Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839 - 02

  tämän viivytyksen syytä kysymään. "Kievarinisäntä työskentelee
  yläporstuassa, voitte itse mennä", sanoi poika kiukkuisen näköisenä.
  Menin isännän luo ja kysyin, eikö ollut yhtään hevosta kotona, vai
  miksi minun annettiin odottaa niin kauan. "On kyllä hevosiakin,
  vaikkei kisälleille anneta", vastasi isäntä äänenpainolla, joka
  olisi voinut suututtaa ketä tahansa. Rauhoituin kuitenkin, sanoin,
  etten ollut kisälli, luettelin kaikki pitkät arvonimeni, kuten civis
  academicus, philosophiæ candidatus, medicinæ studiosus, stipendiarius
  publicus (Nylandus), ja kun tämä kaikki ei näyttänyt tekevän
  häneen muuta vaikutusta kuin että hänen suunsa minun lausuessani
  jokaista uutta arvonimeä aukeni hieman enemmän, ikäänkuin hän
  siihen olisi tahtonut yhdellä kertaa koota kaikki nämä ihanuudet,
  niin minä lopuksi virkoin olevani maisteri. Tähän en saanut muuta
  vastausta kuin "sanokaa Kransille (suuri musta permannolla loikova
  koira) senlaisia, ehkä hän uskoisi ja kyydittäisi teitä..." Tämä
  ivallinen vastaus saattoi sydämeni sellaiseen epäjärjestykseen, että
  pelkäsin sen panevan mäsäksi kaikki vasemman puoliset kylkiluuni.
  Melkein vaistomaisesti oikea nyrkkini puristautui kokoon ja
  oli jo valmis ryhtymään lisätodisteluihin, kun samassa renki,
  jykeäluinen, harteva mies, sattui tulemaan sisään ja esti minua
  käyttämästä näitä tilapäisiä todistuskeinoja. Minun kävi vallan
  niinkuin yliopistollisessa väitöksessä, kun "præses" suvaitsee
  puuttua asiaan, jolloin vastaväittäjä usein menettää rohkeutensa
  ja virkkaa: "concedo" (myönnän). Enempää ryhtymättä selityksiin,
  jotka, kuten kaikesta saatoin päättää, olisivat olleet hyödyttömiä,
  menin harmissani ja vaieten asuintupaan, heitin laukun selkääni ja
  lähdin matkaan. Mennessäni sanoi sama poika, joka aikaisemmin oli
  minua suututtanut: "käydenkö magisteri lähtee?" Ja kun minä loin
  häneen pari äkäistä katsetta, huomasin selvästi, että kaikki vetivät
  suunsa nauruun. Pidin itseäni onnellisena kun pääsin tästä ikävästä
  paikasta ja häpesin enimmin sievien tyttärien edessä, joiden silmissä
  kernaasti olisin tahtonut olla pelkkää kisälliä vähän parempi mies.
  Päivä oli jo niin matalalla kuin ennen muinoin Turussa siihen
  aikaan, jolloin tyhjät punssitynnyrit vappukentällä kehottivat
  meitä ajattelemaan kotimatkaa, mutta minulla oli vielä puolentoista
  peninkulman matka Hämeenlinnaan. Vaikka olinkin väsynyt, kuljin
  kuitenkin pysähtymättä noin peninkulman matkan ja olisin varmaankin
  poikennut johonkin talonpoikaistaloon yöksi, ellen kievarinisännän
  vuoksi olisi ollut suuttunut jokikiseen talonpoikaan. Sitäpaitsi
  oli tulet jo sammutettu niissä paikoin, joiden ohitse tieni kulki,
  ja pelkäsin että minua olisi voitu luulla rosvoksi, jos noin yöllä
  olisin kolkuttanut heidän ovelleen. Sinun tulee muistaa, että tämän
  seudun kyliä senlaiset vieraat joskus käyvät tervehtimässä. Pitikö
  minun siis mennä kaupunkiin? Mutta kuka siellä keskellä yötä antaisi
  minulle majaa? Olinpa todella pulassa, kun onnellinen ajatus minut
  siitä pelasti. Voinhan mennä tien vieressä olevaan havumetsään
  ja siellä tehdä itselleni vuoteen kuusenhavuista, -- tuuma,
  minkä heti toteutinkin. Mutta saattoihan vilustua! Vieläpä mitä!
  Lepäsiväthän muinoin Turussa useat sankarit iloisten vappukemujen
  jälkeen paljaalla maalla ja nousivat ylös seuraavana aamuna sangen
  virkistyneinä. Muistelen erästä, joka koko yön oli nukkunut pää
  lumikinoksen laidalla ja joka seuraavana aamuna oli pahoillaan
  ainoastaan siitä, että hänen täytyi kulkea neljännespeninkulman matka
  kaupunkiin virkistämään ruumistaan rohtoryypyllä. Tämä kiireessä
  suorittamani vertaaminen, väsymys, uneliaisuus, yö saattoivat minut
  ilman suurta ajanhukkaa metsään, ja pian makasin kyynärän korkuisella
  kuusenhavuista tehdyllä vuoteelle, jolle kokosin niitä melkein yhtä
  suuren joukon peitteeksi. En vielä tiedä, näinkö unta vai mistä tuo
  lie johtunut, että yltympäri metsässä kuulin kauheata melua, eri
  ihmisääniä milloin miltäkin taholta ja koirien haukuntaa. Jos olisi
  ollut toinen vuorokauden aika, en olisi hetkeäkään epäillyt, että
  oltiin suden- tai karhunajossa. Koirat minua enimmin kauhistuttivat,
  sillä jos ne olisivat vainunneet minua ja nostaneet melua epävarman
  tyyssijani ympärillä, niin olisi minut varmaankin vangittu rosvona.
  Tätä hälinää kesti runsaasti tunnin ajan, jonka jälkeen kaikki kävi
  hiljaiseksi, ja minä joko todella vaivuin uneen tai lakkasin unta
  näkemästä. Herätessäni kello 1:n ajoissa olin edellisen päivän
  jalkamatkan jälkeen niin virkistynyt, etten mitenkään saattanut
  uudelleen nukahtaa. Jalat, kädet ja koko ruumis olivat niin
  täydelleen levottomat, että oli mahdotonta hetkeäkään pitää niitä
  liikkumattomina. Pidin tätä merkitsevänä viittauksena alottamaan
  päivän vaellusta, nousin siis ylös ja aloin astua. Mutta minne? Yö
  oli niin pimeä, etten nähnyt monta kyynärää eteeni; muuten kai olisin
  löytänyt tien, joka ei ollut varsin kaukana makuupaikastani. Kun ei
  ollenkaan tiedä minne mennä, ei ole muuta kuin kaksi menettelytapaa:
  joko paikalleen jääminen tai nenän osoittamaan suuntaan kulkeminen.
  Minä luotin nenääni ja läksin kulkemaan, mutta vaikka pidinkin sen
  opastusta varmana, se näytti minut kuitenkin väärälle tolalle.
  Metsään eksyminen ei ole mikään tavaton asia, jonka tähden en sitä
  huoli kuvailla. Lopuksi löysin tien, jota seikkaa minun täytyy
  huomauttaa, jotta et luulisi minun yhä vielä olevan metsässä. Noin
  kello 2:n ajoissa olin Hämeenlinnassa ja etsittyäni löysin sen
  apteekin, jossa ennen olin palvellut oppilaana. Portti ei ollut
  lukossa, joten esteettä pääsin apteekkioppilasten makuuhuoneen
  eteiseen ja aioin ruveta naputtamaan heidän huoneensa ovelle, kun
  tämä ovi ensi kosketuksestani heti aukeni selälleen. Jos olisin ollut
  taikauskoinen, olisin voinut luulla talon kotihaltijan tunteneen
  minut ja tehneen minulle tämän palveluksen, mutta nyt ajattelin vaan,
  ettei lukonsalpa ollut mennyt tarpeeksi sisälle pihtipielen reikään,
  vaan että se oli pysähtynyt sen suulle. Muuten en paljoa välittänyt
  siitä miten pääsin sisälle, kunhan vaan pääsin. Lääkkeenvalmistajat
  nukkuivat sikeästi eivätkä näyttäneet heräämisen merkkiäkään.
  Luulinpa melkein unenjumalan painaneen kiinnelaastari-liuskan
  poikkipuolin heidän silmäluomilleen. Otin sohvankannen, joka oli
  pystytetty konttorinovea vastaan, asetin sen kummankin pään alle
  tuolin ja valmistin itselleni tähän vuoteen konttorissa olevista
  vanhoista kauhtanoista ja muista vaatteista. Kaiken tämän tein niin
  hiljaa, ettei kukaan huoneessa olevista herännyt. Sitten panin maata
  ja nukuin kauan, aina päivänrintaan, lääkkeenvalmistajain suureksi
  hämmästykseksi, he kun eivät mitenkään voineet selittää miten ja
  mistä olin tullut. Kun heräsin ja minun piti mennä likööri-kamariin,
  minne proviisori pitäen huolta terveydestäni oli pyytänyt minua
  tippoja maistelemaan, tunsin omituista hellyyttä jalkapohjissani.
  Vedin saappaat jalasta ja tarkastelin niitä joka puolelta, mutta näin
  niiden olevan virheettömät. Taidatpa nauraa yksinkertaisuudelleni,
  kun oletin saappaissa piilevän tunnetta, mutta otappa huomioon, ettei
  varovainen lääkäri tutkiessaan vamman syitä jätä mitään tutkimatta.
  Saappaista siirryin sukkiin, jotka, lukuunottamatta pientä kannassa
  ja suurempaa varpaan kärjessä olevaa reikää, myöskin olivat hyvässä
  kunnossa. Jäljellä oli itse jalan tarkastus, ja heti ensi katseella
  sen alapinnassa huomattiin suuria rakkoja. Tämä ikävä seikka estää
  minua muutamaan päivään jatkamasta matkaani ja tarjoaa minulle
  laillisena syyn jäädä ainakin viikoksi Hämeenlinnaan. Jos vastaat
  tähän kirjeeseen, saat pian enempiä tietoja ystävältäsi -- -- --.
  Toukokuun 6:na päivänä läksin Hämeenlinnasta ja saavuin yöksi
  Heinäkankaan kestikievariin. -- Saatat helposti kuvitella; että
  kernaasti tahdoin tavata nuorta isäntää, kun vaan muistelet
  että noin 7 tai 8 vuotta asuessani Hämeenlinnassa usein kävin
  tässä maatalossa. Silloin ei kestikievari vielä ollut tässä vaan
  neljännespeninkulman päässä tästä eteenpäin Eteläisissä. Vaan tämä
  tila oli silloin apteekkari Bjuggin hallussa, joka sittemmin myi
  sen nykyisen isännän isälle. Sama nuori isäntä, joka silloin vielä
  oli poika, kävi usein Hämeenlinnassa, ja mitä vähäistä hän joskus
  tarvitsi apteekista annoin hänelle usein maksutta kuin oman lampuodin
  pojalle ainakin. Täten tuli hän minulle niin kiitolliseksi, että
  kun kerran hänen mukanaan tilasin Forssiuksen algebran Turusta, hän
  ei mitenkään suostunut ottamaan maksua tästä kirjasta. Ja vielä
  nytkin hän osotti minulle erityistä ystävyyttä antamalla minulle
  yömajaksi kamarin ja sijoittamalla sen edessä saliin makaamaan erään
  venäläisen upseerin ja tämän palvelijan. Illalla, josta vietin
  osan tuvassa, tapasin vanhan savolaisen rakuunan. Tämä harmaapää
  sankari oli väsyneenä taistelun telmeeseen valinnut toisen,
  rauhallisemman toimeentulokeinon. Hän oli hylännyt miekan ja sen
  sijaan tarttunut matkasauvaan, ja patruunalaukun asemessa hänellä
  nyt oli selässä ruokapussi, joka lesken öljyruukun tavoin aina pysyi
  tyhjentymättä. Hänen terävät säihkyvät silmänsä, hänen levolliset,
  älykkäät kasvonsa ja arvokas, tasainen käyntinsä ilmaisivat kohta,
  mihinkä ihmisluokkaan hän ennen oli kuulunut. Ainoastaan viikset
  olivat epäkunnossa ja tuuhean harmaan parran ympäröimät, vallan
  kuin puutarhan pensaat ja puut, jotka paremman hoidon aikana ovat
  olleet säännöllisesti leikattuina, mutta jotka laiminlyötyinä pian
  toisiinsa takertuneina kasvavat metsäksi. Hänen kookas sauvansa oli
  alapäästä huolellisesti raudalla kengitetty, ja sen yläpäässä oli
  rautakoukku, joka lähinnä vivahti hänen muinaisen miekkansa kahvaan.
  Pitkällinen harjoitus oli hankkinut hänelle niin suuren taitavuuden
  tämän aseen käyttämisessä, että hän sillä sangen helposti karkoitti
  kokonaisen koirapataljonan, joka tavallisesti kylissä karkasi hänen
  kimppuunsa vaikeuttaen hänen pääsyänsä sinne. Tämä vanha soturi piti
  kerjäämistä arvoansa alentavana, ja koska hänen kuitenkin täytyi
  elää kuolinpäiväänsä asti, oli luonnollista, että hän arvokkaammalla
  tavalla tahtoi päästä tämän murheenlaakson läpi. Senpä vuoksi hän oli
  ahkeroinut ennustustaidon harjoittamista. --
  En vielä ollut ehtinyt panna maata, kun venäläinen upseeri saapui
  kestikievariin ja jäi sinne yöksi. Hän oli jotenkin viluissaan
  ja tilasi itselleen hyvän valkean, jonka ääressä puhelin hänen
  kanssaan sen verran kuin taisin venättä. Sitten panin maata ja olin
  hyvin ehtinyt nukahtaa, kun joku äkkiä koputti sen huoneen ikkunaan,
  jossa upseeri makasi. Minä heräsin tähän kolkutukseen ja sain heti
  nähdä vanhan kinmaasi- ja yliopistotoverin, komministeri Martinin
  Lammilta. Hän oli käynyt Hämeenlinnassa, jossa oli kuullut minun
  lähteneen sieltä Lammin pitäjää kohti. Hän arvasi minun yöpyneen
  Heinäkuukaan kievariin ja poikkesi sentähden sinne minua tapaamaan.
  Hän pyysi minua tulemaan kotiinsa Lammille, ja minä noudatin
  mielelläni kutsua. Sillä olihan minulla huvia siitä, että sain
  tavata entistä kimnaasi- ja yli-opistotoveria ja puhella hänen
  kanssaan, ja sitäpaitsi hänen kääseissään pääsin kolme peninkulmaa
  eteenpäin. Seuraavana aamuna tulimme rovasti Appelrothin luo, missä
  Martin asui. Vietettyäni täällä pari hauskaa päivää, läksin Koskelle
  ja Hollolaan. -- Lammin pitäjä monine pyöreine kunnaineen tarjoaa
  matkustajalle kauniin näyn. Maa on muuten jotenkin tasaista, mutta
  siellä täällä näkee noita kunnaita, joista muutamat ovat melkoisen
  korkeat ja matalampien puiden ja pensaiden peittämät. Nämä ovat
  suunnattoman suurten mättäiden näköisiä ja sopisivat varsin hyvin
  moneen isoon puutarhaan. Muuten tämä Lammin pitäjä, samoin kuin
  Kosken kappeli, on Suomen paraita pellavaseutuja. Vihreä pellava,
  jota markkinoilla ostetaan, on enimmäkseen täältä kotoisin. Kysyin
  miten sitä valmistetaan, mutta valmistustavassa ei näyttänyt olevan
  mitään erinomaista, joka voisi tehdä sen niin oivalliseksi kuin sitä
  kehutaan, jos ei sitä ota lukuun, ettei pellavaa täällä liottamisen
  jälkeen kuivateta maassa, kuten muualla on tavallista, vaan että se
  sidottuna pieniin kimppuihin ripustetaan aidanseipäihin. Koskella
  minulle kerrottiin, kuinka seudun väestöä joku vuosi sitten oli
  puijattu pellavakaupassa. Muutamat arkangelilaiset talonpojat, jotka
  usein ennen olivat ostaneet heiltä suuria pellavamääriä, olivat
  taas ilmestyneet seudulle, mutta ilman rahoja. Heidän antamastaan
  velkakirjasta olivat useat kuitenkin antaneet heille pellavia, mutta
  sittemmin ei heitä ole täällä näkynyt. -- Kulkiessani Koskella
  kasvoi tieni varrella paljon näsiäispensaita (Daphne Mesereum),
  jotka nyt (toukokuun 9 p.) olivat täydessä kukassa. Tuo Daphnen
  nimi johti muistooni tarun Apollon rakkaudesta Daphne keijukaiseen.
  Liekköhän auringonjumala todella rakastunut johonkin toiseen
  keijukaiseen, ajattelin. Onhan tämä kyllin kaunis ja tarpeeksi tuon
  rakkauden arvoinen! Ainakin sillä siihen vielä muiden rinnalla on
  etuoikeutensa, eikä se myöskään näy olevan niin nurjamielinen kuin
  runo väittää. Johan se on morsiuspuvussaan, vaikka auringonjumala
  vasta pikimältään käy sitä tervehtimässä ja jotenkin harvoin luo
  katseensa sen purppuranpunaisiin kasvoihin. Minä puolestani en usko
  runoa, joka kertoo Daphnen tylyydestä; kuinka se voisikaan yhtyä
  sellaiseen kauneuteen? -- --
  Illalla tulin Hollolan pappilaan. Täällä tapasin vanhan
  tutkintotoverini maisteri Langin, jonka kanssa melkein kokonaista
  kuusi viime vuotta olen asunut yhdessä. Vaikka ei ollut täyttä
  vuotta kulunut siitä kuin erosin hänestä Turussa, oli se kuitenkin
  tarpeeksi pitkä aika, jotta toistemme kohtaaminen täällä meissä
  herätti mitä miellyttävimpiä tunteita. Seuraavana päivänä kuljimme
  hänen vanhempiensa talolle, joka oli näpeän peninkulman päässä
  pappilasta. Mutta koska jää hiljan oli lähtenyt ja vielä ajelehti
  ympäri Vesijärveä, jonka yli meidän piti soutaa, oli meillä paljon
  vaikeuksia ennenkuin löysimme maallenousupaikan. Viimein tulimme
  kuitenkin niemelle, joka oli vapaana ajojäästä. Vielä meidän oli
  jalkaisin kiertäminen eräs lahti tullaksemme Kaitaan, niin että
  olimme hieman väsyneinä, kun saavuimme perille. Vietettyämme täällä
  kaksi sangen hupaisaa vuorokautta, palasimme taas pappilaan. Vielä
  ajojää esti meitä kulkemasta veneellä koko matkaa, jonka vuoksi
  vene oli vedettävä kaidan kannaksen poikki, jolla upoten polvien
  yläpuolelle kahlasimme savessa. Kun meillä sitäpaitsi Parinpellon
  rannasta, jolle nousimme maihin, oli astuttavana savisia ja mutaisia
  kujasia ennenkuin pääsimme pappilaan, ei ollut kummallista, että
  olimme kahden muurarinkisällin näköiset. Koska oli sunnuntai, täytyi
  Langin virkansa tähden lähteä kirkkoon, mutta minä pidin parempana
  jäädä pappilaan. Seuraavana päivänä minulla kuitenkin oli tilaisuus
  katsella Hollolan kirkkoa sisältäkin. Alttarin läheisen permannon
  muodostavat suureksi osaksi lukuisat hautakivet, joihin piirretyt
  kirjoitukset olivat jotenkin epäselvät, niin ettei niitä voinut
  lukea. Näin kuitenkin vuosiluvuista, että muutamat niistä olivat
  noin 200:n vuoden ikäisiä, toiset nuorempia, ja ne kätkivät allansa
  muutamien seurakunnan huomatumpien sotilashenkilöiden ja pappien
  maallisia jäännöksiä. Tämä kirkko on muuten kivestä ja on viimeinen
  kivikirkko, jonka matkallani Savon ja Karjalan halki näin. Toukokuun
  13:ntena päivänä läksin täältä. Lang sekä muut täkäläiset ystävät
  saattoivat minua kolmenneljännespeninkulman matkaa Hertsanalan
  kylään; sieltä minun piti vesitse lähteä näpeän peninkulman päässä
  olevaan Paimelaan. Hertsanalaan saavuimme kello yhden aikaan
  iltapäivällä. Täällä panimme toimeen jäähyväispäivälliset, jonka
  jälkeen neljän aikaan läksin sieltä. Vielä kauvan viipyivät ystäväni
  erään vuoren kukkulalla. Matka kului, ja näin heitä enää vaan
  epäselvästi; viittasin heille vielä kerran "hyvästi" ja olin nyt taas
  yhtä yksin kuin kaksi viikkoa sitten, erottuani kotiväestä. Eronhetki
  ja ero on yleensä sangen tukalaa. En tiedä mistä raskasmielisyys
  silloin niin voimakkaana tulee. Unhotamme kaiken muun, ja ajatus
  kiintyy kokonaan niihin, joista olemme eronneet. Usein tahdomme
  palata ja senkautta pidentää tätä haikeata hetkeä. Ehkä tämä
  eronhetki, joka meihin tekee niin syvän vaikutuksen, on aavistusta
  viimeisestä meitä odottavasta eronhetkestä, tai ehkä me noiden
  edellisten kautta totumme taipumaan siihen ajatukseen, että viimeinen
  meitä odottaa. -- --
  Puolentoista tunnin soutumatkan jälkeen olin Paimelan rannassa.
  Kysyin soutajapojalta, mitä hän tahtoi vaivastaan. Hän virkkoi:
  "antakaa iteh kunniastasi mitä arvaatte", mutta koska nämät
  kunnianmukaiset maksut eivät aina ole paraita, vaadin häntä itseään
  määräämään. Silloin hän sanoi olevan tavallista, että maksettiin
  kaksinkertaiset kyytirahat järvien yli kuljettaessa, ja minun
  täytyi siis antaa hänelle 44 killinkiä, sillä minulla ei sattunut
  olemaan pienempiä pankkiseteleitä. Tällaiset vesimatkat, ajattelin
  muuten, pian tyhjentäisivät kukkaroni, jonka vuoksi päätin joko
  kokonaan välttää niitä tai edeltäkäsin sopia soutajan kanssa
  kyytirahasta. Täältä läksin Paimelan kylän kautta Heinolaa kohti.
  Nimi Paimela palauttaa matkustajan mieleen sen kauniin lahnalajin,
  jota ennen täällä pyydettiin. On omituista, ettei, vaikka Vesijärvi
  on maamme suurempia järviä, useammissa paikoin sitä saada tätä
  oivallista lahnaa. Ennen sitä pyydettiin pääasiallisesti Paimelassa,
  mistä se on saanut nimensä, mutta viime aikoina tapahtuneen
  veden laskemisen jälkeen on Vesijärven lahna hylännyt entiset
  olopaikkansa. Paimelaiset saavat nyt varsin vähän tai eivät saa
  juuri ollenkaan tätä puheenaolevaa kalaa, jotavastoin toiset kylät,
  joihin kuuluvissa kalavesissä se ennen ei näyttäynyt, nyt pyytävät
  sitä niin runsaasti, että niiltä sitä riittää myytäväksikin. Tätä
  kalaa sanotaan kuitenkin vielä "Paimelanlahnaksi". Nimismies Langin
  luona Kaidassa sain tilaisuuden syödä tätä lahnaa sekä tuoreena
  että suolattuna. Koska jo ennen olen syönyt Kokemäen siikaa,
  luulen sananparren: "Paimelanlahnalla, Kokemäensiialla konsanansa,
  Maailmassa ei ole vertaistansa" todella olevan oikeassa. --
  Täältä tulin yöksi Asikkalan nimismiehen, mainitun Langin veljen
  luo. Toisena päivänä läksin sieltä Heinolaan. Pitkin koko laajaa
  hietakangasta, joka on Urajärven ja Heinolan välillä, kasvoi
  sormivuokkoja (anemone pulsatilla), jotka saattoivat tuon karun
  kanervaisen kankaankin miellyttävän näköiseksi. Ensimäinen seikka,
  johon Hämeenlinnasta päin Heinolaan tulleen matkustajan huomio
  kääntyy, on muhkea äsken rakennettu puusilta. Se on kaksiosainen,
  ollen molemmin puolin siinä joessa olevaa saarta, joka yhdistää
  Päijänteen Konninveteen, ja jota muutamat, tosin vähällä perusteella,
  pitävät Kymijoen alkuna. Kymijoki näet oikeastaan alkaa Koskenniskan
  putouksen ja Konninveden jälkeen Iitin pitäjässä. Sillan lyhyempi
  osa, jota myöten ensin tulee mainittuun saareen, on noin 40:n
  askeleen pituinen ja on kummallekin rannalle rakennetun kiviarkun
  kannatuksella, joista tukihaaroja lähtee kannattamaan keskikohtaa.
  Sillan suurempi osa, noin 150 askeleen pituinen, on neljän hyvin
  asetetun arkun varassa, lukuunottamatta kahta itse rannan yhteydessä
  olevaa. Keskelle siltaa on kummallekin puolelle asetettu penkkejä
  niitä varten, jotka haluavat istua, ja toisen yläpuolelle taulu,
  jossa on luettavana rakennusmestari Lillkvistin ja rakennustöiden
  päällysmiehen, kruununvouti Grenmanin nimet sekä niiden päivätöiden
  lukumäärä, jotka oli tarvittu sillan kuntoonpanemiseen ja joita
  oli ollut 8000. Kaipasin vaan koko yrityksen kustannussummaa,
  joka myös olisi pitänyt mainita taulussa ja joka, kuten kuulin
  kerrottavan, taisi nousta noin 24 tuhanteen ruplaan. Itse saarella
  kaavaa muutamia ikivanhoja honkia, ja rannalle on äsken istutettu
  puita saaren enempää kaunistamista varten tulevaisuudessa. Kun
  on tullut sillan yli, huomaa joen rannan oikealla kädellä olevan
  sangen jyrkän, ja se kohoaa melkoisen korkeana muodostaen niin
  sanotun Myllymäen, joka on saanut nimensä yhdestä ainoasta sen
  huipulla kohoavasta tuulimyllystä. Tältä mäeltä on laaja näköala yli
  kaupungin, joka puutarhoineen ja leveine suorine katuineen sijaitsee
  vallan sen juurella. Kaupunki on rakennettu kohtalaisen hyvin.
  Maaherran-virkatalo, sairashuone, y.m. yleiset rakennukset eivät
  missään suhteessa ole huomattavia. Kaupungissa ei ole ainoatakaan
  kivirakennusta, kirkkokin on puusta. Helatuorstaina olin tässä
  kirkossa läsnä jumalanpalveluksessa. Saarnatuoli on rakennettu
  kiinni sakariston seinään, seikka, jota en muualla ole nähnyt, ja
  pappi nousee saarnatuoliin suorastaan sakaristosta, tarvitsematta
  kulkea kirkon kautta. Enpä tiedä liekkö johtunut tavattomuudesta.
  vai mikä lie tehnyt, että erittäin pidin tällaisesta saarnatuolin
  sijoittamisesta. Vastapäätä kirkon isoa ovea ja käytävää seisoi
  saarnaaja siinä alttarin yläpuolella yhtä kaukana, tai oikeammin
  yhtä lähellä kumpaakin puolta, ja julisti ylhäältä sanaa. Kirkko on
  muuten hakattu kahdeksankulmaiseksi, ja jos kohta se on pieni, on se
  sangen sievä sisältä. Jotta samaa voisi sanoa sen ulkomuodostakin,
  olisi se maalattava. Lähellä kirkkoa on kaupungin alkeiskoulu, jossa
  oli sisäänkirjoitettuna noin 40 oppilasta, osaksi kaupungista, osaksi
  naapuripitäjistä. Poikia opetetaan täällä lukemaan katkismustaan ja
  uskonnonhistoriaa, kirjoittamaan ja laskemaan neljää luvunlaskun
  alkutoimitusta. Täkäläinen koulunopettaja, ylioppilas G. Hahl,
  on kuitenkin sitäpaitsi tarjonnut halukkaille pojille opetusta
  historiassa, maantiedossa, matematiikissa ja latinassa. Tämä hänen
  menettelytapansa ansaitsee vielä suurempaa kiitosta, koska hän
  tarjoten tätä opetustaan yksityisopetuksen nimellä, ei vaivastaan
  useinkin varattomanpuolisilta pojilta vaatinut mitään erityistä
  maksua. Sairashuone- ja hulluinhuonerakennukset ovat kaupungin
  laidalla ja näyttävät olevan riittävän suuret niille vähälukuisille
  sairaille, jotka näissä seudun laitoksissa saavat hoitoa. Tällöin
  siellä oli 40-50 sairasta, enimmäkseen kuppatautisia. Sairashuoneiden
  lattiat, vuoteet y.m. todistivat hyvää järjestystä ja huolellista
  hoitoa. Mitä sairaiden ruokaan tulee, tarjottiin sitä 28 1/2
  kopeekkaan pankkiseteleitä vuorokaudessa kutakin henkilöä kohden.
  Kaupungissa on kaksi ravintolaa, joilla se näyttääkin tulevan hyvin
  toimeen. Suuret puutarhat, kaupungin ulkopuolella virtaava joki
  ja vastapäätä vallan lähellä oleva havumetsä varmaankin saattavat
  Heinolan miellyttäväksi kesäolopaikaksi. Mutta kivittämättömät
  kadut ovat sangen vaivaloiset kävelijöille, sillä ne ovat hienon
  hiedan peittämät, ja tämä kohoaa tuulisäällä ilmaan lennellen sinne
  tänne. Täytyy ylipäänsä tunnustaa, että pienemmillä kaupungeilla
  on oma omituinen hauskuutensa, jota kaipaa suuremmissa. Matkustaja
  kokee tätä aina ja kieltämättä sen tunnustaakin -- tulemmehan
  suurempaan kaupunkiin aivan tuntemattomina. Tosin silmä täällä
  kiintyy useihin uusiin esineisiin. Merkillisyyksiä esiintyy, joista
  osaksi on kuullut puhuttavan ja joiden näkeminen nyt tuottaa iloa;
  toisiakin tapaa, joista ei ennen ole kuullut edes puhuttavan. Kaikki
  tämä vaikuttaa sen, että aluksi olet mielissäsi, mutta kun olet
  ehtinyt katsella näitä merkillisyyksiä tai kun olet kyllästynyt
  niiden katselemiseen, tulet kortteeriisi. Huomaamattomana ja
  kokematta kenenkään puolelta suurempaa tuttavallisuutta tai lähempää
  ystävällisyyttä ja osanottoa olet kävellyt ympäri kaupunkia. Nyt
  olet yksin; koska kaipaat seuraa ja varsinaista tointa käy aika
  pitkäksi, valmistaudut matkalle ja matkustat pois -- kylmänä
  ja välinpitämättömänä. Pienemmissä kaupungeissa on asianlaita
  päinvastainen. Pian olet nähnyt sen merkillisyydet. Käveltyäsi
  muutaman tunnin, tunnet ainakin nimeltä joka kadun, joka kulman,
  huomattavimmat talot. Kuljet kuin kotiseudullasi. Kaikkialla sinua
  kohdellaan ystävällisesti ja tuttavallisesti, ikäänkuin olisit
  kauan oleskellut seudulla. Jopa unhotat olevasi vieraalla seudulla,
  ja kun vihdoin matkustat pois, on vaikeata jättää uudet ystävät,
  joiden hyvyyttä, suopeutta ja kohteliaisuutta saat kiittää niin
  paljosta; Heinolasta läksin 15:ntenä päivänä ja saavuin seuraavaksi
  yöksi vanhan tutun ja yliopistotoverin, komministeri G. Hahlin
  luo. Muuta lukuunottamatta olen hänelle kiitollinen siitä, että hän
  lahjoitti minulle Porthanin teokset "Dissert. de poësi fennica",
  "de bircarlis", "de antiqua gente fennorum", ja Lencqvistin
  teoksen "De superstitione veter. fennorum", jotka puuttuivat
  matkakirjastostani. Seuraavana päivänä läksin täältä. Kuljettuani
  viiden neljännespeninkulman matkan tulin Paason taloon, joka on Savon
  rajalla, jos Savoon tahtoo lukea koko Mäntyharjun pitäjän. Tätä
  niiden kylien asukkaat, joissa ensin kävin, eivät kuitenkaan itse
  näyttäneet tekevän. Paason lähistössä näkee molemmin puolin maantietä
  muutaman tuhannen kyynärän pituisen, hyvin tehdyn kiviaidan, joka
  kiinnitti huomioni, koska en ennen ollut nähnyt näin suurta kiviaidan
  paljoutta. Ajattelin itsekseni, kuinka tavattomasti vaivaa, kuinka
  monta päivätyötä tämä on maksanutkaan maatilan omistajalle, vaikkapa
  se sitten pitkiksi ajoiksi vapauttaakin jälkeentulevat uudesta
  aidanteontyöstä. En vielä huomannut, kuten sittemmin tapahtui, kun
  Savossa näin useita rahvaan hallussa olevia peltoliuskoja kiviaidan
  ympäröiminä, että täällä on paljon helpompi aikaansaada kiviaitaa
  kuin eteläisemmissä maakunnissa. Saan pian tilaisuuden esittää syyn
  tähän väitökseeni. Nyt, ennenkuin astun Savon rajojen sisälle, tahdon
  tehdä Hämeen suhteen muutamia huomautuksia, jotka tähän asti olen
  jättänyt mainitsematta. Kaikkialla Hämeessä huomaa halukkaisuutta
  pääasiallisesti maanviljelyksen harjoittamiseen. Kaskenviljelystä
  tosin ei ole unhotettu, jopa sitä paikoittain harjoitetaan
  melkoisesti, mutta sen sijaan, että ennen pääasiallisesti luotettiin
  kaskien tuottamaan epävarmaan ja säiden mukaan vaihtelemaan satoon,
  turvaudutaan tätä nykyä peltojen tasaiseen ja varmaan viljavuuteen.
  Kaskenviljelys on siis nykyään sivuelinkeino, esi-isiltä peritty
  ammatti, josta vastenmielisesti kokonaan tahdotaan luopua. Joskus
  sattuva hyvä sato, jonka kaskimaat tuottavat, luultavasti myös
  houkuttelee useita koettamaan onneansa, ja kokemus, joka osottaa,
  että niiden viljelys sangen usein onnistuu huonosti ja tuskin
  palkitsee työtä, ei ole opettavainen. Täälläkin, kuten kaikkialla
  muualla maassa, on viime aikoina ruvettu viljelemään soita. Siitä
  on heti silmäänpistäviä etuja, nimittäin rikas sato, niittymaan
  lisääntyminen y.m., ja rahvaskin on varma siitä, että tämän kautta
  maalle koituu melkoinen voitto. Kevättouvot, jotka halla ennen
  monessa seuduin pani, kypsyvät nyt usein hallan vahingoittamatta.
  Tämän he lukevat suoviljelyksensä ansioksi. Myöskin viime aikoina
  sattuneet lauhkeammat talvet he johtavat samasta syystä. Siitä
  syytöksestä, joka liian usein on tehty hämäläisiä vastaan, etteivät
  taloudessaan ole tarpeeksi siistejä, ei näinäkään aikoina juuri
  saata heitä vapauttaa. Tosin näkee talonpoikaispirttejä, joissa
  pöydät, rahit, tuolit, ruoka-astiat y.m. ovat sangen siistit ja
  puhtaat, mutta nämä paikat ovat liian harvat, voidakseen kumota
  yleistä arvostelua. Lautaikkunaisia pirttejä käytetään paljon ja
  joskus tapaa kokonaisia kyliä, missä ei ole mitään parempaa asuntoa.
  Toisissa paikoin näkee kuitenkin täälläkin siirtymisasteita parempaan
  rakennustapaan. Tapaa talonpoikia, jotka ovat rakentaneet itselleen
  salin ja kamareita, maalauttaneet punaisiksi rakennuksensa, joilla
  on lasi-ikkunat asuintuvissaan y.m. Hämäläinen talonpoika on
  yleensä hitaampi sielun ja ruumiin puolesta kuin rahvas muualla
  maassa. Ennenkuin sivistys ja siivous täällä pääsevät vallalle, ja
  ennenkuin vanha raakuus ja haluttomuus häviävät, täytyy valistuksen
  joka taholta tänne kohdistaa säteensä, tullaksensa tehoisaksi. On
  muuten vaikeata löytää syytä siihen, miksi hämäläiset sivistyksessä
  ovat jääneet jäljelle syvemmällä maassa asuvista savolaisista,
  karjalaisista ja ennen kaikkea pohjalaisista. Jotakin epäilemättä
  on vaikuttanut itse heidän kansallisluonteensa, mutta ulkonaisista
  syistä näyttävät juuri ne, joiden pitäisi levittää valistusta, olleen
  sille esteenä. Molemmilla merenrannikoilla olevat kaupungit eivät
  ole varsin kaukana heistä, ja niissä on enimmäkseen ruotsalaisia
  asukkaita. Pian hämäläiset ovat tehneet kaupunkimatkansa, myyneet
  liikenevät tavaransa ja tehneet tarpeelliset ostoksensa, sitten he
  palaavat ja tuntevat itsensä onnellisiksi ja tyytyväisiksi isiltään
  perityissä mökeissään. Suurempia vesistöjä ja purjehdukseen kelpaavia
  jokia, jotka kesällä vilkastuttaisivat sisämaan liikettä, ei täällä