Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839 - 12

  vähänkin arvostelukykyä, heidän olisi pitänyt huomata, mitä se
  merkitsi, nimittäin että heidän tuli tottua uuteen polkuun. Mutta
  kaikkea muuta! He raivasivat pois puut ja mikä ikävämpää oli,
  tulivat sattumalta viskanneeksi ne Viiliäisen tielle. Kuka tahansa
  saattaa asettua Viiliäisen kannalle ja arvata, minkä närkästyksen
  tämä tahallinen solvaus, sillä muuna Viiliäinen ei voinut sitä
  pitää, hänessä kaiketi herätti. Mutta sellaisen palkan ansiokkaat
  teot yleensä saavat. Hän näytti nyt jo olevan niin tottunut
  sentapaisiin nöyryytyksiin, että ilmaisematta mitään närkästystä
  suostui seuraamaan meitä vanhalle polulle, jonka, armottomasti
  kyllä, valitsimme hyläten hänen hakkaamansa uuden tien. Matkalla hän
  kertoi, mitä minulla juuri on ollut kunnia kertoa, mutta hän ei ikinä
  tahtonut uskoa, että saramolaiset olivat sattumalta viskanneet ne
  puut, joilla hän oli tukkinut heidän tiensä, hänen omalle tiellensä,
  vaan luuli että he sen olivat tahallansa tehneet ivatakseen häntä ja
  hänen tietänsä.
  Paraikaa Viiliäinen hautoi mielessään kahta suurta tuumaa, jotka
  lakkaamatta pitivät hänen järkensä jäännöksiä pyörteisessä
  liikkeessä. Toinen koski muutamia malmivuoria, joista ottamiaan
  useita näytepalasia hän antoi katseltavaksemme. Niitä hän alati
  kantoi toisessa taskussaan, toisessa taas yllämainittuja asiapapereita.
  Hän aikoi mitä pikimmin lähteä Pietariin esittääkseen ne Keisari
  Nikolaille. Hänellä oli myös suomeksi tehty kirjoitus, jossa
  kaikkein alamaisimmin anoo, ettei Keisari koskaan sallisi sotajoukkojen
  törmätä yhteen näillä vuorilla. Todisteena Viiliäisen suuresta
  epäitsekkäisyydestä saatan mainita, että hän, vaikka hänellä
  löytämistään rikassuonisista malmivuorista oli odotettavissa varma
  ja melkoinen palkinto, kuitenkin 50 pankkoruplasta olisi luovuttanut
  minulle omistusoikeuden kaikkeen, huostassaan olevat näytepalaset
  siihen luettuina. Tilapäinen rahapula esti minua käyttämästä edukseni
  hänen jalomielistä tarjoustaan, ja kun asiaa lähemmin ajattelin, olin
  siihen sangen tyytyväinen, sillä olisin vastedes voinut saada
  tunnonvaivoja siitä, että toisen kustannuksella olisin rikastunut.
  Viiliäisen toinen tuuma ei tarkoituksiltaan ollut valtiota vähemmin
  hyödyttävä. Se näet tarkoitti vapaakaupungin-oikeuksien hankkimista
  Oululle. Kauan, niin hän väitti, rahvas näillä seuduin oli valittanut
  sitä, että heidän täytyi Oulussa myydä tavaransa, etenkin terva,
  polkuhintaan. He selittävät tämän johtuvan sopimuksesta sikäläisten
  kauppiasten kesken, joiden sanottiin edeltä asettavan talonpoikien
  tavaroille määrähinnan, mitä korkeampaa ei kukaan saanut tarjota.
  Poistaakseen tämän epäkohdan Viiliäinen oli hankkinut Sotkamon,
  Hyrynsalmen, Paltamon, Nurmeksen ja Pielisjärven pitäjäläisten
  allekirjoitukset; he näet kaikki toivoivat muutoksen tapahtuvan tässä
  asiassa. Yhdessä näistä pitäjistä pitäjänkirjuri kuitenkin oli
  kirjoittanut seuraavasti: "Pitäjäläisten mielipiteet kysymyksessä olevan
  asian suhteen näyttävät olevan yhtä sekavat, kuin esityksentekijänkin,
  minkä vuoksi niistä ei ole voinut saada mitään lopullista
  kokonaiskäsitystä." Nämä allekirjoitukset muassaan Viiliäinen aikoi
  lähteä Pietariin, mutta sitävarten hän luuli tarvitsevansa Ruotsin ja
  kenties myös Englannin kuninkaan puumerkit, joita hän ei vielä ollut
  ehtinyt hankkia. Koetin vakuuttaa hänelle, ettei se ollut välttämätöntä,
  mutta hän oli kerran saanut sen päähänsä eikä siitä luopunut. Hänen
  tuumansa mainittujen vapaakaupungin-oikeuksien suhteen oli muuten
  seuraava: Kerta vuodessa, joka syksy, oli Oulun kaupungille myönnettävä
  3-4 viikkoa kestävät vapaat-markkinat, joiden aikana talonpojalla oli
  oikeus myydä ulkomaalaisille tavaroitaan kädestä käteen. Näin hän luuli
  koko asian olevan autetun, eikä hän muuta aikonutkaan anoa Keisarilta.
  Kuten minulla on ollut kunnia aikaisemmin mainita, oli oikeus ja
  yleishyvän edistäminen jo nuoruudessa Viiliäisen lempiharrastuksia.
  Ei siinä kylliksi, että hän itse pidättäytyi tekemästä toisille
  pienintäkään vääryyttä, hän vaati samaa muiltakin, silloinkin,
  kun asia ei vähääkään liikuttanut häntä. Senkaltaisesta asiasta
  hän oli aiheutunut asianomaisille ilmiantamaan erään sotakomisariuksen
  eli tavaranhankkijan, jonka oli kuullut kruunulta kiskoneen liikoja
  rahoja siten, että tilinteoissa oli kruunulta kantanut maksua muutaman
  sadan sotamiehen elatuksesta, joita ei ollenkaan ollut olemassa, vaan
  jotka koreilivat ainoastaan hänen toimikirjoissaan ja laskuissaan.
  Kukapa nyt ihmettelisi, että rehellinen Viiliäinen, jolle huhu moista
  kertoi, siitä kovasti suuttui ja että hän rauhoittaakseen herkän
  omantuntonsa mitä pikimmin ilmoitti asian tutkittavaksi! Tämän kautta
  hän kuitenkin tuotti niskoilleen vallan odottamattoman ja kovin ikävän
  jutun, josta ei mitenkään voinut vetäytyä pois. Hänet näet velvoitettiin
  todistamaan ilmiantonsa ja väitteensä. Hän todisteli todistelemistaan
  monta vuotta perätysten, kunnes hänen tilansa, joka ennen oli ollut
  sangen hyvässä kunnossa, joutui rappiolle ja oli luovutettava toiselle.
  Viimein asia ratkaistiin siten, että oikeus määräsi Viiliäisen maksamaan
  melkoiset sakkorahat ja oikeuskulut sille, jota oli syyttänyt, ja tämä
  saattoi hänet kokonaan vararikkoon. Yllämainitulla 500 ruplan
  rahapalkkiolla hänen olisi pitänyt voida jossakin määrin korjata
  huonoja raha-asioitaan. Hän olikin lujasti päättänyt tehdä
  sen ja palkkasi sitä varten joukon miehiä, joiden avulla kaatoi ison
  metsän kaskeksi. Seuraavana vuonna hän jäljellä olevilla rahoillaan
  osti rukiita, jotka kylvi kaskeen. Kaikki onnistui tähän asti
  hyvin, ja hän aikoi perustaa uutisasunnon siihen paikkaan, johon
  kaski oli kaadettu, mutta pieni seikka muutti vähässä ajassa kaikki
  ja petti häntä sangen pahasti laskuissaan. Hän oli huomaamattaan
  tullut kaataneeksi kasken toisen maalle, joka seikka vähää ennen
  elonleikkuu-aikaa hänen suureksi hämmästyksekseen tuli ilmi. Se,
  jonka maalla kaski oli, korjasi koko melkoisen sadon, ja muutenkin
  kovaonninen Viiliäinen vielä sakotettiin päälle päätteeksi. Vaikka
  hän olikin alati tyyni ja itseään hillitsevä, ei hän voinut muistella
  tätä tapausta ilman että se karvaasti kävi hänen mielelleen. Tämän
  kasken ainaiseksi muistoksi hän kutsui maata, johon sen oli kaatanut,
  Riikinahoksi. Tällä nimellä hän luultavasti tarkoitti sen syntyneen
  hänen yllämainittujen valtion hyödyksi keksimäinsä sotavaunujen
  johdosta. Jos kohta Viiliäinen nyt eli huonoissa oloissa, hän ei ollut
  vielä heittänyt kaikkea toivoa. Paitsi suuria tuumiaan hänellä oli
  useampia vähemmän tärkeitä. Hän oli esim. huomannut kotiseutunsa
  viidenkymmenen vuoden kuluessa siten muuttuneen, että siellä, missä
  maanmittari ennen oli löytänyt järviä, soita ja vuoria, jotka
  tietysti olivat arvotonta aluetta, nyt oli oivallisia metsiä ja että
  siis tarjoutui tilaisuutta niityn ja yleensä viljelykseen kelpaavan
  maan perkaamiseen. Tätä havaintoaan hän kerran aikoi käyttää
  hyväkseen ja, ensin selvitettyään tärkeämmät asiat, uudelleen yrittää
  uutisasunnon perustamista.
  Jos Viiliäinen olisi saanut pitää kaiken järkensä loukkaamattomana,
  hän epäilemättä olisi aikaansaanut suuria maailmassa. Järkensä
  jätteilläkin hän ajatteli ja puheli usein paljoa järkevämmin kuin
  monet, joilla on koko järkensä tallella. Mainitsenpa tästäkin esimerkin.
  Rahvas pelkäsi näinä aikoina kaikkialla, että Merkurius-tähden
  yhteentörmäys auringon kanssa, jonka piti tapahtua Aasiassa ja almanakan
  mukaan sattua toukokuun 5 päiväksi, jonkun tärkeän esiytyneen esteen
  johdosta oli lykkäytynyt toistaiseksi, ja että, kun se kerta oli
  toteutuva, oli pelättävä, jos ei juuri auringon täydellistä häviötä,
  niin ainakin muita suuria muutoksia. Moni luuli todella, että Merkurius
  saattoi räjähyttää rikki auringon, joka sitten voi sadella alas pieninä
  sirpaleina ja polttaa poroksi koko maapallon. Kysyin mitä Viiliäinen
  tästä asiasta arveli, ja hänellä oli heti selvillä, että koska aurinko
  ei ollut suvainnut näyttäytyä sinä päivänä, Merkurius kaiketi ei ollut
  niin pian voinut sitä löytää, vaan mennyt tiehensä, sillä kun ei ollut
  paljoa aikaa hukata. Hän piti siis kaikkea pelkoa tämän asian suhteen
  nyt enää vallan aiheettomana. Muuten hän arveli, ettei hänellä ollut
  mitään tekemistä auringon eikä Merkuriuksen kanssa, kunhan ne vaan eivät
  ruvenneet estämään hänen tuumiansa, jota eivät siihen asti vielä
  koskaan olleet tehneet.
  Kaiketi arvelet, että liiaksi kauan olen puhunut ystävästämme
  Viiliäisestä, mutta nyt jätänkin hänet, ja tuossa tuokiossa olemme
  Jonkerissa, jonne meillä on ollut kuljettava 6 peninkulmaa erämaan
  halki; Jonkeristahan muutama kymmenkunta vuotta sitten lapsia tuli
  hiihtäen Nurmeksen kirkolle itseään kastattamaan. Viivyimme yön
  eräässä talossa, sitten kuljimme ylemmäksi Saunajärvelle, missä
  erosin vaellus-kumppaneistani, heillä kun ei ollut aikomusta
  lähteä Venäjän puolelle. Tunnin matkan jälkeen, jonka suoritin
  ensin vesitse sitten maitse, saavuin Niskavaaraan, niin läpimärkänä
  kovasta rankkasateesta kuin jos olisin koko päivän loikonut vedessä.
  Täältä minun piti lähteä Ukonvaaraan, jonka sanottiin olevan
  kolmen virstan päässä. Pieni, korkeintain viisi- tai kuusivuotias
  poika -- kaikki vanhemmat ihmiset näet olivat poissa -- opasti
  minua vähän matkaa polkua pitkin ja neuvoi minulle, että tuli
  poiketa milloin oikealle, milloin vasemmalle, jonka jälkeen hän
  jätti minut. Seurasin tarkoin hänen neuvoansa, mitä tuli oikealle
  ja vasemmalle poikkeamiseen, mutta milloin millekin puolelle piti
  poiketa, sitä en ollenkaan tietänyt. Viimein tulin kauan astuttuani
  tilalle, jota sanottiin Losolaksi tai Losonvaaraksi. Sieltä minulla
  vielä oli kaksi virstaa Ukonvaaraan ja viimemainitusta paikasta
  kuusi virstaa Kuusjärvelle, jonne saavuin sangen myöhään illalla.
  Seuraavana aamuna läksin täältä ja paikkasin miehen opastamaan
  itseäni Kolvasjärvelle, ensimäiseen Venäjänpuolella olevaan kylään,
  jonne oli runsas kahden peninkulman matka. Kuljimme enimmäkseen
  kuivia mäntyharjanteita, jotka parhaasta päästä ovat hyvin kaidat
  ja kulkevat yhdensuuntaisesti, suomaita välillään. Saattaa paraiten
  muodostaa itselleen käsityksen näiden seutujen ulkonäöstä,
  jos kuvittelee niiden ennen olleen jonkun vetelän ainejoukon
  peittämänä, joka on joutunut liikkumaan suunnattoman suurina
  aaltoina, mutta sitten äkkiä jäykistynyt ja jähmettynyt aaltojen
  muotoon. Aaltojen harjoista olisivat silloin tulleet mainitut
  harjanteet, aallonpohjista suot. Mutta hirvittäväksi täytyy
  tuo raivonnut myrsky kuvitella, jotta se on voinut aikaansaada
  tällaisia aaltoja, joihin verrattuina tavallisissa merihätä- ja
  haaksirikko-kertomuksissa kuvatut, katselkoonpa niitä millaisten
  suurennuslasien lävitse tahansa, kuitenkin ovat vallan mitättömät.
  Muuten astuin nyt kuivin jaloin ja ilman vähintäkään vaaraa
  harjuja pitkin. Pitkiä ja kapeita soita keskeytti siellä täällä joku
  metsälampi; mutta nekin lukuun otettuina, ei kokonaisuus tarjonnut
  mitään miellyttävää näköalaa. Jos olisimme kulkeneet poikittain
  siihen suuntaan nähden, johon nyt kuljimme, olisi meidän lakkaamatta
  täytynyt nousta harjanteelle, kulkea sen rinnettä alas toiselle
  puolelle, sitten kahlata suon poikki, j.n.e.
  Astuttuamme noin kolmetoista virstaa, tulimme Osmajärven rannalle.
  Se toivomme, että täällä olisimme löytäneet jonkun veneen, millä
  jatkaa matkaa, petti kokonaan. Aloimme sen tähden kulkea rantaa
  pitkin, jättäen järven vasemmalle ja saavuimme neljä virstaa
  astuttuamme salmelle, joka yhdistää Osmajärven Kolvasjärveen.
  Täällä huusimme, minkä suinkin jaksoimme: venettä! venettä! mutta
  venettä vaan ei näkynyt. Eipä huutomme myöskään hevin saattanut
  kuulua Kolvasjärven kylään, joka oli runsaan kolmen virstan päässä
  salmen toisella puolella. Järven yli meidän kuitenkin täytyi päästä,
  sillä emme voineet kiertää sen ympäri, se kun oli niin laaja, ja
  vaikka olisimme koettaneetkin tehdä niin, olisimme järven päässä
  tulleet leveän ojan rannalle, jonka yli olisi ollut yhtä vaikea
  päästä. Meillä ei siis ollut muu neuvona kuin tilaisuutta varten
  tekaista oma alus ylipääsöä varten. Vähäisen matkan päässä rannasta
  oli joukko mäntyjä, joista Kolvasjärveläiset edellisenä kesänä olivat
  kuorineet kaarnan pois, siitä valmistaakseen piirakoita, kuten
  oppaani suvaitsi lausua. Kreikanuskoiset suomalaiset käyttävät näet
  paljon piirakoita sekä pyhänä että arkena, ja nyt, kun viljan puute
  heilläkin oli tuntuva, oli pettu niiden pääasiallisena aineksena.
  Näistä kesällä kuivuneista männyistä hakkasi oppaani kolmen ja
  puolen kirvesvarren pituisia pölkkyjä; ne sitten kannoimme rannalle
  ja kyhäsimme niistä lautan. Kuusi sellaista pölkkyä riitti meitä
  kantamaan. Kahteen hakattiin uurrokset kumpaankin päähän, jotka
  sitten liitettiin yhteen poikkipölkyillä niin etäälle toisistaan,
  että muut neljä pölkkyä mahtuivat niiden väliin. Nämä pantiin vallan
  irtonaisina poikkipölkkyjen alle, ja ainoastaan pieni kolo piti
  niitä näissä sen verran kiinni, etteivät ne päässeet luistamaan pois.
  Jos vähänkin olisi polkenut niitä, ne olisivat uponneet ja joutuneet
  epäjärjestykseen. Meidän painomme täytyi siis levätä sivupölkyillä,
  joita taas välipölkyt mainittujen poikkipuiden avulla kannattivat.
  Senpä vuoksi panimme poikittain päälle vielä muutamia irtonaisia
  puita tuhdoiksemme. Sellainen oli se alus, joka kyhättynä tunnin
  ajassa onnellisesti, joskin hitaasti kantoi meidät puolen virstan
  levyisen salmen yli. Mies kertoi monta kertaa ennen kulkeneensa siitä
  yli samalla tavalla ja sanoi, että hänellä ennen oli ollut vaan yksi
  poikkipölkky sivutukkien välillä, vaan että hän nyt minun tähteni oli
  tahtonut varustaa sen kahdella.
  Tultuani Kolvasjärven kylään, poikkesin Huotarin taloon. Vanha
  isäntä vei minut erityiseen kamariin ja teki minulle useita matkani
  tarkoitusta koskevia kysymyksiä. Vastasin niihin kaikkiin totuuden
  mukaisesti ja kysyin lopulta vuorostani, saattoiko tuntea itsensä
  turvalliseksi matkustaessaan heidän maassaan. "Ainakin kymmenen
  kertaa turvallisemmaksi kuin teillä", hän vastasi, "missä lyödään
  ihmisiä kuoliaaksi." Oli näet tapahtunut, että vähää ennen muuan
  rikas tilallisen poika heidän pitäjästään oli Suomesta ostanut miehen
  lähettääkseen hänet sijastaan sotapalvelukseen, mutta oli tämän
  kädestä saanut surmansa. Pian sentään tulimme yksimielisyyteen siitä,
  että muutamat värvääjistä olivatkin moisen kohtalon ansainneet,
  ja huomautettuani hänelle, miten heikäläiset koko pitkän talven
  meillä harjoittavat kulkukauppaansa, ilman että heitä kohtaa mitään
  pahaa, hänkin myönsi, että yleensä meidänkin maassa saattoi tuntea
  itsensä sangen turvalliseksi. "Mutta", hän jatkoi, "turvallisempana
  saatatte sittenkin kulkea meillä, ja takaan kaikella, mitä minulla
  omaa on, ettei kukaan ole koskeva hiuskarvaannekaan, lähdette minne
  tahansa." Hänen lausuessaan näitä viimeisiä sanoja tuli hänen
  poikansa sisälle ja keskeytti hänet äkkiä näillä sanoilla: "Isä!
  älä mene takaukseen siitä, mitä voi tapahtua." Sitten hän kertoi
  useista karanneista sotamiehistä, joita piileskeli siellä täällä
  sekä metsissä että kylissä, ja joiden päähän saattoi pälkähtää ruveta
  tutkimaan ihmisten taskuja ja auttaa ahdistamaansa henkilöä pois
  tästä maailmasta, paremmin saadakseen koko asiata peittoon.
  Täältä läksin Repolan kirkolle, jonne minulla oli 15 virstan
  jalkamatka. Lähtöhetkellä Huotarissa tapahtunut keskustelu oli
  painunut mieleeni, niin että muutaman kerran poikkesin tieltä,
  antaakseni, jos joku veijareista ajaisi minua takaa, hänelle täten
  tilaisuuden kaikessa hiljaisuudessa kulkea ohitseni. Varovaisuuteni
  taisi kuitenkin olla turhaa, sillä eivät silloin eivätkä myöhempää
  minua tämänkaltaiset ikävyydet kohdanneet. -- Repolan kirkonkylässä
  eli pogostassa asuu rikas talonpoika, nimeltä Törhöinen, jonka
  luona kävin. Hän kysyi passiani, jonka hänelle myös näytin. Hän
  luki jotenkin sujuvasti sen venäjänkielisen käännöksen ja kysyi
  toistamiseen, kuinka pitkä aika sitten olin lähtenyt Kuopiosta.
  Passini oli näet sikäläisen maaherran antama. Vähän enemmän kuin
  kolme viikkoa sitten, minä vastasin. "Mutta passinne ei edes ole
  kahta viikkoa vanha, mitenkä tämä on selitettävissä?" Tarkastelin
  itse passia ja huomasin sen päivätyksi elokuun 2 p:nä meidän
  ajanlaskumme mukaan, mikä päivämäärä myös oli venäläisen käännöksen
  alla, vaikka olisi pitänyt olla heinäkuun 21 päivä, joka vanhassa
  luvussa vastaa uuden luvun elokuun 2:ta päivää. Törhöinen hyvin
  ymmärsi erehdyksen, sittenkun olin hänelle sitä huomauttanut.
  Sitten hän kertoi minulle kahden kesken ollessamme alussa luulleensa
  minua lähetetyksi heidän kaivojansa myrkyttämään; sen vuoksi hän
  niin ankarasti oli kysynyt passiani. Muuten hän sanoi, ettei minun
  ollenkaan pitänyt panna pahakseni, jos moni muu vastedes luulisi
  minua sellaiseksi. "Sillä", hän sanoi, "Salmissa tapahtui, j.n.e."
  Tämän jälkeen hän lyhyesti kertoi koko Salmissa kolera-ajan kestäessä
  tapahtuneen metelin. "Uskotteko siis", minä kysyin, "kaikkia tuollaisia
  vääriä huhuja kaivojen myrkytyksestä, joka muka olisi ollut ainoana
  syynä pelättyyn koleraan?" -- "Vaikkapa minä en uskoisikaan sellaista",
  hän vastasi, "niin muut sen uskovat, älkääkä edes koettako saattaa
  heitä muuhun vakaumukseen." Join sitten useita kuppeja teetä ja söin
  välipalaa hänen luonaan ja läksin kolmen talonpojan seurassa järven yli
  Virran kylään, johon yövyin. Seuraavana aamuna -- -- -- mutta taitaapa
  sinusta tuntua jotenkin ikävältä seurata minua näin askel askeleelta
  ja välistä odottaa sillävälin kun juttelen talonpoikien kanssa, syön
  välipalaa, j.n.e.; jätänpä siis kaikki nämä seikat lähemmin
  mainitsematta. Yksi seikka on minun kuitenkin mainitseminen.
  Jalkamatkalleni Kaskiniemeltä Koukkulaan en ottanut opasta, vaikka tämä
  väli oli 20 virstan pituinen eikä tien varrella ollut yhtään taloa eikä
  torppaa. Eksyin lopulta syrjäpolulle; se vei minut erään järven rannalle,
  jonka toisella rannalla huomasin muutamia peltotilkkuja. Vaikka en
  niiden läheisyydessä nähnyt mitään rakennusta, tein kuitenkin sen
  johtopäätöksen, ettei sellaiset voineet olla pitkän matkan päässä
  pelloista. Päätin sen tähden kiertää järven ympäri, joka yritys ei
  ollut niinkään helppoa, koska minun täytyi kahlata vetelien soiden
  poikki, joihin upposin polvien yläpuolelle asti. Tämän lisäksi en
  ollenkaan tietänyt, kummalta puolen pikemmin pääsi järven ympäri,
  koska en kummaltakaan puolelta nähnyt sen päätä. Rupesin astumaan
  vasemmalle, järvi kun täten sai kunnian olla oikealla puolellani ja
  tästä huomionosotuksesta kernaammin saattoi suosia yritystäni.
  Viimein tulin järven päähän, mutta samassa huomasin edessäni leveän
  ojan. Kuljin sen rantaa pitkin hyvän matkaa ylöspäin, mutta eipä vaan
  näkynyt siltaa, jota myöten olisin päässyt ojan yli. Kaipasin nyt
  suuresti samaa alusta, jolla olin kulkenut Osman ja Kolvaan välisen
  salmen poikki, mutta se oli jo jäänyt yli 60 virstan matkan päähän
  jälkeeni. Viimein juolahti mieleeni jakaa tavarani pieniin myttyihin
  ja viskata ne ojan yli. Ensiksi viskasin saappaani, kummankin
  erikseen, ja antaakseni niille paremman vauhdin, panin sisälle kiven.
  Minun onnistui oivallisen hyvin saada ne yli, ne näet lensivät vielä
  hyvän matkaa vastaiselle rantamalle. Kaikki muu kävi yhtä hyvin,
  lukuunottamatta takkia, joka ilmassa kehittäysi auki solmuistaan
  ja putosi ojaan kuin siipeen ammuttu sorsa. Mutta silloinpa olin jo
  itse valmis uimaan yli ja toin takin, joka ei ollut ehtinyt upota,
  mukanani toiselle rannalle. Näin olin päässyt ojan yli kaikkine
  kamsuineni, jotka nyt olivat hajallaan maassa. Poimiessani niitä
  ylös tuli kaksi naista, jotka matkan päässä olivat katselleet koko
  ylipääsöhommaani, lähemmäksi rantaa ja sanoi: "Tuolla olisi ollut
  silta, jos olisitte huomannut mennä vähän ylemmäksi. Aioimme huutaa
  teille, mutta nähdessämme teidät olitte jo vedessä." "Eipä tässä ole
  mitään menetetty", minä ajattelin ja kysyin, oliko kylä lähellä.
  "Puolentoista virstan päässä täältä", he vastasivat. Se olikin juuri
  sama kylä, jota olin lähtenyt etsimään.
  Nyt lienee paikallaan vähän puhua näistä suomalaisista ylipäänsä,
  jotka ammoisista ajoista ovat olleet Venäjän alamaisia ja luultavasti
  Vladimir Suuren ajoilta alkaen kreikanuskoisia. He sanovat itse
  itseään venäläisiksi, joka nimi ennen muinoin luultavasti oli
  yksinomaan näillä suomalaisilla, jos kohta sillä nykyään Suomessa
  ymmärretään koko Venäjän kansaa. He sanovat Suomen puolella rajaa
  asuvia suomalaisia ruotsalaisiksi ja koko maatamme Ruotsiksi
  tai Ruotsin maaksi. Muutamassa suhteessa pidin enemmän heidän
  tavoistaan ja menoistaan kuin niistä, joita meidän rahvaallamme,
  näkee. Siisteyttä esim. noudatetaan ja hoidetaan heillä paremmin
  kuin monissa seuduin meidän maata. Näillä suomalaisilla tuskin
  lienee niin huonoa asumusta, ettei pirtin lattia aina olisi
  pestynä; monin paikoin se oli niin puhdas ja valkea kuin missä
  meikäläisessä herraspaikassa tahansa. Pirtit ovat muuten savolaisten
  pirttien kaltaiset; niissä on reppänä katossa, ja ne eroavat
  Savon pirteistä ainoastaan siinä, että ikkunoita on useampia,
  tavallisesti 8-10, joista toisissa on lasiruudut, toiset taas ovat
  ilman. Savon pirteissä niitä taas on harvemmassa, 4-6 ikkunaa, jotka
  kuitenkin ovat paljoa suuremmat. Lisäksi näiden Venäjällä asuvien
  suomalaisten pirtit ovat rakennetut korkeammalle maasta, niin että
  käsimyllyn ja muiden taloustarpeiden säilytyshuone melkein aina
  on sen alla. Nämä huoneet ovat aina yhteydessä navettarakennuksen
  kanssa, joka muodostaa toisen osan talonpoikaistilan päärakennusta
  ja jota pirtistä erottaa porstua; tästä johtavat portaat suoraan
  alas navetta-osastoon. Kaikki tämä tosin ei ole omansa kohottamaan
  ajatusta heidän pirteissään vallitsevasta siisteydestä, jota äsken
  ylistelin; mutta se taitaa juuri tämän ihmisten ja elukoiden
  läheisen kosketuksen vuoksi olla kahta tärkeämpi. Sitävastoin meidän
  rahvas saattaa huoleti hutiloida tässä suhteessa, koska sen omat
  asuinhuoneet aina ovat erillään navettarakennuksista.
  Toinen kiitettävä tapa on näillä Venäjän suomalaisilla, nimittäin
  se, että jokainen kylä hautaa vainajansa erityiseen kotitiluksille
  varattuun hautausmaahan. Meillä taikausko matkaansaa sen, että
  usein kuljetetaan vainajia neljän tai viiden peninkulman päästä
  haudattaviksi kirkon läheisyyteen. Saattaa helposti huomata, mitä
  ikävyyksiä tämä aiheuttaa, vaikka jättääkin lukuunottamatta,
  että se on epäluontevaa ja siistitöntä. Kulkutautien aikana on
  tämän seikan tuottama epäkohta erittäin tuntuva. Kun puolitoista
  vuotta sitten koleraa varten laadittiin erityisiä hautausmaita,
  oli eräissä paikoin syntymäisillään meteli rahvaassa, joka ei
  kärsinyt, että muutamat sen vainajista jäivät huonompi-osaisiksi
  vihityn maan menettämisen kautta, kun toiset taas saivat nauttia sen
  tarjoamia etuja. Jos meillä, kuten kreikanuskoisilla suomalaisilla,
  jokaisella kylällä olisi ollut oma hautausmaansa, olisi päästy koko
  kolera-hautausmaan hommasta, muita etuja mainitsematta.
  Vieraanvaraisuutta nämä suomalaiset pitävät hyveenä, ehkäpä
  uskonnollisena velvollisuutenakin, jos kohta sen harjoittamista
  sentapaiset taikauskot kuin ettei syödä samasta vadista, joka joskus
  on ollut muunuskoisen edessä, ikävästi ehkäisevät. On sen tähden
  parasta ottaa mukaansa matkalleen oma kuppinsa, jonka sitten voi
  viskata pois. Muutamissa paikoin on kuitenkin erityiset kupit ja vadit,
  joita säilytetään muunuskoisia varten, ja sellaisissa paikoissa aina
  helposti saa ruokaa. En ollut tahtonut hankkia omaa kuppia, vaan
  koetin tulla toimeen niin hyvin kuin saatoin. Törhöisellä söin itseni
  kylläiseksi, kuten ylempänä jo olen kertonut. Tämä tuotti paljon huolta
  eräälle etempänä asuvalle talonpoikais-emännälle, joka kernaasti olisi
  antanut minulle ruokaa, mutta jolla ei ollut mitään "mieronkuppia".
  "Ettekö ollut Törhöisellä?" hän kysyi. "Olin kyllä." "Antoiko hän
  teille ruokaa?" "Antoi, ja miksipä ei olisi antanut?" "Ja hän kai
  antoi teidän syödä omista vadeistaan?" "Antoi kuin antoikin", minä
  vastasin, vaikka en ollut vallan varma siitä. "Niin! niin!" muori alkoi
  valitella, "sellainen hän on kuin kaikki muutkin. Mitähän lopulta
  tulleekaan tästä maailmasta, kun ihmiset eivät huoli mistään!" Muori
  kuului varmaankin raskolnikien lahkoon; näitä on näillä seuduilla vielä
  useita ja he eivät aina saata sallia muunuskoisen syödä luonansa
  eivätkä edes kärsi reformeerattuja kreikanuskoisia. Taikausko tässä
  suhteessa menee muuten niin pitkälle, että kun meidän talonpojat
  matkustavat Kemiin, eivät edes näiden hevoset saa juoda samasta
  avannosta, joista heidän omia eläimiään juotetaan. Jos joku tulee
  rikkoneeksi tämän kiellon, ympäröi hänet heti joukko naisia, jotka
  täyttä kulkkua huutavat: "Pakanoitseevi auvantomme!" Mielestäni
  muuan meidän talonpoika sellaisessa tilaisuudessa vastasi sangen
  sattuvasti. Kun naiset huusivat tapansa mukaan: pakanoitsee,
  pakanoitsee, ja tahtoivat ajaa hänet pois, hän virkkoi: "Anna
  hevosen juoa, yksi usko meiän hevosilla on kun teiänki." Jotenkin
  samoin muistelen erään Kuusamon talonpojan ennen vastanneen eräälle
  meidän maan papille, nimeltä Forbus, joka kaikin voimin ja joka
  tilaisuudessa oli vastustanut tupakanpolttoa, kunnes hänestä
  itsestään tuli seudun kovimpia polttajia. Tapahtuipa, että siihen
  aikaan hänen elämässään, jolloin hän ei vielä itse polttanut, muuan
  talonpoika tahtoi antaa hänelle lahjaksi metson. Mutta kun Forbus oli
  huomannut, että talonpoika käytti tupakkaa, hän viskasi vihastuneena
  metson antajaa vastaan ja moitti häntä tupakan käyttämisestä.
  Talonpoika oli sen jälkeen vallan tyynesti nostanut metson lattialta
  ja uudelleen tarjonnut sitä Forbukselle sanoen: "Ota sinä metso, ei
  metso tupakoitse."
  Ei katsota suopein silmin sitä, että joku näistä kreikanuskoisista
  suomalaisista polttaa tupakkaa. Heillä on sellainen ennakkoluulo
  tupakkaa vastaan, ettei edes toinen saa polttaa heidän pilteissään.
  Minä pyysin lupaa siihen; toisissa paikoin se kokonaan kiellettiin,
  toisissa taas isäntä antoi minulle luvan polttaa. Mutta niin pian
  kuin olin pannut piippuun ja sytyttänyt sen, naiset enimmästi
  poistuivat huoneesta.
  Viinaa ja muita väkeviä ei kammoksuta niin kuin tupakkaa. On
  kuitenkin jotenkin harvinaista, että tätä ainetta saisi niin suuren
  määrän, että siitä voisi juopua. Jokapäiväiseen tarpeeseen sitä
  ei ollenkaan ole käytettävissä. Luulenpa, että he vielä vähemmin
  tuntisivat tätä turmion lähdettä, ellei olisi niin hyvää tilaisuutta
  salaa kuljetuttua sitä läheisimmistä Suomen puolisista pitäjistä.
  Useissa paikoin kysyttiin, eikö minulla ollut viinaa laukussani.
  Vastasin, että sellaisen kuljettaminen rajan yli mitä ankarimman
  sakon uhalla oli kielletty. He arvelivat, ettei se ollut ollenkaan
  vaarallista, ja asian laita lieneekin niin. Täällä ei ole joka
  nurkassa virkamiehiä, jotka, jolleivät voisikaan kieltää salakuljetusta,
  ainakin voisivat sitä verottaa. Joka pitäjässä on tosin starostansa,
  joka jotenkin vastaa meidän nimismiestä, ja joka itse on talonpoika,
  pitäjän vuodeksi valitsema. Hän ei kuitenkaan ole mikään erityisesti
  vaikutusvaltainen henkilö, ja vaikka hänellä olisikin halua sekaantua
  asioihin, ei hän aina rohkene riitaantua talonpoikien kanssa. Täytyypä
  hänen esimerkiksi kärsiä, että useat karanneet sotilaat oleskelevat
  seudulla ja että he tekevät kaikkea mitä sellaiselta roskajoukolta voi
  odottaa, joka ei rohkene näyttäytyä julkisesti. Jos hän rupeaisi heitä
  vastustamaan, hän ei päivääkään olisi varma hengestään. Sotaväen otossa
  on starosta kuitenkin sangen huomattava mies ja voi laskea melkoisia
  lisätuloja sotilasluettelojen tekemisestä. Otetaan näet huomioon,
  kuinka monta poikaa talossa on. Kaksi jätetään kernaasti taloon,
  ja vaan hätätilassa otetaan näistä toinen. Mutta koska jotenkin
  tavallisesti kolmekkin poikaa jätetään tilalle, ja toisilta tiloilta
  taas kolmas tästä lukumäärästä on sotapalvelukseen otettava, riippuu
  tietysti paljon starostasta, ketä hän tahtoo suosia.
  Paitsi starostaa on tavallisesti yksi pappi kussakin pitäjässä.
  Kuitenkin muutamat pitäjät useita vuosia saattavat olla papitta,
  kuten esimerkiksi tätä nykyä on Vuokkiniemen laita, jonne Paanajärven
  pappi matkustaa jonkun kerran vuodessa. Pappien virantoimitus näyttää
  heillä olevan helpompi kuin meillä. Pari kertaa vuodessa hän kiertää
  pitäjällä, ja silloin kastetaan, vihitään ja haudataan kaikki puolen
  vuoden varalta. Lukutaitoa on aniharvalla talonpoikaishenkilöllä, ei
  edes yhdellä sadasta. Heidän onkin vaikeata siinä edistyä, koska
  kokonaan ovat kirjoja vailla. Halukkaat oppimaan he ehdottomasti