Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839 - 11

voinut kirjoittaa kuin muutamia minuutteja erältänsä, jonka jälkeen
minun taas täytyi paneutua pitkäkseni. Laulaja tyytyväinen tähän,
sai näet hyvän kestityksen kirkkoherra Lyralta, jonka nimi oli
Johannes. -- Seuraavana keskiviikkona Pietarin päivä. Matkustin jo
päivää ennen. Pielaveden väki = Rautalammin puvun ja hiuksenkasvun
puolesta. Tämä murre kahdentaa usein kerakkeen pitkän ääntiön
edessä: _kätteen, männöö, tulloo, rahhoo, sijjoo, puttoo, näkköö,
ei kettään, venneitä, venneen_. Muuten; _mettä, metän, juua, saaha,
lyyä_ j.n.e. -- Pirteissä enimmästi "lakeinen", [seinät?] höylätyt
oven korkeudelta. -- Kiukaat kummalla puolella ovea kulloinkin.
-- Karjanhoito melkoinen. -- Talonpoikia, joilla on 20-30 lehmää.
Jos laskee hyvässä taloudessa 2 leiviskää voita lehmältä, saadaan
60 leiv. s.o. 400 pankkorupl. -- Halla tekee usein tuhojaan. --
Pettua. -- Kerjäläisiä. -- Ruumiit kesällä ja talvella; riepu. --
Karsikkopuut sen tien varrella, jota myöten ruumiita saatetaan;
[niihin] nimi ja vuosiluku. -- Lehmän savu. Suoloja illoin lehmille.
-- Susia ja karhuja ei ole. -- Sain esiintyä lääkärinä -- Sintu
-- Ruotivaivasia. -- Heränneet kokouksissa -- kuolevat enimmiten
nuoret vaimot; luopuvat uudenmuotisista vaatteista, elämänonnesta;
lyhyet hameet, pitkät "körtit"; pitävät rukoushetkiä aamuin illoin,
kammoavat maallisia huvituksia, leikkejä; lähtevät tuvasta, jos
puhaltaa huilua, laulaa runoja, lapsetkin; eivät vastaa: "Jumal'
antakoon". Jotkut heräävät 3-4 kertaa -- Kato -- Juhana Väisäinen --
Metsät polttavat talojakin -- heinäsuovia j.n.e. -- Ojia -- Kesä [?]
Vilhelmsdalissa -- Lakkoja.
Alve, -peen _tænia_ (K:mäki). Kuolleen, t. tuulen koura _Filix mas_
(K:vesi), Harakan otra (K:mäki) t. Kuren ruis (K:vesi) _polytrichum_.
Lillukka (K:vesi), linnukka (K:mäki). Niverä (K:vesi), visa.
Juolukka. Liippa = kovasin. Harkko = tahko.
Yötä perjantaita vastaan tireht. Jernefeltillä Iisalmessa Vanhan
Testamentin aikuisten henkilöiden ympäröimänä, jotka öljymaalauksina
oli kuvattu seinäpapereille. Tahdonpa uudenaikaisen taiteentuomarin
tavoin tarkastaa niitä, a) Oven oikealla puolen Jaakoppi painii
Jumalan kanssa. Ei hullumpi. Mutta liian lähellä on suunnattoman
suuri palmupuu; pelkään että jompikumpi ruhjoo päänsä sitä vastaan,
jos kohta sädekehä kyllä suojelee Herran, mutta Jaakoppi parka!
Luulin ensin, tämän taulun esittävän jotakin vallan toista, sillä
Herralla oli Vanhassa Testamentissa hame ja Jaakoppia näkyy niin
vähän hänen takaansa, ettei vallan tarkoin näe hänen hamettaan ja
miehenkasvojaan, b) Nainen lapsensa kera ratsastaa aasin selässä,
toinen astuu jäljessä kirves olalla. Enpä tiedä, mistä nämät ovat
kotoisin, c). Faaraon taivaallisen ihana tytär ottaa Mooseksen
Niilissä kelluvasta kaislakopasta, d) Simson ja Delila tai jotakin
muuta. Mies loikoo maassa saviastia pään vieressä, nainen pitää häntä
kiinni olkapäistä, e) Pitkäpartainen ukko polvistuneena katsoo suu
auki taivasta kohti ja näyttää odottavan sieltä jotakin, sillä kädet
ovat kuroitettuina ylöspäin vastaanottavaan asentoon, f) Seinäkello,
joka ei koskaan ole käynyt eikä koskaan tule käymään, g) Abraham,
joka pitää poikaansa tukasta, hänet teurastaakseen.
Perjantaina vilukuumetta Iisalmen pappilan läheisessä metsässä klo
10-4 j.pp., vaikka ennen olin nauttinut kiniiniä. Ainakin sadan
katajapensaan juurella hakemassa viileyttä varjosta. Paitahihasillani
ja paita kumminkin märkänä, vaikka tuuli jokseenkin kovasti. Ilta.
* * * * *
Sipo Lemetti Vieksiltä [Kuhmonientä]. Pekka Heikkinen Ypykänvaarassa
Lentierassa. Tapani Kilponen Mikitällä (Hyrynsalmea). Perttu Tiikka
[Lienevät ennakolta tiedusteltuja ja muistiinpantuja runoniekkoja.
Seur. kappaleessa on, nähtävästi myös ennakolta muistiinpantuina,
Kuhmoniemen Vieksin ja Hyrynsalmen Moisseinvaaran välisten
kyläin nimiä ja välimatkain määriä. Tätä seuraavassa kappaleessa
Kuhmoniemeltä paikkainnimiä, minkä vuoksi mainittu, vaikea sanoa.] --
_Viilettää_ -- Keula [?].
Vieksi -- Vuosanka 3/4 [pnk.] -- Kuusamo 1 [pnk.?] Virtanen [?]
1 pnk. Härmäjärvi -- Mikittä.
Lentua Mertaperän lahti. Kaihlajoki. Kaihlajärvi. -- _Kolon koloa_.
_Löttöön_ kolme, _virsuun_ viisi tuohisorkoa.
On jotakin joessa: hakojakin, haukiakin. _Kapahauki_.
Rokottanut Lehtovaarassa, Jaakkolan Rannassa l. Vuosangassa ja
Mikitän[pään] Mäntyvaarassa -- hukannut lyijykynän -- eksynyt.
-- Moisseinvaara -- Honkajärvi -- Valkiainen -- Ruokkonen --
Jumalisjärvi -- Matero -- Vuokinniemi -- Haukiperä -- Lassi Kinnunen,
runoniekka -- Kokkojärvi -- Martti Kinnunen, Kiannan kylä. -- Kalpa:
puusta tehty veitsi, jolla naiset lyömällä puhdistavat hamppua ja
pellavaa tappuroista.
* * * * *
Kajaanista Alaskylään 7/4 [penink.] 2 [rpl.] 10 [kop.], Haapovaaraan
3/4 [pnk.] 45 [kop.], Hatulaan 3/4 45, Sukeukseen 6/4 90,
Venäänjärveen 4/4 60, Niinimäkeen 4/4 60, Ryhälänmäkeen 4/4 60.
Metsää käytetään täällä vain poltettavaksi, melkein tahallaan.
Taitava maanmittari. Ylängöt olleet hänelle eduksi suunnan
määräämisessä.
Iisalmesta Taipaleeseen 13 1/6 virstaa 79 kop., Savojärveen 15 90,
Pajujärveen 12 1/2 75, Pöljään 13 1/4 82.
Kuinka toisenlaiset olivat tunteeni nyt kuin metsässä palellessani.
Jännevirran yli lautataan. Isoon lauttaan mahtuu 10 hevosta,
4 kuormaa. --
Sinitauti: eikö liene muuan laji koleraa; tavaton kuivuus?
Kelloniemi 14 p:nä elokuuta. Täällä v. 1828 viivyin pari päivää. --
Broberg ei enää ollut täällä -- oli tullut onnettomaksi. Vankilan [?]
vahtimestari. --
Sellainen kunnia harvinainen. Hevosia -- ruskeita ja punaisia. --
En minä sinun kanssas riitele näet että herra -- -- Noh, noh.
Pentti Lyytinen, kirkonmies. -- Runo entisestä Rautalammin
nimismiehestä.
Kuopiosta ei pääse vuorokaudessa ja silloin on hutikassa.
-- -- Pistämme, pistätet, pistäksen; Pistetäimme, pistätette
[?] pistäivät. Ateria 16 p:nä Suonenjoen kestikievarissa --
Kommissioni-maanmitt. Aminoff. -- Kaivo. -- Rikinmaku. -- Karjapihan
ja pihan välillä aita. -- Kyökit. -- Tupakkia viljellään, naisetkin
polttavat. -- Viimeinen väli Kuopioon matkustaessa jotenkin mäkistä.
-- Soita viljellään jo Kuopion pitäjässä. -- Tien varressa männyistä
kuorittu pettu leipään sekotettavaksi. -- "Senlaista mestä että
näpisti sylillä ympärite saa."


Liite.
Ritvalan Helka (Kansanjuhla).

Kaikissa kansanjuhlissa on jotakin selittämättömän miellyttävää
ja kunnioitusta herättävää; tämän vaikutuksen varmaankin jokainen,
joka on ollut sellaisissa läsnä, on huomannut saaneensa. Itse juhla,
jolla on juurensa muinaisajan tavoissa ja oloissa, ei esiinny meille
kuolleena muistomerkkinä, vaan entisaikojen elävänä kuvana.
Etenkin kansanjuhlassa muinaisaika ilmenee elävänä ja toimivana
keskellä nykyaikaa; ainakin on vaikea löytää toista muotoa, jossa
menneisyys selvempänä esiintyisi sielullemme. Joku tosin saattaisi
luulla, että esim. teatterissa esitetty muinaisajan kuvaus olisi
täydellisempi, mutta niin ei kuitenkaan ole asian laita. Tosin tämä
juuri mainittu muoto on monipuolisempi, mutta se ei likimainkaan ole
yhtä totuudenmukainen. Se on nykyajan pyrkimystä kuvata menneitä
aikoja, sen lähtökohtana on siis etupäässä nykyaika ja se siirtää
yhtä suuressa määrin nykyisyyttä menneisyyteen kuin menneisyyttä
nykyisyyteen. Kansanjuhla sitä vastoin ei samassa määrin sekoita
toisiinsa eri aikoja, vaan siinä itse muinaisaika on nykyajan
vieraana, ikäänkuin iäkäs isä käy tervehtimässä lapsuudenkodistaan
erillään asuvaa poikaansa. Myönnettäköön kyllä, että ne aikakaudet,
joiden halki juhla on meille periytynyt, ovat siihen liittäneet
jotakin, joka ei alkuperäisesti siihen kuulunut; hankkiihan usein
matkustajakin itselleen vaatteet sen seudun tapojen mukaan, jolla
matkustaa, ja puhuu sen kieltä, mutta siitä huolimatta hän pysyy
vieraana.
Sitä juhlaa, josta tässä tässä olen aikonut kirjoittaa, vietetään
Sääksmäen pitäjässä ja Ritvalan kylässä, jonka mukaan sitä sanotaankin
_Ritvalan Helaksi_. Mainittu kylä ei ole kaukana ison Sääksmäen-selän
rannasta. Eräs Maanselän haaroista kulkee tästä ohi ja kapenee
melkoisesti kuta enemmän se lähenee Huittulaa, toista kylää,
joka Ritvalasta on näpeän neljännespeninkulman päässä. Huittulan
kohdalla tämä harjanne on ainoastaan muutaman sylen levyinen ja
kummaltakin puoleltaan sangen jyrkkärinteinen. Maantie kulkee
harjanteen vieritse, mutta sen olisi varsin hyvin, ilman melkoisia
lisäkustannuksia voinut rakentaa itse harjanteelle. Se kaunis,
laaja näköala, joka sieltä avautuu, etenkin järven puolelle, olisi
monin kerroin korvannut sen työn, jonka tien rakentaminen harjulle
mahdollisesti olisi vaatinut sen lisäksi, millä tie nykyiseen
paikkaansa tuli tehdyksi. Mutta moinen haluttomuus ja välinpitämättömyys
sitä kohtaan, mikä on kaunista, kuului siihen aikaan, jolloin tien
suunta viitottiin, ja sitä näkee vielä kaikkialla meidän maassa. Kunhan
vaan päästään muutaman päivän työstä, uhrataan kernaasti sellaiset
edut, jotka yksistään silmää miellyttävät.
Harjun juurella, mainitulla puolella, on suunnaton vainioalue ja
sen takana suuri Sääksmäen-selkä, jonka toisella rannalla muutamia
herrastaloja ja kyliä sijaitsee. Nämä vainiot ovat laveudestaan
tunnetut muillakin seuduilla, ja niitä mainitaan usein sananparressa,
kun tahdotaan viitata johonkin hyvin suureen. Harjun toisella
puolella näkee osaksi viljeltyjä maita, osaksi metsää, vuoria ja
notkoja.
Samoin kuin puut viihtyvät paremmin toisissa paikoin kuin toisissa,
ja kukat samoin toisissa paikoin saavat iloisemman ja vilkkaamman
ulkonäön, niin paikallisuuden luonne vaikuttaa ihmiselämänkin
ulkonaiseen muotoon, antaen sille joko iloisemman tai surullisemman
sävyn. Synkänpuoleinen on luonto siellä, missä laajoja metsiä,
alastomia hietakankaita ja veteliä soita on viljalti| ihminenkin,
joka viettää elämänsä sellaisilla seuduilla, on surullinen,
totinen ja harvapuheinen. Kuta vähemmän esineiden moninaisuus
herättää hänen huomiotansa, sitä enemmän hänen ajatuksensa, mikäli
leipähuolet myöntävät lomaa, pohtivat metafysillisiä ja uskonnollisia
ongelmia. Ratkaisemattomat arvoitukset ijäisyydestä ja käsittämättömästä
tyhjyydestä, joka alkaa siinä, missä kaikki muu lakkaa olemasta,
kysymykset ihmisen alkuperästä ennen ja hänen tilastaan jälkeen tämän
elämän, Jumalan käsittämättömästä olemuksesta j.n.e. ovat aina hänen
mielessään, saattaen hänet rauhattomaksi. Missä luonto on iloisempi,
esineet moninaisemmat ja vaihtelevat, siellä taas ihmisen mielialakin
on iloisempi. Tämä ilmenee niin selvästi sekä hänen sanoissaan että
toimissaan, ettei se mitenkään saata jäädä huomaamatta. Kaikenlaiset
huvitukset, leikit ja juhlain vietot ovat aina tavallisemmat
sellaisilla seuduilla.
Edellisellä olen tahtonut viitata siihen, miksi kansa puheena
olevalla seudulla on halukkaampi huvittelemiseen kuin meidän maassa
on tavallista. Nyt aion lyhykäisesti puhua Ritvalan Helasta. Tätä
juhlaa vietetään joka pyhän iltapäivänä, alkaen helatuorstaista
aina Pietarin päivään eli kesäkuun loppuun. Tällöin esiintyvät
seuraavat menot: Ritvalan kylän toiseen päähän kokoontuvat tytöt
ja tarttuvat toistensa käsiin. Sitten he kulkevat hitaasti, neljä
tai viisi rivissä, pitkin tietä, joka kulkee kylän läpi. Jo tämän
kulun alussa ja sitten koko aika sen kestäessä lauletaan muutamia
ikivanhoja runoja, joista alempana tarjoan luettavaksi muutamia.
Viimein kulkue pysähtyy matkan päähän kylästä ylhäiseen tasaiseen
paikkaan, nimeltä Helkavuori. Siellä tytöt muodostavat piirin
ja tanssivat hitaasti laulaen mainittuja runoja. [Ennen muinoin
tytöt näyttävät ottaneen mukaansa vakkoja, joihin Helkavuorelta
kokosivat kukkia; vieden nämä mukanaan he kulkivat, kuten laulun
sanat mainitsevat, "puhtaiden jumalien luo", ehkä toimittaakseen
uhria. Lisäksi laulussa vielä mainitaan sininen silta ja punainen
laituri, joiden yli jonon oli kulkeminen. En tiedä, mitä sillä
oikeastaan tarkoitetaan.] Sittenkuin tätä joku aika on jatkettu,
kuljetaan takaisin samalla tavalla kuin on tultu, yhä laulaen ja
noudattaen samaa hidasta käyntiä. Päivän ilta vietetään sitten
kylässä monenlaisissa huvitteluissa ja leikeissä, mistä suurehkon
kansanjoukon ollessa koolla, joka ei tiedä eikä huoli kaikista
etiketin siteistä, harvoin on puutetta. Juhlanviettoon kuuluu,
ettei yksikään mieshenkilö tai naitu vaimo saa ottaa osaa äsken
mainittuun kulkueeseen. Kuitenkin he saavat seurata sitä äänettöminä
katselijoina tai kuuntelijoina. Näille ei liene niin vaikeata
sietää, että heidät näin suljetaan pois laulusta ja kulkueesta, kun
se näet ei heissä herätä mitään vastenmielisiä muistoja tai
tunnonsoimauksia. Toisin on niiden tyttöjen laita, jotka jonkun
hairahduksen kautta ovat menettäneet tämän nimensä. Heidänkin on
kielletty ottamasta osaa juhlan viettoon, jota pidetään pyhänä ja
joka on yksinomaan kunniallisten, hyveellisten neitosten oikeus.
Mikä tarkoitus ja ensimäinen aihe tällä juhlalla alkujaan on ollut,
lienee vaikeata nyt enää saada selville. Voipa luulla sen syntyneen
jo ennen kristinopin tuloa maahan, kun näet muutamissa lauluissa
"jumala" sana esiintyy monikossa; tämä ei arvatenkaan mainitun
ajan jälkeen olisi tullut kysymykseen. Jonkunmoista aihetta olen
sitä paitsi samasta laulusta luullut saaneeni siihen luuloon,
että tämä juhla alkuperäisesti on ollut uhrijuhla, mutta mitä
tarkoitusta varten vietetty, hyvän vuoden tulon vai muun vuoksi, ei
saata mainitusta laulusta päättää. Muut laulut antavat taas aihetta
toisiin arveluihin juhlan synnystä ja alkuperäisestä merkityksestä,
Eräässä niistä mainitaan neitosta, joka viimeiseen asti pysyi
sulhaselleen uskollisena, ja jota ei mitenkään voitu taivuttaa
menemään vihille toisen kanssa, vaikka hänelle kerrottiin sulhonsa
jo kuolleen ulkomailla. Viimein sulho palasi, ja neitonen lähetti
nuoren veljensä häntä vastaan. Sulhasen kysymykseen, miten Inkeri
-- se oli tytön nimi jaksoi, tuli poika jotenkin ajattelemattomasti
vastanneeksi: "Kyllä hän hyvin jaksaa, koko viikko on vietetty
hänen häitänsä, j.n.e.", jonka jälkeen sulhanen (runo tosin päättyy
tähän ja on luultavasti typistetty) arvatenkin ymmärsi nämä sanat
puustavin mukaan ja kenties teki jonkin epätoivoisen teon, ennenkuin
sai tiedon oikeasta asianlaidasta. Ja kun on vallan luonnollista,
että tyttö joko itki silmänsä piloille surusta ja murheesta tai
päätti päivänsä jollakin epätoivon aiheuttamalla tavalla, niin tämä
tapaus varmaankin herätti suurta huomiota, ja se saattoi siis myös
antaa aihetta muistojuhlan viettämiseen hänen kunniakseen. Tätä nyt
annettua selitystä puolustaa se seikka, että juhlaa vietettäessä
ainoastaan kunnialliset tytöt tulevat kysymykseen. Toisessa laulussa
taas puhutaan neitsyt Matalenasta, joka on tehnyt itsensä
kolminkertaisesti arvottomaksi kantamaan neidon nimeä. Tunnustan
suoraan, etten käsitä, millä tavoin hän olisi voinut antaa aihetta
juhlan viettoon, kun näet siinä tapauksessa tuhansia muita tyttöjä
voisi pitää saman kunnioittavan muiston veroisina.
Antaakseni lukijalle itselle tilaisuuden nähdä, miten riittämättömät
mainitut laulut ovat selittämään juhlan syntyä ja tarkoitusperää,
liitän tähän pari ensinmainittua laulua.

Inkerin virsi.

Lalmanti iso ritari
varas se vakuun neidon,
anto kättä kätkyelle,
isoin kimpuin kihlaeli,
suurin sormuksin lunasti. 5
[Lalmanti iso ritari matkusti vieraille maille,
jonne häntä sota kutsui.] (Lönnrotin lisäys.)
"Kokotteles vuotta viisi,
vuotta viisi, vuotta kuusi,
kanssa kahdeksan keseä,
ynnä yhdeksän suvea,
vuosikausi kymmennettä. 10
Kun sa kuulet kuolleheni,
kaiketi kadonneheni,
ottakos uro parempi,
älkösä parempatani,
älkösä pahempatani, 15
ota muuton muotohittes."
Eerikki vähä ritari
valhekirjat kannatteli,
valhekirjat kiiruhulta:
"Lalmanti se on sodissa voittu, 20
pantu maahan paineloissa."
Väen kihlat annettihin,
väen vietiin vihintupahan,
väen ei vihille saatu,
eikä miehin, eikä miekoin, 25
eikä uljasten urosten,
eikä vaimojen valiten,
eikä neitsen kauneuden.
Inkeri se ihana neito
istu se lutin solassa 30
sekä istu että itki,
katso itään, katso länteen,
katso poikki pohjasehen,
näki kykkären merellä.
"Jos sa lienet lintuparvi, 35
niin sä lähde lentämähän;
jos sa lienet kalaparvi,
niin sä vaipunet merehen;
jos sä lienet Lalmantini
laske purtes valkamahan." 40
"Mistäs tunnet Lalmantikses?"
"Tulennasta tunnen purren,
kahden airon laskemasta;
toinen puoli uutta purtta,
toinen silkkiä sinistä, 45
silkki Inkerin kutoma,
kauan neidon kaidehtima.
Minun nuori veljykäisen,
ota ohrilta orisi,
idulta ikälihani, 50
maatajalka maltahilta,
aja vasta Lalmantia."
"Terve nuori näädämiehen,
kuinka Inkeri elääpi?"
"Hyvin Inkeri elääpi. 55
viikkokausi häitä juotu,
toinen lahjoja ladeltu,
kolmas annettu antimia."

Matalenan virsi.

Matalena neito nuori
kauan se kotona kasvoi,
kauan kasvoi, kauas kuului,
tykönä hyvän isänsä,
kanssa armahan emonsa. 5
-- -- -- -- -- -- -- --
Matalena neito nuori
meni vettä lähteheltä
kultakiulunen kädessä,
kultakorva laulusessa,
katseli kuvasiansa: 10
"Ohoh minua neito parka,
pois on muoto muuttununna,
kaunis karvani kadonnut:
eipä kiillä rintakisko,
eikä hohda päähopea." 15
Jeesus paimenna pajussa,
karjalaisna kaskimaissa
anoi vettä juodaksensa.
"Ei ol' mulla astiata,
ei ol' kannuni kotona, 20
pikarit pinoina vieri,
kannut halkoina kalisi."
[Eikö sulla ole kultakiulua, kultakorva-kiulua?]
(Lönnrotin lisäys.)
"Mitäs puhut, Suomen sulha,
Suomen sulha, maiden orja,
isäni ikäinen paimen, 25
Ruotsin ruodoilla elänyt,
kalanpäillä kasvatettu."
"Siis mä lienen Suomen sulha,
Suomen sulha, maiden orja,
isäsi ikäinen paimen, 30
Ruotsin ruodoilla elänyt,
kalanpäillä kasvatettu,
ellen mä elkiäs sanelle."
"Sano kaikki mitäs tiedät."
"Kussa kolme poikalastas? 35
Yhden tuiskasit tulehen,
toisen vetkasit vetehen,
kolmannen kaivoit karkeesehen.
Sen kuin tuiskasit tulehen,
siit' olis' Ruotsissa ritari, 40
sen kuin vetkasit vetehen,
siit' olis' herra tällä maalla,
sen kuin kaivoit karkeesehen,
siit' olis' pappi paras tullut."
Matalena neito nuori 45
rupes' vasta itkemähän,
itki vettä kiulun täysi,
pesi Jeesuksen jalahat,
hiuksillansa kuivaeli.
"Itsepä lienet Herra Jeesus, 50
kuin mun elkeni sanelit!
Pane minua Herra Jeesus,
pane minua minkäs tahdot,
soihin, maihin portahiksi,
jaloin päällen käytäväksi, 55
joka tuulen turjotella,
laajan lainehen ladella."
Näiden laulujen kunkin säkeen välillä laulettiin ennen: "Jumala on
kauniissa joukossa." Nyt on sana Jumala jätetty pois sen vuoksi, että
tämä, kuten kerrottiin, loukkasi papistoa, kun se sai niin usein
kuulla Jumalan nimeä mainittavan.
Etenkin helluntain pyhinä Helka-juhlaa juhlallisesti vietetään.
Silloin nuoriso useista naapuripitäjistä kokoontuu Ritvalaan juhlassa
läsnäolemaan. Kuullessani kerrottavan tuosta suuresta kansanjoukosta,
joka silloin täällä on koolla, tuntui minusta kuin olisin kuullut
kuvausta muinoisista olympialaisista leikeistä, se vaan eroa, ettei
mitään kilpailuja tule kysymykseen paitsi laulussa, jossa tytöt
luonnollisesti tahtovat saada kuuluviin äänensä miellyttävän kaiun,
sekä itse kulkueessa että etenkin jäljestäpäin kotona. Kokoontunut
nuoriso näet viipyy täällä koko yön, jolloin leikkejä, tansseja ja
laulua ei puutu. En tiedä, oltaisiinko joskus tällöin menty
säädyllisyyden rajojen yli vai mikä lie antanut aihetta siihen, että
paikkakunnan nimismies joku aika sitten kielsi Helka-juhlan viettämisen.
Kansa tosin napisi siitä, varsinkin, kun seudulla liikkuu vanha taru,
että muka maailman loppu on tuleva, jos Helka-juhla laiminlyödään.
Sanotaan näet: Jo sitte mailmakin loppuu, kuin Ritvalan Helka ja
Huittulan vainio. Sinä vuonna ei vietetty Helkaa, ja sattumalta seutua
sen jälkeen kohtasi kato. Tätä pidettiin taivaan rangaistuksena
Helka-juhlan laiminlyömisen vuoksi, ja sitten vietettiin sitä taas
kuten ennenkin. Jos kruununpalvelijat olisivat koettaneet sitä estää,
luulen että rahvaan kiihtymys varmaan olisi kuohahtanut yli rajainsa.
Siitäperin on juhlaa joka vuosi vietetty kaikessa rauhassa, samoin
kuin sitä varmaankin tänäkin vuonna pian tullaan viettämään.
E. L.



KOLMAS MATKA v. 1832.


MATKAMUISTELMIA.

[Kolmannelle keräysmatkalleen läksi L. Laukosta 13 p:nä heinäkuuta
ja oli hänellä alkumatkalla melkein rajalle saakka kaksi
yliopisto-toveria seurana, joiden kanssa hän kulki Tampereen,
Jyväskylän, Kuopion, Kaavin ja Nilsiän kautta Nurmekseen. Vasta
viimemainitussa pitäjässä, jossa L. 25 p:nä elok. erosi tovereistaan,
alkoi varsinainen runonkeräys. Nurmeksen koillisesta kolkasta
Saunajärveltä suuntasi L. kulkunsa rajan toiselle puolelle
Kolvasjärvelle, josta kiiruhti Repolan kirkonkylän, Kaskiniemen,
Roukkulan ja Miinoan kylien kautta Akonlahteen. Kauemmaksi pohjoiseen
ei L. joutunut, vaan palasi nopeasti Lentiiran, Kajaanin, Kuopion
ja Porvoon kautta Helsinkiin, jonne saapui 17 p:nä syyskuuta.
Matkakertomus on ruotsiksi painettu Helsingfors Morgonbladiin vuonna
1833 (n:oihin 44-47); tässä julkaistuun suomennokseen lisätyt
muistiinpanot säilytetään Suom. Kirj. Seuran arkistossa.]
Halusit viime syksynä, että antaisin sinulle muutamia tietoja
viime kesänä Aunuksen ja Arkangelin kuvernementeissa tekemästäni
vaelluksesta, ja tämänhän lupasinkin, vaikken tähän asti mitenkään
ole voinut, ja nytkin ainoastaan osaksi voin täyttää lupaustani.
Aioin Pohjois-Karjalassa olevasta Nurmeksen pitäjästä kulkea yli rajan
Aunuksen kuvernementissa sijaitsevaan Repolan pitäjään ja sieltä ylös
Vuokkiniemeen ja muihin Arkangelin kuvernementin pitäjiin, jos aikani
ja muut asianhaarat olisivat sen sallineet. Nurmeksen kirkolta on
ainakin 6 peninkulmaa Jonkerin kylään, joka on Nurmeksen äärimäisessä
sopukassa, Repola toisella ja Kuhmon kappeli toisella puolellaan.
Huonot polut johtavat vaihdellen milloin soiden, milloin matalien
ylänköjen yli, jotka yhdessä muodostavat äärettömän, jylhän erämaan.
Puolitiehen asti tapaa kuitenkin siellä täällä jonkun metsätalon,
mutta matkan jälkitaipaleella ei ollut, lukuun ottamatta erästä huonoa
torppaa, ainoatakaan asuttua paikkaa. Meillä oli alussa oppaana
muuan Pekka Viiliäinen, joka oli koko nero. Lapsuudestaan alkaen
hänellä oli ollut suuret tuumat ja laajat yritykset, jotka vielä
siihen määrään kummittelivat hänen aivoissaan, että olivat ainakin
puoleksi karkoittaneet niistä niin sanotun tavallisen selvän järjen.
Paitsi useissa Suomen kaupungeissa hän oli moneen kertaan käynyt
Pietarissa ja Tukholmassa. Joku aika sen jälkeen kuin Suomi
oli yhdistetty Venäjään, oli hänellä ollut se armo, että sai
korkeanautuaalle Keisari Aleksanterille näyttää omituiset sotavaunut,
jotka itse oli keksinyt, sekä ojentaa esiin kaikkeinalamaisimman
anomuskirjeen, jossa pyysi että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa
armoissa suvaitsisi solmia ikuisen rauhan kaikkien kristittyjen
valtojen kanssa sekä yhdessä niiden kanssa rangaista Suur-Turkkia
sen jumalattomuuden vuoksi. Että hänen sotavaununsa, mitä
jälkimäiseen kohtaan tuli, erittäin soveltuivat Hänen Keisarilliselle
Majesteetilleen, sen hän itse paraiten ymmärsi, ja juuri sen tähden
hän oli vaivannut itseään niiden keksimisellä. Kaikki tämä kerrotaan
lähemmin hänen äskenmainitussa anomuskirjeessään; siitä sain kunnian
ottaa kopion, joka nyt kuitenkin muutamien muiden muistiinpanojeni
seassa on Helsingissä. Tämän kirjeen alkuperäistä alustelmaa sekä itse
vaunujen piirustusta Viiliäinen alati säilyttää luonansa. Jos oikein
muistan, hänen sanotaan määränneen että nämä tärkeät asiapaperit hänen
kuoltuaan olivat suljettavat hänen mukaansa hautaan. Vaikka siis
luultavasti tulee olemaan sangen vaikeata jonkun ajan kuluttua saada
niitä käsiinsä, laiminlöin, paha kyllä, itse piirustuksen kopioimisen.
Mikäli minulle siitä selveni, se kuvasi parihevosten vedettäviä vaunuja,
jotka molemmat, sekä vaunut että hevoset, olivat rautapeltisen,
linnanmuotoisen katoksen alla. Tämä peitti ne joka taholta ja oli
ainoastaan maata kohden avoin. Se oli edestä suippo, mutta
takaa jotenkin leveä, niin että se oli kärjestään poikkileikatun
tasakylkisen kolmion näköinen. Muutamia pieniä aukkoja oli edessä
ja sivuilla, mutta ne eivät kuitenkaan olleet suuremmat kuin oli
tarpeellista, jotta joltisestikkin niistä saattoi nähdä ja ampua.
Etuosassa ja sivuissa oli teräviä rautoja, jotka olivat kiinnitetyt
niihin pitkittäin ja olivat hieman leveämmät tavallista viikatetta.
Jokainen saattaa nyt helposti kuvitella, mitä kauheata tuhoa nämä
vaunut saattoivat aikaansaada Suur-Turkin riveissä, jos istuen niissä
suvaitsi karauttaa keskelle vihollista ja ajaa siellä muutaman
kierroksen, minkä kyllä saattoi tehdä ajanvietteekseen tai vallan
kuten tavallisen ajeluretken, ajaja kun itse peltilinnassaan oli
suojassa kaikelta vaaralta. Jos joku pelastuisi leikkautumasta kahtia
terävien viikatteiden iskuista, niin saattoi pienistä aukoista
helposti ampua pakolaisen kuoliaaksi. Tämä verraton mestariteos
inhimillisen neron tuottamien keksintöjen joukossa lienee erittäin
suuresti huvittanut Keisari Aleksanteria, koska hän lienee määrännyt
keksijälle, tuolle kunnon Viiliäiselle, 500 ruplan palkkion. Ei
ollut kummallista, että Viiliäinen näin loistavan menestyksen ja
rohkaisun jälkeen sekä hereillä ollen että nukkuessaan tuumi uusia
keksintöjä. On vaikeata tietää, kuinka pitkälle hän olisi voinut
edistyä; ehkäpä hän lopuksi olisi löytänyt tien ainakin kuuhun,
jos ei juuri muihin kiertotähtiin, ellei hän onnettomuudekseen
olisi tullut hieman mielenvikaiseksi. Tämän perin ikävän sattuman
jälkeen hän ei enää voinut ryhtyä niin rohkeisiin yrityksiin,
kuin esim. kuuhun pyrkimiseen, sillä hän tietää, ettei pidä lentää
korkeammalle kuin siivet kantavat. Kuitenkin hänellä sittemmin
alati on ollut pienempiä tuumia ja yleishyvän edistämispyrkimyksiä.
Näistä voin mainita, että hän omalla kustannuksellaan ja omin
käsin oli Nurmeksessa Ylikylän ja Saramon välillä kasvavaan metsään
hakannut uuden tien, koska vanha, jota hänen usein täytyi kulkea,
kulki monessa mutkassa eikä siis sopinut niin suurituumaiselle
miehelle. Tässä kohdin häntä kuitenkin kohtasi esteitä, joita hän
hyvän ja epäitsekkään tarkoituksensa vuoksi ei suinkaan olisi
ansainnut. Vanha polku, jota Viiliäisen isä ja isoisä sekä heidän
esivanhempansa ammoisista ajoista olivat käyttäneet, oli tarpeeksi
kova ja tasainen, mutta uusi sitävastoin, vaikka olikin suora, oli
nurmen, sammalen ja kivien peittämä, jonka vuoksi saramolaiset yhä
edelleen käyttivät vanhaa polkua, jokikinen heistä, paitsi Viiliäinen
itse, joka tietysti kulki omaa tietänsä. Luonnollisesti häntä
harmitti, että kaikki muut hänen työtänsä, johon hän kuitenkin
oli käyttänyt suurimman osan kesää, niin ylenkatsoivat, etteivät
edes panneet jalkaansakkaan hänen polulleen. Tämän oikeutetun
harminsa kiihottamana hän eräänä päivänä kuljetti kaikki lähistössä
saatavilla olevat puut vanhan polun suulle, siten tukkiaksensa
sen. Tämän olisi luullut nyt auttavan; mutta miten kävikään?
Eräänä lauantaina, jolloin saramolaiset olivat kirkolle menossa,
he näkivät korkean puupinon tiensä sulkuna. Jos heillä olisi ollut