Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839 - 04

ohimoiden kohdalta oli kierretty pään ympäri ja edestä sidottu kokoon
ruusun-solmulle; se näytti kannattavan hiuksia, jotka olivat sen alle
ja päälaelle yhteenpalmikoituina. -- Maanantaina läksin mainitun
Siljanderin seurassa Rouhialaan, jonne on 3/4 peninkulmaa pappilasta.
Tämän maatilan omistaja on eräs Aminoff, jonka veljet myöskin nyt
kesällä oleskelivat täällä. Täällä vietimme iltaa palloa lyömällä
ja jäimme tänne yöksi. Seuraavana päivänä olin aikonut käydä erään
räätälin luona, jonka sanottiin osaavan paljon lauluja ja runoja.
Siljanderin neuvosta seurasin kuitenkin häntä takaisin pappilaan,
etenkin koska hän lupasi kopioida räätälin runot ja vastedes lähettää
ne minulle. Seuraavana päivänä, kesäk. 4:ntenä, kävin Siljanderin
kanssa majuri Stenrothia tervehtimässä, ja siellä olimme iltapäivän.
Illalla palasimme ja torstaina läksin viimeinkin matkaan. Harvoissa
paikoissa niin hyvin viihtyisin kuin Rantasalmen pappilassa. Sillä
lyhyellä ajalla, jonka täällä vietin, tulin jo kuin kotiutuneeksi
tänne. Muutamissa ihmisissä on luonteenomaista, että he lyhyemmänkin
tuttavuuden aikana siihen määrin herättävät mieltymystämme, ettemme
levollisesti saata odottaa eronhetkeä. Ruustinna Cleven käytöstavan
ja olennon vaatimattomuus ja teeskentelemättömyys sekä rovastin
vakava ja ystävällinen kohtelu saattavat minut kauan muistelemaan
Rantasalmella viettämääni viikkoa. Koko perheen onnentoivotusten
seuraamana läksin mainittuna päivänä matkaan. Kuljettuani peninkulman
saavuin Haukiveden rannalla sijaitsevaan Mustalaan. Koska minua
tällä jalkamatkallani ei erityisesti huvittanut käydä maamme
kaupungeissa, valitsin Kerimäelle tullakseni matkan Haukiveden
poikki, hyläten toisen ja tätä nykyä enimmin käytetyn, 4 peninkulmaa
pitkän tien, joka kulkee Savonlinnan kautta. Tultuani mainittuun
kylään, hain itselleni soutajaa. Matka järven yli vastakkaiselle
rannalle oli 1 1/4 peninkulmaa, ja talon molemmat miniät suostuivat
rupeamaan soutajikseni 1:stä ruplasta 75:stä kopeekasta. Matkalla
toinen soutajattarista, joka oli jotenkin puhelias, kertoi että hän
usein Ruotsin vallan aikana oli soutanut järven yli matkustavaisia
hevosineen ja ajokaluineen. Täytyi näet Savonlinnan ollessa Venäjän
vallan alaisena, välttääkseen hankaluuksia passien näyttämisessä
sekä muita esteitä, joita matkustaja vieraassa valtakunnassa
kohtaa, kulkea 1 1/2 peninkulmaa Haukiveden yli matkustaessaan
Kerimäelle ja kauempana oleviin silloisiin Ruotsin alle kuuluviin
karjalaisiin pitäjiin. Soutajattareni kertoi minulle lisäksi
eräästä matkastaan Kesälahdelle, eikä antanut minulle mitään
hyviä ajatuksia karjalaisista, joita hän kuvaili yhtä raaoiksi ja
säädyttömiksi, kuin heitä syntymäseudullani tavallisesti luullaan.
Kävisi liian pitkäksi puhua tämän hänen matkansa aiheesta ja
siihen yhtyneistä seikkaluista, joita hän minun ratokseni kertoi
melkein koko ajan, minkä olimme järvellä. Tahdon ainoastaan
mainita, että hän alussa sanoi: "Ei kukaan ihminen uskoisi, että
nainen, joka minä olen, rohkenisi lähteä niin pitkälle matkalle."
Tästä tein sen johtopäätöksen, että Savon ja Karjalan naisten
arvatenkin on pysyminen yhtä kauniisti kotoisissa askareissaan
kuin miehet laajalti matkustelevat. Toisella rannalla asui muuan
Olsoni niminen maatilanomistaja, jonka luo poikkesin. Hän tarjosi
minulle kahvia ja sen jälkeen kahviryypyn. Täällä tapasin myös
erään luutnantti ------ kotoisin Jämssästä Hämeestä; hän oli
tullut tervehtimään sukulaistaan, mainittua Olsonia. Minulla oli
kuitenkin syytä ensin pitää häntä Olsonin kotiopettajana, sillä hän
korjasi hyvin halukkaasti hänen ruotsiansa, joka oli vähän enemmän
suomenvoittoista kuin mitä Suomessa on tavallista. Täältä läksin
vielä samana iltana ja tulin yöksi 3/4 peninkulman päässä olevaan
taloon. Se oli jo Kerimäkeä, kun sitävastoin ne kaksi kylää, joiden
kautta ensin kuljin, olivat Sääminkiä. Muuan kultasepänsälli, joka
vaeltaessaan Savonlinnasta Ouluun oli jäänyt tänne valmistamaan
isännälle muutamia hopeansekaisia lusikoita, jotka kuitenkin
kävivät tavallisesta hopeasta, luuli minua heti samanlaiseksi
vaeltavaksi kisälliksi kuin hän itse oli, ja iloitsi suuresti siitä,
että talonpoikaiskylässäkin tapasi jonkun, jonka kanssa saattoi
puhella ammattiasetuksesta ja -asioista. Hän näytti kuitenkin pian
huomaavan erehdyksensä, vaikken minä suuresti koettanutkaan sitä
korjata. Hänen puheistaan saatoin päättää, että hän piti seudun
talonpoikaisväkeä sangen tyhmänä, kun eivät puheesta saattaneet
huomata, mitä mies oli. Kunkin eri säätyluokan ihmisissä on
jotakin omituista, joka ei helposti jää huomaamatta niiltä, jotka
ovat tottuneet näkemään erisäätyisiä ihmisiä. Vaikka olin puettu
talonpojaksi ja sanoin olevani talonpoika, joka muka olin matkalla
Karjalaan sukulaisiani tervehtimään, eivät monet talonpojatkaan sitä
ole uskoneet, kun kauemman aikaa olen ollut heidän parissaan. Ja
kuitenkin pitäisi minun, joka polveudun talonpojista ja suurimman
osan ikääni olen elänyt heidän keskuudessaan, onnistua paremmin
kuin monen muun käydä talonpojasta. -- Täältä läksin varhain
seuraavana aamuna matkaan. Varsin miellyttävän vaikutuksen teki
minuun tämä vanha, nyt kauttaaltaan nurmen peittämä maantie, tiheät
lehtimetsät kummallakin puolen. Jo edellisenä iltana olin niin
tyytyväisenä kulkenut sitä pitkin, että tuskin muistin ajatella
yömajan hankkimista. Yhtä valtaavaa oli nyt aamulla astuessani
kuulla lintujen läheisissä metsissä kaiuttavan laulujansa, ja
sadat eri sävelet houkuttelivat minua usein pysähtymään. --
Viidenvuotias lapsi kysyi minulta Rantasalmella: "Onko teilläkin
maassanne yhtä hauskaa kuin meillä täällä?" -- "Miksi mielestäsi
täällä on niin hauskaa?" kysäsin minä. "Onhan meillä", hän vastasi,
"niin kauniita metsiä vallan lähellä ja siellä on pieniä lintusia,
jotka laulelevat, ja kukkia siellä on ja marjoja ja kaikkea."
Monet monituiset kerrat tämä pojan kuvaus kauneista metsistään
johtui mieleeni ja yhtä monasti ajattelin: kuinka olit oikeassa!
-- Vähää ennen päivällistä saavuin talonpoikaiskylään, jossa muuan
mies nähdessään napinlävestä riippuvan huiluni kysyi, mitä sillä
tein. Kuultuaan, että se oli puhallussoitin, pyysi hän minua sitä
soittelemaan. Vaikka olenkin kovin harjaantumaton sitä käyttämään,
kokoontui ennen pitkää ympärilleni lukuisa parvi lapsia, tyttöjä,
täysikasvuisia ja vanhanpuolisia henkilöitä. Tämä ei tosin ollut
mitään uutta, sillä jo ennen olin monta kertaa kokenut samaa
huiluni aikaansaamaa vaikutusta. Suomalaisten kansanlaulujen
sävelmät ja yleinen runosävelmä ovat omiansa heitä erityisesti
viehättämään. Usein, melkeinpä joka päivä seison suurilukuisen
kuulija- ja ihailijaparven ympäröimänä. Tämä huvittaa minua, en voi
sitä kieltää, ja tyydyttää suuresti itserakkauttani. Sellaisissa
tilaisuuksissa olen aina kuvitellut itseäni toiseksi Orfeukseksi
tai, puhuakseni isänmaallisemmin, uudeksi Väinämöiseksi. Sellainen
kylänväen rientäminen saapuville on toisessa suhteessa minulle
varsin hyödyllinen. Kansan ollessa koolla saan helpommin tietää,
kutka kyläläisistä osaavat lauluja ja runoja. Täten minulle nytkin
kerrottiin tytöstä, joka, ollen erittäin hyvämuistinen, osasi koko
joukon Karjalan naisten lauluja ja useita vanhan kansan runoja,
jotka viimemainitut erittäin halukkaasti panin paperille. Pian äiti
kuitenkin muistutti tytärtään, että tämän tuli muun väen kanssa
lähteä kaskelle, joka nyt oli poltettava. -- Koska aion erityisesti,
julkaista sekä nämä että toisia runoja, en ole tahtonut niitä tähän
ottaa. Mutta koska muutamat lukijoista kenties haluavat tässäkin
nähdä muutamia niistä, tahdon tähän liittää pari pätkää runosta
"Ylpeä tyttö":
Ei täy'y tätä tytärtä
renkimiehien rekehen,
kasakoien kainaloihin.
Vielä tälle tyttärelle,
vielä kauniillen kanalle, 5
tuoahan Turusta sormus,
risti Riian kaupungista.
Vielä tälle tyttärelle,
vielä kauniillen kanalle,
tuoahan tuhannen ruuna, 10
sa'an maksava satula.
Vielä tälle tyttärelle,
vielä kauniillen kanalle
luokit värjätyt väijävät,
kirjakorjat kiiättävät. 15
Vielä tästä neitosesta
tästä kauniista kanasta,
suku juopi suuren tuopin,
kaaso kannun kallistavi,
heimo hempeän pikarin. 20
Kuka tiesi kuulun piian,
kenkä kenstin morsiamen,
kynsivän kylän väliä?
Kuka tiesi, kenkä luuli,
mennä vuonna täll' ajalla 25
sukivan suruista päätä,
harjoavan huolellista!
Käytyäni usean talonpojan luona ja kirjoitettuani muistoon
muutamia runoja kahdelta tien vieressä lampaitaan kaitsevalta
paimentytöltä, tulin Ylä-Kuonan kestikievariin, jonne jäin yöksi.
Yöllä, en saata tarkalleen sanoa mihin aikaan, tänne tuli kaksi
herrasnaista. Olin pahemmassa kuin pulassa, mitä minun piti tehdä,
jäädäkkö vuoteeseen, johon olin paneutunut, vai tarjotakko se
äsken saapuneille matkustajille. Mutta koska muistui mieleeni,
että toinen vuode oli vapaa, sittenkuin isäntä, joka illalla oli
pannut maata siihen, oli noussut vieraita vastaanottamaan, pidin
paikkani. Arvelin kuitenkin kohteliaisuuden vaativan, että minä,
heidän ja erään heidän seurassaan olevan herran syödessä sekä
sittemmin naisten valmistautuessa makuulle, olin nukkuvinani, jonka
teinkin. Kuinka seuratapojakin täytyy noudattaa asianhaarojen mukaan,
ajattelin itsekseni, naisten nopeasti pannessa maata ja nähtävästi
vielä nopeammin vaipuessa uneen. Herrasmies, joka ei saanut tilaa
kamarissa, meni tupaan nukkumaan. Helposti ymmärrettävistä syistä
nousin varhain seuraavana aamuna ja jätin naiset yksikseen;
kuitenkaan en tahtonut lähteä matkaan ennenkuin he nousivat ylös,
sillä tahdoin tietää, keitä olivat. Puhuin sitten heidän kanssaan
ja tunsin toisen, joka oli neiti ------ Turusta, nyt matkalla
sukulaisensa, nimituomari ------ luo Karjalaan. Muistelin taaskin
onnetonta Turkua, mutta se hyvä vaikutus, jonka minuun teki sieltä
tulleen naisen kohtaaminen tällä vieraalla seudulla, haihdutti pian
sen alakuloisuuden, jonka Turun muistot herättävät sen entisissä
asukkaissa. Matkustava seurue läksi tiehensä, ja minäkin alotin kohta
senjälkeen vaellukseni. Päivällisaikaan pysähdyin kylään, jonka
nimen nyt jo olen unhottanut. Minua neuvottiin erään talonpojan
pojan luo, jonka sanottiin osaavan useita runoja, mutta joka juuri
oli tervaa polttamassa metsässä. Väen opastuksen mukaan menin
häntä sieltä etsimään, mutta koska juuri löydettyäni hänet rupesi
satamaan, oli minun vaikea täällä taivasalla panna muistiin mitään
hänen lauluistaan. Sitäpaitsi hän virkkoi, että saatoin toivoa
saavani rikkaamman sadon eräältä suutarilta, joka muka osasi kaikki
hänen runonsa ja vielä paljon muita. Läksin hänen asunnolleen, joka
ei ollut varsin etäällä täältä, mutta en tavannut häntä kotona.
Hänen vaimonsa ja poikansa, jotka tapasin, kertoivat hänen noin
neljännespeninkulman päässä tieltä olevalla metsätilalla olevan
"kyntötalkoossa". Heidän neuvonsa mukaan poikkesin tieltä oikealle
ja seurasin kaitaa polkua, joka alussa oli jotenkin selvää, mutta
joka näytti häviämistään häviävän metsään. Muutamat tielläni olevat
kaskimaat eksyttivät minua tämän lisäksi, niin että lopuksi kuljin
melkein ilman mitään polkua. Sitten saavuin taas paremmalle polulle,
jota seurasin ja tulin vihdoin viimeinkin suureksi ilokseni taloon,
joka juuri olikin etsimäni. Suutari sekä muu talkooväki tulivat
illalla kotia äsken raivatulta suolta, jonka olivat kyntäneet.
Toiveeni runojen suhteen petti suureksi osaksi, sillä ne olivat
pääasiallisesti hengellisiä sisällykseltään ja siis ennen painettuja.
Kuitenkin oli minulla huvi viettää täällä ilta talkoojuhlassa ja
ottaa osaa keskusteluihin, jotka sellaisissa tilaisuuksissa aina ovat
tavallista hauskemmat. Illallisruokina oli suolakalaa, paistettua
lihaa suolakastikkeessa, rokkaa ja "kokkeli-piiroo". Täälläkin
tunnetaan kalaryyppy, ja sananparsi "Ei kala kuivassa elä" oli sen
ilmoitusmerkkinä. Olut ei likimainkaan vetänyt vertoja turkulaiselle
ja hämäläiselle oluelle.
Pitkät kylien väliset matkat ja muutamien suokasvien kokoaminen
veivät suurimman osan päivääni. Lisäksi rankkasade pakotti minut
iltapäivällä jonkun aikaa pysymään harvaoksaisen suohongan juurella,
missä kuitenkin lopulta kastuin läpimäräksi. Yöksi saavuin kulkien
sateessa taloon, johon yövyin. Se oli jotenkin Savon ja Karjalan
rajalla, jonka vuoksi ennen lähtöäni uuteen maakuntaan hieman
pysähdyn tänne, tehdäkseni muutamia Savoa koskevia lisähuomautuksia,
jotka tähän asti olen jättänyt mainitsematta. Mitä Savon nimeen tulee
(vrt. Rühs, Finl. och d. innevån. 2:nen painos II, s. 127) kertoi
rovasti Brunou Mikkelissä minulle seuraavaa. Muinaistarun mukaan,
jota vielä meidän päivinämme kertoellaan, ensimäiset suomalaiset
saapuivat tänne vesitse. Kauan he olivat turhaan koettaneet löytää
jotakin mökkiä, luultavasti anastaakseen sen, ensin karkoitettuaan
sen omistajan. Viimein he näkivät savun nousevan kalastajamökistä,
jonka omistaja muuan lappalainen oli ollut. Ihastuneina tästä
he olivat moneen kertaan iloissansa huutaneet: "Savu, savu!"
Tämän muistoksi he antoivat sille niemelle, missä mökki oli,
"Pirttiniemen" nimen ja sille lahdelle, johon tämä niemi pistäytyy
Mikkelin kirkkolahden pohjukasta, nimen "Savulahti", jota sittemmin
käytettiin lahden lähiseutujen nimenä, mistä lopulta muodostui
koko maakunnan nimi (Savolax). Tämän nimensynnyn aiheen tukena on
vielä se, että Mikkeliä ennen yksin on sanottu Suur-Savoksi, jota
saattaa olettaa v. 1608 tapahtuneen Upsalan kokouksen päätösten
allekirjoituksien nojalla. Näissä näet esiintyvät ainoastaan erään
Andreaksen nimi, joka on merkinnyt itsensä Suur-Savon pastoriksi ja
praepositukseksi sekä Pieksämäen, Rantasalmen, Kuopion, Säämingin,
Juvan ja vankan Suomen pastorien nimet. On luultavaa, että Mikkelin
seurakunta muuten on vanhin Savossa ja että maakunnalla täällä on
ollut ensimäinen kirkkonsa. Tätä luuloa puolustavat jo mainitut
seikat ja vielä lisäksi toinenkin seikka, joka johtuu mieleen, kun
tarkastaa paikallisuutta. On tunnettua, että jokaisen valloituksen
jälkeen ensimäinen olojen järjestely tapahtuu rajaseuduilla. Koska
Mikkeli rajoittuu Kymin pitäjiin, on se ruotsalaisten samotessa
Savoon epäilemättä ollut ensimäinen seurakunta, mutta luultavasti
ensiksi jonkun aikaa paljoa laveampi alaltaan, tai oikeammin
vailla määrättyjä rajoja, jotka siirrettiin sen mukaan kuin onni
suosi käännytystyötä. -- Näin pitkälle ulottuvat rovasti Brunoun
huomautukset, joita en tahdo lisätä uusilla arvauksilla tämän
maakunnannimen suhteen.
Tämän maakunnan tilat sijaitsevat vielä, kuten ne alkujaan
olivat, hyvin erillään toisistaan. -- Se johtui siitä, että kukin
viljelijä, joka oli ruvennut perkaamaan uutta viljelysmaata,
asettui tämän ääreen asumaan. Vallan toisin on asianlaita Hämeessä
ja rannikkoseuduilla, missä talot ovat rakennetut tiheään lähelle
toisiaan. Savossa ja Karjalassa on useita kyliä, joissa talonpojalla
on useiden neljännespeninkulmien matka toiseen saman kylän taloon.
On savolaisessa ja karjalaisessa luonteenomaista asua erillään
ja melkoisessa yksinäisyydessä. Sen näkee siitäkin, että moni,
joka ennen on asunut jotenkin lähellä naapureitaan, uudestaan
rakentaessaan huoneensa, usein siirtää ne kauemmaksi. -- --
Rakennustapa on hyvin yksinkertainen: pirtti, jossa on savureikä
katossa sekä tavallisesti suuret lasi-ikkunat, useampia luvultaan.
Pirtin kiuas on kuutiomainen, ja siinä on leivinuuni, jota myös
käytetään asunnon lämmittämiseen. Uunin edessä on penkinmuotoinen
ulkoneva muurin osa, pankko, joka on päällystetty laudoilla, paitsi
ylintä osaa ("liesi"), jonka täytyy olla kivestä, jotta se voisi
vastaanottaa tuliset hiilet "pesästä". Kiukaan tupaan päin olevassa
kulmassa kohoaa "patsas" (tai Savon murteen mukaan "pahas"), josta
kulkee orsi kumpaankin kiukaasta erillään olevaan seinään. Usein
puuttuu tämä "pahas", etenkin niillä seuduin, jotka ovat Pohjanmaan
rajalla. Vielä tulee ottaa huomioon, että muutamissa viime vuosina
rakennetuissa tuvissa on käytetty samanlaista uuninrakennusta, kuin
näkee rahvaan tuvissa Etelä-Suomessa, nimittäin sellaisia uuneja,
joista savutorvi kohoaa pystysuoraan itse kiukaasta. Syynä siihen,
etteivät ne ole saavuttaneet yleisempää suosiota on se, etteivät
ne lämmitä tupaa yhtä hyvin kuin vanhat kansalliset uunit. Muuten
kiukaalla ei ole mitään yhteyttä katon kanssa. Kun uunia lämmitetään,
leviää savu ensin runsaana yli koko pirtin, niin että tottumattoman,
istuvassakin asennossa, jolloin hänen silmänsä kuitenkin ovat
lähempänä savusta vapaata lattiaa, on vaikea sitä kärsiä. Mutta tätä
kestää ainoastaan vähän aikaa; kohta savu nousee uunista patsaan
tavoin suoraan katossa olevaan reikään, josta se poistuu ulos, eikä
se enää laskeudu niin alas. Katto ja seinien yläosa ovat vallan
mustat savun synnyttämästä noesta. Usein ne ovat mustankiiltävät ja
näyttävät siltä, kuin ne olisivat mustalla vernissalla sivellyt.
Seinän alaosa on sitävastoin miehen korkeuteen lattiasta tai juuri
ylemmän ikkunapielen tasalle vallan valkea. Niin pian kuin siihen
tarttuu vähänkin nokea, höylätään se varta vasten tehdyllä aseella
(vuolimella). Lattia on jaettu kahteen osastoon. Sitä osaa, joka jää
uunin puolelle viivasta, jonka ajatellaan kulkevan uuninpatsaasta
"peräseinään", sanotaan "karsinaksi", toisen ja suuremman puolen
nimenä on "silta" tai yleisesti "latti, lattia". Muinoin erotti
väliaita nämä toisistaan, ja vielä näkee paikoittain hirren, joka
kulkee lattiapalkkien suuntaan, täyttävän samaa tehtävää. Enimmiten
kuitenkin nykyään käytetään sileätä lattiaa, niin ettei mitään
näkyvää merkkiä ole karsinan ja sillan välillä, vaikka vanhat nimet
on säilytetty. Kun astuu sisälle pirttiin, on kiuas ja karsina
vasemmalla, silta ja kangaspuut oikealla. Pirteissä ei näe mitään
muita huonekaluja kuin pöydän ja muutamia tuoleja. Kaapit, kirstut,
hyllyt, padat, sängyt j.n.e. eivät vähennä tilaa usein sangen
lukuisalta perheeltä. Perhe nukkuu kesällä ulkohuoneissaan (etisissä,
aitoissa), talvella pirtissä. Levitetään silloin miehille sillalle
olkikupo, sille pannaan villaraiti tai sarkapeite sekä päänalus;
peitteenä miehet käyttävät pitkiä sarkavaippojaan tai muita samaan
tarkoitukseen kelpaavia peitteitä (hursteja). Naiset tekevät
itselleen samalla tavalla vuoteen karsinaan. Huomattava on, että
naiset päivälläkin paraiten viihtyvät karsinassaan värttinöineen
ja rukkeineen tai muine talousaskareineen, kun sitävastoin tuvan
muu osa on miesten huostassa. Eräänlaisen sänkylaitoksen, jota
ennen yleisemmin käytettiin, näkee vielä muutamissa paikoin.
Tämä on tavallinen sänky, jonka yläpuolella on neliskulmainen
liinateltta; tämä on tarkalleen kiinni vuoteen laidoissa, estäen
kärpäsiä ja hyttysiä vaivaamasta nukkuvaa. Neljästä kulmastaan
se riippuu katosta. Tämä makuulaitos on nimeltään "uudin" ja
on varsin mukava kesällä, koska se ei päästä luokse hyttysiä,
joita täällä tavallisesti on runsaammin kuin Etelä-Suomessa. --
Vastapäätä pirttiä, porstuan toisella puolella, näkee usein maitoa
säilytettävän, pidetäänpä pieniä määriä ruokatavaroitakin, jotta ne
aterialle ruvettaessa olisivat pian käsillä. Aittoja on jokaisella
tilalla useampia, niin että kullakin pojalla, etenkin jos hän on
nainut, on oma aittansa. Näissä he säilyttävät vaatteitaan ja muuta
irtainta omaisuuttaan sekä nukkuvat niissä kesäaikaan yöllä. Monessa
paikoin lämmitetään sauna joka päivä, mutta toiset tyytyvät kylpemään
pari tai kolme kertaa viikossa. Rühs erehtyy mainitessaan, että
miehet ja naiset kylpevät yhdessä. En ole missään nähnyt, että niin
tapahtuisi. Ollen itse saunan ystävä olen usein talonpoikaistaloissa
viipyessäni kylpenyt, ja miehet ovat aina ensin kylpeneet, ja naiset
vasta silloin menneet lauteille, kun miehet ovat tulleet niiltä
alas. Kyökit eli kodat ovat kiuasta vailla. Niihin tehdään tuli
paljaalle maalle, sillä niissä ei ole mitään lautapermantoa, ja pata
riippuu tulen kohdalla hahloissa. Monet talonpojat ovat viime aikoina
rakentaneet itselleen kaksi pirttiä. Tämä oli ensin mielestäni
omituista, että heillä näin oli kaksi huonetta, vaikka eivät
kuitenkaan asuneet toisessa. Kysyin syytä siihen ja sain kuulla,
että torakat olivat heidät siihen pakottaneet. Torakat eli russakat
(blatta germanica) ovat eräänlaisia hyönteisiä, jotka ovat saaneet
nimensä venäläisistä ja näiden mukana tulleet maahan. Ne ovat ruskeat
väriltään ja puolen tuuman pituiset, ja niillä on kuperat siivet,
joita ne kuitenkin sangen harvoin käyttävät. Uskomattoman nopeasti
ne juoksevat kaikkialla seinillä, katossa, pöydillä, lattialla
ja astioissa. Koska ne sitäpaitsi lyhyessä ajassa lisääntyvät
melkoisesti, on selvää, että kansa suuresti saa kärsiä tästä
majoituksesta. Se ei tiedä mitään muuta keinoa niiden hävittämiseksi,
kuin kylmän. Senpä tähden rakennetaan kaksi tupaa, jotta voidaan
muuttaa toiseen, kun torakat ovat liiaksi lisääntyneet toisessa.
Koska olen kuullut useiden kertovan, että ne yhtä helposti kuolevat
juoman kuin lämmön puutteeseen, niin sopisi koettaa, eikö koko tätä
kiusallista sukua saisi hävitetyksi sukupuuttoon sekoittamalla
jotakin myrkkyä juomaan, jota ne suuresti himoitsevat.
Savolaiset tilat ovat useissa paikoin jaetut useampiin osiin.
Joskus tapaa kahdes-, jopa kuudestoistaosankin tiloja. On pelätty,
että sellaisesta jakamisesta voisi olla vahingollisia seurauksia
maan varallisuuteen nähden, mutta täytyy kuitenkin toiselta puolen
myöntää, että maa juuri sen kautta tulee paremmin viljellyksi.
Perheen, jolla on kuudestoistaosan tila tai veromaa, täytyy näet,
ennenkuin nääntyy nälkään, etsiä kaikki paikat, joista on vähäkin
pellon tai niityn toivoa. Suot perataan viljelysmaiksi, kalastusta
harjoitetaan innokkaammin. -- Vaikka maa onkin Savossa kovin kivistä,
on se kuitenkin uskomattoman hedelmällistä. Useissa paikoin saadaan
rukiista 30 jyvää, 20:ttä jyvää pidetään jo katovuoden merkkinä.
Saattaisi luulla Hämettä ja muita maakuntia, missä keskimääräinen
kasvu on 7:s ja 8:s jyvä, varsin huono-osaisiksi, mutta niin ei
kuitenkaan ole asian laita. Savolainen saa voittonsa ainoastaan
kylvönsä eikä maansa viljavuuden nojalla. Samankokoinen peltokaistale
antaa tosin Hämeessä saman sadon kuin Savossa, mutta ero on siinä,
että Savossa kylvetään tavattoman harvaan. Peltotilkkuun, johon
muissa maakunnissa pannaan tynnyri siementä, kylvetään täällä
7-8 kappaa. Tattarista saadaan joskus 60:s jyvä, mutta muutamina
vuosina se kokonaan menee hukkaan. Tästä on syntynyt sananlasku:
"Tattari talon tuottaa, tattari talottomaksi." Kuitenkin tattaria
viljellään melkoisesti. Kaskenpoltto on vielä suuresti käytännössä.
Eipä yksikään talonpoika kylväne kaskipeltoihinsa vähempää kuin
8-4 tynnyriä, Usein tapaa isäntiä, joiden kaskimaihin mahtuu 6,
jopa 10 tynnyriä siementä. Kun niistä on saatu yksi tai joskus
pari ruissatoa, kylvetään niihin tavallisesti kauraa ja sitten
tattaria. Sitten annetaan niiden taas kasvaa metsää. Kun on
kulunut 13-17 vuotta, voi metsän taas kaataa ja polttaa kaskeksi.
Perunanviljelys on näinä viime vuosina suuresti lisääntynyt. Kansa
viljelee tätä kasvia useimmilla seuduin niin runsaasti, että sitä
riittää pitkälle seuraavaan kesään. Maaperä on kaikkialla Savossa
hyvin kivistä. Tavattomasti täytyy maanviljelijän raataa saadakseen
peltonsa kivistä vapaiksi. Moni on pellosta kokoamistaan kivistä
rakentanut peltotilkkujensa ympärille kiviaidan, ja kuitenkin niissä
vielä näkee koko joukon kiviä jäljellä. Toiset taas eivät pidä
kiviä vahingollisina, vaan luulevat niiden päinvastoin edistävän
viljavuutta. Totta on, että kivet kuivana vuodenaikana kauimmin
säilyttävät kosteutta läheisyydessään.
Savon maanviljelyskalut eroavat hieman Uudellamaalla ja Hämeessä
käytännössä olevista. Viimemainituissa maakunnissa on kahdenlaisia
auroja, nimittäin peltoaura, jossa on yksi ainoa kolmionmuotoinen
kyntörauta, ja kaksikärkinen kaskiaura eli "sahra". Savolaisilla
on ainoastaan jälkimäisenlaisia auroja, joita käytetään niin hyvin
peltojen kuin kaskien kyntämiseen. He sanovat sitä kuitenkin
"auraksi" tai omalla murteellaan "atraksi". Mullan hienontamiseen
he käyttävät eräänlaista puukarhia. Se on tehty yhteenliitetyistä
hyvin oksaisista kuusenpätkistä, jotka yhdistetään toisiinsa,
oksat samanne päin siten, että ylempi, oksaton puoli on tavallisen
puuhäkin näköinen. Sellainen karhi on 2-3 kyynärää pitkä ja
1 1/2--2 kyynärää leveä. Sirpitkin ovat omituista tekoa; ne ovat
hämäläisiä sirppejä lyhyemmät ja vartta lähellä oleva terän osa
on kaarevampi ja varustettu hienoilla hampailla. Leikatessa ei
niillä lyödä, vaan pikemmin reväistään oljet poikki. Viikatteissa
taas on liian lyhyet terät, niin ettei työ voi sujua yhtä ripeästi
kuin muissa osissa maata, missä viikatteenterät ovat ainakin kahta
vertaa pitemmät. Useimmissa paikoin ovat kuitenkin niityt niin
kiviset, että niitä ei kävisikään niittäminen pitkäteräisillä
viikatteilla. -- Ruokajärjestys oli kaikkialla hyvin yksinkertainen.
Harvoin näin muuta ruokaa kuin leipää ja kalaa sekä piimää.
Kuitenkin näkee usein voitakin rahvaan pöydällä. Huttua ja rokkaa
nautitaan jotenkin harvoin kesällä, mutta syksystä jouluun sitä
useammin. Tähän aikaan talonpoika syö enimmät herkkunsa, jotka
syksy ja teurastus hänelle tarjoavat. Hän tuumii: "Lopusta hyvä
laata" ja tyytyy talven jälkipuoliskolla kehnompaan ruokaan.
Samaa ei saata sanoa keväästä ja kesästä, sillä rahvaalla on hyvä
kalastustaito, josta enemmän kauempana. -- Vanha hyvän oluen
panotaito näyttää unhottuneen. Mitä rahvaan nykyiseen olueeseen
tulee, jää se hyvyytensä puolesta melkoisesti jäljelle hämäläisten
ja molemmin puolen heitä rannikolla asuvien tekemästä. Kuitenkin
olisi jouluaikana sopivin oppia tuntemaan savolaisten oluenpano
taitoa, jonka vuoksi en niiden näytteiden nojalla, joihin minulla
oli tilaisuus tutustua, saata sanoa siitä yleistä arvostelua. Viinaa
valmistetaan kaikkialla, vaikkei rahvas sitä nauti niin liiallisesti
kuin rannikkoväestö tekee. Kahvi on myös paikoittain hyvin tunnettu
talonpoikien keskuudessa. Muutamat seudut, kuten esim. Rantasalmi
ja Kerimäki, vievät tässä suhteessa voiton muilta. Useimmilla näiden
seutujen talonpojilla oli kahvipannunsa. Kerimäellä ihmettelin, että
hyvin monella talonpojalla oli oma tuulimyllynsä. Joku on täällä
saavuttanut niin suuren taidon rakennustaiteessa, että itse on
voinut rakentaa sen. Savolaisen talonpojan luonne esiintyy suuresti
edukseen: hän on itsenäinen, olematta julkea, kohtelias, olematta
mateleva; hän tuntee oman arvonsa ja on tyytyväinen säätyynsä; hän
punnitsee ja arvostelee järkevästi kuhunkin tilaisuuteen yhtyviä
asianhaaroja. Savossa vallalla olevaa suomen kielen murretta on
viime aikoina ruvettu pitämään paraana, ja se ansaitseekin minun
ymmärtääkseni tämän etusijan. Ollen korvaan kauniisti kajahtavaa,
sanarikasta, lauseparsiltaan voimakasta ja muuten puhtainta vieraista
lainoista, olisi sen jo kauan sitten pitänyt saada se. Muuten se on
hyvin erilaista eri pitäjissä. Muutamilla seuduin (kuten Mikkelissä)
sanotaan: _kassoa, messä, tarvissoo_, kun sitä vastoin toisaalla
sanotaan: _kahtoa, mehtä, tarvihtoo_. Muutamilla seuduin, esim.
Kerimäellä, on kerakkeen kaksistuminen hyvin tavallinen. Siellä
sanotaan _kyssyy, tulloo, männöö, kennen_, ja toiset savolaiset
taas sanovat _kysyy, tuloo, mänöö, kenen_. Senkaltaisia
erilaisuuksia saattaisi koota kosolta, kun näet joka pitäjällä on
omituisuutensa sekä mitä ääntämiseen että useisiin esineiden nimiin
tulee. Eräs savolainen talonpoika kerran vastasi, kysyttyäni miksi
he sanoivat alankopaikkaa, jossa juuri kuljimme: "Meidän kylässä
me sanomme sitä 'noroksi', mutta toisessa kylässä, joka on 3/4:n
peninkulman päässä meidän kylästä, sanotaan 'notko', toisaalla taas
naapurikylässämme 'alanko', eli 'alainen maa', ja muutamat sanovat
sitä 'aroksi'." Kysyin edelleen, eikö heidän siis joskus ollut
vaikeata ymmärtää toisiaan, kun sanat näin vaihtelevat. Hän vastasi,
että jokikinen lapsikin hyvin tunsi toiset nimet, vaikka säilytti
ja käytti omiaan. Se hyvä palvelus, jonka muutamat savolaiset
(esim. ylioppilas Gottlund) ovat luulleet tekevänsä kansalaisilleen
kirjoittamalla pitkän a- ja ö-äänteen _ua:lla ja iä:llä_ on itse
teossa huono palvelus. On kyllä totta, että osa lounais-savolaisia
ääntää ne jotenkin niin, mutta pohjoisemmassa asuvien sekä