Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839 - 03

ole niin runsaasti kuin muilla seuduin. Kesän he siis enimmästi
viettävät kotona viljellen maatansa, ja muutaman neljännespeninkulman
kirkkomatkoja pidetään jo pitkinä ja vaivalloisina. Toisin on
savolaisen ja karjalaisen laita. Saimaan vesistöt, Orihvesi,
Kallavesi, Pielisjärvi ja lukuisat muut järvet tekevät hänestä maan
sydämessä taitavan merimiehen. Kauan arvelematta lähtee hän 40, 50
jopa 60:n peninkulman pituisille matkoille, kesällä veneessään ja
talvella reessään. Tällöin esiintyy usein seikkoja, jotka kysyvät
koko hänen sielunsa toimintaa, jos hän tahtoo tulla toimeen. Tottumus
matkaansaa, että hän sitten vähemmän pulmallisissa tiloissa pian
tointuu ja arvostelee järkevästi. Matkoiltaan, jotka vievät suuren
osan hänen talveaan, hän palaa kotia tuoden mukanaan kokemusta ja
tuntien asioita ja tapoja laajalta ympäristöltä. Jotenkin sama on
pohjalaisen laita. Tosin vielä laihahko maa on pakottanut häntä
harjoittamaan useita sivuelinkeinoja, joita rahvas muilla seuduin
ei ole harrastanut. Pohjalaisen suhteen toteutuu varsin hyvin vanha
sananlasku: "Kyllä vatsa lappalaisen laulamaan opettaa." -- --
Vaikka taikausko Hämeessä ei suinkaan ole vähempi kuin pohjoisemmissa
seuduin, ovat vanhat runot täällä melkein kokonaan unhotuksiin
joutuneet. Syy lienee pikemmin hämäläisen suuremman hitauden,
sekä mitä uusien runojen tekemiseen, että vanhempien muistissa
pitämiseen tulee. Enpä saata ainakaan omien tietojeni mukaan mainita
Hämeestä ainoatakaan luonnonrunoilijaa. Ainoa todiste hämäläisten
nerokkaisuudesta tässä suhteessa on se, että he silloin tällöin
parsivat uusmuotoisia ruotsinvoittoisia lauluja muutamalla puoleksi
typistetyllä säkeistöllä, joka usein paljastaa tekijän mauttomuuden
ja parempain aatteiden puutteen. Näitä täten varustettuja lauluja
lauletaan jotenkin yleisesti, ja ne ovat malleina ensi kertaa
esiintyvälle runoilijalle, kun hän viehättyneenä jostakin aiheesta
aikoo siitä ruveta laulamaan. Vaikka näillä lauluilla typistetyn
kielensä tähden, joka saattaa runomitan teeskennellyksi, sekä
etsiskeltyjen loppusointujensa vuoksi ei ole mitään erityistä
arvoa, ovat ne kuitenkin merkillisiä kansallisten sävelmiensä
puolesta. Uudet tämäntapaiset laulut saavat usein ennen vallan
tuntemattomia sävelmiä, jotka runoilija luo yhdessä sanojen kanssa,
ja jotka useimmiten ovat hyvin tuntehikkaita, korvaten sanojen
puutteellisuutta. Muuan Uudellamaalla ja Hämeessä hyvin tavallinen,
jopa Savossa ja Karjalassakin jo tunnettu laulu päättyy näillä
sanoilla: "Ei tällä laulull' ol' yhtäkään isää, Kuin joku taitaa,
niin pankoon vaan lisää". Onpa erityisesti pantu mieleen nämä
sanat. Mitä erilaatuisimpia seikkoja käsitellään eri säkeistöissä,
samaa ajatusta ei kauan seurata. Koska harvoin kuulee näitä lauluja
laulettavan muuten kuin typistettyinä ja turmeltuina, on vaikeata
antaa niistä näytettä. Tahdon kuitenkin tähän liittää näytteeksi pari
kappaletta. -- -- -- [Runoja, joita varmasti voitaisiin katsoa niiksi,
mitä Lönnrot tässä tarkoittaa, ei ole voitu kokoelmista löytää.]
Toisenlaisia runoja on viime aikoina ruvettu täällä sepittämään,
tarkoitan hengellisiä runoelmia. Jo useita vuosia on Hämeessäkin
ollut niinkutsuttuja "heränneitä" eli "kääntyneitä". Eipä saata sanoa
näiden muodostavan erityistä lahkoa, jos sanalla "lahko" tarkoittaa
tavallista käsitettä. He eivät eroa yleisestä jumalanpalveluksesta,
eivät vetäydy pois lukukinkereistä tai ehtoollisen nautitsemisesta
j.n.e. Seikka, jossa he eroavat muusta joukosta, on se, että he
joutohetkillään, etenkin pyhäpäivinä, usein kokoontuvat pitämään
rukouksia ja harjoittamaan muunlaista hartautta. Useita sellaisia
on olemassa, jotka raamatun ja muiden hartauskirjain ahkeralla
lukemisella ovat saavuttaneet tavattoman, niissä esiintyvän sana- ja
puheenparsi-rikkauden. Nämä henkilöt ovat mainituissa kokouksissa
usein valmiit ilman vähintäkään valmistusta esiintymään, pitäen
rukouksia ja saarnoja; tällöin he mainitsevat raamatun kohtia, joihin
perustavat puheensa. Kotona he ahkerasti lueskelevat hengellisiä
kirjoja, joku on oppinut kirjoitustaidon. Viimemainittua ei
kuitenkaan saa lukea yksinomaan heidän kunniakseen, koska yleensä
on kiitoksella mainittava suomalaisesta rahvaasta, että moni on
oppinut tämän taidon. Muutamat näistä "heränneistä" kulkevat
toisiin seurakuntiin, kuitenkin, kuten syystä luulen, vähemmin
siinä tarkoituksessa, että käännyttäisivät ihmisiä oppiinsa, kuin
siinä, että elättäisivät itseään ilman ankarampaa tointa. He
pidättäytyvät kaikista huvituksista, kuten tanssista, korttipelistä,
leikeistä, y.m. Ainakin paikoittain he ovat tehneet säännökseen käydä
kotikutoisissa vaatteissa, karttaa punaisten kankaiden käyttämistä
ja muita turhia koristeita. Jumalan nimeä he eivät mainitse
jokapäiväisessä puheessa. Kun heitä esim. tervehtii sanomalla "hyvää
päivää", he eivät kernaasti vastaa, kuten on tavallista, "Jumal'
antakoon", vaan: "teille myöskin", tai jotakin sentapaista. Heitä
syytetään jonkunmoisesta itserakkaudesta; se johtuu henkisestä
ylpeydestä, jonka he, mielestään oikean elintapansa ja vastaheränneen
uskonsa vuoksi, kernaasti itselleen omistavat. Koska suomalaisella
melkein on tarve laulaa, ja koska nämä "heränneet" eivät kernaasti
laula maallisia lauluja, niin sepitetään siellä täällä heidän
keskuudessaan hengellisiä runoja, jotta niitä vaihtelun vuoksi
laulettaisiin varsinaisten virsien ohella. Laulaessaan he usein
joutuvat jonkunmoiseen haltiotilaan, laulu keskeytyy, ja heidän
kuulee sen sijaan puhuvan vierailla kielillä. Ne, joilla on ollut
tilaisuus tällöin tarkastaa heitä, vakuuttavat etteivät he tässä
tilassa ollessaan tiedä mistään, mitä heidän ympärillään tapahtuu.
Turhaan on koetettu herättää heitä palavilla päreillä, jotka on
viety niin lähelle heitä, että kuumuuden nähtävästi olisi pitänyt
käydä sietämättömäksi, mutta he eivät siitä ole tietäneet mitään
eivätkä ole näyttäneet vähintäkään kivunmerkkiä. Toinnuttuansa tästä
tilasta näyttävät he noloilta ja ikäänkuin häpeävät, joka seikka
myös näyttää todistavan, että he ovat olleet kokonaan haltioissaan.
Mitä itse kieleen tulee, jota he silloin puhuvat, niin siinä
kuuluu olevan oikeita kielellisiä äänteitä, mutta se kuuluu olevan
ympäröiville ymmärtämätöntä. Ymmärtävätkö toisiaan useiden langetessa
tähän haltiotilaan, kuten joskus tapahtuu, en tiedä. Muutamat
väärinkäsitetyt raamatunkohdat, kuten esim. I Korint. 14 luk. ovat
varmaankin tämän kielen kielioppina ja sanakirjana. He ovat hyvin
valmiit luulemaan olevansa välittömien korkeampien mielijohteiden
ohjaamina. Eräästä pojasta kerrottiin, ettei hän rippikoulussa ollut
osannut lukea jotakin paikkaa, ja että hän sentähden oli saanut
papilta "reput" ynnä sen varoituksen, että hän vastedes paremmin
harrastaisi lukutaitoa. Kotimatkalla hän muka oli kertonut kovan
kohtalonsa eräälle vastaan tulleelle miehelle, jolta oli kysynyt,
miten piti menetellä. Tämä oli neuvonut häntä menemään yksin
metsään ja rukoilemaan Jumalaa. Tämän hän oli tehnytkin sellaisella
menestyksellä, että hänestä heti tuli paraita lukijoita. Eräästä
tytöstä kerrottiin, että hän ilman vähintäkään opetusta oli oppinut
kirjoittamaankin ja että hän nyt sepittää hyvin suuressa arvossa
pidettyjä hengellisiä runoja. Muuan mies, joka lapsuudesta alkaen on
ollut sokea, kuuluu raamatusta ja virsikirjasta aukaisevan kohtia,
jotka hänelle mainitaan. Tämä on tosiseikka, jonka olen kuullut
luotettavilta miehiltä. Hän kuuluu tällöin tarkasti tunnustelevan
sormillaan ja melkein aina jotenkin varmasti onnistuvan. Kuinka
uskomattomassa määrin siis saattaa tuntoa kehittää!
Paikoittain Hämeessä naiset kehräävät kaikki lankansa niin sanotuilla
"puntturitalkoilla", jotka tapahtuvat seuraavasti: Kylän ämmät ja
tytöt kokoontuvat jonkun naapurin luo ja kehräävät päivässä tai
korkeintain kahdessa kaikki vuoden kehruut. Sitten mennään toisen
luo, ja siten kylän joka taloon samalla tavoin. Muutamissa paikoin
käytetään näissä tilaisuuksissa kahvia vieraiden kestitsemiseen,
toisissa paikoin on nauriiden paistaminen vielä käytännössä. Nämät
talkoot tapahtuvat talvella. Kaikki, eivät ainoastaan kylän vaan
myöskin koko pitäjän asiat otetaan täällä tarkastuksen ja pohdinnan
alaisiksi. Toiset kertovat satuja, toiset laulavat ja toisilla on
muuta hauskaa ajanvietettä. Poikia kokoontuu usein kujeilemaan
monella tavoin, tai ainakin uutisia kuulemaan. Toisia töitä,
jotka myös usein suoritetaan talkoilla, ovat rukiinleikkuu sekä
talvella tapahtuva hirrenveto. Niitä pidetään pieninä juhlina.
Parhaat saatavissa olevat ruuat kannetaan esille ja olutta ja
viinaa nautitaan runsaasti. Häissä on useita menoja, jotka
kuitenkin suuresti vaihtelevat eri pitäjissä. Omituisena seikkana
pidin Heinolan kappelissa kuulemaani tapaa, että sulhasella usein
kuuluu olevan noin 10 puhemiestä. Tuntuu siltä, kuin kaunottaret
täällä olisivat liian kovasydämisiä verrattuina muihin seutuihin,
missä sama asia suoritetaan yhden puhemiehen avulla, usein vallan
ilman puhemiestä. -- Noitumistaidossa hämäläiset ovat yhtä paljon
jäljellä savolaisista kuin nämä mainitussa ammatissa ovat jäljellä
karjalaisista ja etenkin pohjalaisista. Kuitenkin Hämeessäkin kuuluu
olevan muutamia vanhojen noitalukujen ja loihtujen jäännöksiä.
Tuo vanha tapa että kiristuorstaina, helluntai- ja juhannusyönä
mennään metsään ja siellä poltetaan suuria loimuavia kokkotulia,
on vielä monessa kohdin Hämettä pysynyt. Voisin vielä jatkaa näitä
huomautuksia, sekä mitä muuhun että niiden seutujen murteisiin
tulee, joiden kautta olen kulkenut, mutta katson sitä jotenkin
tarpeettomaksi, koska niitä osaksi on ennen kosketeltu toisissa
kirjoitelmissa, ja koska ne osaksi koskevat ainoastaan jotakin
erityistä seutua ollen siis ilman yleismerkitystä. Puhuakseni esim.
kielestä, niin ei täällä sanota, kuten Uudellamaalla ja Turun
läänissä: _tulee, menee kotia_ j.n.e., eikä kuten Savossa _tuloo,
mänöö kotiin_, vaan: _tullee, mennee kotio_. Ei myöskään sanota:
_vedes, kodas_, eikä _veessä, koossa_, vaan: _velessä, kolassa_.
Toukokuun 16 päivänä tulin siis Mäntyharjuun, Suomen entiseen
raakalaisseutuun. Osaksi kokeakseni, mitä vielä saattoi olla
jäljellä muinaisesta kuuluisasta raakuudesta, osaksi toivoen
veneellä pääseväni Mäntyharjun kirkolle, läksin maantieltä pitäjän
sydänosiin. Poikkesin oikealle mennäkseni Anettuun, joka sijaitsee
järven rannalla. Kuvittelin metsäkylissä olevan pelkkiä kurjia
savupirttejä pienine reppänän tapaisine ikkunoineen. Mutta suuresti
hämmästyin Kuhalaan tullessani, kun tuvassa oli suuret lasi-ikkunat,
ja kun itse rakennus sitäpaitsi oli sangen korkea. Ensin luulin
siellä asuvan jotakin herrasväkeä, mutta tämänkin luulon huomasin
vääräksi, sillä mentyäni sisälle näin emännän kerivän lankaa ja
piikojen pesevän pöytää leipomisen jälkeen. Kysyin tietä Anettuun
ja minulle osotettiin pieni polku, jonka sanottiin johtavan taloon,
mistä voin saada lähempää opastusta. Saavuttuani sinne, kyselin
edelleen; minut neuvottiin taas polulle, mutta annettiin muuten
vähän toivoa kirkkoveneeseen pääsemisestä, sillä joko se heidän
luulonsa mukaan oli lähtenyt matkaan tai jäi kokonaan lähtemättä.
Kerrottiin lisäksi, että Höltästä varmemmin saatoin päästä perille,
sillä siellä oli morsiuspari, jonka piti lähteä pois vasta seuraavan
päivän aamuna, sillä morsiusparit lähtevät näillä seuduin kotoa
saman sunnuntain aamuna, jolloin heidät päivällä vihitään, vaikkapa
kirkkotie olisi vielä pitempi kuin se täällä oli. Läksin siis
Hölttään. Jos kohta minua perinpohjin oli neuvottu poikkeamaan
milloin toiselle, milloin toiselle polulle, oli minun kuitenkin
hyvin vaikeata osata perille. Viimein tulin auringonlaskun aikaan
Höltän kievariin, missä kysyin, aikoiko morsiuspari lähteä veneellä.
Vastattiin heidän lähtevän hevosella, minkä vuoksi luovuin koko
aiotusta kirkkomatkastani. Täälläkin oli hyvät rakennukset, avara
tupa, sali ynnä kamari. Kievarinisäntä toi minulle illallisen,
jonka olin tilannut, mutta aamulla sain tilaamatta kupin kahvia.
Lähtiessäni kysyin häneltä, mitä olin velkaa, mutta hän ei tahtonut
ottaa mitään maksua ja pyysi lisäksi, että jäisin aamiaiselle, joksi
hän sanoi keittävänsä tuoretta kalaa. Mutta kun tämä kala vielä oli
järvessä, en saattanut odottaa sitä, vaan läksin matkaan. Muutaman
virstan kuljettuani tulin torppaan, jossa pojan sanottiin osaavan
jonkun runon Mäntyharjun kirkonrakennuksesta. Tapasin hänet ja panin
paperille sekä tämän että pari muuta runoa. Hänen velivainajansa
oli ne sepittänyt, minkä vuoksi hän suuresti näytti haluavan, että
ainakin ensinmainittu runo olisi painettu vainajan muistoksi.
Täältä ohjasin suuntani Hirvensalmen kappeliin, jossa ennen kaikkea
tahdoin tavata vanhan tuttavan, komministeri Hoffrénin. Ilman muuta
keskeytystä tulin Karikkamäelle. Koska minulla sieltä maitse olisi
ollut 1 3/4 peninkulmaa Toivolaan, tilasin itselleni soutajan, sillä
matka oli ainoastaan näpeän peninkulman pituinen. Lupasin miehelle
75 kopeekkaa, johon hän ensiksi näyttikin olevan tyytyväinen.
Mutta hieman mietittyään sanoi hän, ettei voinut suostua tehtävään
niin pienestä palkasta, varsinkin koska kova vastatuuli oli tekevä
melkein mahdottomaksi hänen soutaa yksin. Enemmän tehdäkseni pilaa
hänen merimiesrohkeudestaan kuin toden takaa, lupasin hänelle
50 kopeekkaa ja otin itse soutaakseni perille. Tähän ehtoon hän
kernaasti suostui, etenkin kun huomautin hänelle, että tuuli kyllä
oli ajeleva hänet takaisin kotirantaan, ilman että hänen rahtuakaan
tarvitsi vaivata itseään soutamisella. Läksimme siis matkaan, minä
sousin ja saattomies istui peränpitäjänä ja teki soutamiseni johdosta
monta kertaa sen johtopäätöksen, että minunkin syntymäseudullani
oli järviä. Soudettuani vähän matkaa rannasta, tuuli asettui
vähitellen, kunnes lopulta tuli melkein tyven. Yhtä paljon kuin
minulla oli syytä iloita siitä, yhtä suuresti se näytti pettävän
miehen toiveita. Hän virkkoi, että, jos olisi tietänyt tuulen
näin asettuvan, olisi itse mielellään soutanut, ja saavuttuamme
vastaiselle raanalle hän pyysi pari killinkiä lisää siitä, ettei
hänellä paluumatkalla ollut myötätuulta. Toivolasta minulla vielä
oli l 3/4 peninkulmaa Hirvensalmen pappilaan, ja tie sinne oli mitä
miellyttävin. Lehdet olivat puhkeamiskaudessaan ja metsä pukeutui
paraikaa vihreään kevätpukuunsa. Näki vielä, miten talvi ja kevät
taistelivat keskenään ja samalla huomasi, että voitto oli kevään.
Lähiseudun paimenet soittivat torviansa, ja nuo ihanat kansansävelmät
kaikuivat ylt'ympäri metsistä ja vuorilta. Hiivin huomaamattomana
vallan lähelle muutamia paimenia, jotka, karjansa ollessa laitumella
syömässä, itse istuivat metsän rinteessä ja puhaltelivat torviinsa.
Minä otin esille huilun ja rupesin soittamaan laulua "Ei ole ajat
enää niinkuin olit ennen" j.n.e. Torvet vaikenivat äkkiä ja paimenet,
tottumattomina huilun ääneen, eivät tarkoin tietäneet, pitikö
heidän juosta pois, vai etsiä se paikka, mistä ääni kuului. Koirat
ennättivät kuitenkin heidän edelleen, löysivät minut vainullaan
nopeasti ja alkoivat haukkua. Menin sitten paimenlasten luo; he
kohtelivat minua perin tuttavallisesti koko ajan, jonka viivyin
heidän luonansa. Vielä samana iltana saavuin Hirvensalmen pappilaan.
Täällä vietin seuraavankin päivän ja tiistaina Toukokuun 26 päivänä
menin tai oikeammin ratsastin Hoffrénin luo, sillä kirkkoherra
Sirelius tahtoi, säälien jalkojani, että minun piti ratsastaa.
Hoffrénin tykönä vävyin perjantaihin saakka. Lähtöni edellisen
päivän olin sudenajossa, joka pantiin toimeen tällä niemimaalla.
Näimme kyllä 5 tai 6 sutta, mutta ei ainoatakaan saatu kaadetuksi.
Täällä minulla oli tilaisuus käydä useassa talonpoikaistalossa, jotka
kaikkialla ovat huonosti rakennettuja. Naisilla on täällä, kuten
jo Mäntyharjussa, oma omituinen päähineensä. Pitkät hiuksensa he
ensin molemmin käsin nostavat suoraan ylöspäin, sitten tarttuvat
siihen vasemmalla kädellä läheltä päätä ja käärivät sen oikealla
kädellä päälaelle kiehkuraksi. Tämän päälle köytetään sitten
eräänlainen hattu, johon palmikko täsmälleen mahtuu, ja joka
kurenauhoilla kiinnitetään sen ympärille. Täällä, kuten myös
muutamissa naapuripitäjissä vihitään kaikki morsiusparit kernaimmiten
neljäntenä adventtisunnuntaina, Tapaninpäivänä tai helluntaina. Koska
seurakunnat ovat suuria, kuuluu usein tapahtuvan, että pappi yhdellä
kertaa vihkii noin 20 paria. Nämä asettuvat alttarinkehän ympärille
kaikki samalla kertaa. Kun pappi vastaanottaa vihkisormukset, kuuluu
hänellä olevan aika suuri vaikeus osata oikein antaa ne takaisin
kukin omistajalleen. Tavallisimmin hän panee ne siihen järjestykseen,
johon morsiusparit ovat asettuneet alttarinkehän ääreen, tai myöskin
hän panee ne järjestyksessä omiin sormiinsa, jolloin koko hänen
kätensä lopuksi on kauniisti hopeasormusten kaunistama. "Arpa" sekä
muut taikauskoiset tavat ovat täällä vallan yleisiä. Arvanheitto
toimitetaan täällä seuraavalla tavalla: seulan sisälaidalle pannaan
rautapalanen, hiiltä ja vähä suolaa sekä virsikirja; vastaisen laidan
ulkopuolelle kiinnitetään sakset, joihin kaksi henkilöä tarttuu,
kumpikin silmukkaansa nimettömällä sormellaan. Näin pidetään seulaa
vähän nostettuna maasta riippuvassa asennossa. Senjälkeen tehdään
useita kysymyksiä, jotka kaikki asetetaan niin, että vastaus saattaa
olla joko myöntävä tai kieltävä. Jos seula pysyy liikkumattomana,
merkitsee se kieltävää vastausta, mutta jos seula jotakin kysymystä
tehtäessä kääntyy, mikä lopulta välttämättömästi tapahtuu, koska
seulaa kannattavien sormet väsyvät, niin pidetään myöntävää vastausta
järkähtämättömän varmana. Niin esim: jos joltakulta on varastettu
jotakin, ja jos tavaransa menettänyt "arvan" kautta tahtoisi saada
varkaan selville, pitäisi hänen äskenmainittujen valmistavien
temppujen jälkeen kysyä: "Jos A. on kysymyksessä oleva henkilö,
niin käänny, seula!" Mutta jos nyt sattuu, ettei seula käänny,
niin ajatellaan heti toista henkilöä ja asetetaan kysymys häntä
tarkoittavaksi, kunnes seula viimein jotakin kysymystä tehtäessä
liikahtaa, jolloin sillä kertaa kysymyksessä olevaa henkilöä pidetään
varkaana. Toiset taas kiinnittävät huomionsa siihen, kääntyykö
seula myötä- vai vastapäivään. Tässä tapauksessa edellistä pidetään
myöntävänä, jälkimäistä kieltävänä vastauksena.
23:ntenä päivänä läksin kulkemaan Mikkeliä kohti. Hoffrén seurasi
minua Istrualan kylään asti, joka täältäpäin lähtien on mainitun
pitäjän ensimäinen. Sen tilan isäntä, jolle saavuimme, oli kuuluisa
siitä, että loihtujen avulla taisi parantaa tauteja. Toivoen voivani
houkutella häntä ilmaisemaan jotakin viisaudestaan päätin jäädä
tänne yöksi. Mutta koska ukko joko ei tahtonut ilmaista mitään, tai
koska hänellä ehkä ei ollut enempää, niin sain ainoastaan kappaleen
käärmeensynty-runoa. Hänen parannuskeinonsa, ennustuksensa ja
muu viisautensa perustui hänen oman vakuutuksensa mukaan öisiin
näkyihin, joihin hän näytti suuresti luottavan. Hän valitti vaan,
ettei hänellä joka yö ollut näitä näkyjä, vaan että hänen joskus
täytyi jotenkin kauan niitä odottaa. Loihtuihin hän ei niin suuresti
luottanut, koska ne usein olivat hänet pettäneet, lukuunottamatta
sitä käärmeenpisto-lukua, joka minulla oli kunnia saada häneltä ja
jonka piti olla vallan luotettava. Täältä läksin kirkkoväen kanssa
Mikkelin kirkonkylään. Vaikka vähän sain odottaa, en kuitenkaan
tahtonut lähteä yksin edellä, sillä on sangen vaikeata osata perille
täällä, kun ei ole mitään kunnollisia kyläteitä, vaan ainoastaan
pieniä polkuja, jotka alituisesti haaraantuvat ja käyvät ristiin.
Vielä toinenkin vaikeus on tottumattomalla, nimittäin väestön
opastuksien ymmärtämisessä. Sillä sen sijaan, että muilla seuduin
neuvotaan poikkeamaan oikean tai vasemman käden tielle, määrätään
Savossa kaikki ilmansuuntien mukaan. Tällainen tien neuvominen tuntui
minusta kovin kummalliselta. Muuan talonpoika opasti minua jotenkin
seuraavaan tapaan: Ensin menette tätä polkua pitkin eteenpäin,
sitten poikkeatte ensi tiehaarassa itään, seuraavassa pohjoiseen,
sitten kaakkoon ja sitten lounaaseen -- j. n. e. Vaivoin saatoin
pidättäytyä naurusta ja läksin matkaan melkein kokonaan ajattelematta
hänen ilmansuuntiansa, jotka enemmän vaan sekoittivat minua kuin
olivat opastuksena. Matkalla Mikkelin kirkolle puhelin Istrualan
talonpojan kanssa kaikenlaisista asioista niin perinpohjaisesti,
että varmasti näin hänen kasvoistaan, että hän todella uskoi olevani
ylioppilas, jonka olin arvokseni ilmaissut. Tällä matkalla oikaisimme
erään niityn poikki, missä muuan maamittari keppineen istui polun
laidalla. Näin selvästi, että talonpoika odotti minun puhuttelevan
maamittaria ruotsiksi, mutta tämä ei pälkähtänyt päähäni. Tämä antoi
talonpojalle aihetta vähentää minusta saamaansa hyvää ajatusta,
niin ettei hän tämän jälkeen enää näyttänyt olevan yhtä halukas
tiedustelemaan viisauttani kaikenlaisissa aineissa, koska taisi
pitää sitä jotenkin epäluotettavana. Mutta arvoni sai varmaankin
korvauksen vahingostaan, jos hän toisena helluntaipäivänä näki minun
toinen takki yllä pappilan kotiopettajan kanssa menevän kirkkoon.
-- Vielä minun on mainitseminen Hirvensalmesta, mistä äsken tulin,
että se ennen kuului olleen kreivi Brahen läänityksenä. Muistotaru
kertoo hänen aikoneen tänne rakentaa linnoituksen voidakseen sodan
aikana puolustaa seutua vihollista vastaan. Eräs vuori tai oikeammin
ylänkö, noin neljännespeninkulman päässä kirkolta, onkin nimeltään
Tornialan mäki, jolle mainittu linnoitus piti rakennettaman ja jolle
jo sen perustus oli laskettu. Sitä niemimaata ympäröivä järvi, jolla
kirkko sekä muutamat kylät sijaitsevat, on nimeltään Puulavesi.
Ennen sitä kuuluttiin sanotun Puolanvedeksi, puolalaisten muistoksi,
joiden tarujen mukaan, sanotaan tänne saakka ajaneen takaa pakenevia
lappalaisia, mutta täällä kohdattuaan mainitun järven pakosta
peräytyneen.
Iltapnolella 24:ttä päivää tulin Mikkelin pappilaan, jossa rovasti
Brunon otti minut hyvin vastaan. Täällä vietin helluntaipäivän, ja
minulla oli tilaisuus nähdä talonpoikais-morsiuspari hääpuvussaan,
joka oli sangen yksinkertainen. Mikkeliläinen luulee muuten
olevansa hieman sivistyneempi naapuripitäjien rahvasta, mutta
tämä sivistys on kovin epäiltävää laatua. Onpa merkillistä ja
samalla hyvin lamauttavaa sille, joka on hiukankin isänmaallismielinen,
kokea että Suomalaisen rahvaan sivistys melkein kaikkialla saapi
nurinpäisen suunnan. Puheiden ja tapojen vaatimattomuuden sijaan astuu
omavaltainen vapaus tai oikeammin sanottuna julkeus ja hävyttömyys.
Vieraanvaraisuus katoaa ja sen sijaan tulee ynseä ja välinpitämätön
vieraiden kohtelu. Kortit tunkevat syrjään viattomat leikit, perheet
riitaantuvat ja käräjöivät, ja pyyhkeillään naurettavan näköisiksi
tekevillä vaatteilla, jotka eivät sovi rahvaalle. -- Koska täällä
Mikkelin seuduissa maanteitä käy ristiin, saattaa kesällä useista
kylistä päästä rattailla kulkemaan. Onpa usealla talonpojalla muhkeat
kääsit, joilla hän komeilee kirkkomäellä. Tämän pitäjän väen murteessa
on omituista, että sanotaan esim. _vissa, kassoa, tarvissoo, vassa,
messä_ j.n.e., kun sitävastoin muualla Savossa sanotaan: _vihta, kahtoa,
tarvihtoo, vahta, mehtä_, j.n.e. Kirkko on puusta ja tilava. Muutamia
balsamoituja ruumiita, joita säilytetään edellisessä kirkossa, ei
minulla ollut tilaisuutta nähdä. Pappila, jossa asuin, sijaitsee
saaressa; siinä on paitsi kartanonpaikkoja tilaa pelloille ja varsin
vähäiselle määrälle niittyä. Täällä uin ensi kerran 26:ntena päivänä,
jolloin vesi oli täälläkin tarpeeksi lämmintä. Tulee huomata, että
jäänlähtö muutamina vuosina täällä tapahtuu vasta toukokuun
keskivaiheilla. Kuopion seuduilla, jotka eivät ole niin paljoa
pohjoisemmassa, kuulin kerrottavan, että siellä joskus ajetaan
jäitä myöten vielä toukokuun keskipaikoilla. 27:ntenä päivänä
yövyin erääseen kievariin. Aloin kirjoittaa muutamia lauluja, joita
useat kyytimiehet ja kylän tytöt minulle lauloivat. Katsomatta
kelloa kirjoitin niin kauan kuin voin nähdä päivänvalolla. Viimein
tuli jotenkin hämärä, ja koska lisäksi laulajani tahtoivat poistua,
lopetin ja huomasin, että kello oli vähän yli yhdentoista. Niin
valoisat ovat yöt täällä jo tähän vuodenaikaan. -- Seuraavana päivänä
tulin Juvalle. Eivätpä ainoastaan kauniit lehtimetsät, siellä täällä
jylhemmän havumetsän keskeyttäminä, tehneet miellyttävää vaikutusta
minuun, joka jalkamatkallani Hirvensalmella ja Mikkelissä näin
melkein yksinomaan aukeita mäkiä ja kaskeksi poltettuja lakeuksia,
vaan myöskin kansaa tulee minun mainita kiittävämmin. Koska tiesin
ylioppilas Gottlundin jo koonneen runot täältä, en edes kysellyt
niitä. Sen sijaan huvikseni kokoilin kasveja, mitä satuin löytämään,
ja kyselin taloissa niiden suomalaisia nimiä. Keräelmä kasvien ja
muiden luonnonesineiden suomalaisia nimiä mielestäni melkoisesti
edistäisi sen kysymyksen ratkaisemista, missä suomalaisten muinainen
koti oli. Tiedetään näiden nimien suuresti vaihtelevan eri seuduilla,
mutta siitä huolimatta on useita kasvien, lintujen, kalojen ja
muiden eläinten sekä kivennäisten y.m. nimiä, jotka yli koko Suomen
ovat samat. Jonkunmoisella varmuudella saattaisi siis olettaa,
että suomalaiset jo ennen tänne tuloansa ovat ne tunteneet, kun
sitävastoin useimmat niistä esineistä, joilla eri maakunnissa on eri
nimensä, luultavasti vasta heidän maahantulonsa jälkeen ovat tulleet
tunnetuiksi. Edellisten johdolla saattaisi lähemmin määrätä seudun,
jossa sellaisia eläimiä ja sellaisia luonnontuotteita on, ja tämä
seutu siis olisi ollut suomalaisten muinainen asuinpaikka.
29:nnen päivän vietin Juvan pappilassa. On helppoa kuvitella, miten
mieluista oli täällä tavata vanhaa opettajaani, kontrahtirovasti
Nykoppia sekä hänen vaimoansa, joka on kotoisin Uudeltamaalta.
Rovasti kertoi että hänellä yliopiston apulaisena Turussa usein oli
ollut kipua rinnassa, mutta että hän nyt enemmän ruumiinliikkeen ja
etenkin saarnaamisen avulla melkoisesti oli parantanut terveyttään.
Ollessani Turussa kuulin useiden toverieni mainitsevan pelkäävänsä
papinuraa, koska heillä oli heikonlainen rinta. Mutta tämä pelko
tuntuu olevan aiheeton, jos sillä kiivaammalla liikkeellä, joka
saarnatessa näyttää tapahtuvan puhujan keuhkoissa, yleensä on
yhtä edullinen seuraus. Tosin tiedän, että useat entisistä
yliopistotovereistani, jotka nyt ovat pappeina, ovat kokeneet samaa
hyvää vaikutusta saarnaamisesta, jopa muutamat ovat väittäneet siten
parantaneensa varman keuhkotaudin, mutta koska välistä myös kuuluu
käyneen päinvastoin, en tiedä, voitaneenko tätä parannuskeinoa
pitää yleisesti auttavana. Ruustinna valitti uudella kotiseudullaan
kaipaavansa kevään paraita koristuksia, sini- ja valkovuokkoja. Nämä
kukat eivät enää näy viihtyvän Savossa, en ainakaan missään täällä
ole niitä tavannut. -- Juvalta tulin Rantasalmelle. Yön 30:ttä päivää
vasten vietin herrastuomari Matti Hukkasen luona. Tämä mies lienee
jo ennestään tunnettu suomalaisista runoistaan, joista muutamia
on painettu Turun Viikko Sanomiin. Nyt olivat toiset suomalaisen
kirjallisuuden ystävät riistäneet häneltä kaikki hänen edelliset
runolliset tuotteensa. Yhden ainoan, aiottua kirkonrakennusta
käsittelevän runon kopioitsin hänen luonaan. Sitäpaitsi hän lupasi
vastedes antaa minulle useampia. -- Perjantaina 30:ntenä päivänä
tulin Rantasalmen pappilaan. Täällä tapasin taas entisen tuttavan,
komministeri Siljanderin, rovasti ja ritari Cleven apulaisen.
Sunnuntaina minulla oli tilaisuus nähdä kansaa juhlapuvussa. Olin
jo ennen kuullut kerrottavan, että Rantasalmen rahvas oli Savon
sivistyneintä, jonka vuoksi tahdoin nähdä sen kirkkovaatteissaan.
Miehillä oli yllänsä pitkät harmaat sarkanutut, osaksi myös
lyhyet takit. Naisillakaan ei ollut mitään erityisiä koristeita.
Heidän röijynsä olivat kuitenkin jotenkin aistikkaasti leikatut
ja niiden liepeet lyhyemmät kuin muilla seuduin olin nähnyt. Eräs
ruumissaatto veti huomioni puoleensa. Kaikki kantajat olivat
valkeissa vaatteissa, heillä oli nimittäin yllä pitkät valkeat
sarkatakit ja vyö miehustalla. En saata kieltää, että tämä saatto
minusta tuntui kauniimmalta kuin ne, joita olin tottunut näkemään
Hämeessä ja Uudellamaalla, missä kaikki kantajat ovat mustiin
puettuina. Muuan morsiuspari vihittiin iltapäivällä pappilassa.
Sulhanen oli puettu pitkään harmaaseen takkiin ynnä vyöhön; morsian
vallan yksinkertaisesti valkean ja punaisen viiruiseen hameeseen ja
esiliinaan ja tavalliseen sarssiröijyyn. Päässäkään ei ollut muita
koristeita kuin punainen, kaksin kerroin käännetty huivi, joka