Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839 - 06

tarjosin hänelle näpillisen nuuskaa. Ehkä epäillen että tässä piili
jokin taika, ei ukko mitenkään suostunut ottamaan tarjoamaani,
ennenkuin itse ensin olin ottanut ensimäisen hyppysellisen. Sitten
hän rupesi enemmän luottamaan nuuskarasiaani ja minuun itseeni ja
kertoi kaikennäköistä ihmeparannuksistaan. Paras hänen mielestään
oli se, jota hän kauan aikaa sitten oli käyttänyt erään Vaasan
kauppiaan vaimoa varten. Makkoinen oli näet ollut käymässä tässä
kaupungissa ja oli asunut erään kauppiaan luona. Tämän rouva sairasti
vaikean-puolista tautia, josta ei yksikään kaupungin lääkäreistä
ollut voinut häntä pelastaa. Makkoinen, joka oli kuullut puhuttavan
tästä, sanoo kauppamiehelle: "Mihin kelpaavat teidän monet lääkärit,
he eivät monessa kuukaudessa kaikki yhdessä voi parantaa kipeätä
ihmisparkaa, jonka karjalainen talonpoika, jos suvaitsette, on tekevä
terveeksi lyhyessä ajassa." Kauppias oli heti kaikin tavoin pyytänyt
Makkoista käyttämään parannuskeinoaan ja oli kysynyt, tarvitsiko hän
sitä varten apteekista jotakin, joka heti oli hankittava. "Kourallinen
suoloja", vastasi Makkoinen, "on kaikki, mitä tarvitsen." Sen
sanottuaan hän meni vajaan, ollakseen häiritsemättä, kuten hän
itse sanoi, luki suoloihin loihtunsa ja käski antamaan ne rouvalle
juoda veden seassa. Tämä tapahtui, ja seuraus oli se, että rouva
heti tunsi itsensä paremmaksi ja ennen pitkää oli vallan terve.
Lääkärit olivat sitten hyvin uutterasti koettaneet saada tietää hänen
parannuskeinonsa, mutta hän ei ilmaissut heille salaisuuttaan.
Jätän laveammin kertomatta, miten kauppias sekä tällä kertaa, että
Makkoisen sen jälkeen käydessä Vaasassa, kohteli häntä niin hyvin
kuin suinkin saattaa ajatella. Nyt kuului olevan jo kaksitoista
vuotta kulunut siitä, ja Makkoinen pyysi minua hakemaan samaa
kauppiasta; hän selitti minulle kadun ja kulman, missä hän muka asui,
eikä epäillyt, ettei minut mitä paraiten otettaisi vastaan, jos
toisin terveisiä vanhalta Makkoiselta Karjalasta. -- -- Tällaisiin
juttuihin, joita usein kuulee suomalaisten viisaiden kertovan,
saattaa olla kolmenlainen syy. 1. Joku tekee heistä pilaa, tekeytyy
sairaaksi ja antaa loihtijan parantaa itsensä, jolloin parannuskeino
tavallisesti onnistuu ja vahvistaa loihtijassa sitä vakaumusta, että
tämä on hänen voimakkaiden sanojensa vaikutusta. 2. Joku todella
sairas vetoaa loihtijan apuun ja paranee, josta voisi mainita useita
esimerkkejä. Tämä kuuluisi uskomattomalta, ellei tiedettäisi,
miten potilaan mielikuvitus voi vaikuttaa taudin lakkaamiseen.
Muuan vallassäätyläinen Karjalassa kertoi, kuinka loihtija oli
onnellisesti parantanut hänen silmänsä. Häntä olivat kipeät silmät
kauan vaivanneet, liekkö hänellä ollut kaihi vai muu silmätauti,
sitä en nyt muista. Pitäen luonnollisestikkin tarkkaa huolta näkönsä
säilyttämisestä, joka jo siihen määrään oli heikontunut, ettei hän
voinut lukea kirjaa, hän oli käynyt Kuopion lääkäreissä, jotka
eivät olleet voineet antaa hänelle vähintäkään toivoa, vaan olivat
selittäneet, että hän välttämättömästi ennen pitkää oli menettävä
senkin vähäisen silmien valon, joka hänellä oli vielä jäljellä.
Saatuaan tämän ankaran lausunnon hän oli lähtenyt Savonlinnaan
ja kysynyt neuvoa sikäläiseltä lääkäriltä, joka oli vahvistanut
edellisten lausunnon. Palattuaan kotia nämä synkät toiveet muassaan,
hän oli tavannut loihtijan, joka oli vakuuttanut, että hän oli
parantuva yhdessä ainoassa yössä. Kuitenkin jo hylättynä kohtalonsa
nojaan oli hän ajatellut: "Jos minun kuitenkin välttämättömästi
täytyy menettää näköni niin voi olla yhdentekevää, jos se tapahtuu
viikkoa aikaisemmin tämän loihtijan toimesta." Hän alistui siis
tämän parannusyrityksiin. Illalla hänen maata pannessaan oli loihtija
sitonut hänen silmilleen jonkunlaista haudetta, jolle hän ensin oli
lukenut loihtulukunsa. Sairaan täytyi sitä ennen sulkea silmäluomet
ja nimenomaan luvata olla avaamatta niitä ennenkuin loihtija tuli
hänen luokseen, joka oli tapahtuva seuraavana aamuna noin keho 3:n
aikaan. Jos hän sillävälin vähänkin aukaisisi silmiään, oli loihtija
vakuuttanut, että hän heti paikalla tulisi umpisokeaksi, ja ettei
häntä koskaan senjälkeen voisi parantaa. Potilas lupaa järkähtämättä
noudattaa tätä määräystä ja odottaa, vähääkään liikuttamatta
silmiään, levottomasti aamua. Vihdoin tuli sovittu aika, ja loihtija
astuu sisälle, mutisee ensin muutamia loihturunoja ja menee sitten
sairaan luo. Sitten hän ottaa pois siteen, pesee silmäluomet ja
käskee potilaan avata silmänsä. Parasta kaikesta oli, että tämä heti
oli nähnyt sangen hyvin, ja vielä tänä päivänä hänellä on hyvä näkö.
Ei oltu saatu tietää, mistä se puuro oli tehty, jolla hänen silmiään
oli haudottu. Sillä oli ollut inhoittavan löyhkäävä haju, sen hän
vaan tiesi. Useita sellaisia parannustapauksia voisin mainita,
jotka täten vakaannuttavat loihtijan maineen ja vetävät hänen
luokseen apua tarvitsevia. -- Vielä on 3:s syy rahvaan kummallisiin
kertomuksiin loihtijoista, nimittäin se, että nämä itse keksivät
ja luulottelevat kansalle kaikennäköistä, vetääkseen sen huomion
suuremmassa määrin puoleensa. Näin saattoi olla äsken mainitun
Makkoisenkin parannusjutun laita, sillä kuuluu juuri asiaan, että
kertomuksen todistajiksi etsitään kaukaisilla seuduilla asuvia,
kuten esim. vaasalaisia, kun loihtija itse asuu Karjalassa, sillä
niitä ei kukaan saata niin helposti kuulustella ja siten saada
vakaumusta päinvastaisesta asianlaidasta. Mutta palaan Makkoiseen.
Kuunneltuani useita hänen kertomuksiaan ja vastineeksi kerrottuani
hänelle jotenkin samanlaisia, pyysin häntä lausumaan minulle
muutamia loihturunojaan. Hän vastasi ensin vältellen, että hän jo
oli suurimmaksi osaksi unhottanut ne, mutta kun toistamiseen olin
häntä pyytänyt ja lukenut hänelle muutamia ennen kokoamiani, hän
siihen suostui. (Luin hänelle suomalaisia sananlaskuja ja muiden
muassa seuraavan: "Paha mies on parratoinen, paha pitkän parran
kanssa." Kuultuaan tämän sanoi ukko: "Leikata toki pitäisi minunkin
partani.") Hän halusi kuitenkin, vähän koeteltuaan runojaan lausua,
muistinsa virkistykseksi kaikkein ensiksi saada muutaman ryypyn
viinaa. Hän sanoi vallan mahdottomaksi ilman tätä valmistusta muistaa
mitään asiallista. Ostin hänelle nuorelta emännältä viinaa, mutta
menetin siten kokonaan pelin. Sillä vaikka vanhus viinaa nautittuaan
tuli avomielisemmäksi, oli siitä se epäedullinen vaikutus hänen
puheeseensa, joka jo luonnostaan oli hieman epäselvää, että se tuli
vielä paljo sekavammaksi. Suurimmalla vaikeudella voin erottaa sanat
toisistaan, ja jos erotinkin ne, ei ukko koskaan malttanut levätä
sen vertaa, että olisin ehtinyt kirjoittaa ne muistiin. Juuri kun
minun piti kirjoittaa jotakin riviä, oli hän jo ehtinyt runon toisiin
osiin, niin ettei tästä voinut tulla mitään yhtenäistä. Ainoat,
mitkä voin panna kirjaan, olivat muutamat mytologiset nimet ja
paikat, jotka hänen sanellessaan runoja painuivat mieleeni, ja jotka
kirjoitin muistiin. Näin ollen olisin kauempaa viipymättä lähtenyt
pois täältä, ellei minulle olisi kerrottu, että pitäjän räätäliä
Kinnusta odotettiin tänne samana iltana. Paitsi että sellaiset miehet
usein osaavat lauluja ja runoja, joiden oppimiseen heillä on parempi
tilaisuus kuin muilla, ollessaan työssä pitäjällä, tai jotka he
itse joutohetkillään sepittävät, olin tästä Kinnusesta erityisesti
kuullut, että hän asiasta tiesi jotakin. Päätin siis jäädä tänne
yöksi. Kinnunen tulikin eikä edes kieltäytynyt ilmaisemasta minulle
mitä tiesi. Oli vaan vahinko, ettei hän tietänyt niin paljoa kuin
olin odottanut. Sadut huvittivat häntä enemmän, ja niitä hän lupasi
huvikseni kertoella vaikka kolme päivää läpeensä, kuten hän itse
mainitsi. Minun ei kuitenkaan tehnyt mieli, kestitä häntä viinalla,
kolmea päivää; huomasin näet että tämä oli välttämätön korvaus hänen
vaivoistaan. Tämän vuoksi olisin seuraavana aamuna lähtenyt matkaan,
ellei jatkuva sade olisi pidätellyt minua melkein iltaan saakka.
Kuuntelin siis sen päivän Kinnusen satuja, ja suurella mielihyvällä
(en saata sitä kieltää). Itse sadut tosin usein herättivät jotenkin
vähäisen mielenkiintoa, mutta kertojan suuri taito lystillisesti
esittää ne korvasi täydelleen niiden puutteellisuuden. Kinnusen
luontainen taipumus sekä käsienliikkeillä että puheellaan matkimaan
asiaa tai esinettä sekä tekemään se ilmieläväksi ja havainnolliseksi,
olisi varmaankin koristanut teatteria paremmin kuin monen muun taito,
joka on antautunut tähän ammattiin, Kinnusella vaan olisi pitänyt
olla lasinen kuiskuttaja jotenkin kannunvetoisen pullon näköä, jotta
hän joskus olisi saanut turvautua sen neuvoihin.
Ennenkuin lähden Niinikummun talosta, tulee minun mainita eräs
seikka, jota ehkä olisi paras olla mainitsematta. Kohta tultuani
Makkoiselle tuli tänne eräs vanha mamselli edellä mainitusta
herrastalosta. En tiedä tuliko hän sattumalta vai oliko Makkoisen
väkeä, joka helposti oli saattanut ruveta minua epäilemään, ollut
häntä noutamassa. Hän teki minulle kaikenlaisia kysymyksiä, muiden
muassa osasinko ruotsia, jota kuitenkin juuri puhuin hänen kanssaan,
ja sitten, osasinko saksaa, joihin molempiin kysymyksiin vastasin
myöntävästi, lisäten kuitenkin saksankielen taitoon nähden, että
osasin sitä sen verran kuin kotimaassa oli ollut tilaisuutta sitä
oppia, kun en ollut voinut matkustella Saksassa. En tiedä, oliko hän
jossakin suhteessa voinut väärinkäsittää vastaustani, vai miksi hän
minulta mitään enempää kysymättä taas meni tiehensä. Olin odottanut,
että hän ensiksi olisi kysynyt, kuka olin, mutta sen hän kokonaan
unhotti. Kysyin hänen mentyänsä, kuka hän oli, ja sain tietää, että
hän oli kartanon herran sisar. Hetken kuluttua joku talon väestä,
joka oli käynyt herraskartanossa, sanoi, että minua haluttiin nähdä
siellä. Meninkin sinne ja tapasin siellä taas mainitun naisen.
Herrakin itse tuli kohta jäljestä sivuovesta saliin ja teki minulle
muutamia kysymyksiä, joihin vastasin. Pyytämättä minua edes istumaan
hän taas katosi kiireisesti. Odotin hetken, sillä tahdoin ainakin
sanoa hyvästi herralle, mutta häntä ei kuulunut, jonka vuoksi taas
menin Makkoisen taloon, jossa minua kohdeltiin erittäin hyvin ja
vieraanvaraisesti. Sittemmin sain kuulla, ettei tällä herralla,
omasta mielestään pahaksi onneksi, ollut väkeänsä saapuvilla, jotta
olisi voinut vangituttaa minut. Mutta miksi hän ei tehnyt sitä
seuraavana päivänä, koska hän kuitenkin varmasti tiesi, että yhä olin
hänen naapurinsa luona? Tämä epäedullinen poikkeus karjalaisesta
vieraanvaraisuudesta johtui, kuten lukija helposti huomaa,
väärinkäsityksestä. Ja sen sijaan, että ihmettelisin tätä, pidän
pikemmin omituisena, etten koko matkaltani voi mainita ainoatakaan
toista esimerkkiä sellaisesta poikkeuksesta.
18:ntena päivänä tulin Kiteen pappilaan, jossa kirkkoherransijaisen
Steniuksen luona olin kaksi vuorokautta. Jaaman kylässä asuvan Pentti
Hirvosen luona, jolla, ollen itse kirjoitustaitoinen, muutamien
talonpoikien vakuutuksien mukaan oli koko joukko kirjoitettuja
runoja, en voinut käydä, koska Jaaman kylä oli jotenkin syrjässä
tieltäni. Menin sen sijaan tapaamaan Olli Halttusta Ruppovaaraan,
joka ei ollut niin syrjässä. Tultuani Ruppovaaraan, tapasin ensin
mainitun Halttusen serkun, jolla oli kylän paras tila. Hän otti
minut sangen kohteliaasti vastaan, pyysi minua käymään sisälle ja
lupasi lähettää noutamaan Ollia. Oltuani täällä hetken, tuleekin
Olli, joka täällä yleisesti on tunnettu "maisterin" nimellä, minkä
hän luultavasti on saanut siitä, että osaa kirjoittaa jotenkin
selvää käsialaa. Käännyin hänen puoleensa ja kysyin, osasiko
hän paljon runoja, johon hän vastasi myöntävästi, mutta kohta
senjälkeen hän viittasi isäntää tulemaan kanssaan ulos. Siellä
hän luultavasti tuumi ja punniskeli toisen kanssa, oliko hyvä
ilmaista niitä. Sillä suomalaisista runolaulajista ei vielä ole
se pelko kadonnut, että heidän runonsa mahdollisesti ovat sitä
laatua, että he niistä joutuvat edesvastuuseen. Tällaiseksi olen
asianlaidan melkein kaikkialla huomannut. Vähitellen ja huomiota
herättämättä he koettavat saada varmuutta siitä, että asianlaita on
päinvastainen. Niin esim., kun ennen keräämistäni loihturunoista
olen lausunut jonkun voimakkaamman manauksen pahaa vastaan, on
minulta monta kertaa kysytty, mistä olen saanut nämä runot.
Helposti huomaa, minnepäin kysymys kallistuu, ja sen vuoksi olen
tällöin aina sanonut unhottaneeni sen henkilönnimen, joka on ne
minulle antanut. -- Kotvasen kuluttua Olli taas tuli sisään ja
aikoi ruveta lausumaan runojansa, mutta "maisterin" kävi, kuten
monen muun, ettei oikein tahtonut päästä alkuun. Hänen muistinsa
helpottamiseksi en pitänyt tehottomana hänen muistielintensä
voitelemista viinaryypyllä, ja siinä onnistuinkin paremmin kuin
Makkoisen suhteen. Viipyessäni tässä talossa, isäntä näytti minulle
kirjastonsa, joka talonpojan kirjastoksi oli sangen hyvä. Paitsi
lukuisia hartauskirjoja oli siinä myös "Eläinten tautikirja"
Gananderilta sekä muutamia Juteinin kirjoitelmia. 21:ntenä päivänä
läksin täältä Potoskavaaraan, josta minulla myös oli tiedossa
runonlaulaja Juhana Kattilus. Kuljettuani maitse neljännespeninkulman
matkan tulin pitkälle ja kaidalle, Kiteen järveen pistävälle
niemelle, jolla oli muutamia taloja. Täältä minun piti saada soutaja
lahden poikki, jonka toisella puolella Potoskavaara oli jonkun matkan
päässä rannasta kohoavalla ylängöllä. Toisella rannalla minulle
tapahtui se onnettomuus, että pyssyni, jonka olin asettanut puuta
vasten pystyyn, auttaessani soutajaa veneen vedossa rannalle, kaatui
kiveä vastaan, ja haulit valuivat siitä ulos. Lohdutin itseäni
niin hyvin kuin voin tämän onnettomuuden suhteen ja kuljin miehen
opastusta seuraten ylös kylään. Vaikkei hänen puheensa mukaan olisi
pitänyt olla enempää kuin näpeä neljännespeninkulma Kattiluksen
tilalle, astuin vähintäin yli puolen peninkulman, monta mutkaa kun
sain tehdä, sillä ei edes rannasta johtanut mitään polkua, jota
olisi voinut seurata. Tapasin sitten niityllä lähellä erästä taloa
tyttöjä, jotka pesivät vaatteita. Kysyin, oliko talo Kattiluksen,
mutta siihen he vastasivat kieltävästi ja neuvoivat minua muuten
taloon, josta voin saada opastusta Kattiluksen luo. Sisällä tapasin
miehen, joka osotti minulle polun. Kuljettuani sitä saavuin viimein
etsimääni taloon. Emäntä otti minut hyvin vastaan, ja koska oli
päivällisaika, hän laittoi minulle päivällistä, ilman että minun edes
tarvitsi pyytää ruokaa. Vanhin poika, Juhana, oli paraikaa kalassa
ja tuli vasta iltapäivällä kotia. Ollenkaan estelemättä hän antoi
minulle runot tai oikeammin laulut, mitä osasi. Tämä Juhana oli
merkillinen mies siitä, että hän vähemmässä kuin puolessa vuodessa
oli ilman kenenkään johtoa oppinut kirjoittamaan jotenkin selvää
käsialaa. Hän oli edellisenä talvena ollut potilaana ja silloin
ajanvietteeksi harjoitellut kirjoittamista. Nyt hän jo kirjoitti
aika hyvin ja, mikä harvinaisempaa on talonpoikaiskirjoittajissa,
kirjoitti sanat oikein raamatunkielen mukaisesti. Talon tytär,
tämän Juhanan sisar, innostui niin lukemaan Topeliuksen runoja ja
muutamia muita suomalaisia kirjoja, joita minulla oli mukanani, että
kokonaan oli unhottaa häät, joihin hänen illalla piti lähteä. Olisin
muuten vielä samana päivänä lähtenyt täältä, elleivät seuraavana
päivänä vietettävät naapurin pojan häät olisi houkutelleet minua
jäämään. Hänen valittu kaunokaisensa oli toisesta kylästä, jonne
häävieraat jo päivää ennen olivat lähteneet. Minä puolestani pidin
parempana viettää häitä ainoastaan jälkimäisessä paikassa. Odotin
siis Kattauksella seuraavan päivän iltaan saakka, jolloin Juhana
Kattiluksen seurassa, joka niinikään oli jäänyt kotia, läksin yli
puolen neljännespeninkulman päässä olevaan häätaloon. Jos kohta
olin kuokkavieras, otti talonväki minut sangen hyvin vastaan,
etenkin huilu teki minut vielä enemmän tervetulleeksi. Kotvan aikaa
odotettuani ja pantuani odotusaikana muutamilta tänne kokoontuneilta
miehiltä runoja kirjaani, saapui morsiuspari useiden muiden seurassa
morsiamen kodista. Heitä tervehdittiin muutamilla pyssynlaukauksilla;
minullakin oli haulipyssyni mukana. Lisäksi heille tulijaisiksi
tarjottiin viinaa, jota isäntä kantoi heille jo pihalle vastaan;
emäntä taas (tai joku joka häntä edusti) vastaanotti heidät olutkannu
kädessä. Puhemies, joka johti jonoa, sai vasta useiden menojen
jälkeen viedä seurueen sisälle. Hänen tervehdittyänsä kysyttiin,
kuten Karjalassa ja Savossa on tavallista: "Mitä vieraalle kuuluu?",
johon hän myös tavallisuuden mukaan vastasi: "Rauhassa vaan ollaan
kaikki." Sitten häneltä kysyttiin, kuka hän oli, mistä kotoisin
ja millä asioilla liikkuva. Tähän hän vastasi kuvalauseilla.
Tehtävästään hän esim. kertoi löytäneensä ja ottaneensa kiinni
kookkaan kotkan, joka oli riehunut hänen kananpesässään; kana ei
ollut luopunut kotkasta, vaikka olisi voinut vapautua sen kynsistä.
Oli luultu sitä lumotuksi ja koska kerta oli saatu kotka kiinni,
niin tahdottiin urkkia selville, mistä se oli kotoisin, ja kun se
nyt oli lentänyt tänne, arveltiin sen mahdollisesti olevan kotoperin
täältä, ja se tahdottiin nyt tietää. Isäntä, joka kysymykset
teki, sanoi, ettei hän voinut ruveta pitempiin puheisiin heidän
kanssansa, elleivät he näyttäneet passiansa, niin että tiesi,
olivatko rehellistä väkeä. Puhemies vastasi siihen olevansa yhtä
halukas kuin velvollinenkin, mutta sanoi ensin tahtovansa istua,
väsynyt kun oli pitkästä matkastaan. Pyydettiin siis heitä kaikkia
istumaan pöytään, jolle jo aikaisemmin oli ruuat valmiiksi kannettu.
Morsian "kaason" ja "rytkän" kanssa istui pöydän takana sulhasen
vieressä, jonka viereen myös "kosiomies" asettui. Molemmin puolin
tätä ryhmää istuivat äsken vihityn parin lähimmät sukulaiset, ja
muuten istuttiin, miten vaan oli sattunut. Ensin viina kiersi pöytää
ja kosiomiehen ottaessa ruokaryypyn isäntä selitti, ettei hänen
tarvinnut antaa muuta passia, koska jo tästä kyllä saattoi nähdä,
että he olivat rehellistä väkeä. Kylläpä, ajattelin, ravintoloissamme
vilisee kymmenen kertaa rehellisempää väkeä! Tarjotut ruuat eivät
olleet eriskummaisesti valmistettuja eivätkä varsin monet. Leipää ja
voita, kalaa (tuoretta ja suolattua), rokkaa, piimää ja piiraita --
siinä kaikki. Oluthaarikka kierteli jotenkin uutterasti. Kuitenkaan
ei mitenkään saata ylistellä oluen hyvyyttä; sitä ei likimainkaan
voinut verrata hämäläiseen ja uusmaalaiseen olueeseen; se tuskin oli
tavallista kaljaa parempaa. Ensi syömävuorolla morsian ei syönyt
mitään, vasta toisella vuorolla hän sen teki. En tiedä mistä tämä
tapa on johtunut, ehkäpä siitä, että hän tahtoi osottaa yhtä suurta
kohteliaisuutta sekä ensi että toisen pöydän vieraille. Sen hän teki
ainoastaan siten, että hän edellisten syödessä, joilla muuten oli
etuoikeus istua, oli pelkkänä katsojana, ja jälkimäisten syödessä
otti osaa ruokain nautitsemiseen. Sen kautta syntyi jonkunmoinen
tasapaino, eikä kummatkaan voineet pitää itseään halveksittuina.
Tästä näkee miten talonpojat pulmallisissa tiloissa, jommoinen esim.
kysymys arvoluokasta aina on ollut, osaavat käyttäytyä luontevasti.
Minulla oli todellinen huvi kuunnella pöytäkeskusteluja. Vaikkei
ainoatakaan herrasmiestä, ei pappia eikä nimismiestä ollut läsnä --
minua näet pidettiin vertaisena, jota ei tarvinnut haikailla -- niin
ei täällä tapahtunut mitään, joka olisi loukannut säädyllisyyttä.
En nyt, enkä myöhemmin, nähnyt yhtään juopunutta, joka olisi voinut
tehdä pahennusta seurassa. Tämä kuuluu uskomattomalta niistä, joilla
ei ole ollut tilaisuutta oppia tuntemaan suomalaista rahvasta muualla
kuin lähempänä rannikkoa sijaitsevilla seuduilla, missä usein
vallassäätyläistenkin läsnäollessa näkee kaikenmoista vallattomuutta
harjoitettavan. Mutta ne, jotka ovat matkustelleet Karjalassa tai
ainakin muutamissa seuduin Savoa, varmaankin helpommin käsittävät
ja myöntävät tämän mahdolliseksi. Sittenkuin ilta-ateria oli ohi
ja ruuat korjattu pöydältä, tanssi nuoriso sekä pirtissä että
porstuassa ja pihalla. Soittajaa tosin ei ollut, mutta sen sijaan
laulettiin. Väliin minä autoin soittamalla huiluani, ja siihen he
olivat erittäin tyytyväiset, huomauttaen, ettei heillä koskaan ollut
ollut sellaista soittoa häätilaisuuksissaan. Vanhimmat istuivat
jutellen keskenään milloin talousasioista, milloin uskonnosta ja
kaikenlaisista aineista, jotka heitä huvittivat. Muutamat kertoivat
satuja ja hauskoja pilajuttuja, toiset lauloivat lauluja ja runoja,
toiset taas ottivat osaa nuorison leikkeihin. Myöhään illalla nuori
pari meni morsiussänkyyn, joka oli valmistettu aittaan. Vieraat
saattoivat heidät sinne ja otettuaan keiltä jäähyväiset, palasivat
huvitteluihinsa. Toiset menivät levolle, mutta monet valvoivat koko
yön. Varhain seuraavana aamuna, noin 3:n ja 4:n välillä istuttiin
taas pöytään, ja noin 8:n ja 9:n välillä toistamiseen. Morsiamella
tai oikeammin nuorella emännällä eli miniällä, oli nyt jonkunmoinen
alkajaistoimitus, se nim., että hän tarjosi viinaa ja olutta
kaikille vieraille, joiden hänen omasta kädestään tuli ottaa lasi.
Sen jälkeen hän jakoi lahjoja appivanhemmilleen, langoilleen ja
kälyilleen, lähemmille sukulaisilleen sekä kosiomiehelle, kaasolle
ja rytkälle. Niinä oli paitoja, kintaita, vöitä, nenäliinoja, sukkia
y.m. Kuului asiaan, että hänen itse piti pukea anopille aiottu paita
tämän ylle, mutta -- se huomattakoon -- muiden vaatteiden päälle.
Anoppi oli sitten jonkun aikaa tässä paidassa, ja se näytti hyvin
hullunkuriselta; vieras ei olisi voinut luulla muuta, kuin että
hän paitasillaan vietti poikansa häitä. Saman kunnian nuori emäntä
osotti kosiomiehellekin. Sitten alkoi täkäläisissä häissä esiintyvä
tapa, nimittäin rahojen kokoaminen morsiamelle. Oli niitä, jotka
antoivat 75 kopeekkaa, toisia jotka antoivat 50; väliin määrä oli
20 kopeekkaa. Monet antoivat ruplan ja enemmänkin. Kun nämä rahat
oli koottu sekä lisäksi vähän pitäjän köyhille, pantiin toimeen
morsiamen hyväksi toinen keräys. Se tehtiin "kirkko-avisionin"
nimellä. Jokaisen, joka tahtoi lunastaa kirkon, tuli panna pöydälle
joku kolikko tai myös, jos niin tahtoi, setelirahaa. Viimeksi
antanut sai omakseen kirkon, kunnes joku taas hänen jälkeensä pani
kolikkonsa. Särjin itselleni noin ruplan verran pieniä rahoja ja
lunastin ainakin 50 kertaa kirkon Hämeeseen, mutta oli aina niitä,
jotka myöhemmin lunastivat kirkon sille kylälle tai talolle, josta
olivat kotoisin. Tätä kilpailua kesti kauan ja se tuotti morsiamelle
paljon rahaa. Edellinen ja tämä jälkimäinen keräys tuottivat yhteensä
vähän päälle 40 pankkoruplaa. Sitten nuori emäntä rupesi ottamaan
osaa talousaskareihin, auttoi päivällispöydän kattamisessa ja ruokien
korjaamisessa aterian jälkeen sekä muissakin tehtävissä. Kaduin
sittemmin, etten ollut käynyt morsiamenkin kodissa näkemässä, miten
häitä siellä vietettiin. Tosin Kattilus minulle siitä kertoi, mutta
kysymällä ei kuitenkaan koskaan asiasta saa samaa käsitystä, kuin
milloin omin silmin sen näkee. Sulhasen tullessa sinne seurueensa
kanssa kuului sielläkin olleen jotenkin samoja juhlamenoja kuin ne,
joilla äsken kerroin hääjoukkoa vastaanotetun morsiusparin sekä muun
seurueen saapuessa sulhasen kotiin. Kosiomies silloin tavallisesti,
niin kerrottin, tekaisee itselleen nimen ja asian, sanoen jotenkin
tähän tai tämänkaltaiseen tapaan, että hän esim. on Ananias suuren
poika (raamatussa esiintyvä nimi), että hänen herrallansa on hyvällä
ja kauniilla paikalla ihana yrttitarha, missä kaikki muut puut,
paitsi zittimpuuta (raamatullinen nimi) hyvin menestyvät, että hän
nyt täydennyksen vuoksi halusi istuttaa tämänkin puun ja että hän
oli lähettänyt palvelijansa etsimään jotakin sen tainta. He olivat
kuulleet, että täällä (morsiamen isän talossa) piti olla tuollainen
puu ja olivat senvuoksi tulleet tänne, toivoen saavansa siitä
jonkun vesan, itse runkoa eivät aikoneet mitenkään vahingoittaa. He
vakuuttivat samalla, että tämä vesa sen hoidon alaisena, joka heidän
herransa puolelta alati tuli tämän yrttitarhan osaksi, oli hyvin
viihtyvä ja ennen pitkää kantava hedelmiä. Kerrottiin senjälkeen
meneteltävän samoin kuin sulhasen kodissa, lukuunottamatta että, kun
hääjoukko lähtee sieltä, kosiomies kysyy, ovatko morsiamen isä ja
äiti elossa ja sen jälkeen, mitä he tahtovat antaa omaisuudestaan
poislähtevälle tyttärelleen. Muutamat antavat silloin lehmän,
lampaan, tai jonkun vaatekappaleen; mutta välttämättömästi tulee
tällöin aina luvata tyttärelle viikate, sirppi ja kassara.
Vielä tänä päivänä näkee Karjalassa joskus muutamia muita tapoja
esiintyvän häissä. Ne ovat kuitenkin erilaiset eri pitäjissä, eikä
niitä siis voi koota yksien ainoiden häämenojen kuvaukseen. Sillä
on aina oleva vaikeaa ratkaista, ovatko nämä eri juhlamenot ennen
muinoin yleisesti olleet käytännössä häissä. Monet temput, jotka
vielä ovat käytännössä, lienevät ikivanhat, mutta toiset johtunevat
taas uudemmilta ajoilta. Olisi suotavaa, että joku, jolla olisi
tilaisuus itse olla läsnä useissa suomalaisissa häissä, pitäisi
silmällä niissä esiintyviä tapoja ja vertaisi niitä keskenään.
Helpommin kuin mitä millään muulla keinoin on mahdollista,
saataisiin täten selville mikä niissä on muinaisaikaista, ja
valmistettaisiin tietä täydellisempään tietoon itse häistä sekä
jossakin määrin muista niistä riippuvista seikoista. Toivoen
asiantuntevien vastedes antavan lisätietoja, luulen olevani
velvollinen kuvaamaan muinaissuomalaisten naimatapoja tai oikeammin
mainitsemaan niistä muutamia hajanaisia piirteitä. Naimiset olivat
tärkeimpiä tapauksia heidän perhe-elämässään. Kosiomiehen täytyi
olla kokeneimpia miehiä. Kaikkia seikkailuja, esteitä, vaaroja
ja vahinkoja tuli hänen, niin sanoakseni, mennä miekka kädessä
vastustamaan. Kaikkea pahaa, minkä kadehtijat, noidat, velhot,
tietäjät y.m. loivat hänen ja hänen seurueensa eteen, täytyi hänen
osata vastustaa ja torjua. Mutta tämä oli vaan ikäänkuin valmistusta
tiellä, sillä toiset ja vaikeammat asianhaarat kohtasivat pian
morsiamen vanhempain kodissa. Saavuttuaan tänne onnellisesti,
kosiomies lasketteli ylistyspuheita kosijasta, tai kuten joskus
näyttää tapahtuneen, viimemainittu teki sen itse. Täällä asetettiin
kosijalle useita ehtoja, kokeita, jotka hänen tuli suorittaa, ne
kaikki tavattoman vaikeita ja vaarallisia. Tavallista näyttää olleen,
että hänen täytyi suostua kolmeen kokeeseen. Nämä eivät useinkaan
olleet helpompia ehtoja kuin ne, jotka Akilles määräsi Jasonille, kun
tämä kosi kultaista taljaa, Kosijan viimein suoriuduttua kolmannesta
eli viimeisestä kokeesta, tapahtuu kuitenkin, että viimeinen häneltä
kielletään, jos kohta hän silloin kuitenkin useimmiten saattaa pitää
morsianta omanaan. Pitikö kosijan silloin hänestä päällepäätteeksi
maksaa jotakin, eli toisin sanoin, myivätkö vanhemmat tyttärensä,
on seikka, josta on ollut erimielisyyttä. Muutamat ovat väittäneet,
että näin oli asianlaita, mutta en oikeastaan tiedä, minkä nojalla.
Vanha runo, joka käännöksenä esiintyy muun muassa Rühs'in teoksessa
"Finland och dess innevånare" (Suomi ja sen asukkaat) sivulla
13, muka on aiheena tähän väitökseen. Mutta tarvitsee vaan lukea
sen viimeiset säkeet, niin voi tehdä yhtähyvin päinvastaisen
johtopäätöksen. Kosija on näet edellä kertonut kaunokaiselleen,
mitä on antanut tai oikeammin lahjoittanut hänen vanhemmilleen ja
lähimmille sukulaisilleen (saadakseen heidät suostumaan morsianta
kosijalle antamaan), jolloin morsian nimen omaan sanoo:
Vähänpäs hyvästä annoit,
Pikkuruisen kaunihista;
En huoli minä sinusta.
Tämän kautta tyttö yhtä selvästi selittää olevan hänen omassa
vallassaan, tahtooko hän ottaa vai hylätä kysymyksessä olevan miehen.
Hallussani on toinen hämäläinen runo, jossa kerrotaan, että Klaus
Kurki, joka monta vuosisataa sitten oli Vesilahdella sijaitsevan
Laukon tilan omistajana, tultuaan lemmittynsä vanhempien kotiin oli
kysynyt: "Onkos teillä neittä myydä?" Tämäkin antaisi jotakin aihetta
edelliseen väitökseen, jos vaan tyytyisi näihin sanoihin, ottamatta
huomioon mitä seuraavassa sanotaan:
"Kukas hullu muu kuin piika,
Jos ei hullu, niin on himmi,
Otti kihlat, anto kättä."
Tästä päättäen täytyy siis tunnustaa, että tytöllä oli toiminnan
vapaus. Samalla tavoin voinee toisiakin paikkoja selittää, jotka
näyttävät tukevan edellistä käsitystä (esim. Topelius II. 8, I.
23, j.n.e.). Mutta kukapa voinee kieltää, ettei suomalaisillakin
joku mahtisana vanhempien puolelta, sekä muinoin että nykyään,
saata pakottaa tytärtä vastoin tahtoansakkin valitsemaan tuleva