Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839 - 12

vähänkin arvostelukykyä, heidän olisi pitänyt huomata, mitä se
merkitsi, nimittäin että heidän tuli tottua uuteen polkuun. Mutta
kaikkea muuta! He raivasivat pois puut ja mikä ikävämpää oli,
tulivat sattumalta viskanneeksi ne Viiliäisen tielle. Kuka tahansa
saattaa asettua Viiliäisen kannalle ja arvata, minkä närkästyksen
tämä tahallinen solvaus, sillä muuna Viiliäinen ei voinut sitä
pitää, hänessä kaiketi herätti. Mutta sellaisen palkan ansiokkaat
teot yleensä saavat. Hän näytti nyt jo olevan niin tottunut
sentapaisiin nöyryytyksiin, että ilmaisematta mitään närkästystä
suostui seuraamaan meitä vanhalle polulle, jonka, armottomasti
kyllä, valitsimme hyläten hänen hakkaamansa uuden tien. Matkalla hän
kertoi, mitä minulla juuri on ollut kunnia kertoa, mutta hän ei ikinä
tahtonut uskoa, että saramolaiset olivat sattumalta viskanneet ne
puut, joilla hän oli tukkinut heidän tiensä, hänen omalle tiellensä,
vaan luuli että he sen olivat tahallansa tehneet ivatakseen häntä ja
hänen tietänsä.
Paraikaa Viiliäinen hautoi mielessään kahta suurta tuumaa, jotka
lakkaamatta pitivät hänen järkensä jäännöksiä pyörteisessä
liikkeessä. Toinen koski muutamia malmivuoria, joista ottamiaan
useita näytepalasia hän antoi katseltavaksemme. Niitä hän alati
kantoi toisessa taskussaan, toisessa taas yllämainittuja asiapapereita.
Hän aikoi mitä pikimmin lähteä Pietariin esittääkseen ne Keisari
Nikolaille. Hänellä oli myös suomeksi tehty kirjoitus, jossa
kaikkein alamaisimmin anoo, ettei Keisari koskaan sallisi sotajoukkojen
törmätä yhteen näillä vuorilla. Todisteena Viiliäisen suuresta
epäitsekkäisyydestä saatan mainita, että hän, vaikka hänellä
löytämistään rikassuonisista malmivuorista oli odotettavissa varma
ja melkoinen palkinto, kuitenkin 50 pankkoruplasta olisi luovuttanut
minulle omistusoikeuden kaikkeen, huostassaan olevat näytepalaset
siihen luettuina. Tilapäinen rahapula esti minua käyttämästä edukseni
hänen jalomielistä tarjoustaan, ja kun asiaa lähemmin ajattelin, olin
siihen sangen tyytyväinen, sillä olisin vastedes voinut saada
tunnonvaivoja siitä, että toisen kustannuksella olisin rikastunut.
Viiliäisen toinen tuuma ei tarkoituksiltaan ollut valtiota vähemmin
hyödyttävä. Se näet tarkoitti vapaakaupungin-oikeuksien hankkimista
Oululle. Kauan, niin hän väitti, rahvas näillä seuduin oli valittanut
sitä, että heidän täytyi Oulussa myydä tavaransa, etenkin terva,
polkuhintaan. He selittävät tämän johtuvan sopimuksesta sikäläisten
kauppiasten kesken, joiden sanottiin edeltä asettavan talonpoikien
tavaroille määrähinnan, mitä korkeampaa ei kukaan saanut tarjota.
Poistaakseen tämän epäkohdan Viiliäinen oli hankkinut Sotkamon,
Hyrynsalmen, Paltamon, Nurmeksen ja Pielisjärven pitäjäläisten
allekirjoitukset; he näet kaikki toivoivat muutoksen tapahtuvan tässä
asiassa. Yhdessä näistä pitäjistä pitäjänkirjuri kuitenkin oli
kirjoittanut seuraavasti: "Pitäjäläisten mielipiteet kysymyksessä olevan
asian suhteen näyttävät olevan yhtä sekavat, kuin esityksentekijänkin,
minkä vuoksi niistä ei ole voinut saada mitään lopullista
kokonaiskäsitystä." Nämä allekirjoitukset muassaan Viiliäinen aikoi
lähteä Pietariin, mutta sitävarten hän luuli tarvitsevansa Ruotsin ja
kenties myös Englannin kuninkaan puumerkit, joita hän ei vielä ollut
ehtinyt hankkia. Koetin vakuuttaa hänelle, ettei se ollut välttämätöntä,
mutta hän oli kerran saanut sen päähänsä eikä siitä luopunut. Hänen
tuumansa mainittujen vapaakaupungin-oikeuksien suhteen oli muuten
seuraava: Kerta vuodessa, joka syksy, oli Oulun kaupungille myönnettävä
3-4 viikkoa kestävät vapaat-markkinat, joiden aikana talonpojalla oli
oikeus myydä ulkomaalaisille tavaroitaan kädestä käteen. Näin hän luuli
koko asian olevan autetun, eikä hän muuta aikonutkaan anoa Keisarilta.
Kuten minulla on ollut kunnia aikaisemmin mainita, oli oikeus ja
yleishyvän edistäminen jo nuoruudessa Viiliäisen lempiharrastuksia.
Ei siinä kylliksi, että hän itse pidättäytyi tekemästä toisille
pienintäkään vääryyttä, hän vaati samaa muiltakin, silloinkin,
kun asia ei vähääkään liikuttanut häntä. Senkaltaisesta asiasta
hän oli aiheutunut asianomaisille ilmiantamaan erään sotakomisariuksen
eli tavaranhankkijan, jonka oli kuullut kruunulta kiskoneen liikoja
rahoja siten, että tilinteoissa oli kruunulta kantanut maksua muutaman
sadan sotamiehen elatuksesta, joita ei ollenkaan ollut olemassa, vaan
jotka koreilivat ainoastaan hänen toimikirjoissaan ja laskuissaan.
Kukapa nyt ihmettelisi, että rehellinen Viiliäinen, jolle huhu moista
kertoi, siitä kovasti suuttui ja että hän rauhoittaakseen herkän
omantuntonsa mitä pikimmin ilmoitti asian tutkittavaksi! Tämän kautta
hän kuitenkin tuotti niskoilleen vallan odottamattoman ja kovin ikävän
jutun, josta ei mitenkään voinut vetäytyä pois. Hänet näet velvoitettiin
todistamaan ilmiantonsa ja väitteensä. Hän todisteli todistelemistaan
monta vuotta perätysten, kunnes hänen tilansa, joka ennen oli ollut
sangen hyvässä kunnossa, joutui rappiolle ja oli luovutettava toiselle.
Viimein asia ratkaistiin siten, että oikeus määräsi Viiliäisen maksamaan
melkoiset sakkorahat ja oikeuskulut sille, jota oli syyttänyt, ja tämä
saattoi hänet kokonaan vararikkoon. Yllämainitulla 500 ruplan
rahapalkkiolla hänen olisi pitänyt voida jossakin määrin korjata
huonoja raha-asioitaan. Hän olikin lujasti päättänyt tehdä
sen ja palkkasi sitä varten joukon miehiä, joiden avulla kaatoi ison
metsän kaskeksi. Seuraavana vuonna hän jäljellä olevilla rahoillaan
osti rukiita, jotka kylvi kaskeen. Kaikki onnistui tähän asti
hyvin, ja hän aikoi perustaa uutisasunnon siihen paikkaan, johon
kaski oli kaadettu, mutta pieni seikka muutti vähässä ajassa kaikki
ja petti häntä sangen pahasti laskuissaan. Hän oli huomaamattaan
tullut kaataneeksi kasken toisen maalle, joka seikka vähää ennen
elonleikkuu-aikaa hänen suureksi hämmästyksekseen tuli ilmi. Se,
jonka maalla kaski oli, korjasi koko melkoisen sadon, ja muutenkin
kovaonninen Viiliäinen vielä sakotettiin päälle päätteeksi. Vaikka
hän olikin alati tyyni ja itseään hillitsevä, ei hän voinut muistella
tätä tapausta ilman että se karvaasti kävi hänen mielelleen. Tämän
kasken ainaiseksi muistoksi hän kutsui maata, johon sen oli kaatanut,
Riikinahoksi. Tällä nimellä hän luultavasti tarkoitti sen syntyneen
hänen yllämainittujen valtion hyödyksi keksimäinsä sotavaunujen
johdosta. Jos kohta Viiliäinen nyt eli huonoissa oloissa, hän ei ollut
vielä heittänyt kaikkea toivoa. Paitsi suuria tuumiaan hänellä oli
useampia vähemmän tärkeitä. Hän oli esim. huomannut kotiseutunsa
viidenkymmenen vuoden kuluessa siten muuttuneen, että siellä, missä
maanmittari ennen oli löytänyt järviä, soita ja vuoria, jotka
tietysti olivat arvotonta aluetta, nyt oli oivallisia metsiä ja että
siis tarjoutui tilaisuutta niityn ja yleensä viljelykseen kelpaavan
maan perkaamiseen. Tätä havaintoaan hän kerran aikoi käyttää
hyväkseen ja, ensin selvitettyään tärkeämmät asiat, uudelleen yrittää
uutisasunnon perustamista.
Jos Viiliäinen olisi saanut pitää kaiken järkensä loukkaamattomana,
hän epäilemättä olisi aikaansaanut suuria maailmassa. Järkensä
jätteilläkin hän ajatteli ja puheli usein paljoa järkevämmin kuin
monet, joilla on koko järkensä tallella. Mainitsenpa tästäkin esimerkin.
Rahvas pelkäsi näinä aikoina kaikkialla, että Merkurius-tähden
yhteentörmäys auringon kanssa, jonka piti tapahtua Aasiassa ja almanakan
mukaan sattua toukokuun 5 päiväksi, jonkun tärkeän esiytyneen esteen
johdosta oli lykkäytynyt toistaiseksi, ja että, kun se kerta oli
toteutuva, oli pelättävä, jos ei juuri auringon täydellistä häviötä,
niin ainakin muita suuria muutoksia. Moni luuli todella, että Merkurius
saattoi räjähyttää rikki auringon, joka sitten voi sadella alas pieninä
sirpaleina ja polttaa poroksi koko maapallon. Kysyin mitä Viiliäinen
tästä asiasta arveli, ja hänellä oli heti selvillä, että koska aurinko
ei ollut suvainnut näyttäytyä sinä päivänä, Merkurius kaiketi ei ollut
niin pian voinut sitä löytää, vaan mennyt tiehensä, sillä kun ei ollut
paljoa aikaa hukata. Hän piti siis kaikkea pelkoa tämän asian suhteen
nyt enää vallan aiheettomana. Muuten hän arveli, ettei hänellä ollut
mitään tekemistä auringon eikä Merkuriuksen kanssa, kunhan ne vaan eivät
ruvenneet estämään hänen tuumiansa, jota eivät siihen asti vielä
koskaan olleet tehneet.
Kaiketi arvelet, että liiaksi kauan olen puhunut ystävästämme
Viiliäisestä, mutta nyt jätänkin hänet, ja tuossa tuokiossa olemme
Jonkerissa, jonne meillä on ollut kuljettava 6 peninkulmaa erämaan
halki; Jonkeristahan muutama kymmenkunta vuotta sitten lapsia tuli
hiihtäen Nurmeksen kirkolle itseään kastattamaan. Viivyimme yön
eräässä talossa, sitten kuljimme ylemmäksi Saunajärvelle, missä
erosin vaellus-kumppaneistani, heillä kun ei ollut aikomusta
lähteä Venäjän puolelle. Tunnin matkan jälkeen, jonka suoritin
ensin vesitse sitten maitse, saavuin Niskavaaraan, niin läpimärkänä
kovasta rankkasateesta kuin jos olisin koko päivän loikonut vedessä.
Täältä minun piti lähteä Ukonvaaraan, jonka sanottiin olevan
kolmen virstan päässä. Pieni, korkeintain viisi- tai kuusivuotias
poika -- kaikki vanhemmat ihmiset näet olivat poissa -- opasti
minua vähän matkaa polkua pitkin ja neuvoi minulle, että tuli
poiketa milloin oikealle, milloin vasemmalle, jonka jälkeen hän
jätti minut. Seurasin tarkoin hänen neuvoansa, mitä tuli oikealle
ja vasemmalle poikkeamiseen, mutta milloin millekin puolelle piti
poiketa, sitä en ollenkaan tietänyt. Viimein tulin kauan astuttuani
tilalle, jota sanottiin Losolaksi tai Losonvaaraksi. Sieltä minulla
vielä oli kaksi virstaa Ukonvaaraan ja viimemainitusta paikasta
kuusi virstaa Kuusjärvelle, jonne saavuin sangen myöhään illalla.
Seuraavana aamuna läksin täältä ja paikkasin miehen opastamaan
itseäni Kolvasjärvelle, ensimäiseen Venäjänpuolella olevaan kylään,
jonne oli runsas kahden peninkulman matka. Kuljimme enimmäkseen
kuivia mäntyharjanteita, jotka parhaasta päästä ovat hyvin kaidat
ja kulkevat yhdensuuntaisesti, suomaita välillään. Saattaa paraiten
muodostaa itselleen käsityksen näiden seutujen ulkonäöstä,
jos kuvittelee niiden ennen olleen jonkun vetelän ainejoukon
peittämänä, joka on joutunut liikkumaan suunnattoman suurina
aaltoina, mutta sitten äkkiä jäykistynyt ja jähmettynyt aaltojen
muotoon. Aaltojen harjoista olisivat silloin tulleet mainitut
harjanteet, aallonpohjista suot. Mutta hirvittäväksi täytyy
tuo raivonnut myrsky kuvitella, jotta se on voinut aikaansaada
tällaisia aaltoja, joihin verrattuina tavallisissa merihätä- ja
haaksirikko-kertomuksissa kuvatut, katselkoonpa niitä millaisten
suurennuslasien lävitse tahansa, kuitenkin ovat vallan mitättömät.
Muuten astuin nyt kuivin jaloin ja ilman vähintäkään vaaraa
harjuja pitkin. Pitkiä ja kapeita soita keskeytti siellä täällä joku
metsälampi; mutta nekin lukuun otettuina, ei kokonaisuus tarjonnut
mitään miellyttävää näköalaa. Jos olisimme kulkeneet poikittain
siihen suuntaan nähden, johon nyt kuljimme, olisi meidän lakkaamatta
täytynyt nousta harjanteelle, kulkea sen rinnettä alas toiselle
puolelle, sitten kahlata suon poikki, j.n.e.
Astuttuamme noin kolmetoista virstaa, tulimme Osmajärven rannalle.
Se toivomme, että täällä olisimme löytäneet jonkun veneen, millä
jatkaa matkaa, petti kokonaan. Aloimme sen tähden kulkea rantaa
pitkin, jättäen järven vasemmalle ja saavuimme neljä virstaa
astuttuamme salmelle, joka yhdistää Osmajärven Kolvasjärveen.
Täällä huusimme, minkä suinkin jaksoimme: venettä! venettä! mutta
venettä vaan ei näkynyt. Eipä huutomme myöskään hevin saattanut
kuulua Kolvasjärven kylään, joka oli runsaan kolmen virstan päässä
salmen toisella puolella. Järven yli meidän kuitenkin täytyi päästä,
sillä emme voineet kiertää sen ympäri, se kun oli niin laaja, ja
vaikka olisimme koettaneetkin tehdä niin, olisimme järven päässä
tulleet leveän ojan rannalle, jonka yli olisi ollut yhtä vaikea
päästä. Meillä ei siis ollut muu neuvona kuin tilaisuutta varten
tekaista oma alus ylipääsöä varten. Vähäisen matkan päässä rannasta
oli joukko mäntyjä, joista Kolvasjärveläiset edellisenä kesänä olivat
kuorineet kaarnan pois, siitä valmistaakseen piirakoita, kuten
oppaani suvaitsi lausua. Kreikanuskoiset suomalaiset käyttävät näet
paljon piirakoita sekä pyhänä että arkena, ja nyt, kun viljan puute
heilläkin oli tuntuva, oli pettu niiden pääasiallisena aineksena.
Näistä kesällä kuivuneista männyistä hakkasi oppaani kolmen ja
puolen kirvesvarren pituisia pölkkyjä; ne sitten kannoimme rannalle
ja kyhäsimme niistä lautan. Kuusi sellaista pölkkyä riitti meitä
kantamaan. Kahteen hakattiin uurrokset kumpaankin päähän, jotka
sitten liitettiin yhteen poikkipölkyillä niin etäälle toisistaan,
että muut neljä pölkkyä mahtuivat niiden väliin. Nämä pantiin vallan
irtonaisina poikkipölkkyjen alle, ja ainoastaan pieni kolo piti
niitä näissä sen verran kiinni, etteivät ne päässeet luistamaan pois.
Jos vähänkin olisi polkenut niitä, ne olisivat uponneet ja joutuneet
epäjärjestykseen. Meidän painomme täytyi siis levätä sivupölkyillä,
joita taas välipölkyt mainittujen poikkipuiden avulla kannattivat.
Senpä vuoksi panimme poikittain päälle vielä muutamia irtonaisia
puita tuhdoiksemme. Sellainen oli se alus, joka kyhättynä tunnin
ajassa onnellisesti, joskin hitaasti kantoi meidät puolen virstan
levyisen salmen yli. Mies kertoi monta kertaa ennen kulkeneensa siitä
yli samalla tavalla ja sanoi, että hänellä ennen oli ollut vaan yksi
poikkipölkky sivutukkien välillä, vaan että hän nyt minun tähteni oli
tahtonut varustaa sen kahdella.
Tultuani Kolvasjärven kylään, poikkesin Huotarin taloon. Vanha
isäntä vei minut erityiseen kamariin ja teki minulle useita matkani
tarkoitusta koskevia kysymyksiä. Vastasin niihin kaikkiin totuuden
mukaisesti ja kysyin lopulta vuorostani, saattoiko tuntea itsensä
turvalliseksi matkustaessaan heidän maassaan. "Ainakin kymmenen
kertaa turvallisemmaksi kuin teillä", hän vastasi, "missä lyödään
ihmisiä kuoliaaksi." Oli näet tapahtunut, että vähää ennen muuan
rikas tilallisen poika heidän pitäjästään oli Suomesta ostanut miehen
lähettääkseen hänet sijastaan sotapalvelukseen, mutta oli tämän
kädestä saanut surmansa. Pian sentään tulimme yksimielisyyteen siitä,
että muutamat värvääjistä olivatkin moisen kohtalon ansainneet,
ja huomautettuani hänelle, miten heikäläiset koko pitkän talven
meillä harjoittavat kulkukauppaansa, ilman että heitä kohtaa mitään
pahaa, hänkin myönsi, että yleensä meidänkin maassa saattoi tuntea
itsensä sangen turvalliseksi. "Mutta", hän jatkoi, "turvallisempana
saatatte sittenkin kulkea meillä, ja takaan kaikella, mitä minulla
omaa on, ettei kukaan ole koskeva hiuskarvaannekaan, lähdette minne
tahansa." Hänen lausuessaan näitä viimeisiä sanoja tuli hänen
poikansa sisälle ja keskeytti hänet äkkiä näillä sanoilla: "Isä!
älä mene takaukseen siitä, mitä voi tapahtua." Sitten hän kertoi
useista karanneista sotamiehistä, joita piileskeli siellä täällä
sekä metsissä että kylissä, ja joiden päähän saattoi pälkähtää ruveta
tutkimaan ihmisten taskuja ja auttaa ahdistamaansa henkilöä pois
tästä maailmasta, paremmin saadakseen koko asiata peittoon.
Täältä läksin Repolan kirkolle, jonne minulla oli 15 virstan
jalkamatka. Lähtöhetkellä Huotarissa tapahtunut keskustelu oli
painunut mieleeni, niin että muutaman kerran poikkesin tieltä,
antaakseni, jos joku veijareista ajaisi minua takaa, hänelle täten
tilaisuuden kaikessa hiljaisuudessa kulkea ohitseni. Varovaisuuteni
taisi kuitenkin olla turhaa, sillä eivät silloin eivätkä myöhempää
minua tämänkaltaiset ikävyydet kohdanneet. -- Repolan kirkonkylässä
eli pogostassa asuu rikas talonpoika, nimeltä Törhöinen, jonka
luona kävin. Hän kysyi passiani, jonka hänelle myös näytin. Hän
luki jotenkin sujuvasti sen venäjänkielisen käännöksen ja kysyi
toistamiseen, kuinka pitkä aika sitten olin lähtenyt Kuopiosta.
Passini oli näet sikäläisen maaherran antama. Vähän enemmän kuin
kolme viikkoa sitten, minä vastasin. "Mutta passinne ei edes ole
kahta viikkoa vanha, mitenkä tämä on selitettävissä?" Tarkastelin
itse passia ja huomasin sen päivätyksi elokuun 2 p:nä meidän
ajanlaskumme mukaan, mikä päivämäärä myös oli venäläisen käännöksen
alla, vaikka olisi pitänyt olla heinäkuun 21 päivä, joka vanhassa
luvussa vastaa uuden luvun elokuun 2:ta päivää. Törhöinen hyvin
ymmärsi erehdyksen, sittenkun olin hänelle sitä huomauttanut.
Sitten hän kertoi minulle kahden kesken ollessamme alussa luulleensa
minua lähetetyksi heidän kaivojansa myrkyttämään; sen vuoksi hän
niin ankarasti oli kysynyt passiani. Muuten hän sanoi, ettei minun
ollenkaan pitänyt panna pahakseni, jos moni muu vastedes luulisi
minua sellaiseksi. "Sillä", hän sanoi, "Salmissa tapahtui, j.n.e."
Tämän jälkeen hän lyhyesti kertoi koko Salmissa kolera-ajan kestäessä
tapahtuneen metelin. "Uskotteko siis", minä kysyin, "kaikkia tuollaisia
vääriä huhuja kaivojen myrkytyksestä, joka muka olisi ollut ainoana
syynä pelättyyn koleraan?" -- "Vaikkapa minä en uskoisikaan sellaista",
hän vastasi, "niin muut sen uskovat, älkääkä edes koettako saattaa
heitä muuhun vakaumukseen." Join sitten useita kuppeja teetä ja söin
välipalaa hänen luonaan ja läksin kolmen talonpojan seurassa järven yli
Virran kylään, johon yövyin. Seuraavana aamuna -- -- -- mutta taitaapa
sinusta tuntua jotenkin ikävältä seurata minua näin askel askeleelta
ja välistä odottaa sillävälin kun juttelen talonpoikien kanssa, syön
välipalaa, j.n.e.; jätänpä siis kaikki nämä seikat lähemmin
mainitsematta. Yksi seikka on minun kuitenkin mainitseminen.
Jalkamatkalleni Kaskiniemeltä Koukkulaan en ottanut opasta, vaikka tämä
väli oli 20 virstan pituinen eikä tien varrella ollut yhtään taloa eikä
torppaa. Eksyin lopulta syrjäpolulle; se vei minut erään järven rannalle,
jonka toisella rannalla huomasin muutamia peltotilkkuja. Vaikka en
niiden läheisyydessä nähnyt mitään rakennusta, tein kuitenkin sen
johtopäätöksen, ettei sellaiset voineet olla pitkän matkan päässä
pelloista. Päätin sen tähden kiertää järven ympäri, joka yritys ei
ollut niinkään helppoa, koska minun täytyi kahlata vetelien soiden
poikki, joihin upposin polvien yläpuolelle asti. Tämän lisäksi en
ollenkaan tietänyt, kummalta puolen pikemmin pääsi järven ympäri,
koska en kummaltakaan puolelta nähnyt sen päätä. Rupesin astumaan
vasemmalle, järvi kun täten sai kunnian olla oikealla puolellani ja
tästä huomionosotuksesta kernaammin saattoi suosia yritystäni.
Viimein tulin järven päähän, mutta samassa huomasin edessäni leveän
ojan. Kuljin sen rantaa pitkin hyvän matkaa ylöspäin, mutta eipä vaan
näkynyt siltaa, jota myöten olisin päässyt ojan yli. Kaipasin nyt
suuresti samaa alusta, jolla olin kulkenut Osman ja Kolvaan välisen
salmen poikki, mutta se oli jo jäänyt yli 60 virstan matkan päähän
jälkeeni. Viimein juolahti mieleeni jakaa tavarani pieniin myttyihin
ja viskata ne ojan yli. Ensiksi viskasin saappaani, kummankin
erikseen, ja antaakseni niille paremman vauhdin, panin sisälle kiven.
Minun onnistui oivallisen hyvin saada ne yli, ne näet lensivät vielä
hyvän matkaa vastaiselle rantamalle. Kaikki muu kävi yhtä hyvin,
lukuunottamatta takkia, joka ilmassa kehittäysi auki solmuistaan
ja putosi ojaan kuin siipeen ammuttu sorsa. Mutta silloinpa olin jo
itse valmis uimaan yli ja toin takin, joka ei ollut ehtinyt upota,
mukanani toiselle rannalle. Näin olin päässyt ojan yli kaikkine
kamsuineni, jotka nyt olivat hajallaan maassa. Poimiessani niitä
ylös tuli kaksi naista, jotka matkan päässä olivat katselleet koko
ylipääsöhommaani, lähemmäksi rantaa ja sanoi: "Tuolla olisi ollut
silta, jos olisitte huomannut mennä vähän ylemmäksi. Aioimme huutaa
teille, mutta nähdessämme teidät olitte jo vedessä." "Eipä tässä ole
mitään menetetty", minä ajattelin ja kysyin, oliko kylä lähellä.
"Puolentoista virstan päässä täältä", he vastasivat. Se olikin juuri
sama kylä, jota olin lähtenyt etsimään.
Nyt lienee paikallaan vähän puhua näistä suomalaisista ylipäänsä,
jotka ammoisista ajoista ovat olleet Venäjän alamaisia ja luultavasti
Vladimir Suuren ajoilta alkaen kreikanuskoisia. He sanovat itse
itseään venäläisiksi, joka nimi ennen muinoin luultavasti oli
yksinomaan näillä suomalaisilla, jos kohta sillä nykyään Suomessa
ymmärretään koko Venäjän kansaa. He sanovat Suomen puolella rajaa
asuvia suomalaisia ruotsalaisiksi ja koko maatamme Ruotsiksi
tai Ruotsin maaksi. Muutamassa suhteessa pidin enemmän heidän
tavoistaan ja menoistaan kuin niistä, joita meidän rahvaallamme,
näkee. Siisteyttä esim. noudatetaan ja hoidetaan heillä paremmin
kuin monissa seuduin meidän maata. Näillä suomalaisilla tuskin
lienee niin huonoa asumusta, ettei pirtin lattia aina olisi
pestynä; monin paikoin se oli niin puhdas ja valkea kuin missä
meikäläisessä herraspaikassa tahansa. Pirtit ovat muuten savolaisten
pirttien kaltaiset; niissä on reppänä katossa, ja ne eroavat
Savon pirteistä ainoastaan siinä, että ikkunoita on useampia,
tavallisesti 8-10, joista toisissa on lasiruudut, toiset taas ovat
ilman. Savon pirteissä niitä taas on harvemmassa, 4-6 ikkunaa, jotka
kuitenkin ovat paljoa suuremmat. Lisäksi näiden Venäjällä asuvien
suomalaisten pirtit ovat rakennetut korkeammalle maasta, niin että
käsimyllyn ja muiden taloustarpeiden säilytyshuone melkein aina
on sen alla. Nämä huoneet ovat aina yhteydessä navettarakennuksen
kanssa, joka muodostaa toisen osan talonpoikaistilan päärakennusta
ja jota pirtistä erottaa porstua; tästä johtavat portaat suoraan
alas navetta-osastoon. Kaikki tämä tosin ei ole omansa kohottamaan
ajatusta heidän pirteissään vallitsevasta siisteydestä, jota äsken
ylistelin; mutta se taitaa juuri tämän ihmisten ja elukoiden
läheisen kosketuksen vuoksi olla kahta tärkeämpi. Sitävastoin meidän
rahvas saattaa huoleti hutiloida tässä suhteessa, koska sen omat
asuinhuoneet aina ovat erillään navettarakennuksista.
Toinen kiitettävä tapa on näillä Venäjän suomalaisilla, nimittäin
se, että jokainen kylä hautaa vainajansa erityiseen kotitiluksille
varattuun hautausmaahan. Meillä taikausko matkaansaa sen, että
usein kuljetetaan vainajia neljän tai viiden peninkulman päästä
haudattaviksi kirkon läheisyyteen. Saattaa helposti huomata, mitä
ikävyyksiä tämä aiheuttaa, vaikka jättääkin lukuunottamatta,
että se on epäluontevaa ja siistitöntä. Kulkutautien aikana on
tämän seikan tuottama epäkohta erittäin tuntuva. Kun puolitoista
vuotta sitten koleraa varten laadittiin erityisiä hautausmaita,
oli eräissä paikoin syntymäisillään meteli rahvaassa, joka ei
kärsinyt, että muutamat sen vainajista jäivät huonompi-osaisiksi
vihityn maan menettämisen kautta, kun toiset taas saivat nauttia sen
tarjoamia etuja. Jos meillä, kuten kreikanuskoisilla suomalaisilla,
jokaisella kylällä olisi ollut oma hautausmaansa, olisi päästy koko
kolera-hautausmaan hommasta, muita etuja mainitsematta.
Vieraanvaraisuutta nämä suomalaiset pitävät hyveenä, ehkäpä
uskonnollisena velvollisuutenakin, jos kohta sen harjoittamista
sentapaiset taikauskot kuin ettei syödä samasta vadista, joka joskus
on ollut muunuskoisen edessä, ikävästi ehkäisevät. On sen tähden
parasta ottaa mukaansa matkalleen oma kuppinsa, jonka sitten voi
viskata pois. Muutamissa paikoin on kuitenkin erityiset kupit ja vadit,
joita säilytetään muunuskoisia varten, ja sellaisissa paikoissa aina
helposti saa ruokaa. En ollut tahtonut hankkia omaa kuppia, vaan
koetin tulla toimeen niin hyvin kuin saatoin. Törhöisellä söin itseni
kylläiseksi, kuten ylempänä jo olen kertonut. Tämä tuotti paljon huolta
eräälle etempänä asuvalle talonpoikais-emännälle, joka kernaasti olisi
antanut minulle ruokaa, mutta jolla ei ollut mitään "mieronkuppia".
"Ettekö ollut Törhöisellä?" hän kysyi. "Olin kyllä." "Antoiko hän
teille ruokaa?" "Antoi, ja miksipä ei olisi antanut?" "Ja hän kai
antoi teidän syödä omista vadeistaan?" "Antoi kuin antoikin", minä
vastasin, vaikka en ollut vallan varma siitä. "Niin! niin!" muori alkoi
valitella, "sellainen hän on kuin kaikki muutkin. Mitähän lopulta
tulleekaan tästä maailmasta, kun ihmiset eivät huoli mistään!" Muori
kuului varmaankin raskolnikien lahkoon; näitä on näillä seuduilla vielä
useita ja he eivät aina saata sallia muunuskoisen syödä luonansa
eivätkä edes kärsi reformeerattuja kreikanuskoisia. Taikausko tässä
suhteessa menee muuten niin pitkälle, että kun meidän talonpojat
matkustavat Kemiin, eivät edes näiden hevoset saa juoda samasta
avannosta, joista heidän omia eläimiään juotetaan. Jos joku tulee
rikkoneeksi tämän kiellon, ympäröi hänet heti joukko naisia, jotka
täyttä kulkkua huutavat: "Pakanoitseevi auvantomme!" Mielestäni
muuan meidän talonpoika sellaisessa tilaisuudessa vastasi sangen
sattuvasti. Kun naiset huusivat tapansa mukaan: pakanoitsee,
pakanoitsee, ja tahtoivat ajaa hänet pois, hän virkkoi: "Anna
hevosen juoa, yksi usko meiän hevosilla on kun teiänki." Jotenkin
samoin muistelen erään Kuusamon talonpojan ennen vastanneen eräälle
meidän maan papille, nimeltä Forbus, joka kaikin voimin ja joka
tilaisuudessa oli vastustanut tupakanpolttoa, kunnes hänestä
itsestään tuli seudun kovimpia polttajia. Tapahtuipa, että siihen
aikaan hänen elämässään, jolloin hän ei vielä itse polttanut, muuan
talonpoika tahtoi antaa hänelle lahjaksi metson. Mutta kun Forbus oli
huomannut, että talonpoika käytti tupakkaa, hän viskasi vihastuneena
metson antajaa vastaan ja moitti häntä tupakan käyttämisestä.
Talonpoika oli sen jälkeen vallan tyynesti nostanut metson lattialta
ja uudelleen tarjonnut sitä Forbukselle sanoen: "Ota sinä metso, ei
metso tupakoitse."
Ei katsota suopein silmin sitä, että joku näistä kreikanuskoisista
suomalaisista polttaa tupakkaa. Heillä on sellainen ennakkoluulo
tupakkaa vastaan, ettei edes toinen saa polttaa heidän pilteissään.
Minä pyysin lupaa siihen; toisissa paikoin se kokonaan kiellettiin,
toisissa taas isäntä antoi minulle luvan polttaa. Mutta niin pian
kuin olin pannut piippuun ja sytyttänyt sen, naiset enimmästi
poistuivat huoneesta.
Viinaa ja muita väkeviä ei kammoksuta niin kuin tupakkaa. On
kuitenkin jotenkin harvinaista, että tätä ainetta saisi niin suuren
määrän, että siitä voisi juopua. Jokapäiväiseen tarpeeseen sitä
ei ollenkaan ole käytettävissä. Luulenpa, että he vielä vähemmin
tuntisivat tätä turmion lähdettä, ellei olisi niin hyvää tilaisuutta
salaa kuljetuttua sitä läheisimmistä Suomen puolisista pitäjistä.
Useissa paikoin kysyttiin, eikö minulla ollut viinaa laukussani.
Vastasin, että sellaisen kuljettaminen rajan yli mitä ankarimman
sakon uhalla oli kielletty. He arvelivat, ettei se ollut ollenkaan
vaarallista, ja asian laita lieneekin niin. Täällä ei ole joka
nurkassa virkamiehiä, jotka, jolleivät voisikaan kieltää salakuljetusta,
ainakin voisivat sitä verottaa. Joka pitäjässä on tosin starostansa,
joka jotenkin vastaa meidän nimismiestä, ja joka itse on talonpoika,
pitäjän vuodeksi valitsema. Hän ei kuitenkaan ole mikään erityisesti
vaikutusvaltainen henkilö, ja vaikka hänellä olisikin halua sekaantua
asioihin, ei hän aina rohkene riitaantua talonpoikien kanssa. Täytyypä
hänen esimerkiksi kärsiä, että useat karanneet sotilaat oleskelevat
seudulla ja että he tekevät kaikkea mitä sellaiselta roskajoukolta voi
odottaa, joka ei rohkene näyttäytyä julkisesti. Jos hän rupeaisi heitä
vastustamaan, hän ei päivääkään olisi varma hengestään. Sotaväen otossa
on starosta kuitenkin sangen huomattava mies ja voi laskea melkoisia
lisätuloja sotilasluettelojen tekemisestä. Otetaan näet huomioon,
kuinka monta poikaa talossa on. Kaksi jätetään kernaasti taloon,
ja vaan hätätilassa otetaan näistä toinen. Mutta koska jotenkin
tavallisesti kolmekkin poikaa jätetään tilalle, ja toisilta tiloilta
taas kolmas tästä lukumäärästä on sotapalvelukseen otettava, riippuu
tietysti paljon starostasta, ketä hän tahtoo suosia.
Paitsi starostaa on tavallisesti yksi pappi kussakin pitäjässä.
Kuitenkin muutamat pitäjät useita vuosia saattavat olla papitta,
kuten esimerkiksi tätä nykyä on Vuokkiniemen laita, jonne Paanajärven
pappi matkustaa jonkun kerran vuodessa. Pappien virantoimitus näyttää
heillä olevan helpompi kuin meillä. Pari kertaa vuodessa hän kiertää
pitäjällä, ja silloin kastetaan, vihitään ja haudataan kaikki puolen
vuoden varalta. Lukutaitoa on aniharvalla talonpoikaishenkilöllä, ei
edes yhdellä sadasta. Heidän onkin vaikeata siinä edistyä, koska
kokonaan ovat kirjoja vailla. Halukkaat oppimaan he ehdottomasti