Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839 - 16

altis se lisäksi noudattaa asuinhuoneissaan suurempaa siisteyttä,
kuin rahvas mainituissa Suomen puolisissa seuduissa. Pirtin lattia
pestään joka lauantai, pöydät, penkit ja tuolit melkein joka päivä.
Lisäksi tämä väestö on niin vilkasta puheessaan ja liikkeissään,
että melkein luulisi sen olevan vallan toista kansanrotua kuin
suomalaista. Vaatteet eroavat melkoisesti suomalaisen rahvaan
vaateparresta. Miehillä on paidan päällä eräänlainen mekko eli lyhyt
paita, joka tavallisesti on tehty sinisestä kankaasta, ja sitten
vielä tämän päällä sarkakauhtana, jota kuitenkin käytetään ainoastaan
matkoilla. Naisilla on omituinen puku, johon kuuluu alusliivi ja
hame; se pannaan kiinni edestä pitkin hameen pituutta ja hyvin
tiheään lähellä toisiaan olevilla napeilla. Liikkuessaan ulkona
heillä on yllään röijy, joka on melkein paljaina hihoina. Päähineenä
heillä on kämmenen levyinen punainen käärenauha, jonka ylälaidassa
on kultakuteinen raita; tämä nauha kääritään koko pään ympärille ja
köytetään takaa kiinni nyöreillä. Naitujen vaimojen päähine eroaa
naimattomien päähineestä siinä, että sitä peittää eräänlainen myssy,
kun sitä vastoin tyttöjen; on avoin. Millainen on rahvaan puku niillä
seuduin? -- Tytöt naitetaan täällä tavallisesti hyvin nuorina,
usein 13 tai 14 vuoden ikäisinä, ja siitä on seurauksena, että he
usein ennen aikojaan tulevat vanhan näköisiksi. Mutta nyt keskeytän
jo tämän ja tarjoisin sinulle kernaasti uutisia, jos vaan niitä
tietäisin. Kun ensi kirjeestäsi saan tietää, onko siellä suomalaisia
lehtiä, koetan sovittaa antamani tiedot sen mukaan. Ellei siellä
niitä ole ollenkaan, olen joka kerta, kun luen meidän lehtiä, niistä
kirjoittava muistiin sellaista, minkä luulen huvittavan teitä ja
täyttävä sillä kirjeeni, sillä vieraassa maassa on sentään sangen
hauskaa saada tietoja kotiseudulta. -- -- -- -- -- --

2.
Rehtori Appelgrenille.
(Ote kirjekonseptista.)

Kiitä häntä [Appelgreniä] kirjastansa,
Rustamastansa runosta,
Jonka hehki tapasin
Tultuani tuonempata,
Kuhmossa kulettuani,
Kanssa kirkolla Kiannan,
Vieläpä etempänäki
Yli raukkojen rajojen,
Wuokkiniemen pitäjässä,
Laulupaikassa paraassa,
Maalla mahtavan Venäjän,
Josta laukun lastattuna
Toin runoja tullessani,
Kirjoitettuja kylissä,
Talosissa tavatuita,
Venehissä veisatuita,
Laulajoilla laulatuita;
Pannakseni paperille
Joko vanhan Väinämöisen
Virren töistä viisaista,
Joko nuoren Joukahaisen
Jouto juonittelemista,
Kanssa kauniin Kaukomielen
Lieto pojan Lemminkäisen
Ainosista askareista,
Elikkä seppo Ilmarisen,
Takojan ijän ikuisen
Sykysyisistä sysistä,
Taonnoistansa talvisista,
Paahtamistansa pajassa.

3.
Tohtori Cajanderille.
(Kirjekonsepti.)

3 p:nä joulukuuta 1833.
-- -- -- Tarkastusmatkallani poikkesin Arkangelin kuvernementtiin,
missä j.n.e., jotka nyt olen järjestänyt. Yksistään Väinämöisen
runoja minulla on noin 5-6 tuhatta säettä, josta voit päättää, että
tästä paisuu aimo kokoelma. Aion kuitenkin talvella taas pistäytyä
Arkangelin kuvernementissä, enkä ennen lakkaa runoja keräilemästä,
kuin niistä saan kokoelman, joka vastaa puolta Homerosta. Hallussani
olevat runot ovat sisällykseltään kaikki samaa jaksoa, sen mukaan
mitä muuan ukko minulle osaksi lauloi ja osaksi muuten kertoi
Väinämöisestä. Niitä runoja on kokonaista 16. Omituinen on
Väinämöisen runojen loppu. Se kuuluu seuraavasti.
[Seuraa runo Marjatasta ruotsiksi käännettynä.]
Vaikka tämä runo onkin sekava, jopa puutteellinenkin, huomaa
kuitenkin sen viittaavan kristinopin leviämiseen, ja että runossa
mainittu poika luultavasti oli itse Vapahtaja, ja että Marjatta oli
Neitsyt Maria.

4.
Professori Linsénille.
(Kirjekonsepti.)

6 p:nä helmikuuta 1834.
Herra Professorin arvoisan kirjeen kuluneen tammikuun 10:nneltä
päivältä ynnä siihen liitetyn Kööpenhaminan Kuninkaallisen
Muinaiskirjallisuuden Seuran (Kongl. Fornskrifts Sällskapet) kirjeen
vastaanotin viime kuun 28:ntena päivänä. -- Varsin kernaasti olen
jättävä hallussani olevat runot Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
käytettäväksi; olisin jo aikaisemmin sen tehnyt, ellei toivo saada
etenkin vanhempia runoja uusien lisien kautta täydennetyiksi olisi
minua siitä pidättänyt. Tämä toivo on osaksi toteutunutkin, sittenkuin
viime syksynä Arkangelin kuvernementissä onnistuin saamaan melkoisen
keräelmän ennen painamattomia mytologisia runoja. Verratessani niitä
ennestään tunnettuihin, heräsi minussa halu järjestää ne yksijaksoiseksi
kokonaisuudeksi, aikaansaadakseni siten suomalaisessa mytologiassa
jotakin iislantilaista Eddaa vastaavata. Ryhdyinkin heti työhön ja
jatkoin sitä usean viikon jopa kuukauden kuluessa aina jouluun asti,
jolloin minulla oli valmiina aimo nidos Väinämöisen runoja, siten
järjestettyinä, kuin olin ajatellut. Kiinnitin huomioni etenkin niiden
urostekojen ajanjärjestykseen, joista runoissa kerrotaan. Tätä tosin
alussa näytti olevan jotenkin vaikeata huomata, mutta se kävi itse työn
kuluessa melkoisesti helpommaksi. Lisäksi moniaat suorasanaiset
kertomukset, joita Arkangelin kuvernementissä kuulin satuina vanhoilta
ihmisiltä ja jotka käsittelivät samoja urostekoja, tarjosivat minulle
jonkunmoista johtoa. Olettaen, ettei herra Professori pane pahaksensa,
mainitsen tässä lyhyesti kunkin sellaisen runon sisällyksen, jota
varten on ollut käytettävänä täydellisiä runoaineksia. Teen tämän
siinä järjestyksessä, jota yllämainitussa kokoelmassa olen noudattanut.
_Ensimäinen runo_. Väinämöisen tapaa hänen retkillään muuan
lappalainen, joka pitkät ajat on kantanut vihaa häntä vastaan.
Lappalainen ampui nuolen häneen, hänen ratsastaessaan vuolaan kosken
partaalla. Nuoli osui kuitenkin ainoastaan hänen hevoseensa, joka
kompastui ja veti kaatuessaan Väinämöisen mukaansa koskeen. Virta
vei hänet mereen, missä hän kauan aikaa ajelehti aaltojen varassa,
voimatta päästä maihin ja näkemättä muuta kuin vettä taivaanrantoja
myöten.
Tähän kokoelmaan kuuluu nyt 16 runoa, joissa on yhteensä vähä yli
8,000 säkeen. Vaikka sen nyt suuremmalla syyllä kuin ennen koottuja
katkelmia, voisi toimittaa painoon, luulen kuitenkin parhaaksi
lykätä sen ensi kevääksi. Olen näet tänä talvena aikonut tehdä
uuden matkan Arkangelin kuvernementtiin kirjoittaakseni muistoon
runoja useilta kuuluisilta laulajilta, joista viime syksynä
kuulin puhuttavan, mutta joita en tavannut kotona. Siten saan
epäilemättä monta lisää kokoelmaan, ja hätiköimistä olisi siis, jos
nyt jouduttaisi nykyistä kokoelmaa painoon. En kuitenkaan tiedä,
onko runokatkelmien [Tämän sanan yläpuolelle on konseptiin kirjoitettu:
"mytologisten runojen".] järjestäminen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi
yhden vai eikö pikemmin useiden tehtävä, koska jälkeentulevaisemme
mahdollisesti tulevat pitämään sitä yhtä suuressa arvossa kuin
göthiläiset kansat Eddaa ja kreikkalaiset ja roomalaiset, ellei
juuri Homerosta, niin ainakin Hesiodosta. Senpä vuoksi olenkin
aikonut Kirjallisuuden Seuralle jättää käsikirjoitukseni pelkkänä
ehdotuksena, siellä tarkastettavaksi.
Nyt paraikaa järjestelen kokoomiani uudenaikaisempia suomalaisia
runoja. Koska tämä työ pääasiallisesti on puhtaaksikirjoitusta,
toivon pian saavani sen valmiiksi ja olen sitten lähettävä ne
Kirjallisuuden Seuralle.
Sitten on aikomukseni ryhtyä painatusta varten järjestämään
loitsurunoja. Olen huomannut tavan, jolla melkoisesti vähennetyssä
nidoksessa saan ne painetuiksi. Jokaisessa sellaisessa loitsurunossa
on useita osia, joista muutamat kuuluvat yhteen ainoaan loitsuun;
toiset taas ovat yleisiä eli kaikissa loitsuissa yhteisiä. Erityisesti
jokaiseen loitsuun kuuluva on selitys sen pahan synnystä, joka on
loihdittava pois; yleisiä eli yhteisiä osia ovat taas sellaiset kuin
esim. useiden jumaluusolentojen puoleen kohotetut rukoukset, mehiläisen
ja löylyn sanat y.m. Ellei tee tätä eroitusta, tulee kussakin
loitsurunossa maininneeksi nuo yleiset seikat, joten alituisia
toisteluja esiintyy ja runot paisuvat liian pitkiksi. Ei Topelius
eivätkä muut ole ottaneet huomioon tätä, minkä vuoksi on tapahtunut,
että useita yleisiä lukuja mainitaan jokaisessa runossa joko
samanlaisina tai hieman muuttelemalla sanoja, ja tavallisesti jokainen
niistä puutteellisena. Vahvistusta siihen loihtia sanan johtoon, jonka
olen esittänyt väitöskirjassani Suomalaisten parantamisista loitsimisen
kautta, olen nyt saanut siitä, että loitsuruno Arkangelin murteessa
kutsutaan _luoe_, eikä kuten Savossa _loihto_; ja loitsia on siellä
_luoa_ ei _loihtia_.
Ollen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsen rohkenen tässä
ilmaista sen toivomuksen, että Seura jollakin tavoin osoittaisi
huomaavaisuuttaan etevimpiä suomalaisia luonnonrunoilijoita
kohtaan. Ehkä sopivinta olisi tilata heille jompikumpi tai molemmat
maan suomalaisista sanomalehdistä. Täten samalla kertaa heitä
rohkaistaisiin, ja Seuran pyrkimystä levittämään hyödyllistä
valistusta rahvaaseen edistettäisiin. Ei olisi vaikeata mainita
muutamia etevimmistä luonnonrunoilijoista, mutta enpä tunne yhtäkään
toista, joka enemmän kuin Rautalammilla asuva Korhonen ansaitsisi
sellaista huomiota.
Kööpenhaminan Kuninkaallisen Muinaiskirjallisuuden Seuran erittäin
kunnioittavaan kirjeeseen olen jo aikaisemmin vastannut.
Useita vanhoja suomalaisia kirjoja olen täällä koonnut, ja olen
sopivassa tilaisuudessa jättävä ne Seuran huostaan.



VIIDES MATKA v. 1834.


[Tällä matkalla, jonka Lönnrot teki huhtikuun jälkimäisellä
puoliskolla, oli lisäainesten kerääminen jo valmiina olevaan
"Runokokoukseen Väinämöisestä" päätarkoituksena. Venäjän Karjalaan
Lönnrot meni Kiannan kautta ja palasi samaa tietä takaisin käytyään
rajan takana seuraavissa kylissä: Lonkassa, Vuonnisessa, Jyvälahdessa,
Uhtuessa, Vuokkiniemessä, Tsenassa, Kivijärvessä ja Latvajärvessä.
Suuren merkityksen sai tämä kun Lönnrot tällöin tapasi Vienan läänin
paraimman runonlaulajan Arhippa Perttusen. Varsinainen matkakertomus on
käännetty vuoden 1835 Helsingfors Morgonbladin numeroista 56-60; Alkuun
on lisätty pari päiväkirjan-otetta, jotka on kirjoitettu vasta v. 1835,
loppuun taas on liitetty matkaa koskevia kirjeitä ja sitäpaitsi pari
otetta kirjeistä, jotka koskevat erästä Lönnrotin käyntiä Repolassa
syksyllä 1834, josta ei ole sen tarkempia tietoja.]


1.
(Alk. suomeksi.)

4 Tammista, Sunnuntai [v. 1835].
Kiantaa pelätään samati kun muitaki erakko seurakuntia ikäväksi
asuksella. Mitä lienee kun varsin asuisi, sit' en tieä sanoa, vaan
huvaksi näyttää minusta elämä siellä. Eikä myös nykynen Apulainen
ikävätä valittanut. Hän oli kätevä mies, laati viuluja ja muita
veistöjä, leikkasi nimiä teräkseen sigilleiksi, piti koulua, jossa
oli 3 lasta. Lapset pian yhtäikäset lukevat, veistelevät jousia,
joilla ampuilevat, luistasivat j.n.e. jotta oli justin kaunis
heidän menoansa katsella.
Kiannalta matkasin ylös Kuusamoa päin noin 5 tahi 6 penikuormaa ja
olin monessaki talossa matkalla. Pian jokasessa talossa on usiampia
kirjoja, joita säilytetään päretvasussa pöyällä eli penkillä.
Tavallisimmat kirjat ovat Raamattu, Virsikirja, Gezeliuksen Katekismus
ja muita hengellisiä kirjoja, kanssa Vegeliuksen Postilla. Jos
heränneiten ilveistä emme puhu, niin on Jumalan palvellus
talonpoikasessa kansassa aivan kaunis ja syämmellinen. Muutamassa
talossa, 3 penikuormaa kirkosta, olin minä kerran sunnuntaina eillä
puolisen. Kun talosta ei ollut ketänä, vielä kelinki kehnouelta,
kirkkoon joutunut, niin piettiin kotona jumalan palvellus. Pirtti oli
avara ja peretki isonen. Väki asettautu peräpenkkiä pitkin istumaan
pöyästä alkain esinnä miehet sitte vaimot ja lapset. Aluksi veisattiin
kauniilla ei ylen kovalla äänellä muutamia virsiä, Evangeliumin virret.
Virsikirjoja riitti hyvästi, ettei kaikin paikoin tarvinnut kahtakana
yhestä veisata. Veisun jälkeen luki pöyän takoa talon vaari saman
päiväsen saarnan Vegeliuksen Postillasta ynnä Epistolan, Evangeliumin
ja rukouksia. Siitä veisattiin päätökseksi moniahta virsi. Ennen
Jumalan palvellusta olin minä ottanut kirjoitustyötä käsille, vaan sen
heitin minä ja olisin mielelläni, jos kaikeksi päiväksi, heittänyt niin
kaunista Jumalan palvellusta kuullakseni.
Kylmäsalmessa päätalossa makasin minä yötä. Siinä näytettiin minulle
poika, joka lapsuuesta alkain oli mykkä ja kuuro. Hän taisi nyt olla
16 vanha ja näytti terveeltä ja sukkelalta. Kaikenlaisia töitä kuuluu
hän muien jälkeen osoitelevan ja hyvästiki tekevän. Asian mukaan
minulta ei ollut hänelle apua.
Talon muori jutteli minulle illalla Kontion peiahista hänen
nuoruuessansa. Niitä oli oluella ja viinalla päivät rupiamiseen
pietty. Kontion kaaettua toimitettiin kaksi miestä tuojaksi, toista
kaksi vastaanottajaksi. Näillä välillänsä oli kaiken laisia asian
mukaisia kyselmiä ja vastaelmia, esinnä pihalla, sitte pirtissä ja
taas viimmen pääkalloa viejessä pihalla. Ei niistä päivässä loppua
tullut, sano muori usiamman kerran kertoessansa. Hän ei kuitenkana
enää muistanut kun muutamia runoja, sillä runoilla piettiin kaikki
puheet. Vaan niistä ja muista, joita toisilta laulettiin, olen
saanut seuraavat, jotka paremmin kuin muu kirjoitus näyttäköön ja
selvittäköön miten karhun peiaita piettiin.
-- -- -- -- -- --
-- -- -- -- -- --
(Karhunpyyntirunon katkelmat jätetty tästä pois.)


2.

16 Tammista, Perjantai, 1835.
Kylmäsalmen Päätalosta matkustin Tormualle, viimeiseen rajalla
olevaan taloon. Tämä näytti olevan köyhä paikka, sillä aamiaiseksi
oli pantu esille pelkkää pettuleipää. Täällä oli lisäksi lavantauti
esiintynyt ankarampana kuin tietääkseni missään muualla. Koko talon
väestä, 13:sta hengestä, oli ainoastaan muuan lapsi jäänyt eloon,
kaikki muut oli kulkutauti tuhonnut. Nykyiset asujamet olivat
sittemmin tähän muuttaneet. Täällä kerrottiin, että Kuusamossa
paraikaa liikkui tauteja, ja talonväki piti itseään onnellisena
siitä, että oli niistä onnellisesti päässyt. Äsken oltiin molemmin
puolin rajaa valitettu poronvarkaudesta, jonka rajan toisella
puolella asu- vien venäläisten väitettiin tehneen.


3.
Muistiinpanoja matkalta.

-- -- Tormualta oli tehtävä vaikeanpuolinen matka Lonkkaan,
ensimäiseen Venäjän puolella olevaan kylään. Tosin väliä ei ollut
enempää kuin 1/2 peninkulmaa, mutta se oli melkein kokonaan
ummessa. Saavuin sinne vähää ennen iltaa ja poikkesin Martin eli
Martiskan luo, joksi häntä nimensä diminutiivi- (vähennys-) muotoa
käyttäen sanottiin. Jo paljoa aikaisemmin oli häntä minulle mainittu
oivallisena runonlaulajana. Eikä mieheltä puuttunukkaan sanoja,
vahinko vaan, etteivät ne hänellä olleet paremmassa järjestyksessä.
Enimmästi hän siirtyi toisesta runosta toiseen, niin että se, minkä
häneltä panin muistiin, tosin kelpasi täydentämään ennen keräämiäni,
mutta ei tarjonnut mitään täydellisiä runoja. Rommipulloni, jonka
sisällystä hän ahkerasti maisteli, kuten sanoi, vahvistaakseen
muistiansa, yhä vaan sekoitti hänen ajatuksiaan. Tästä huolimatta
hän lauloi minulle loppupuolen tätä sekä kaksi seuraavaa päivää.
Etenkin viimeisenä päivänä laulaminen sujui huononpuoleisesti. Hänen
näet oli vaikea muistaa uusia runoja; sen sijaan hän usein alkoi
laulaa samaa, mitä edellisenä päivänä olin häneltä kirjaan pannut.
Tämä Martiska oli itsekkin runontekijä. Joku aika sitten hän oli
istunut vankeudessa, osaksi Kajaanissa, osaksi Oulun vankilassa,
ja oli ollut syytettynä poronvarkaudesta, seikka, joka täällä
rajaseudulla tiheään saattaa rajanaapurit tekemisiin toistensa
kanssa. Nyt paraikaa valitettiin yleisesti meidän puolella rajaa,
että heti kun porot vaan vähänkin pistävät päätään rajan yli tai
ainoastaan tulevat lähelle sitä, ollaan Venäjän puolella valmiita
pyytämään tai ampumaan ne. Nyt oli vähää ennen rahvaan valitus
tullut hallituksenkin korviin, minkä johdosta joku (talonpoikien
kertomuksen mukaan "ensimäinen mies keisarista") Keisarillisesta
Senaatista oli määrätty tutkimaan tätä asianlaitaa. Sillä aikaa,
ja niinkauan kuin tuomio asiassa oli langettamatta tai ei ollut
vielä tullut tunnetuksi, harjoitettiin tätä poron varkautta entistä
hurjemmin. Nähdessäni eräässä Lonkan talossa muuanna iltana taaskin
tuotavan kotia kahta pyydettyä poroa, kysyin, kuinka he rohkenivat
jatkaa tämän ammatin harjoittamista, kun paraillaan entisistä
varkauksistaan olivat syytteen alaisina. Nyt on kaikkein paras aika,
vastattiin, mies se, ken jotain saa käsiinsä, sillä kaikki käy nyt
entisten kustannuksella, ja entisistä ei tule mitään. --
Näissä rajaseudun poronvarkauksissa on ikävää se asianhaara, että
meidän puolella rahvaalla on poroja, mutta Venäjän puolella ei.
Juuri tämä seikka herättää toisen puolen rahvaassa kahta suuremman
halun katsomaan lähelle rajaa tai sen yli eksyneitä porolaumoja
omistajaa kaipaavaksi saaliiksi. Sen näet ei tarvitse pelätä
kostoa meidän rahvaan puolelta, ja nostetuista käräjäjutuista ei
tavallisesti monien lakimutkien vuoksi tule mitään, kuten Lonkan
mies sanoi, tai jos joskus tulisikin, ei oikeudenhakijan voitto
korvaa käräjäkuluja. Ylempänä rajaseuduilla on asianlaita toisin;
siellä on kummallakin puolen rajaa asuvilla poronsa, ja kunkin täytyy
pitää huolta siitä, ettei lähimmäiselleen tee sellaista, jota ei
soisi toisen hänelle itselleen tekevän. Lonkan tienoilla tosin
jokunen suomalainen talonpoika on koettanut estää noita kuuluisia
poronvarkauksia siten, että on poronhoito-kumppanikseen ottanut
venäläisen talonpojan. Tämä saattaa paremmin pitää silmällä, etteivät
naapurikyläläiset tuhoa poroja, mutta tämä ei kuitenkaan voi estää
mainittuja varkauksia.
Mutta palaan Martiskaan. Istuessaan syytettynä poronvarkaudesta
linnassa, hän teki runon tästä asiasta. Hän itse lauloi minulle
tämän runon, vaikka se, kuten hän sanoi ja kuten muutenkin saattaa
nähdä, on puutteellinen, hän kun näet ei enää muistanut kaikkea,
minkä sepittämiseen hänellä silloin oli ollut niin runsaasti
joutoaikaa. Se minkä runosta, sekä itse tekijän että muiden kautta,
jotka ovat muistaneet hajanaisia kohtia, tähän asti olen saanut
muistiinpanna, on jotenkin seuraavaa:
Poron synty on Pohjolasta,
Petra laulettu Lapista,
Tätä riikki riitelevi,
Raja raivoissa elävi.
Sykysyllä seikka synty, 5
Talven tullessa tapahtu,
Ruotsi tungeksen tukulle,
Koko Kuusamon pitäjäs.
Paljo maita matkustavat,
Kyllä kyytiä tekevät, 10
Hyvin hiihto Hossalainen,
Hiihto Huttu huikiasti,
Oikarinen oivalailla.
Lauttolammille tulevat,
Siitä metsähän menevät, 15
"Mitäpä tässä?" -- "ei mitänä".
"Jälet tässä", -- "ei jälistä",
"Siat tässä", -- "ei sioista".
Ylös korpehen kohoovat.
Tuossa kumma keksitähän, 20
Petran vasa vaipununna
Kahen kallion lomahan.
Päivä päätä väännetähän,
Sorkkia soristetahan,
Turpoakin tuuvitahan 25
Kahen kallion lomasta.
Siitä Huttu huuon nosti,
Kela toinen kerkiävi,
Mit' on kummat kuulumassa,
Mitkä ilmoset imehet. 30
Silmät on entiset elolla,
Korvat vanhat valmihina,
Vielä kello kelvollinen,
Yht' on pikkuista vajella,
Henkeä poro polonen. 35
"Tuoppas täll' on tuuli henki,
Pane paarmuot ahava".
Kela kellon soittajaksi,
Kulkusen kolistajaksi:
Kuulu kello Kuusamolle, 40
Kuusivaarahan kulina,
Kiannalle kielen lyönti.
Siit' on Hutun huima Antti,
Vähämielinen Mikittä
Vuonisehen päästyänsä 45
Katsellahan kaikki paikat.
Huttu katso kaikki paikat,
Nuuski nurkkajen taukset,
Mit on akkaset ajettu,
Tiiron piiat pirskutettu. 50
Kaikki laukkuhun latovi,
Mitä missäkin näkevi,
Eväs on tarves taipaleella,
Moni matkassa tulevi,
Tapahtuvi taipaleella. 55
Huttu huimaksi rupesi,
Mielettömäksi Mikittä,
Kaikkiaan kaheksan miestä,
Yhen miehen ympärillä,
Sito yöllä yksinäisen, 60
Kesken yötä kehkimättä,
Väänti Martin väkkyrälle.
"Lähes nyt Martti matkan päälle
Kulkemahan Kuusamohon,
Oulun linnahan lujahan, 65
Kuss' ei konsa päivyt paista,
Eikä kuuhuet kumota."
Sano kainu karjalainen,
Yhä puoltansa puhuvi,
Yhä virkko vierestänsä: 70
"Kuule Kurvilan isäntä,
Jo mie sen sanon toeksi,
Kun tuo härkä ammonevi,
Jok' on kuollut mennä syyssä,
Mennä talvena tapettu, 75
Kun on kuollut Hoiluvalla,
Liha syöty, luu jätetty,
Talja Sunkuhun sulettu,
Laapat kaikki kaupunkihin."
Jyrki viinoa vetävi, 80
Rajan poikki raukiata,
Yöllä viinoa vetävi,
Kulettavi kuutamella,
Luoksi viinan vierahia.
Tuossa tuuma tuumatahan, 85
Annill' on hyvä heponen,
Saaha Martti matkan päälle.
Jyrki ajo antamahan,
Anni riisu rinnuksia,
Hevoista on lasettelevi. 90
Ottivat omin lupinen,
Martin matkahan panevat,
Poron syöjän polkusehen.
Jo Ruotsi hyvin elävi,
Koko Kuusamo ihastu, 95
Kun on Martti matkan päällä,
Poron syöjä polkusessa,
Kaikki on naiset naurusuussa,
Isännät iloissa mielin.
Niin on Martti matkan päällä, 100
Karjalainen koilamassa,
Kuuksi päiväksi kululla,
Iäksi on ilman alla.
Kulettavat Kuusamohon,
Tuonne tuomarin tupahan, 105
Esivaltojen etehen.
Koko Kuusamo kokoutu,
Lautamies lakitta seiso
Tuolla tuomarin tuvassa.
Esivaltojen eessä. 110
Vast' on Martti matkan päällä,
Kun on rautohin rakettu,
Kokonansa kolmet rauat
Yhen miehen ympärillä.
Kulkemass' on Kuusamosta, 115
Oulun linnahan lujahan,
Enarihin ilkiähän,
Joss' ei puuttune porohkat,
Ampuvärkit ei vähene.
Ain' yhtä ajattelevi, 120
Tämä on kasvanut kaloilla,
Veen kaloilla venynyt,
Atrioinut ahvenilla,
Ei siitä sinä ikänä
Kuletettu Kuusamohon. 125
Huttu huimaksi rupesi
Lähimmäinen miulla ranni;
Tuli vihat viikolliset,
Kaukasot ylenkatsannot,
Vaikk' oli ennen ystäväni. 130
En minä huolinna hyviä,
Jos olen ottanna urakan,
Nukuttanut nuoren petran;
Sinulle sikiät jäävi,
Kaksin vaatimet vasovi, 135
Porot toisen toimittavi.
Tuliko surma suutimaton,
Kesken yötä kenkimätön,
Sian tieän kussa synnyin,
Paikan kaiken kussa kasvoin, 140
En tieä sitä sioa
Kussa kuolo kohtanevi
Näillä ouoilla ovilla,
Teillä tietämättömillä.
Ain' yhtä ajattelevi 145
Luojan luotuja sanoja,
Pyhän synnyn säätämiä.
Kuu keritä, päivyt päästä,
Otava yhä opeta
Näiltä mailta vierahilta, 150
Yhä ouoilta ovilta.
Jopa tuomari tulevi,
Kemin herra kerkiävi,
Päästi Martin matkan päältä.
Ruotsi nyt tuli tuholle 155
Veionen Venähen voitti.
Huttu kulki huikiasti,
Alle pöytänsä ajakse,
Päähän penkin peittelekse,
Itsekseen itettelekse, 160
Parempi olisi ollut,
Maata koissa korkiassa.
Vähä nyt tulee väkeä,
Pieni arvo aartelia,
Saatu on saalis suurempiki, 165
Vähemmälläki väellä.
Lonkasta on neljä peninkulmaa matkaa Vuonniseen. Tällä välillä ei ole
ainoatakaan asuttua paikkaa. Martiska itse tuli minua kyyditsemään,
ja meidän seuraamme tuli kaksi muuta miestä, joiden oli yksityisten
asiain vuoksi kulkeminen samaa tietä. Läksimme liikkeelle varhain
aamulla ja saavuimme hyvissä ajoin perille. Keskelle kyytiväliä
on rakennettu metsäsauna tulisijoineen matkustajia sekä kalastajia
varten, jotka viimemainitut lähellä olevassa järvessä vetävät
nuottaa. Viivyimme täällä noin tunnin ajan syöttääksemme hevosia.
Saunaan tehtiin tuli, ja me asetuimme niin hyvin kuin taisimme,
valkean ympärille. Pian savu täytti huoneen, eikä siihen paljoa
tarvittukaan, sillä se oli sekä matala että muuten pieni. Suorana
ei siinä ollenkaan voinut seisoa, vaikka savultakin olisi voinut,
joka kuitenkin sekin olisi estänyt pystyyn kohoamasta. Siinä söimme
päivällistä, ja sen jälkeen panin vielä paperille jonkun Martiskan
runopätkän, joka nyt vasta johtui hänen mieleensä. Kuta kauemmaksi
sitten tultiin, sitä vähemmän lunta oli tiellä: Lonkassa, josta
olimme lähteneet, oli sitä vielä puolen kyynärän vahvuiselta maassa,
mutta Vuonnisessa maa oli vallan paljaana. Syy siihen on se, että
Vuonninen on Yläkuitin järven rannalla, Lonkka sitä vastoin
Maanselän harjanteella. Poikkesin Miinan taloon eli Teppanaan, joksi
sitä myöskin ja tavallisemmin sanotaan. Täällä kaipasin ennen
mainittua emäntää. [Neljännellä matkalla, ks. edellä.] Puoli vuotta
sitten kuolema oli temmannut hänet pois vaikeasta lapsivuoteesta.
Mies, joka kertoi hänen kuolemastaan, itki, ja minunkin täytyi
itkeä. Tämä oli toistettava Tsenaniemessä, kun äiti vielä kerran
perinpohjin kertoi tyttärensä kuoleman. Hän kertoi, miten sama
tytär-vainajansa, Teppanan nuori emäntä, kuluneena kesänä oli ollut
pahasti sairaana, niin että kaikki epäilivät hänen paranemistaan.
Potiessaan hän oli nähnyt unta, jossa kirjava jänis oli näyttäytynyt
hänelle, muka koko taudin aiheuttajana. Hän oli silloin kysynyt
jänikseltä, eikö se aikonut jättää häntä rauhaan, ja vastaus oli
kuulunut: Heittänenki nyt, vaan varote toiste tullessani. Tämän
unen hän oli kertonut äidilleen, joka heti oli selittänyt sen siten
kuin nyt oli käynyt, nimittäin että seuraava tauti oli vienyt hänen
tyttärensä manalle. -- Syötyäni Teppanassa välipalaa, jonka isäntä
itse nyt kantoi pöytään, ja jona oli voita, leipää ja suolattua
lihaa, ilmoittautui muuan vanha naiseläjä laulamaan muutamia
runoja. Niitä ei kuitenkaan ollut useampia kuin että 2 tai 3 tunnin
ajassa ehdin panna ne kaikki kirjaan. Sitten kävin Antrein talossa ja
läksin sitten yöksi tai yön selkään, kuten täällä sanottiin, kylästä
matkaan. Lisääntyvä kelirikko pakotti minutkin kiiruhtamaan. Sain
kyyditsijäkseni keski-ikäisen miehen; hevonen tuntui minusta olevan
keski-ikäistä vanhempikin. Matkan päämääränä oli Jyvälahden kylä,
ja sinne kuljimme Yläkuitin jään poikki, joka nyt oli kieränä, kun
kaikki lumi edellisinä päivänpaisteisina päivinä oli sulanut pois.
Jyvälahti on 4:n peninkulman päässä Vuonnisesta. Läksimme matkaan
vähää ennen auringonlaskua. Ensin olimme kumpikin jonkun aikaa
hereillä, ja mies kertoi muun muassa, miten Teppanan isäntä vaimonsa
kuoltua noin kuukauden ajan oli ollut vallan kuin järjiltään.
Vaikkei hän ennen koskaan ollut maistellut viinaa eikä rommia, oli
hän äkkiä ruvennut kumpaakin nauttimaan niin runsain määrin kuin
ikinä kykeni, lisäksi tuskin oli puhunut sanaakaan kenenkään toisen
kanssa sekä syönyt ja nukkunut sangen vähän. Vasta 3-4 viikon
kuluttua hän oli ehtinyt tointua ja oli silloin palannut entiseen
raittiiseen elintapaansa. Puhellessamme aurinko laski; näky oli
erittäin kaunis, koko läntinen taivas kun oli punainen, ja avara,
sileä jää sen alla kuvasti taivaan hohdetta, ilman että järven pintaa
tarvitsi pelätä minkään tuulen rikkovan. Siellä täällä etäisyydessä
haamoittavat kuusia kasvavat saaret vaan lisäsivät tämän taulun
kauneutta ja ylensivät sitä vaikutusta, jonka kokonaisuus minuun
teki. Muutamissa tilaisuuksissa luonnon kauneudet erityisesti meidät