan oli. Hän oli lyhyt varreltaan,
tukka pikimusta, kasvot laihat ja nenä suunnattoman suuri; yllään pitkä
univormutakki. En tullut kysyneeksi, oliko hän synnyltään venäläinen.
Myöhemmin, kuten pian olen kertova, oudoksuin vähemmin hänen
ulkomuotoaan, mutta ensi hetkellä toivoin pääseväni jonnekkin muualle
yöksi. Tämä toive muuten toteutuikin, sillä kohta sain sanan tulla
alapirttiin, jossa talonväki loikoi täyttäen lattian. Näin tämä päivä
päättyi. Kun seuraavana aamuna oltiin kuultu, että olin suomalainen
lääkäri, minut pyydettiin teetä juomaan postiherran luo, joka näytti
minulle napatyrän vaivaamaa lastansa ja selitti, mitä henkilöitä
seinillä riippuvat vanhat pyhimysten kuvat esittävät, niin hyvin kuin
osasi tehdä itsensä ymmärretyksi venäjänkielellään. Sitten kävin
kahdessa suomalaisessa perheessä, jotka asuivat samassa pirtissä. Ne
olivat molemmat kotoisin Kuolajärveltä (Sallasta), vasta erotetusta
Kemijärven seurakunnan kappelista. Kumpikin perhe eli osaksi
kerjäämisellä, osaksi työansiolla, kumpikin ylisteli kotiseutuaan ja
moitti sitä seutua, missä paraikaa asuivat. Mieleeni muistui täällä
mitä ennen usein olin kokenut Turussa ja Helsingissä. Huononpuoleinen
Ruotsista sinne tullut väki ei ollenkaan lakkaa ylistelemästä Ruotsia,
synnyinseutuaan, ja alentamasta Suomen arvoa. Miksikä näin ollen eivät
jää tuolle paremmalle seudulle, eihän kukaan kehota heitä tai pyydä
tulemaan huonompaan maahan? _Oma maa mansikka, muu maa mustikka_. --
Toinen miehistä tuli jotenkin hyvin toimeen venäjänkielen puhumisessa
ja luuli osaavansa sitä vielä paremmin kuin osasikaan. Ainakin hän
monta kertaa kerskasi 6:ssa viikossa oppineensa puhumaan venättä
paremmin kuin moni venäläinen itse puhuu. Jopa hän olisi ottanut
opettaakseen minullekin venättä ja sanoi, että kun osasin kirjoittaa,
sen voisi suorittaa parissa tai kolmessa päivässä. Niinpä hän oli
opettanut erään Kemijärven miehen, joka niinikään oli osannut
kirjoittaa, vähässä ajassa puhumaan venättä. Aluksi hän antoi minulle
sen ohjeen, että kieli oli asetettava paljon jäykemmäksi, tai kuten
hänen omat sanansa kuuluivat: kielen pitää olla paljo kovempana.
Vaikkapa tilaisuus olisikin ollut kovin houkutteleva, kun näin lyhyessä
ajassa olisi saavuttanut taidon puhua venättä, en kuitenkaan voinut
käyttää sitä hyväkseni, jos kohta huomasin, että hänen metodinsa olisi
ollut helpompi kuin tavallinen. Monia s-äänteitä varten hän ei
tarvinnut muuta kuin meidän tavallisen suomalaisen s:n, ja koko
substantiivien taivutus oli sillä suoritettu, että tunsi yhden yksikön
ja samoin yhden monikon sijan, kummastakin sen, jonka pääte enimmin
vivahti johonkin suomalaiseen päätteeseen. Koko Gretsch'in
konjugatsioni-kaavaa ei tarvittu, sillä tarvitsi vaan tuntea verbin
infinitiivi tai joku sellainen preesensin tai perfektin persoona, joka
paraiten soveltui suomalaisen kielen äännettäväksi; sitä sai käyttää
kaikkialla. Sellainen hänen opetustapansa olisi ollut, ja sellaisella
kielen käyttämisellä hän hyvin tuli toimeen venäläisten parissa, samoin
kuin karjalaiset yleensä eivät puhu kieltä paremmin, mutta vaikeudetta
suoriutuvat kaikissa asioissaan. En tiedä, johtuneeko tästä, että koko
ruumis on liikkeessä, eikä vaan, kuten muuten, kieli. Mies pyysi minua
illalliselle luokseen, jota hänen kutsuansa noudatin. Vanha tynnyri
pantiin pohjalleen seisomaan penkin eteen, ja sitä käytettiin pöytänä;
muuta pöytää ei ollut. Sille kannettiin sitten kookas vati täynnä
poron- ja lampaanlihaa, joka nauriiden kanssa oli keitetty
lihakeitoksi; tämä ruokalaji oli sangen hyvänmakuista. Itse keitoksen
ohut osa (liemi) oli kaadettu toiseen puukuppiin, jonka isäntäni minua
varten oli veitsellä vuollut ulkoa ja sisästä, niin että se näytti
äsken tehdyltä. Enemmän kuin itse ruokalajit minua kuitenkin ilahutti,
että hän rehellisellä tavalla oli ne hankkinut, seikka, jota ensin
hieman epäilin hänen kerjäläis-elantonsa vuoksi. Hän oli näet vähää
ennen tehnyt pitkänpuolisen retken lappalaisten alueelle ja oli sieltä
paitsi poronlihaa saanut koko lampaan. Hän kertoi kuljettaneensa
kokonaista 31 [? numerot epäselvät] puutaa ahkiossa. Lappalaiset eivät
hänen kertomuksensa mukaan itse syö lampaanlihaa. Mies oli sen verran
kääntynyt venäjänuskoon, että oli ahtanut parran kasvaa, jota tekemään
kehotti toveriansakkin. Tämä näet pyysi minulta lainaksi partaveistä
ajaakseen pois partansa, mutta Kurtti -- se oli mainitun kielimestarin
nimi -- kehotti häntä luopumaan tästä parranajo-aikeesta, koska häntä
parrattomana ei seuraavana kesänä otettaisi jamstjikaksi Kannanlahden
ja Kuolan väliselle postitielle, johonka toimeen kumpikin aikoi
pestautua. Seuraavana aamuna kävin taas Kurttia katsomassa, ja minua
kestitettiin aamiaiseksi samanlaisella ruokalajilla kuin edellisenä
iltana illalliseksi. Hänen asuintoverinsa, entinen lautamies (jota
venäläiset nyt ivalla sanoivat "sossedaateliksi") oli tullut erotetuksi
ja lisäksi tuomittu 28:ksi päiväksi vedelle ja leivälle, minkä vuoksi
nyt juuri oli paennut ja tahtoi vaan tietää, kuinka kauan hänen tuli
olla täällä karkulaisena, siksi kuin rangaistusaika oli umpeen mennyt.
Minä en ollut niin lakiin perehtynyt, että olisin varmasti voinut sitä
sanoa, mutta oman laintuntemuksensa nojalla hän oli muistelevinansa,
että tuo aika vuoden ja yön kuluttua oli lopussa. Minun syödessäni
aamiaista, läksi hänen vaimonsa kaksi lastansa mukanaan ulos kerjäämään
almuja (milosti). Täällä ei kerjätä samalla tavalla kuin Suomessa vaan
kerjääjät pysähtyvät kuppi kädessään ikkunan alle ja huutavat tai
oikeammin laulavat: _milosti, milosti, milosti_ -- -- -- kunnes ikkuna
avataan ja siitä pannaan jotakin kuppiin. Kieretissä ja sitä
pohjoisemmissa seuduin ensin huomasin tämän kerjäämistavan.
Karjalaisissa kylissä, missä suomalaisia asui, kerjäläiset menivät
pirttiin ja seisoivat oven suussa useinkaan mitään sanomatta, tai myös
sanoen: (antakaa) Jumalan nimeen (sanaan) milostia. Kumpi tapa lie
parempi, on vaikeata sanoa. Edellinen taitaa olla parempi antajalle,
jälkimäinen kerjäläiselle. Kyläkerjäläiset, s.o. sellaiset, jotka
samoilematta eri seuduilla, oleskelevat yhdessä ainoassa kylässä,
kiertävät muuten säännöllisesti kylää kaksi kertaa päivässä, aamulla
aamiaisen (murkkinan) aikaan ja iltapäivällä hämärässä, tähän vuoden
aikaan silloin, kun on tapana syödä toinen ateria.
Yön kuluessa tai jo edellisenä päivänä huhu oli levittänyt sen tiedon,
että olin lääkäri. Sen tähden luonani kävi useita potilaita, joita
taitoni mukaan autoin lääkkeillä tai pelkillä neuvoilla. Kurtti oli
kaikkialla tulkkinani. Kun laitoin napasidettä yllä mainitun
postiherran lapselle, postiherra sattui näkemään kelloni, jonka tahtoi
välttämättömästi vaihtaa omaansa; tällä oli näet se paha tapa, että
usein seisattui. Kun en yleensä pidä sellaisesta vaihtokaupasta enkä
muista koskaan ennen tosissani vaihtaneeni mitään, en nyt tahtonut
tähän suostua. Mutta hän kuvasi miten suuresti hän tarvitsi käypää
kelloa, hänen kun aina minuutilleen täytyi merkitä kirjaan, milloin
posti kävi Kannanlahdessa, jotta keisari sen tietäisi. Ottaen huomioon
tämän hänen suuren tarpeensa ja sen seikan, että itse mahdollisesti
voin joutua rahoja tarvitsemaan, suostuin nyt vaihtokauppaan. Välirahat
määrättiin 40:ksi ruplaksi, jotka hän maksoi minulle puhtaalla
hopearahalla. Mutta pahaksi onneksi unhotin neuvoa hänelle, miten
kelloni oli vedettävä. Jos hän samalla tavalla myötäpäivään rupeaa sitä
kiertämään kuin omaansa ennen, niin luulen, että siitä jo on ponnin
poikki. Siinä suhteessa hän kumminkin lie hävinnyt tässä kaupassa, että
hänen kellonsa helposti oli korjattu, niin että se nyt käy yhtä hyvin
kuin minun entinen kelloni. Saatuani tämän toisen kellon, tein
itselleni jonkunlaisen puhallusputken ja puhalsin sillä rattaiden
väliin, jonka jälkeen kello on käynyt hyvin. En rohjennut ryhtyä sitä
korjaamaan purkamalla koneistoa, kun näet sellainen yritys kesällä v.
1828 Suomen-Karjalassa onnistui niin peräti huonosti, etten mitenkään
enää voinut saada kaikkea jälleen paikoilleen, ja että siis huonosti
käyvän kellon asemesta sain kellon, joka ei käynyt ollenkaan. --
Harjakaisiksi juotiin tsaajua ja viinaryyppy. -- Sitten kävin taas
parin potilaan luona, ja varustauduin matkalle, kuljettuani vielä
kerran kylää katselemassa. Rakennustavaltaan se on Koudan kaltainen,
mutta paljoa huonompi. Se sijaitsee Kannanlahden koillisella rannalla
likellä lahden pohjukkaa [;] idästä laskeva, ei varsin leveä oja
muodostaa mainittua lahtea vastaan niemen, mille suurin osa kylää on
rakennettu; muutamia taloja on ojan toisella rannalla. Mastollisia
laivoja luin kolme, eikä tätä nykyä kuulu useampia olevankaan. Mutta
paljaita lumituntureita laskin pohjoisessa, luoteessa ja koillisessa
olevan kokonaisen tusinan. Tällaisia vallan metsättömiä tuntureita en
ennen ollut nähnyt, tästä alkaen taas niitä kyllä näin. -- Kirkkoja on
kaksi, yksi kummallakin rannalla. Eteläpuolisella, joka sijaitsee
kunnaalla, on varsin sievä asema, mutta se on vanhentunut eikä enää
käytännössä. Maanviljelystä on täällä yhtä vähä kuin muissa kylissä,
Kierettikin lukuunotettuna. Ainoa viljelyskasvi, joka täällä on
saatavissa, on jokunen määrä naurista, ja pienten vihannestarhojen
näköisiä, aidattuja naurismaita on useita. Ei ole epäilystäkään, että
eivät ohra ja ruiskin täällä menestyisi, mutta kalastuksen ollessa
pääelinkeinona ei ryhdytä tähän aikaa vetävään työhön.
Iltapäivällä olin matkaan valmis ja istuuduin Kannanlahdessa ensi
kerran poronpulkkaan. Minulta kysyttiin, olinko ennen ajanut porolla;
en tahtonut vastata kieltäen, vaan sanoin varmaa vastausta vältellen,
että kyllä luulin siitä hyvin suoriutuvani. Tämän laita oli kuitenkin
niin ja näin, sillä parin virstan päässä poro vei minut pois tieltä
metsään, kaatoi pulkan ja minut, joka varmaan olisin jäänyt siihen,
ellen varovaisuuden vuoksi olisi lähtiessäni köyttänyt ohjan päätä
vyöhöni. Kohta sen jälkeen tuli suuri alamäki, ja siinä olin vielä
pahemmassa pulassa. Pulkka kaatui taas ja poro laahasi minua perässään
ulkopuolella pulkkaa pitkää mäkeä puoliväliin alas. Sitten alkoi mennä
paremmin, ja 10 virstan matkan jälkeen saavuimme Imandran järven
eteläpäähän, missä tasaisella jäällä ei enää ollut mitään hätää.
Imandran jäätä ajettiin sitten vielä 20 virstaa ensimäiseen
postiasemaan, Sassegaan. Olin sopinut Kannanlahdesta lähteneen
kyytimieheni kanssa, että hän veisi minut vielä 16 virstaa eteenpäin
erään lappalaisen luo, joka asui syrjässä postitiestä, Kemiönniemessä,
mistä luulin saavani halvemman kyydin kuin muuten. Olen näet aina
edeltäkäsin tahtonut laskea, miten halvimmalla pääsee perille; tämä
onkin välttämätöntä pitemmillä matkoilla, sillä sellaisia tilaisuuksia,
jolloin saa maksaa kalliit rahat, tulee kuitenkin odottamattakkin.
Sitäpaitsi halusin kernaasti nähdä lappalaisia muuallakin, kun tien
varsilla asuvien sanottiin jo olevan siihen määrään venäläistyneitä,
että kaikki, vaimot ja lapsetkin, paitsi omaa kieltänsä, puhuvat
venättäkin.


39.
[Päiväkirjasta.]

Kuola, 15 p:nä helmikuuta 1837.
Olenpa joutunut keskelle todellista kieltensekoitusta, melkein
samanlaiseen kuin se, joksi saattaa kuvitella Baabelin tornin
jälkeistä. Jo Kieretissä oli mielestäni liikaa, että noin yks kaks tuli
tekemisiin venäläisten ja saksalaisten kanssa. Kuitenkin se vielä
jotakuinkin meni mukiin, kun en vielä puhunut edellisten kieltä ja
joltisestikin muistin saksalaisia sanoja siitä, mitä olin lukenut tätä
kieltä kirjoista, sillä enpä sitä sanottavasti ollut ennen puhunut.
Kannanlahdesta alkaen tulin tekemisiin lappalaisten kanssa, joiden
kanssa tulin toimeen samoin kuin venäläisten kanssa Kieretissä,
nimittäin siten, etten puhunut heidän kanssaan. Tärkeimmät sanat hain
venäläisestä tulkkikirjasta ja suoriuduin siten. Mutta täällä Kuolassa
olen nyt alkanut puhua venättä, puhun toiste saksaa kaupunginpäällikön
rouvan kanssa, toiste taas latinaa tohtorin kanssa, joka, häpeä
tunnustaa, puhuu tätä kieltä paremmin ja sujuvammin kuin minä, toiste
suomea talonpoikien kanssa. Mutta ruotsia, joka on melkein toinen
äidinkieleni, en saa käyttää missään, jos en ota lukuun muutamia
tapauksia, jolloin sitä puhun isäntäni kanssa; tämä näet Vuoreijassa on
oppinut muutamia norjalaisia sanoja, joita hän joskus keskustelussa
käyttää. Mutta jos siis ruotsikin voidaan ottaa lukuun, olen yhtä
haavaa tekemisissä viiden kielen kanssa, ja onhan siinä jo kylliksi.
Älköön kukaan luulko minun mainitsevan tätä kerskatakseni; niin ei
suinkaan ole asian laita, sillä päinvastoin minun on tunnustaminen,
etten tunne ainoatakaan niistä oikein hyvin, sillä onhan suuri ero, jos
välttävästi puheessa ja kirjoituksessa osaa käyttää jotakin kieltä, ja
jos osaa sen täydellisesti. Että sellaisessa kieltensekoituksessa
välistä täytyy syntyä naurettavia erehdyksiä, varsinkin kun äskettäin
olen ruvennut puhumaan venättä ja saksaa, on vallan luonnollista. Niin
esim. isäntäni eräänä päivänä kysyi minulta venäjäksi, oliko minulla
vaimoa. Liekkö hän tahtonut, että paremmin olisin häntä ymmärtänyt, vai
liekkö hänen käyttämänsä sana muuten tavallinen paikkakunnalla, oli
miten oli, hänpä tuli käyttäneeksi norjalaista tai tanskalaista sanaa
_kona_, joka hänen venäläisellä ääntämisellään kuului konj tai koni,
niin että minä ymmärsin kysymyksen, ikäänkuin hän olisi tahtonut
tietää, oliko minulla kotonani hevosta. Vastasin, että minulla oli
kaksi, ja tämä vastaus pani emännän ensi suurin silmin katsomaan minuun
ja erehdyksen tultua ilmi oikein makeasti nauramaan. Tämä seikka, että
emäntäkin ymmärsi sanan tanskalaisen merkityksen, antaa minulle aihetta
uskoa, että _kona_ sanaa Kuolassa käytetään _zhena, zhenjka_ sanojen
asemesta. Monta tällaista nurinkurista vastausta on sattunut, mutta en
nyt huoli niitä mainita. Paitsi mainittuja kieliä minulla vielä olisi
tilaisuus puhua ranskaa ispravnikan rouvan kanssa, jos olisin siihen
paremmin perehtynyt, ja lisäksi lappia useiden kanssa, siis kaikkiaan 7
kieltä, siinä jo tarpeeksi näin vähäisellä seudulla.
Venäjän-puolinen rahvas (jopa Kuolan asujamet) alkavat ateriansa
rokalla ja sitten siirrytään kalaan tai lihaan ynnä muihin
ruokalajeihin. Kuolassa kannettiin eteeni pöytään ensin _sonkaa_
(ruots. songa) ja lohta perätysten, sitten lihaa ja lopuksi maitoa, ja
tätä ruokajärjestystä noudatettiin sitten joka kerta ilman muutosta.
Ruokaryyppyä eivät he näyttäneet tuntevan. Mutta teetä juotiin kahdesti
päivässä. Koko ruokajärjestys oli seuraava: kello 8 aamulla 4-5 suurta
kuppia teetä, aamiaista kello 11, teetä kello 5, illallista kello (7
tai) 8.


40.
[Matkakirje.]
["Mehiläisessä" v. 1837, toukok.]

Kuolasta, 16 p:nä helmikuuta 1837.
Post varios casus, varia et discrimina rerum
Stetimus hic tandem -- -- --
Muusta matkastani tällä kertaa en huoli'kan mainita, vaan ainoasti
muutamilla sanoilla kirjottaa Suomalaisten ja Lappalaisten
asuinpaikoista ja rajoista näillä seuduin. Kotoa matkaan antautuessani
luulin suomalaisia kyliä löytyvän sillä saarennollaki, jonka rajottaa
pohjaspuolelta Jäämeri, itäpuolelta Valkiameri, etelätse Vienameri ja
Kantalahti, lännetse vastamainittu lahti, Imantrajärvi, Kuolajärvi,
Kuolajoki ja niiden välimanteret. Vielä luulin Petsoran maallaki,
Vienan kaupungista itäänpäin, Suomalaisia paikoitse asukselevan, koska
kartasta katsoen siellä löytyy suomalaisia nimiä, esimerkiksi
Kylmajoki, Elmajoki, Usajoki, Jeletsjoki, Kolvajoki j.n.e., jotka
näyttää tavallisista suomalaisista nimistä Kylmäjoki, Ilmajoki,
Uusijoki, Jäletjoki, Kolvajoki tulleen. Vaan täällä ja matkallani
ylöspäin tarkemmin asiata tiedusteltuani, edellämainitulla saarennolla
ei asu, kun harvakselta Lappalaisia ja Petsoran maalla ei muuta, kun
Samojeetalaisia. Heitä siis en ni kehtaa'kan paikalla katselemaan
lähteä, jolla toimeni, Suomen runoja ja muita sellaisia kerätä, tulisi
kehnosti täytetyksi, vaan sen siasta lähden täältä Suomen puolelle
Inarin seuduille ja siitä rajaa myöten eteläksi Pääjärven paikoille,
josta taasen käännyn Venäjän Karjalaan Tuoppajärven ja Alakuittijärven
itärantoja Kemin linnaan saati seuraten. Niin sieltä taasen lähden
Suomen rajoja kohti ja tulen Toukokuun alussa viikoksi eli kahdeksi
Kajaaniin, kesävaatteisiin muuttaumaan. Siitä sitten matkaun rajaa
myöten Sortavalan kaupunkiin saati ja luultavasti edelle Aunuksen
maalle. Sillä tavoin Vienassa eli Arkankelissa en tule'kan käymään,
vaikka esinnä aion. Se matka vaan suotta veisi minulta kaksi eli kolme
viikkoa, ettei siitä olisi muuta hyötyä, kun vähäsen itselleni, jos
voisin oppia paremmin Venäjän kieltä sillä ajalla puhumaan. Täällä ja
kylissä Kannanlahden rannalla olen mainittua kieltä viikkokauden
lukenut ja kirjottanut, jotta puhe jo alkaa jotensa'ki käydä, vaan
peräti toisin, kun tavallisesti tapahtuu. Muut oppivat esinnä
ymmärtämään, siitä puhumaan outoa kieltä, vaan itse olen oppinut ennen
puhumaan, kun oikein ymmärtämään, mitä toiset puhuvat. Sentähdenpä
isäntäni, kun muuten en saa tolkkua, välistä kirjottaa sanat paperille,
josta paremmin älyän. Ilman on minulla ollut kyllin kielien kanssa
näinä aikoina tekemistä. Kylissä Kannanlahden länsirannalla puhuttiin
enimmäksi Venäjän kieltä, harvat Suomen eli Karjalan kieltä,
Kannanlahden päästä pohjaseen tuli Lappi vastaan ja Kuolassa puhutaan
Venäjätä, paitsi mitä kaksi eli kolme miestä, jotka ovat tänne Karjalan
kylistä muuttauneet, vähin puhuvat suomeaki. Tohtori taasen puhuu
latinata ja Kommentantin roua saksaa. Niin on minulla välistä neljän
eli viiden kielen kanssa yhtaikaa tekemistä. Jotta sillätavoin
toisinaan naurattavia sekannuksia ja erhetyksiä tapahtuu, on kyllä
arvattava asia. Niin kysyi muutamana päivänä isäntäni minulta
Venäjästi, jos minulla oli vaimoa. Vaan kun hän paremmin älytäkseni,
eli muutenko, ei käyttänyt venäläistä sanaa zhena, vaimoa merkitsemään,
vaan juutilaisen eli ruiaiaisen sana _kona_, niin älysinki kysymyksen,
kun olisi hevosia (konj) vaarantanut ja sanoin kaksiki itselläni
kodissa olevan. Roua, joka myös oli huoneessa, silmäili esinnä pitkältä
minua ja sitte, asiasta oikian tolkun saatua, rupesi nauramaan, jotta
ei tahtonut loppua tulla.
Vaan näistä ja muista mainitessani, jopa peräti unohdan asian, josta
esinnä rupesin kirjottamaan. Niin on siis viimmenen Suomalainen kylä
Venäjän puolella rajaa, Tumtsa, Pääjärven pohjaspäässä Suomen pitäjän,
Kuusamon, pohjaspäätä kohti. Siitä, jos suoraan lähdet Kannanlahden
päähän, ei ole yhtäkän kylää välillä, eikä pohjaspuolella sitä liniata
ollenkan suomalaisia kyliä, harvassa likimmäisillä seuduilla
eteläpuolellaki. Tavalliset taipalet kylien välillä ovat 2, 3 ja 4
penikuormaa. Kantakylissä Vienamerta vasten puhutaan kaikissa Venäjän
kieltä, harvat malttavat karjalata eli suomea. Semmoisia kyliä
mainitulla rannalla löytyy 1. Kieretti, siitä 40 virstaa luoteesenpäin
2. Mustajoki (Venäj. Tjsernarieka), 20 virstan päässä yhtä suuntaa 3.
Kouta, siitä pohjaseen 30 virstan matkalla 4. Knäsoi ja viimmeseksi
koillista suuntaa 5. Kannanlaksi, taasen 30 virstaa matkattua. Niin
tällä 120 virstan pituudella ja itsellä meren rannalla ei ole, kun
viisi kylää, vaikka kyllä Kieretti ja Kouta ovatki suuria, kun Kajaanin
kaupunki. Vähän pienempi on Kannanlaksi ja Mustajoki ja Knäsoi vielä
pienempiä, noin 30 eli 40 talosia. Mitä vähä ulompana meren rannasta
pienoisia kyliä löytyy, niissä kaikissa paajitaan (puhutaan)
karjalaksi, vaikkei ole'kan niissä sitä miestä, tuskin pientä
poikanalikkaakan, joka ei keralla sökertelisi Venäjänki kieltä.
Karjalan runot ovat niissä pian kokonansa hävinneet ja Venäjän
tavalliset pajahdusvirret niiden siaan tulleet. -- -- -- -- --


41.
[Päiväkirjasta.]

Kuola, 19 pnä helmikuuta 1837.
Sittenkuin viime rivit kirjoitin minulla on ollut ankara katarri ja
rinnankipu, joka nyt kuitenkin on parempi. Sain 15 p:nä kirjeen
Kajaanista ja Oulusta, lähetin mainittuihin kaupunkeihin kirjeitä 18
p:nä aamupäivällä; 17 p:nä minut oli kutsuttu _uzhina'an_
[illalliselle], joka alkoi kello 12, ja 18 p:nä häihin.
Jo Koudasta alkaen, Knäsoissa, Kannanlahdessa ja lappalaisilla Kuolassa
kuljetetaan puita (heiniä) j.n.e. koirillakin. Sellaiset koirat ovat
enimmäkseen ruskeat, tai valkeatäpläiset, muutamat jotenkin suuret, ja
niitä sanotaan _hurtiksi_. Näiden valjaat kiinnitetään täytettyyn
kaulapaatsaan, mistä kaksi hihnaa, yksi kummallakin puolella, kulkee
veturiin eli ahkioon, niin että koira kulkee hihnojen välissä, kuten
hevonen aisoissa. Ohjia käytetään yksi ainoa, selän yli heitettävä,
kuten poroilla. -- Sellainen koira vetää tiellä sangen helposti miehen,
mutta on joskus, kun sitä on liiaksi rasitettu tai kun se on eksynyt
tieltä, ollut hyvinkin kallispalkkainen kyyditsijä, kun on näet
vaivoistaan syönyt suuhunsa ajajan. Jotta se estettäisiin puremasta,
kun vihastuu, käytetään sen vuoksi usein nauhaa kuonon ympärillä. Siitä
on tullut sananparsi: _Pane panta pihlajainen ympäri nenän nykerän_
j.n.e.
Tiemme kulki ensimäisen kievaripaikan, Sasseegan ohi. Tultuamme sinne