Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839 - 05

pohjoiskarjalaisten kuulee sen sijaan ääntävän _oa ja eä_, jota
siis olisi sopivampi pitää yleisenä savolaisena ääntämisenä. Mutta
joko siitä syystä, etteivät nämä u- (o-) tai i- (e-)äänteet kuulu
puhtaina ääntiöinä, vaan pikemmin jonkunmoisina esiäänteinä tai
siitä, että savolaiset jo ovat tarpeeksi tottuneet käytännössä
olevaan kirjakieleen, tapahtuu että he jäävät tavailemaan ryhtyessään
lukemaan sellaista kirjoitusta, joka sanotaan olevan kirjoitettu
heidän murteellaan, ollen sitävastoin enimmästi jotenkin valmiit
lukemaan toisia kirjoja. Minulla oli mukanani Gottlundin kokoelma
"Pieniä runoja" sekä Topeliuksen kokoelma "Suomen kansan vanhoja
runoja ynnä myös nykyisempiä Lauluja". Näitä viimemainittuja, jotka
ovat painetut likimmiten tavallisen kirjakielen asuun, he lukivat
helposti ja sujuvasti; mutta samat henkilöt takertuivat Gottlundin
runoihin. Muistan vielä erään savolaisen, joka kauan tavaili säettä
"Käynkö mä viikon villapiänä?" Kysyin mikä häntä siinä hidastutti,
koska hän sitä ennen oli lukenut sujuvasti. Hän osotti sormella
viimeistä sanaa _piänä_ ja vastasi: "Tuo _i_ tuossa minua kammottoo."
Mainitsin, että o- (u-) ja e- (i-) pikemmin ovat pidettävät
esiäänteinä kuin varsinaisina ääntiöinä, sillä tämä on minun
vakaumukseni. Sellaisia sanoja, jotka kirjakielessä kirjoitetaan
aa:lla ja ää:llä, esim. _maata, näätä_, eivät savolaiset
äännä selvästi _moata (muata)_ eivätkä _neätä (niätä)_, vaan
pikemmin _môa:ta, neä:tä (muata, niätä)_, ja sellaiselle lyhyelle
ääntiölle, joka ei koskaan yksin voi muodostaa tavuuta ja joka ei
myöskään seuraavan ääntiön kanssa voine muodostaa diftongia, en saata
antaa sopivampaa nimeä kuin esiäänne. Mutta jääköön jo tämä asia!
Kesäkuun 8:ntena päivänä, sunnuntaina, tulin Kesälahdelle, joka jo
luetaan Karjalaan kuuluvaksi. Muutamien torppien kohdalla, josta
tieni kävi ohi, olivat pojat huvikseen kiekkoa lyömässä. Pysähdyin
katselemaan heidän leikkiänsä, jota he läsnäolostani häiriytymättä
jatkoivat. Hetken kuluttua tänne tuli muutamia miehiä, joista muuan
sanoi osaavansa moniaita runoja. Poikkesimme yhteen torpista, jossa
kirjoitin ne muistiin. Toisia sain samassa paikassa toisilta miehiltä
ja tytöiltä, joita oli kokoontunut ympärilleni. Sain myöskin tiedon
seudun etevimmistä "runoniekoista", joiden luona sitten kävin. Paras
näistä asui kolmen neljännespeninkulman päässä täältä Humuvaaran
kylässä, jonne illalla saavuin melkein läpimärkänä rankanpuolisesta
sadekuurosta. Kainulainen, se oli minulle osotetun laulajan nimi, ei
ollut kotona. Hän oli paraillaan uittamassa tukkilauttaa Puhoksen
sahalle, jolta häntä kuitenkin odotettiin seuraavana päivänä kotia
tulevaksi. Koska hänen kotona olevat veljensä vakuuttivat minulle
hänellä olevan paljo runoja muistissaan, päätin odottaa hänen
paluutaan. Maanantai-ilta teki jo tuloaan, eikä Kainulaista kuulunut.
Talon kaunis asema metsän laidassa sekä vanhan emännän, Kainulaisen
äidin, ja muiden perheenjäsenten minulle osottama ystävällisyys
saattoi odotukseni vähemmän ikäväksi kuin mitä odotus tavallisesti
on. Päinvastoin huvitti minua selittämättömällä tavalla siinä
metsässä käveleminen, jossa Kainulaisen isävainaja niin monasti oli
lukenut rukouksiaan metsän jumalille ja jumalattarille ja jossa
"Mehtolan neiot" entisaikoina olivat näyttäyneet suosikeilleen.
On muistaminen, että vanha Kainulainen aikoinaan oli ollut seudun
parhaita metsämiehiä ja että hänen metsästäjä-onnensa suureksi osaksi
ajan taikauskoisen luulon mukaan riippui metsänjumalien suosiosta,
joiden mielen hän muita paremmin osasi lauluillaan liikuttaa. Nämä
laulut olivat nyt menneet ikäänkuin perintönä hänen vanhimmalle
pojalleen, vaikkei tämä tosin ajan valistuksen vaikutuksesta enää
pitänyt niitä yhtä tehoisina kuin hänen esi-isänsä. Hän näytti
pikemmin pitävän niitä isän jättäminä pyhinä peruina, jotka paraiten
palauttivat hänen mieleensä lapsuudenajat, jolloin ne kaikki olivat
painuneet hänen muistiinsa. Antaakseni lukijalle käsitystä siitä,
miten suomalaiset metsämiehet rukoilevat metsän jumalia, tahdon tähän
liittää muutamia mainitun Kainulaisen metsärukouksista.

Peuraa pyytäissä.

Typeryyttä itki tyhjä,
vajouttansa valitti:
missä antaja asuvi,
elävi hyvä emäntä,
puhas muori puuhoavi? 5
Tuolla antaja asuvi,
elävi hyvä emäntä,
puhas muori puuhoavi
sakaroilla sarvilinnan,
metsänlinnan liepehillä. 10
Mitä tuo tekevi tuolla?
luista linnoa tekevi,
kynsistä kyhäelevi.
Annikka avainpiika,
Eva piika pikkarainen, 15
soitellos metinen pilli,
simapilli piiparoita
korvalla ehon emännän!
Et emäntä lienekkähän,
jos et piikoa pitäne, 20
sata piikoa pitäne,
tuhat muuta käskyläistä,
pihtipuolisen pitäjää,
karjan kaiken hallitsijaa,
villan kaiken vallitsiaa, 25
piteliää pitkän karjan,
suuren juonen juohteliaa.
Laske laapilampahasi,
minun pyytöpaikoilleni,
käytävillen keinoilleni. 30
Lummiki tytär Tapion!
luikuta lumikkiasi
tämän ilman kannen alle,
kohti miestä pyytävöä,
kohti konstia uroota, 35
vasten vaimon kannettua.
Anna juosta joutuisasti
vikevästi viiletellä,
kuin ei täy'y tännempöä,
niin tuo maalta tuonnempoa, 40
yli pyytävän yheksän,
pyytömiehen puolen kymmenettä,
minun pyytöpaikoilleni,
käytävillen keinoilleni,
takoa Tanikan linnan, 45
Pohjan penkereen perältä,
paikoilta papittomilta,
mailta ristimättömiltä,
nimen tietämättömiltä,
kirkon seitsemän seliltä; 50
anna juosta joutuisasti,
vikevästi viiletellä.
Hiien poika pikkarainen,
hyppäjä hyvän selän!
Ota kultakannuksesi 55
hopeaisen orren päästä,
kultaisesta lippahasta,
vaskisesta vakkasesta,
sillä kutkuta kuvetta,
sekä kaiva kainaloita, 60
anna juosta joutuisasti,
vikevästi viiletellä
kohti miestä pyytävöä,
kohti konstia uroota,
vasten vaimon kannettua, 65
vaskisissa valjahissa,
kultaisissa kahlehissa.
Tästä tänne tie menevi,
rata uusi urkenevi!
mennä suuren, mennä pienen, 70
täst' on sillat silkin pantu,
palttinoin pahimmat paikat,
pahat paikat palttinalla,
pantu Saksan palttinalla,
veran äärillä ve'etty, 75
kohti miestä pyytävöä.
Ukkoinen isä ylinen,
mies on vanha taivahinen!
ota kultainen kurikka
hopeaisen orren päästä, 80
komauta konkeloa,
säväytä säikälettä;
pane luut lotajamahan,
sääret säikälehtämähän.
Metsän armias antimuori, 85
metsän piika pikkarainen!
milloin vilja virtoavi,
kuin hän katsovi ylitse,
silloin aitoa ylennä,
milloin katsovi alatse, 90
silloin aitoa alenna,
kuin ei vilja vieremillä,
silloin aita annollahan.
Anna juosta joutuisasti,
vikevästi viiletellä, 95
tälle maalle tultuasi,
punalanka portahaksi
päällitse tulisen kosken;
täst' on sillat silkin pantu,
sillat silkin, suot sametin, 100
pahat paikat palttinalla,
pantu Saksan palttinalla,
veran äärellä ve'etty;
pane pursto purjeheksi,
seipo seiliksi rapaja, 105
anna juosta joutuisasti,
vikevästi viiletellä
ilman päien vierimättä,
siuloin sivuamatta,
Utu tyttö, neito terho, 110
Luonnotar tytär Tapion!
seulo seulalla utuja,
uron tuuhun tuntematta,
miehen vainun vainumatta.
Utu silmillen sivalla, 115
terhen korvillen karista,
lehtisilmä, haahen lanka,
pyy'ys kahtia jakoa;
jonka saatan saalihiksi.
Suuta silkillä sitaise, 120
väännä päätä väärällehen,
jott' ei pieksä pellavoita,
eikä liinoja levitä.
Pistä pellavapivosi
sekä kultakuontalosi 125
hopeaisen orren alle
tuona yönä ensimäissä,
toissa yönä keskimäissä,
viikon päässä viimestäin.
Tuoppas tuota tuulillain, 130
tuulillain, tuiskuillain,
ja säilläin, sateillain
kohti miestä pyytävätä,
kohti konstia uroota,
vasten vaimon kannettua. 135
Minun kultani kuluvi.
Ota vitsa viiakosta,
koivu korpinotkelmasta;
jok' ei virkku juoksemahan,
sitä siimalla sivauta, 140
nahkaruoskalla napauta,
kiiätä kivein mujuilla,
papelolla paa perästä.
Ota vitsa viittä syltää,
koivu kolmea tapaja, 145
joll' on vitsoit viljoasi,
karkottelet karjoasi.
Eipä miesten muienkahan
sinisemmät silmäripset,
jalan heitto hempeämpi, 150
koreammat kulmakarvat,
kuin on miesten meijän.
Lyöppä Ukko uutta puuta,
säväytä säikälettä,
komauta konkeloa, 155
viljan syntymäsioilla,
rahankarvan kasvimaalla.
Metsän ehtoisa emäntä,
metsän armias altinmuori,
tule nyt kullat ottamahan, 160
hopeat valitsemahan,
lempiliinasi levitä
Alle minun kultieni,
kullan maahan tippumatta,
hopean rivestymättä, 165
Minull' on kullat kuun-ikuiset,
toiset päivän selkeimmät,
kolmannet ijän-ikuiset,
isäni so'asta saamat,
vetämät Venäeheltä, 170
taluttamat tappelusta,
alta Riian riitelemät.
Minun kultani kuluvat,
hopeani hoikkenovat;
sinun on kullat karvaisemmat, 175
minun on kullat kirkkaimmat.

Repoa pyytäissä.

Ahon ainoinen emäntä,
ahon vippo valkoparta,
ylös nouse nostatate;
itseäsi huuetahan,
väkeäsi tarvitahan. 5
Nykäise nyherviäsi,
visko villahänteäsi,
katko karvapalliasi,
kohti miestä pyytävöä,
kohti konstia uroota, 10
vasten vaimon kannettua.
Tuuritteli neito ennen
rahaisiksi rantojani,
viljaisiksi vieriäni,
punaisiksi puoliani. 15
Mies puhas punakypärä,
siniviitta valkoparta!
Ota kynsinen kypärä,
kylvä kynttä pienemmäistä,
kylvä kynttä suuremmaista 20
minun pyytöpaikoilleni,
käytävillen keinoilleni.
Päistäryys pätövä neito!
päristele päistäriäsi,
karistele kaapujasi, 25
minun pyytöpaikoilleni,
käytävillen keinoilleni.
Mimerkki metsän isäntä,
havuhattu, naavaparta!
Mimerkki metsän emäntä, 30
tinatuppi vyö hopea!
Rammikko rahojen vanhin,
Louhi Pohjolan emäntä,
raskuta rahaista kättä,
kättä kirjaa kiimoittele, 35
tuona yönä ensimmäissä,
toissa yönä keskimmäissä,
viikon päässä viimeistään.
Kuin ei täy'y tännempöä,
tuoppas maasta tuonempoa, 40
yli pyytävän yheksän,
läpi katsovan kaheksan,
pyytömiehen puolikymmenettä,
minun pyytöpaikoilleni,
käytävillen keinoilleni, 45
suki mustii muikovia,
konstin koiven kantavia.
Kuin ei täy'y tännempöä,
tuoppas maalta tuonempoa
Pohjan pengertä piellen. 50
Lapin kantta kallistellen,
anna juosta joutusasti,
vikevästi viiletellä,
mailta ristimättömiltä,
nimen tietämättömiltä, 55
paikoilta papittomilta.
Ota vitsa viittä syltä j.n.e.

Jänistä pyytäissä.

Ukkoinen isä ylinen,
mies on vanha taivahinen!
nosta pilvi luotehelta,
toinen lännestä lähetä,
kolmas kohota koilta; 5
syrjin yhtehen syseä,
lomatusten leukaluita,
sa'appa mettä varvuilleni
metisestä taivahasta,
simaa pilvestä pirota 10
varvuilleni keskimäisiin;
muut täss' on vihavat varvut,
vaan yks' on metinen varpu,
jok' on latvoin laskettuna,
latvoin laskettu lumehen, 15
tyvi on käätty taivosehen,
latva pihtiä pitävi,
tyvi jousta jännittävi.
Eilen mie kävin metsässä,
kolm' on linnoa metsässä: 20
yks' on puinen, toinen luinen,
kolmas on kivinen linna,
se linna evestin linna.
Kuus' on kultaikkunoa,
kunni linnan kulmanteella, 25
mie katson sisähän noista,
siellä antajat asuvat,
ja viruvat viljan eukot,
käet on kultakäärehillä.
Annikka avainpiika, 30
Eva piika pikkarainen!
mene aittahan mäellä,
laske laapilampahasi,
Lupiluppa-korvasesi,
Anna juosta joutuisasti, 35
vikevästi viiletellä
muien siuloin sivuitse,
muien ansoin alatse,
minun pyytöpaikoilleni,
käytävillen keinoilleni, 40
kohti miestä pyytävöä,
vasten vaimon kannettua.
Kuk' ei virkku juoksemahan,
sitä virkuta vitsalla;
lyöppä virkuksi vitsalla, 45
nopeaksi nuoran päällä;
joka tieltä pois mennevi,
tiellen korvasta kohenna,
nahkaruoskalla napauta,
kiiätä kivein mujuilla, 50
papeloilla paa perästä.
Mutta asiaan, jonka keskeytin. Odotin mainittua laulajaa koko
maanantain, ja kun häntä ei kuulunut, päätin odottaa vielä kauemmin.
Päivällisaikaan seuraavana päivänä hän vihdoin tuli, mutta ollen
matkasta hieman väsynyt hän tahtoi ensin levätä. Illalla hän
kuitenkin lauloi minulle vähän, ja lopettaessaan vakuutti, etten
koko päivässä ehtisi panemaan kirjaan kaikkia niitä lauluja,
jotka hän osasi ja jotka vielä olivat kirjoittamatta. Seuraavana
aamuna pyysin häntä taas alottamaan laulamistaan. Hän vastasi,
ettei hän, vaikka olikin vanhin poika, saattanut jäädä pois
perheen yhteisestä työstä, sillä sen kautta olisi voinut syntyä
epäsopua ja tyytymättömyyttä hänen muissa veljissään, ja sitä hän
kaikin tavoin tahtoi välttää. Hän ei sanonut voivansa jäädä pois
työstä muuten, paitsi jos minä saatoin hankkia hänelle sijaisen.
Tiedustelin päivämiestä, mutta en voinut saada ainoatakaan, koska
kaikki tähän kiireiseen työaikaan olivat kiinni omissa töissään
tai muilla palkkalaisina. Minun täytyi siis suostua, vaikkakin
vastenmielisesti, siihen, että Kainulainen muiden mukana läksi
ulkotyöhön. Nyt koetin sinä päivänä hankkia edes seuraavaksi päiväksi
palkkalaista, mutta en onnistunut yrityksessäni. Illalla Kainulainen
palasi veljineen metsästä. Kerroin heille, että minun oli ollut
mahdoton hankkia päivämiestä, ja koetin taivuttaa muita suostumaan
siihen, että annoin heille yhteisesti palkkalaisen päivärahat,
joilla he tilaisuuden tarjoutuessa saattoivat palkata miehen nyt
poisjäävän veljen työtä korvaamaan. He lupasivat ottaa asiata
punnitakseen ja seuraavana aamuna he suostuivat tähän ehtoon. Nyt
siis laulaja oli käsissäni. Hän oli sangen tyytyväinen tähän lomaansa
ja mainitsi moneen kertaan iloisena, ettei hänellä vielä koskaan
ollut ollut niin suurta hyötyä lauluistaan kuin nyt. Iltapäivällä
arveli häh olevan vielä enemmän syytä tähän tyytyväisyyteen, kun
satoi hieman rankemmin ja hän nyt oli katon suojassa. Kirjoittelin
muistiin hänen laulujansa aamusta alkaen myöhäiseen iltaan muitta
keskeytyksittä kuin mitä ateriat aiheuttivat, ja lukuunottamatta
puolta tuntia, joksi päästin hänet kahvia keittämään. Tätä hän
itse ehdotti osottaakseen suurta mielihyväänsä siitä vapaudesta,
joka hänellä sinä päivänä oli raskaammasta työstä. Rahvas näillä
seuduin ei muuten ole tottunut kahviin, vaikka tämä Kainulainen oli
hankkinut itselleen kahvipannun ja oppinut kahvinkeittämis-taidon.
On huomioon ottaminen, että hän on kirkonmies, ja lienee tämän
arvonsa johdosta tahtonut hankkia itselleen tuon korukalun. Kun
illalla kysyin, osasiko hän vielä runoja, hän vastasi, että niitä
vielä saattoi olla jäljellä sen verta kuin panin kirjaan yhdessä
päivässä, mutta lisäsi samalla, että hänen oli vaikea palauttaa ne
kaikki mieleensä. Tahdoin siis samoilla ehdoilla vielä seuraavaksi
päiväksi saada hänet esilaulajakseni, mutta hän neuvoi minua olemaan
hukkaamatta niin paljoa rahaa hänen tähtensä. "Huomenna", hän sanoi,
"meillä kaikilla on kotityötä, ja jollei teistä tunnu epämukavalta,
voitte silloin panna kirjaan loput, sillä minä voin varsin hyvin
tehdä työtä ja laulaa samalla kertaa." Suostuin tähän ja kirjoitin
seuraavana päivänä hänen vieressään lyijykynällä sen, minkä hän
saneli. Täten tulin viipyneeksi tässä talossa useita päiviä. Koko
ajan vanha emäntä ja muu väki kohteli minua sangen hyvin. Tahdon
mainita vaan yhden esimerkin siitä, miten heidän hyväntahtoisuutensa
oli yhtä suuri kuin heidän älykkäisyytensä. Keskiviikkoiltana
menin kylpemään toisten kanssa. Palattuani tupaan saunasta, muutin
kuivat liinavaatteet ylleni ja ripustin saunahöyryjen kokonaan
kastelemat alusvaatteeni kuivamaan. Seuraavana aamuna en niitä
enää nähnyt enkä tietänyt, minne ne olivat joutuneet, ennenkuin
vasta torstaina illan suussa, jolloin näin ne puhtaaksi pestyinä ja
mankeloituina samassa paikassa. Kiitin emäntää, mutta hän kieltäytyi
kaikista kiitoksista ja sanoi, ettei ollut tehnyt muuta kuin mitä
on velkapää tekemään vieraalle, tuumien: "Mitäs ihmisestä olisi
joll'ei sitä hyvää toiselle tekisi." Hän lisäsi vielä: "Ehkä teillä
olisi ollut muutakin pestävää, minun olisi pitänyt kysyä teiltä,
mutta vanha ihminen ei muista kaikkea." Vastasin, että minulla
tosin oli pestäviä vaatteita vähän enemmän, mutta en kuitenkaan
tahtonut niiden pesemisellä vaivata häntä. Kuultuansa tämän hän ei
rauhoittunut, ennenkuin sai nämä muutkin vaatteet pesuun, ja hän
vakuutti, että ne kyllä ehtivät kuivaa kunnes läksin. Jätin silloin
hänelle yhdet kesähousut, jotka todella tahdoin saada pestyiksi,
koska aioin Kiteellä käydä muutamissa herrasperheissä. Lähtiessäni
tahdoin jollakin tavoin antaa emännälle korvausta niin hyvin usean
päivän elatuksesta kuin hänen muusta vaivastaan. Tarjosin hänelle
ruplaa, mutta hän sangen itsepäisesti kieltäytyi vastaanottamasta.
Minä puolestani olin päättänyt olla sitä takaisin ottamatta, jonka
vuoksi hän lopulta otti sen vastaan. Laulajalle annoin juomarahaksi
75 kopeekkaa, sillä hänen päivärahansa olin jo aikaisemmin maksanut,
Hänkin kieltäytyi sitä vastaanottamasta, jos kohta ei niin uutterasti
kuin hänen vanha äitinsä. Eräs laulajan veljistä, joka oli seppä,
oli antanut minulle muutamia sepänrunoja, joista yksi esim. kertoi,
miten Ilmarinen opetti ensimäisen sepän juottamaan kiinni rautaa.
Viimemainittu oli näet pajassaan takonut kirveitä ja kauvan turhaan
koettanut juottaa kiinni kirveensilmää. Ilmarinen kulki sattumalta
lähistössä ja kuuli hänen palkeidensa puhkuvan. Hän tuli ovelle ja
kysyi: "Kuinka monta kirvestä olet jo tänään saanut valmiiksi?"
Seppä, ollen vielä suuttuneempi huomatessaan, että muutkin tiesivät
hänen epäonnistuneista kokeistaan, vastasi: "Kymmenettä paraikaa
valmistan." Ilmarinen kääntyi pois, mutta sanoi mennessään sepälle
pari valaisevaa sanaa. Hän virkkoi: "Eipä edes sellaisillakaan
sepillä ole tähän aikaan päivästä yhdeksää kirvestä valmiina, jotka,
kuumennettuaan rautaansa hiiloksessa, viskaavat siihen hietaa." Seppä
meni heti etsimään hietaa, heitti sitä kiehuvalle raudalle, ja hänen
suureksi ilokseen se heti meni umpeen. Siitä tämä sepänkeksintö.
Näemme siis, kuinka sellaisetkin keksinnöt, jotka jokainen seppä
tätä nykyä tuntee ja joita sen tähden pidetään vähäarvoisina, ovat
alussa olleet niin tärkeät, että itse jumalat ovat neuvoneet niitä
esi-isillemme.
Ken haluaa saada koko runon, voi lukea sen tästä:
Eilän ennen rauta kiehui
alla ahjon Ilmarisen,
miks' ei siis minulla kiehu,
alla ahjoni aseta?
Mie olen ollunna opissa, 5
seissyt seppien pajassa
seitsemänsatoa vuotta,
Viisikymmentä keseä;
paaet kasvoit kantapäihin,
syli syttä hartioille, 10
kyynärä kyventä päähän,
kortteli kovaa nokea.
Nuin on ennen seppä lauloi,
kuivakulkku kuikutteli
armaan astuissa pajahan, 15
Itse seppä Ilmarisen.
Takoja ijän-ikuinen,
kysytteli, lausutteli,
sanan uksesta saneli,
yli kynnyksen kysyvi: 20
"Joko on kalu moneski?"
Seppä vastai viekkahasti:
"Jop' on kalu kymmenes."
Itse seppä Ilmarinen
sanan uksesta sanovi: 25
"Eipä niillä'än sepillä
liene kalu kymmenes,
jotka tunkevat tulehen,
rauan kourille koville,
hietaa heittävät sekahan." 30
Tuosta otti opiksensa,
seppä neuvoksi osasi,
tunki rautansa tulehen,
heitti hietoa sekahan,
niin on keitti kirvehensä, 35
vasaransa valmisteli.
Tästä sekä muutamista muista runoista, jotka seppä Kainulainen saneli
minulle, tarjosin hänelle lähtiessäni 20 kopeekkaa. Hän oli tähän
erittäin tyytyväinen ja katsoi maksua hyvin hyväksi, jonka saatoin
päättää hänen sanoistaan: "Virsiä tästälähin pitää alottaa takomaan."
Kysyin luuliko hän voivansa saada kokoon kunnollisen runon. Hän
vastasi:
Eilän ennen nuit' on tehty,
Laulettuna lasten luona,
päivät pitkät paimenessa,
illat kultaiset kujissa.
Juuri lähtiessäni täältä vanha emäntä tuli rupla kädessään ja
ilmoitti, ettei hän saattanut sitä pitää. Tarvitseehan teidän,
ennenkuin pääsette takaisin vanhempienne luo, ostaa melkoisesti
jalkineita, kuinka minä saattaisin ottaa vastaan rahoja Teiltä.
Pyysin häntä luopumaan mainitsemastaan huolesta jalkineiden suhteen
ja virkoin, että minulla siihen tarpeeseen vielä oli jäljellä rahoja.
Näin erosin tästä hauskasta paikasta. Muori lateli minulle siunauksia
koko matkani varaksi ja toivoi että kerran vahingoittumattomana
saisin jälleen nähdä kotiseutuni. -- Olen hieman laveasti kertonut
olostani Kainulaisen luona, en sattumalta, vaan siinä tarkoituksessa,
että lukijalle antaisin jonkunmoisen kuvan Karjalan rahvaan elämästä.
Valitsin kuvaukseni esineeksi pääasiallisesti tämän paikan, koska
täällä oleskelin kauemmin kuin minulla muuten oli tapana, ja
koska siis täällä opin oloja paremmin tuntemaan. Karjalaisten
vieraanvaraisuudesta saattaisin joka sivulla mainita todistuksia,
mutta koska se aiheuttaisi yksitoikkoisuutta, olen pikemmin jättänyt
sen tekemättä, kuin että ikävystyttäisin lukijaa, jota seikkaa en
aina ole voinut välttää. Useita karjalaisia emäntiä tapaa, joiden
omatunto ei salli ottaa maksua ruuasta. Etenkin metsäkylissä
sellaisia tapaa. Maantien varsilla ollaan hieman tottuneempia
ottamaan maksua, vaikka sielläkin, kysyessäni, mitä ruoka maksoi,
vastaus tavallisesti kuului: "On tuota ruokaa maksottakin vieraille
annettuna." Ja kun sitten toistamiseen halusin, että he määräisivät
maksun, he sanoivat tavallisesti: "Jos teillä nyt sattuu olemaan
joku ropo antaa lapsille." Samanlaista hyväntahtoisuutta ja
auttavaisuutta, joka ei kysynyt omaa etua, koin joskus kulkiessani
kaidanpuoleisten salmien ja järvien yli, jolloin soutajat eivät
tahtoneet ottaa maksua vaivastaan. Ellei rahvas, kuten moni lausui,
olisi tietänyt, etten omalla kustannuksellani tehnyt tätä jalkamatkaa
ja etten omasta kukkarostani maksanut rahoja, niin en varmaankaan
missään olisi saanut heitä ottamaan maksua. -- 13:ntena päivänä
läksin Humuvaarasta. Ilman sanottavaa keskeytystä saavuin illalla
Puhoksen maatilalle, jonka nykyinen omistaja on maisteri Fabritius.
Yön kuten myös seuraavan päivän olin täällä, ja minulla oli siis
tilaisuus lähemmin katsella näitä seutuja. Tällä maatilalla on
mitä kaunein asema Pyhäjärven ja Oriveden välillä, jotka täällä
yhdistää Puhoksen virta; tämän varrelle on rakennettu hyvä saha.
Orivedessä on Puhoksen kohdalla runsaasti pieniä saaria, joissa
melkein kaikissa kasvaa lehtimetsää ja jotka tarjoavat katsojalle
mitä ihanimman näyn. Orivedellä näin myös muutamia purjeveneitä,
ollen tämäkin minulle uusi kokemus Karjalassa. Pyhäjärvi, joka on
toisella puolella, ei tarjoa samaa miellyttävää näkyä. Maatilan
nykyinen omistaja puuhaili innokkaasti paikan kauneuden lisäämistä,
mikäli tämä saattoi tapahtua taiteen avulla. Muutamat hänen viime
vuosina puutarhaan istuttamansa omenapuut antoivat runsaita toiveita
pikaisesta hedelmäntuotannosta. Eipä ilmanalakaan taida olla niin
vallan epäsuotuisaa tässä suhteessa, sillä on esimerkkejä siitä,
että Suomen pohjoisemmissakin osissa omenapuut joskus ovat kantaneet
hedelmiä. Sahalaitos on hyvän vedensaannin vuoksi paremmanpuolisia.
Sangen terveellinen se on lähiseudun rahvaalle, kuten sellaiset
laitokset aina ovat. Sen kautta rahvas oppii panemaan arvoa metsäänsä
paremmin kuin minkään muun ohjauksen avulla. Talonpoika, jolla on
tilaisuus vaihtaa tukkinsa selvään rahaan, pitää aina huolta siitä,
ettei tämä rahalähde tulevaisuudessa häneltä kuivu. Se taaskin,
jolla ei ole tätä tilaisuutta, ei pidä metsää minkään arvoisena eikä
tunne, huolimatta kaikista ohjeista ja säännöistä, metsänhoitoa,
sillä hän pitää niitä kaikkia pelkkänä loruna ja tyhjänä puheena,
eikä usko metsänsä kelpaavan muuksi kuin kaskeksi polttaa. Näin on
rahvas Hirvensalmessa, Mikkelissä ja useilla toisilla seuduilla
tehnyt. Näiden seutujen talonpojan täytyy monen peninkulman päästä
hankkia itselleen kelvollisia hirsiä; jopa muutamat hankkivat
polttopuunsakkin ulompaa. Sellaisilla seuduilla taas, missä jollakin
lailla voi ansaita metsällään, talonpoikain näkee vuosittain myyvän
melkoisesti metsäänsä, ja kuitenkin se on parempi kuin edellisten.
Muutamilta Puhoksen lähellä asuvilta talonpojilta, jotka äsken olivat
vieneet tukkilauttansa sahalle, kysyin kuinka suuren summan arvon he
tänä vuonna olivat voineet myydä metsäänsä. Kuulin ihmetellen heidän
saaneen tukeistaan noin 80 ruplaa ja kysyin edelleen: "Montako vuotta
luulette metsäänne riittävän, kun vuosittain sitä näin karsitte?"
He eivät pelänneet mitään pikaista loppua. "Hakkaamme tulevana
vuonna", he vastasivat, "toisesta paikasta ja samoin seuraavina
vuosina, kunnes tukit ovat taas ehtineet kasvaa siinä paikassa,
mistä niitä otimme tänä vuonna, ja sitten menettelemme taas samassa
järjestyksessä." -- Puhoksesta ajoin komissiooni-maanmittari Telénin
seurassa "Lepolahti" nimiselle maatilalle, jonka omistaja on hänen
veljensä. Jotenkin lähellä Puhosta olevalta korkealta mäeltä, jonka
yli kuljimme, oli mitä kaunein näköala Orivedelle. Jos olisin ollut
maisemamaalaaja, olisin arvelematta kernaasti noussut kääseistä ja
kuvannut tämän ihanan näyn paperille, mutta koska minulla ei tätä
lahjaa ollut, ajoin yhä eteenpäin. Lepolahden maatilalla vietin
monta hauskaa päivää. Vihdoin läksin sieltä 17:ntenä päivänä ja
kuljin muutamia neljännespeninkulmia takaisinpäin samaa tietä, jota
Puhoksesta olin tullut, Niinikummulle, tavatakseni vanhaa talonpoikaa
Makkoista, joka oli seudun kuuluisin "loihtija". Kotvan aikaa sateen
jälkeen, joka tiellä oli yllättänyt minut, tulin Niinikummulle, ollen
kahden vaiheilla, pitikö minun ensin poiketa Makkoiselle vai erääseen
herraskartanoon, joka oli vallan lähellä Makkoisen tilaa. Valitsin
edellisen ajatellen, että hän mieluummin ilmaisisi minulle tietonsa,
kun piti minua omaan säätyynsä kuuluvana, kuin jos herraskartanosta
tullen olisin poikennut hänen luoksensa. Ukko, jolla oli valkea
pitkä parta, näytti minusta aika oudolta, ollen vähän todellisen
noidan näköinen. Tervehdittyäni häntä ja puhuttuani muutaman sanan,
huomasin hänen vieressään hänen käyrän nuuskasarvensa, josta päätin,
että hän oli tottunut nuuskaaja. Otin siis esille nuuskarasiani ja