Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839 - 23

Lihakin on tarkoin pestävä puhtaaksi ja liotettava avannossa.
_Jaara_, peurannahkainen päällyssaapas; _pääkkö_, puolisukka (syylinkä,
nenänen), peuran päänahkaa. [Tämä kappale ja edellisen kaksi viimeistä
lausetta, jotka on edellä olevien kisankuvausten seasta tähän
sovitettu, on alkuaan ruotsiksi kirjoitettu.]
_Nuotio_. Sen piusta kaksi honkaa, miten väkeä. Päällitystin.
Päällimäinen koholla pietään vivulla kummastai päästä, sillä tavalla,
että nalkki lyöään kumpaan päähän ja sihen vipuvitja kiinnitetään. Lumi
luoaan kun seinä makaajia vasten toisella puolella.
Kattilat matkoissa heinätielläki.
Tyttäret usein karkaavat miehillä [= miehille, s.o. miehelään]. --
Vanhempia pidetään usein pahasti lapsiltansa -- Lapsia vähin koista
autetaan -- Veli veljensä naista pitää sekaluutta -- Huoruutta jos
nainut mies naimattoman tytön kera, ei suurena räähkänä henkii[n]sä --
Kaukanako on Suomi Kajaanin paikalta?


30.
[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 1 p:nä helmikuuta 1837.
Hänninen huomautti Huotilan äijälle, kuka minä olin; heti tuotiin
esille voita, ja äijä pyysi anteeksi. -- Hänninen maksoi 30 kopeekkaa
puudan kuljetuksesta Kieretistä Kuusamoon, jota matkaa on 188 virstaa;
joskus saa 25:stäkin kopeekasta kuljetetuksi. -- Tämä kuljetus on
vaarallista, sillä kerran oltiin Jäletjärvessä vähällä ryöstää pois
kaikki. Mihkali ukko tapasi koko joukkion ja ajoi sen pakoon. -- Viinaa
kysyttiin ainakin seitsemän kertaa Jäletjärvessä, vaikka usein on
ryöstetty pois viina niiltä, jotka sitä ovat tuoneet. Tämän tiesin ja
sanoin: eihän kuulu olevan luvallista j.n.e.
Seuraavana sunnuntaina pantiin toimeen tanssit pirtissä. Minua
pyydettiin puhaltamaan huiluani, mutta ollen hieman närkästynyt heidän
eilisestä loruilemisestaan, en siihen suostunut. Vielä maanantaina tuli
luokseni muuan mies, joka tarjoutui minua kyyditsemään. Sanoin, etten
huolinut kyydistä. Aikomukseni oli, ellei Mihkalia sinä päivänä olisi
kuulunut, seuraavana yönä joko lähteä takaisin Heinäjärveen tai ottaa
talon vanhin poika, joka näytti olevan hieman parempi mies, oppaaksi,
ja ollenkaan aikeistani ilmaisematta jalan kulkea neljän peninkulman
taival Uuteenkylään. Tätä minun ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, sillä
Mihkali tuli maanantaina; -- mutta kun kieltäydyin ottamasta tarjottua
kyytiä, äskeinen mies pyysi talon poikaa kanssaan ulos ja neuvotteli
siellä kauan, mistä, sitä en saanut tietää, mutta minulla on syytä
luulla hänen neuvotelleen siitä, että minut ainakin ryöstettäisiin;
niin luulen sitä suuremmalla syyllä, kun eräs talon naisista piti
tärkeänä mennä heidän puhettaan kuuntelemaan. Ainoa, minkä poika
lähtiessäni virkkoi, oli: "Milma [minua] jo hätäytellä alettiin, kun
teitä tässä viikon [kauan] pi'in ja käskettiin pois ajamaan." Kovin
kernaasti läksin kolmannen päivän aamuna tästä sekä tapojen että
ravinnon puolesta kurjasta kylästä. Mutta enpä vielä päässyt rauhaan
tästä roskajoukosta. Muuan miehistä, Mihkali Sergein poika, oli yhdessä
toisen hyvän toverin, Kirilä Hilipän pojan kanssa Särkiniemestä
lähtenyt vähää jälkeen Kierettiin matkustamaan samaa tietä, jota minun
oli kulkeminen. Jäletjärven ja Uudenkylän välillä on puolitiessä, 20
virstan päässä kummastakin paikasta, mökki, jonka luona matkustajat
syöttävät hevosiaan, ja jossa itse syövät. Siinä he meidät saavuttivat.
Alettiin taas puhua passistani. Sanoin, että enhän ollut millään
karkulaismatkalla, kun matkustin Kierettiin, missä passi kyllä oli
näytettävä. Sen jälkeen he syytivät muutamia haukkumasanoja Mihkalille,
joka kehtasi kyyditä sellaista henkilöä. Koko ajan he täällä
ahdistelivat minua, ja huomasin, ettei minulta puhetta riittänyt heidän
sanojensa vastimeksi. Sitten matkustettiin Uuteenkylään. Siellä
satuimme suureksi ilokseni poikkeamaan eri taloihin. Seuraavana päivänä
taas satuimme yhteen eräässä mökissä, joka oli 20 virstan päässä
Uudestakylästä. Siellä alkoi taas sadella entisiä haukkumasanoja.
Uhattiin panna minut köysiin, kun tullaan Kierettiin. "Tehkääpä se nyt
tässä paikassa, jos luulette olevanne siihen oikeutetut." Mitä muuta he
minusta sanoivat, en tässä tahdo kerrata, mutta seuraavalla tavalla
minun onnistui saada toinen miehistä vaikenemaan. Olin näet hänestä,
Mihkali Sergein pojasta, kuullut, että hän oli tuppautunut asumaan
erääseen Särkiniemen taloon, ja että hän siellä eli hyvissä väleissä
emännän kanssa ("piti pyhävellenään"). Mies, joka tietystikkään ei
tähän ollut kovin tyytyväinen, oli koettanut ajaa hänet pois, mutta ei
siinä mitenkään ollut onnistunut, sillä tungettelija oli roteva mies.
Kerran isäntä tosin kylän miesten avulla oli sitonut hänet ja
kuljetuttanut Jäletjärvelle, mutta sekään ei auttanut. Mies palasi pian
taas takaisin. Toisen kerran olivat Särkiniemen miehet uhanneet
hukuttaa hänet ja siinä määrin panneet uhkauksensa täytäntöön, että
olivat vieneet hänet järvelle ja kastaneet veteen, mutta sitten
päästäneet hänet irti. Täten kuitenkin voitettiin vielä vähempi, sillä
Sergein poika oli uhannut kannella herroille, että he olivat tahtoneet
hänet hukuttaa, ja tällä uhkauksellaan pakottanut heidät antamaan
sovintolunnaat. Yhä edelleen hän enimmäkseen asuu mainitussa talossa,
elää ja käskee kuin toinen isäntä ainakin. Mies ei kuulunut sanoilla
eikä kurituksella, jos hän sitä uskalsi käyttää, mitään voineen
aikaansaada vaimonsa oikaisemiseksi, joka yhä vaan edelleen -- --.
Kuultuani tämän kertomuksen, kysyin kertojalta, miksi rahvas ei ollut
ilmiantanut tätä väkivallantekijää, jolloin hänet luultavasti olisi
viety sotaväkeen. Jos tiedettäisiin, että näin kävisi, vastasi hän,
niin oltaisiin jo aikoja sitten niin tehty. Mutta jos hän saa jäädä
kotia, hän polttaa koko kylän ja lyö kaikki asujamet kuoliaaksi. Nyt
tämä sama mies, joka Jäletjärvessä oli muiden kanssa väittänyt, ettei
laki sallinut ottaa kyytiä toisesta kylästä, taas rupesi ahdistelemaan
minua. Juuri kun hän oli päässyt hyvään vauhtiin, minä sanoin: sinä
selvittelit toissapäivänä minulle lakia, että en muka saisi ottaa
kyyditsijätä [toisesta kylästä], mutta tiedätkös myös, mitä laki määrää
sille, joka valtaa toisen talon ja vaimon? Minun tekee mieli tultuani
Kemiin kysyä herroilta sen asian laitaa. Jäletjärvi näet on Kemin
piiriä, mutta Särkiniemi Kuolan piiriä (ujesd). "A siitä laki ei sano
ni mitä, se ni meillä tapa" j.n.e. useat huusivat yhtä kulkkua, jopa
kyytimieheni, 80-vuotias Mihkali yhtyi siihen. Mutta mies, jota asia
koski, punastui peräti, astui pari askelta lähemmäksi minua ja mutisi
ensin muutamia sanoja vihapäissään, mutta hillitsi itsensä pian. Hänen
toverinsa, toinen Särkiniemen mies, ei juuri pitänyt siitä, että paras
heistä näin joutui hämilleen, minkä vuoksi hän yllytti häntä sanoen:
"ja siinä sinä töllistelet, lyö kirves kulkkuun tahi vie pirttiin ja
ripusta sinne jaloista kattoon savun sekaan". Keitettiin näet paraikaa
mökissä, joka oli lattiata myöten täynnä savua, vallan kuin sauna, kun
sitä lämmitetään, sillä näissä ei ole muuta savureikää kuin ovi. Tämä
hänen kehotuksensa kajahti kuitenkin kuulemattomiin korviin, sillä mies
muutti tämän jälkeen kokonaan puheensa, ja hänestä melkein tuli nöyrin
palvelijani. Mitä minä kaiken tämän kuluessa lienenkään lörpötellyt, en
oikein tiedä, mutta huomasin, ettei edes Vanha Mihkali enää varmasti
tietänyt, mitä minusta ajatella. Lieneekö hän luullut, että aioin
karata matkalla, kun hän, ennenkuin läksimme viimeiselle 20 virstan
taipaleelle, muistutti, että minun piti maksaa kyytirahat. Tämä
muistuttaminen tuntui minusta perin naurettavalta, minkä vuoksi en
täyttänytkään hänen pyyntöänsä, vaan kysyin, mihin hän nyt matkalla
tarvitsisi rahoja. Hän virkkoi, ettei tosin matkalla tarvinnut, mutta
kylläkin Kieretissä. No, siellä kyllä saat minulta kyytirahat, minä
vastasin, ja ettei sinun tarvitse pelätä minun karkaavan pois, siitä
sinulla on kylliksi takeina laukkuni (tämän hän oli jo aamulla ottanut
omaan rekeensä, vaikka itse ajoi minun reessäni); johan itse nahan arvo
nousee melkein kyytimaksun suuruiseksi, ja onhan nahan sisälläkin vielä
sitä paitsi jotakin. Siihen asia jäi. Olisin kyllä jo silloin voinut
maksaa, mutta pelkäsin, että jos nuo puolivillit miehet olisivat
saaneet nähdä rahaa, heissä sen himo olisi voinut käydä liian
voimakkaaksi.
Tie Jäletjärveltä. Ensin kuljettiin muutama virsta Jäletjärven rantaa
pitkin, sitten seurasi vaihdellen metsää, soita ja pieniä lampia,
kunnes tulee kymmenen virstan päähän kylästä. Siitä alkaa Merijoki,
joka kyllä on niin kaita kuin leveähkö maantie, mutta joka on saanut
komean nimensä siitä, että laskee mereen. Tätä Merijokea seurataan,
lukuunottamatta koskia, Uuteenkylään saakka, siellä poiketaan siitä
pois ja kuljetaan milloin maata, milloin pieniä sisäjärviä. Viimein
saavutaan suurelle Luovuskajärvelle, missä huomioni erityisesti kiintyi
useihin korkeihin saariin. Ne eivät muuten näyttäneet alaltaan olevan
suuret, mutta kohosivat monessa kohdin jyrkkinä kallioseinineen, joiden
alapuolella oli metsää. Tämän järven päässä, josta on 10 virstaa
Kierettiin, käännytään isolle maantielle, joka tulee Kemistä, ja
ihmetellen näin tämän tien järvellä olevan viitoitetun. Maalle-nousun
kohdalla oli metsää kaadettu molemmin puolin tietä maantien leveydeltä,
mutta pienet siellä täällä vallan raiteen vieressä esiin pistävät vesat
todistivat, ettei siinä kesällä ole muuta kuin tavallinen polku, ja
niin onkin asian laita.
[Päiväkirjanote on tähän katkaistu seuraavan yhtenäisen matkamuistelman
vuoksi, joka sisällyksensä puolesta näytti parhaiten sopivan tähän, ja
jatkuu katkaisukohdastaan etempänä 32:ntenä n:rona.]


31.
Kolme kuukautta Venäjän Karjalan pohjois-osissa.

[Juhlalehdestä "Per Brahes minne" (12.IX.1880); alk. suomeksi.]
Vaikka vuonna 1836 jo olin useampia kertoja käynyt Venäjän Karjalassa
runoja, satuja ja muuta senlaista keräämässä, niin sen pohjaispuolisia
seutuja ei kukaan vielä ollut siinä tarkotuksessa tutkinut. Kun siis
oli aivan tietämätöntä, mitä runovaroja niillä paikoin voisi löytyä,
niin päätin, virkavapausluvan esivallalta ja matkarahoja Suomen
Kirjallisuuden Seuralta sitä varten saatuani, syksyllä vasta mainittuna
vuonna lähteä tarkastamaan, kuinka kauvas pohjan puolelle Suomen
runotar olisi paennut siinä turvattomuuden tilassa, josta se sitten
lauloi:
"Piennä jäin minä emosta,
Matalana maammostani,
Vaimon Tierahan varahan.
Ehtohon emintimaisen;
Se mun kaikotti katalan.
Ajoi lapsen armottoman.
Tuulipuolelle tupa'a,
Pohjoispuolelle kotia,
Vilussa värisemähän,
Pakkasessa parkumahan.
Joka tuulen tuntemahan,
Ärjynnän älyämähän."
Matkoistani Vuokkiniemeen, Uhtuvaan ja muihin syrjäkyliin olen tietoja
antanut muissa kirjotuksissa kuin myöskin nykyisen matkan loppupuolelta
Kuolan kaupungista alkain Lapinmaan kautta kotiseuduilleni Kajaanissa.
Niistä siis ei sen enempätä, vaan lähdetään Uhtuvasta suoraan kylihin
Tuoppajärven ja Pääjärven ympäristöille. -- Matka kulkee vaihetellen
soita, lampia, korpia ja kankaita; keli huononpuoleinen ja suot eivät
kannata paremmin kuin että muutamassaki paikassa hevonen rinnuksista
asti vajosi suohon, josta töin tuskin saatiin ylös autetuksi. Saatiin
kuitenki, mutta kyyditsijä tiesi kertoa samaan paikkaan hevosia
toisinaan jääneenki. Pari penikulmaa kuljettuamme tulimme
metsäsaunalle, jossa eräs Uhtuvan mies, joka oli tullut lähellisestä
lammista kaloja pyytämään, poikansa kanssa istui valkean ääressä. Oli
siihen myös vähä aikaa ennen meitä tullut Koljolan kylästä ukko
vaimonsa ja tyttärensä kanssa, joilla oli mielessä lähteä "pääelolle"
s.o. kerjäämällä itsiänsä paremmilla ruokapaikoilla elättämään. Sitä
varten kulkivat vanhalla hevoskaakilla, reessä pata, kuppiloita ja
pussiloita. Tässä olivat kalastajalta saaneet kaloja keitokseksi, isoja
lähes puolentoista korttelin pituisia valkoisia muikkuja, joita
muutamissa harvoissa lampiloissa tavataan, ja jotka sanottiin myöhään
syksyllä jään alla kutevan. Niistä ukko nyt keitti rokkaa, jota jäi
vielä meidän lähtiessämmeki keittämään. Kuultuani ukkoa kiitettävän
hyväksi laulajaksi pyysin häntä laulamaan runojansa, johon hän ei
kuitenkaan myöntynyt, kun sanoi kielensä ei kääntyvän laulamaan, ennen
kuin saisi ryypyn tahi kaksi suuhunsa, jota tarvetta en ollut
tilaisuudessa täyttämään. Vaikeata olisi ilmanki ollut ruveta savun
seassa polvet pöytänä kirjottamaan. Sanottiin häntä myös paikkakunnan
parhaaksi loitsiaksi, ja itseki kerskasi hän siitä taidostansa. Oli
häntä kerranki, lausui hän, kuljetettu päälle viidenkymmenen penikulman
aina Petroskoille asti Äänisjärven rannalla parantamaan suurta herraa,
joka oli mielenrikkoukseen tullut. Kun sitten kysyin, no voitko päästää
hänen mielenrikkouksestaan täyteen järkeensä, vastasi ukko: mintähdenpä
tuonne ilman olisin lähtenytkään. Uudelleen kysyttyäni, mitä palkaksi
sai, sanoi ukko itsensä ei koskaan suuren palkoillansa olleen, ja niin
silloinki ei ottaneensa kuin yhden sinikön (5 ruplaa), vaikka oli
tarjottu tukku valkoisia punakoita (25:den ruplan seteliä). Ukko ei
ollut pidempi kuin jos korttelin kolmatta kyynärää, jonka tähden hän
kyllä, niinkuin kyytimieheni kertoi, nuorempana lieneeki taitanut kädet
ja jalat haralla rattaan tavalla maassa pyöriä ja kuin orava puusta
puuhun hypätä. Lähikylissä miehet myös olivat tavallista lyhemmät
kasvultansa, jos lienevätki lappalaista alkuperää vai muutenko.
Kylät Ohta, Pistojärvi, Suvanto, Makari, Tuhkala ja Iljala, joiden
kautta sitten matkani kulki, olivat perin köyhiä niin runoin kuin
kaiken muunki puolesta. Millä elänevätki, en tiedä, mutta paikoin en
nähnyt muuta ruoka-ainetta, kuin ohran tähkistä keitettyä velliä.
Täytenä totena kerrottiin muutamalla vanhalla miehellä olleen tapana
syystalvesta mennä metsään, ja siellä karhun tavoin talven elettyänsä,
keväällä jälleen ihmisten sekaan ilmautuneen, jota en kuitenkaan voinut
enkä voi todeksi uskoa.
Olen Lapissa öitä maannut sekä ulko-ilmassa lumella että sisällä
lapintuvissa ja matkasaunoissa, mutta niin vaikeata ja levotonta yötä
en muista missään viettäneeni kuin Makarin kylässä 30:tä marraskuun
päivää vastaan. Sain tosin makuusijakseni laattialle levitetyn
peurantaljan, mutta ei minkäänlaista peitteentapaista, joksi omasta
kevyestä takistanikaan ei ollut paljon apua, kun tuuli alinomaa paasasi
ovesta, akkunoista ja laattianki raoista sisälle, ja tupa jo päivälläki
oli niin kylmä, että kynä kirjottaissani tuskin pysyi hyppysissäni.
Matka Iljalasta Suurjärveen sanottiin kulkevan Akkalan ja Käpälin
kylien kautta, mutta olevan lähes penikulman pidempi, kuin jos lähtisi
suoraan sydänmaan halki, jota ei tulisi päälle kolmen penikulman, vaan
joka oli aivan umpea suksilla hiihdettävää. Päätinki lähteä sydänmaan
halki, jos vaan saisin jonkun taitavan oppaan, joka tuntisi matkan
suunnan. Siksi tarjousikin eräs läsnä-olijoista, jonka sittemmin kuulin
olevan sotapalveluksesta karanneen, täällä piilossa elelevän miehen.
Ruplan palkasta hän lupasi kantaa laukkuni ja hiihtää jäljen eteeni,
jonka tekikin, kunnes puolimatkassa väsyi niin, että ensin piti laukku
omaan selkääni ottaa ja lopulta edellä hiihtäjäksiki ruveta, vaikka
kyllä jo itseki olin väsymäisilläni. Illaksi pääsimme kuitenki perille
ja yövyimme tuhkaispapin Homan taloon. Sauna oli juuri valmis
kylpemistä varten, ja väsyksissä kun olin, teki mieleni muiden kanssa
mennä saunaan, mutta sitäpä pappi ei suvainnut, vaan käski minun
odottamaan, kunnes hän itse, oppaani ja kaikki muut olivat kylpeneet.
Vähän suutuksissani semmoisesta ylenkatseesta en sitten huolinut
toisten perästäkään saunaan mennä. Aamulla jälkeen havaitsin akkunan
päällisellä savustuneella laudalla muutamia yhtä mustaksi savustuneita
kirjoja. Otin yhden niistä alas katsellakseni, se oli vanha hengellinen
slavonilaisilla puustaveilla painettu kirja. Homa pappi kysyi,
ymmärsinkö minä kirjaa lukea, johon vastasin kirjasta kyllä ymmärtäväni
venäjänki kieltä, ja puheeni todistukseksi käänsin siitä muutaman
paikan karjalaksi. Vähän parempaan arvoon tulin siitä Homan silmissä,
vaikka väittiki kirjan ei olevan venäjän vaan gretsjeskan (s.o.
kreikan) kieltä.
Näillä seuduin ollaan kolmea eri uskontoa eli _vieroa_, joksi uskontoa
täällä sanotaan. Ne ovat oikea papinviero, johon kuuluu hyvin pieni
vähemmistö, toinen vanha viero, starovertsat, johon enin osa kansasta
kuuluu ja kolmas Saaren monasterin eli luostarin viero, jota vaan
muutamat harvalukuiset seuraavat. Jos Tuhkasen viero jollain tavalla
eroaisi vanhasta vierosta, niin tulisi vielä neljäski viero eli
uskonto, mutta minusta nähden se näyttää yhtä vanhan vieron kanssa
olevan, vaikka sitä täällä eri nimellä Tuhkasen vieroksi sanottiin. Sen
ylipappi sanottiin asuvan Karkalahden kylässä meren rannalla Kieretin
kauppalan ja Kemin kaupungin välillä. Mutta kun hänellä on ylen suuri
lääni aliansa, on hänen täytynyt asetella alapappeja, jotka pienemmissä
piireissä käyvät lapsia kastamassa, pariskuntia vihkimässä ja ruumiita
hautaamassa. Niin häntä kuin hänen asettamia apupappejansa pitää
maakunnan (Tuhkalaisten) maksutta ruokkia ja kyydittää heidän
virkamatkoillansa; muuta palkkaa heille ei lienekkään, jos ei joku
vapaehtoisesti tahtoisi heille jotaki vaivanpalkkioksi antaa.
Paljoksihan tulisi kahdenkertaiset papit palkata, sillä varsinaiselle
esivallan asettamalle papille, joka tuhkaispapin ristimät, vihkimät ja
hautaamat kirkonkirjaan ottaa, pitää myös jotakin hänen vaivoistansa
maksaa. Usein olen tuhkalaisilta kysynyt, missä heidän uskonsa eroaa
papin uskosta, vaan siitä en muuta selvitystä saanut, kuin että papin
uskolaiset molivat s.o. ristitsivät itsensä toisilla sormilla kuin
millä Jumala on käskenyt. Muutamat vielä lisäävät siihen, että se on
proklatoi (kirottu), joka molii papin tavalla.
Suurjärvestä hiihdin Vaarakylään, jossa Joukkosen talossa viivyin kaksi
päivää. Talo oli vähän parempi ja varakkaampi muita taloja näillä
seuduin, ukko ja akka olivat vielä kumpainenki elossa ja heillä neljä
poikaa sekä neljä miniätä. Oli vasta käyty Kieretin kauppalassa Vienan
meren rannalla ja sieltä tuotu jauhoja, joita yhtäläiseen tarvitseville
myytiin kolmesta ruplasta ja 60:stä kopekasta puuta. Ukkoa piti miniäin
palvella kuin patriarkkaa muinenki, iltasilla riisua kengät ja sukat
jalasta, aamusilla ne ja muut pukimet hänelle kantaa ja päälle pukiessa
apuna olla. Oikein lystikseni katselin, kuinka häntä miniät, kun hän
toisena päivänä uudelleen läksi eloa Kieretistä noutamaan, varustivat
matkalle, saattivat ja peittivät rekeen, josta heillä oli paljonki
työtä ja hommaa. Päivällä jälkeen minäki astuin suksilleni ja hiihdin
Vaarakylästä Skiittaan, jota matkaa sanottiin 12 venäjän virstaksi.
Skiitassa olin kuullut jonkunlaisen naisten luostarin olevan, jota
mieleni teki nähdä, mutta paikalle tultuani ei silmäni mitään semmoista
erottanut. Olihan koko Skiitta vaan Tuoppajärven lounaisrannalla kuin
moni muukin järjestyksettä rakennettu venäjänpuolinen kylä näillä
seuduin, huoneet siki soki, ei juuri nurkka nurkasta toisissaan kiinni,
ei paljon vähäkään, ja pieni kirkonmuotoinen kylässä. Siinä kirkossa
naiset joka päivä toimittivat jumalanpalvelustansa, ja heidän sanottiin
itsekunki Tuoppajärven luostarista "Pyhästä Saaresta" miilostia
(elatusta) 25 ruplaa vuoteensa saavan, jota kuitenki moittivat
vähäksi. Mitä näillä "pyhillä naisilla" muutaki työtä, paitsi
jumalanpalvelustansa lienee, sitä en tiedä, jos eivät opettane muutamia
tyttölapsia, joita sitä varten niiden vanhemmat olivat tänne tuoneet.
Niin tapasin täällä Jaakkosenki tyttäriä Jyvälahdesta, jotka vaativat
minua sekä venäjän kirjoja lukemaan että Karjalan lauluja laulamaan.
Heidän opettajansa oli ummikko venäläisakka, lieneekö alkuansa ollutki
herrasväen sukua. Nuoremmat "pyhät naiset", joiksi Jaakkosen tyttäret
ei vielä suinkaan olleet koronneet, asuskelevat lukon varassa, eivätkä
laske tuntemattomia puheillensa; niin muutamat vanhemman ikäisetki.
Miehen puolia Skiitassa en paljon nähnytkään.
Vielä samana päivänä, kuin tulinki, läksin Skiitasta ja hiihdin 8
venäjän virstaa Pyhään Saareen, joksi Tuoppajärven saarella olevaa
monasteria eli luostaria tavallisesti nimitetään. Matkalla, joka on
järveä, tulin muutaman pienemmänki saaren poikki kulkemaan, ennen isoon
saareen tultua. Tämä iso saari sanottiin olevan noin penikulman
pituinen, ja sen ympärillä useampia pieniä saariloita. Ilta pimeä oli
minun jo jäällä yllättänyt, jotta kylään tultuani kyllä arvelutti,
mihin yöksi menisin. Eräältä mieheltä, jonka tapasin, kysyin, missä
täällä voisi yömajan saada ja hän johdatti minun luostarin
päällysmiehen luoksi, jota kutsui polsakka startsaksi, ja jonka
kysyttyäni, ymmärsikö Karjalan kieltä, sanoi kaiken maailman kielet
osaavan. Tämä polsakka startsa, ei erittäin vanha, silmäpuoli mies,
asui kahdessa pienessä huoneessa, eikä vielä niitäkään yksinänsä
viljellen, vaan jonkun toisen toverinsa kanssa, joka sisämäisessä
kammarissa istui ja luki jotaki kirjaa pöydän ääressä. Sisään tultuani
pian havaitsin, ett'ei suomi, ruotsi, saksa eikä latinakaan kuulunut
niihin kaiken maailman kieliin, joita hänen piti osaaman, vaan
venäjänkielellä sanoi hän, että hänen tuli lähteä iltakirkkoon, ja
käski saattomieheni viemään minua matkamiesten majaan, jossa sitten yön
lepäsin, enkä koko polsakka startsaa sen enempää nähnyt, vaikka
seuraavana päivänä pari kertaa kirkossaki kävin. Jos, niinkuin muutamat
olivat tietävinänsä, hän oli Venäjänmaalta tullut pakolainen, joka
kaksintaistelussa oli toisen silmänsä menettänyt, niin kyllä oliki
syytä peljätä minua vaaralliseksi tiedusteliaksi, jota oli parempi
karttaa kuin kohdella.
Majahuoneen perässä oli toinen vähän pienempi huone, jossa ruokia
keitettiin ja valmistettiin ja jossa niiden kokki, joka usein kävi edes
takaisin vierasmajan läpi, yönsäki vietti. Minulle levitettiin
etuhuoneessa peurantalja lavitsalle vuoteeksi, jossa nukuin laukkuni
päänalaisena, muita matkamiehiä makasi laattialla, ja sanottiinki
alinomaa vieraita kesät talvet paikalla kuljeksivan. Kirkko kuin kaikki
muutki rakennukset olivat niin kehnoja ja vähä arvoisia, ett'ei
tarvinnekkaan niistä sen enempätä lausua. Kun myös en tiedä, kuinka
monta munkkia luostariin kuului, jotka enimmät aikansa kuljeskelevatki
Venäjänmaalla tarpeellisia toimeentulovaroja keräämässä, niin kyllä jo
lieneeki aika jättää koko Pyhä Saari luostarinensa oman onnensa nojaan.
Pyhästä Saaresta lähdettyäni ja muutamissa kylissä Tuoppajärven
ympäristöllä käytyäni päätin joulunpyhiksi lähteä Suomen puolelle
Kuusamon pitäjään, ja niin lähdinki. Sieltä uuden vuoden jälkeen
palattuani matkustelin Pääjärven ympäristöllä, kunnes viimein saavuin
Heinäjärven kylään, johon asetuin muutamiksi päiviksi parempaan
järjestykseen saattamaan eripaikoissa hätäisesti kirjotettuja
muistoonpanojani. Kun kylät ja niiden asukkaat näillä seuduilla
näyttivät olevan hyvinkin epätaattavia ja varottavia, niin olin
edeltäpäin kysellyt, mihin taloon Heinäjärvessä olisi parasta majautua
ja vastaukseksi saanut, ett'ei sen taloista toinen ollut paljon toista
parempi, ja erittäinki olivat varottaneet minua mihinkään keskuuksiin
rupeamasta erään miehen kanssa, jonka sanoivat päärosvoksi, ja josta
ilman rosvoamisiansaki tiesivät kaikenlaista pahaa kertoa. Kun muutamat
kuitenki olivat arvelleet Kontratilan talon vähän toisia paremmaksi,
niin siihen nyt poikkesinki. Sama mies, jota minun oli karttamaan
neuvottu, pian tuliki ja kysyi, minne olin matkalla ja koska lähtisin,
niin lupasi kyyditsemään tulla. Katsoin parhaaksi en ruveta hänelle
selittelemään, en minne menisin enkä koska lähtisin, josta en
talonväellenkään ollut sen parempaa selkoa antanut, sillä jo edeltäpäin
kuultuani kylää niin pahamaineiseksi, olin pyytänyt erään taatun
talonisännän Majavanlahden kylästä tulemaan kahden päivän päästä ja
kyyditsemään minua Heinäjärveltä Kierettiin. Toisena päivänä, joka oli
pyhäpäivä, kokousi nuorta kansaa Kontratilaan tanssimaan, mainittu
rosvomainen mies heidän seurassansa. Minuaki tahdottiin kaikella
tavalla tanssiin, jonka tähden, kun penkillä istuessani en saanut
rauhaa, enkä tietänyt, mitä lopulta tekisivät, pakenin ylös palatille
(venäjän pirteissä tavalliselle liki kattoa olevalle makauslavalle)
varastettuna vastarintaan, jos joku yrittäisi perästä tulla. Sinne ei
kuitenkaan kukaan tullut, vaikka kyllä sain herjaussanoja tarpeekseni
kuulla.
Määrättyyn aikaan tuli Majavalahden mies saattamaan minua Kierettiin,
jonne Heinäjärveltä oli noin 6 penikulmaa melkein kylätöntä matkaa.
Puolivälissä oli matkasauna, jonka luona kyytimies rupesi hevostansa
syöttämään. Vähän ajan päästä saapui siihen myös ennen nimitetty
Heinäjärven rosvo hevosellaan ja rupesi ensin sättimään minua, kun olin
vieraan kylän miehen enkä häntä saattajakseni ottanut. Kääntyi sitten
kyytimieheni puoleen sanoen: "ja sinäki mitä ajattelit kun läksit
tuommoista Ruotsin biegloa (karkuria) kyyditsemään, parempi olisi,
tekisit silmukan nuoran päähän ja vetäisit hänen ylös tuonne kattoon.
Saat nähdä, kun Kierettiin tullaan, pannaan tyrmään (vankihuoneesen)
niin hän kuin sinä itseki." Kun sitten vielä mökisi ja sanoi olevan
vastoin Venäjän lakia, ottaa kyytimiestä toisesta kylästä kuin siitä,
mistä lähtiki, niin en voinut kauvemmin häntä kuunnella, vaan
keskeyttäin hänen puheensa kysyin, mitä Venäjän laki siitä ja siitäki
määrää, luetellen toinen toisensa perästä kaiken pahan, mitä hänestä
olin kuullut, muiden seassa senki, että kun kerran talvisella yöllä oli
havaittu jossaki toisessa kylässä luvatonta työtä harjottamassa, olivat
kylän miehet saaneet hänen kiinni, sitoneet seljälleen rekeen,
kääntäneet hevosen hänen kotiinsa päin, lyöneet ruoskalla selkään ja
niin lähettäneet hänen Heinäjärvelle takaisin. Näistä kysymyksistä mies
tuli äänettömäksi, kun hyvin huomasiki, ketä tarkotin. Hän sen perästä
ei virkkanut sanaakaan nuoran silmukasta eikä muutakaan, vaan seurasi
meitä hiljaisesti Kierettiin, jossa kyytimieheni puheen jälkeen olisi
kelpo selkäsaunan polisilta saanut, kun olivat kuulleet, kuinka hän oli
matkalla käyttänyt itsensä ja minun passistani, jota kohta perille
päästyämme tultiin kysymään, nähneet ett'en ollut mikään "Ruotsin
biegloi".
Tähän nyt päättyköönki kertomukseni siitä matkasta, jolla 44 vuotta
sitten olin Venäjän Karjalan pohjoisimmissa osissa, ja joka, vaikka
vastoin toivoani ei tuottanutkaan mitään sanottavaa lisäystä entisille
runokokouksilleni, kuitenki oli tarpeellinen tehtävä, kun ilman oli
mahdotonta tietää, mitä uusia runoja sieltä ehkä voisi saada uuden
Kalevalalaitoksen parannukseksi, jota jo silloinki rupesin miettimään.
Näiden seutujen yleisestä, surkuteltavasta köyhyydestä mainitsin jo
ennen; oli kuitenki varallisempia taloja myös paikoin tavattavana, ehkä
neki, paha kyllä harvoin olivat siihen tilaan rehellisellä työllä ja
toimella, vaan petoksilla ja muulla vääryydellä pääsneet, jos muuten
oli syrjäisten puheita uskominen. Muutamista paikoista oli täältäki
miehiä laukkukaupalle Suomeen lähtenyt. Peuroja eli poroja kävivät
Kuusamon rajoilta varastelemassa, kun niitä ei enää sipienkään
tarpeesen omalla puolella löytynyt. Muuten niin porovarkautta ei
pidettykään häpeällisenä työnä, se enemmin ylensi miehen arvoa, jos oli
siinä toimessa hyvin onnistunut. Niin edellä mainitusta Koljolanki
ukosta kerskattiin, kuinka älykkäästi hän oli porovarkautta
harjotellut. Muutamanki kerran oli hiljaa hiipinyt kuusamolaisen
porokarjan lähelle ja sitten paimenen havaitsematta puikahtanut ulos
metsästä, leikannut poron raidosta irti ja lähtenyt kotiinsa
kuljettamaan. Mutta kun pelkäsi poroa pian kaivattavan ja jälkiä myöten
hakemaan tultavan, riisui kengät jalastansa ja sitoi ne poron
takajalkoihin terät taas -- ja kannat eteenpäin; niin talutti, itse
sukkajalassa tallustaen, poron häirimättä kotiinsa, sillä poro kun
astuu takajaloillansa aivan etujalkain jälkiin, ja niissä nyt oli
kengät edestakaisin sidottuna, niin poronjälkiä ei nähty minnekkään
päin kauvas syöttöpaikasta ulkoutuvan, joita myöten olisi arvattu
hakemaan lähteä.
Erään toisen kerran oli juuri kotirannalle varastetun poron kanssa
päästyänsä nähnyt ulompana järvellä miehiä luoksensa hiihtävän, joita
kohta päätti poron omistajiksi. Jos olisi lähtenyt poroa rannalta ylös
taluttamaan, niin miehet kyllä olisivat poronsa havainneet. Mikäpä nyt