Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839 - 09

saanut kaikki mitä tarvitsin, osaksi, koska asuntoni vuokra ja muut
kulunkini niiden aikana olisivat melkoisesti lisääntyneet. Juuri
kun aioin kiinnittää laukun selkääni, astui mieshenkilö kievarin
saliin; katsahdin häneen muistamatta, mistä hän oli kotoisin ja
mikä hänen nimensä oli. Viimein kysyin kievarinisännältä hänen
nimeään, ja hämmästyin aika lailla, kun kuulin hänen mainitsevan
luutnantti Fryxell'iä. Olin edellisenä keväänä tavannut hänet hänen
asuinkaupungissaan Hämeenlinnassa. Oli koko hauskaa nähdä täällä
hänet jälleen. Hetken kuluttua läksin kuitenkin kaupungista,
kuten olin päättänyt. Muuan Pälkjärveltä kotoisin oleva talonpoika,
jonka vähää ennen olin tavannut apteekissa, lupasi kyydittää minut
kotiseudulleen saakka. Hän odotti jo minua pihassa, ja viipymättä
istuimme kääseihin. Tiellä kohtasimme paljon markkinoille matkustavaa
väkeä. Hyvin monella oli suuret voitynnyrit rattaillaan. Etenkin
kaikki ilomantsilaiset kuljettivat voita markkinoille. Ruskealaan
pysähdyimme hevosta syöttämään. Suuri joukko markkinaväkeä oli myös
samassa tarkoituksessa pysähtynyt sinne. Useat kiteeläiset, jotka
olivat tavanneet minut Potoskavaaran häissä ja jotka nyt tunsivat
minut, tervehtivät minua. Muiden muassa näin täällä talollisen
Halttusen Ruppovaaralta; hän oli sen Olli Halttusen veljenpoika,
josta aikaisemmin olen kertonut. Hän oli äsken parantunut ja oli
matkalla markkinoille. Hän kysyi, oliko minulla vielä tallella sama
pilli (huilu), jonka hän minulla näki ollessani yötä hänen luonaan.
Vastasin, että se kyllä oli taskussa, mutta etten nyt mielelläni
soittanut sitä näin suuren kansanjoukon edessä. Hän vakuutti minulle,
että täällä helposti saatoin ansaita melkoisesti rahoja, jos vaan
puhaltaisin huiluani, vaikkapa kukin antaisi vaan kolme kopeekkaa.
Kiitin häntä hänen hyväntahtoisesta ehdotuksestaan ja tuumin
miten vielä perustelisin estelyäni, kun kyyditsijäni vapautti minut
siitä ilmoittamalla, että hevonen jo kyllä oli syönyt tarpeeksi, ja
että meidän jo täytyi lähteä matkaan, jos mielimme ehtiä perille
Pälkjärvelle. Sanoin hyvästi Halttuselle, istuin kääseihin ja
läksin matkaan. Noin 10:n aikaan tulimme tienristeykseen, missä
hänen tiensä erosi maantieltä. Maksoin talonpojalle viiden
peninkulman matkasta ruplan ja 50 kopeekkaa; sitten nousin pois
kääseistä, ja hän ajoi toista tietä kotia. Oli jo jotenkin myöhä
illalla, kun saavuin Pälkjärven kirkolle, jonka vuoksi en tahtonut
poiketa pappilaan enkä muihin lähelläoleviin herrasperheisiin, vaan
astuin yhä edelleen vielä muutaman neljännespeninkulman matkan.
Yön lepäsin metsässä laukku päänalaisena ja kuusenhavuja allani sekä
peitteenäni. Mutta vaikka miten olisi peittänyt itseään niillä, oli
vaikeata päästä rauhaan hyttysiltä. Panin piippuuni ja sytytin sen
sekä ladoin uudelleen kuusenoksat päälleni. Savu piti nyt hyttysiä
matkan päässä, vaivuin uneen ja nukuin sangen levollisesti kunnes
joku aamulla rupesi penkaamaan havuläjääni. Nousin ylös vartijoitani
katselemaan. Karjalauma, joka sattumalta oli tullut paikalle,
seisoi ympärilläni tuijottaen minuun, ikäänkuin olisi tahtonut
hyökätä kimppuuni. Mutta minun kohotessani pystyyn se pelästyi
ja pötki pakoon. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja minä aloin
kulkea eteenpäin. Vielä tänäkin päivänä kohtasin markkinoille
matkustavia talonpoikia. Monissa ruohoisissa paikoin he olivat riisuneet
hevosensa ja päästäneet ne ruokailemaan, sillä välin kuin itse loikoivat
valkean ympärillä. Kysyin, oliko heillä ollut tapana matkoilleen
ottaa mukaansa rehua hevosta varten. He vastasivat siihen kieltävästi
ja tuumivat, että se olisi suurinta hulluutta, koska ruohoa
tapaa kaikkialta tien vierestä. "Entä kaupungissa?" -- "Se, joka
aikoo viipyä kauemmin kaupungissa, niittää viimeisestä syöttöpaikasta
riittävän määrän ruohoa ja vie sen rattaillaan kaupunkiin." -- "Entä
jos hevosenne karkaisivat syödessään noin itsekseen valtoimina
metsässä?" -- "Siihen ne ovat liian viisaat ja ovat olleet pienistä
varsoista, kun ne emänsä perässä ensi kerran juoksivat irrallaan
matkalla." Minulla ei ollut enempää heiltä kysyttävää. Muutamat,
joilta kysyin osasivatko runoja, pyysivät minua käymään luonansa
kotonaan kulkiessani niiden pitäjien läpi, joissa he asuivat; sen
lisäksi he neuvoivat minulle useita tuttuja runoniekkojaan. Tein
sen huomion, ettei yksikään näistä talonpojista ollut juovuksissa.
Hiljaa he kulkivat tietänsä edelleen, meluamatta ja huutamatta niin
kuin useissa paikoin muualla, etenkin rannikkoväestön ja hämäläisten
kesken, on tavallista: Täten tämä päivä kului sangen miellyttävästi.
Mansikat olivat nyt täysin kypsyneet, jonka vuoksi usein poikkesin
tieltä niitä syömään. Tohmajärvellä söin samana päivänä ensi kerran
mesimarjoja, joita siellä täällä tien varsilla kasvoi runsaasti,
kuten myös suomuuramia, jotka löysin maantien viereisiltä soilta.
Iltapäivällä tulin Vatalan kievariin, jonne päätin jäädä pariksi
päiväksi, sillä näin, että heillä oli kaunis kamari, joka Karjalan
rahvaalta jopa kestikievareistakin useimmiten puuttuu. Emäntä,
joka oli vanhanpuoleinen, oli melkein yksin kotona, kun hänen
miehensä oli lähtenyt markkinoille. Hän näytti ensin olevan hieman
epäluuloinen minun suhteeni; kuitenkaan hän ei tehnyt mitään
esteitä, kun pyysin saada jäädä yöksi heidän vierashuoneeseensa.
Istuuduin kirjoittamaan iltaan asti, myöskin seuraavan päivän
käytin kirjoittamiseen. Emäntä, kun näki minun niin uutterasti
kirjoittavan, kysyi mitä kirjoittelin. Vastasin hänelle kirjottavani
muistiin kaikenlaista, mitä täällä Karjalassa olin nähnyt, voidakseni
sitten kotiseudullani siitä kertoa. "Ehkäpä panette kirjaan tämänkin,
minkä nyt kanssanne puhun", virkkoi emäntä. Jotta hän ei suotta
olisi tullut varovaiseksi minun suhteeni, vastasin kernaimmiten
panevani kirjaan vanhoja runoja ja lauluja ja kysyin, osasiko hän
niitä. Häh vastasi lapsuudessaan kyllä niitä osanneensa paljonkin,
mutta nyt jo enimmäkseen unhottaneensa ne. Näytin nyt hänelle kaikki
ennen kirjoittamani runot ja kerroin laajasta jalkamatkastani. Sen
ohella luin hänelle useita sellaisia laulurunoja, joita Karjalan
naiset etupäässä laulavat. Useat hän sanoi ennen osanneensa ja
toisia kuullessaan hän huomautti, että hänen äitinsä tai tätinsä oli
laulanut samoja lauluja vähän toisin. On omituista nähdä, kuinka
tenhoavasti vanhat laulut vielä usein vaikuttavat suomalaisiin
mieliin. Useissa paikoin olen huomannut, miten ne, jotka niitä ovat
laulaneet tai jotka ovat kuulleet muiden niitä laulavan, omituisella
tavalla ovat niistä heltyneet. Yhden ainoan runopätkän kuultuaan he
usein muuttuvat minulle tuttavallisemmiksi kuin kuultuaan pitkiä
kertomuksia asioista, joiden olen luullut enemmän huvittavan heitä.
Emäntä tuli myös yhä avomielisemmäksi minua kohtaan ja kertoi
minulle elämänsä tapauksia. Hänen ensimäinen miehensä oli jättänyt
hänet jälkeensä ilman perillisiä. Nykyisen miehensä kanssa hän
oli omituisella tavalla joutunut naimisiin. Tämä mies oli ennen
asunut lähellä heitä ja oli entisen isännän kuoltua jonkun aikaa
tehnyt talon työt ja hoitanut sen asioita. Kun hän sitten ilmaisi
aikomuksensa naida emäntälesken, oli tämä huomauttanut hänelle,
kuinka epäsuhtainen sellainen aviopari olisi ja kertoi sanoneensa:
"Saattaisinpa varsin hyvin ikäni puolesta olla äitisi, kuinka siis
voit naida niin vanhan naisen ja sittemmin naituasi tyytyväisenä
elää niin vanhan vaimon kanssa! Ei toki, hae itsellesi vaimo mielesi
mukaan muualta, talon saat kuitenkin minun kuoltuani. Minä en
enää ole naimahaluinen, vaan voin varsin hyvin olla lopun ikääni
naimatonna." Mies tai oikeammin silloin 18-20 vuoden ikäinen
poika ei kuitenkaan tämän johdosta luopunut aikeestaan, vaan oli
vakuuttanut, ettei hän mistään voinut saada parempaa vaimoa, ja
niin oli kosiminen ratkaistu. Kysyttyäni, miten hän oli tyytyväinen
nuoreen mieheensä, hän vastasi eläneensä hänen kanssaan hyvin
onnellisena ne vuodet, jotka olivat olleet naimisissa. Huolimatta
tästä emännän suuresta avomielisyydestä hän taisi kuitenkin joskus
olla huolissaan siitä, kuka minä olin sekä siitä, mitä alituinen
kirjoittamiseni merkitsi. Hän ei kuitenkaan koskaan lähempää
tiedustellut sitä minulta, eikä hän myöskään suorastaan tahtonut
kysyä, oliko minulla matkapassia vai ei. Kuitenkin hän kautta rantain
ilmaisi minulle halunsa saada se tietää. Tämä kävi selville, kun
hän kerran kysyi minulta, enkö koko matkallani ollut joutunut
tekemisiin ilkeiden ihmisten kanssa. Vastasin, että jos sellaisia
olisi ollut, niin he kyllä olisivat varoneet minua, kun olisivat
nähneet, että minulla oli pyssy. "Enpä tarkoita varkaita ja rosvoja",
sanoi hän, "sillä niitä ei Jumalan kiitos ollenkaan ole tarvinnut
pelätä meidän tienoillamme; vaan ajattelin, eiköhän rahvas, jonka
luona olette käynyt, joskus ole epäillyt teitä joksikin toiseksi ja
tuottanut teille kaikenlaisia hankaluuksia?" Tajusin helposti hänen
ajatuksensa ja vapautin hänet huolistaan minun suhteeni noutamalla
passini ja huomauttamalla, että se minua näissä asioissa suojeli. Nyt
hän tuli vielä tyytyväisemmäksi ja pyysi minua vaan jäämään heille
niin kauaksi, kuin työtäni kesti. Jäinkin sinne seuraavaan päivään
asti. Seuraavana aamupäivänä sattui rovasti Vallenius matkustamaan
Kiihtelysvaaran kappeliin. Hänen tiensä kulki tästä ohi, jonka vuoksi
hän poikkesi kievariin. Hän tunsi minut ja viipyi siellä jonkun
aikaa kysellen retkiäni, mitä olin tehnyt Jouhkolasta erottuani.
Hänen lähdettyään matkaan, emäntä tuli luokseni ja näytti siltä kuin
hän olisi tahtonut kertoa minulle jotakin hyvin tärkeätä. "Niin
vähän ihminen täällä tietää!" hän virkkoi kaikkein ensiksi. "No,
mitä teille nyt on mahtanut tapahtua?" -- "Eipä mitään", hän vastasi,
"mutta tehän olette maisteri, ja minä luulin teitä vaan talonpojan
pojaksi, kuten itse sanoitte." Vastasin, että olinkin talonpojan
poika, kuten olin hänelle sanonutkin, ja kysyin, mistä hän nyt
oli saanut tietää, että olin maisteri. "Kuulin kyllä", hän vastasi,
"että rovasti teitä siksi kutsui, vaikken ymmärräkkään ruotsia."
Jos olisin kauemmin tullut viipyneeksi täällä, olisin pikemmin
menettänyt kuin voittanut tämän emännän mielestä niin tärkeän
huomion kautta. Sillä sen sijaan, että ennen olin ollut täällä kuin
kotonani, piti emäntä nyt velvollisuutenaan kohdella minua kuin
ylhäisempää vierasta ainakin, ja tämä tuottaa aina hankaluuksia
sekä isännälle että vieraalle. Vähää ennen päivällistä hän kysyi
minulta, olinko syönyt "Karjalan herkkua". Vastasin, etten ennen
ollut kuullut edes tätä nimeä ja kysyin, mistä sitä valmistettiin.
Hän lupasi heti laittaa sitä, niin että saisin syödä. Se ei ollut
muuta kuin tavallista viilipiimää (kokkelia), johon oli sekoitettu
rieskamaitoa ja joka tuntui vähän nuoren maidon sekaiselta
kohopiimältä. Sepä vasta herkkua! taitanet ajatella, hyvä lukijani,
mutta vakuutan sinulle omasta kokemuksesta, että tämä yksinkertainen
ruokalaji maistuu sangen hyvältä, kunhan vaan ei syö sitä vatsan
ollessa täynnä. -- Myöhemmin iltapäivällä läksin täältä ja kuljin
kokonaista 5/4 peninkulmaa erääseen taloon, johon sitten yövyin.
Seuraavana aamuna läksin sieltä ja kuljin edelleen pysähtymättä
pitempää kuin useissa paikoin syömään mansikoita ja maamuuramia.
Olin jo täten vaeltanut noin kolme peninkulmaa, kun päivällisaikaan
rupesin lepäämään nurmikolle tien laitaan. Muutamia talonpoikia tuli
ajaen jäljessäni samaan paikkaan ja he tunsivat minut kohta, sillä
olivat nähneet minut matkallansa Sortavalaan, josta nyt palasivat.
Kaupunkiin viemästään voista he olivat saaneet 8 ruplaa puudalta,
joka hinta heidän mielestään oli vallan liian pieni. Aioin ensin
heidän rattaillaan ajaa Ilomantsin kirkolle, mutta tultuamme lähelle
Konnunniemen (Huosiovaaran) kylää, sanottiin minulle, että jos
tahdoin kirjoittaa muistiin runoja, niin siellä oli muuan talollinen
Rautiainen, jonka tiedettiin niitä osaavan. Jäin siis pois heidän
seurastaan ja poikkesin kylään, joka oli virstan päässä maantieltä.
Oltiin talossa äsken syöty päivällistä. Rautiainen kysyi minulta,
olinko jo syönyt ja kun siihen vastasin kieltävästi, pyysi hän minua
istumaan ruualle. Sen jälkeen hän tarjosi minulle kypsiä suomuuramia,
sellaisia, joita täällä sanotaan "lakoiksi" eroitukseksi vähemmän
kypsistä ja vielä kovista "muuramista". Hänen kanssaan tyhjensin
suuren ropeellisen näitä hyvänmakuisia marjoja. Hänen pienelle
tyttärelleen, joka oli poiminut ne, annoin sitten muutaman lantin,
jotka minulla sattui olemaan, ja sen jälkeen Rautiainen käski hänen
tuoda esille vielä toisen ropeen. En kuitenkaan jaksanut syödä
enempää, vaan kiitin ja käänsin sitten puheeni runoihin. Vaikka
Rautiainen muuten näyttäysikin anteliaaksi ja vieraanvaraiseksi, ei
hän kuitenkaan antanut minulle mitään toiveita runojen saannista.
Hyvin halukkaasti hän kuunteli niitä runoja, jotka hänelle luin,
mutta hän sanoi aina lopulla: "Onhan teillä kaikki runot ennestään,
mitä minä enää voin teille antaa?" Lukuunottamatta muutamia
perin mitättömiä toisintoja, en saanutkaan häneltä mitään. Muutamat
nuoremmat henkilöt lauloivat kuitenkin minulle pari uudempaa runoa,
jotka panin kirjaan. Samalla he neuvoivat minut erään Ollukka
Parvisen luo, jonka sanoivat sekä osaavan muiden sepittämiä runoja
että itse olevan onnistunut runoniekka. Muutamat nuoremmista
henkilöistä saattoivat minut Ollukan kotiin. Hän sattui,
tullessamme itse olemaan pihalla; tervehdin häntä, tietämättä että
hän juuri oli etsimäni mies, ja menin tupaan. Minua saattaneet
miehet jäivät jälkeeni pihalle, kuten luulin, kertomaan asiaani.
Hetken kuluttua hekin tulivat tupaan ja minä kysyin, olivatko nähneet
Ollukkaa. "Hänhän se oli, jota tervehditte pihalla", sanoivat he,
"mutta mainittuamme, että te olitte tullut kirjoittamaan hänen
runojaan, hän juoksi pois, emmekä sen koommin ole häntä nähneet."
Kysyin, eivätkö olleet nähneet, minnepäin hän oli juossut, ja he
arvelivat hänen lähteneen vähän matkan päässä olevaan toiseen taloon.
Menimme sinne häntä etsimään, mutta ei häntä sielläkään näkynyt.
En kuitenkaan turhaan nähnyt vaivaa, sillä tämän talon emäntä
lauloi minulle useita vanhoja lauluja, jotka kirjoitin kirjaan
mikäli hän niistä aina muisti jonkun pätkän. Hänkin virkkoi, minkä
monet muut ennen olivat sanoneet, etten kahdessa kolmessa päivässä
olisi voinut kirjoittaa kaikkia niitä runoja, jotka hän tyttönä
oli osannut. Hän valitti, että muistinsa nyt oli niin heikontunut,
ettei hän muistanut paljoa niistä. "Kuitenkin muistan vieläkin
useita", hän jatkoi, "ja saatan itsekseni usein laulella tuntikaudet
perätysten, paraiten kun olen pahoillani jostakin tai kun mieleni
muuten on täynnä huolia. Silloin ei minulta suinkaan lauluja puutu,
eikä minun edes tarvitse niitä tuumia, vaan laulelen monta laulua,
joita nyt en suinkaan voi muistaa." -- Ollukkaa odotettiin tänne
illalla, sillä hänen piti seuraavana päivänä ottaa osaa heinäntekoon.
Hän tulikin viimein myöhään illalla, mutta ei mitenkään suostunut
laulamaan runoja. Kysymykseeni, miksi hän päivällä oli paennut
minua, hän ei vastannut mitään, vaan puolusteli itseään ainoastaan
sillä, että kaikki runot, jotka hän osasi, sekä omat tekemänsä
että muiden sepittämät, olivat niin huonot, ettei niitä maksanut
panna kirjaan. Pyytämällä pyydettyäni hän kuitenkin lupasi
seuraavana aamuna laulaa parhaat runot, jotka osasi. Mutta se, mitä
olin pelännyt, tapahtuikin, nimittäin että Ollukka jo oli mennyt
pois ennenkuin heräsin. Emäntä, joka yhä vielä oli kotona, muisteli
vielä, mitä edellisenä päivänä oli jättänyt lauluistaan laulamatta,
ja minä toivoin vielä saavani häneltä paljon muita lauluja,
kun hänen miehensä sekaantui asiaan ja käski emännän laulaa ennemmin
jonkun jumalisen virren kuin vanhoja "remputuksia". Huoneentaulu
muistui mieleeni, enkä siis enää tahtonut pyytää emäntää vastoin
miehensä tahtoa laulamaan minulle laulujansa. Mainitun päivän aamuna,
nimittäin 14:ntenä, läksin Huosiovaaralta enkä paljoa pysähtynyt
ennenkuin Koverossa. Olin aikonut pysähtymättä vielä samana
päivänä kulkea Maukolaan saakka, missä lääninviskaali Falck asui.
Olin kuullut, että hän oli suuri suomalaisten runojen ystävä.
Muuan tienristeys Koveron tienoissa eksytti minut. Sen sijaan että
olisin poikennut oikeanpuoliselle tielle, joka vie Ilomantsin
kirkolle, menin vasemmanpuolista tietä, joka pian päättyi venäläiseen
rukoushuoneeseen. Minun täytyi kääntyä takaisin ja poikkesin erääseen
taloon. Tämän kylän asujamet kuuluvat suureksi osaksi kreikkalaiseen
uskoon, ja niin oli myös sen talon väen laita, johon tulin. Tytär
kysyi nähtyänsä huiluni, mikä keppi se oli. Vastasin silloin hänelle,
että se oli puhallus-soitin ja rupesin samassa todistamaan mitä
olin sanonut. Hän oli vähällä joutua suunniltaan ihastuksesta ja
tiesi tuskin, pitikö hänen astua vai tanssia. Lopetettuani pyysin
häntä vuorostaan laulamaan jotakin minulle. "En enää jouda", hän
vastasi, "veljeni odottavat minua heinäniityllä, mutta äitini jää
kotia ja hän osaa kyllä lauluja." Samassa hän otti viikatteensa ja
meni pois. Kotia jäänyt äiti ei kuitenkaan ollut niin altis tuomaan
esiin runojaan. "Lauloinpa viimeksi", hän virkkoi, "häissä ja sain
siellä sukat (tai kintaat; en oikein muista kumman hän sanoi); enkä
nyt tässä tahdo laulaa ilmaiseksi." Otin esille 5 kopeekan hopearahan
ja lupasin sen hänelle, jospa hän vaan tahtoi laulaa minulle pari tai
kolme runoistaan. Nyt hän alkoi ja toisti ne vielä kun aloin panna
niitä kirjaan. Sitten tahdoin antaa hänelle maksun, mutta hänpä ei
ottanutkaan vastaan rahoja. Ihmettelin sitä ja kysyin, kuinka hän
ensin ei ollenkaan tahtonut laulaa maksutta ja kuinka hän sitten
laulettuaan ei huolinutkaan maksusta. Hän virkkoi silloin, että
hän kernaimmiten kokonaan olisi tahtonut olla laulamatta, mutta
ettei myöskään ollut voinut kauempaa kieltää, kun huomasi, miten
kärkkäästi halusin sellaisia joutavia lauluja. Tarjosin hänelle
vielä kerran mainittua rahaa, ja lopulta hän suostui ottamaan sen,
kuitenkin pannen ehdoksi, että minun samasta maksusta piti syödä
päivällistä. Muori kantoi pöytään voita, maitoa ja täkäläisen rahvaan
piirakkaa. Ruuan jälkeen menin muorin neuvon mukaan tien vieressä
olevaan torppaan, jonka emännän hän sanoi osaavan paljon runoja.
Tupa oli sinne tullessani aivan tyhjä. Odotin hetkisen, mutta ei
ketään kuulunut, jonka vuoksi taas läksin matkaan. Vaikka torppa
oli maantien varrella, ei ovessa ollut mitään lukkoa, joka seikka
on todiste siitä, että yleinen turvallisuus täällä vielä on sangen
hyvä. "Karsinan" ja "sillan" välillä oli täällä vanhan tavan mukaan
väliaita rajana.
Näiltä viivytteiltä en ehtinyt tarpeeksi aikaisin illalla Maukolaan,
jonka vuoksi päätin yöpyä lähellä olevaan taloon. Seuraavana
aamuna saavuin sinne varhain. Lääninviskaalilla, joka myös oli
pitäjänmakasiinin hoitaja, oli sinä viikkona toimena jakaa
viljaa lainaajille. Hän asui sen ajan pappilassa, minne minäkin
päivällisen jälkeen menin. Siitäperin kuin erosin Sortavalasta,
olin oleskellut rahvaan parissa, jonka vuoksi nyt kernaasti lepäsin
täällä kokonaista kuusi päivää. Hyvä ja ystävällinen kohtelu, joka
täällä tuli osakseni, hauskuutti suuresti tämän ajan. Runokokoelmani
suureni melkoisesti niistä lisistä, jotka herra lääninviskaali
hyväntahtoisesti antoi minulle, ja myös muutamista muista. Vähää
ennen kuin erosin täältä suntio toi minulle tukun ennen paperille
pantuja runoja; ne kopioin lukuunottamatta muutamia, jotka
pääasiallisesti olivat jo hallussani olevien kaltaisia. Erään
entisen koulumestarin käsikirjoituksen sama mies antoi minulle.
En kuitenkaan voinut sitä käyttää, vaikka se tosin oli useita
hartauskirjoituksiamme etevämpi, ja vaikka sillä oli se etu niihin
nähden, että se oli alkuperäinen, kun sitävastoin kaikki muut ovat
huonoja käännöksiä. -- Erään kuuluisan runoniekan, Pietari Kettusen
luona, joka asui Kuolisman kylässä, neljän peninkulman päässä
Ilomantsin kirkolta, minun täytyi jättää käymättä; tosin ei matkan
pituus, vaan sen muut vaikeudet pelottivat minut siitä. Oli näet
kulkeminen sinne monen järven yli. -- Ne Ilomantsin suomalaiset
asukkaat, jotka ovat venäjänuskoisia, muodostavat noin kolmanneksen
pitäjän asujamista. Huolimatta uskonnonmuutoksesta ovat useimmat
heistä itse harjoittaneet lukutaitoa. Monella on pieni kokoelma
suomalaisia kirjoja, ja näitä he luterilaisten veljiensä tavoin,
joiden kanssa elävät hyvässä sovussa, ahkerasti lueskelevat.
Luulenpa tuskin, että koskaan kummallakaan puolella on tapahtunut
sellaista toisen uskon tuomitsemista ja oman uskon ylistelyä kuin se,
joka usein jokapäiväisenä riidan aiheena esiintyy etelä-Europassa
niissä paikoin, missä kahteen eri uskontunnustukseen kuuluvaa kansaa
asuu lähellä toisiaan tai sekaisin. Päinvastoin luterilaiset
suomalaiset täällä joka sunnuntai menevät kreikanuskoiseen
jumalanpalvelukseen, joka alkaa jotakuta tuntia aikaisemmin kuin
heidän oma jumalanpalveluksensa, ja kreikanuskoiset kulkevat taas
omasta kirkostaan, pappi etunenässä, luterilaiseen kirkkoon.
Ruotsin ajalla oli tietysti lupa venäjänuskoisen kääntyä
luterilaiseen oppiin, mutta ei päinvastoin. Nyt on asianlaita
päinvastainen. Lasten tulee tunnustaa samaa oppia kuin vanhempien.
Venäjänuskoiset miehet eivät pukunsa puolesta huomattavasti eroa
luterilaisista, mutta naisilla on omituisenlainen päähine sekä
väljä röijy, joka useimmiten on punaista kangasta. Ilomantsissa asuu
toisenlahkoisiakin kreikanuskoisia, niin sanottuja "raskolnikkejä".
Heillä on täällä kaksi luostaria, joissa en voinut käydä, koska
ne olivat niin etäällä. -- 21:ntenä päivänä läksin Ilomantsista
kulkemaan Enontaipaleeseen. Rokottaja Vinter, jonka Ilomantsissa
olin tavannut, matkusteli samaan aikaan virkatoimissaan tämän tien
varsilla olevissa kylissä. Matkustin hänen seurassaan noin pari
peninkulmaa, mutta seuraavana aamuna erosin hänestä ja jatkoin
matkaani yksin. Iltapäivällä tulin Enon(taipaleen) pappilaan, missä
nukuin seuraavan yön. Aamulla kävin loihtija Hassisen luona, joka
asui Nesterinsaarella, näpeän neljännespeninkulman matkan päässä
mainitusta pappilasta. Niistä lukuisista vanhoista loihturunoista,
jotka hänen sanottiin osaavan, kuten hän myös itse myönsi, sain
ainoastaan pari kappaletta. Hän ei millään muotoa suostunut
lukemaan niitä, tai jos hän sen tekikin, niin ei antanut minun
kirjoittaa niitä muistiin. Lukiessani hänelle ennen keräämiäni
runoja, hän aina kysyi, keltä ne olin saanut. Jotta en olisi
vahvistanut sitä hänen luuloansa, että täten muka kokosin luetteloa
maan noitien nimistä ja että sitten vetäisin heidät edesvastuuseen,
virkoin aina, että muka olin unhottanut niiden henkilöiden nimet,
jotka olivat laulaneet ne minulle. Mutta tämä ei ollenkaan ollut
omansa herättämään hänessä suurempaa luottamusta. Hänen tavallinen
vastauksensa kuului, ettei hän lohen pyynniltä ehtinyt lausua
runojaan. Muuten hän kohteli minua sangen hyvin. Hän tarjosi minulle
kahvia ja keitätti aterioiksi vasta pyytämäänsä tuoretta lohta.
Talon vanha emäntä oli sairaana ja poikansa kysymyksessä olevan
loihtijan hoidon alaisena. Hänen molemmat miniänsä olivat keskenään
tehneet sen sopimuksen, että he hoitaisivat vuoroin karja- ja vuoroin
muun talouden askareita vuoden ajan erästään kumpiakin. Se miniä,
joka tänä kesänä hoiti karjaa, oli karjan kanssa ulkolaitumella
viipyen siellä syksyyn asti ja pitkän matkan vuoksi ajamatta
karjaa illoin kotia. Heidän karjassaan oli lähes 30 lypsävää lehmää.
Kuulin sittemmin hullunkurisen jutun siitä, miten nuorempi Hassinen
oli nainut kotona olevan emännän. Tämä oli nuorena ollut kuuluisa
suuresta kauneudestaan. Useat kosijat olivat saaneet rukkaset.
Hassinenkin ilmestyi puhemiehensä seurassa. "Mene helvettiin!" oli
tytön vastaus ollut. Hassinen astuu esiin ja sanoo: "Muistakaa,
että se, minkä sanoitte hänelle, oikeastaan kohtaa minua." "Mene
sinne ja sinne", tyttö vastasi hänellekin. Kun Hassisen piti lähemmin
selvittää tunteitaan, tyttö nousi seisovilleen ja juoksi riiheen,
johon Hassinen häntä seurasi. Tytöllä oli sirppi kädessä ja hän
uhkasi sillä lyödä kosijaa, ellei tämä suostuisi poistumaan, mutta
tämä sai käteensä seipään ja löi sirpin hänen kädestään, mutta sattui
samalla koskettamaan puulla hänen käsivarttaan. Tyttö rupesi itkemään
ja sanoi: "Vianalaiseksi minun piekset", johon kosija virkkoi:
"Kyllä minä sinun vianalaisenakin elätän." Tyttö itki yhä vaan,
mutta seurasi kuitenkin Hassista äitinsä luo. Äiti kysyi kuultuaan
Hassisen selityksen: "Tahdotko, tyttäreni, häntä mieheksesi?" "Enhän
minä muillekaan vianalaisena kelpaa."
Omituista karjalaisten perhe-elämässä on muuten, että pojista
usein kukin ottaa emännän itselleen kotiin. Sopivin veljistä
rupeaa ensimäiseksi isännäksi, mutta toisetkin kernaasti pitävät
itseään isäntinä. Ei aina käy niin, että ylimmän isännän vaimo myös
olisi ylin emäntä, sillä tämä arvo riippuu heidän keskuudessaan
taitavuudesta, joka toisten suostumuksella tai vallananastajan
vaikutuksesta helposti pääsee oikeuksiinsa. -- Torstaina, 24:ntenä
päivänä, kuljin taas Hesterinsaarelta takaisin Enon(taipaleen)
pappilaan. Koska siinä saaren rannassa ei sattunut olemaan venettä,
niin oppaanani oleva mies vei minut kaidan salmen rannalle, jonka yli
virran vuoksi olisi ollut mahdoton päästä, ellei sen poikki olisi
ollut pantuna pyöreitä puita kiville; niitä myöten ryömimme yli,
ollen vaarassa luiskahtaa virtaan. Onnellisesti pääsimme kuitenkin
molemmat salmen yli, ja todellisella mielihyvällä minä jatkoin
matkaani Enon(taipaleen) pappilaan, jossa olin yötä. Seuraavana
päivänä läksin sieltä aamiaisen jälkeen. Tunnin ajan kuljettuani
saavuin Kaltimonniskan salmelle, jonka yli tätä tietä matkustavien
täytyy lautalla kuljetuttaa itsensä. Tultuani toiselle rannalle
istuin panemaan piippuuni ja pyysin lauttamiestä tekemään samoin
sekä ojensin hänelle tupakkakukkaroni. Tuskin hän oli ehtinyt
noudattaa kehotustani, kun alkoi puhua paikan merkillisyydestä.
"Kaksikymmentä vuotta sitten ette olisi istunut yhtä turvallisena
tuossa paikassa kuin nyt", hän sanoi minulle. "Miksi en", minä
kysyin. "Koska", hän jatkoi, "venäläinen silloin pian olisi
voinut ampua teidät kuoliaaksi." Sitten hän alkoi kertoa, miten
venäläiset olivat sijoittaneet leirinsä vastaiselle rannalle,
jolta juuri olimme tulleet, ja miten joukko karjalaisia talonpoikia
oli estänyt heitä kulkemasta salmen poikki; nämä talonpojat olivat
tänne kokoontuneet Tiaisen johdolla estämään vihollisen etenemistä.
Tiainen, vaikka oli itsekkin ainoastaan talonpoika, oli erittäin
kekseliäästi ja rohkeasti johtanut toisia. Hän oli varustanut
paikan jotenkin korkealla vallituksella, jonka hän oli käskenyt
luoda mullasta ja turpeista suurten petäjähirsien muodostamalle
perustalle. -- Kuoppa, joka oli syntynyt mullan otosta, oli vielä
nähtävissä ja oli melkoisen suuri. -- Tämän varustuksen suojelemina
talonpojat olivat monta viikkoa estäneet vihollisen pääsemästä
salmen yli. Useat tämän tekemät yritykset olivat talonpojat
ampuma-aseineen onnellisesti torjuneet. Vihollinen ei myöskään ollut
jättänyt kanuunainsa tulta suuntaamatta talonpoikien varustusta
vastaan, mutta se oli ylipäänsä vähän vahingoittanut heitä, sillä
tavallisesti olivat vihollisten kuulat lentäneet ylempään suuntaan
lähelläolevalle vuorelle, jolta olivat kaataneet koko metsän.
Vaikka tämä tosin ei tehnyt erityistä vahinkoa talonpojille, he
eivät kuitenkaan mielellään nähneet, että hyvä tukkimetsä sai
syyttömänä kaatua tantereelle. Mutta tämä paha ei ollut muuten
poistettavissa kuin vihollisen karkoittamisella, ja sitä varten
Tiainen keksi seuraavan juonen. Hän teetti vallituksen seinään useita
pyöreitä lovia, joihin pantiin suuria petäjähirsiä; nämä oli sitä
ennen koverrettu ontoiksi ja päästä tervattu, niin että tulisivat
kanuunain kaltaisiksi. Tuskin oli tämä saatu kuntoon, kun huomattiin
levotonta liikettä vihollisessa, joka piti varmana, että talonpojat
pian lähettävät heidän sekaansa kuulasateen. Vihollinen vetäytyikin
takaisin, ollen varma siitä, että tätä tietä oli mahdoton tunkea
eteenpäin. Talonpojat jäivät vielä tähän hyvin varustettuun leiriinsä
ja odottivat, yrittäisikö vihollinen vielä vastedes siitä paikasta
ylitse. Mutta tämän sijaan vihollinen tekikin kierroksen Liperin
kautta ja lähestyi suoraa päätä talonpoikien leiriä, kun nämä siitä
saivat tiedon. Huomaten mahdottomaksi puolustautua avonaisella
kentällä, talonpojat pakenivat minkä ennättivät, jättäen jälkeensä
äsken mainitut kanuunansa. En tiedä mitä vihollinen ajatteli lähemmin