Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839 - 24

neuvoksi? Ei mikään muu kuin hetimmiten ranta-avennosta työntää poro
sarvineen sorkkineen jään alle. Sen tehtyä astui itse suksille ja läksi
poromiehiä vastaan hiihtämään. Likelle tultua poromiehet kysyivät, eikö
olisi poroa missään nähnyt. Vastikään näin muutaman tuolla rannalla,
vastasi ukko ja osotti miehet peräti toiselle suunnalle. Sitten vähän
ajan päästä itse takaisin tultuansa otti poronsa avennosta ja vei
kotiinsa. Kolmannen kerran oli hevosella metsässä käynyt, poron
ampunut, rekehensä köntännyt, kotiinsa lähtenyt. Eräälle lammille
tultuansa näki suksimiehiä jälestä hiihtävän, jotka tiettävästi olivat
poron omistajia ja pian olisivat hänen yllättäneet, kun rekikeli oli
huono mutta hyvä lipu suksilla. Ennätti kuitenki rantaan ja siitä vähän
matkaa maalle pois näkyvistä päästyä otti omat suksensa reestä, käänsi
ne rantaan päin, löi hevosta selkään, että juoksisi kotiin, johon
pitkää matkaa ei enää ollutkaan, ja jäi itse paikalle. Sitten miesten
lähelle saapuessa heittäytyi pitkälleen maahan, alkoi surkeasti
voivotella ja valitti äkillisen kohtauksen tulleen, ett'ei pääsnyt
paikasta liikkumaan. Miesten tuli sääli häntä ja ottivat ukko
köpelyksen selkäänsä häntä niin kotiin kantaaksensa, mutta kun tämä ei
laannut voivottelemasta, niin kiinnittivät hänen suksensa vieretysten
yhteen, laskivat hänen seljällensä niille ja vetivät perässänsä. Ennen
kuin sitten kerkesivät ukon kotiin, oli akka siellä ennättänyt sekä
hevosen riisua että poron reestä näkymättömiin korjata. Myöhäinen kun
oli, jäivät miehet yöksiki paikalle, jonka tähden ukon täytyi
runtukalla maatessansa halki yön tekotaudissansa voihkaella. Vaan
aamulla jälkeen, kun miehet olivat menneet, kyllä ukkoki pian putkahti
jaloillensa ja sanoi: "jo sen vietävät viimeinki läksivät, akka, mihin
poron kätkit?"
Kun tämmöisiä seikkoja porovarkauksista kerrottiin ennemmin
ylistykseksi niiden harjoittajille kuin miksikään paheksimiseksi, niin
porovarkautta näillä seuduin ei näytä suurempana rikoksena pidettävän
kuin meillä tavallisesti metsänvarkautta pidetään. Voisipa melkein
porovarkaat täällä verrata naurismaan varkaihin Suomen puolella, joita
vanha sananlasku päättää ei hirtettävän.
Elias Lönnrot.


32.
[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 1 p:nä helmikuuta 1837.
Kieretti on kauppala, johon kuuluu toista sataa taloa ja kirkko. Siinä
on yksi ainoa katu, joka pohjoispäässä jakautuu kahtia, ja molemmin
puolin sitä ovat talot, jotka enimmäkseen ovat kaksikerroksisia.
Kyytimieheni poikkesi ensimäiseen taloon, ja siihen kannoin minäkin
vastaiseksi laukkuni. Menin sitten viina-arentiherran luo, jonka
sanottiin puhuvan saksaa. Hänen luonaan tapasin pastorin perheensä
naishenkilöiden kanssa, jotka pelasivat korttia ja joivat kahvia.
Minäkin olin tervetullut vieras; minua kestitettiin ensin kahvilla,
kahvinjuonnin välillä viinaryypyllä, ja viimeksi tarjottiin totia. Otin
käteeni venäläisen kirjan ja rupesin sitä selailemaan. Kysyttiin,
osasinko lukea venättä. Sanoin osaavani ja annoin siitä näytteen,
millainenhan sitten lie ollutkin. Yritinpä suoraa päätä kääntääkkin
hieman saksaksi talon isännälle, jonka jälkeen kaikki ihmettelivät,
että osasin lukea niin hyvin (?) ja että ymmärsin venäläistä kirjaa,
ymmärtämättä, mitä puhuttiin, ja osaamatta itse puhua tätä kieltä.
Sanoin osaavani muitakin kieliä samalla tavalla, nimittäin niin, etten
osannut puhua, paitsi saksaa auttavasti ja hieman latinaa, jota pastori
ei kuitenkaan sanonut osaavansa. Sitävastoin hän näytti minulle
kultarahaa, joka hänellä oli rinnassaan ja jonka toisella puolella oli
kirjoitus _za spasenija tshelatshestva_ [? za spasenie tshelatshestva?
ihmissielujen pelastamisesta?] toisella puolella keisarin rintakuva ja
nimi. -- Viinaherralta kysyin, mistä voin saada kortteeria. Hän vei
minut ensin erääseen taloon, ja kun minä en siitä pitänyt, koska isäntä
ja emäntä öisin tahtoivat nukkua minun huoneessani, osotti hän minut
toiseen taloon, missä vuokrasin kamarin, josta ynnä sen lämmityksestä
vaadittiin 5 ruplaa viikolta. Miten hän liekkään asiani puhunut, mutta
mielipahakseni olen saanut kokea, että täälläkin isäntä vaimonsa kera
yöksi majoittui minun huoneeseeni. Vähän sen jälkeen kun olin asettunut
tähän taloon, isäntä tuli luokseni tulkin ja kolmannen miehen seurassa,
jonka sanottiin olevan sossedaateli [oikeuden jäsen], ja joka tahtoi
nähdä passini. Näytin sen hänelle, mutta se ei ollut oikein hänen
mielensä mukainen, kun siinä ei ollut Kuolassa saatua allekirjoitusta.
Sanoin, ettei se ollut tarpeen, ennenkuin muuten saavuin Kuolaan,
jolloin se kyllä allekirjoitettaisiin, jos sitä siellä pidettäisiin
tarpeellisena. Siihen asti minun oli lupa matkustella ja oleskella
maassa, ilman että minun ensin täytyi matkustaa sinne. Hän väitti
päinvastaista, ja vähäinen kiista syntyi, jossa minun täytyi ottaa
avuksi venäjäni, se vähä minkä osasin. Asia päättyi siten, että pyysin
tulkkia sanomaan herra sossedaatelille, että minulla paraikaa oli
tärkeätä kirjoittamista, minkä vuoksi hän saattoi mennä ulos
ja siellä tuumia asiaa miten tahtoi, minua se ei liikuttanut. Ulkona
hän vielä oli sanonut, ettei minun ollut lupa viipyä kylässä
vuorokautta kauempaa, jota varten kyläoikeus seuraavana päivänä oli
kokoonkutsuttava asiaa lähemmin pohtimaan. Mikä päätös siinä lienee
tehty, en vielä tiedä, mutta sossedaateli ei enää ole tullut näkyviini,
seikka, jota olinkin tulkin kautta häneltä pyytänyt. -- Ei ole muuta
johtunut mieleeni kuin että ei ole koskaan tai ainakin ani harvoin
ennen nähty passitettua henkilöä.
Onni se vei katalan kauas kotimaaltahan poies
Toisia tutkimahan paikkoja vierahien.
Toisin toinen maa, niin ei mitänä kuni koissa,
Tuttua ei ketänä kelle sanan sanoa.
Vieras kieli ja outo eläntä ja muut tavat ouot,
Kaikki kovat kokea, kaikki nähä kamalat,
Muistan muinoiset, kuni koiss' elelin minä ennen,
Niin menivät päivät, kun savunen katoaa,
Niin menivät päivät, eik' ollut yökänä pitkä.
Pitkä on päiväni nyt, pitkäpä päivä ja yö
Kun auringon konsa näen jopa aattelen aina:
Voi jos koissani nyt paistelevan näkisin,
Tai otavan kuni nään minä yöllä ja muut tähet armaat,
Heitäki mielemmin katselisin kotona.
Ei kauniit ole niin aurinkokaan eik' otavaiset
Eikä tähetkänä myös, koissa ne kun olivat.
Vaan kun tuuli puhuu pohjasta ma toivotan aina
Saahani siipiähän lenteä taas kotihin.
* * * * *
Jo Jäletjärvessä olin pitänyt lieveätä paastoa, sillä minulla oli
mukanani ainoastaan leipää, eikä edes sitä riittävästi. Talosta, jossa
asuin, ei saanut juuri muuta kuin vesivelliä, johon puoleksi oli
sekoitettu pettujauhoja. Autiossa mökissä, missä syötimme hevosia,
söimme itsekkin. Minulla oli yksi ainoa leipäpala jäljellä
ruokavaroistani, Mihkalilla ja hänen rengillään taas oli mukanaan
kalaa, lihaa ja vähän jauhoja. Renki keitti kalakeittoa, jota söivät
ilman leipää, minä taas söin pelkkää leipää, ilman mitään muuta ruokaa.
Suomalainen sananlasku: _millon lientä leivätöntä, millon leipeä
lihatta_, toteutui täällä molempiin osiinsa nähden. Kernaasti olisin
maksusta pyytänyt itselleni vähän Mihkalin rokasta, mutta luulin
hänellä itselläänkin olevan sitä liian niukalti. Kuultuani sitten, että
hän vei kaloja Kierettiin kaupaksi, käskin häntä toisissa
pysäyspaikoissa keittämään minullekin.
Kuusamossa lueteltiin seudun tavallisimpina leikkeinä _majasilla,
nuorasilla, leskisillä, kuurosilla, sokkosilla, polttosilla oleminen_
sekä sotaleikki _lyöä pitkää pallia_. Majasilla ollaan kenties yli koko
maan käytännössä olevalla tavalla, nimittäin että muuan seurasta ottaa
sauvan käteensä, ja muut istuutuvat seinämille. Se, jolla on sauva
kädessä, kulkee toisesta toiseen, nojaa sauvalla lattiaan ja kysyy:
saako (annetaanko, joutaako) majaa? Se, jolta kysytään, vastaa: mee
toiseh taloh, siellä kissan päätä keitetään. Tämän lyhyen keskustelun
aikana toiset koettavat vaihtaa paikkoja; kuta pitemmän välin pääsee
siirtymään ja kuta useammin, sitä parempi. Jos nyt majan etsijä ehtii
tällaisten vaihtojen tapahtuessa istuutua johonkin paikkaan ennen
paikkojen vaihtajia, niin hän on vapaa kulkemasta ympäri sauva kädessä,
ja sen, joka jää ilman paikkaa, täytyy astua hänen sijaansa. Tätä
leikkiä sanotaan monessa paikassa _natthelperiksi_ (nattherberge) ja
lienee se saatu ruotsalaisilta.
_Leskisillä_ oleminen on myös tavallinen yli koko maan; sitä ei
tarvinne selittää, sillä varmaankin se jo jossakin on selitettynä.
Samoin _kuurosilla_ oleminen, joka on tunnettu, jospa ei juuri
kaikkialla, niin ainakin suurimmassa osassa maata, vaikkapa
toisennimisenä. Minun kotiseudullani sanotaan, samaa leikkiä
tarkoittaen, oltavan _lymysillä_ ja muutamilla muilla seuduilla sitä
taidetaan sanoa _piilosilla tai peittosilla_ olemiseksi. Kuusamossa
sekä sen lähiseuduilla sitä leikitään seuraavalla tavalla [tästä
seuraavan kappaleen loppuun suomeksi muistiinpantu]: yheltä siotaan
silmät taikka meneepi hän johonkuhun paikkaan, josta ei voi toisia
nähdä, jotka kaikki lymyävät, paitsi yhtä, jota sanotaan vartiaksi.
Koska kaikki muut ovat piilossa huutaa vartija: "kurluikkis! kuuro
heräjä!" Samassa ottaa kuuro peitteen silmiltänsä taikka uloutuupi
loukosta ja rupeaa etsimään piilossa olevia. Kun kerran löytää,
juoksevat kumpasetki kilvan johonkuhun määrättyyn paikkaan, kumpi
ennättäisi sihen ensin sylkeä. Jos piilossa ollut ehättää, niin häntä
vaan ei millään eholla piä kuuroksi tehtää seuraavalla kerralla, vaan
jos etsiä eli kuuro ennättää hänen, on piilossa ollut velvotettu
seuraavalla kerralla kuurona olemaan, ellei ketään hänen jälestä
löyetä, joka ei ennen kuuroa ennätä määräpaikkaan päästä. Vaan jos hän
yksin olisi kuurolta ennäitetty, ja toinen häntä jälkemmin, niin pitää
tämän jälkimmäisen jäähä kuuroksi, hänen vartiaksi. Ja jos kuuro olisi
ylen montaki ennättänyt, tulevat aina ne kaksi jälkimmäistä
nimitettyhin virkohin pantaviksi. Konsa niin tapahtuisi, että kaikki
löyetyt olisivat ennen kuuroa määräpaikkaan ennättäneet, tulevat
entiset kuuro ja vartia siallansa olemaan.
_Olla nuorasilla_. Otetaan pitkä nuora (köysi) ja siotaan päästä
yhteen. Yksi pannaan sisään, ja kaikki muut seisovat nuorasta käsillä
pitäen ringissä ympärillä. Sisällä oleva tavottelee kosketella yhtä ja
toista, ketä katsoo, vaan tämä jos ennättää ennen nuoran käsistään
heittää ja ulommaksi juosta, on hänestä vapa ja voipi uuelleen nuoraan
tarttua. Ellei ennätä, pitää hänen astua sisään, ja sitä ennen siellä
ollut käypi ulkopuolelle muiden tavalla nuorasta pitämään.
_Sokkosilla_ oleminen on kyllä yleisesti tunnettu.
_Polttosilla_ olo lienee myöskin tunnettu leikki ja se esiintyy
ruotsalaisella nimellä _leka brännboll tai bränna boll_. Kuitenkin
katson erityisestä syystä olevan aihetta antaa siitä kuvaus. Kaivetaan
juuri yhtä monta kuoppaa kuin on leikkiin osanottajia. Yksi kuopista
tehdään suurempi ja kaivetaan keskelle muita, pienempiä. Sitten kukin
ottaa sauvan käteensä, ja kaikki muut asettuvat ympärillä olevien
kuoppien ääreen, mutta yksi, polttaja, jää ilman kuoppaa, sillä hänen
tehtävänsä on tavalla tai toisella saada sauvallansa survaistuksi
palloa siten, että se sattuu johonkuhun kuopan ääressä seisovaan.
Ainoastaan siinä tapauksessa, että pallo on kierinyt määrätyn matkan,
tavallisesti 50 tai 100 askeleen päähän, on hänen lupa viskaamalla
tähdätä pallo johonkuhun muista leikkijöistä; muuten hän ei saa kädellä
kosketella palloa. Hänen koetellessaan saada joku poltetuksi, s.o.
pallolla kosketelluksi, koettavat muut, sekä se, johon -- -- --
Erivaraisia porvareita tai oikeammin talonpoikia on Kieretissä.
Muutamien varojen sanotaan nousevan 100,000:en ruplaan, jopa
enempäänkin. Heidän kaupankäyntinsä on pääasiallisesti siinä, että
j.n.e. ja viljaa, jota venäläinen talonpoika tosin ei ole oikeutettu
kaupittelemaan, kun hänen näet vaan on lupa omasta puolestaan ostaa sen
verta kuin voi ja tarvitsee. Nämä talonpojat eivät sitä kaupitsekkaan,
sillä toiset talonpojat ovat pyytäneet heitä heidän nimessään ostamaan
viljaa, ja näin he ostavat kuinka monta tuhatta tynnyriä tahansa. Mutta
talonpojat, jotka ovat antaneet jollekin toimeksi ostaa, tosin välistä
laiminlyövät rahojen hankkimisen viljan lunastamista varten, ja kukapa
siis saattaisi moittia tätä yleistä viljan tukku-ostajaa siitä, että
hän myy viljansa kelle voi ja siitä hinnasta, jonka mahdollisesti voi
saada.
Tästä muistan, miten naapurit olivat kehottaneet erästä venäläistä
talonpoikaa viemään heidän pellaviaan Suomen-puolisille markkinoille.
Hän tulikin sinne mukanaan 3-4 kuormaa, jotka kaupungin viskaali
suvaitsi ottaa takavarikkoon. Alkoi käräjöiminen, joka kuten
tällaisissa asioissa tavallisesti käy, venyi sangen pitkälle, kunnes
talonpoika asianajajansa kehotuksesta ehti saada naapureiltaan
todistukset, joiden mukaan yksi oli uskonut hänelle 1 leiviskän, toinen
2, kolmas 3 j.n.e., kunnes kaikkien kuormien sisältämä pellavamäärä oli
saatu täyteen. Tämän todistuksen avulla myyjä ei ainoastaan saanut
takaisin pellaviaan, vaan niiden takavarikkoon-ottaja lisäksi alemmassa
oikeudessa tuomittiin maksamaan hänelle melkoiset oikeuskulut ynnä
monet matka- ja muut niistä aiheutuneet kustannukset. Miten muuten
oikeusjutuissa asiat hyvinkin usein kääntyvät milloin toiselle, milloin
toiselle tolalle, riippuu useimmiten pelkästä sattumasta. Jos
takavarikkoon-ottaja olisi tiennyt tai tahtonut hankkia itselleen
vastatodistuksia siitä, etteivät samat talonpojat, jotka olivat
antaneet markkinamiehelle toimeksi myydä heidän valmistamiansa
pellavia, koskaan olleet viljelleet pellavaa, jopa kenties, ettei
pellavaa niillä seuduin kasvakkaan, tai ettei sitä ainakaan viljellä 30
peninkulmaa lähempänä, niin miten silloin olisi käynyt? Sellainen
menettelytapa esiintyy usein oikeudenkäynneissä, jotka aiheutuvat
kulkukauppiaiden laukkujen ja tavaroiden takavarikkoon-ottamisesta. He
ottavat passinsa Kemistä mennäkseen milloin puoleksi, milloin koko
vuodeksi Suomeen etsimään työansiota. Tämä on siinä, kuten tiedetään,
että he suomalaisten kauppiasten vahingoksi kaikennäköisillä huonoilla
huiveilla, nauhoilla, sormuksilla, neuloilla, naskaleilla, kammoilla,
napeilla, kanvertilla, arsenikilla y.m. maasta viekottelevat itselleen
vuosittain useita satoja tuhansia ruplia. Täksi summaksi näet heidän
raha-ansionsa välttämättömästi on arvioitava, kun Vuokkiniemeltä
nykyään 5-6 sataa miestä vuosittain lähtee liikkeelle, ja kun toisista
pitäjistä kuten Paanajärveltä, Tuoppajärveltä, Pääjärveltä,
Kiimasjärveltä, Repolasta y.m. yhteensä ainakin yhtäsuuri lukumäärä
ryömii esille. Tasaluvuin oletettakoon siis, että noin tuhatkunta
miestä täten joka syksy lähtee Suomeen keinottelemaan. Kullakin näistä
täytyy olla ainakin 200 ruplan voitto, ja jos muutamat saavat vähemmän
tai jos eivät saa mitään, niin muut sitä vastoin saavat monta vertaa
enemmän. Mutta jos lasketaan 200 ruplaa miestä kohden, niin nousee maan
heille suorittama verotus vuosittain 200,000 ruplaksi, joka ei siis ole
mikään mitätön summa. Sitäpaitsi he rasittavat maata toisessa suhteessa
ja tuottavat sille vaivaa yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin yhtä suuri
kerjäläisjoukko, sillä harvoin he maksavat ruuastaan, vaan ovat
taitavat viekkaasti hankkimaan sitä itselleen monella tavoin.
Ehkä jollakulla on edullisempi ajatus tästä kaupasta. Hän tarkastakoon
maan tilaa, maanviljelystä, karjanhoitoa, käsitöiden tilaa näillä
seuduin ja lisäksi verratkoon jonkun täkäläisen maa-alueen väestölukua
yhtä suuren alan väestölukuun Suomessa. Hän on varmaankin myöntävä,
että olen oikeassa, kun väitän, että talonpojan oikeastaan pitäisi
pysyä maantyössä eikä tottua metsään ja kauppaan. Ainoa tapaus, joka
voisi tehdä hänestä puoleksi kauppiaan, on se, että hän ostaisi
naapuriensa tavaroita, myisi ne ja toisi palatessaan kaupungista, mitä
he enimmin tarvitsevat. Mutta tämäkin helposti johtaa siihen, että kun
joku sen kautta joskus joutuu jonkunlaiseen varallisuuteen, noudattavat
monet sadat hänen esimerkkiään, kaikki tahtovat ostaa, ei kelläkään ole
mitään myytävää, ja tämä tuottaa välttämättömästi köyhyyttä koko
seudulle y.m.
Ainoa todellinen hyöty, jonka Vuokkiniemen ja muiden seutujen miehet
saavat matkoistaan Suomessa, on jonkunmoinen sivistys, jota kaipaa
muilla lähiseuduilla. Lisääntyköön se, mutta hylättäköön kauppa, ja
viihtykööt maanviljelys, karjanhoito sekä käsityöt paremmin!


33.
[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 2 p:nä helmikuut 1837.
En ole vielä kuullut, mikä päätös on tehty passini suhteen. Mutta eilen
olin ainoan täkäläisen herrasmiehen, herra Baitramin, luona, jolla on
valvontansa alaisena kruunun viina Kieretissä, Koudassa, Kannanlahdessa
ja Umbassa. Häneltä kuulin, että yleisesti pelättiin kauempaa
majoittaa minua kylässä, ja ettei tiedetty, mitä pahaa vielä voin
heille tehdä. Minä kuitenkin levollisesti odottaisin heidän päätöstään,
jos olisin saanut paremman kortteerin, mutta harmikseni olen
huomannut, että talonväki vaan yhä enemmän tahtoo päivilläkin asustaa
minun huoneessani, missä tekevät kauppasopimuksensa, ja naiset
päällepäätteeksi ompelevat päivät läpeensä. Senpä vuoksi taidan lähteä
matkaan aikaisemmin kuin ensin ajattelin, sillä käy kuitenkin
mahdottomaksi rauhassa tehdä työtä tässä paikassa. -- Suureksi ilokseni
ja hämmästyksekseni huomasin eilen, että Baitramin rouva, joka on
kotoisin Arkangelista, puhui selvää suomea, sellaista, jota puhutaan
Viipurin läänissä. Kysyin häneltä, miksei hän edellisellä kerralla
ollut ilmaissut osaavansa meidän kieltä, ja tähän hän vastasi, ettei
ollut luullut minun osaavani puhua sitä suomea, hänen kun näet oli
vaikea ymmärtää sellaista suomea, jota näille seuduille matkustavat
talonpojat puhuivat. -- Missä hän oli oppinut Suomen suomea? -- Hänen
äitinsä oli ollut kotoisin Viipurin läänistä, josta hän äitinsä ja
isänsä mukana kolmivuotiaana oli muuttanut Arkangeliin. Tämä äiti oli
sekä hänen että muiden lastensa kanssa useimmiten puhunut suomea, kun
ei yhtä hyvin ollut osannut saksaa eikä alussa venättä juuri ollenkaan.
Siitä Baitramin vaimolla nyt oli tämä minulle sangen tervetullut
kielitaito. Mainitun Baitramin isä oli 1788:n vuoden sodan aikana ollut
luutnantti Venäjän palveluksessa, oli ollut mukana Suursaaren
meritappelussa ja siinä tai myöhemmin joutunut ruotsalaisten
sotavangiksi, minkä näin hänen poikansa hallussa olevasta sukukirjasta.
Päästyään vapaaksi vankeudesta hänestä oli sittemmin tullut
karanteenintarkastaja Arkangeliin. Muuten poika kertoi hänen olleen
kotoisin Viipurista. Että hän oli ollut kielitaitoinen mies, huomasin,
paitsi pojan kertomuksesta, mainitusta sukukirjasta, jonka sadat
sydämelliset runopätkät ja nimikirjoitukset eräänä iltana läpikävin.
Runot olivat kirjoitetut milloin saksaksi, ruotsiksi, ranskaksi,
venäjäksi, hollanniksi, englanniksi, latinaksi ja tanskaksi. Poika
sanoi hänen sitäpaitsi puhuneen juutalaisten kieltä jopa suomeakin,
mutta näillä kielillä ei ollut kirjoitettuna yhtään runoa.
* * * * *
Harvoissa paikoissa on seppää, ainakaan ei kunnollista. -- Sepät
suomalaiset. -- Pöydät ja tuolit Arkangelista. -- Naisväen kaikki
vaatteet ostettuja. Voin valmistus huonoa. -- Kaikki pellava ja hamppu
ostetaan. -- Ikkunalasia ei ole. -- Juustonvalmistus tuntematonta. --
Perunoiden viljelys puuttuu kokonaan tai on vallan mitätön. --
Verrattakoon nyt siis Venäjän-puolista varallisuutta Suomen puolella
esiintyvään. -- On Venäjän puolella niitä, jotka eivät vähääkään tiedä,
mitä he seuraavana päivänä saavat.
Hospodi, kun pellit avataan. -- Tuhkaispapille [tästä kappaleen loppuun
alk. suomeksi] kuolleista 10-25 ruplaa, jotta molisi taikka palkkaa
toisia molimaan, kun itse ei kerkiä -- oikialle papille 5 ruplaa, jotta
kirjaan panee.


34.
[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 3 p:nä helmikuuta 1837.
Rahvaan pääasiallinen elinkeino Kieretissä on kalastus.
Paremmanpuolisilla taloilla 300-1,000 botskaa [= tynnyriä] silliä,
jotka myydään Arkangelissa 1:stä ruplasta tai enemmästäkin kappale.
Nämä ovat näet pienet. Sitä paitsi he kulkevat aluksillaan
kalastuspaikoille Vienanmeren rannoille, ostavat siellä kaloja
halvemmalla ja vievät sinne ruokatavaroita sekä muita tarpeita, kuten
esim. viinaa y.m.
Maalla pannaan maata kello 5 tai 6, ja noustaan kello 2, oikeastaan
tyhjää toimittamaan. Koko pitkän aamun miehet vetelehtivät runtukalla
tai palatilla tai käyvät välistä ennen aamiaista noutamassa puita tai
heiniä kuormallisen. Naiset taas puuhaavat hauteen keitossa lehmilleen,
leipovat -- toimi, jonka välttämättömästi täytyy tapahtua joka aamu --,
keittävät aamiaiseksi rokkaa tinaamattomissa kuparikattiloissaan,
survovat tai jauhavat. On täten hommattu paras osa päivää, jotta
aamiainen saataisiin valmiiksi. --
Eilen ispravnikka tuli Kierettiin, ja minua käskettiin näyttämään
hänelle passiani. Vähän sen jälkeen isäntä tuli luokseni ja virkkoi,
että ispravnikka oli pyytänyt kysyä, enkö voinut luovuttaa hänelle yhtä
tai puolta kartuusia ruotsalaista tupakkia (datskoi). Minun täytyi
vastata kieltävästi. Sitten menin hänen luokseen keho 2 j.pp., mutta
silloin hän paraikaa oli kylpemässä ja paria tuntia myöhemmin hän
lepäsi sen jälkeen. Nyt aamuhetkellä olin siellä ja näytin passini,
joka huomattiin oikeaksi.


35.
[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 6 p:nä helmikuuta 1837.
Kirkossa kerrotaan säilytettävän jonkun Varlam (Bartholom) nimisen
miehen muumiaa, jonka arkku kuuluu olevan katosta riippumassa. En ole
tullut itse menneeksi sinne sitä katsomaan, kirjoitan vaan, mitä maalla
kuulin. Tästä Varlamista kerrottiin, että hän tehtyään jonkun törkeän
synnin, murhan, ryöstön tai jonkun senkaltaisen teon, oli tullut
jumaliseksi ja viimein saanut pyhimyksen maineen. Elämänsä viimeisinä
vuosina hän oli rakennellut ristejä ja kappeleita kaikille Kieretin
läheisille niemille ja siitä kauemmaksikin. Tässä toimessa hän kuuluu
olleen niin uuttera, ettei koskaan ollut pannut maata katon suojaan;
miten lie ollut talvella, sitä en erityisesti tullut kysyneeksi. Sillä
ajalla hän ei kuulunut syöneen lihaa eikä muuta sellaista. Mikäli minä
kertomukset käsitin, hän ensin oli vääryydellä hankkinut itselleen
suurehkon omaisuuden, oli sitten saanut tunnonvaivoja ja yllämainitulla
tavalla koettanut sovittaa omantuntonsa ja rikoksensa, s.o. oli
hankkinut itselleen vaivaa ja työtä, siis vallan päinvastaista kuin
mitä kaiketi ensin teollaan oli tavoitellut. Nyt hän on niin suuri
pyhimys, että kun Arkangelin arhhierei kolme vuotta sitten tahtoi hänen
muumiataan nähdä, oli hän siitä saanut sellaisen hengellisen
järkytyksen, että oli hoiperrellut taaksepäin ja ollut vähällä pyörtyä.
-- Mutta itse muisto vaikuttaa siveellisesti pahoin.


36.
[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 6 p:nä helmikuuta 1837.
Toukokuun keskivaiheilta loppuun täällä on alituinen matkustavien
tulva. Kemin seuduilta, Sumasta, Sungusta j.n.e. matkustaa väkeä, niin
sanottuja murmanskoita, Kannanlahteen ja sieltä Pohjanmerelle
[tarkoittaa tietysti pohjoista Jäämerta] kalastamaan. Niin pitkältä
kuin tietä riittää, näkee hevosta hevosen jäljessä, ja tätä kestää
kokonaista kaksi viikkoa. Aina 100:n, jopa 200:n virstan päästä tulee
talonpoikia hevosillaan ja poroillaan kyyditsemään. Sellaisen
kalastajan sanotaan voivan ansaita 100, 200 ruplaa, jopa enemmänkin
kesässä. He kalastavat joko omasta puolestaan tai ovat jonkun Kieretin,
Koudan, Kannanlahden, Umban, Kuolan tai muun seudun talonpojan
palkkamiehinä, jolloin heidän isännät tavallisesti hankkivat heille
ruuan, aluksen (nokka) sekä kalastusneuvot; he saavat tällöin
kolmanneksen saaliista. Omituinen on venäläisen talonpojan halu
petkutukseen. Olen jo Vuokkiniemen talonpojasta tätä huomauttanut. Nämä
taas ikävöivät kalastusaikoja. Palattuaan kalaretkeltään syksyllä,
eivät edes silloin jää kotia. Kauppamatkat, markkinareisut ja muut
matkat vievät heiltä siihen määrään ajan että viettävät korkeintaan
harvat, luetut viikot kotona.


37.
[Päiväkirjasta.]

Kuola, 13 p:nä helmikuuta 1837.
Perveni huc tandem, (nobis ubi defuit orbis) mihi quo jam defuit orbis.
[Läksin] Kieretistä helmikuun 6:ntena p:nä iltapäivällä. Kortteeri
maksoi 6:lta päivältä 10 ruplaa, siihen luettuna vähä leipää, maitoa ja
teetä (huonoa). Paha onni saattoi jamstjikaksi [= kyytimieheksi] erään
Heinäjärven miehen, joka itsekkin matkusti Koutaan. Olin hänen tähtensä
kahta levottomampi, kun hän oli kotoisin likeltä mainittua Jäletjärveä,
ja kun joku majatalossani lähdettäessä oli sanonut: "kun ei vaan oltais
rasboinikkain kera tuumailtu." En rohjennut nukkua, vaikka matkustimme
pitkin yötä; kuitenkin hieman rauhoituin päästyämme ensimäiset 10
virstaa kylästä. Puoliyön aikaan tulimme Mustanjoen kylään, joka on
ensimäinen Kieretistä pohjoiseen päin tultaissa, viimemainitusta 40
virstan päässä. Tämä kylä on melkoinen, siinä on 50-60 taloa molemmin
puolin Mustanjokea. Asukkaat elävät kalastuksella ja ovat enimmäkseen
köyhiä, toiset tosin hieman varakkaampia, eivät kuitenkaan siinä
määrin, että voisivat harjoittaa mainittavaa kauppaa. En nähnyt yhtään
mastolaivaa, lukuunottamatta muuatta vanhaa. Talossa, johon jamstjikka
minut vei, nukuin seuraavaan aamuun kello 8:aan, söin aamiaista ja
kävin sitte muissa taloissa kysymässä, oliko karjalaisia lauluja
saatavissa. Näitä ei kuitenkaan ollut, olipa vaan ruskia päsni
[= venäläisiä lauluja], minkä vuoksi noin kello 2 i.p. läksin edelleen
matkustamaan Koutaa kohti. Saavuin sinne kuljettuani 2 peninkulmaa 3:n
tunnin ajassa. Heinäjärven mies oli seurassani, mutta minulla oli
talosta toinen jamstjikka. Tämä pysyttelihe enimmän aikaa edellisen
reessä, ja välistä taas molemmat tulivat istumaan minun rekeeni,
puhellen ja neuvotellen keskenään venäjäksi, jota puhetta en
ymmärtänyt. Suuri osa heidän uutteraa neuvotteluaan lienee koskenut
kysymystä, miten voisivat kiristää minulta juomarahoja, ainakin
kumpikin rupesi puolitiessä kiusaamaan minua, että lupaisin heille
perille saavuttua antaa 40 kopeekkaa "viinarahoiksi". Sillä he eivät
kuitenkaan voittaneet mitään, sillä minä vakuutin, etten aikonut antaa
kopeekkaakaan, ja niin kävikin. Pelkoni olin suurimmaksi osaksi
voittanut ja olin valmis panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan, jos se
olisi tarpeellista. Niin ei kuitenkaan ollut, vaikka nytkin olin
varuillani. Tämä pelko tuntuu ehkä monestakin naurettavalta, jopa
itsestänikin siltä tuntuu, kun nyt ajattelen, että melkein oli
mahdotonta valtatiellä käydä minuun käsiksi. Kuitenkin se kiusasi minua
Koutaan ja osaksi Kannanlahteen saakka ja oli seuraus Jäletjärvellä
saavuttamistani kokemuksista. En voinut niin hallita itseäni, että
olisin saattanut vapautua siitä, vaikkapa kovasti koetinkin ja lisäksi
jo pelkäsin, että siitä olisi voinut syntyä häijy kiusanhenki,
nimeltään piintynyt päähänpisto (idea fixa), joka monimuotoinen haamu
aika kauan olisi voinut minua vaivata; (se näet tavallisesti rupeaa sen
seurakumppaniksi, joka on tarjonnut sille majaa).
Illalla saavuin Koutaan, joka on melkoinen, pohjoispuolella Koutajokea
ja -koskea sijaitseva kylä eli kauppala. Tänne poikkesin yöksi ja
tiedustelin tavallisuuden mukaan runoja, joita täällä oli yhtä vähä
kuin Kieretissä ja Mustassajoessa sekä seuraavissa kylissä, Knäsoissa
ja Kannanlahdessa. Suomalaisia tapasin kyllä; he olivat enimmäkseen
muuttaneet tänne karjalaisista kylistä tai lähimmiltä Suomen-puolisilta
rajaseuduilta. Näitä tapaa toisissakin äsken mainituissa kylissä,
vähemmin kuitenkin Kieretissä kuin muissa. Tapasin m.m. kaksi tällaista
suomalaista perhettä, jotka olivat kotoisin Kemijärven pitäjästä; he
elelivät pienissä kurjissa saunoissaan, kun heidän ei ollut onnistunut
saada parempia asuntoja. Toista näistä perheistä kävin usein
katsomassa; siinä oli 70-vuotias ukko, hänen 60-vuotias vaimonsa ja
kaksi lastansa. Ukko sanoi kesinä paimentavansa kauppalan karjaa,