Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839 - 07

kohtalonsa. Onhan Europan valistuneiden kansojen sivistyneissäkin
luokissa tuhansia esimerkkejä samasta kaikkivaltiaasta pakkokäskystä
milloin isän, milloin äidin tai muun naittajan puolelta. Sielläkin
tapahtuu, että tytär myydään, olkoonpa vaan, ettei käytetä tätä
sanaa, mutta itse menettelyä ei voi peittää, vaikka nimikin
muutetaan. Kuitenkin näemme, miten itse Väinämöinenkään, vaikka hän
oli ylen mahtava, ei tahtonut käyttää valtaansa rajoittaaksensa
kaunokaisen vapaata toiminta- ja valintavaltaa. Hän näet kosiessaan
Tuuletarta (Tuulikkia) uutterasti anoi hänen suostumustansa, ensin
kääntymättä isän tai äidin puoleen, näin jättäen meille arvokkaan
esikuvan seurattavaksi. Mutta olkoon tämän asian laita miten tahansa;
minä palaan alkuperäiseen kysymykseeni, josta tämä sivuseikka johti
minut pois. Saatuaan vanhemmilta suostumuksen, ja usein pelkkä
äidin suostumus lienee ollut riittävä, näyttää kosija heille sekä
muille läheisimmille sukulaisille, jotka nämät uudet siteet hänelle
tuottivat, antaneen muutamia lahjoja. Syystä voitaneen väittää,
ettei morsiantakaan näissä tilaisuuksissa unhotettu, sillä muutamat
vanhat laulut viittaavat selvästi siihen. Niitä temppuja, jotka
nyt mahdollisesti seurasivat, ei tarkoin tunneta. Näyttää siltä,
kuin morsian tällöin olisi puettu jollakin erityisellä tavalla.
Sillä henkilöllä, joka tämän pukemisen toimitti, on oma suomalainen
nimensä "kaaso". Luultavasti silloin myös nuori pari vieraidemniesten
läsnäollessa teki jonkunmoisen keskinäisen lupauksen. Sulhanen otti
sitten kaunokaisensa rekeen tai hevosen selkään, ja seurue läksi
sulhasen kotiin. Kaaso monesti täällä vielä kehotti sulhasta säveästi
kohtelemaan valloittamaansa morsianta sekä elämään hänen kanssaan
sovussa. -- Tämä matka oli taas vaarallinen. Kosiomies ei koskaan
tarpeeksi voinut varustautua pahansuopien ja kateellisten vehkeitä
vastaan. Tämänpä vuoksi hän todellisissa rukouksissa kääntyi niiden
voimakkaimpien jumaluusvoimien puoleen, joiden apua hän luuli
tarvitsevansa noita vehkeitä torjuakseen. Heidän saavuttuaan sulhasen
kotiin, appivanhemmat ja lähimmät sukulaiset olivat siellä heitä
vastassa sekä onnittelivat nuorta paria, etenkin morsianta. Koko
tämän juhlallisuuden kuluessa kosiomies ja kaaso lähinnä sulhoa
ja morsianta nauttivat suurinta kunnioitusta. Useita kilpailuja
näyttää heidän keskenään tapahtuneen, varsinkin sen johdosta, että
kumpikin tahtoi omaa puolustettavaansa ylistellä. Ainakin esiintyy
sellaisia kilpailuja ja ylistyksiä parissa vanhassa runossa, jotka
vielä välistä esitetään Karjalassa. Koska en tunne ennen painettuja
runoja, joihin kohta kohdalta voisin vedota äsken antamani kuvauksen
tueksi, olen katsonut sopivaksi tähän liittää muutamia, jotka minulla
on käsikirjoituksena. Niin esim. kosiomies lukee lähteissään kosijan
kanssa matkaan:
Kave eukko luonnotar,
kave kultainen korea,
kuos mulle kultakangas,
valas mulle vaskivaippa,
jonka alla yöt lepäjän, 5
päivät päälläni pitelen;
jott'ei poika pois tulisi.
emon tuoma erkaneisi,
eksyisi emon tekemä,
hivus himmen lankiaisi. 10
Kave eukko luonnotar,
kave kultainen korea!
lähes tietä neuvomahan,
ratoa ojentamahan,
minne neittä naitanehen, 15
morsianta juohetahan.
Hako vastahan tulevi,
sekin katkaise kaheksi,
siitä syrjähän sysäjä,
mennä suuren, mennä pienen, 20
kulkea vähäväkisen,
mennä pitkän perkelehen.
Ukkoni isä ylinen,
mies on vanha taivahinen!
pistä aita pihlajainen, 25
aita rautainen rapaja,
ympäri minun väkeni,
kahen puolen kansastani;
vitsastele maan maoilla,
käännä kyillä, kärmehillä, 30
pää ulos, sisähän häntä,
kita kirrin laulamahan,
pään puoli päräjämähän
etisellä ilmallani,
takaisella puolellani, 35
kupe'ella kummallani.
Onkos vanhoa väkeä,
iankaiken istunutta
kanssani kavehtimahan,
kerallani keikkumahan, 40
jott'ei poika pois tulisi,
emän tuoma erkaneisi,
eksyisi emän tekemä,
vaimon kannettu katoisi!
Sata miestä miekatonta, 45
tuhat miestä miekallista,
kateita kaatamahan,
vastuksia voittamahan!
Kateilta silmä kaiva,
noialta nenä repäise, 50
valehelta vatsa viillä,
jotta hiiet himmastuisit,
perkeletkin peljästyisit,
karkuais maan katehet.
Maan jumaluuksia avuksihuudetaan. Kosiomies asettuu itse kellariin
tai muuhun kuoppaan ja rukoilee seuraavasti:
Nouse nyt maasta mannun eukko,
pellosta peri-isäntä,
poian ainoan avuksi,
miehen kuulun kumppaniksi,
kanssani kavehtimahan, 5
kerahani keikkumahan,
etisellä ilmallani,
takaisella puolellani,
kupeilla kummallani.
Ei ne oo vasten itseäni, 10
eikä vasten joukkoa,
vaan on vasten vastuksia,
vasten vaivoja pahoja.
Lähes tuonne sie keralla
vetämähän vempeleestä, 15
aisasta avittamahan,
luokista lutistamahan.
Kalmaa rukoillaan seuraavalla tavalla. Kosiomiehen täytyy silloin
joko torstai-iltana tai sunnuntai-aamuna mennä kalmistoon ja lausua:
Onko vanhoa väkeä,
iänkaiken istunutta,
jok' on viikon maassa maannut,
kauvan lieossa levännyt?
Noskaat maasta miekkamiehet,
hiekasta hevosväki,
pojan ainoan avuksi,
miehen kuulun kumppaniksi,
kanssani kavehtimahan.
Veden neitoset saavat seuraavan rukouksen osakseen (kosiomiehen
tuli sitä lukiessaan asettua kummulle);
Nouse neitonen norosta,
hienohelma hettehestä,
neito lämmin lähtehestä,
muori mustasta muasta,
kanssani kavehtimahan,
kerallani keikkumahan,
etisellä ilmallani,
takaisella puolellani,
kupehella kummallani,
kateita kaatamahan,
vastuksia voittamahan,
Ei tuo vaston itseäni,
eikä vaston joukkojani,
vaan on vaston vastuksia,
vasten vaivoja pahoja.
Kosiomies lukee edelleen hevosta turvatakseen:
Otan mä Hiiestä hevosen,
vuoresta valitun varsan,
Hiien ruunan ruskeimman,
joll' on rautaset kapiot,
tulitukka, rautaharja. 5
Itse seppä Ilmarinen,
takoja iänikuinen
kesät kengitti hevosta,
talvet tallikonkaria,
minun kosihin mennäkseni 10
Hiien linnan neitosia,
Kakkovuoren orpanoita,
jonk' ei kynnet kilpistele
ilmankahan iljenneillä,
kalmankahan kalliolla. 15
Ukkoni tulinen miekka
tyvin tippui taivosesta,
päin pilvestä putosi
käteheni oikeahan;
jonka päivä päästä paistoi 20
kuu västistä välötti,
jolla hurttia hutelen,
poijes kalmat karkottelen
etiseltä ilmaltani,
takaselta puoleltani, 25
kupehelta kummaltani.
Täten kuvattuani muinaisaikaisia häämenoja palaan olooni
Potoskavaaran talossa. Vieraat hajaantuivat nyt kaikki juhlamenojen
päätyttyä ja matkustivat jälleen koteihinsa. Kumppanini Kattilus
ja minä jäimme kuitenkin isännän kehoituksesta taloon iltaan ja
vielä seuraavaan päiväänkin asti. Oli nyt juhannusaatto, jota
täällä, kuten kaikkialla muuallakin Suomessa, vietetään useita
juhlamenoja noudattamalla, jos kohta nämä menot ovat erilaiset eri
seuduilla. Karjalassa, kuten myös Savossa on tapana silloin polttaa
kokkoa, johon toimeen täälläkin illan lähestyessä valmistauduttiin.
Vanhoja karheja, hajallisia veneitä y.m. pidettiin hyvin tärkeänä
polttoainesten osana. Tämän huomasin siitä, että sellaisia etäämmältä
hevosella suorastaan kuljetettiin tänne, vaikka polttopuita kyllä
oli likempänä. Tämän johdosta kysyin, oliko arveluni oikea, ja
siihen vastattiin myöntäen. Nämä polttoainekset ladottiin nyt läjään
päälletysten ja ympärille asetettiin pitkiä kuivia puita, joiden
latvat yhdistettiin niin, että koko laitos oli suunnattoman suuren
keilan muotoinen. Vähän aikaa auringonlaskun jälkeen sytytettiin tämä
korkealle mäelle rakennettu kokko. Jo ennenkuin meidän "kokkomme"
oli ehtinyt kohota maasta leimuavilla siivillään, nähtiin toisia
sellaisia muualla. Sittemmin rupesi vielä useampia näkymään, sillä
melkein joka talolla on oma kokkonsa, jos kohta myös usein kaksi tai
useampia taloja, etenkin kun ne eivät sijaitse etäällä toisistaan,
yhdistynein voimin rakentaa yhden ainoan kokon. Tämä siellä täällä
leimuavien korkeiden tulien näky kiinnitti alussa koko minun
huomioni siihen määrään, että tuskin näin mitä muuten tapahtui
meidän kokollamme. Näytti siltä kuin taivas kaikkine tähtineen
olisi siirtynyt alas maan päälle. Kuitenkin näin, että joukko
lapsia ja poikia tanssi sen ympärillä ja että muutamat vanhemmatkin
ihmiset ottivat tanssiin osaa. Vanhemmat henkilöt lauloivat runoja
ja muutamat huvittelivat itseään ampumalla laukauksia ilmaan.
Oli niitäkin, jotka olivat ottaneet mukaansa viinapullon, jaellen
täällä sen sisällystä, toiset taas kohentelivat kokkotulta. Täten
vietettiin suurin osa tätä yötä. Palatessamme kotia, odotin saavani
nähdä muita temppuja, mutta koska ne näyttivät olevan lopussa, ja kun
minä sitäpaitsi valvottuani edellisinä öinä olin jotenkin väsynyt,
laskeuduin mielelläni vuoteelle, jossa vasta myöhään seuraavana
päivänä heräsin. Mieleeni muistui kulunut juhlallinen ilta ja halusin
kernaasti tietää syytä kokon polttamisen tapaan. En kuitenkaan
tahtonut saada siitä oikeata selitystä, sillä tarkoitus, jopa
pelkkä merkityskin, näyttävät unhottuneen nykyisiltä suomalaisilta,
vaikka itse tapa on pysynyt. Mikäli kuitenkin puoleksi arvaamalla
voin saada selville, näyttää ensimäinen aihe kokon polttamiseen
esi-isillämme olleen uhri useille jumaluuksille, esim. sille, joka
edisti viljankasvua sekä niille, jotka antoivat heille onnea vesillä
eikä vähempää niille, jotka suosivat metsästysretkiä. Ennen muinoin
näet kannettiin kokkoon vanhoja jousia ja nuolia, ja vielä nytkin
joskus, kun sattuu olemaan rikkinäisiä pyssynvarsia, nekin tuodaan
sinne. Nämä annettiin silloin "kokolle" (kotkalle), joka tulisiivin
leijaili korkeutta kohti vieden saamansa esineet kiitollisesti
takaisin taivaallisille suojelijoille. Suomalaiset luulevat kokon
kaikista linnuista lentävän korkeimmalle taivasta kohti. "Ei yksikään
lintu niin korkialle lennä, kuin lentää se kotka (kokko) poikineen",
lauletaan laulussa, ja siitä tämä kuvallinen nimi luultavasti on
saanut alkunsa. Mitä sitten tulee siihen aikaan, jolloin muinaiset
esi-isämme polttivat kokkotulia, on vaikea tietää, tapahtuiko se
yksinomaan juhannusyönä vai myöskin muina aikoina vuotta. Minun
kotiseudullani, Karjalohjalla, kuuluu kokkoa poltetun muinoin
jotenkin samoja temppuja noudattamalla helluntai-yönä, mutta tämä
tapa kuuluu sittemmin jonkun esivallan kiellon johdosta hävinneen,
niin etteivät nuoremmat enää ollenkaan sitä muista. Ainoastaan
vanhat ihmiset voivat vielä muistella sitä aikaa, jolloin näitä
tulia, täällä "helavalkiain" nimisinä, poltettiin. Samoin kuin
myöhäisemmillä suomalaisilla kokon viettämisaika oli epämääräinen,
näyttää siltä, kuin ei esi-isillämmekään olisi ollut mitään sitä
varten määrättyä aikaa. Jos se sen lisäksi alkuperäisestä oli
heillä uhritemppuna, kuten on syytä olettaa, on hyvin luultavaa,
että muinaissuomalaiset paimentolaiselintapoineen varsin usein
saivat tilaisuutta kokon polttamiseen. Jos he lähtivät liikkeelle
jostakin paikasta, missä kesäkylvöihin oli käytetty jotakin karhia,
jota eivät huolineet kuljettaa uuteen paikkaan, koska metsä
kaikkialla helposti antoi heille siihen ainesta, niin he uhrasivat
sen jumalille. Samoiten, jos joku jousi katkesi, niin ei sitäkään
muuten voitu kunniakkaammin käyttää, ja lähtiessään pois joen tai
järven rannoilta, eivät he ehkä viitsineet viedä mukaansa veneitä,
vaan antoivat kokon viedä ne taivaan jumalille, joiden luona sen
korkeilla lentoretkillään luultiin käyvän. Jotenkin näin olen
kuvitellut kokkotulen alkuperää, ja syitä tähän olettamukseen on
kyllä olemassa, kuten äsken osotin. Mutta kukapa nykyolojen nojalla
voikaan tunkea muinaisajan pimeyteen ja sanoa: Minä olen löytänyt
tien. Olisin toivonut vaan, että juhannusaatto-iltana olisin voinut
olla läsnä useammassa paikassa edes nähdäkseni kaikki tänä iltana
isänmaassani esiintyvät tavat. Lienee kaikille tunnettua, miten
ne vaihtelevat eri seuduilla. Minun syntymäseudullani esim. on
nykyään tapana juhannusyönä ennustella tulevia tapahtumia. Siinä
tarkoituksessa, mennään jonkun kolmasti siirretyn talon katolle tai
myöskin kivelle, jota ei koskaan ole liikutettu paikaltaan; näin
luullaan yleensä suurten kivien laidan olevan (jättiläiskiviä lukuun
ottamatta). Siinä istutaan liikahtamatta ja odotetaan näkyjä, jotka
muka selittävät tärkeimmät tulevat tapahtumat. Tytöt odottavat
tavallisesti täällä ensi kerran näkevänsä tulevan sulhasensa, ja
mitähän tyttö saattaisi hartaammin sydämestään toivoa! Vanhat
naiset haluavat kernaasti tietää, miten lehmät ja muut eläimet
seuraavana vuonna jaksavat. Toiset odottavat muita tapauksia. Mutta
jotta oltaisiin varmat siitä, ettei ehkä joku noita tai paha henki,
kuten joskus on tapahtunut, tule väliin, käydään edellisenä iltana
virsikirja kädessä yhdeksän kertaa talon tai kiven ympäri ja
nimenomaan vastapäivään. Lapsena istuin näin tuona yönä usein muiden
kanssa, ollen vahvasti vakuutettuna siitä, että näin oli mahdollista
saada selville tulevaisuuteni tähti, ja menetettyäni poikana jonkun
verran tätä vakaumustani, ruveten melkoisesti epäilemään näkyjen
todellisuutta, istuin mukana pääasiallisesti nähdäkseni kylänpoikien
ilveilyjä, joilla he huviksensa säikyttelivät katolla istuvia.
Valepukuisina he usein tulivat etenkin sellaisiin paikkoihin, joihin
tyttöjä oli kokoontunut, ja tekivät heille kaikenlaisia kepposia.
Usein nämä pojat tekeytyivät aaveiksi ja onnistuivat siinä niin
hyvin, että tytöt todella luulivat nähneensä näkyjä ja tekivät
johtopäätöksiä kaikenlaisten toivorikkaiden tulevien tapausten
suhteen. Kaikenlainen noituminen onnistui myös tänä yönä hyvin. Samoin
kuin pääsiäisyö tässä suhteessa oli sovelias noita-akoille, heidän
noituessaan karjaa, juhannusyö soveltui miehille, jotka juuri silloin
luulivat voivansa siirtää runsaan sadon toisen pellolta omallensa.
Siinä tarkoituksessa he kulkivat sen pellon halki, jolta tahtoivat
viedä pois onnen, tavoittelivat sylillään tähkäpäitä, joita heidän ei
kuitenkaan tarvinnut nyhtää irti, menivät sitten omalle pellolleen ja
kylvivät sylistään näkymätöntä viljaonnea. Jätän mainitsematta monet
muut taikauskoiset tavat, jotka kotiseudullani juhannusyönä olivat
käytännössä.
Sittenkuin häät, kokkojuhla y.m. olivat ohitse ja levättyäni
häätalossa yöni, läksin juhannuspäivän aamuna yhdessä matkakumppanini
Kattiluksen kanssa hänen taloonsa, johon olin jättänyt laukkuni
ja muut tavarani. Nyt vasta Kattilus kertoi hupaisan tapahtuman.
Mainitsin Potoskavaaralle tullessani ensin poikenneeni toiseen taloon
kysymään tietä Kattilukselle, Siellä minua oli luultu karkulaiseksi
ja oli kuviteltu, että minulla muka oli mukanani suurempi seurue,
joka yöllä oli tuleva Kattiluksen taloa ryöstämään, sillä tiedettiin,
että hänellä oli hieman varoja. Sattui vielä niin hullusti, että
minä koivikossa tien vieressä, joka johti Kattiluksen taloon, istuin
ja puhalsin hetken huiluani. Tämä oli vielä vahvistanut heidän
aikaisemmin saamaansa ajatusta minusta, he näet kuvittelivat, että
minä täten annoin merkin muulle joukkiolleni. He olivat pitäneet
varmana, ettei seuraavana aamuna Kattiluksella nähtäisi muuta kuin
tyhjät seinät. Tätä peläten mainitun talon isäntä seuraavana aamuna
tuli Kattilukselle, lähemmin saadakseen asiasta varmuutta. Mutta
kuinka hän liekkään nolostunut nähdessään minun paperini ja kirjani
pöydällä ja minun itse aivan hiljaisena istuvan aamiaispöydässä
talonväen kanssa. Tämä kertomus huvitti minua, jos kohta toiselta
puolen se ajatus, että täten mahdollisesti olin pelästyttänyt useita
ennen ja että vastedeskin saatoin muita pelästyttää, minua hieman
pahoitti. Nautittuani vieraanvaraista kohtelua Potoskavaaralla
läksin sieltä juhannuspäivänä Tohmajärven pappilaan. Peläten, että
tänä kesän suurimpana juhlapäivänä herättäisin kansassa saman
epäedullisen ajatuksen itsestäni, kuin minkä Potoskavaaran mies
oli saanut, ja että siten häiritsisin tuota sävyisää väkeä sen
maalaisrauhassa ja huvituksissa, en tahtonut poiketa varsin moneen
paikkaan, ja niissä taloissa, joihin kuitenkin poikkesin, noudatin
sitä varovaisuutta, että jätin pyssyni porstuaan. Rahvaalla ei
täällä näyttänyt olevan samaa tapaa kuin minun kotiseudullani,
nimittäin että tänä päivänä olisi koristanut tupiaan lehtioksilla,
kuten esim. pihlajalla, tuomella, koivulla, j.n.e. En ainakaan nähnyt
merkkiäkään siitä siellä, missä kävin. Matkalla Jouhkolaan sattui
minulle omituisen ikävä tapaus. Niityllä, jonka halki kuljin, oli
pyöreitä puita pantu niityn läpi juoksevan puron yli. Kulkiessani
näitä myöten, luiskahti toinen jalkani puulta ja minä upposin polvea
myöten mutaan. Tämä ei muuten olisi merkinnyt mitään, ellen vähää
ennen olisi pukenut ylleni parempia housujani, sillä aioinpa näin
puettuna käydä rovastia tervehtimässä. Minulla ei ollut muuta neuvoa
kuin itse keskellä kirkkoaikaa ruveta pesemään housujani. Kaikeksi
onneksi rovastinrouva Cleve Rantasalmella oli antanut minulle niin
runsaasti saippuaa, että minulla vielä siitä oli melkoinen määrä
jäljellä, ja se tuli nyt tässä hyvään tarpeeseen. Ryhdyin siis työhön
muistellen, että varsin hyvin soveltui pyhäpäivänä "auttaa härkää
kaivosta". Parin tunnin kuluttua housuni taas olivat kuivat, ja minä
saatoin siis taas jatkaa matkaani. Iltapäivällä tulin kahvinjuonnin
aikaan Jouhkolaan, jossa minua kohdeltiin sillä hyväntahtoisuudella,
mikä Karjalassa kaikkialla on tavallista. Samoin kuin matkustaja,
tavatessaan vieraassa maassa odottamatta jonkun maalaisensa, kaiketi
joutuu äkillisen ilon valtoihin, niin on melkein sen laita, joka
ollessaan kaukaisilla seuduilla omassa isänmaassaan tapaa jonkun,
johon hän jollakin tavalla on lähemmässä suhteessa. Näin kävi
minun, kun täällä näin ylioppilas Ahlstuhben, joka oli rovasti
Valleniuksella kotiopettajana. Vaikka Turussa tuskin tunsin hänet
ulkonäöltä, tuntui minusta nyt, kuin olisin ollut hänen vanha
tuttavansa; näin tilapäinen hetki saattaa vaikuttaa tenhoavasti,
tehden heikonkin siteen vahvaksi. Niinä kahtena vuorokautena, jotka
olin Jouhkolassa, kirjoittelin kirjeitä tuttavilleni. Sillä aioin
Tohmajärveltä suoraa päätä lähteä Arkangelin lääniin, jonka vuoksi
täkäläisen postikonttorin kautta tahdoin antaa kotiväelleni tietoja
itsestäni. Tulin sittemmin valinneeksi toisen matkasuunnan, nimittäin
Sortavalaan. -- Jouhkolan maatila on kauniilla paikalla Tohmajärven
rannalla, josta sen erottaa ainoastaan peltotilkku ja lähempänä
rantaa oleva, iäkkäitä puita kasvava lehto. Järven toisella rannalla,
ei varsin kaukana, on kirkko.
Kesäkuun 26:ntena päivänä läksin Tohmajärveltä ja tulin vielä saman
päivän iltana Pälkjärven pappilaan. Rovasti Hultin istui syrjärahilla
portaiden laidalla, ja hänen vieressään istui hänen apulaisensa
komministeri Reilander. Tavallisuuden mukaan minä esitin itseni
ja minut otettiin, kuten tavallista, hyvin vastaan. Mainittua
komministeri Reilanderia pidin täällä jotenkin pitäjäläisenäni,
kuultuani, että hän oli kotoisin Raumalta, vaikkapa Raumalle
Karjalohjalta onkin kokonaista 20 peninkulmaa. On ihmeellistä ja
samalla vaikeaa selittää, mikä salainen ilo valtaa mielemme, kun
kaukana kotoa tapaamme jonkun, joka on kotoisin synnyinseutumme
lähitienoilta. Tutunomaisesti avaamme hänelle sydämemme ja pidämme
häntä ikäänkuin lähimpään sukulaispiiriimme kuuluvana. Luulenpa,
että erotuksetta pitäisin veljenäni jokaista suomalaista, jonka
tapaisin Saksassa, ja samoin jokaista europpalaista, jonka näkisin
Afrikan-matkalla. -- Rovasti Hultin oli minua kohtaan niin
ystävällinen, että hän kutsutti erään runoja taitavan torpparinsa
niitä minulle lukemaan. Tämä näytti kyllä osaavan niitä muutamia,
mutta papin, mainitun Reilanderin, läsnäollessa hän hyvin
vastenmielisesti tahtoi niitä lukea julki. Täältä Sortavalaan päin
tuntui kotimainen runotaito, mikäli saatoin huomata, yhä enemmän
häviävän, ja mikäli kerrottiin, sitä tuskin tunnettiin Aunuksen
kuvernementissa. Ettei taikausko siellä uskollisesti seuraa häviävää
runotaitoa, kuten muutamat ovat kuvitelleet, näkee muun muassa
täällä esiintyvästä tavasta uhrata kirkkomailla rahoja ja ruokaa.
Pälkjärven suntio kuuluu vielä usein löytävän lantteja, jotka
on uhrattu kirkkomaalla, ja jotka hän, ennakkoluuloista vapaana
miehenä, arvelematta uudelleen uhraa muutamaan viinaryyppyyn. Lähellä
Pälkjärven kirkkoa on kolme melkoisen suurta herrastaloa, nimittäin
Ylähovi, Alahovi ja Rantahovi. Ensinmainitussa, jonka omistaa
nimituomari Olsoni, olin kaksi vuorokautta. Kesäkuun 28:ntena päivänä
söin ensi kerran Karjalassa mansikoita. Minusta tuntui omituiselta,
että ne täällä kypsyvät samaan aikaan kuin Uudellamaalla; sielläkään
näet ei saa mansikoita ennen kuin muutama päivä juhannuksen jälkeen.
Kysyin, kypsyivätkö ne joka vuosi yhtä aikaisin, vai oliko nyt
poikkeustapaus, mutta vastattiin, että usein viime vuosina oli saatu
mansikoita jo juhannukseksi, ja että tänä vuonna päinvastoin marjat
sateisen kevään vuoksi olivat kypsyneet tavallista myöhemmin. Noin
viisikymmentä vuotta takaperin oli tavallisesti saatu mansikoita
vasta heinäkuun keskivaiheilla, siis kokonaista kolmea viikkoa
myöhemmin. Niin paljon on ilmanala täällä näin lyhyessä ajassa
lauhtunut. -- Isoisäni veli, joka aikoja sitten seppänä oli muuttanut
Uudeltamaalta ja asettunut Pälkjärvelle, ei enää ollut elossa.
Minulla oli kuitenkin huvi tavata täällä eräs hänen pojistaan sekä
nähdä hänen entinen pajansa ja asumapaikkansa, jotka nyt olivat
vieraan hallussa.
Kesäkuun 30:ntenä päivänä läksin Pälkjärveltä ja aloin kulkea
Sortavalaa kohti. Astuttuani noin peninkulman matkan, saavutti minut
muuan talonpoika, joka myös oli matkalla Sortavalaan. Koska hänellä
näytti olevan hyvä hevonen, pyysin saada ajaa hänen kanssaan jäljellä
olevan matkan, johon pyyntööni hän suostui. Pian tulimme Ruskealan
marmorilouhokselle tai oikeammin sille paikalle, missä louhoksen
palveluksessa olevat virkamiehet asuvat. Itse louhos näet on täältä
runsaan venäjän-virstan päässä. Talonpojan puhalluttaessa täällä
hevostaan, menin minä itse louhokselle. Siellä en nähnyt mitään
erinomaista, näin ainoastaan muutamia lohkaistuja marmorimöhkäleitä.
Itse louhos oli melkoisen syvä, neliskulmainen, ja lohkomattoman
vuoren seinät kohosivat kohtisuorina. Täältä lohkaistu marmori on
suurimmaksi osaksi harmaankirjavaa; vähemmin saadaan mustaa sekä niin
sanottua vihreätä marmoria. Vilahdukselta katseltuani tätä, läksin
taas pois. Olin jättänyt laukkuni kaikkine tavaroineni talonpojan
rattaille; ei siis ollut kummallista, että kiiruhdin, koska
jalkamatkani jatkaminen riippui nimeltäänkin tuntemattoman talonpojan
rehellisyydestä. Tapasin kuitenkin talonpojan samasta paikasta, kuten
olin toivonutkin. Koska rahvas kaikkialla on tunnettu rehelliseksi,
olen monta kertaa samoin jättänyt laukkuni heidän huostaansa, ilman
että minulla siitä on ollut mitään ikävyyksiä. Usein olen mennessäni
kylpemään jättänyt takin ja sen taskussa olevat rahat pirttiin,
eikä minulta koskaan tällöin ole ropoakaan kadonnut. -- Palattuani
marmorilouhokselta istuuduin taas talonpojan rattaille ja läksin
matkaan. Illan suussa saavuimme Sortavalan kaupunkiin, jossa
yövyin kestikievariin. Seuraavana aamuna menin piirilääkäri Lilljan
luo, joka tietääkseni oli ainoa syntymäseutuni lähitienoilta
tänne muuttanut henkilö. Tavallisella hyväntahtoisuudellaan hän
vastaanotti minut ja kohteli minua hyvin sielläoloni aikana, vaikka
olin hänelle vallan tuntematon. Senlisäksi hän suositti minua
muutamille täkäläisille herrasperheille, ja tämä teki oloni paljoa
miellyttävämmäksi kuin mitä se muuten olisi voinut olla. Eräänä
aamupäivänä kävin hänen kanssaan hänen potilaidensa luona, ja näille
hän esitti minut muka turkulaisena lääkärinä. Jos kohta tästä
olinkin sangen hyvilläni, niin olisin voinut joutua pulmalliseen
tilaan, ellen mukavasti olisi selviytynyt asiasta. Näiden potilaiden
joukossa oli näet venäläinen kauppias, jonka vaimo seuraavina päivinä
tavatessaan minut itsepäisesti pyysi minua määräämään jotakin
lääkettä sairaalle miehelleen. Tuskin tiesin, mitä minun piti sanoa,
sillä tämä oli minulle niin odottamatonta. En kernaasti tahtonut
luopua kerran omistamastani tohtorinarvosta, ja toiselta puolen minun
oli vallan mahdotonta kirjoittaa reseptiä hänen miehelleen. Pidin
siis soveliaimpana kaikin tavoin herättää hänessä toiveita miehensä
paranemisesta ja latelin muuten ylistyksiä heidän lääkäristään
Lilljasta, jonka sanoin kaikin puolin olevan minua taitavamman ja
tässä asiassa tekevän kaikki, mitä tehtävissä oli. Täten suoriuduin
tästä pulmallisesta kysymyksestä ja estin häntä itseäni enempää
kiusaamasta.
Oltuani neljä päivää Sortavalassa sain vihdoin heinäkuun 4:ntenä
päivänä tilaisuuden lähteä Valamon luostariin. Pari sieltä
Sortavalaan tullutta munkkia, joiden nyt piti palata täältä,
lupasi ottaa minut veneeseensä. Meidän oli määrä lähteä
perjantai-iltana. Noin 9:n aikaan menin munkkien majapaikkaan, jossa
istuin odottamassa kello 11:en, sillä sitä ennen he eivät olleet
valmiit. Odotusaikana he kohtelivat minua hyvin, jopa pyysivät minua
ottamaan osaa illalliseensakkin, jota heidän ystävällisyyttään en
kuitenkaan voinut hyväkseni käyttää, koska vähää ennen olin syönyt
kievarissa. Itse he söivät ja tekivät senjälkeen ristinmerkit
rintoihinsa Marian-kuvan edessä, joka oli seinässä pienessä
lasikaapissa. Vihdoin viimeinkin 11:n ajoissa he olivat valmiit
lähtemään. Toisen munkin astuessa alas rannalta laiturille johtavia
portaita, tapahtui hänelle se vahinko, että jalkansa luiskahti, ja
hänen koettaessaan itse säilyttää tasapainoaan, putosi kompassi hänen
kainalostaan ja vieri portaita alas. Jokapäiväinen ihminen olisi
tällaisessa tapauksessa ehdottomasti ruvennut kiroilemaan; mitä
munkki teki, en tosin tiedä, koska en ymmärtänyt niitä sanoja, jotka
hän silloin lausui. Etsimme kompassia, mutta turhaan. Löysimme
tosin itse kotelon, vaikkakin kappaleina, mutta maneittineulaa
oli vallan mahdoton löytää. Tämä tapaus olisi voinut käydä meille
sangen ikäväksi, ellei yö olisi ollut jotenkin valoisa ja kokonaan
sumuton. Munkit kävivät veneeseen ja soutajat ryhtyivät airoihin,
sillä purje ei ollenkaan hyödyttänyt, koska myrsky, joka edellisinä
päivinä lakkaamatta oli raivonnut, nyt oli asettunut yöksi. Sadekkin
oli lakannut, niin ettei ilman puolesta saattanut toivoa kauniimpaa
yötä. Minäkin asetuin soutajien joukkoon, ja siihen munkit varsin
kernaasti suostuivat, antoivatpa minun sitten esteettömästi aina
Valamon saarelle asti, koko 40:n virstan pituisen matkan, pitää
hyvänäni tätä käsivartteni lihasten harjoitusta. Ennenkuin Sortavala
katosi näköpiiristämme, ottivat munkit jäähyväiset kaupungilta ja
ristivät rintansa. Noin 15:n virstan matkan soudimme Sortavalan
saariston läpi ja vasta silloin tulimme aavalle vedelle, missä ei
yhtään kalliota eikä saarta ollut nähtävissä ennenkuin saavuimme
Valamon rantaan. Mainitun saariston viimeisellä saarella on Valamon
luostarilla maallenousupaikka ja siihen se on rakennuttanut
mökin, missä joskus levätään. Munkit tervehtivät tätä paikkaa
ja tekivät ristimerkin. Oli siis vielä matkastamme jäljellä 25
virstaa. Selällä kohtasimme Valamosta tulevan veneen; siinä oli
pari munkkia, jotka olivat matkalla Impilahdelle kutsumaan muutamia
vieraita Pietarin-juhlaan. Nämä munkit tulivat meidät kohdatessaan
sangen iloisiksi. -- -- -- Vaikka emme nähneet Valamon maata,
suoriutui perämies kuitenkin sangen hyvin ollen kokenut ja tottunut
arvailemaan, ja näin tuli saari viimein näkyviimme. Kun en koskaan
ennen ollut nähnyt luostaria, ei ollut kummallista, että sangen
uteliaasti loin katseeni saarta kohti. Ennenkuin tulimme itse
pääsaarelle, soudimme pienemmän saaren ohi, joka meistä jäi oikealle.