Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839 - 14

sen on pää painossa_ -- näitä kahta sananlaskua mainitaan usein, kun on
kysymys korkeampien säätyjen eduista. Vaikka rahvas joskus köyhyydessään
pitää lapsia taivaan rangaistuksena, se kuitenkin usein osaa panna
niihin arvoa, ja moni lapseton valittaa katkerasti, sanoen: _yksin
pojiton pinolla, tyttäretön huhmarella_. -- _Vaski kulta vaivasella,
tina köyhällä hopia_, näin sanotaan, kun tahdotaan huomauttaa,
ettei köyhällä saa olla ylenmääräisiä mielihaluja. -- _Suopi miehen
vertaseksi, poikansa paremmaksiki_. -- Yleishyödyllisesti sanotaan:
_soisin Suomeni hyväksi, kartanoni kaunihiksi, komehimmaksi kotoni_.
Seuraava sananlasku ilmaisee sitä sääliä, jota on osotettava
köyhälle: _sikai neuo poikoansa, aidan viertä astuessa, ellös
mene poikaseni köyhän miehen kynnökselle, elä vaivasen vaolle_.
Sananlasku: _päätä juttu vaatii, ei pitkää partaa_ palauttaa mieleen
parrattoman lähettilään vastauksen paaville. Kun kaksi henkilöä elää
epäsovussa ja kun tahdotaan lykätä toisen niskoille koko eripuraisuuden
syy, sanotaan: _ei yksi kivi jauha_. -- _On sitä naidessa eloa,
humalassa rikkautta_, on sananlasku, joka lausuttuna sopivassa
tilaisuudessa on tukkinut suun monelta kosijalta sekä henkilöltä,
joka juovuspäissään on kerskannut rikkaudestaan. Lörpöttelevälle
kerskaajalle, turhantuumittelijalle muuten sanotaan: _ei saa siltoa
sanoista, puita siihen tarvitahan_. Ihmisten keskinäisestä
avuntarpeesta sanotaan: _ei niin köyhää, jok' ei toista auta, ei niin
rikasta jottei apua tarvitse_. Liiallista kiitosta tai moitetta
keskeytetään usein sananlaskulla: _ei kenkään niin hyvä, kun
kiitetään, eikä niin paha, kun pannaan_.
Ja nyt kirjoittaessani tätä, muuan mies tuli sisään ja sanoi:
Ainaphan teiltäkin riittää tuota kirjoittamista. Kun olin vastannut
kirjoittavani heidän omia sananlaskujaan, hän virkkoi: Niinpä
saattanee ollaki, sillä sanotaanki _noista viisas virren laulo,
tuhman tyhjistä puheista, mielettömän lausunnoista_.
Rahvaan joukossa on monella toinen puoli puhetta sananlaskuja.
Heidän itsensä ei tarvitse lisätä juuri muuta kuin: niin sanotaanki,
tai jotakin senkaltaista, ilmaistakseen, että sananlasku on
puhkeamaisillaan ilmoille. Kun kaksi sellaista sananlasku-mestaria
tapaa toisensa, he saattavat ruveta varsin kohteliaasti kiistelemään
sananlaskuilla, tai he sovittavat muuten puheensa sananlaskujen
muotoon. Jos esimerkiksi joku seppä kerskaten itseensä sovelluttaisi
vanhan sananlaskun: _seppä syöpi selvän leivän, takoja palan
paraimman_, niin hänen vaimonsa saattaa, jos keskenään kinailevat,
virkkaa: _seppä syöpi selvän leivän, selvemmän sepän emäntä_, tai joku
muu hänen vastustajistaan sanoo: _seppä syöpi sammakonki, kun ei saa
sianlihoa_. Tällaiset tilapäiset sananlaskut tekaistaan ja unhotetaan
yhtä pian; ainoastaan silloin, kun niissä piilee oiva sukkeluus tai
totuus, toiset niitä toistavat, ja vähitellen ne liittyvät yleiseen
sananlaskujen joukkoon.
Sunnuntai-iltana läksin Vuokista muutamien talonpoikien veneessä,
jotka lähinnä Venäjän rajaa olevista taloista, noin 4 peninkulman
päästä, olivat tulleet kinkeri-paikalle. Muuan mies nimeltä Kinnunen,
joka jo täällä oli minulle laulanut muutamia runoja, seurasi
kehotuksestani minua 3/4 peninkulman matkan Kinnulanniemeen, minne
yövyimme. Venematkalla kirjoitin muistiin lyijykynällä hänen runojaan
ja jatkoin kirjoittamistani pärevalkean ääressä Kinnulanniemessä.
Toivoin alussa ehtiväni kirjoittaa hänen etevimmät runonsa; mutta kun
yötä jo oli pitkältä kulunut ja mies vakuutti, että hän yhtä mittaa
saattoi laulaa koko huomisen päivän ja vielä sitä seuraavan yönkin,
jos vaan silloin tällöin sai ryypyn välillä (toivomus, jota en nyt
viinan puutteessa voinut hänen mieliksensä täyttää), niin minulta
katosi halu valvoa kauemmin. Sovin kuitenkin hänen kanssaan, että
palatessani matkaltani Arkangelin kuvernementista saisin tavata hänet
Lentiirassa, johon ehdotukseen hän suostuikin, kuitenkaan sitten
pitämättä lupaustaan.
Seuraavana päivänä en voinut kirjoittaa riviäkään, sillä hän oli
palkattu soutamaan papit kotia, jota hän ennenkin asioiden vuoksi
innokkaasti toivoi.
Pirtti, jossa nukuin, oli tungokseen asti täynnä väkeä, joka oli
tullut kinkereistä ja pannut maata permannolle. Minä paneuduin
levolle eräälle penkille, missä pian vaivuin uneen. Yöllä minun
tuli jano, mutta minun oli mahdoton lattialla nukkuvien ihmisten
yli päästä 3 tai 4 kyynärän päähän pöydän luo, jolla tiesin olevan
ison maidonharmaalla täytetyn kiulun. Siinä minun täytyi tuntea
Tantaluksen tuskia, kunnes uudelleen nukuin. Seuraavana aamuna
jatkoin matkaani Hyryn kylään, missä muutamissa henkilöissä oli
hermostumisesta johtuvia ihottumia. Hyry on 2 1/2 peninkulman päässä
Kinnulanniemeltä, ja koko tämän matkan saattaa kulkea veneellä.
Vesiväylät kapenevat kuitenkin kapenemistaan kuta lähemmäksi Hyryä
tulee. Monet kosket olivat niin kapeat, että vähänkin leveämpi vene
tuskin olisi päässyt niistä kulkemaan. Hyrystä kuljin eteenpäin 1 1/2
peninkulmaa Viiankiin, joka on viimeinen talo Suomen puolella. Täältä
jatkoin jalkamatkaani Kivijärvelle, ensimäiseen Venäjän puoliseen
kylään. Tässä kylässä on viisitoista taloa, jotka on rakennettu
lähelle toisiaan, kuten näillä suomalaisilla on tavallista. Näiden
kahden rajakylän väli lasketaan puoleksi peninkulmaksi. Sitä
taivaltaessaan täytyy kulkea Maanselän suon poikki, josta vedet
virtaavat kahteen suuntaan, nimittäin Kiannan ja Hyrynsalmen kautta
Oulujärveen, sekä Arkangelin-puolisiin vesistöihin. Keskellä suota
näkyi uoma, jota myöten talonpojat suurella vaivalla laahaavat
veneitään. Tätä suon kohtaa ei kuulu olevan enempää kuin puolen
virstan pituudelta, sitten on vettä kummallakin puolen. Tämän jälkeen
seuraa kaitoja, tiheiden viidakkojen ja pensaiden peittämiä ojia
(nivoja), joita pitkin ei juuri ole helpompi saada venettä liikkumaan
kuin itse suolla.
Kivijärvessä satuin poikkeamaan taloon, jonka ainoana asujamena
tilapäisesti oli sairas emäntä. Hän poti ankaraa sydänalanvaivaa,
voihki lakkaamatta, eikä kuitenkaan tahtonut päästää minua hakemaan
yömajaa rauhallisemmasta paikasta. Hän kysyi, tiesinkö jotakin
lääkettä hänen tautiinsa. Ilmaisematta, että olin lääkäri, annoin
hänelle muutamia lääkkeitä, joita hän rohkeni nautita, ensin
kysyttyään, veisivätkö ne häneltä hengen. -- Moni taitaa ihmetellä,
miksi pidin salassa, että olin lääkäri, vaikka juuri ilmaisemalla
tämän ammattini olisin voinut päästä mitä paraimpaan huutoon.
Mutta se johtui siitä, että muuten kaikki kylän eukot olisivat
pian ympäröineet minut kysyen apua mikä mihinkin vaivaan. Niin
tyydytystä tuottavaa kuin olisikin jossakin ratkaisevassa tapauksessa
voida tarjota apuaan, yhtä sietämätöntä on yhtäkkiä joutua useiden
piirittämäksi, jotka kaikennäköisiin pitkällisiin, usein huonon,
vaan auttamattoman ruokajärjestyksensä aiheuttamiin tauteihinsa
vaativat pikaista ja varmaa parannusta. Tätä ikävää seikkaa
välttääkseni, kuljen ammattiani ilmoittamatta, missä se vaan käy
päinsä. -- Mutta palaanpa sairaaseen emäntääni. Annettuani hänelle
lääkkeet, saapui taloon hetken kuluttua pari miestä Akonlahdesta
ja jäi siihen yöksi. Akonlahden kylä on kolmen peninkulman päässä
tästä. Eukko, johon lääkkeet eivät vielä olleet ehtineet vaikuttaa,
vaikeroitsi lakkaamatta ja häiritsi untamme. Lopuksi toinen
miehistä nousi penkiltä, jolla oli loikonut, ja juoksi raivostuneen
tavoin muorin permannolla olevan vuoteen ääreen, tarttui rajusti
hänen käsivarsiinsa ja riuhtoili häntä niin, että epäilin hänen
aikovan ottaa hänet hengiltä. Useita minuutteja hän piteli eukkoa
tällä tavoin, mutta pian hän rupesi lukemaan muutamia hajanaisia
loitsurunoja, noituen niin armottomasti, että väristys kävi koko
olemukseni läpi. Jatkettuaan tätä hetken aikaa, hän palasi taas
vallan levollisena ja rupesi penkille nukkumaan. Eukkokin nyt sai
unta, joko se lie johtunut loihtimisesta, vai vähää ennen nautituista
lääkkeistä. Kuulinpa hänen seuraavana aamuna kiittävän loihtijaa;
mutta minun lääkkeeni hän kokonaan oli unhottanut.
Kivijärvestä otin ratsuhevosen Vuokkiniemen kylään, joka on kolmen
peninkulman päässä, ja johon kuuluu noin 70 yhdessä ryhmässä olevaa
taloa. Kyytimieheni osaksi juoksi, osaksi käveli jäljessäni, ja
oli vielä päällepäätteeksi niin kohtelias, että kantoi laukkuani,
jottei se olisi ollut minulla rasituksena ratsastaessani. Tosin
palkitsin tämän kohteliaisuuden siten, että keskellä matkaa annoin
hänen nousta hevosen selkään ja rupesin itse astumaan; mainitsen
sen, koska meidän talonpojilta näillä seuduin turhaan odottaisi
sellaista kohteliaisuutta. Ja jotta ei kukaan luulisi, että pyysin
häntä niin tekemään, saan lisätä, että päinvastoin en tahtonut luopua
laukustani, vaan tein sen ainoastaan hänen hartaasta pyynnöstään.
Noin puolen peninkulman matkan jälkeen tulimme taloon, missä
meitä levähtäessämme kestitettiin suurimmilla nauriilla, mitä
eläessäni olen nähnyt. Saimme nauriin kumpanenkin; mutta minä en
mitenkään jaksanut syödä edes puoltakaan nauriistani. Kuljettuamme
kaikkiaan noin kaksi peninkulmaa Kivijärvestä, tulimme erään
Köynäs-nimisen järven rannalle. Siellä tapasimme kansanjoukon,
jossa muutamat ääneensä itkivät, toiset hiljaa nyyhkyttivät ja
toisilla kuvastui suru muunmuotoisena kasvoista. Siinä oli
joukko Vuokkiniemen kylän talojen poikia sekä heidän saattajiaan.
Edelliset olivat, tavaralaukut selässä, matkalla rajan yli Suomeen;
heidän sukulaistensa taas, jotka olivat saattaneet heitä tähän asti,
piti palata kotia. Siinä oli edessä ero, jospa ei ainaiseksi, niin
ainakin koko talveksi. Äidit itkivät poikiaan, vaimot miehiään,
tytöt veljiään, ehkäpä joku sulhastaankin. Monet vastoinkäymiset,
suuret onnettomuudet saattoivat kohdata heitä ennenkuin puolen vuoden
kuluttua taas olivat palanneet tähän samaan paikkaan. Lisäksi
olivat Suomesta viimeksi kotia palanneet kertoneet, että kuolettavat
ruttotaudit rasittivat useita seutuja; saattoivatpa he itsekkin
sairastua, ja kuka sitten hoitaisi heitä. Ja miten elää seuraavana
vuotena, millä suorittaa ulostekonsa, jos reput ja tavarat
joutuivat jonkun nimismiehen tai viskaalin kynsiin. Jotenkin tähän
tapaan keskusteltiin rannalla ennen eroamista. Heidän erotessaan
toisistaan päätin vesitse, tänne tulleiden naisten veneessä lähteä
Vuokkiniemeen, jonka vuoksi luovuin kyytimiehestäni ja maksoin
hänelle kyytirahan. Hyvien ja avuliaiden ihmisten käy aina hyvin;
niinpä kyytimieheni paluumatkaltakin sai kyytirahaa; hän näet sai
hevosensa selkään kuljetettavaksi koko kuorman reppuja, ja kustakin
repusta noin 10 kopeekkaa kuljetusrahaa.
Kivijärven ja Köynäsjärven välisellä tiellä tuskin ollenkaan
voisi kulkea tavallisilla pyöräajopeleillä, minkä vuoksi on tehty
toisenlaiset ajokalut; näissä on kaksi 5-6 kyynärän pituista
yhdensuuntaisesti toistensa kanssa välipuilla kiinnitettyä tankoa,
jotka kannattavat koria. Ainoastaan jäljempänä olevat päät laahaavat
maata pitkin, mutta kori ja muu osa ovat kohollaan maasta. Olimme
kohdanneet useita sellaisia kuormia äsken kulkemallamme tiellä. Niiden
omistajat olivat Uhtuesta, eräästä suuresta ja varakkaasta kylästä,
joka on neljää peninkulmaa pohjoisempana Vuokkiniemen kirkkoa. Laskin
miehiä olevan noin viisikymmentä; mutta kuormia ei ollut enempää kuin
kymmenen, koska useat olivat saman kuorman osakkaina, ja toiset
kantoivat laukkujaan selässä. Sinä syksynä piti 400 miehen yksistään
Vuokkiniemen pitäjästä lähteä Suomeen kulkukauppaa harjoittamaan.
Koska ei yksikään heistä palaa tuomatta mukanaan ainakin 100 ruplan
voittoa, mutta monet voittavat kaksituhattakin ruplaa, saattaa olettaa,
että he yhtenä ainoana talvena Suomesta vievät pois rahoja ainakin
100,000:n pankkoruplan verran. Monet heistä harjoittavat kuitenkin
vaihtokauppaa, vaihtaen tavaransa turkiksiin, liinakankaaseen,
raitaviin naisten hameisiin y.m. Turkiksensa he myövät enimmäkseen
Kajaanin markkinoilla, mutta liinakankaat, hameet y.m. Arkangelissa.
Jouduin veneeseen, jossa vanhanpuoleinen nainen koko matkan itki
äsken rannalle jäänyttä ainoata poikaansa, jota hän ei ennen tulevaa
kevättä, jospa edes silloinkaan, tiennyt saavansa nähdä. Lohdutin
häntä niin hyvin kuin voin, ja minun onnistui vihdoin puoleksi
vakuuttaa hänelle, että poika kyllä vahingoittumattomana oli
palaava takaisin, jos hän vaan voisi varoa nimismiehiä ja rosvoja.
Puoli peninkulmaa Vuokkiniemen kylästä, poikkesin pienenlaiseen,
nelitaloiseen Tsenaniemen kylään. Huomattavimmassa näistä
taloista emäntä oli kotoisin Suomesta, nim. Kiimingin pitäjästä
Pohjanmaalta. Hänen miesvainajansa oli monta vuotta oleskellut
Suomessa ommellen talonpojille vällyjä ja lammasnahkaturkkeja
sekä muita vaatteita. Kun hän sittemmin täältä oli nainut, oli hän
palannut kotia ja saattanut sangen hyvään kuntoon erään tilan, jonka
isännäksi pääsi. Hän oli kuollut noin 3-4 vuotta sitten ja paitsi
leskeä jättänyt jälkeensä neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä.
Koska hän päälle päätteeksi oli seudun etevimpiä runoilijoita, en
malta olla tähän liittämättä runoa, jossa hän kuvaa osaa elämätään
ja kosintaansa.
-- -- -- -- --
-- -- -- -- --
Runosta, joka tästä on jätetty pois, on muuan toisinto julkaistuna
kokoelmassa "Kahdeksantoista runoniekkaa" [Suomal. Kirj. Seuran
"Toimituksien" 71 osa, ss. 175-181.]
Kuten tämä runo osottaa, on Kettusella ollut erittäin hyvät
runolahjat. Hänestähän muutamat arkangelilaiset talonpojat noin 5-6
vuotta sitten sanoivatkin, että hän olisi voinut laulaa ainakin
kaksi viikkoa, tarvitsematta keskeyttää muun vuoksi kuin syöntiä ja
nukkumista varten. Hallussani on toinenkin hänen sepittämänsä runo,
jossa hän on kuvannut, miten muuan mies kosi hänen tytärtään ja sai
rukkaset. Kuvattuaan kosijaa mitä sattuvimmin, runoilija antaa hänen
toimittaa kosintansa. Hänen äitinsä sanoo:
Mieleni minun tekisi
saaha nuorta miniätä
pojalleni puolisoa,
jonka jälkeen Kettunen itse tyttärensä puolesta vastaa:
Minun on piika pikkarainen,
matalainen mamman alku.
Kosijan äiti, Natalia, joka oli poikansa Ortjon mukana, ymmärsi
tästä, ettei Kettunen tahtonut antaa tytärtään, ja sanoi,
pelästymättä vastahakoisuudesta:
En saa parkin survojaksi,
enkä pehkun pieksijäksi,
veisin vehnätaikinalle,
paksun leivän paltahille,
ruuille rukihisille. 5
Kettunen panee yhä edelleen vastaan, kuitenkin sangen kohteliaasti,
puolustellen itseään sillä, että hänen tyttärensä oli liian nuori ja
pieni. Hän lisäsi:
Joka korttelin kohottais,
vaaksan varrelle lisäisi,
pitentäisi piikoani,
sille saan salpoaisin,
tunkisin tuhannet markat. 5
Kosija ja hänen äitinsä hylkäsivät silloin koko homman, ja läksivät
talosta koettaakseen toteuttaa tuumansa paremmalla menestyksellä
muualla.
Samoin kuin itämaalaiset laulajat kernaasti mainitsevat itseään
runoissaan, menettelevät meidänkin luonnonrunoilijat useimmiten.
Niinpä Kettunenkin lopettaa mainitun runonsa sanoilla:
Ku on laulun laatinunna,
virren pienen veisannunna?
Tuo kettu kepiä poika
lyhyt tukka, lysti poika,
matkatessa maaselällä 5
pimiällä pilvisäällä,
saetilmalla isolla.
Vielä kuolinvuoteellaan hänen sanotaan puhutelleen vaimoansa
runomitalla ja muun muassa surkutelleen häntä, sanoen:
Maria mahoksi jääpi,
murehille Ruotsin muori,
minun mentyä manalle,
matattua näiltä mailta.
Sama Mari, josta runossa puhutaan, eli vielä viime kesänä
Tsenaniemessä, leskenä. Heti naimisiin jouduttuaan hän oli siirtynyt
venäläiseen kirkkoon ja muutenkin omistanut täkäläiset elämän tavat,
niin että ei enää olisi voinut aavistaakkaan hänen olleen kotoisin
toisesta maasta ja toisista oloista. Mielihyväni ei ollut vähäinen
kuullessani häntä kaikkialla kiitettävän kunnollisten emäntien
esikuvaksi. Työtaidon hän oli vienyt mukanaan kotiseudustaan ja
täällä hän oli oppinut naapuristonsa naisten siisteyden ja puhtauden.
Muuan sanoi hänestä puheen ollen: "Onnistuupa toisinaan hyvinkin
Suomesta nainti, mutta toisten varmaan käy hullustikkin." Sitten
hän luetteli useoita muita Suomesta tuotuja emäntiä, joita hän
moitti, että eivät muka voi tottua elämään siististi ja puhtaasti
huoneissaan. Jos kaikki saisivat, hän arveli, teidän puolelta
yhtäläisen vaimon kuin Kettunen, niin varmaankin meidän omat naiset
usein jäisivät naimatta.
Tsenaniemestä kuljin vielä samana päivänä Ponkalahteen, joka on sieltä
peninkulman päässä. Ponkalahti on pieni kylä, johon kuulun 4 tai 5
taloa. En nyt suoraa päätä lähtenyt Vuokkiniemeen, kuten ensin olin
aikonut, vaan päätin mennä Vuonniseen, missä sanottiin olevan useita
hyviä laulajia, ja tämän vuoksi kuljin tätä tietä. Sain, kuten olin
pyytänyt, oppaaksi erään talonpojan pojan; tein viisaasti siinä,
etten omin päin lähtenyt tälle sydänmaan taipaleelle, vaikkapa se
ei ollutkaan peninkulmaa pitempi. Kuljimme melkein linnuntietä,
sillä useimmista paikoista ei voinut huomata, että kukaan ihminen
ennen olisi täällä liikkunut, Noin puolitiessä huomasimme vasta
hakatussa kaskessa ristin, jossa oli kaksi poikkipuuta. Mieleeni
muistuivat ne ristit, joita matkustaja useissa katolisissa maissa
kuuluu näkevän teiden varrella ja jotka osottavat, että murha on
tehty siinä paikassa. Kerroin tämän oppaalleni, joka ihmetteli,
että saatoin ajatella sellaista heidän maastaan, lisäten: "niin
myö elämmä kun lintuset metsässä." Sitten hän kertoi minulle, että
edellisenä vuonna metsää tältä kohdalta kaadettaessa kaskeksi
muuan mies oli ruhjoutunut kaatuvan puun alle ja kuollut siihen
paikkaan. Koska oli ollut vaikeaa saada ruumis pois sieltä, oli
pyydetty pappia hautaamaan hänet siihen, ja tämä risti oli sen
merkkinä. Jonkunmoisella närkästyksellä muistelin nyt, kuinka meidän
rahvas sellaisessa tapauksessa olisi menetellyt. Vaikka olisi
ollut mitä kiireisin heinäaika, olisi ennemmin kutsuttu koko kylän
väki noutamaan vainajaa kirkkomaahan kuin suostuttu hautaamaan
kuolinpaikkaan.
Myöhään illalla tulin Ponkalahteen, ja talon isäntäväki kysyi
heti, tahdoinko kylpeä. Luulin saunaa aikaisemmin lämmitetyn
ja hämmästyin suuresti huomatessani, että sitä nyt vasta minua
varten ruvettiin lämmittämään. Näin ystävällinen on rahvas täällä
kaikkialla. Heidän tavalliseen kestitykseensä kuuluu ruoka, sauna
sekä puolukat, joita viimemainittuja ei kuitenkaan riittäne kaikiksi
vuodenajoiksi.
Seuraavana aamuna läksin edelleen Vuonniseen. Tämä kylä on kahden
peninkulman päässä Ponkalahdesta, ja sinne kuljetaan vesitse
Yläkuitin kautta. Sain soutajikseni kaksi poikaa, joista toinen oli
15:n ja 20:n, toinen 7:n ja 8:n vuoden välillä. Heiltä sain tietää,
että edellisenä iltana Ponkalahdessa olin tehnyt tyhmyyden. Olin
näet siinä talossa, jossa olin yötä, lukenut ääneen erään Kettusen
runoista, jossa erästä läsnäolevaa henkilöä pahasti morkattiin ja
tehtiin naurettavaksi. "Ettekö huomannut, että nainen suuttui
ja läksi ulos?" kysyi vanhempi pojista. Sellaista en kuitenkaan
ollut huomannut, olin vaan nähnyt useiden vetävän suutaan nauruun
ja samalla katsovan toisiinsa; mutta ei kukaan ollut sanonut
minulle mitään. Sittenkuin vanhempi pojista ensin oli ilmaissut
suurta ihmetystään siitä, että mokoman seikan vuoksi, nimittäin
vanhoja runoja kerätäkseni, olin lähtenyt tälle matkalle, hän itse
alkoi laulaa muutamia vanhempia kohtia Väinämöisen, Joukahaisen ja
Lemminkäisen y.m. runoista. Huomattuani, että ne monessa suhteessa
erosivat ennen tunnetuista, aloin lyijykynällä kirjoittaa niitä
muistiin. Kysyttyäni, mistä hän oli oppinut nämä runot, hän vastasi,
että kuka tahansa osasi laulaa sen verran, jos vaan viitsi. Tätä
minun kuitenkin on vaikea uskoa, vaikka onkin totta, että tuskin on
ketään muita paitsi pieniä lapsia, jotka eivät muistaisi hajanaisia
kohtia vanhoista runoista jopa uudemmistakin lauluista, niin että
usein voivat täydentää laulua, joka heille luetaan. Lupaamalla 20
kopeekkaa yli ennen sovitun soutopalkan sain vanhemman pojan
viitsimään niin kauan kuin matkaa kesti. Nuorempi veli, joka tahtoi
jotakin ansaita hänkin, kysyi, enkö tahtonut antaa hänelle "rossaa"
(kahdenkopeekan lantti, jossa on ratsumiehen kuva) sadusta, jonka
sanoi olevansa halukas kertomaan. Lupasin hänelle kaksi, kunhan vaan
malttoi odottaa, kunnes olin ehtinyt panna kirjaan kaikki vanhemman
veljen runot. Siihen hän alussa suostuikin; mutta tultuamme
neljännespeninkulman päähän Vuonnisen rannasta, ja kun minä yhä
vaan kirjoittelin vanhemman veljen runoja, hän alkoi itkeä. Minun
täytyi siis keskeyttää runojen kirjoittaminen ja käydä käsiksi hänen
satuunsa. Koska tuuli ajoi venettämme rantaa kohti, käskin heidän
lakata soutamasta, jotta minulla olisi enempi aikaa. Ensin annoin
pojan yhteen jaksoon kertoa satunsa nähdäkseni, maksoiko vaivaa panna
sitä kirjaan, varsinkin, kun en ollut varannut mukaan enempää kuin
puoli kirjaa paperia, joka täten olisi voinut täyttyä kirjoituksella,
niin etten olisi voinut merkitä parempia runoja. Sitten kirjoitin sen
muistiin ja liittäisin sen tähän kokonaisenaan lukijan nähtäväksi,
ellei se olisi liian pitkä. Ehkä minulle toiste tarjoutuu tilaisuus
siihen. Se oli syöjättären tyttärestä, joka vietteli erään pojan.
Panin sen kirjaan pojan sanelun mukaan näin: Oli ennen akka. Siitä
saatih poika. Akka kuoli. Läksi poika metsälle. Tuli meren niemeh.
Syöjätär tyttärensä väkisih myötä työnti. Lenti joutsenena meren
niemeh. Poika vaatteet päältäh. Uimah läksi. Varastettih vaatteet.
Niin etsi vaattehiah. Tuli vassokkaah Syöjättären tytär. Arveli poika
jos miksi, niin siksi. Jos veikoksi, niin veikoksi; jos sisareksi,
niin sisareksi; jos isäksi, niin isäksi; jos emoksi, niin emoksi; jos
morsioksi, niin morsioksi. Tuli morsioksi. Aamulla tultih kolmella
karapilla käymäh. Ajettih uninieklat pojan korvih ja kannettih
karappi karapilta. Niin sano Syöjättären tytär maamolleh. -- Olen
tahtonut mainita tämän alun, näyttääkseni, millainen näiden satujen
tyyli on. Sanojen lopussa esiintyvä h lausutaan vahvalla henkäyksellä
ja olisi oikeastaan kirjoitettava kaksinkertaiseksi. Eräässä
sadun kohdassa, missä poika tahtoi kuvata, miten lintu lensi yhä
korkeammalle ja korkeammalle, kunnes sitä lopuksi ei enää näkynyt,
hän sen teki seuraavalla tavalla: nousi, nousi, nousi, nousi, nousi,
nousi, nousi, ja lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti.
Tätä sanoessaan hän hiljensi ääntään ensimäisistä nousi ja lenti
sanoista vähitellen niin, että hänen lausuessaan viimeiset näistä
sanoista oli yhtä vaikea kuulla hänen puhettaan kuin nähdä lintua
niin korkealta kuin hän tahtoi kuvata sen lentäneen.
Tämänkaltaisia satuja on useita; ne ovat mytologisia sisällykseltään
ja ansaitsisivat kyllä sen, että ne koottaisiin. Kadun, etten ennemmin,
ylioppilasajallani, kesiksi asettunut asumaan näiden suomalaisten
pariin sen sijaan, että olen usein asettunut saaristoon. Silloin ei
olisi puuttunut tilaisuutta useiden sekä runojen että satujen
keräämiseen, ja kielellisessä suhteessa olisi lisäksi voinut tehdä
monta huomiota.
Minua oli Tsenaniemessä neuvottu poikkeamaan Vuonnisessa Miinan
taloon, joka oli matkan päässä ylöspäin rannasta, uloinna vasemmalla.
Tämän talon sanottiin olevan paraiten rakennetun sekä muuten muita
varakkaamman. Tosin kerrottiin talonpoikien olevan hieman äreitä
tai vakavia (vai miten lienee sana jyry oikein käsitettävä?)
mutta muuten kuuluivat olevan kunnon miehiä. Etevimmän laulajan,
Ontrein, sanottiin asuvan vähäisen matkan päässä siitä, niinikään
toisen suuren laulajan, Vaassilan. Menin siis Miinan taloon, jossa
tapasin kotona molemmat äsken mainitut pojat. Toinen heistä
korjaili suurta nuottaa, toinen valmisti itselleen saappaita
kauppamatkaa varten, jonka pian aikoi tehdä Suomeen. Heidän vanha
äitinsäkkin, joka oli kotoisin lähellä Kivijärveä olevasta
Latvajärven kylästä, eli vielä. Paitsi häntä siellä oli kaksi nuorta
emäntää, nimittäin molempien poikien vaimot. Toinen heistä, kaikesta
päättäen vaikutusvaltaisin, oli aikaisemmin mainitun Kettusen tytär
Tsenaniemestä, ja juuri sama, jota myös ennen mainittu Ortjo turhaan
oli kosinut. Hän piti minua puoleksi sukulaisena, kun itse äidin
puolelta polveutui suomalaisista. Nuorempi sisarensa oli myös naitu
Vuonniseen; hänen miehensä oli naapuritalon isännän, laulaja Ontrein
poika. Vaikka Miinan pirtti, jonka ikkunat olivat isot ja permanto
pesty j.n.e., olikin siisti ja hauska, tahdottiin kuitenkin, että
minun piti asua porstuan toisella puolen olevassa kamarissa.
Tämäkin oli siisti huone, valkeine seinineen, pöytineen, penkkeineen
ja lattioineen ja seinillä riippuvina pyhimysten kuvineen.
Noudatin siis kernaasti heidän tahtoaan. Seuraavan päivän aamupuolella
laulatin Ontreita. Iltapäivänkin olisin kernaasti suonut hänen viipyvän
luonani; mutta häntä tarvittiin välttämättömästi nuotan vedossa, niin
ettei hän voinut jäädä. Toivotin hänelle hyvää saalista, sovittuani
sitä ennen hänen kanssaan, että hän, jos saisivat määrätyn joukon
kaloja, sitoutuisi laulamaan koko seuraavan päivän; tähän hän
suostuikin. Saalis ei ollut niin runsas kuin olin toivonut; kuitenkin
sain seuraavana päivänä hänen sanelunsa mukaan panna kirjaan useita
runoja. Mutta illalla, Ontrein mentyä nuottaa vetämään, menin Vaassilan
luo, joka asui kapean salmen toisella puolella. Tämä Vaassila, joka
etupäässä oli perehtynyt loitsurunoihin, oli vanha ukko. Hänen
muistinsa oli kuitenkin viime vuosina niin heikontunut, ettei hän enää
osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muista
mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita
ennen en ollut tietänyt. Ja kun sattui niin, että hän oli unhottanut
jonkun seikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä häneltä
tarkemmin. Silloin hän taas muisti sen, ja niin sain tietää kaikki
Väinämöisen urostyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitten
järjestänyt Väinämöisestä runot, jotka tunnetaan.
Seuraavana päivänä minua pyydettiin toiseen taloon aamiaiselle.
Isäntä tarjosi minulle, paitsi aamiaista, muutamia uudempia
runoja. Tämän jälkeen hän kertoi, miten hän noin 5 tai 6 vuotta
sitten, ollessaan Suomessa laukkukaupoillaan, oli eräässä Hämeen
herraskartanossa toverinsa kanssa laulanut koko yön. Kysyin,
muistiko hän herraskartanon nimen, ja hän mainitsi Vesilahden
Laukon. Saatuaan sitten tietää, että juuri sama henkilö, joka nyt
oli hänen edessään, sinä yönä oli pannut kirjaan hänen runojaan,
hän hämmästyi yhtä suuresti tavatessaan tuttavan kuin minä,
kuullessani hänen mainitsevan paikan nimen. Puhellessamme tästä
vanhasta tuttavuudestamme, syöksyi muuan pieni mies vallan
hengästyneenä esiin, tarttui rajusti isännän käteen ja alkoi vetää
häntä mukaansa. En tietänyt, mitä tämä kaikki merkitsi, ennenkuin
kuulin, että hänellä oli riita-asia naapurinsa kanssa, jonka hevonen
oli käynyt hänen pellollaan. Tämän asian tähden hän nyt tahtoi saada
kylänoikeuden kokoon kutsutuksi syyllistä tuomitsemaan. Siksi hän
väkisin tahtoi viedä isännän mukaansa. "Ota vahva keppi mukaasi",
hän sanoi, "sillä luultavasti sitä nyt, jos koskaan, tarvitaan."
Hänen mielestään olisi näet oikeuden ensin pitänyt tuomita hänen
riitaveljensä selkäsaunaan ja sitten heti panna rangaistus toimeen,
kuten sellaisissa tilaisuuksissa täällä lienee tavallista. Isäntä
kieltäytyi kuitenkin menemästä, puolustaen itseään sillä, että
hänellä oli vieras. Saattoihan mies mennä toisiin taloihin ja
niistä noutaa riidanratkaisijoita. Näin siis isäntä jäi kotia,
käräjöitsijän melkoiseksi närkästykseksi; tämä näet uhaten ilmaista
asian ispravnikalle koetti taivuttaa häntä tulemaan mukaansa. Isännän
laulettua minulle koko aamupäivän, tarjottiin minulle päivällistä,
jota hyvin tukalasti sain syödyksi; sillä hampaani olivat paljosta
puolukkojen syömisestä -- viimeksi tässä talossa -- vuolettuneet
niin, että tuskin kykenin pureskelemaan ja syömään. Tarjosin hänelle
rahoja sekä laulamisesta että ruuasta, mutta hän kieltäytyi kokonaan
siitä ottamasta maksua, kuten minulla oli ollut syytä jo edeltäkäsin
aavistaa. Kuitenkin saatoin toisella tavalla antaa hänelle korvausta.
Hän näet tarjosi minulle kaupaksi vyötä sekä muutamia muita pikku
tavaroita, ja ostin ne, ollenkaan tinkimättä. Tämäkin talo oli varsin
siisti, lattia pesty, pöydät, penkit ja tuolit puhtaiksi huosioidut.